Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. joulukuuta 2015

Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.


Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)
Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

lauantai 24. lokakuuta 2015

Makeaa syksyä

Antibiootit tepsivät ja varvas parantui. On se omituisen punainen kyllä edelleen, mutta ei turvonnut eikä kipeä. En kyllä tiedä, mitä tekisin näiden räpylöideni kanssa. Muutamana edellisenä talvena käyttämäni Haglöfsin ulkoilukengät (kahdet eri, mutta samaa mallia) eivät tunnu vasemmassa jalassa enää yhtään hyviltä. Tuntuu kuin vasen jalka olisi puolen vuoden aikana kasvanut leveyttä, ja ne puristavat juuri siitä varpaan kohdalta. Nyt painelen koiran kanssa juoksulenkkareissa koko ajan, ja ne ovat vähän viileät jo joinain aamuina.



Tässä iässä(?) vamma seuraa toistaan. Olen käynyt nyt vähän enemmän juoksemassa, kun salilla käynti ei maistu, ja on ollut aikaisia aamuja töissä. Kaapon kanssa ollaan juostu aamuisin 9,5-10 km:n lenkki tuonne pitäjän kirkonkylälle. On muuten näkynyt ihan hurjasti supikoiria viime aikoina. Ne ovat hauskan näköisiä, kun yhtäkkiä jostain hämärästä puskasta tuijottaa valkoinen maski ja katoaa äkkiä, kun tajuaa tulleensa huomatuksi. Samanaikaisesti sen kaveri jolkotteli tietä pitkin vastaan ja pujahti sinne samaan puskaan. Yksi lähti uimaan Vantaanjokeen, kun ei muutakaan keksinyt. Kaapo tietysti aivan pöhkönä tempoilee niiden perään, kurnuttaa ja lopulta kimakka ajohaukku alkaa. Pahin oli ehkä tilanne, kun Kaapo ryntäsi hihnan mitalla johonkin ryteikköön, jossa supi veteli juuri aamiaistaan, ja kiukkuisena alkoi murista ja sähistä Kaapolle. Sain koiran onneksi käskytettyä pois sieltä ja aika vikkelästi jatkettiin matkaa.


Yhtenä aamuna pari viikkoa sitten juostessa mietin, että onpa ihanaa, kun mihinkään ei satu ja juoksu kulkee. Oikein nautiskelin siitä tunteesta, ja tuntui siltä, että leijailen kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ehkä kaksi minuuttia sen ajatuksen jälkeen alkoi pohjetta kirrata ihan kunnolla. Oltiin jo lähellä kotia ja pystyin osittain kävelemään ja jonkun verran hölkkäämään loppumatkan kotiin. Pari päivää sitä katselin ja yritin itse aukoa, mutta lopulta varasin ajan Auralle (Hgin urheiluhieronta) ja saatiin pohje kertakäynnillä kuntoon. Se oli todennäköisesti jumiutunut siitä, kun tulehtuneen varpaan vuoksi onnuin jonkun aikaa sitä jalkaa. Huomasin silloin jo kävellessä, että akillesjänteen ja pohkeen alueilla oli pientä oireilua siitä ontumisesta.

Tällä hetkellä on ihan perusjumitukset päällä; tuo oikea lonkanseutu on kestojumissa. Sitäkin Aura aukoi, mutta ongelma on ilmeisesti jossain askelluksessani, ja olen jo luovuttanut. En noilla fyssarin harjoituksilla saa sitä ikinä muutettua, ja jos se venyttelyllä ja hieronnalla pysyy sellaisessa kunnossa, että voin juosta, niin olkoon. Ja kuten taisin jo joskus aiemmin mainita, niin keskimmäisen pakaralihaksen vahvistaminen on vähentänyt pakaran hermopuristusoireita niin paljon, että sitä on enää todella harvakseltaan. Lähinnä silloin, jos olen juossut useampana päivänä peräkkäin, ja venyttely on jäänyt tekemättä.

Mutta niin, juoksu kulkee enimmäkseen ihan kivasti, vaikka samaa lenkkiä aina mennäänkin. En enää jaksa ottaa paineita siitä, että olisi vaihtelevia lenkkejä. En kuitenkaan treenaa mihinkään kilpailuun tms., vaan juoksen lähinnä lyödäkseni kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saan lenkkeilytettyä koiran samalla kun kuntoilen. (Kylläpä sana kuntoilla kuulostaa vanhanaikaiselta. "Woimistelu ja ruumiin wetreäksi tegemine".) Ja nautin siitä, kun koira nauttii juoksemisesta. Se pöhisee ja piippailee, kun laitan juoksukamoja päälle. Viimeistään, kun vyötän juoksuvyön päälleni, se on jo aivan maantiekiitäjänä paikoillaan; savu nousee koivista.

Töissä on ollut ikävä flunssa-aalto, ja vaikka jynssäsin käsiä huolella, vedin vitamiinit ja probiootit nassuun, ja söin kasviksia kilokaupalla joka päivä, niin viimein se pöpö minuunkin iski. Keskiviikkona vielä olin töissä, kun vasta vähän aivastutti, mutta torstaiksi jäin lepäämään. Vilutti fleecepusakka päällä kahden täkin alla ja pää oli aivan tukossa. Mutta sitten kun yhden päivän heti alkuun lepäsin, niin perjantaina jaksoin hyvin mennä töihin. Tällä hetkellä on vain nuhaa ja pientä köhää. Sellainen olo, että ei voi urheilla, mutta muu normaalielämä kyllä onnistuu. Onneksi flunssa tuli nyt, kun seuraavat viikot ovat aika hektisiä.

Aloitan työn ohella johtamisen erikoisammattitutkinnon (JET) suorittamisen, ja ensi viikolla pitäisi olla iskussa sitä varten. Tutkinto kestää kaksi vuotta ja enimmäkseen opiskelen työajalla. Vuosia sitten kun olin vielä asiantuntijatehtävissä, en suurin surminkaan halunnut esimieshommiin. Ja vaikka nytkin päivät ovat ajoittain raskaita ison tiimin kanssa, niin kyllä tämä tällä hetkellä vielä tuntuu omalta jutulta, ja haluan kehittyä ja oppia lisää. Ihmisten (oman ja muiden) käyttäytymisen ymmärtäminen, ja etenkin viestinnän ja kommunikaation kehittäminen on tässä vuosien aikana osoittautunutkin yllättävän mielenkiintoiseksi. Toisaalta sitten taas vastapainoksi kaipaan ihan kunnolla koneiden kanssa nyhräämistä. Ettei tarvitse ymmärtää kuin pelkkää kylmää dataa vaan. Onneksi(?) saan excelöidä ihan riittävästi ja mietin jopa, jos pyytäisin miestä opettamaan mulle jotain pieniä koodausjuttuja.



Salikärpästä odottelen, olen viimeksi käynyt 4.10. sunnuntaiaamuna Ryhdillä treenaamassa, joten huomenna tulee jo kolme viikkoa salitonta elämää. Tuntuu pidemmältä. Ajatuskin salille menemisestä on jotenkin kaukainen. Mutta kyllä se kipinä sieltä taas tulee, pakottamattakin toivottavasti. Yleensä flunssan jälkeen tulee sellainen “uuteen nousuun” -fiilis, ehkä nytkin. Ja kun juokseminen on nyt kuitenkin sujunut niin mukavasti, niin ei haittaa. Salilla en ole enää aikoihin käynyt mitenkään lihaksenkasvatusmielessä. Vähän harteikkuutta kaipaisin edelleen, etten olisi niin henkarimallinen, mutta enpä enempää oikeastaan massaa kaipaa. Kun olen koko aikuisikäni ollut niin kirppu, olen jo tottunut elämään tällaisena. Jos sitä lihasta tulisi ilman suuria ponnisteluita, niin fine. Salitreenistä haluan kuitenkin pitää kiinni ihan sen vuoksi, että se auttaa näihin jumituksiin. Nyt kun on useampi saliton viikko takana, niin niska-hartiaseutu rasittuu töissä ihan eri tavalla, ja alkaa jumittaa.

Loppuun lemmikeistä sen verran, että meidän 17-vuotias Nanna-kissan vointi on kesän ja syksyn aikana hiipunut. Se on monta vuotta jo sairastanut munuaisten vajaatoimintaa, ja nyt viime käynnillä lokakuun alussa krea oli pompannut aika korkealle. Ollaan nyt tällä viikolla aloitettu sille nahanalaiset nesteytykset. Ollin vielä eläessä kokeilin Nannalle pari kertaa, mutta se oli niin äkäinen, että ei viitsitty stressata sitä enää. Nyt kuitenkin se alkoi kuivua niin pahasti, että käytin sen kerran klinikalla nesteytettävänä ja kun se vointi niin dramaattisesti siitä koheni, päätin, että sen on vain nyt onnistuttava myös kotioloissa. Ja niinhän se onnistui. Ei se enää tappele vastaan. Pari maukua protestina, mutta muuten se pötköttelee ja jaksaa odottaa, että toimenpide on ohi. Huomasin, että virtauksen kannattaa olla hidas. Heti kun nopeutin sitä, niin Nanna hermostui.

A photo posted by @ms_eikku on
Mielenkiintoista, että Yhdysvalloissa kissojen nahanalainen nesteytys kotioloissa on aika yleistä, mutta Suomessa sitä ei juurikaan edes ehdoteta asiakkaille. Onneksi meidän kissojen lääkäri Teija on kiertänyt maailmaa, ja ollut mm. Espanjassa ja Texasissa töissä, ja tuo sieltä hyviä oppeja tännekin. Jos satut olemaan Helsingissä päin 17.11., niin Teija luennoi Helsingin kissakahvilassa vanhoista kissoista. Lisää tietoa Animagi Felinan FB-sivuilta. Menisin itse, jos en olisi silloin työmatkalla.

Viime aikoina on tullut kuvattua lähinnä herkkuja. On niitä kyllä syötykin, eipä sen puoleen. Mutta jotenkin sen normaalin ruoan kuvaaminen on jäänyt, kun syö viikon putkeen kaalilaatikkoa tai makaronilaatikkoa.. Ne ovat vielä niin epämääräisen mössön näköisiä lautasella, että ei jaksa vaivautua kuvaamaan. Joten tässä hieman herkkukuvia, instassa nämä taitaa olla jo nähtykin.

Sushia Hulluilla päivillä

Raakakakkua miehen äidin luona Kouvolassa
Kansallinen korvapuustipäivä (on meillä aika usein..)
Minttusuklaabrownieita (ohje Vegeherkut-kirjasta)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään
Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä
Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kuntoutusta

Neljä viikkoa kortisonipistoksesta tuli täyteen perjantaina, ja paluu salitreeneihin tapahtui tänään. Mutta mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen? Kirjaan tähän alkuun ensin eläinten kuulumiset, jos ne jotakin kiinnostavat.

Kuti kävi eläinlääkärissä. Nenää tutkiessa lääkäri mumisi jotakin uv-säteilystä ja "collie nose"-syndroomasta. Nisäpatista ei saatu neulalla irti muuta kuin tulehdusnestettä ja bakteereja. Ontumiseen saatiin Cartrophen-pistoskuuri sekä resepti tulehduskipulääkkeeseen. Antibioottikuurilla kuono ehostui entiselleen parissa päivässä, ja kirsikkatomaatin kokoinen patti nisästäkin laski, en enää tunnustelemalla löydä sitä. Mikä helpotus, jos se olikin vain tulehtunut imusolmuke! Olin jo isän kanssa puhunut, että ei se enää leikattavaksi lähde, jos syöpä on uusiutunut. Kuitenkin 12-vuotias koira kyseessä, ja vaikka suht pirteä onkin, niin ei mikään teräsmuori juuri tuon nivelrikon vuoksi. Ei sillä laadukasta lisäaikaa ostettaisi, ja olisi puhtaasti itsekkäistä syistä tehty päätös.

Eilen käytiin vielä lääkäriasemalla puntarissa ja painoa sillä on nyt 26,7 kg. Se olisi jo ihan passeli, mutta aion vielä kiristää vähän, koska Kuti lähtee näillä näkymin kesäkuun alussa isän luokse, ja sinne on parempi mennä hyvin kapeassa kunnossa. Nuorempana se on sutjakkana tyttönä painanut 25 kiloa, joten ei tässä nyt mitään aliravitsemusta vielä hätyytellä. Luultavasti se tosiaan painoi lähemmäs 30 kiloa (ellei ylikin), kun tuli maaliskuun alussa tänne, eli hyvää tahtia on kyllä karissut.

Ollin vappuasu, suojaa kaulan leikkaushaavaa
Nanna ja Olli kävivät lääkärissä; Nanna hampaidenpuhdistuksessa ja Olli lisäkilpisrauhasen leikkauksessa. Operaatioita voisi melkein verrata toisiinsa, niin nopeasti Olli oli entisellään. Samana iltana se söi jo normaalisti ja oli aivan tolkuissaan. Tulokset tulivat patologilta, ja siellä oli hyvänlaatuista liikakasvua. Nyt saatiin ainakin toistaiseksi jättää kilpparilääke pois. Veriarvotkin olivat mallillaan ensimmäisessä kontrollissa, toinen on loppukuusta.

Ei jäänyt kummoista arpea, ja karvatkin kasvanevat pikaisesti takaisin

Ja sitten - Viiru kävi lääkärissä.
Maksoin lähes 600 euroa aivan kotona hoidettavissa olevasta vaivasta..! Viime kesänä Nannalla oli sama; oli vaisu, ei syönyt ja oksenteli. Röntgenkuvasta selvisi, että suoli on aivan täynnä kakkaa. Ummetus on vanhoilla kissoilla aika tavallista, ja minäkin sain silloin kesällä sieltä mukaani Resolor-tabletteja, joita lääkäri ohjeisti antamaan aina tarvittaessa. Enpä nyt sitten taas tajunnut, että Viirulla on sama vaiva. Mietin jo, että rupean syöttämään noille kaikille eriväristä elintarvikeväriä, jotta tiedän, kuka on milloinkin käynyt hiekkalaatikolla, prkl. No, ei se 600 yksinomaan rtg-kuvista koostunut, joskin taisi olla suurin osa niitä. Tsekattiin nyt samalla veriarvot (täydelliset), se rauhoitettiin, nesteytettiin ja lääkäri kaiveli sen suolesta enimmät pallerot pois (hyi %&## sitä hajua!). Ja samalla nipsaistiin kynnetkin siistiksi.

Nyt olen vuoden ajan käynyt eläinlääkärissä jokaikinen kuukausi, välillä useamman kerran kuukaudessa. Toivottavasti tästä alkaisi mahdollisimman pitkä eläinlääkäritön jakso..

Mitä tulee omaan fysiikkaan, niin välillä pakaran hermokompression aiheuttamat oireet olivat jo lähes olemattomat. Eli sellainen puristava tunne piriformiksen kohdalla, joka säteilee päivästä riippuen takareiteen tai jopa nilkkaan saakka. Mutta heti kun tein fyssarin antamia harjoituksia vähän vähemmän (lue: en juuri tehnyt), oireet alkoivat palata. Kävi myös mielessä, että näinköhän sillä jäsenkorjaajan hoidolla oli sittenkin vaikutusta asiaan, mutta se tuli vain vähän viiveellä ja nyt vaikutus olisi jo lakannut? Jälkeenpäin laskeskelin, että se oireettomampi ajanjakso alkoi reilun viikon kuluttua siellä käymisestä ja sitä iloa kesti varmaan ainakin neljä viikkoa. Voisin ehkä sittenkin käydä ottamassa toisen hoidon, joskin sitten varmaan menen jollekin toiselle. Tämä oli sen verran hankalan matkan päässä ja vaikka ihan mukava ihminen, niin eivät ihan kemiat kuitenkaan kohdanneet.

Mutta puristus ei nyt estä mitään varsinaisesti, vaikka inhottava vaiva onkin. Toiseksi viimeinen teoriatunti autokoulussa kesti yli kaksi tuntia, ja siellä istuessa alkoi olla jo tukala olo, kun teki mieli nousta seisomaan ja jaloitella. Töissähän voin nykyisin seistä aina halutessani, ja hyödynnänkin sitä mahdollisuutta suurimman osan päivästä. Sitkeä yskä hellitti lopulta, se ei koskaan muuttunut nuhaksi, eli taisi olla joku virus keuhkoputkissa. Kyllä se kolme viikkoa kuitenkin otti, ennen kuin pystyi laskemaan itsensä terveen kirjoihin. Vappu ehti olla välissä ja ihan kotosalla oltiin. Käytiin syömässä Orchidissa, olikohan se juuri vappuaattona. Ja kun Brklyn Bakerysta oli Death by Chocolate- cupcaket myyty loppuun, niin harmistuneena tein sitten itse, tadaa.

Maistuivat vielä paljon paremmalle, miltä näyttivät.
Ohje Chocochilistä (hasselpähkinät vaihdettu mantelirouheeseen ja kuorrutteessa vähän oikaistu)

Tällä viikolla pääsin siis takaisin urheilujen pariin. Edellinen juoksulenkki oli 12.4., ja tauko päättyi 5.5. Tällä viikolla juoksin saman 6,4 km lenkin Kaapon kanssa tiistaina, torstaina ja perjantaina. Parhaimmillaan ollaan menty sellaista viiden minuutin kilometrivauhtia, mutta keskiarvo on kuuden pintaan ja vähän päälle, kun koira pysähtyy merkkailemaan tai isommalle hädälle. Sykemittaria en ole käyttänyt lainkaan, en ole jaksanut vaihtaa siihen patteria. Minä, jolle sykemittari oli ennen aivan välttämätön! Hirveä kiukku tuli joskus lenkillä, jos se ei saanut signaalia tai pelittänyt muuten. Ja nyt ei huoleta lainkaan ottaa sitä mukaan ollenkaan. Runtastic-applikaatiolla katson ajan ja matkan.

Pitäisi kyllä keksiä vaihtelua tuohon lenkkiin. Tykkään vaan niin kovin tuosta joenrannan maastosta ja ympäristöstä aamuvarhain. Ja kun siinä pitää miettiä se koiran mielekäs lenkitys samalla, niin mitään mäkijuoksutreeniä tms. ei oikein voi tähän ajatella.

Ei kai aamukuudelta tartte niin
freesinä olla..
No niin, mutta tänään siis läksin salille heti aamutuimaan, kuuden jälkeen. Täytyy sanoa, että olin jo jostain syystä alkanut kerätä pientä salikauhua itselleni, joten halusin mennä sinne niin, että saisin olla yksin ja omassa rauhassa. Eilen jo vähän mietin, mutta kun en sinne heti aamusta päässyt, niin ei tullut enää päivän mittaan lähdettyä kokeilemaan, että olisiko sali tyhjillään. Tänäänkin sinne sitten tuli se aamun vakiotuttu, mutta olin jo ehtinyt päästä treenaamisessa vauhtiin sen verran, ettei haitannut.

Treenasin koko kropan läpi kymmenellä liikkeellä, joista kolme oli enemmänkin ns. kuntouttavia harjoituksia. Alkuun tein vakkarilämmittelyt kuntopyörällä + verryttelyt. Sen jälkeen fysioterapeutin ohjeen mukaisesti forkuille kolme sarjaa kääntöjä molemmille käsille pienellä painolla. Kahden kilon oli pienin, mitä salilla oli, vaikka olisi toki voinut käyttää levykiekkoja, joista olisi löytynyt 250 grammankin kokoisia. Mutta tuo parin kilon puntti oli ihan sopiva. Hämmennystä aiheutti kyynärvarsien naksuminen?! Ei siis ranne, vaan ihan tuo lihas. Naksui ja napsahteli, enkä nyt kyllä tiedä ollenkaan, oliko normaalia. Täytyy kysäistä fyssarilta. Ei se kipua aiheuttanut kuitenkaan.

Varsinaisia työsarjoja tein jokaisessa liikkeessä vain kaksi. Näin se treeni eteni
- prässi
- reiden koukistus laitteessa
- selän ojennus
- ylätalja
- vinopenkki
- ojentajat ez-tangolla niskan takaa
- reiden loitonnus laitteessa seisten (gluteus mediusten vahvistamista)
- vatsat jumppapallolla
+ lopuksi olkapäiden kiertäjäkalvosinten jumppaa kuminauhalla

Edellinen salitreeni oli 14.3., joten taukoa tuli kahdeksan viikkoa. Kotona olen jotain pientä jumppaa tehnyt hyvin satunnaisesti. Käynnistän nyt treenit varovasti, sillä taustalla kytee koko ajan pieni pelko uudelleen vammautumisesta. Työkaverit olivat eilen Tough Viking-kisassa Tukholmassa, ja niitä kuvia katsoessa kiittelin kyllä itseäni, etten reissuun lähtenyt. En sieltä ehjänä olisi kyllä takaisin tullut. Kävin perjantaina hierojalla; se oli klassista hierontaa, mutta tuli silti tarpeeseen. Tuntuu, että kaikki kevään stressi ja kiire oli iskeytynyt selkään, joka oli niin jäykkä, että hieroja sai tosissaan tehdä töitä, että sai sinne mitään joustoa aikaiseksi. Koko tunnin vain nautiskelin. Oli ihanaa pitkästä aikaa olla sellaisessa hieronnassa, ettei tarvinnut itkua vääntää ja kirosanoja päästellä. Rentoutti oivallisesti ja olinkin torkahtaa siihen hierontapöydälle pariin otteeseen.

Nyt ei ole loppukeväälle muuta treenitavoitetta kuin päästä käymään salilla, saada kroppa kuntoutumaan ja pysymään ehjänä, ja saada treenit taas rutiiniksi. Autokoulua on vielä hilppasen jäljellä; yksi teoriatunti ja kahdeksan ajotuntia, joten ne verottavat tässä toukokuun ajan vielä jaksamista. Etenkin nuo ajotunnit ovat henkisesti raskaita, kun alan jännittää niitä jo vuorokautta aikaisemmin.. Tällä hetkellä on vielä sellainen olo, että pitää ehkä muutama extratunti ottaa, eihän nuo kahdeksan riitä alkuunkaan!

Mutta niin, varsinaiselle lihasten kasvattelulle (tai edes haaveille) olen nyt toistaiseksi laittanut pisteen. Kaapon kanssa tulee liikuttua niin paljon, että ruokaa pitäisi lapata järjettömiä määriä, jotta hommassa olisi mitään tolkkua. Työkaveri ehdottikin, että alkaisin harrastaa sen kanssa taakanvetoa, jotta siitä saataisiin mehut pois. Mutta juokseminenhan on se, mille sen sydän sykkii, pieni kaahottaja kun on. 
Etsi kuvasta koira

Kohta lähdetään koirien kanssa Keravalle ulkoilemaan. Oltiin pari viikkoa sitten siellä edellisen kerran, Kutin vanhoilla lenkkihoodeilla. On ihan käsittämättömän liikuttavaa, miten koira syttyy siellä metsissä juoksennellessaan. Täällä lenkkipolkuja hitaasti köpöttelevä mummeli on tiessään ja tilalla on nuori kiville hyppelevä ja polkuja kirmaileva tyttönen <3.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Alkuvuoteni murmelina

Tämä alkuvuosi muistuttaa kovin paljon viime vuoden alkua. Jännetuppitulehdus ranteessa uusiutui ja sitkuttelun jälkeen luovutin ja hain siihen kortisonipistoksen käsikirurgilta viikko sitten. En saanut aikaa samalle, joka sen viime vuonna laittoi, harmi! Jotenkin on sellainen olo, että jos annan jonkun piikittää hervottomalla neulalla kipeään kohtaan kortisonia, niin sen on parempi olla paras mahdollinen. Mutta sille lääkärille ei ole vastaanottoaikoja ennen kuin kesäkuussa ja nekin Kouvolassa.. Olisin ollut valmis menemään Kouvolaan vaikka heti, mutta en kyllä kesäkuuhun asti odota.

Onneksi työterveyslääkäri suositteli toista lääkäriä, joka osoittautui kyllä oikein pätevän oloiseksi myös, ja ensimmäisestä vaihtoehdostani poiketen oli jotenkin enemmän läsnäoleva ja kiinnostunut minusta potilaana muutenkin. Kerroin, että vaiva on ärtynyt uuden koiran taluttamisen seurauksena, ja hän kyseli, millainen koira minulla on, ja muutenkin jutusteltiin siinä kaikenlaista. Lopuksi hän sitten puhui vaivan uusiutumisesta ja sanoi, että minulla on varmasti toivoa, kun tälle on selkeä syy, ja "syy siitä vähän kasvaa ja järkiintyy".

Mietin, että nyt olen sitten neljä viikkoa treenaamatta, kuten viime vuonnakin, jotta ranne paranee. Mutta kun se alkoi jo alkuviikosta olla täysin oireeton, niin mieleen hiipi ajatuksia, että "jos mä vaan ihan vähäsen käyn kokeilemassa yläkropan treeniä..” ja kuinka ollakaan, päälle iski joku virus. Kamala kurkkukipu meinasi viedä yöunet, ja nyt on ääni täysin kadonnut. Pihisen ja yskin. Tänään jäin töistä kotiin, kun olin jo aivan veto pois kaikesta yskimisestä. Tästä se nyt vielä puuttuu, että kylkiluu murtuu.

Mutta siis kuten viime vuonnakin, kortisonipistoksen ottamisen jälkeen sairastuin, joten treeneihin meno siirtyi ja ranne saa rauhassa parantua. Toivottavasti loppuvuosi ei toista viime vuotta, ja säästyisimme lemmikkien menetyksiltä ainakin tänä vuonna.

Jotkut rannetuet on nyt varmaan hankittava, ja ryhdyttävä tekemään erillistä vahvistavaa treeniä niille. Menen maanantaina fysioterapeutille, jatkokäyntejä tuolle jalan/pakaran hermokompressiolle, niin pyydän sitten samalla ohjeita tuolle ranteelle. Ja itse asiassa olkapäällekin. Se vaan napsuu ja välillä on vähän kipeä. Kaapon lenkkeilyttäminen rampauttaa minut niin, että olen käynyt pari kertaa lenkittämässä sen juoksuvyön kanssa, siis vaikkei juostakaan.

Toivon, että tämän kuun aikana kuitenkin jo pääsisin salitreenien pariin edes kevyesti. Kunhan tämä ihme virus menee nyt ohi. Olisinhan koko ajan voinut mennä salille tekemään vatsalihastreeniä, alakropan treeniä, jotain kuntouttavaa toispuoleista yläkropan kevyttä treeniä, mutta en ole ihan oikeasti jaksanut. Päivät on ohjelmoitu niin täyteen töitä, autokoulun teoriatunteja, ajotunteja, koirakoulua (nojoo, kerran ollaan siellä käyty), fyssaria, koirien erikseen lenkittämistä (Kaapon liikunnantarve noin 200x vrs. Kutin) ja kissojen hoitamista + eläinlääkärikäyntejä että jostain on vain karsittava. Joitakin bookattuja menoja olen perunutkin ihan vain sen vuoksi, että ei enää jaksa. Janne hoitaa kaupassakäymiset nykyään melkein kokonaan yksin ja muutenkin panokseni kaiken ylläluetellun ulkopuolelle on miinusmerkkistä. Yksi kiva työmatka Tukholmaan jäi väliin, kun ei vaan enää mahtunut tähän yhtälöön. Siellä ne kollegat olivat porhaltaneet ympäri aurinkoista Djurgårdenia Segway-ajelulla, joka oli minun ideani, plääh. Onneksi kuitenkin olivat tykänneet hurjasti!

Mikä ihme tuo iho-oire on?
Ensi viikolla on maanantaina ennen töitä ajotunti, töiden jälkeen fyssari, tiistaina Kutin eläinlääkäri (ontuu, ja olisiko nisäkasvain uusiutunut, kirsussakin tuo ihmeellinen syöpymä, joka näkyy ylläolevassa kuvassa), keskiviikkona teoriatunti, torstaina ajotunti, perjantaina Kaapon dagis-päivä (vie henkisiä resursseja sen kuljettaminen sinne ja takaisin, kun pitää lähteä ja mennä tiettyyn aikaan, ja olla koko ajan silmät selässä ja valppaana pelottavien tilanteiden varalta) ja sunnuntaina koirakoulu.

Tuohon päälle sitten sellainen 3+ tuntia koiran lenkittämistä/ulkoilua päivässä, niin nyt on kyllä pää niin täynnä sitku-ajatuksia. Sitku mä oon terve, sitku ajotunnit on ohi, sitku teoriatunnit on käyty, sitku koirakoulu loppuu. Janne satutti jalkansa tuodessaan Nannaa eläinlääkäristä, ja kävelee nyt kepin kanssa, joten sekin on vähän arkea mutkistanut. Joinain päivinä on niin väsynyt, että melkein alkaa itkeä, jos koirapuistossa ei ole ketään (juoksuttajaa Kaapolle).
Kaverit, missä ootte?
Ja ajotuntien jälkeen/aikana sitä varsinkin meinaa itkeä. Ihan hemmetin pelottavaa ohjata autoa tuolla liikenteessä. Kun ei ole edes koko välineen hallinta vielä kunnollisella tasolla, niin sitten mennään tuonne kiireisten autoilijoiden sekaan sotkemaan. Kerran joku tööttäsi takaa, kun ajoin risteykseen liian hiljaa. Itse en siitä niin paineistunut, mutta opettajaa selvästi ärsytti se tööttääminen. Ajan aika hiljaa muutenkin, joku 18 km/h tuntuu jo hurjalta :D. Se koko kytkin-vaihde-jarru-kaasu-käsijarru-ratti -kombo vie niin paljon kapasiteettia keskittymiseltä, etten kyllä mitään muuta liikennettä oikein ehdi edes seurata, saati sitten jotain liikennemerkkejä. Mutta vasta viisi ajotuntia takana, ehkä tämä tästä.

Niin, eläinlääkärit. Ensin meni Olli kovasti huonoon kuntoon, ei syönyt ja vetäytyi vain omiin oloihinsa. Maukui kiukkuisesti, kun sitä nosti. Epäilin, että fosforitasot ovat nyt laskeneet liikaa, koska sillä on sellaista ongelmaa. Eläinlääkäri oli alunperin ehdotellut, että voisi juottaa maitoa. Olli oli eri mieltä tästä ideasta, mutta keksin ostaa maitojauhetta ja laittaa sitä liivatekapseleihin. Niitä sitten syötin sille ja nesteytettiin lisää, ja sen vointi parani. Veriarvot tsekattiin ja fosforitasot olivat nousseet. Päädyttiin nyt kuitenkin sitten leikkauttamaan siltä nuo kilpirauhaset pois. Se leikkaus on reilun viikon päästä.

Enimmäkseen onneksi
rauhanomaista rinnakkaiseloa
Sitten Kaapo pääsi härnäämään Nannaa ☹. Olli ja Viiru antavat Kaapolle pataan, jos se häiritsee niitä, ja se on auttanut. Mutta Nanna on liian kiltti ja vain maukuu vihaisesti ja yrittää pakoon. En tiedä, mitä tapahtui, mutta kuulin vain makuuhuoneesta Kaapon turhautunutta haukkumista (sellaista, kun se yrittää saada jotain leikkimään) ja Nanna oli sängyn alla ja murisi hirmuisesti. Pitkään sen jälkeenkin, kun Kaapo oli hätistelty pois. Viikonlopun aikana Nanna muutti vaatekaappiin asumaan ja syötin sitä sinne ja juotin ruiskulla vettä ja elektrolyyttejä. Ollaan yritetty kahdesti nesteyttää nahan alle, mutta tilanne on aivan liian stressaava Nannalle. Ruiskusta se kuitenkin juo ilman ihmeempää vastustelua. Kävin sitten sen kanssakin lääkärissä, kun vointi ei näyttänyt paranevan ja huomasin pari päivää tilanteen jälkeen, että se ontuu. Onneksi kyseessä oli vain venähdys. Se sai klinikalla nestettä, bentsoja ja kipulääkettä kotiin tarvittaessa annettavaksi. Ja nyt on jo entisellään muuten, mutta kipittää kyllä koiran nähdessään karkuun. Se oli ihana kuulla, että sen veriarvot olivat munuaisten vajaatoiminnasta huolimatta oikein hyvät. Ei se vajaatoiminta siis ole poistunut, mutta ei ole edennytkään. Mutta suu on huonossa kunnossa, joten hammaskiven poistoon samana päivänä kun Olli leikataan. €€€€€€. Blogin nimi voisikin kai olla How I met my vet bills.

Juoksemassa kävin pariin otteeseen ennen sairastumista, mutta siihen hommaan on edelleen mielenkiinto vähissä. Juoksen vain koiran vuoksi. Sykemittarikaan ei ole ollut käytössä, kun en ole jaksanut vaihtaa patteria sykevyöhön. Voi niitä aikoja, kun sai hepulit, jos huomasi lenkillä, ettei mittari toimi.. Huomasin tuossa, etten ollut yhtä lenkkiä merkannut edes Heiaheiaan, ja sekin on tavallaan jonkinlainen henkinen edistys ainakin suorituskeskeisyyttä karistettaessa. Nyt kun vielä saisi sen liikunnan ilon tähän, niin hommat sujuisivat aika mukavasti. Tuosta taulukoinnista, mittaamisesta ja suorituspaineistahan olen pyrkinyt eroon jo pitkään, mutta en toki halunnut, että sen kääntöpuolena on monotoninen liikkuminen tyyliin “teen, koska pakko”.

Ruokailuja olen onneksi saanut järkevöitettyä. Aika pohjalla käytiin, nimim. söin hemmetisti herkkuja joka päivä. Sitten tuli joku pohjakosketus ja nyt kuudetta päivää ilman herkkuja, woop woop. Minulla ei siis mitään ole herkuttelua vastaan muuten, mutta kun se alkaa mennä tuollaiseksi, että varsinainen ruoka jää syömättä ja elelen vain kekseillä, niin ei se oikein kohenna omaa surkeaa oloa. Sieltä ei-niin-terveelliseltä puolelta saa yhden maininnan tuo kuvan juusto, jonka Janne toi jostain ekokaupasta. Ihan kelvollista leivänpäällysjuustoa vegaanille. En ole lapsuudessani juustoja tottunut syömään, joten tähänkään ei mikään himo ole tullut, mutta hyvää se kuitenkin on, ja ainakin omasta mielestäni ihan lehmänmaitojuuston veroista.

Blogi päivittyy nyt aika harvakseltaan, kun on hektisempi vaihe elämässä. Mutta kunhan tuo autokoulu nyt ainakin tuosta saadaan päätökseen ja treenit taas aloitettua, niin toivon pääseväni taas suunnilleen kerran viikossa päivitysrytmiin takaisin kiinni.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin



"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment
and not trying to distract yourself with everything else
– gaining a new understanding of yourself and life." -Paul Godfrey

Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.

No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.

Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".

Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.

Onnellisia hetkiä
Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.

Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.

Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.

Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.

Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.

Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.

Yllättävän mielenkiintoista luettavaa
Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..

Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin  - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..

Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.

Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa
Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!


Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.

Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.
Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..


Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa
Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)
Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Voisi luulla että 4:30 aikaan saisi yksin treenata?

Voi ei, edellisen postauksen jälkeen unohdin saman tien tuon, että "kokeilen postata joka päivä" :D :D.  Maanantaina vaikutti siltä, että työviikosta on tulossa tavallista rauhallisempi, voisin käyttää vähän saldotunteja pois ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta niin vain sitä joka päivälle sitten ilmaantuikin ihan riittävästi tekemistä. Joten se siitä postaan joka päivä -ajatuksesta. Viikot tuntuvat nykyisin menevän ihan yhdessä hujauksessa.

Ensi viikon perjantaina toinen kollimme Olli menee jälleen eläinlääkäriin tarkastukseen. Sillä todettiin kolme viikkoa sitten huolestuttavan korkea veren kalsium, joka saattaa olla seurausta kilpirauhasongelmasta tai lisäkilpirauhasista. Hoidoksi saatiin kortisoni ja lisäksi sitä on pitänyt nesteyttää nahan alla muutaman kerran viikossa keittosuolalla. Kissa makaa lipaston päällä olevalla patjallaan, Janne silittelee ja pitelee sitä paikoillaan ja minä tökkään neulan sen takareiteen. Välillä se 100 millin keittosuolapurkki tuntuu sujahtavan kissaan yhdessä hujauksessa ja välillä kestää ikuisuus. Mutta ollaan nyt saatu se joka toinen päivä tehtyä ilman suurempia rimpuiluja, ja kissa on voinut paljon paremmin. Ennen eläinlääkärikäyntiä se oksenteli, söi huonosti ja laihtui. Lääkäri sanoi, että sen vointi muistutti kestokrapulaa tuon kalsiumarvon johdosta. Ikää Ollilla on jo 16 vuotta, joten saattaa olla, että tuo nesteytys tuli nyt sen loppuelämän ajaksi, en tiedä. Yksi vaihtoehto olisi leikata lisäkilpirauhanen (tai kilpirauhanen), mutta en tiedä, haluanko noin vanhaa kissaa enää leikkauttaa..

Se kissajutuista. Kuluneella viikolla heräsin kahteen otteeseen neljältä, ja olin salilla jo puoli viiden jälkeen. Maanantaista jo kerroinkin, ja sitä luulisi, että tuohon aikaan aamusta saisi olla yksin treenaamassa, eikä tarvitsisi muokata treeniään. Mutta ehei, torstaina siellä oli jo yksi mies treenaamassa silloin klo 4:30 aikaan, kun salin oven avasin. Sama mies on ollut usein kanssani yhtä aikaa, ja tavallaan ihan hauskaa, että on joku muukin siellä noin aikaisin. Mutta hemmetin raskasta treeniä se äijä kyllä tekee. Prässiä ja kyykkyä lukuisia sarjoja hirveillä painoilla.

Koska prässi oli siis varattu ja samoin kyykkypaikka (käytännössä koko sen ajan kun salilla olin, reilu puoli tuntia), niin tein sitten prässin sijaan takakyykkyä smithissä. En uskaltanut laittaa mitään kovin isoja painoja, kun olin vasta herännyt. Lisäksi siinä smithin alla on suht liukkaaksi kulunut puulattia ja minulla oli ihan tasapohjaiset kengät, niin tuntui siltä, että joutui keskittymään ihan tosissaan pitämään lähentäjissä jännityksen, ettei jalat luisu jonnekin. Vähän vaarallista menoa.

T-kulmasoututanko on tuolla salilla aivan prässin kyljessä, niin en kehdannut mennä siihen viereen silläkään sotkemaan, vaan tein kulmasoutua käsipainoilla. Ihan hyvää vaihteluahan se on lihaksille tietysti vähän muokata harjoitusta, ettei tullut täysin samanlainen treeni kuin maanantaina. Kolmantena liikkeenä tein pystypunnerrusta tangolla.

Toinen patteri oli se mave, ylätalja ja penkkipunnerrus, joka meni muuten suunnitellusti, mutta tein vinopenkkiä käsipainoilla. Niinkin hölmöstä syystä, että sen miehen jotkut remmit roikkuivat penkkipaikan tangon päällä, enkä viitsinyt niitä mennä siirtelemään. Vinopenkki ja käsipainot ajoivat kuitenkin ihan saman asian.

Taas oli nopea treeni ja sitten kotiin, koiran kanssa ulos ja suihkuun. Loppuviikkoa kohden on ollut tosi inhottavat ulkoilukelit. Joko tuulee ihan hirveästi tai sitten sataa, tai molempia. Tiet ovat liukkaat ja märät. Koko alkutalvi on ollut tällaista ja koko ajan mietin, että hommaan jotkut nastapohjaiset kengät, mutta en vain saa aikaiseksi.

Kuva: Death to Stock Photo
Torstaina kävin työterveyslääkärillä (eri lääkäri kuin viimeksi) juttelemassa tuosta piriformiksesta. Olen ollut kyseisen lääkärin kanssa paljon tekemisissä nyt viime syksystä lähtien, kun tiimissäni on erilaisia työterveysasioita hoidettavana. Tosi hyvä ja kokenut lääkäri nimenomaan näissä työterveysasioissa. Ja muutenkin tutki paljon perusteellisemmin kuin se, jolla kävin vuodenvaihteessa. Totesi, että minulla on ihan juoksijan runko, mutta tosiaan aika jäykkä.

Sain lähetteen työfysioterapiaan, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Tämä on kuitenkin prosessi, mikä pitää käydä läpi joka tapauksessa sähköpöydän hankintaa varten, jotta kartoitetaan se fyysinen ongelma ja mahdollinen hoitosuunnitelma. Nyt olen töissä aina välillä käyttänyt poissaolevien tai lomailevien työntekijöiden sähköpöytiä salissa, ja se helpottaa ihan välittömästi. Istuminen kipeyttää tuon nivustaipeen ja piriformiksen niin, että se säteilee ikävästi takareiteen. Venyttely helpottaa väliaikaisesti, mutta ei pysyvästi. Tosin olen tällä viikolla tosi laiskasti kyllä venytellytkin, ihan lyhyitä satunnaisia kylläpä juilii, pitää venyttää vähän -tyyppisiä ohimennen tehtyjä 15-20 sekunnin mittaisia venytyksiä. Mutta menen nyt sille fyssarille ensi viikolla, ja katsotaan, tuleeko sieltä mitään apua tilanteeseen.

Viikonlopun aikana olen arponut salille menoa ja tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin juoksemaan. Vasen ranne oikuttelee hieman, enkä halua ottaa riskiä, että se siitä taas pahemmin kipeytyy. Nyt tuntuu pientä kipua vain, kun siihen painaa tai se käy nopeasti jossain vähän ääriasennossa. Lisäksi koiran tulosta lähtien on poltellut juokseminen mielessä, mutta tiet vaan ovat olleet niin huonossa kunnossa, ja koirakin vähän palikka kesken, että olen sitä lykännyt koko ajan ajatuksissani kevääseen. Ja muutenkin olen ajatellut, että ei tuo piriformis ja lonkan seutu siitä juoksemisesta hirveästi ilahdu. Tänään kuitenkin sitten vetäisin juoksukamat päälle. Tuli taas vähän haikea olo, kun laitoin juoksuvyötä päälleni, kun viimeksi sitä olen käyttänyt Luton kanssa joskus syksyllä.

Kaapo kuitenkin ravasi ihan yhtä nätisti kuin Luto, ja jossain mutkassa sitä vahingossa kehotinkin Luton nimellä, kun olin niin ajatuksissani. Se ei yhtään sinkoillut ja tuntui kaiken kaikkiaan olevan kuin luotu ravaamaan. Puolivälissä reilun kuuden kilometrin lenkkiä alkoi pakara ja nivunen kirrata niin, että se oli jo häiritsevää, mutta ei tuonne jäiseen tihkuun huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa, niin hölkkäilin vammaisena kotiin asti. Venyttelystä tuli onneksi jonkinlainen laastari/pika-apu tilanteeseen. Löysin juoksufoorumin tai Pakkiksen kautta tällaisen venytyksen, ja vaikka meikäläisen tekemänä se nyt ei ole ihan tuollainen, niin se kuitenkin hyvin avasi tuota lonkanseutua.

Kipuilusta huolimatta juoksu oli kivaa taas pitkästä aikaa. Se rentouttaa ja ajatukset vaan soljuvat esteettä eteenpäin. Stressaantuneena huomaan, että ajatuksien ympärille kasvaa ikään kuin seinä. Joku itsepintainen ja ärsyttävä/ahdistava ajatus vaan tökkii, mutta ei pääse eteenpäin. Juostessa ei sellaista oloa ole. Eikä sitä samaa tunnetta oikein saa muustakaan aerobisesta liikunnasta. En tiedä, onko siinä tärähtelyssä jotain meditatiivista.

Viikon saldona siis kaksi koko kropan treeniä salilla ja yksi juoksulenkki. Ensi viikon tavoittena on taas kolme salitreeniä, ehkä siihen vielä joskus päästään. Ei se aamuherätys neljän aikaan nyt niin paha ole, kun ei sitä joka päivä tarvitse tehdä. Mutta kyllä se väsymystä loppuviikkoa kohden kerryttää, ja torstaina taisinkin mennä yöunille jo joskus 19 aikaan (tosin nousin sieltä puolilta öin vielä viemään koiran pissille). Olen huomannut, että en ihan vieläkään osaa olla tyytyväinen tällaisiin liikuntamääriin. Vaikka nämähän ovat ihan suositusten mukaisia: kolme hikistä treeniä, sekä lihaskuntoa että kestävyyttä vahvistavaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä olisinkin vain hyvilläni kolmesta viikottaisesta liikuntakerrasta? Työnohjaaja pyysi miettimään, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa. Muistin mm. yhden kerran, kun lapsena harjoittelin pianonsoittoläksyä, ja päätin, että joka kerta kun tulee pienikin virhe, aloitan kappaleen alusta. Ja siis soitin sitä samaa kappaletta sen illan aikana varmaan 60 kertaa. Se harjoittelu taisi loppua siihen, että isä tuli laittamaan pianon kannen kiinni :D.

Sanoin, etten pidä siitä, että minua kehutaan jostain, mikä ei itselleni tunnu miltään. Että kun esimies toteaa jostain minulle itsestäänselvästä asiasta, että hyvin hoidettu, niin tulee sellainen olo, että säästähän ne kehut siihen tilanteeseen, kun saan oikeasti aikaiseksi jotain merkittävää. Enkä siis halua itsekään paukutella henkseleitä, että jee, treenasin kolmesti viime viikolla. En tiedä, mihin vertaan. Muihin? Itseeni silloin joskus "hyvinä aikoina"? Tavallaan ärsyttää tällainen tyytymättömyyskin, mutta samalla pelottaa, että jos tyydyn tähän, niin mihin se päättyy? Olenko seuraavaksi tyytyväinen kahteen treeniin viikossa? Tai yhteen? Ja kohta olenkin jo sitten sohvalla sipsiä syövä löhömössykkä?

En siis ole aktiivisesti tyytymätönkään ja tavallaan olen hyväksynyt tilanteen, kun sitä aikaa vaan ei ole enempään ja tiedän, ettei oma kroppa kovin paljon enempää kestäisikään. Mutta sellainen ihan joku pikkiriikkinen ääni tuolla takaraivossa kuiskaa, että no ihan ok, mutta..

maanantai 16. helmikuuta 2015

Varhaistreeni

Kokeilen postata nyt tällä viikolla joka päivä jotain edes lyhyesti. Tänään aamulla aloitin treenit klo 4:37. Yö meni vähän tahmeasti. Menin eilen iltaunille noin 20 aikaan ja heräsin vähän ennen puoltayötä. Halusin laittaa aamua varten valmiiksi tuorepuuron ja laittaa kissojen lääkkeet dosettiin koko viikkoa varten. Siinä aina kestää hetken aikaa, kun pilkon niitä kahden kissan eri tabletteja ja lisään kaliumia jauheena tyhjiin liivatekapseleihin. Ja kapselitkin loppuivat kesken, niitä piti tehdä lisää (hatut ja kannat ovat eri minigrip-pusseissa). Sitten vielä pyöräytin koiran nopsasti iltapissillä, että sillä ei varmasti olisi aamulla hätä, kun olen salilla.

Klo 0:40 olin sängyssä, mutta uni ei oikein tullut ja taas paleli. Vaikka kotona ei mun mielestä lämpötila muutu, niin silti aina kun menee pakkasen puolelle, niin minuakin alkaa paleltaa. Ja Nekun kuoltua ei ole ollut enää ketään kissaakaan jalkopäässä lämmittämässä :(. Nekun eläessä tytöt tekivät aina pakkasilla joukkoryntäyksen jalkoihini. Tänään olen taas jostain syystä ajatellut Nekkua paljonkin, aamulla jo hampaita pestessä tirautin pienet itkut, ja muutenkin typykkä tulee mieleeni vähän väliä. Tällä viikolla sen kuolemasta tulee viisi kuukautta, ja tällä samalla viikolla tulee viisitoista vuotta siitä, kun tytöt tulivat minulle Hesyltä. Ehkäpä se siksi onkin mielessä. Silloin oli myös tällaiset aurinkoiset pakkaspäivät, kun kannoin ne kantokopassa kotiini.

Nukahdin sitten kuitenkin, ja nukuin aika kevyesti. Klo 3:30 aikaan heräsin siihen, että Nanna maukuu tosi kovaa eteisessä. Viime lääkärikäynnillä sanoin epäileväni, että se maukuu öisin ruokaa, sillä verenpaineet olivat ihan ok lukemissa. Korkea verenpaine saattaa siis aiheuttaa yömoukuilua. Mutta viime yönä nostin sen vaan ruokakupille, se söi ja jatkoi taas huutamistaan.. Nyt lähtee kokeiluun sitten Serene UM, siitä lueskelin hyviä kokemuksia nimenomaan tällaisessa yöhuutelussa, ja Kaapollahan tuo tuntuu toimivan tosi hyvin. Se on siis aminohappovalmiste, joka boostaa serotoniinin tuotantoa elimistössä, ja sitä kautta rauhoittaa luontaisesti. Kaapolle syötin sitä yhden pakkauksen ja olin sitten pari päivää syöttämättä, ja samantien tuli koirasta hermostuneempi. Ja kun jatkoin taas syöttämistä, kireys laantui. Joten nyt syötän sitten sille ainakin toistaiseksi noita nappeja.

Herätyskello oli soittamassa 4:15, ja se viimeinen kolme varttia meni kyllä aika puoliunessa. Mutta ei väsyttänyt kyllä herätessäkään. Nyt illalla alkaa sitten velkojen maksu.. :). Koirakin oli melko uninen, eikä ihan hirveällä tarmolla pyrkinyt mukaan. Mietin sitten, että näin harvakseltaan salille kun pääsee/jaksaa, niin enpä taida mitään jaoteltua ohjelmaa tehdä. Alakropan treenin sijaan treenasin koko kropan kuudella liikkeellä, kahtena patterina:

1) prässi, T-kulmasoutu, pystypunnerrus
2) mave, ylätalja, penkki

Forkuille aika raskas treeni, ja ne ovat muutenkin ihan kestojumissa, joten olen niitä tänään venytellyt tuon tuosta. Mutta muuten olin ihan tyytyväinen. Yllättävän hyvin kulki, oli sellainen suorituskykyinen olo. Tosin sitten kun salilta pois päin kävelin, niin vähän huippasi. Aamuverenpaineet taitavat olla vähän alhaiset. Tuo oli nopea treeni, 35 minuuttia taisi mennä alkulämmittelyineen. Mutta myös raskas, kyllä oli palkkari nopeasti hotkaistu. Salin jälkeen lähdin heti viemään koiran pienelle puolen tunnin kävelylle ja sitten suihkuun. Aamiaisen jälkeen lähdettiin junalla Helsinkiin.

Nyt on pääkaupunkiseudulla hiihtolomat, joten junat olivat tänään tosi tyhjänä. Aamulla saatiin olla eteisvälikössä koiran kanssa ihan kahdestaan. Helsinkiin tultaessa eräs nainen kyseli, että missä se koirahoitola on. Hän oli viime viikolla jutellut minulle kerran, kun oli kiinnittänyt huomiota, että kuljen samalla junalla koiran kanssa joka aamu. Kysyi silloin, että käykö koira kanssani töissä (I wish!). Ja kun kerroin koirapäiväkodista, hän innostui ihan tosissaan. Tänään sitten kyseli sitä paikkaa, ja aikoo kuulemma kertoa työkaverilleen, joka haluaisi ottaa koiran, mutta ei raaski pitää sitä yksin kotona päivisin. Kiva, että ihmiset suhtautuvat positiivisesti. Pomoni jo sanoi koirapäiväkodista kuullessaan, että hänelle tulee ihan huono omatunto, mutta hänellä onkin useampi koira, niin niillä on seuraa toisistaan. Kollega siihen sitten tuumasi, että "no entäs mä, mulla on vaan yksi koira", ja sanoinkin kiusoitellen, että siihen en sitten sanokaan yhtään mitään :P.

Näin yhden varhaisaamutreenin perusteella siis varovainen peukku ylöspäin tälle tyylille. Jos tuon koko kropan treenin saan kolmesti viikossa tehtyä, ja niistä yksi treeni viikonloppuna, niin eihän tässä mitään hätää lihaskunnon puolesta ole. Aikaisemmin heräämisiäkin olisi vaan pari, ja nekin noin 45-50 minuuttia tavallista aiemmin. Onneksi olen aamuvirkku.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Verikokeiden tulokset ja koirallisen elämää

Uupunut koiralapsen omistaja täällä hei.. Flunssahan se sieltä sitten kuitenkin pamahti päälle. Viime keskiviikkona olin jo niin räkäinen ja väsynyt, että kävin työterveyslääkärillä hakemassa sairaslomaa. Olin vuosilomalla, ja nykyisinhän nuo lomapäivät voi sitten pitää myöhemmin, jos on sairastunut. Melkoisen keskustelun itseni kanssa kävin, että kehtaanko hakea saikkua lomalla, mutta hittovie: en minä sillä olisi mitään saavuttanut, että olisin jättänyt saavutetun edun käyttämättä.

Koko viikko meni Kaapoa kouluttaessa talon tavoille. Kissat kiinnostivat aluksi ihan luvattoman paljon, mutta joka päivä edistyttiin mukavasti. Viirukin taitaa jo ymmärtää naksautuksen merkityksen. Nanna muutti viikoksi työhuoneemme vaatekaappiin murjottamaan, mutta on nyt alkanut jälleen hengailla kanssamme samoissa tiloissa. Alkuviikosta jo väsyneenä itkua tihrustinkin Jannelle, että mitä olen mennyt tekemään, kun näin pilaan kissojen rauhalliset eläkepäivät. Oli myös muutenkin vähän puppy bluesia ilmassa. Ahdisti taas yhtäkkiä olla sidottu koiraan kokoaikaisesti. Olin jo niin tottunut mukavaan koirallisen elämään, missä isän kanssa jaetaan vastuuta, ja on myös sitä omaa aikaa. Mutta kääntöpuolensa silläkin oli. Nyt alkaa blues jo helpottaa. Silti odotan kovasti, että tuo rekku kasvaa ja aikuistuu.

Kaapo on nyt päivät koirien päiväkodissa. Laitoin oman alueemme FB-kirppikselle työilmoituksen, jonka pohjalta muutamakin yksityinen henkilö otti yhteyttä ja tarjosi apua, mutta ne sitten kuivuivat kasaan syystä tai toisesta. Jannen mielestä oli turvallisempaa laittaa koira ammattilaisten hoiviin, joten nyt sitten kuljen sen kanssa tuolla aamu- ja iltapäiväjunissa :D. Päiväkoti on Helsingin Eirassa, ja arki on nyt mennyt niin, että aamulla tehdään pieni lenkki, jonka päätteeksi suunnataan suoraan junalle, sieltä n. 1,5 kilometrin matka päiväkotiin, ja sieltä kävelen reilun parin kilometrin matkan töihin. Ja sama toisinpäin iltapäivällä. Kuulostaako hullun hommalta..? Välillä kyllä itse henkisesti puistelen päätä itselleni, kuinka hankalaksi elämäni teen, mutta kaikkeen tottuu. Enkä siis todellakaan halua ottaa mitään riskiä siitä, että kissat olisivat täällä yhtään stressissä, tai että joku Jannen ziljardi euroa maksanut hifi-kaapeli on pureskeltu päivän aikana tuhannen päreiksi.

Täytyy vielä sanoa siitä päiväkodista, että aika hauska paikka: iso avara tila, missä on sohvia koirille köllötellä. Päiväohjelmaan kuuluu aktivointia, rauhoittumista ja lenkki. Koiria on päivästä riippuen 10-20. Siellä on lisäksi oma "senioriosasto" ikääntyneille, jotka haluavat enemmän tarkkailla kuin osallistua. Koirat saavat siis olla vapaana keskenään, joten edellytys on, että hurtta tulee toisten kanssa toimeen. Kaapo kävi lomani aikana yhden päivän kokeilemassa päivähoidossa olemista, ja kaikki oli mennyt hyvin, joten se kelpasi asiakkaaksi.

Flunssa alkaa olla loppusuoralla. Vaikka ei olisi koiraakaan, niin en vielä ihan salille palaisi. Mutta jos toipuminen edistyy suotuisasti, niin viikonloppuna on tarkoitus treenaamaan mennä. Nyt on tullut ihan tuhoton määrä aerobista tuon kävelyn vuoksi. Noiden työmatkojen lisäksi kävelyä tulee tietysti koiran kanssa lenkkeilystä, ja nuo noin 30 000 askeleen päivät ovat nyt olleet ihan jokapäiväisiä, ja jaloissa kyllä tuntuu päivän päätteeksi. Tuolta dagikselta ei mene mitään järkevää julkista yhteyttä työpaikalle. Siinä on silti sen verran käveltävää, että ajallisesti en voittaisi mitään; todennäköisesti jopa häviäisin, jos rupeaisin sompailemaan ratikoilla. Mietin, että hommaisin kevättä kohden jonkun halvan mummokonkelin, jolla pyöräilisin nuo välit, mutta on jo valmiiksi vähän lannistunut olo, että joku urpo sen kuitenkin pöllii. Ehkä kuitenkin annan sille ajatukselle mahdollisuuden.

Hah, ja syömisetkin on menneet aika lailla huolettomasti. Kaikki resurssit tuntuvat nyt olevan muussa käytössä, eikä ruoanlaitolle ole tullut uhrattua ajatuksia sitäkään vähää, mitä normaalisti. Olen elänyt energia- ja protskupatukoilla (sain Buildereita synttärilahjaksi <3) sekä muroilla, myslillä ja maustamattomalla jogurtilla.. Tuoreiden kasvisten käyttö on ollut lähellä nollaa, kipeänä ei jaksanut yhtään panostaa. Vaikka silloin olisi ehkä nimenomaan pitänyt syödä mahdollisimman ravinnerikkaasti. Viikonloppuna jaksoin tehdä linssikeittoa ja sämpylöitä, mutta sämpylöistä unohtui kokonaan suola! Byhyy. Suolaton leipä on plääh.

Sain labratuloksetkin. Tyreotropiini-arvo on täysin viitearvojen keskellä, eikä nyt ole muutenkaan ollut mitään oireita, mitkä viittaisivat kilpirauhasen toimintahäiriöön, joten saattaa olla, että koko juttu oli ihan omaa kuvitelmaani.. D-vitamiinin arvo oli 78, ja työterveyshoitaja oli kirjoittanut kommentin, että "Luuston hyvinvoinnin kannalta suosituspitoisuus on yli 80 nmol/l." Syön D-vitamiinia 20 mikrogrammaa päivässä, ja olen kyllä ajatellut, että se on aika vähän. Tuo veriarvo on kuitenkin aika hyvä odotuksiini nähden näin keskellä talvea. Ehkäpä nyt nappaan jonkin aikaa toisenkin kaksikymppisen.

Hemoglobiini oli hyvä, 131. Ja B12-vitamiinin pitoisuus 955! Hihhei! Siinä viiteväli on 138 - 652 pmol/l. Eipä se ole minulla koko vegaanielämäni aikana kovin alas laskenut, olisiko ollut jossain vajaan 400 tuntumassa joskus alimmillaan. Mutta: ferritiini oli 44, ja labrahoitaja sanoi, että infektio nostaa sitä usein huomattavasti (olin flunssassa, kun verikoe otettiin). Viitearvot ovat 13-150, eli tämän tuloksen valossa jatkan siis raudan syömistä. Olen nyt syksystä lähtien syönyt rautaa päivittäin, eikä hemoglobiinikaan ole tuon korkeammalle näköjään noussut.

Tällä viikolla on vielä ohjelmassa oikeudenkäynti (melkein kaksi vuotta sitten tapahtuneesta eläinrääkkäystapauksesta, josta alkaa kyllä olla muistikuvat jo hiukan haaleat..) ja kissojen eläinlääkäri (veriarvojen kontrollia heiltäkin). Ei tässä siis salille ehtisi ennen viikonloppua terveiden kirjoissakaan.