Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.

Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..

Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa

Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)

Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

Ja kuinkas sitten kävikään

Viime postauksesta on ikuisuus, tai siltä ainakin itsestä tuntuu. Blogi on ollut mielessä varmaan joka päivä, ja mitä enemmän asiaa kasaantuu kerrottavaksi, sen isompi kynnys tuntuu olevan kirjoittaa, kun tiedossa on kilometripostaus. En oikein osaa jaotella asioita lyhyiksi postauksiksi. Olisin laittanut tähän alkuun sisällysluettelon, mutta en prkl saa noita anchor tageja toimimaan, niin antaa nyt olla..


Tätä päivää edeltävä salitreeni oli maanantaina 23.2., eli edellisen postauksen jälkeisenä päivänä. Töissä oli sitten pieni kriisitilanne viikon puolivälistä alkaen, ja se vaati läsnäoloani niin aikaisin aamusta, ettei salille ehtinyt ja loppuviikkoakohden huolta aiheutti Kaapo-koira, joka kävi päivä päivältä enemmän kierroksilla Helsingin keskustan läpi kuljettaessa. Torstaina 26.2. sillä alkoi ärhäkkä vesiripuli, jota yritin tietenkin alkuun hoitaa ihan kotiohjein; kevyttä ruokaa, maitohappobakteereja, muita tukivalmisteita. Juostiin yölläkin parin tunnin välein ulkona, kun mikään ei pysynyt sen sisällä. Sunnuntaina varasin jo aikaa lääkärille seuraavaksi päiväksi, kun huomasin, että sen alkoi olla vaikea mennä makuulle, joten lähdettiinkin sitten päivystykseen. Kaverilta sain kyydin sinne ja takaisin kotiin, ja vielä apteekin kautta, siitä oli ihan korvaamaton apu. (Taas kerran harkitsen ajokortin hommaamista, mtta sitten pitäisi olla myös auto ja käyttääkin sitä muulloinkin kuin hätätapauksissa, jotta se ajotaito pysyisi yllä..)

Päivystävä eläinlääkäri oli vähän sählän oloinen, tapasin hänet viime kesänä Nekku-kissan kanssa, eikä tehnyt silloin(kaan) suuren suurta vaikutusta, kun ei saanut otettua kissasta verinäytettä, eikä "uskaltanut ruveta nesteyttämään". Nyt pisteitä laski mm. se, että hän vakuutteli alkuun, että giardia-testin voi tehdä verinäytteestä ja muutenkin pläräsi koko ajan manuaaliaan. No, tällä kertaa hän sai sentään neulan tökättyä koiraan, ja pistettiin litran verran ringeriä kaveriin. Olisin itse nesteyttänyt sen annoksen useampaan kohtaan, mutta hän oli sitä mieltä, että puoli litraa voi mennä yhteen kohtaan. Niinpä ne nestepahkurat sitten tihkuttivat ulos sitä nestettä aika lailla; sitä oli mielestäni ihan liikaa yhteen kohtaan.

Saatiin suolistoantibiootit ja kipulääkkeet, ja halusin välttämättä ottaa haima-arvon, mikä oli kyllä normaali. Tuolla kaupungin eläinlääkärillä on sellainen typerä järjestely, että lääkärit joutuvat itse ostamaan omat lääkkeensä sinne. Olisin halunnut ensimmäisen antibiootin ja kipulääkkeen pistoksena, jotta vaikutus alkaa mahdollisimman pian, ja pyysin myös B12-pistosta koiralle, kun kissojen eläinlääkäri sen antaa aina vakiona kaikille vähän heikommassa hapessa oleville piristysruiskeena. On sanonut, että siitä ei ole haittaa, ja ruoansulatushäiriöissä siitä saattaa olla puutetta. Mutta mitään näistä hänellä ei ollut antaa. Sanoi, että B12 on niin kallista, ja sitä meni harvoin, niin puteli meni vanhaksi. No olisi vaan käyttänyt sitä ahkerammin ja laskuttanut asiakkailta :). Harva käy nurisemaan jostain vitamiinipistoksen hinnasta, ei siitä yhtä eläintä kohden kuitenkaan tule niin arvokasta. Mitattiin kuitenkin se arvo, ja se oli 279 (viitearvot 200-800). Sain nuo verikoetulokset siis pari päivää myöhemmin.

Tässä se sitten meni loppuviikko. Olin niin väsynyt yöheräilystä, että treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Ja koiralle piti tietysti kokkailla yhtä sun toista sulavaa ja vatsaystävällistä sapuskaa. Lisäksi piti huolehtia myös Kutista.

Sain Kutin lauantaina meille, ja voi luoja se oli lihonut. Olen niin kiukkuinen isälle, joka on syöttänyt koiran tuollaiseksi porsaaksi. Varmaan neljä kiloa ylimääräistä koiralla, jonka pitäisi painaa 27-28 kiloa. Isä oli vielä käynyt sen kanssa puntarissa jossain välissä ja oli silloin kuulemma painanut 30 kiloa. Siinä kohtaa olisi jo pitänyt reagoida! Voi laskea, mitä se tekee suhteessa ihmiselle; itse kun ottaisin kahdeksan kiloa massaa parissa kuukaudessa, niin se ei lihasta olisi. Ja kun koiran pitäisi pysyä nivelten ja nisäkasvainriskin vuoksi sutjakassa kunnossa. Argh! Nyt se on sitten dieetillä. Neljä vuotta sitten pudotin siltä seitsemän kiloa puolessa vuodessa, mutta silloin se oli vasta 8-vuotias, ja laitoin sen aamuisin juoksulenkille. Nyt en voi 12-vuotiasta mummokoiraa samalla tavalla liikuttaa, nivelrikon vuoksikaan. Mutta lenkille se joutuu joka tapauksessa, ja ruoka-annokset ovat mitättömiä.  Jos se olisi minun päätettävissäni, niin koira jäisi nyt lopullisesti meille, mutta isän koirahan se virallisesti on, ja kumpikin ollaan siihen hyvin kiintyneitä.

Koska Kuti on nyt meillä, ja Kaapo toipui vatsataudista, niin Kaapo ei ollut sitten maaliskuun ensimmäisellä viikolla päivähoidossa ollenkaan. Se stressi kaupungin läpi kulkemisesta olisi ollut toipilaalle liikaa. Tällä viikolla jatkettiin päivähoitoa, mutta nyt vain kahtena päivänä viikossa, että se ehtii palautua välillä siitä kaupungin härdellistä. Ratikat, lakaisukoneet, yllättäen kadulle ovista pompahtavat ihmiset, sateenvarjot yms.; kaikkea sellaista se jännittää. Nyt tekee kevät tuloaan, ja ensimmäiset skeittarit pöllähtivät jo kaduille.. "jee".

Namien kanssa kuljetaan, mutta aina välillä joku tilanne on liikaa, ja koira hermostuu. Ja aina loppuviikkoa kohden sen kierrokset nousevat korkeammalle. Eli nyt sitten otetaan vähän huilipäiviä. Päivähoito on kuitenkin muuten mielestäni hyvä juttu koiralle. Tämän yhden viikon kokemuksella tuo kaksi päivää on just passeli. Se on tosi väsynyt hoitopäivien jälkeen ja lepäilee kotona hyvin Kutin kanssa, ja ehtii palautua seuraavaan hoitopäivään mennessä. Hoitaja kertoi, että päivähoidossakin se mielellään ottaa pientä breikkiä, ja menee omaehtoisesti häkkiin lepäilemään ja tarkkailemaan muita. Hoitaja on sitten laittanut ovea vähän kiinnimmäksi, että se saa olla rauhassa, mutta pääsee sieltä halutessaan pois.

Työhuoneessa on niin hirveän sotkuista, että harkitsen jo hommaavani jonkun
raivaus- ja purkutöihin erikoistuneen siivoojan.. Ikkunan alla tyynyllä nukkuu kissa.

Nyt kun ne ovat kahdestaan ja kissojen kanssa kotona, niin viriteltiin webbikamera ja audacity nauhoittamaan, että onko kuinka paljon haukkumista, ja saavatko kissat olla rauhassa. Kaapo on kyllä koko ajan tottunut yhä enemmän kerrostalon ääniin ja ollaan treenailtu hiljaa olemista aktiivisesti, mutta kyllä se vieläkin esim. postinkantajalle kimpaantuu. Mutta muuten näyttää hyvältä. Ei ole mitään tuhoja tehty ja webbikamerastakin näkyy lähinnä nukkuvia koiria. Muutamat haukkukerrat oli alkuviikosta päivän aikana, loppuviikkoa kohden nekin vähenivät (ja sitten en enää nauhoittanutkaan). Kissatkin ovat tosiaan saaneet olla aivan rauhassa, Olli on välillä jopa nukkunut Kaapon kanssa sängyllä.

Vammoista:

Hoitopäivien aamuina kävin tällä viikolla Kaapon kanssa juoksemassa vakiolenkkini, vähän vajaan seitsemän kilometrin pyrähdyksen. Koira vetää niin paljon, etten ihmettele, jos se nukkuu päivähoidossa aamuisin pari tuntia putkeen (näin kertoivat). Jos itsekin raahaisi 2,5-kertaisesti oman painonsa edestä taakkaa juosten, niin väsyttäisi varmasti. Juokseminen ei itsessään ole nyt ollut mitään älyttömän nautinnollista, sillä lenkin puoliväliin mennessä tuo pakara alkaa olla jo aika kärttyinen.

Kävin työfysioterapeutilla, joka teki kaikenlaisia liikkuvuusharjoituksia, joiden tulokset olivat surkeat. Olipa yllättävää. Mm. tämä venytys on minun tapauksessani sellainen, että polvi sojottaa viistosti kohti kattoa. Ei puhettakaan, että saisi säärtä vaakatasoon. Sitä työfyssari päivitteli ja lopulta kirjoitti minulle lähetteen alaraajojen ongelmiin erikoistuneelle fysioterapeutille Ari Mäkelälle. Kävin hänen vastaanotollaan viikko sitten ja olin positiivisesti yllättynyt.

Ari kävi läpi joitain samoja asioita, mitä edellinen fyssarini Art-Fysiossa, mutta minulla oli aina hieman vaikeuksia ymmärtää häntä ja hahmottaa kokonaisuutta. Nyt sain jotenkin jutun juuresta kiinni. Ongelma ei nyt siis ole ilmeisesti piriformis, vaan pakarassa on "voimakas hermokompressio", joka lähtee joko alaselästä (vanha välilevyn pullistuma) tai sitten pakarasta itsestään. Voisin kuvitella, että alaselästä, koska esim. tämä asento helpottaa painetta. No, sitä helpotetaan nyt pumppaavalla liikkeellä. Lisäksi gluteus medius on heikko, fyssarin sanoin "täysin passiivinen", joten sitä voimistetaan ja aktivoidaan sitten omalla harjoituksellaan. Heikkouden huomaa esim. siinä, kun seison yhdellä jalalla, lantio kippaa sivulle. Pari muutakin testiä osoitti sen voimattomuuden.

Sitten on vielä nilkka ja varpaat. Paino ei jakaudu tasaisesti oikealla jalalla, vaan tulee liikaa muistaakseni tuohon sisäsyrjälle, ja nilkka ei pysy suorassa. Fyssari kysyi, olenko koskaan ajatellut, miksi isovarpaissani on noin isot kovettumat. No enpä ollut, sukuvikana olen pitänyt, jos jotain. Minullahan on tosi törröttävät vaivaisenluut, ja en edes tiennyt, että ne ovat vaivaisenluut ennen kuin muutamia vuosia sitten, kun jalkahoitaja kysyi, että ovatko ne kipeät. Niistäkin olin ajatellut, että joidenkin jalat vain ovat tämän muotoiset. Mutta siis kovettumat ja vaivaisenluu kai molemmat nyt kiertyvät sen ongelman ympärille, että on virheasentoa nilkassa ja varpaat eivät hermotu kunnolla. Teen siihenkin nyt sitten harjoituksen.

Kokeilkaa tuota varvasharjoitusta, ja kertokaa, onnistuuko se teiltä? Mulla siis nousee aina kaikki varpaat ilmaan, en saa erikseen isovarvasta nostettua. Saan sen kyllä laskettua, mutta varsinkin vasemmalla jalalla sekin vaatii oikein kunnolla keskittymistä. Toivon, että harjoittelun myötä rupeaa tuokin onnistumaan. Mutta en ole koskaan myöskään osannut tehdä Star Trekistä tuttua LLAP-tervehdystä.., sormet eivät vain suostu yhteistyöhön.

Nyt on parin viikon ajan ollut ranne taas kipeänä. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on ilmeisesti uusiutunut, joskin lievempänä. Aamuisin se juilii herätessä, mutta muuten on aika pientä. Pelästyin kuitenkin sen verran, että päätin antaa sille kunnolla lepoa. Kylmähoitoa jaksoin jopa yhden päivän, Voltarenia olen sivellyt silloin tällöin. Kaapon taluttamisesta se lienee ärsyyntynyt, koska hirtän käteni siihen talutushihnaan. Nyt on pakko taluttaa oikealla kädellä, mutta kun koira kulkee enimmäkseen vasemmalla, niin kroppa vähän kiertyy. Kohta varmaan oikea olkapää sanoo sopimuksen irti.

Googlailin tuota vaivaa taas ja luin ihmisiltä hyviä kokemuksia jäsenkorjaajista yms., jotka ovat hoitaneet vaivan kuntoon esimerkiksi olkavarren tai niskahartiaseudun käsittelyllä. Useinhan vaivojen alkuperä on jossain muualla kuin oireilevassa kohdassa. Muistin lukeneeni loppuvuodesta Suvin blogista kokemuksen jäsenkorjaajalla käynnistä ja varasin tuolle samalle tyypille ajan. Kuinka ollakaan, oli aika samanlainen kokemus ja meilailtiin tuossa vielä lisää sen hoidon jälkeen ja aika samaa stooria ollaan ilmeisesti kuunneltu :). Hoito teki tosi kipeää. Se oli vähän kuin lihaskalvojen hierontaa, mutta ehkä paikoitellen vielä kamalampaa. Koko kroppa käytiin läpi. Kuten Suvilla, niin minunkin lantioni ja polviniveleni olivat vinossa, ja pohkeet jumissa. Sen lisäksi

• jalat olivat eripituiset, nilkan luut eivät osuneet yhteen, mutta sen käsittelyn jälkeen kyllä, eli kun se lantio oli vinossa ja korjasi sitä eripituisuutta. Fyssarihan sanoi, että harppaan toisella jalalla pidempää askelta, ja se saattaisi liittyä tähän myös. 
• oikean reiden yläosassa, tuossa sivussa (vähän lonkkaluun alapuolella) on kehittymässä kuulemma rasvapatti?! Mieleen tuli vaan jotain epämääräisiä ajatuksia selluliitista, siis sellaisesta lääketieteellisestä tulehdusperäisestä selluliitista. Mutta hän sai sen jotenkin pehmenemään omien sanojensa mukaan. Oli se kyllä kipeä kohta siinäkin.
• rinnan alta kainalosta löytyi joku kipeä imusolmuke ja sain kuulla pelottelua syövästä, mutta huojensi kyllä mieltä, kun Suvilla oli ollut samanlainen, että ehkä en nyt ryntää mihinkään tarkempiin tutkimuksiin. Mennään sitten joukkoseulontaan, kun kutsu käy.
  
  Ja täytyy sanoa, että kun sitä käsiteltiin, niin ihan ronskisti hän vaan piti tissistä kiinni ja kyllä siinä mielessä kävi kaikenlaiset "kansanparantaja ahdisteli naisia vastaanotollaan" -lööpit ja olin aika varautunut. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että hierojat yms. ovat tosi korrekteja kosketellessaan ja ettei vaan mikään paikka vilahda. Tämä ei kyllä kainostellut yhtään.

Kun hän käsitteli tuon vasemman ranteen ja forkun, niin jännetuppi-kipu hävisi kokonaan. Sitä riemua kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkeen kipu on palannut entistäkin lievempänä. Jospa se tästä pikkuhiljaa tokenisi.. Nyt vaan oikea forkku on ollut kipeä siitä käsittelypäivästä lähtien, vähän kuin sellaista lihaskipua. Samoin penikat. Jotain ihmeitätekevää kylmägeeliä hän kauppasi, mutta en nyt sitten ostanut. Sorruin kyllä ostamaan silikoniset isovarpaan erottimet ja jonkun akupunktiota jäljittelevän sormirenkaan :D.

En nyt tämän yhden kokemuksen perusteella ihan varauksetta suosittele, mutta jotkut ovat tosiaan saaneet jo kerrasta avun sitkeihinkin vaivoihin. Tuo hermokompressio tai mikälie, sekin oli aika maltillinen hoitoa seuranneen vuorokauden ajan, mutta palasi sitten taas ihan entisenlaisenaan. Istuminen ja juokseminen sen edelleen suututtavat. En tiedä, onko juostessa se tärähtely syyllinen vai mikä. Kun sitten taas salitreeni ei tosiaan vaikuta suuntaan tai toiseen.

Juoksemisesta:

en nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä himmailla. Saanko pahempaa vauriota aikaiseksi, jos juoksen? Tosiaan eilen oikein kuulostelin, että missä vaiheessa kipu alkaa ja pahenee. Tuo noin seitsemän kilsan lenkki menee noin 40 minuuttiin. Noin kymmenen minuutin juoksun jälkeen se ilmoittelee ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Parinkymmenen minuutin kohdalla sen tuntee jo koko ajan, ja se on lievästi inhottavaa, mutta pystyn silti juoksemaan, eikä se omasta mielestäni vaikuta askellukseen tai tekniikkaan mitenkään. Viimeiset 10-15 minuuttia menee niin, että alkaa jo vähän kaivata kotiin, ja raaja tuntuu väsyneeltä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole sietämätöntä. Joku kympin lenkki menisi kuitenkin varmaan loppupuolella ihan vain kävelyksi, luulisin. Sitä ei enää edes kunnolla muista, millaista oli juosta vauhdikkaasti ja ilman kipua missään. Eikä siitä niin kauan edes ole, pari vuotta.

Salitreenistä:

Tänään aamulla kävin sitten salilla, ja edellinen kerta oli tosiaan melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kun haluan vielä tuota rannetta säästellä, niin tein vain alakropalle treenin. Nyt kun tuo varpaiden hermotus oli mielessä ja blogeissakin on puhuttu paljon siitä, että pitää treenata niin, että se tosiaan tuntuu se työ kohdelihaksessa, niin päätin tiputtaa takareisilaitteessa painot kunnolla alas ja tehdä pidempää sarjaa. Pidin lantion tiukasti penkissä ja keskityin tekemään työn takareisillä ja kyllähän se hapotteli siellä nyt eri tavalla kuin mitä muistikuvat olivat edellisestä kerrasta.

Sen jälkeen treenasin etureidet laitteessa hitailla toistoilla ja tekniikkaan keskittyen. Siitä ei mitään erityistä huomioitavaa. Kolmantena liikkeenä treenasin nyt gluteus mediusta taljassa. Laitoin nilkkaremmin kiinni taljaan ja tein hitaita sivupakarapotkuja. Peilistä tsekkasin, että lantio pysyy pystyssä, eikä muljahda sivulle. Polte oli hirvittävä, mutta uskon, että tästä ne mediukset lähtee voimistumaan. Eikö kehitys olekin aina nopeinta alussa?

Vasta neljäntenä liikkeenä tein askelkyykkyä smithissä, ja tuntuma oli nyt ihan erilainen, kun alla oli tuo hidas kidutus sivupakaroille. Smithin jälkeen prässiä, jossa jouduin vähän pudottamaan painoja edelliskerrasta. Aluksi funtsin, että tästä se lähtee, rappio. Ikää tulee lisää, ja lihakset surkastuvat heti, kun salilta on pois pari viikkoa. Mutta sitten tajusin, että harvoin olen prässiä viimeisinä liikkeinä tehnyt.. Lopuksi yllätin itseni ja treenasin vielä pohkeet varvistelemalla tanko niskassa korokkeella. Oli hyvä treeni, ennen kaikkea pääkopalle. Tehdään nyt sitten alakroppaa niin kauan kuin ranne oireilee. Prässiinkin ladoin tavallista enemmän kiekkoja, kun en halunnut rasittaa rannetta kanniskelemalla niitä 25 kilon limppuja.

En nyt uskalla mitään treenisuunnitelmia tänne blogiin kirjoittaa. Tuntuu siltä, että jos tänne jotain suunnittelen, niin toteutuukin ihan päinvastaista. On se toiminut joskus toisinpäinkin; olen tuuminut, että en ehdi/jaksa tms. mennä salille, niin sen pohjalta olenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja marssinut treenaamaan. Nyt on tarkoitus hieman kiristellä, mutta maltilla. Lähinnä herkkupäivät pois jättämällä tai vähentämällä. Salin peilistä tuijotti vyötärö, joka on sirommatkin päivänsä nähnyt. Jospa kevättä kohden pääsisi taas hyödyntämään vaatekaapista muutakin kuin muutamaa paria farkkuja?