Kirimällä kiinni tavoitteisiin

Alkuviikosta näytti vähän pahalta tämän viikon liikkumiset. Kesäaikaan siirtyminen on rikkonut sisäisen kelloni. Näin taisi käydä viime tai toissavuonna ekaa kertaa. Ennen ei kesä- ja talviaikoihin siirtymiset heilauttaneet koneistoani mihinkään suuntaan, mutta ehkä tämä on jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa? Kelloa siirrettiin tunnilla eteenpäin, mutta jostain syystä nukkumaanmenoaikani on siirtynyt 2-3 tunnilla?? Nyt viikonloppuna olen ottanut pitkiä päikkäreitä, ja olen siitäkin syystä tähän aikaan vielä hereillä.

Maanantai oli vapaapäivä pääsiäisen vuoksi, joten silloin pääsin salille, vaikka nukuinkin aamulla pari tuntia pidempään. Tein yläkropan treenin, ja siitä jäi ihan hemmetin kipeät rintalihakset punnertelun seurauksena. Tiistaina olisi suunnitelmani mukaan ollut alakropan treeni, mutta juoksulenkki houkutti enemmän, joten sinne mentiin. Nyt alkaa olla ihanan kuivat tiet ja rullaa hyvin. Punnitsin 6,5 ja 9,5 kilometrin välillä, mutta päädyin lyhyempään, vaikka juoksu kulki hyvin. Nyt kun tuo vaivaisenluu on saatu jollain tapaa hallintaan, niin en halua vielä "kesken kuntoutuksen" ottaa mitään turhia riskejä. Juoksun jälkeen jalkapohja olikin väsynyt, mutta vaivaisenluu ei varsinaisesti kärsinyt. Pidän siinä muutenkin nyt sellaista silikonisuojaa lenkkien aikana.

Varsinainen ongelmahan on kaiketi se, että nilkka on heikko ja aiheuttaa virheaskellusta. Jalka astuu liikaa sisäsyrjälle, jalka ei rullaa tasaisesti, ja sen seurauksena isovarpaan tyvinivel saa liikaa rasitusta. Ja mitä pidempää lenkkiä tekee, sen enemmän väärää kuormitusta jalkaterään ja -pohjaan tulee. Jalkaterapiaharjoituksia olen nyt sitkeästi tehnyt. Toissakerralla jalkaterapeutti motkotti myös ihan aiheellisesti liian vähäisestä veden juonnista ja totesi, että kuivuus ylläpitää lihaskalvojen tiukkuutta. Laitoin taas puhelimesta veden juonnista muistuttavan sovelluksen reminderit päälle ja nyt olen juonut ihan kelvollisesti.

Keskiviikon ja torstain pidin treeneistä lepoa, ja olin jo tosiaan luovuttanut tämän viikon suhteen. Ajattelin, että perjantaina pääsen salille, mutta tuskin viikonloppuna jaksan enää. Perjantaina kävin kuitenkin taas sitten juoksemassa Kaapon kanssa, kun halusin nukkua vähän pidempään. Tehtiin sama 6,5 kilometrin lenkki, vaikka lonkankoukistajat olivat aika hemmetin jumissa jo lähtiessä. Minulla oli heti aamusta varattuna jalkaterapia ja siellä mainitsin noista jumituksista, niin Sami avasi lonkankoukistajatkin jalkapohjien lisäksi. Se fiilis, kun ne hierotaan auki, ja lähtee sen jälkeen kävelemään.. jotain niin ihanaa! Siis koko lantio tuntuu kevyeltä ja irralliselta, ja aina ajattelen, että tältä tuntuisi kävellä pilven päällä :). Harmi, että ne vaan kiristyvät tosi nopeasti uudestaan, mutta sain Samilta hyviä ohjeita niidenkin vahvistamiseksi. Venyttely ei yksin riitä, vaan niitä pitää myös voimistaa.

Perjantaina illalla olin toisena opettajana suomen kielen miesten ryhmässä ja oli niin hauska tunti, että se venyi kahdeksi tunniksi. Kuunneltiin Kari Tapion "Olen suomalainen" ja Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on", ja opiskelijat täyttivät puuttuvia laulun sanoja monisteeseen. Oli hauska nähdä, miten fiiliksissä he olivat ja kuuntelivat tosi keskittyneesti sanoja. Ja jos joku mölisi jotain, niin ryhmäkuri kyllä palautetettiin nopeasti tiukoilla shhh!!! ihan opiskelijoiden itsensä toimesta :). He vielä tykkäsivät molemmista kappaleista.

Eilen lauantaiaamuna ehdin hyvin sittenkin salille, kun päätin tiukasti, että menen sinne. En ollut eilen itse vastuuopettajana naisten ryhmässä, joten ei tarvinnut erityisesti valmistella mitään. Edelliset pari kertaa olen jättänyt suurimman osan valmistelusta just lauantaiaamuun, niin ei siinä mihinkään salille ole edes ehtinyt. Nyt kävin sitten tekemässä alakropan treenin. Oli jotenkin täysi sali ja kaikki suorituspaikat varattuna, joten aloitin loitontajalaitteessa. On kiva huomata, että nuo ennen niin heikot gluteus mediukset ovat nykyisin jo aika vahvat. Pidän aina parin sekunnin pidon loitontajaliikkeen ääriasennossa ja palautan hitaasti. Tuo liike tukee kyllä hyvin juoksua, eli jos en sitä tee, niin parin juoksulenkin jälkeen alkaa taas pakarassa tuttu hermopuristus. En nyt osaa tarkemmin analysoida syy-seuraus -yhteyttä, enkä oikeastaan haluakaan. Riittää, että tiedän sen auttavan.

Loitontajalaitteen kanssa tein vuorosarjana takareisilaitteessa, kun se sattuu olemaan siinä vieressä. Niiden jälkeen prässiä, askelkyykkykävelyä ja pohjeprässiä. Lopuksi tein vielä killerisarjan vatsalihaksille nostamalla jalkoja ylös penkillä maaten ja laskemalla ne kidutushitaasti alas. Treenin jälkeen olikin kiva sitten lähteä pyöräilemään vokkiin karmeassa vastatuulessa :D. Onneksi oli muuten aurinkoinen ja kuiva sää, toisin kuin tänään. Tunnin jälkeen mentiin miehen kanssa Jumboon pyörimään ja ostin (epävegaanisen) Coco-nuts -smoothien Jungle Juice Barista. Siinä oli hunajaa, mutta en ole koskaan ollut sen suhteen niin nökönuuka. Illalla skippasin stand up -keikan, johon olin jo ostanut lipun, kun väsytti niin paljon. Onneksi Jannella oli kaveri seuranaan, muuten olisi varmaan pitänyt raahautua mukaan.

Tänään sain sitten eilisestä tarmokkuudestani inspiroituneena tehtyä toisen yläkropan treenin tälle viikolle, joten sain kuin sainkin jonkinlaisen epävirallisen viikon liikuntatavoitteeni täyteen (vähintään kolme salitreeniä ja kaksi aerobista). Tänään jostain syystä vähän arastelin mennä salille. Olen yleensä viikonloppuisin treenannut Ryhdillä, kun siellä on niin rauhallista. Eilen ja tänään menin kuitenkin Elixialle, ja siellä oli tosi täyttä etenkin tänään. Jotenkin tulee heti sellainen tympäännyksen ja hermostuneisuuden sekainen tunne, että mihin siellä mahtuu tekemään yhtään mitään, ja yhyy olen niin heikko ja kaikki tuijottaa. Siis ei tuo mikään sellainen voimakas tunne ole, mutta vähän kuitenkin kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Otin sellaisen asenteen, mikä yleensä auttaa, että teen nyt edes tämän alkulämmittelyn ja katson sitten liike kerrallaan. Että saan lopettaa heti, jos ärsyttää liikaa.

Alkulämpän jälkeen siihen asti varattuna ollut leuanvetoteline olikin sopivasti vapautunut, joten uskaltauduin siihen, vaikka ympärillä pyörikin jotain itsetietoisen näköisiä kundeja treenaamassa. Kiskoin kolme puhdasta leukaa, vaikka olikin koko ajan sellainen tunne, että tyypit tuijottavat ja arvioivat suoritustani. En sitten uhrannut sille sen enempää ajatuksia ja onneksi lähtivätkin siitä sitten muualle :D. Ja jotenkin nätisti siitä sitten koko ajan vapautui paikkoja sitä mukaa, kun treenini eteni. Minulla ei ole mitään tiukkaa ohjelmaa, vaan lähinnä jonkinlainen runko päässä ja sitä voi hyvin soveltaa. Täydellä salilla en edes yritä mitään vuoro- tai supersettejä.

Penkkipunnerrus menee olkapään puolesta ihan hyvin, mutta pystysoutua en näemmä voi tehdä. Vasen olkapää ärsyyntyy heti sarjan aikana, vaikka yritän kuinka saada olkapäätä käänneltyä oikeampaan asentoon. Kai tuohon pitää jossain välissä paneutua, että mikä siellä oikein juilii. Totesin siskolle juuri, että en edes halua tietää, paljonko rahaa on mennyt fysioterapeuteille, hierojille, kiropraktikolle, fysiatreille jne. Vastineeksi on tullut ainakin hurja määrä tietoa, jos ei muuta. Ehkä vähän olen käytännössäkin viisastunut, enkä vaan teoriassa. Kaipa noilla ravaamista voisi jo sanoa jonkinlaiseksi harrastukseksikin.. :D.

Ensi viikonloppuna olen Tukholmassa, joten viikon treenit täytyy yrittää mahduttaa arkipäiville. Kaunista viikkoa meille kaikille!

(Selfiet Kaapon kanssa lauantaiaamun ja -illan lenkeiltä)

Neljän salitreenin viikko toistamiseen

Tämä viikko meni treenien puolesta aivan samalla tavalla kuin edellinenkin. Maanantaina tein 30 min hiit-treenin salin kuntopyörällä ja varsinaiset salitreenit sitten ti, ke, pe ja tänään. Kaksi yläkropan treeniä, yksi alakropan treeni ja äsken kotiuduin salilta koko kropan treenistä. Tai no, tuo koko kropan treenikin on aika yläpainoitteinen, tällaisella ohjelmalla sitä olen nyt tehnyt:

- maastaveto 4 x 10
- vuorosarjana kulmasoutu tangolla ja punnerrukset (3 x 12 molempia)
- vuorosarjana leuanveto (3 x max) ja pystypunnerrus käsipainoilla (3 x 12)
- vuorosarjana ojentajarutistus taljassa ja hauiskääntö käsipainoilla (3 x 12)
- loppuun vielä takareidet laitteessa

Maastaveto on kyllä niin ässä liike koko kropalle. Harvoin saan siitä lihaksia kipeiksi, mutta väsyneeksi kyllä. Suhtaudun maveen edelleen hieman pelonsekaisella kunnioituksella, vaikka kyllä se vähemmän vaatii omalta mieleltä kuin esim. takakyykky (jota teen nykyisin hyvinhyvin harvoin siitä aiheutuvan päänsäryn vuoksi). Mutta edelleen kun sieltä ala-asennosta lähden nostamaan, niin pitää oikein erikseen keskittyä pyyhkimään kaikki muut ajatukset pois mielestä ja ladata ajatukset siihen nostoon. Vähänkin jos pykii joku tunteikas ajatus (oli se sitten surua tai iloa) mieleen, niin ovi kiinni sen edestä äkkiä. Mitkään hurjat raudat mulla ei ole, mutta enemmän kuitenkin kuin itse painan :P. Ja tarkoitus on kuitenkin nousujohteisesti treenata tuon suhteen, vaikka syömiset onkin nyt aika normaalit, enkä mitenkään erityisesti panosta plussakaloreihin. Siinä mielessä mitään hirveän nopeaa kehitystä on turha odottaa, mutta on tässä jo tämän vuoden aikana saanut vähän lisätä painoja.

Eilen korkkasin pyöräilykauden, kun aloitin vapaaehtoistyöt vastaanottokeskuksessa ja sinne menee vähän huonosti busseja. Kävin kuun alussa SPR:n ja seurakunnan yhteistyössä järjestämän starttikoulutuksen (yksi ilta), kun olin lukenut Facesta paikallisesta ryhmästä, että viikonloppuisin tarvittaisiin lasten kerhoon lisää vetäjiä, ja ei tarvitsisi sitoutua edes joka viikonlopuksi, vaan vaikka tuuraajaksi. Kuulosti niin matalan kynnyksen velvoitteelta, että ajattelin siihen riittävän paukkuja. Starttikoulutuksen päätteeksi huomasinkin ilmoittautuneeni suomen kielen opettajaksi, joten nyt sitten käyn 1-2 krt/viikossa opettamassa turvapaikanhakijoille suomea. Ja kahden kerran kokemuksella voin sanoa, että on ollut ihan älyttömän hauskaa. Toisessa ryhmässä oli miehiä, toisessa naisia (järjestelyjen puolesta ei olisi mitään estettä sekoittaa sukupuolia, mutta ovat itse ilmeisesti vähän nihkeitä tulemaan sekaryhmiin).

Heti tuli kauhea into tehdä lisää, mutta yritän toppuutella itseäni, koska sitten helposti palan loppuun, kun alan kahmia kaikkea ekstraa. Huomasin vastaanottokeskuksessa pianon, jota lapset rämpläsivät tohkeissaan, ja sen verran ehkä haluaisin tehdä lisää, että voisin opettaa pianonsoittoa joillekin siitä kiinnostuneille lapsille. Pitää vielä kysellä SPR:ltä lisää, miten sitä järjestäisi. Tällä hetkellä tuo suomen opetus vie aikaani muutaman tunnin viikonlopuista, joten vielä ei ole niin isot resurssit kiinni tässä, että olisi vaarana väsähtää, enkä sitä tietysti tavoittelekaan.

Eilen oli pyöräilyä varten kelit kohdallaan; aivan ihana aurinkoinen päivä, ja vaikka tämä aamu alkoi vähän harmaampana, niin nyt se kevätaurinko tuolta paistaa taas. Jottei olisi ihan kuvaton postaus, niin tähän loppuun Jannen räpsäisemä kuva eiliseltä lounaalta. Kaapo on kiinnostunut porkkana-appelsiini -raasteestani (jota syön moukkamaisesti suoraan tehosekoittimen purkista..). Mä päästän sen usein tuohon tuolille taakseni katselemaan ulos ikkunasta samalla kun syön. On kiva, kun se nojailee mun selkään :).

Valoa näkyvissä

Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.

Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.

Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.

Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.

Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.

Nyt unten maille, johan se kello on jo 20.20...

Nesteinen treenari

Tammikuun aikana olen saanut treenaamisen taas säännölliseksi. Koko kroppaa kuormittavia lihaskuntotreenejä salilla ja kotona tein kahdesti viikossa. Lisäksi kävin muutaman kerran juoksemassa ja tein intervallitreeniä kuntopyörällä. Ihan tyytyväinen olen. Huomasin vaan taas, että kun on paljon vetoliikkeitä (mave, leuanveto jne.), niin forkut alkoivat kiristää ja vanha rannevamma muistutteli, että ei kannata jatkaa ihan tällaisella valitulla tiellä. Nyt jaottelen treeneissä liikkeitä vähän eri tavalla, etten kisko saman treenin aikana eri liikkeissä koko kropan painon edestä tai enemmänkin.

Tällä viikolla seuranani on ollut ehkä elämäni ensimmäistä kertaa aivan jäätävä turvotus. Olen kuin pallokala. Luultavasti hormonaalista, koska ruokailujen tms. suhteen mikään ei ollut muuttunut. Oli vähän tukalaa, kun normivaatteet puristivat päällä, ja töihin mieli mennä verkkareissa. Epätoivo sai jopa tekemään vihersmoothien, jossa on selleriä :D. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta smoothie tuli kyllä jäädäkseen. Googlasin erilaisia reseptejä, ja tästä tuli ihan kelvollista:

- päärynä
- pinaattia (pakastepinaattia laitoin n. 6-7 palaa)
- 10-15 cm pätkä kurkkua
- tammenlehtisalaatti tai romaine-salaatti
- 1-2 vartta selleriä
- banaania sen verran kuin haluaa: pieni banaani on ihan sopiva määrä ja jäisenä vielä parempaa
- inkivääriä
- puolikas sitruuna
- tuoretta minttua
- kurkumaa
- kanelia

Oikein raikasta ja samalla vähän tulista (inkiväärin kautta), ja menee kyllä ihan nikottelematta alas. Nappaan rautaa tuota hörppiessäni, niin sen imeytyminen tehostuu samalla toivoakseni. En ole vähään aikaan mittauttanut rauta-arvojani, mutta suurinpiirtein koko aikuisikäni se on ollut alakantissa, eikä rautalisän nauttiminen ole koskaan aiheuttanut minulle mitään ongelmia.

Tammikuun aikana täytin vuosia ja juhlin miehen ja siskon perheen kanssa Umeshu Sushissa syömällä jättiannoksen sushia. Mies oli sitä mieltä, että seuraavalla kerralla syödään 70 palaa, mutta tuo 50 palaa oli kyllä ihan riittävä meille kahdelle :D. Oli kyllä niin hyvää ja laadukasta sushia, että ei tee mieli enää missään muualla sitä syödäkään. Ja sympaattinen paikka muutenkin.

Töiden puolesta tuli reissattua taas kerran Tukholmaan, tällä kertaa JET-valmennuksen merkeissä. En ollut muistanutkaan, että olin ilmoittautumislomakkeeseen merkinnyt erikoisruokavalion, kun en aina sitä jaksa laittaa, jos ruokailut on buffetissa. Noukin sieltä sitten jotain syötäväksi kelpaavaa. Mutta meillä oli myös kokouslounas ja kokoustarjoilut, ja siellä oli oikein nähty vaivaa! En enää muista kumpana päivänä oli mitäkin, mutta toisena päivänä kokoustarjoiluna oli eräänlaisia rieskarullia, joissa oli täytteenä vähän itämaiseen tyyliin wokattuja kasvissuikaleita. Ne olivat vähän säpsäkän makuisia, mutta se rieska sitten lievitti tulisuutta. Juuri sopivia, tykkäsin kovasti! Ja toisena päivänä oli sitten sämpylä, jossa oli täytteenä Violifen vegaanista juustoa. Kun nuo Violifen ja Wilmersburgerin juustot pari vuotta sitten(?) tulivat Suomeen, niin ostin niitä aika usein ja sitten kyllästyin. Mutta nyt ilahduin kyllä, kun ei ollutkaan pelkkää salaattia leivän sisällä!

Toisena iltana en käynyt illallisella ollenkaan, kun kokouslounas oli niin tuhti. En enää muista pääruokaa, mutta alkuruoaksi oli ihan järkyttävän iso hyvänmakuinen salaatti, jossa oli kaikenlaisia kasviksia, oliiveja ja artisokkaa ja jotain hyvänmakuista mausteöljyä. Ei minulla mitään kuvia ruoista ole, kun en jaksa enää kaivella kännykkää esiin. Olen vähän väsynyt kaikkeen somettamiseen, ja aika harvakseltaan mitään enää päivitän mihinkään. Nyt olen jopa ehtinyt lukea kirjoja (no okei, yhden kirjan). Mutta laivan päälle palatakseni vielä: kiertelin illalla pitkin laivaa miettien, mihin illalliskuponkini käyttäisin. Laivan Promenade-kadulle oli avattu Fast Lane-ravintola, josta olisi saanut tofuwokkia tai vaikka falafelejä. Ja taisi olla joku kasvishampparikin, jossa kai juuri tuota Violifen juustoa, voi että. Mutta kun ei ollut yhtään nälkä, niin menin tuliaisostosten jälkeen sitten vain hyttiin ja nukahdin sinne jo yhdeksältä.

Tässä tällainen kuulumispostaus, tylsästi yhdellä kuvalla mennään. Hyvää alkavaa helmikuuta!

Ilmeellä nousee, jos ei muuten..

Lomalla ainakin ehtii treenata

Vietän loman viimeisiä päiviä, ja on ollut aivan ihanan rentouttavaa lomailla nyt kun tuli kunnon talvi. Ei ole tarvinnut änkeytyä aamulla myöhässä kulkeviin juniin, ja olen saanut lenkkeillä Kaapon kanssa keskellä päivää ja nauttia auringosta (ja viimasta..). Olen nukkunut pitkiä 12 tunnin yöunia kahden peiton alla lämpimässä, käynyt salilla, tapittanut Solsidania ja tapasinpa ystävääkin eilen lounaan ja teen merkeissä.

Viime sunnuntaina kävin siskon kanssa yhdessä Ryhdin salilla. Pyysin häntä mukaan, jotta saisin itsekin viimeinkin palattua treenien pariin. Treenien väliin jääminen tuntuu (tässä iässä?) etenkin niska-hartia -seudun jumituksina ja kipuina. Ajatuksissani olen kiskonut ylätaljaa vaikka kuinka, mutta ei se oikein riitä. Oli vähän sellainen höntsäilytreeni, kun koutsasin siskoa siinä samalla, mutta pääasia, että tuli lähdettyä. Tein tarkoituksella todella kevyillä painoilla, kun tiesin, että sekin riittää kipeyttämään paikat jo ihan riittävän pahasti. Tehtiin aika perusliikkeitä: maastavetoa, ylätaljaa, pystypunnerrusta, hauiskääntöä ja askelkyykkyä.

Maanantaina kävin Elixialla tekemässä intervallitreenin kuntopyörällä. Siinäkin vähän normaalia kevyemmin; kun yleensä olen tehnyt minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla, niin nyt tein 45 sekunnin vedot 1,5 minuutin palautuksilla. Kuusi vetoa kuitenkin, kuten normaalistikin olen tehnyt. Aika paljon oli porukkaa maanantaina aamulla yhdeksän aikaan salilla. Tiistaina en treenaillut mitään, kun oli vielä melko kipeät lihakset sunnuntain treenistä.

Keskiviikkona tein Elixialla lyhyen selkä-olkapäätreenin, kolme liikettä kummallekin lihasryhmälle ja siinä kaikki. Eilen sitten taas oli välipäivä ja tänään tein koko kropan salitreenin kiertoharjoitteluna Ryhdillä. Kyykky-alatalja-pystypunnerrus / mave-ylätalja-vinopenkki. Kaksi pappaa oli samaan aikaan treenaamassa, ja radiosta tuli Bangladeshin tehdastyöläisten tuotanto-olosuhteista (ja tuli sellainen olo, että nyt viimeistään lopullisesti boikottiin kaikki HM:t, Lindexit yms., vaikka en ole niistä juuri mitään enää vuosiin ostanutkaan). Papat päivittelivät, että kyllä hekin tekivät aikoinaan 16-tuntista päivää, ja se vissiin sitten tarkoitti sitä, että  Bangladeshissä ei tartte ruikuttaa. Teki mieli kysyä pari tarkentavaa kysymystä palkasta ja vessaan pääsemisestä työaikana, mutta tyydyin sitten vaan pyörittelemään silmiäni. Kuka jaksaa kinastella pappojen kanssa.

En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, vaikka tällainen vuodenvaihde onkin kaltaiselleni  rajoittuneelle ihmiselle herkullinen kohta. Onhan se nyt paljon helpompaa muistaa, että "olen ollut vuoden 2016 alusta asti.." kuin joku maaliskuun 9. päivänä aloitettu juttu. Tavoitteena on nyt vain  saada edes jonkin verran lisää voimaa tähän kroppaan ja käydä säännöllisesti salilla, ilman isompia taukoja. Kun jäin lomalle ja siirtelin täällä kotona jotain tavaroita, niin oikein kimmastuin itselleni, kun jonkun ison laatikon siirtäminen tuntui niin raskaalta. Sillä raivollahan se sitten siirtyikin näpsäkästi.. :D.

Vuosi vaihtui lentokenttähotellissa Kaapon kanssa. Sillä oli jo 31.12. aamupäivällä maha sekaisin satunnaisista paukahduksista, joten päätös lähteä hiljaisuuteen oli aivan oikea ratkaisu. Olin vähän huolissani, että tuleeko juostua koko yö ulkona, jos sillä on ripuli, mutta turhaan. Saavuttiin hotellille 17.30 aikaan ja vaikka lentokentän alueella ei saakaan ilotulitteita räjäytellä, niin asutusta on kuitenkin siinä 2-3 kilometrin päässä, ja sieltä kaukaa alkoi jo kuulua enenevässä määrin paukahduksia. Koira päätti siltä seisomalta aloittaa ummetuksen ja iski myös rakkonsa umpeen. Itse hotellissa oli hiirenhiljaista, ei kuulunut mitään ääniä. Kaapolla oli aktivointileluja mukana, joiden kanssa se vähän touhuili, ja itse tein pikkuisen läksyjä JET-tutkintoa varten.

Yöllä kokeilin vielä kolmen aikaan käydä Kaapon kanssa ulkona, mutta se ei suostunut mitään tarpeitaan tekemään. Edes nurmikkoalueilla loikkivat citykanit eivät saaneet sitä vakuuttuneeksi siitä, että normaalielämä on mahdollista. Vasta aamulla kahdeksan jälkeen se sitten kävi pissalla, kun edellisestä kerrasta oli jo 16 tuntia. Eikä sitäkään todellakaan tehnyt heti ulos päästessään, vaan ensin piti noin vartin ajan kuljeskella häntä koipien välissä varmistamassa, että karmea paukuttelu on todellakin ohi. Hotellissa oli muuten parikymmentä muutakin koiraa meidän lisäksemme, monilla oli kaksi tai kolmekin mukanaan. Voisivat markkinoida sitä uuden vuoden turvakotina koirille :). Hotelliyöpymisestä oli (rauhallisen koiran ohella) se hyöty, että Kaapo ei nyt yhdistä tuttuja lenkkireittejä paukutteluun. Syksyllä kun sattui yksi nopea ilotulitus tässä lähialueella ja satuttiin olemaan ulkona juuri silloin, niin Kaapo ei suostunut moneen viikkoon menemään siihen kortteliin, missä oltiin sillä hetkellä.

"Pakkasta 25 astetta ja tyyppi pysähtyy ottamaan selfien.."

Minulla ei ole ikinä ollut näin (ääni)arkaa koiraa, joten tulee kyllä opittua kaikennäköistä aran koiran käyttäytymisestä tämän kanssa touhutessa. Kaikkia muita koiria olen voinut pitää vapaana tai pitkässä hihnassa kulkemassa edessä/takanani, ja olen voinut luottaa niiden normaaleihin yhteiskuntataitoihin tässä ihmisten maailmassa. Kaapo on siinä mielessä hyvin tyypillinen rescue, että siltä puuttuu paljon sellaisia palikoita, joita tarvittaisiin perusarjessa. Esimerkiksi tutut ihmiset se hyväksyy ehdoitta, mutta ihan tavallisilla kävelylenkeillä pidän sen aina vierellä, kun tulee ihmisiä vastaan tai takaa ohi. Sille jokainen vieras ihminen on potentiaalinen uhka, ja mitä erikoisemmin pukeutunut, sen pahempi. Nyt pakkasilla on vielä paljon epäilyttävämpää, kun ihmisistä ei näy kuin silmät karvareuhkojen kehystäminä ja kävelevät lumien narskuttaessa kenkien pohjia. Jos antaisin sen mennä pitkässä hihnassa, se haukkuisi ihmisille pelkoaggressiivisesti. Paljon kuljetaankin tuolla namien kanssa, mutta en usko, että saan ikinä kokonaan kytketyksi kaikkia sen epäluuloja pois. Vaadin koirilta aika vähän (en juuri mitään), mutta toki haluan tehdä arjen sen itsensä takia sille helpommaksi.

Sain vähän lisää tietoa sen menneisyydestä, ja se ei ollut mitään iloista kuultavaa. Kaapo on tosiaan huostaanotettu edelliseltä omistajaltaan eläinlääkärin päätöksellä, ja yhdistykselle se meni kotia etsimään pahasti aliravittuna. Sijaiskodissa se oli suhtautunut ruokaan niin fanaattisesti, että oli syönyt ostoskassista tippuilleet tomaatit ja sipulit ahneesti valonnopeudella peläten, että ei saa ruokaa. Ei tarvitse olla kaksinen Einstein päätellessään, että alkutaipaleella ei ole juuri sosiaalistettu tai muutenkaan koulutettu, jos perustarpeistakaan ei ole pidetty huolta. Se on ollut meillä kohta vuoden ja on rauhoittunut kyllä aika tavalla. Löydettiin hyvä (ja tosi kallis) probiootti, jolla sen suolisto-ongelmatkin pysyvät kurissa (sillä diagnosoitiin krooninen koliitti marraskuun alussa). Kotioloissa Kaapo on leikkisä, ja etenkin vinkuleluja "hellästi" hoitava iloinen ja vekkuli koirapoikanen.

Ensi viikolla palaan töihin ja tammikuu onkin aika kiireinen eri reissujen muodossa, joten pitää suunnitella varmaan aina koko seuraava viikko (treenit yms.) aina edeltävänä viikonloppuna, ja siltikin varmaan tulee muutoksia..

Äkäinen varvas ja viikon kolme treeniä

Kävin Kaapon kanssa keskiviikkona juoksemassa, perjantaina kävelin sen kanssa kahden tunnin lenkin töiden jälkeen ja eilenkin askelia kertyi lenkkeilystä ja kaupungilla palloilusta yli 30 000. Varvas suuttui ja turposi taas järkyttäväksi palloksi. Kävin sitten hakemassa apteekista sen ab-kuurin ja aloitin eilen illalla. Yölläkin heräsin kipuun vielä, vaikka olin pari tuntia aiemmin ottanut 800 mg ibuprofeenia. Hauduttelin sitä hetken kylmäpussilla ja laitoin pumpulia varpaiden väliin. Nyt se on rauhoittumaan päin.

Tämän päivän aamulenkki tehtiin fillarilla. Se on hullun hommaa, mutta tänään ajoitus oli täydellinen. Lähdettiin siten, että aurinko oli juuri noussut ja rusakot alkoivat olla jo siirtyneet aamu-unille. Mutta kuitenkin siten, että muita lenkkeilijöitä ei vielä ollut, ja sain ajella keskeytyksettä. Jos tulee muita vastaan, niin yleensä hyppään pois pyörän selästä ja talutan, kun ei voi koskaan olla varma, mitä tuo koira saa yhtäkkiä päähänsä; mennä haistelemaan tms. Ja etenkin, jos on muita koiria, niin ohittaminen on astetta jännempää.

Kaapo ei onneksi ole mikään remmirähjä, enää. Tammikuussa meille tullessaan se hyppi ja pomppi kuin kenguru, ja piti hirveää mekkalaa muita koiria nähdessään. Mutta se ei ollut oikeastaan koskaan sellaista aggressiivista vaan enemmänkin hirveää intoa mennä tapaamaan kaikkia. Ja onneksi se on niin ahne, niin makupaloilla koulutin sen aika pian pois siitä tavasta. Nykyisin ohitukset menevät 97%:sti nätisti. Jos vastaantuleva koira aloittaa rähinän, niin joissain tapauksissa Kaapo siihen myös vastaa, mutta ei aina silloinkaan.

Ikkunaprinssi

Löysin muuten hyvän koiranulkoiluttajan lähempää kuin arvasinkaan! Tutustuin koirapuistossa keväällä erääseen noin kuusikymppiseen naiseen ja juteltiin juoksemisesta. Hän harrastaa maratonjuoksua ja hänellä itsellään on kolmevuotias vilkas paimenkoira. Puhuin hänelle vaan, että olen laittanut ilmoituksen, ja että ensimmäinen ehdokas teki heti oharit. Hän suoraan tarjoutui, että hänpä voisi käyttää. Hän asuu ja on tässä lähellä töissä, ja voisi kuulemma työmatkalla kotiin tullessaan käydä viemässä Kaapon pissalle. Antoi puhelinnumeronsa ja sitä sitten jäin miettimään, kunnes taas hän tuli lenkillä vastaan ja kehotti ottamaan yhteyttä, ja totesi ettei se olisi hänelle mikään vaiva. Nyt hän on parin viikon ajan käynyt täällä, ja tulevat Kaapon kanssa hyvin juttuun. Ihanaa tulla töistä kotiin, kun tietää, että koiralla ei ole rakko pullistelemassa.

Tosiaan tiistaina tein koko kropan salitreenin ja keskiviikkona kävin juoksemassa. Torstaina oli välipäivä ja perjantaina taas tein uudelleen (noin) koko kropan treenin. Vähän erilaisen taas tällä kertaa, kun päätin, että teenpä lähes koko treenin salin alakerrassa laitteilla.

Alkuun tein yläkerrassa askelkyykkyä smithissä, ja sen jälkeen:

- loitontajat laitteessa
- pulldown eli ylätalja laitteessa
- rintaprässi
- vaakasoutu laitteessa (ikään kuin alatalja siis)
- takareidet laitteessa
+ loppuun vipunostot käsipainoilla eteen ja sivulle -kombona

Vatsat (ja pohkeet, kuten aina) jäivät treenaamatta, enkä tehnyt erikseen liikkeitä ojentajille ja hauiksille, kun ne nyt saivat jonkun verran osumaa noissa selkä- ja rintaliikkeissäkin. Mutta oli kiva tehdä erilainen treeni. En kyllä jokaista treeniä jaksaisi laitteilla tehdä, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Ja etenkin, kun yläkerran taljat ja muut harjoittelupaikat olivat vähän ruuhkaisia jostain syystä siihen aikaan perjantaiaamusta.

Eilen lauantaina liikuin sitten ihan sitä jokapäiväistä koiran ulkoilutusta (kolme tunnin lenkkiä tehtiin) ja kaupungilla käveltiin jonkun verran. Yhteensä 30 283 askelta FitBit laski, ja tänään mennään sitten hissukseen varpaan takia. Olin ajatellut tehdä kotona kahvakuulatreenin, mutta olen hieman aivastellut ja palelee. Olisiko syytä siis treenata vielä kun voi, vai antaa kropan levätä ja keskittyä kaikin voimin flunssan torjuntaan? Flunssakausi on nyt tällä viikolla alkanut täällä ihan kunnolla. Töistä oli muutama poissa ja autokoulun opettaja oli räkäinen kuin mikä (ällötti koskea rattiin..). Ei yhtään kiinnosta sairastua, yllätys.

Aamulla kävin ajamassa äidin työpaikalleen vankimielisairaalaan, jossa hänellä oli viimeinen työpäivä, ja tarvitsi kyytiä läksiäiskakkujen vuoksi. Isoveli lähti apukuskiksi, ja ajelin hänen autollaan siis. Oli kivaa, kun veli neuvoi ja antoi kuitenkin sopivasti itse tehdä ratkaisuja. Ja näki, että kyllä mulle uskaltaa autoa lainata. Pientä arpomista se vaihteiden käyttö edelleen on, mutta huomaa kyllä nyt, että kun saman viikon aikana ajaa useamman kerran ilman ongelmia, niin jännityskin pysyy kurissa.

Sain tällä viikolla viimein katkaistua päivittäisen herkuttelukierteen. Söin tosi siististi kaikki arkipäivät. Tehtiin lasagnea viime viikonloppuna taas iso seitsemän kilon vuoallinen. Meillä lasagneen tulee linssejä, ruskeita papuja, valkoisia isoja papuja ja tofua, niin siinä on hyvin erilaisia palkokasveja. Sitä söin sitten kaikki arkipäivät töissä. Eilen sitten varmaan tuon suuren kävelymäärän vuoksi oli vähän isompi ruokahalukin, niin söin lakuja pari kourallista. Eipä enempää tehnyt mieli ja fiksusti lopetin kun alkoi tökkiä. Mutta jos nyt taas edes jonkun aikaa saisi ylläpidettyä tätä, että ei tarvitse joka päivä siellä herkkulaatikolla käydä. Vaikka löydettiinkin Tokmannilta Apple Pie Cookies-keksejä, joita syötiin viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Hassu etiäinen, sillä olin juuri pari viikkoa sitten haaveillut niistä ääneen, kun löysin Hong Kongista jotain vähän saman tyyppisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet yhtä hyviä, alkuunkaan. Sanoin miehelle, että nyt lakkaan etsimästä niiden keksien korvaajaa, kun ei kuitenkaan löydy. Ja melkein saman tien ne tupsahtivat nenän eteen :).

Ensi viikon evääksi on luvassa kaalilaatikkoa, jota tein nyt sunnuntai-iltana. Vasta tehtyäni laatikon googlasin muitakin ohjeita, ja joku oli laittanut vegaaniseen kaalilaatikkoon texmex-maustetta. Olisinpa itse tajunnut saman. Tuosta tuli kyllä oikein hyvää, mutta seuraavaan satsiin taidan kokeilla vähän mausteisempaa versiota.

Mukavaa syksyistä alkavaa viikkoa, olkoon se kuiva ja aurinkoinen :)!

A niin kuin antibioottikuuri?

Viettelen ansaittua vapaapäivää. Syyskuun alkupuolella tuli tehtyä töitä illat ja viikonloput, kun koulutin tiimilleni uutta tiiminvetäjää, ja muut hommat kasautuivat sinä aikana. Tänään otin ajotunnin vuoksi vapaapäivän ja muutenkin ihan vain breikkiä töistä. Jätin jopa työkoneen töihin, jotta en sortuisi edes vilkaisemaan sähköposteja.

Nykyisin autokouluissa on harjoitteluvaiheen alkupuolella (suositus noin kuukauden kuluttua kortin saamisesta) käytävä yksi "palauteajotunti", jossa käydään läpi inssiajon heikkoja lenkkejä. Sen lisäksi on yksi teoriatunti ja yksi ryhmä(pari)ajotunti. Teoriatunti tarkoitti käytännössä sitä, että juteltiin ryhmässä kokemuksiamme kuljettajina. Palauteajotunti ei eronnut varsinaisen autokoulun ajotunneista mitenkään. Saman verran tuli palautetta ajon aikana kuin silloinkin.. Tämän viikon perjantaina on sitten ryhmäajo, jolloin ajan toisen oppilaan kanssa siten, että toinen ajaa noin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja toinen hieman eri reittiä saman verran takaisin. Ja sitten kuunnellaan opettajan palautteet.

Treenaaminen on edelleen vähän laiskanpuoleista. Osasyy siihen on jälleen tämä kroppa, joka yskii pikkuvikojaan kuin ruosteinen datsun. Toissaviikon lopulla käytin pari päivää suutarissa korjattavina olleita nilkkureita, ja ne hiersivät vasempaan pikkuvarpaaseen mojovan rakkulan. Se oli jo kesän jäljiltä entisestään jotenkin paksuuntunut, vanha hiertymä ei kai koskaan kunnolla parantunut, ja nyt tulehtui ihan kunnolla. En pystynyt kävelemään kunnolla ja menin lääkäriin. Lääkäri kun koski varpaaseen, niin vedet tulivat silmiin kun sattui niin s&%**nasti. Neuvoksi tuli vetää ibuprofeenia 800 mg kolmesti päivässä ja antiseptisiä jalkakylpyjä. Ja ab-kuuri (kefaleksiiniä), jos punoitus ei laske. Miehen kenkää lainasin muutaman päivän ajan, kun ei mikään oma mahtunut jalkaan :D.

No laskihan se punoitus, mutta varvas on edelleen kipeä. Ei siis mitenkään pahasti, pystyn kävelemään ja treenaamaankin suht normaalisti. Mutta ei se siis kunnossa ole. Puristaminen sattuu. Kaapo on pari kertaa survaissut tassullaan siihen päälle, ja näen tähtiä. Harkitsen edelleen ab-kuurin aloittamista. En ole syönyt antibiootteja vuosiin: edellinen kerta taitaa olla 2009 tammikuussa, kun jouduin ison dogon puremaksi. Luulisin. Hämärästi muistelen, että tähän väliinkin olisi ehkä joku kuuri määrätty, mutta en ole varma. Odottelen nyt vielä jokusen päivän kuitenkin.

Sitten toinen murheenkryyni: ranne. Kyllä, se hemmetin jännetuppitulehdus yrittää taas tulla. Mutta vasta yrittää. Erehdyin taluttelemaan koiraa taas nahkahihnalla, kun se on fleksin päässä niin epäluotettava (pelkää esimerkiksi takaa tulevia pyöräilijöitä). Yritin talutella enimmäkseen oikealla kädellä, mutta aina välillä toki vasurilla autoin, ja eihän tuo tyhmä ranne kestä mitään. Saliharjoittelu kiristää forkut entisestään, joten voin vaan kuvitella, että ranteen lihakset on yhtä haperoa jäykkää solukkoa vaan.

Joten viime viikolla kävin kahdesti salilla ja kerran juoksemassa. Juokseminen taas kipeytti varpaan niin, etten tiedä, koska uskallan seuraavan kerran kokeilla. Tämän viikon treenit on korkattu tänä aamuna salilla. Mulla ei ole tällä hetkellä mitää saliohjelmaa, mitä seuraisin orjallisesti. Näin harvoilla käymisillä olen yrittänyt nyt treenata kropan mahdollisimman monipuolisesti läpi. Ja koska inhoan melkein kaikkia fiksuja liikkeitä (penkki, mave, takakyykky), niin semmoiseksi vemputtamiseksihan se treeni on mennyt. Tänään tein prässiä, loitontajia, sumokyykkyä, ylätaljaa, penkkiä, pystypunnerrusta kässäreillä ja selän ojennusta. Eikös tuossa nyt suurinpiirtein kaikkia lihasryhmiä vähän rasitettu?

Joku nainen kysyi, saako tehdä prässissä mun kanssa vuorotellen ja yllätyin, että joku uskaltaa tulla kysymään sellaista. Yritin vastata oikein reippaasti ja iloisesti, että ilman muuta. Jotenkin oma tunne ei aina välity äänestä. Joskus olen kuunnellut omia puheluitani (töissä) ja niinä hetkinä, kun olen yrittänyt kuulostaa oikein iloiselta ja/tai ystävälliseltä, niin sävy muuttuu hyvin vähän siitä rutiinirussutuksesta. En halua ihmisten kuvittelevan, että olen mikään mörökölli. Mutta niin siis sitä vaan tehtiin prässiä vuorotellen ja ihan sutjakkaasti se kävi. Ei omat sarjatauot venyneet, vaikka vähän painoja venkslattiinkin.

Nyt lähden Kaapon kanssa nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä.

Festarileskenä

Sekalaisia biisejä soi päässä, esim. Mad World Adam Lambertin laulamana. Pohdin tälle postaukselle otsikkoa ja jäinkin Youtubeen selailemaan menneiden vuosien American Idol-kohokohtia. Taisin yhden kauden katsoa sen jälkeen kun Simon lähti tuomaristosta, mutta sitten en enää jaksanut. Tuntui, että kaikki oli jo nähty. Mutta vielä vaan jaksaa nuo jotkut mieleen jääneet huippuhetket liikuttaa.

Janne lähti Flow-festivaaleille, joten olen festarileskenä kotona. Kävin Flowssa kuusi vuotta putkeen ja viime vuonna tuli sitten katko, kun Kuti leikattiin juuri festareiden alla, enkä halunnut jättää toipilasta yksin kotiin. Kun tämän vuoden liput tulivat heti edellisvuoden tapahtuman jälkeen myyntiin ns. early bird-hintaan, en laittanut rahaa kiinni, kun oli sellainen olo, että jotain voi taas sattua. Tällä viikolla sitten mietin, että no jos lauantaina menisin sinne, mutta se olikin jo loppuunvarattu.

Olisin lipun vielä sitten onnistunut hankkimaan, kun niitä vapautui myyntiin, mutta onneksi en hankkinut. Tässä muutaman kilometrin päässä on Malmin lentokenttä, jossa järjestetään tänään ja huomenna joku helvetin Hornet-hävittäjälentonäytös. Siitä oli esimakua eilen puolenpäivän aikaan, kun lentäjä harjoitteli. Onneksi Janne on lomalla, sillä Kaapo oli pelännyt lentomelua todella paljon. Se oli kuulemma niin kova, ettei omia ajatuksiakaan kotona kuullut. Lentoja on tänään ja huomenna 17.45-18.30 (eli ihan kohta alkaa, mrr!), ja en olisi millään voinut olla festareilla tietäen, että koira pelkää kotona. Turha lähteä mihinkään poiskaan, sillä meteli kuuluu Keravalle asti.

Ja, no, kun luin, että festareille odotetaan 70 000 kävijää, niin ei ihan hirveästi harmita. Se on noin 10 000 enemmän kuin parina viime vuonna, jolloin jo väenpaljous ahdisti. Kuulostan nyt ihan kärttyiseltä hipsteriltä, mutta silloin ensimmäisinä Suvilahden vuosina se 30 000-40 000 kävijää oli vielä sopiva ja festari tuntui sopivan pikkuiselta ja kotikutoiselta. Nyt se on enemmän sellainen maailmanluokan juhla, mikä tietysti on varmaan ihan huippujuttu järjestäjille ja valtaosalle yleisöä. Ja sinne tulee paljon ulkomailta festarivieraita ihan jo tunnelman vuoksi.

Flow 2013

Elokuun illan Suvilahti on kyllä kaunis ja valoilla sinne on saatu niin ihana tunnelma. Mutta itse olen tainnut tosiaan jollain tapaa kasvaa eroon festareista. Kotona on hyvä olla. Kesäiltapäivän kaupungin raukeat äänet kantautuvat parvekkeen kautta sisään ja aurinko paistaa verhojen lomasta. Kaapo kuorsaa sohvalla ja Viiru kiipeilypuun pesässä. Nautin siitä, että kukaan ei tallo varpaille, eikä tarvitse tuntea toisten ihmisten hikisiä käsivarsia omalla iholla, kun jonotan hirveänhintaista (joskin yleensä hirveän hyvää) ruokaa. Kuuntelen Belle ja Sebastiania, vaikka eihän se nyt ihan sama asia ole kuin livenä..

Treeniviikko ei vielä ole ohi, mutta tänään on lepopäivä. Maanantain salitreenistä mainitsinkin jo toissapostauksessa. Tiistaina kävin tekemässä intervallitreenin juoksumatolla. Kuntopyörän päälle kapuaminen ei houkutellut. Juoksumatolla tein kuitenkin saman syklittelyn mukaisesti ja jo iltapäivällä alkoi tuntua etureisissä ihan mojovaa lihaskipua. Venyttelin heti juoksun päälle pitkät venytykset lonkankoukistajille ja etureisille. Yleensähän varoitellaan venyttelemästä pitkään heti treenin päälle, mutta näin superjäykkänä ihmisenä viittaan kintaalla niille varoituksille. Minulle heti treenin perään venyttely tarkoittaa kahta asiaa: 1) olen tarpeeksi lämmin ja 2) venyttely tulee tehtyä. Pikkuisen hermopinne pakarassa päivän mittaan muistutteli, mutta ei lainkaan niin pahasti, kuin mitä pelkäsin ennakkoon.

Tiimiläisiltä saatu bonsaipuu
työhuoneen ikkunalla voi hyvin

Matolla juokseminen pitkästä aikaa oli kivaa. Nopeus pysyy vakiona sekä palautteluissa että vedoissa. Ja kun pakottaa nopeuden tietylle tasolle, niin ei pysty himmailemaan. Syke nousi 197:ään viimeisissä vedoissa. Kuntopyörällä se on tainnut jäädä viime aikoina sinne 190 kieppeille.

Keskiviikkoaamulle olin suunnitellut salia, mutta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen oli tosi rankka. Sain heti aamusta kuulla erään tiimiläiseni löytyneen kotoaan kuolleena. Hän oli jo lähellä eläkeikää ja sairas, ja olin jo lomalle jäädessäni aavistellut, että pitkään hän ei enää ole keskuudessamme. Mutta ihan näin nopeaa kuolemaa en osannut odottaa. Suru-uutinen tuli sitten keskusteltua monen kanssa läpi, ja sekavissa fiiliksissä lähdin päivän päätteeksi kotiin.

Torstaina heräsin puoli viiden aikaan aamulla, ja lähdin Kaapon kanssa lenkille. Rusakoita oli paljon liikkeellä tuohon aikaan ja muutenkin kaikki aamuyön tuoksut saivat pojan pään ihan pyörälle. Se veti vimmatusti kuono maassa vihikoiran lailla, vikisi ja päästi pari kertaa ajohaukahduksiakin, vaikka mitään ei näkynyt missään; jälki oli vain niin voimakas. Hassu touhottaja. Tuollaisen lenkin jälkeen se onkin yleensä tavallista väsyneempi, vaikka ajallisesti ulkoiltaisiinkin ihan normaalin verran. Se vaan kiskoo minua perässään ja prosessoi jälkeä pienessä koiranpäässään, niin uuvuttaahan tuo. Aamuissa tuntuu jo hieman lähestyvää syksyä; lämpötila oli kymmenen asteen paikkeilla ja usva niittyjen yllä oli jotenkin syksyisen kolea.

Aamulenkin varrelta

Lenkin jälkeen menin tekemään jalkatreenin. Olin syönyt alle vain hieman jogurttia, ja energiavaje näkyi kyllä treenitehoissa. Tein pitkästä aikaa suorin jaloin maastavetoa, kun on turhauttanut se, etten laitteessa juuri saa takareisiin osumaa. Pitäisi käydä Ryhdillä, kun siellä voi tehdä laitteessa maaten. Tuossa Elixian laitteessa istutaan. Tai sitten voisin kokeilla pudottaa vähän painoja ja tehdä pidempää sarjaa.. hm. Mutta sjmv joka tapauksessa otti juuri sinne minne pitikin ja vielä tänään on vähän tuntunut koukkukävelyltä, kun jalka ei tunnu suoristuvan lyhentyneen takareiden vuoksi riittävästi.

Salihan aukeaa nykyisin jo kuudelta, ja siellä on siihen aikaan vain muutama hassu aamuvirkku. Aika rauhassa saa treenailla. Aamuaurinko paistaa laitesaliin niin, että melkein tarvitsisi olla aurinkolasit päässä, kun treenaa. Yläkerrassa on taljat ja vapaat painot, sinne ei aurinko paista.

Matkalla salin yläkertaan, tyhjää on..

Eilen perjantaina tein yläkropan treenin, jossa tein pari liikettä selälle, yhden hauiksille ja ojentajalle ja muuten keskityin olkapäihin. Ne ovatkin nyt kosketusarat, eli hyvin meni perille. Suosikkiliike olkapäille on nykyisin viparikombo, jossa nostan käsipainot ensin eteen-alas ja sitten sivulle alas. Tsaijai, kuinka viimeiset toistot polttelevatkaan!

Selkätreeni tuntuu myös purreen viime aikoina oikein hyvin. Kehityskuvia en ole ottanut, mutta huomasin, kuinka yksi ohut pusero kirraa latseista(!), vaikka se oli vielä alkukesästä ihan kevyt ja hulmuava. Heinäkuussa kun palasin salille, niin keskityin hakemaan selkään tuntumaa ihan tosissaan, jottei kaikki liikkeet menisi enimmäkseen hauiksille tai forkuille. Olen vaihdellut vähän kahvoja ylätaljassa, ja koittanut pitää käsiä rentoina, ja uusaloittelijanahan vähensin painoja aika lailla. Tekniikasta sen verran, että Haikaraisen Timo pari vuotta sitten neuvoi työntämään rintaa ylös kahvaa kohden, ja siinä puristuksessa olen hetken koittanut pysyä paikallaan ja keskittää ajatusta selkään ja siihen, kuinka lavat liikkuvat.

Olen aina ollut hieman alapainoitteinen ruumiinrakenteeltani, niin innostaa ajatus, että saisi vähän harteikkuutta ja leveyttä yläkroppaan, ja sen myötä ainakin omaan silmään sopusuhtaisempi kroppa. Noin muuten olen hirveän tyytyväinen omaan kroppaani, joskin vähemmän vammaherkkä se saisi olla. Salaisuus taitaa olla siinä, etten juuri peilaile tai jos peilailen, niin en etsi ongelmakohtia siitä.

Huomisesta treenistä en vielä tiedä, mitä teen. Täytyy katsoa varmaan, mistä kohtaa olen vähiten kipeä ja mennä sen mukaan. Tai menenkö ollenkaan, who knows. Kolme salitreeniä ja yksi hiit tälle viikolle on jo ihan riittävä määrä sekin. Tiedän vaan, etten maanantaina ehdi aamusta salille, niin ei houkuta kolme treenitöntä päivää putkeen.

Viimeinen lomaviikko, autokoulua ja vähäisiä treenejä

Palaan huomenna töihin muutaman viikon loman jäljiltä. Olen ollut oikein tyytyväinen kesän säihin ja lomasäihin. En yleensäkään jaksa hirveästi säästä murehtia, kun sille ei juuri mitään voi. Pitkä märkä ja pimeä loskakausi kyllä vetää olon yleensä aika väsyneeksi. Mutta en ole mikään helteiden ystävä, ja kun viimeiset 10 vuotta on ollut kotona koko ajan vanhuseläimiä, niin olen aina niidenkin voinnin puolesta toivonut maltillisia lämpötiloja. Minulle riittää, kun ei sada. Ja jos sataakin, niin kunhan ei sada montaa päivää putkeen aamusta iltaan.

Viimeinen lomaviikko meni treenien puolesta ihan toisin kuin hahmottelin. Autokoulu sotki vähän viime viikon kuvioita. Maanantaina kävin tekemässä kuntopyörällä tiukan intervallitreenin, kuusi minuutin vetoa ja parin minuutin palautukset välissä + alku- ja lopputasoittelut. Hiki virtasi ja psyykkasin itseäni oikein kunnolla, että sain tehtyä neljännen vedon jälkeen myös kaksi viimeistä.

Maanantaina iltapäivällä oli ajotunti, ja se meni aivan käsittämättömän surkeasti. Takana oli kuuden viikon tauko ja tiesin olevani ruosteessa, ja sanoinkin sen opettajalle. Ja sanoin jo hänen jäädessään kesälomalle, että unohdan tauon aikana kaiken. Hän oli sitä mieltä, että kukaan ei tauon aikana ruostu. Eipä! Ei varmaan, jos takana on vuosien ajokokemus. Mutta jos on sellainen parikymmentä tuntia, niin asia on hieman toinen. Tunnin aikana ja sen jälkeen opettaja sitten moittikin ja päivitteli suoritustani oikein kunnolla. Illalla kertasin mielessäni tehtyjä virheitä (ajelin mm. liikenneympyrään kolmion takaa melko lujaa, enkä juuri katsellut muuta liikennettä) ja tein ihan kunnolla mielikuvaharjoittelua ajamisesta. Tein myös teoriakoeharjoituksia netissä, jotta sain vähän liikennetilanteisiin taas tuntumaa. Teoriakokeen kävin siis jo kesäkuussa tekemässä.

Tiistaille oli sovittu toinen ajotunti, ja kun lihakset olivat vielä melko kipeät sunnuntain salitreeneistä, niin päätin pitää tiistain lepopäivänä ja keskittyä vain ajelemiseen. Tiistain tunti menikin tosi hyvin ja opettajakin oli lauhkeampi. Mainittakoon tässä, että mun ajo-opettaja on melko jyrkkä ja paikoitellen äkäinenkin vanhempi mies, jolta ei juuri kehuja tule, moitteita sitäkin enemmän. Jos tulee joskus kehu, niin sekin on puoliksi moite. Esimerkiksi kun tiistaina suoriuduin hyvin sellaisista paikoista, missä maanantaina mokasin, niin hän totesi äreällä äänellä, että “no niin, NÄIN ne pitää hoitaa eikä silleen, että mennään vaan suin päin päläpäläpälä”. Noita kuunnellessa tulee vaan fiilis, että “öh, kiitos..?” Jos olisin kymmenisen vuotta nuorempi, pillahtaisin varmaan itkuun joka ajotunnin jälkeen, mutta nyt osaan enimmäkseen valuttaa toisesta korvasta ulos hänen äksyilynsä. Vinkki autokoulua valitseville: älkää ottako lähintä/halvinta/tms, vaan sellainen, missä on hyvä maine opettajien suhteen. Itsehän en yhtään selvitellyt, vaan menin vaan tuohon viereiseen rappuun.

Keskiviikolle oli sovittu inssiajo aamupäiväksi ja olin niin hermostunut aamusta lähtien, että en mennyt treenaamaankaan. Inssiajossa mokasin kahdesti, kun en huomioinut kevyttä liikennettä yhdessä käännöksessä, ja sitten oli liian luja tilannenopeus tasa-arvoiseen risteykseen (tyhjään) tultaessa. Ajelin toki vain kahtakymppiä, kun oli sellainen nukkumalähiö, jossa oli koko ajan suojateitä ja lapsia, mutta silti nopeus oli liian kova, eikä pääni kääntyillyt riittävästi. Joten suoritus hylättiin. Jännitystä ehkä vähän lisäsi se, että inssin valvoja ei puhunut koko ajon aikana juuri mitään, oli hieman hyinen tunnelma autossa. Mutta antoi sentään positiivistakin palautetta ja merkitsi ihan papereihin että kiihdytyskaista oli hyvä suoritus. Posottelin Itäväylälle reippaasti kaasuttaen, enkä hannaillut. Siitä täytyy kyllä antaa propsit opettajalleni, että hän on noissa kiihdyttelyissä mua rohkaissut alusta lähtien oikein. Tosin vilkkua muistin laittaa vasta sitten, kun olin jo puoliksi omalla kaistallani..

Autokoulukämmäily ja -jännitys sotki siis viime viikon treenejä. Harmitti tuo inssin mokaus niin pirusti, mutta en koe arvostelua epäoikeudenmukaisena. Ihan aiheesta nuo K (konflikti)-merkinnät paperiin tuli, ei vaan ollut riittävästi sitä vuorovaikutusta muun liikenteen kanssa. Kyllä huomioin kevyen liikenteen enimmäkseen, mutta kun se yksikin huomioimattomuus voi olla kohtalokas.. Ja se vielä, että tämä oli jo toinen yritys. Ekan inssin tein kesäkuun lopussa, ja se meni oikein paljon paremmin kuin tämä toka, kun alla oli tiheästi ajotunteja. Mutta siellä tuli hylsy, kun ajoin liian lähellä pysäköityjä autoja, valvoja sanoi siitä pari kertaa. Tunnin päätteeksi hän pahoitellen totesi, että "jos olisin joutunut sanomaan vain kerran, ja olisit ottanut autoa lähemmäs keskikaistaa, niin tämä olisi mennyt läpi". Hmph. Kallistahan tämä mokailu on. Kummallakin kerralla on mätkäisty kaksi ajotuntia lisää.

Torstaina kävin sitten tekemässä salitreenin; pääpaino oli yläkropassa, mutta tein askelkyykkyä smithissä alkuun. Ajatus oli sitten loppuviikko treenata ahkerasti, lisää intervallitreeniä ja jotain oman kehon painolla tehtävää, mutta laiskotti aika lailla. Lupauduin kaverin kissanhoitajaksi, ja siellä tuli ravattua to-la sitten kahdesti vuorokaudessa oman koiran lenkitysten lisäksi ja tämän raskaan lomailun ohella, niin en stressannut treenaamattomuudesta. Annoin vaan itselleni luvan olla möllöttää.

Hoidokit valtasivat reppuni vuoron perään

Perjantaina tuli käveltyä kaupungilla ja koiran kanssa niin, että askelmittari näytti päivän päätteeksi lähes 32 000 ja jalatkin olivat sen tuntuiset. Ihan en ehtinyt syödä sen kulutuksen mukaisesti, ja lauantaiaamuna heräsinkin siihen, että vatsa teki tietään kohti selkärankaan julmetun kurinan säestyksellä.

Lauantaina kävin aamusta hoitelemassa kissoja, ja lenkkeilin koiran kanssa ennen kuin aurinko oli kovin korkealla kärventämässä. Iltapäivästä hyppäsin pyörän kanssa junaan, jäin parin pysäkin jälkeen Rekolassa pois ja poljin siitä reilun 5 kilometrin matkan Sipoon puolelle entisen työkaverin omakotitalon tupaantuliaisiin. Siellä mutustelin lastenpöydästä suikaloituja porkkanoita, kurkkuja, mansikoita ja viinirypäleitä, ja tein saman matkan takaisin. Oli tosi painostava ja hiostava ilma, ja oli kiire kotiin, ennen kuin mahdollinen ukkosmyräkkä alkaa.

Tupareista kotiuduttuani lähdin heti lenkille siskon ja Kaapon kanssa, mutta ei ehditty kävellä kuin kymmenisen minuuttia, kun huomasin, että Kaapo ontuu ja sen tassu oli aivan veressä. En tiedä, mihin se on astunut, mutta aivan kuin juustohöylä olisi silpaissut palan sen polkuanturasta pois :/. Vitutti kyllä aivan armottomasti, energinen koira joutuu nyt himmailemaan. Hihnalenkkejä voidaan tehdä tossun avulla, mutta koirapuistoilu jää nyt kyllä varmaan pariksi viikoksi ainakin pois kuvioista; riippuen siitä, miten nopsaan tuo nyt paranee. Entisillä koirilla kun on ollut anturoissa haavoja, niin aika hitaastihan ne paranevat. Onneksi Kaapo tuntuu tajuavan oman tilanteensa, ja on muutenkin tässä aikuistunut aika lailla, niin ei tarvitse hössöttää vaikka vähän ylimääräistä lepoa tuleekin. Mutta joka tapauksessa ottaa päähän. Onneksi löysin Musti&Mirristä tossuja, jotka kestävät ja pysyvät paikoillaan, niin antura saa suojaa ulkona.

Tämä viikko on korkattu käyntiin tänään aamulla yläkropan treenillä salilla. Aikaa meni vajaa tunti ja treenissä oli seuraavat liikkeet (pääsääntöisesti 3*12):

- ylätalja
- penkkipunnerrus
- alatalja
- pystypunnerrus
- hauiksille vasarakääntö istuen
- ojentajarutistus taljassa eteen
- viparit eteen+sivulle -kombo
- vatsat jumppapallolla (pallon nosto jaloilla)
- kyljen nostot makuulla

Olin salilla vasta klo 10 aikaan, ja se oli sen verran ruuhkainen, että tein kaikki liikkeet peräkkäin ilman mitään vuorottelua. Silloin kun salilla on rauhallista, niin yleensä vähän tehostan ja teen vuoroparina ylätaljaa+penkkiä, alataljaa + pystypunnerrusta jne. Pysyy syke paremmin ylhäällä ja tulee sellainen tekemisen meininki muutenkin. Ja kestää vähemmän aikaa. Nyt tällä hetkellä treenin tavoite on saada suorityskyky kohennettua entiselleen; mm. viisi leukaa on joskus tullut vedettyä. Kokeilin viime viikolla dippitelinettäkin ja voi että hävetti se oma räpiköinti siinä. Kolmen hyvin epäpuhtaan toiston jälkeen luovutin ja menin nöyrästi tekemään dippiä penkille jalat maassa.

Kotona tehtyä vegaanipizzaa

Nyt kun loma loppui, niin tuli vähän siivottua ruokapuolta. Loman aikana on syöty mm. pizzaa ja toteutin viimeinkin vuosia kestäneen suunnitelmani leipoa pieniä marjapiiraita. Lapsena Fazerin marjapiirasvuoat olivat suurta herkkua, äiti niitä aina joskus osti ja vegaanina olen kaihonnut sellaisten perään. Olen suunnitellut niiden leipomista varmaan koko aikuisikäni ja nyt niitä sitten viimein sain tehtyä. Mutta nyt siis herkuttelu saa taas jäädä vähän taka-alalle (= viikonloppuihin), ja ruokapuoli siistiytyä sen myötä.

Valmistusvaiheessa

 

 

Valmiita piiraita, vanilja-riisijäätelön kanssa täydellisiä..

Treenikuulumisia

Kesäkuun lopulla kävelin töistä kotiin, kun Elixian feissari pysäytti minut tässä ihan kotinurkilla. Juteltiin hetki ja kerroin, että olen aiemmin ollut jäsenenä ja juteltiin syistä, miksi vaihdoin. Hän tarjosi siitä huolimatta tutustumiskäyntiä salille ja annoin numeroni. Arvasin, että jäsenmyyjä soittaa ja niinhän tuo sitten tekikin. No, sovin käynnin sinne, mutta sille viikolle tuli Kutin lopetus, ja kuntosalitreffit oli viimeinen asia mielessäni, joten en koskaan mennyt tutustumiskäynnille. Olin muutenkin ajatellut jo valmiiksi, että niin hyvää diiliä tuskin tarjoavat, että Ryhdistä sinne vaihtaisin. Olen nyt sen verran nuuka, etten viitsi salitreeneistä mitään viittäkymppiä enempää kuussa maksaa, jos ei ole jotenkin todella ihmeellinen paikka (tyyliin vegaaninen palautusjuoma valmiina odottamassa treenien jälkeen ja jäsenyyteen sisältyy hieronta kerran kuussa..).

Sitkeä jäsenmyyjä soitteli kuitenkin sitten vielä myöhemmin, ja kertoi, että heille oli heinäkuun alussa tullut uusi Daytime -jäsenyys, jolla voi treenata halvemmalla kk-maksulla arkipäivisin ennen klo 15 ja viikonloppuisin mihin aikaan vaan. Tartuin siihen, ja olen nyt siis taas jäsenenä Tikkurilan Elixialla. Vuonna 2007 siihen taloon ekan kerran astuin sen vielä ollessa Finnbody, ja kaksi kertaa olen jäsenyyteni irtisanonut. Kolmas kertako nyt toden sanoo ja jään sinne pysyvästi..? Joka kerta on kuitenkin kuukausimaksu laskenut reippaasti :D.

Salitreeneistä tuli siis lopulta lähes kahden kuukauden treenitauko. Kesäkuussa kävin ahkerasti Kaapon kanssa juoksemassa aamuisin, mutta salilla olin viimeksi ollut 18.5. Sen jälkeen sain sitten Kutin syöpädiagnoosin, ja jotenkin epätoivoisesti halusin viettää kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan sen kanssa. Salilla käynti tuntui todella turhalta ajanhaaskaukselta siinä mielentilassa. Ja olihan koko kevään saliharjoittelu ollut muutenkin todella epäsäännöllistä ja harvaa, motivaatio kateissa koko ajan. Ryhdin aukioloajat on iso iso plussa, mutta joku siinä ilmeisesti tökki kuitenkin, kun ei tullut käytyä. Ajattelin pitää jäsenyyteni Ryhtiinkin vielä voimassa joka tapauksessa, koska Elixia on etenkin juhlapyhinä huonosti auki ja joskus jos tekee mieli lähteä ennen aamuviittä treenaamaan, niin on sitten se mahdollisuus olemassa.

Katsoin Heiaheiasta statseja, niin tänä vuonna salikäyntejä on 24, joista 8 jo Elixiaan (parissa viikossa). Se vain on tuossa niin kodin vieressä, että kynnys mennä sinne on tosi matala. Siis ihan oikeasti, ei Ryhtiinkään ole matkaa kuin 900 metriä, mutta Elixiaan on vain 300 metriä. Se on iso ero! :D Ja jotenkin on kiva treenata, kun on muita ihmisiä isolla salilla.  Ei tarvitse olla liian täynnä, mutta jokunen ihminen siellä täällä. Siitä tulee ehkä vähän turvallisempi tunne verrattuna siihen, että on aivan yksin hiljaisella kellarisalilla. Paskaa musiikkiahan Elixialla soi, siitä ei pääse mihinkään; jotain maailman turhinta dancepoppia, joiden supertyhmiä sanoituksia jään välillä oikein kuuntelemaan. Siis oikeasti, kuka haluaa, että kumppani saa tuntemaan “like I’m the only girl in the woo-oo-oo-orld”? Eikö se ole aika epätoivoista? “No, sä kelpaat ku ei täällä planeetalla nyt oo muitakaan”. 
Eilen intervallitreeniä kuntopyörällä tehdessäni kuuntelin kyllä omaa musaa, mutta salitreenejä tehdessä en niin välitä musiikkisoittimen kanssa pelata.

Kun menin Elixialle ekaa kertaa nyt heinäkuussa, niin siellä oli se sama tuttu aamun vakioporukka, joka oli siellä viime vuoden keväällä, kun lopetin. Eräs eläkkeelle jäänyt isokokoinen mies oikein ilahtui näkemisestäni “katsohan, kuka on palannut!” ja yksi keski-ikäinen pariskuntakin tuli  juttelemaan. Kerroin uudesta jäsenyystyypistä ja kaikki kiinnostuivat välittömästi, koska maksavat nyt aika paljon enemmän, ja minun laillani aina aamuisin siellä treenaavat. Veistelinkin, että taitaa tehdä huonoa bisnekselle tämä minun paluuni. Oli jotenkin mukava palata vanhojen tuttujen kanssa treenaamaan, vaikka ei nyt aiemmin mitenkään joka päivä siellä rupateltu. Tuo eläkeläismies on kuitenkin ollut siellä jo silloin kun ensi kertaa Finnbodylle astelin, ja siitä asti ollut sellainen vakiokasvo.

Eihän se mikään yllätys ollut, että voima on tauon aikana heikentynyt ja muutenkin treenitekniikat vähän hakusessa. Esimerkiksi kyykkyjä tein ekalla treenikerralla ihan pelkällä tangolla ja reisilihakset olivat jo alkulämmittelyssä järkyttyneet siitä, että ne joutuivat ihan tekemään töitäkin parin kuukauden möllöttelyn jäljiltä. Mutta jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että kroppa virkosi ja tuntui jäntevämmältä. Ja ensimmäisen viikon ajan treenaaminen oli oikein ihanaa, kun sai koko ajan vaan lisätä painoja ja hakea voimatasoja. Entiselläänhän ne eivät nyt tietenkään voi tämän vuoden treenien perusteella ollakaan (entisellä tarkoitan paria viime vuotta, kun treeni oli säännöllistä), mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Kipinä ainakin on taas syttynyt ja aamuisin ei ole tarvinnut ylipuhua itseään lähtemään treenaamaan.

Kaksijakoinen ohjelma sopii minulle tällä hetkellä hyvin. Jos ehdin treenaamaan kolmesti viikossa, teen kerran yläkropan, kerran alakropan ja kerran koko kropan. Ja tällä viikolla taas treenasin kahdesti yläkropan ja kahdesti alakropan + yhden intervallitreenin. Siitäkin on aikaa, kun edellisen kerran intervallitreenin tein. Ihan kamalaa taisteluahan se oli. Leuanvetosuorituskin on onneton, yksi ainoa menee tällä hetkellä, jos tuulen suunta on oikea.

Treenikuvia ei nyt ole, kun ei tuolla Elixialla kehtaa samaan tapaan kameroita viritellä kuin Ryhdillä. Jotain sitten taas kunhan saan räpsittyä.

Kuntoutusta

Neljä viikkoa kortisonipistoksesta tuli täyteen perjantaina, ja paluu salitreeneihin tapahtui tänään. Mutta mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen? Kirjaan tähän alkuun ensin eläinten kuulumiset, jos ne jotakin kiinnostavat.

Kuti kävi eläinlääkärissä. Nenää tutkiessa lääkäri mumisi jotakin uv-säteilystä ja "collie nose"-syndroomasta. Nisäpatista ei saatu neulalla irti muuta kuin tulehdusnestettä ja bakteereja. Ontumiseen saatiin Cartrophen-pistoskuuri sekä resepti tulehduskipulääkkeeseen. Antibioottikuurilla kuono ehostui entiselleen parissa päivässä, ja kirsikkatomaatin kokoinen patti nisästäkin laski, en enää tunnustelemalla löydä sitä. Mikä helpotus, jos se olikin vain tulehtunut imusolmuke! Olin jo isän kanssa puhunut, että ei se enää leikattavaksi lähde, jos syöpä on uusiutunut. Kuitenkin 12-vuotias koira kyseessä, ja vaikka suht pirteä onkin, niin ei mikään teräsmuori juuri tuon nivelrikon vuoksi. Ei sillä laadukasta lisäaikaa ostettaisi, ja olisi puhtaasti itsekkäistä syistä tehty päätös.

Eilen käytiin vielä lääkäriasemalla puntarissa ja painoa sillä on nyt 26,7 kg. Se olisi jo ihan passeli, mutta aion vielä kiristää vähän, koska Kuti lähtee näillä näkymin kesäkuun alussa isän luokse, ja sinne on parempi mennä hyvin kapeassa kunnossa. Nuorempana se on sutjakkana tyttönä painanut 25 kiloa, joten ei tässä nyt mitään aliravitsemusta vielä hätyytellä. Luultavasti se tosiaan painoi lähemmäs 30 kiloa (ellei ylikin), kun tuli maaliskuun alussa tänne, eli hyvää tahtia on kyllä karissut.

Ollin vappuasu, suojaa kaulan leikkaushaavaa

Nanna ja Olli kävivät lääkärissä; Nanna hampaidenpuhdistuksessa ja Olli lisäkilpisrauhasen leikkauksessa. Operaatioita voisi melkein verrata toisiinsa, niin nopeasti Olli oli entisellään. Samana iltana se söi jo normaalisti ja oli aivan tolkuissaan. Tulokset tulivat patologilta, ja siellä oli hyvänlaatuista liikakasvua. Nyt saatiin ainakin toistaiseksi jättää kilpparilääke pois. Veriarvotkin olivat mallillaan ensimmäisessä kontrollissa, toinen on loppukuusta.

Ei jäänyt kummoista arpea, ja karvatkin kasvanevat pikaisesti takaisin

Ja sitten - Viiru kävi lääkärissä.
Maksoin lähes 600 euroa aivan kotona hoidettavissa olevasta vaivasta..! Viime kesänä Nannalla oli sama; oli vaisu, ei syönyt ja oksenteli. Röntgenkuvasta selvisi, että suoli on aivan täynnä kakkaa. Ummetus on vanhoilla kissoilla aika tavallista, ja minäkin sain silloin kesällä sieltä mukaani Resolor-tabletteja, joita lääkäri ohjeisti antamaan aina tarvittaessa. Enpä nyt sitten taas tajunnut, että Viirulla on sama vaiva. Mietin jo, että rupean syöttämään noille kaikille eriväristä elintarvikeväriä, jotta tiedän, kuka on milloinkin käynyt hiekkalaatikolla, prkl. No, ei se 600 yksinomaan rtg-kuvista koostunut, joskin taisi olla suurin osa niitä. Tsekattiin nyt samalla veriarvot (täydelliset), se rauhoitettiin, nesteytettiin ja lääkäri kaiveli sen suolesta enimmät pallerot pois (hyi %&## sitä hajua!). Ja samalla nipsaistiin kynnetkin siistiksi.

Nyt olen vuoden ajan käynyt eläinlääkärissä jokaikinen kuukausi, välillä useamman kerran kuukaudessa. Toivottavasti tästä alkaisi mahdollisimman pitkä eläinlääkäritön jakso..

Mitä tulee omaan fysiikkaan, niin välillä pakaran hermokompression aiheuttamat oireet olivat jo lähes olemattomat. Eli sellainen puristava tunne piriformiksen kohdalla, joka säteilee päivästä riippuen takareiteen tai jopa nilkkaan saakka. Mutta heti kun tein fyssarin antamia harjoituksia vähän vähemmän (lue: en juuri tehnyt), oireet alkoivat palata. Kävi myös mielessä, että näinköhän sillä jäsenkorjaajan hoidolla oli sittenkin vaikutusta asiaan, mutta se tuli vain vähän viiveellä ja nyt vaikutus olisi jo lakannut? Jälkeenpäin laskeskelin, että se oireettomampi ajanjakso alkoi reilun viikon kuluttua siellä käymisestä ja sitä iloa kesti varmaan ainakin neljä viikkoa. Voisin ehkä sittenkin käydä ottamassa toisen hoidon, joskin sitten varmaan menen jollekin toiselle. Tämä oli sen verran hankalan matkan päässä ja vaikka ihan mukava ihminen, niin eivät ihan kemiat kuitenkaan kohdanneet.

Mutta puristus ei nyt estä mitään varsinaisesti, vaikka inhottava vaiva onkin. Toiseksi viimeinen teoriatunti autokoulussa kesti yli kaksi tuntia, ja siellä istuessa alkoi olla jo tukala olo, kun teki mieli nousta seisomaan ja jaloitella. Töissähän voin nykyisin seistä aina halutessani, ja hyödynnänkin sitä mahdollisuutta suurimman osan päivästä. Sitkeä yskä hellitti lopulta, se ei koskaan muuttunut nuhaksi, eli taisi olla joku virus keuhkoputkissa. Kyllä se kolme viikkoa kuitenkin otti, ennen kuin pystyi laskemaan itsensä terveen kirjoihin. Vappu ehti olla välissä ja ihan kotosalla oltiin. Käytiin syömässä Orchidissa, olikohan se juuri vappuaattona. Ja kun Brklyn Bakerysta oli Death by Chocolate- cupcaket myyty loppuun, niin harmistuneena tein sitten itse, tadaa.

Maistuivat vielä paljon paremmalle, miltä näyttivät.
Ohje Chocochilistä (hasselpähkinät vaihdettu mantelirouheeseen ja kuorrutteessa vähän oikaistu)

Tällä viikolla pääsin siis takaisin urheilujen pariin. Edellinen juoksulenkki oli 12.4., ja tauko päättyi 5.5. Tällä viikolla juoksin saman 6,4 km lenkin Kaapon kanssa tiistaina, torstaina ja perjantaina. Parhaimmillaan ollaan menty sellaista viiden minuutin kilometrivauhtia, mutta keskiarvo on kuuden pintaan ja vähän päälle, kun koira pysähtyy merkkailemaan tai isommalle hädälle. Sykemittaria en ole käyttänyt lainkaan, en ole jaksanut vaihtaa siihen patteria. Minä, jolle sykemittari oli ennen aivan välttämätön! Hirveä kiukku tuli joskus lenkillä, jos se ei saanut signaalia tai pelittänyt muuten. Ja nyt ei huoleta lainkaan ottaa sitä mukaan ollenkaan. Runtastic-applikaatiolla katson ajan ja matkan.

Pitäisi kyllä keksiä vaihtelua tuohon lenkkiin. Tykkään vaan niin kovin tuosta joenrannan maastosta ja ympäristöstä aamuvarhain. Ja kun siinä pitää miettiä se koiran mielekäs lenkitys samalla, niin mitään mäkijuoksutreeniä tms. ei oikein voi tähän ajatella.

Ei kai aamukuudelta tartte niin
freesinä olla..

No niin, mutta tänään siis läksin salille heti aamutuimaan, kuuden jälkeen. Täytyy sanoa, että olin jo jostain syystä alkanut kerätä pientä salikauhua itselleni, joten halusin mennä sinne niin, että saisin olla yksin ja omassa rauhassa. Eilen jo vähän mietin, mutta kun en sinne heti aamusta päässyt, niin ei tullut enää päivän mittaan lähdettyä kokeilemaan, että olisiko sali tyhjillään. Tänäänkin sinne sitten tuli se aamun vakiotuttu, mutta olin jo ehtinyt päästä treenaamisessa vauhtiin sen verran, ettei haitannut.

Treenasin koko kropan läpi kymmenellä liikkeellä, joista kolme oli enemmänkin ns. kuntouttavia harjoituksia. Alkuun tein vakkarilämmittelyt kuntopyörällä + verryttelyt. Sen jälkeen fysioterapeutin ohjeen mukaisesti forkuille kolme sarjaa kääntöjä molemmille käsille pienellä painolla. Kahden kilon oli pienin, mitä salilla oli, vaikka olisi toki voinut käyttää levykiekkoja, joista olisi löytynyt 250 grammankin kokoisia. Mutta tuo parin kilon puntti oli ihan sopiva. Hämmennystä aiheutti kyynärvarsien naksuminen?! Ei siis ranne, vaan ihan tuo lihas. Naksui ja napsahteli, enkä nyt kyllä tiedä ollenkaan, oliko normaalia. Täytyy kysäistä fyssarilta. Ei se kipua aiheuttanut kuitenkaan.

Varsinaisia työsarjoja tein jokaisessa liikkeessä vain kaksi. Näin se treeni eteni
- prässi
- reiden koukistus laitteessa
- selän ojennus
- ylätalja
- vinopenkki
- ojentajat ez-tangolla niskan takaa
- reiden loitonnus laitteessa seisten (gluteus mediusten vahvistamista)
- vatsat jumppapallolla
+ lopuksi olkapäiden kiertäjäkalvosinten jumppaa kuminauhalla

Edellinen salitreeni oli 14.3., joten taukoa tuli kahdeksan viikkoa. Kotona olen jotain pientä jumppaa tehnyt hyvin satunnaisesti. Käynnistän nyt treenit varovasti, sillä taustalla kytee koko ajan pieni pelko uudelleen vammautumisesta. Työkaverit olivat eilen Tough Viking-kisassa Tukholmassa, ja niitä kuvia katsoessa kiittelin kyllä itseäni, etten reissuun lähtenyt. En sieltä ehjänä olisi kyllä takaisin tullut. Kävin perjantaina hierojalla; se oli klassista hierontaa, mutta tuli silti tarpeeseen. Tuntuu, että kaikki kevään stressi ja kiire oli iskeytynyt selkään, joka oli niin jäykkä, että hieroja sai tosissaan tehdä töitä, että sai sinne mitään joustoa aikaiseksi. Koko tunnin vain nautiskelin. Oli ihanaa pitkästä aikaa olla sellaisessa hieronnassa, ettei tarvinnut itkua vääntää ja kirosanoja päästellä. Rentoutti oivallisesti ja olinkin torkahtaa siihen hierontapöydälle pariin otteeseen.

Nyt ei ole loppukeväälle muuta treenitavoitetta kuin päästä käymään salilla, saada kroppa kuntoutumaan ja pysymään ehjänä, ja saada treenit taas rutiiniksi. Autokoulua on vielä hilppasen jäljellä; yksi teoriatunti ja kahdeksan ajotuntia, joten ne verottavat tässä toukokuun ajan vielä jaksamista. Etenkin nuo ajotunnit ovat henkisesti raskaita, kun alan jännittää niitä jo vuorokautta aikaisemmin.. Tällä hetkellä on vielä sellainen olo, että pitää ehkä muutama extratunti ottaa, eihän nuo kahdeksan riitä alkuunkaan!

Mutta niin, varsinaiselle lihasten kasvattelulle (tai edes haaveille) olen nyt toistaiseksi laittanut pisteen. Kaapon kanssa tulee liikuttua niin paljon, että ruokaa pitäisi lapata järjettömiä määriä, jotta hommassa olisi mitään tolkkua. Työkaveri ehdottikin, että alkaisin harrastaa sen kanssa taakanvetoa, jotta siitä saataisiin mehut pois. Mutta juokseminenhan on se, mille sen sydän sykkii, pieni kaahottaja kun on. 

Etsi kuvasta koira

Kohta lähdetään koirien kanssa Keravalle ulkoilemaan. Oltiin pari viikkoa sitten siellä edellisen kerran, Kutin vanhoilla lenkkihoodeilla. On ihan käsittämättömän liikuttavaa, miten koira syttyy siellä metsissä juoksennellessaan. Täällä lenkkipolkuja hitaasti köpöttelevä mummeli on tiessään ja tilalla on nuori kiville hyppelevä ja polkuja kirmaileva tyttönen <3.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Ja kuinkas sitten kävikään

Viime postauksesta on ikuisuus, tai siltä ainakin itsestä tuntuu. Blogi on ollut mielessä varmaan joka päivä, ja mitä enemmän asiaa kasaantuu kerrottavaksi, sen isompi kynnys tuntuu olevan kirjoittaa, kun tiedossa on kilometripostaus. En oikein osaa jaotella asioita lyhyiksi postauksiksi. Olisin laittanut tähän alkuun sisällysluettelon, mutta en prkl saa noita anchor tageja toimimaan, niin antaa nyt olla..


Tätä päivää edeltävä salitreeni oli maanantaina 23.2., eli edellisen postauksen jälkeisenä päivänä. Töissä oli sitten pieni kriisitilanne viikon puolivälistä alkaen, ja se vaati läsnäoloani niin aikaisin aamusta, ettei salille ehtinyt ja loppuviikkoakohden huolta aiheutti Kaapo-koira, joka kävi päivä päivältä enemmän kierroksilla Helsingin keskustan läpi kuljettaessa. Torstaina 26.2. sillä alkoi ärhäkkä vesiripuli, jota yritin tietenkin alkuun hoitaa ihan kotiohjein; kevyttä ruokaa, maitohappobakteereja, muita tukivalmisteita. Juostiin yölläkin parin tunnin välein ulkona, kun mikään ei pysynyt sen sisällä. Sunnuntaina varasin jo aikaa lääkärille seuraavaksi päiväksi, kun huomasin, että sen alkoi olla vaikea mennä makuulle, joten lähdettiinkin sitten päivystykseen. Kaverilta sain kyydin sinne ja takaisin kotiin, ja vielä apteekin kautta, siitä oli ihan korvaamaton apu. (Taas kerran harkitsen ajokortin hommaamista, mtta sitten pitäisi olla myös auto ja käyttääkin sitä muulloinkin kuin hätätapauksissa, jotta se ajotaito pysyisi yllä..)

Päivystävä eläinlääkäri oli vähän sählän oloinen, tapasin hänet viime kesänä Nekku-kissan kanssa, eikä tehnyt silloin(kaan) suuren suurta vaikutusta, kun ei saanut otettua kissasta verinäytettä, eikä "uskaltanut ruveta nesteyttämään". Nyt pisteitä laski mm. se, että hän vakuutteli alkuun, että giardia-testin voi tehdä verinäytteestä ja muutenkin pläräsi koko ajan manuaaliaan. No, tällä kertaa hän sai sentään neulan tökättyä koiraan, ja pistettiin litran verran ringeriä kaveriin. Olisin itse nesteyttänyt sen annoksen useampaan kohtaan, mutta hän oli sitä mieltä, että puoli litraa voi mennä yhteen kohtaan. Niinpä ne nestepahkurat sitten tihkuttivat ulos sitä nestettä aika lailla; sitä oli mielestäni ihan liikaa yhteen kohtaan.

Saatiin suolistoantibiootit ja kipulääkkeet, ja halusin välttämättä ottaa haima-arvon, mikä oli kyllä normaali. Tuolla kaupungin eläinlääkärillä on sellainen typerä järjestely, että lääkärit joutuvat itse ostamaan omat lääkkeensä sinne. Olisin halunnut ensimmäisen antibiootin ja kipulääkkeen pistoksena, jotta vaikutus alkaa mahdollisimman pian, ja pyysin myös B12-pistosta koiralle, kun kissojen eläinlääkäri sen antaa aina vakiona kaikille vähän heikommassa hapessa oleville piristysruiskeena. On sanonut, että siitä ei ole haittaa, ja ruoansulatushäiriöissä siitä saattaa olla puutetta. Mutta mitään näistä hänellä ei ollut antaa. Sanoi, että B12 on niin kallista, ja sitä meni harvoin, niin puteli meni vanhaksi. No olisi vaan käyttänyt sitä ahkerammin ja laskuttanut asiakkailta :). Harva käy nurisemaan jostain vitamiinipistoksen hinnasta, ei siitä yhtä eläintä kohden kuitenkaan tule niin arvokasta. Mitattiin kuitenkin se arvo, ja se oli 279 (viitearvot 200-800). Sain nuo verikoetulokset siis pari päivää myöhemmin.

Tässä se sitten meni loppuviikko. Olin niin väsynyt yöheräilystä, että treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Ja koiralle piti tietysti kokkailla yhtä sun toista sulavaa ja vatsaystävällistä sapuskaa. Lisäksi piti huolehtia myös Kutista.

Sain Kutin lauantaina meille, ja voi luoja se oli lihonut. Olen niin kiukkuinen isälle, joka on syöttänyt koiran tuollaiseksi porsaaksi. Varmaan neljä kiloa ylimääräistä koiralla, jonka pitäisi painaa 27-28 kiloa. Isä oli vielä käynyt sen kanssa puntarissa jossain välissä ja oli silloin kuulemma painanut 30 kiloa. Siinä kohtaa olisi jo pitänyt reagoida! Voi laskea, mitä se tekee suhteessa ihmiselle; itse kun ottaisin kahdeksan kiloa massaa parissa kuukaudessa, niin se ei lihasta olisi. Ja kun koiran pitäisi pysyä nivelten ja nisäkasvainriskin vuoksi sutjakassa kunnossa. Argh! Nyt se on sitten dieetillä. Neljä vuotta sitten pudotin siltä seitsemän kiloa puolessa vuodessa, mutta silloin se oli vasta 8-vuotias, ja laitoin sen aamuisin juoksulenkille. Nyt en voi 12-vuotiasta mummokoiraa samalla tavalla liikuttaa, nivelrikon vuoksikaan. Mutta lenkille se joutuu joka tapauksessa, ja ruoka-annokset ovat mitättömiä.  Jos se olisi minun päätettävissäni, niin koira jäisi nyt lopullisesti meille, mutta isän koirahan se virallisesti on, ja kumpikin ollaan siihen hyvin kiintyneitä.

Koska Kuti on nyt meillä, ja Kaapo toipui vatsataudista, niin Kaapo ei ollut sitten maaliskuun ensimmäisellä viikolla päivähoidossa ollenkaan. Se stressi kaupungin läpi kulkemisesta olisi ollut toipilaalle liikaa. Tällä viikolla jatkettiin päivähoitoa, mutta nyt vain kahtena päivänä viikossa, että se ehtii palautua välillä siitä kaupungin härdellistä. Ratikat, lakaisukoneet, yllättäen kadulle ovista pompahtavat ihmiset, sateenvarjot yms.; kaikkea sellaista se jännittää. Nyt tekee kevät tuloaan, ja ensimmäiset skeittarit pöllähtivät jo kaduille.. "jee".

Namien kanssa kuljetaan, mutta aina välillä joku tilanne on liikaa, ja koira hermostuu. Ja aina loppuviikkoa kohden sen kierrokset nousevat korkeammalle. Eli nyt sitten otetaan vähän huilipäiviä. Päivähoito on kuitenkin muuten mielestäni hyvä juttu koiralle. Tämän yhden viikon kokemuksella tuo kaksi päivää on just passeli. Se on tosi väsynyt hoitopäivien jälkeen ja lepäilee kotona hyvin Kutin kanssa, ja ehtii palautua seuraavaan hoitopäivään mennessä. Hoitaja kertoi, että päivähoidossakin se mielellään ottaa pientä breikkiä, ja menee omaehtoisesti häkkiin lepäilemään ja tarkkailemaan muita. Hoitaja on sitten laittanut ovea vähän kiinnimmäksi, että se saa olla rauhassa, mutta pääsee sieltä halutessaan pois.

Työhuoneessa on niin hirveän sotkuista, että harkitsen jo hommaavani jonkun
raivaus- ja purkutöihin erikoistuneen siivoojan.. Ikkunan alla tyynyllä nukkuu kissa.

Nyt kun ne ovat kahdestaan ja kissojen kanssa kotona, niin viriteltiin webbikamera ja audacity nauhoittamaan, että onko kuinka paljon haukkumista, ja saavatko kissat olla rauhassa. Kaapo on kyllä koko ajan tottunut yhä enemmän kerrostalon ääniin ja ollaan treenailtu hiljaa olemista aktiivisesti, mutta kyllä se vieläkin esim. postinkantajalle kimpaantuu. Mutta muuten näyttää hyvältä. Ei ole mitään tuhoja tehty ja webbikamerastakin näkyy lähinnä nukkuvia koiria. Muutamat haukkukerrat oli alkuviikosta päivän aikana, loppuviikkoa kohden nekin vähenivät (ja sitten en enää nauhoittanutkaan). Kissatkin ovat tosiaan saaneet olla aivan rauhassa, Olli on välillä jopa nukkunut Kaapon kanssa sängyllä.

Vammoista:

Hoitopäivien aamuina kävin tällä viikolla Kaapon kanssa juoksemassa vakiolenkkini, vähän vajaan seitsemän kilometrin pyrähdyksen. Koira vetää niin paljon, etten ihmettele, jos se nukkuu päivähoidossa aamuisin pari tuntia putkeen (näin kertoivat). Jos itsekin raahaisi 2,5-kertaisesti oman painonsa edestä taakkaa juosten, niin väsyttäisi varmasti. Juokseminen ei itsessään ole nyt ollut mitään älyttömän nautinnollista, sillä lenkin puoliväliin mennessä tuo pakara alkaa olla jo aika kärttyinen.

Kävin työfysioterapeutilla, joka teki kaikenlaisia liikkuvuusharjoituksia, joiden tulokset olivat surkeat. Olipa yllättävää. Mm. tämä venytys on minun tapauksessani sellainen, että polvi sojottaa viistosti kohti kattoa. Ei puhettakaan, että saisi säärtä vaakatasoon. Sitä työfyssari päivitteli ja lopulta kirjoitti minulle lähetteen alaraajojen ongelmiin erikoistuneelle fysioterapeutille Ari Mäkelälle. Kävin hänen vastaanotollaan viikko sitten ja olin positiivisesti yllättynyt.

Ari kävi läpi joitain samoja asioita, mitä edellinen fyssarini Art-Fysiossa, mutta minulla oli aina hieman vaikeuksia ymmärtää häntä ja hahmottaa kokonaisuutta. Nyt sain jotenkin jutun juuresta kiinni. Ongelma ei nyt siis ole ilmeisesti piriformis, vaan pakarassa on "voimakas hermokompressio", joka lähtee joko alaselästä (vanha välilevyn pullistuma) tai sitten pakarasta itsestään. Voisin kuvitella, että alaselästä, koska esim. tämä asento helpottaa painetta. No, sitä helpotetaan nyt pumppaavalla liikkeellä. Lisäksi gluteus medius on heikko, fyssarin sanoin "täysin passiivinen", joten sitä voimistetaan ja aktivoidaan sitten omalla harjoituksellaan. Heikkouden huomaa esim. siinä, kun seison yhdellä jalalla, lantio kippaa sivulle. Pari muutakin testiä osoitti sen voimattomuuden.

Sitten on vielä nilkka ja varpaat. Paino ei jakaudu tasaisesti oikealla jalalla, vaan tulee liikaa muistaakseni tuohon sisäsyrjälle, ja nilkka ei pysy suorassa. Fyssari kysyi, olenko koskaan ajatellut, miksi isovarpaissani on noin isot kovettumat. No enpä ollut, sukuvikana olen pitänyt, jos jotain. Minullahan on tosi törröttävät vaivaisenluut, ja en edes tiennyt, että ne ovat vaivaisenluut ennen kuin muutamia vuosia sitten, kun jalkahoitaja kysyi, että ovatko ne kipeät. Niistäkin olin ajatellut, että joidenkin jalat vain ovat tämän muotoiset. Mutta siis kovettumat ja vaivaisenluu kai molemmat nyt kiertyvät sen ongelman ympärille, että on virheasentoa nilkassa ja varpaat eivät hermotu kunnolla. Teen siihenkin nyt sitten harjoituksen.

Kokeilkaa tuota varvasharjoitusta, ja kertokaa, onnistuuko se teiltä? Mulla siis nousee aina kaikki varpaat ilmaan, en saa erikseen isovarvasta nostettua. Saan sen kyllä laskettua, mutta varsinkin vasemmalla jalalla sekin vaatii oikein kunnolla keskittymistä. Toivon, että harjoittelun myötä rupeaa tuokin onnistumaan. Mutta en ole koskaan myöskään osannut tehdä Star Trekistä tuttua LLAP-tervehdystä.., sormet eivät vain suostu yhteistyöhön.

Nyt on parin viikon ajan ollut ranne taas kipeänä. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on ilmeisesti uusiutunut, joskin lievempänä. Aamuisin se juilii herätessä, mutta muuten on aika pientä. Pelästyin kuitenkin sen verran, että päätin antaa sille kunnolla lepoa. Kylmähoitoa jaksoin jopa yhden päivän, Voltarenia olen sivellyt silloin tällöin. Kaapon taluttamisesta se lienee ärsyyntynyt, koska hirtän käteni siihen talutushihnaan. Nyt on pakko taluttaa oikealla kädellä, mutta kun koira kulkee enimmäkseen vasemmalla, niin kroppa vähän kiertyy. Kohta varmaan oikea olkapää sanoo sopimuksen irti.

Googlailin tuota vaivaa taas ja luin ihmisiltä hyviä kokemuksia jäsenkorjaajista yms., jotka ovat hoitaneet vaivan kuntoon esimerkiksi olkavarren tai niskahartiaseudun käsittelyllä. Useinhan vaivojen alkuperä on jossain muualla kuin oireilevassa kohdassa. Muistin lukeneeni loppuvuodesta Suvin blogista kokemuksen jäsenkorjaajalla käynnistä ja varasin tuolle samalle tyypille ajan. Kuinka ollakaan, oli aika samanlainen kokemus ja meilailtiin tuossa vielä lisää sen hoidon jälkeen ja aika samaa stooria ollaan ilmeisesti kuunneltu :). Hoito teki tosi kipeää. Se oli vähän kuin lihaskalvojen hierontaa, mutta ehkä paikoitellen vielä kamalampaa. Koko kroppa käytiin läpi. Kuten Suvilla, niin minunkin lantioni ja polviniveleni olivat vinossa, ja pohkeet jumissa. Sen lisäksi

• jalat olivat eripituiset, nilkan luut eivät osuneet yhteen, mutta sen käsittelyn jälkeen kyllä, eli kun se lantio oli vinossa ja korjasi sitä eripituisuutta. Fyssarihan sanoi, että harppaan toisella jalalla pidempää askelta, ja se saattaisi liittyä tähän myös. 
• oikean reiden yläosassa, tuossa sivussa (vähän lonkkaluun alapuolella) on kehittymässä kuulemma rasvapatti?! Mieleen tuli vaan jotain epämääräisiä ajatuksia selluliitista, siis sellaisesta lääketieteellisestä tulehdusperäisestä selluliitista. Mutta hän sai sen jotenkin pehmenemään omien sanojensa mukaan. Oli se kyllä kipeä kohta siinäkin.
• rinnan alta kainalosta löytyi joku kipeä imusolmuke ja sain kuulla pelottelua syövästä, mutta huojensi kyllä mieltä, kun Suvilla oli ollut samanlainen, että ehkä en nyt ryntää mihinkään tarkempiin tutkimuksiin. Mennään sitten joukkoseulontaan, kun kutsu käy.
  
  Ja täytyy sanoa, että kun sitä käsiteltiin, niin ihan ronskisti hän vaan piti tissistä kiinni ja kyllä siinä mielessä kävi kaikenlaiset "kansanparantaja ahdisteli naisia vastaanotollaan" -lööpit ja olin aika varautunut. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että hierojat yms. ovat tosi korrekteja kosketellessaan ja ettei vaan mikään paikka vilahda. Tämä ei kyllä kainostellut yhtään.

Kun hän käsitteli tuon vasemman ranteen ja forkun, niin jännetuppi-kipu hävisi kokonaan. Sitä riemua kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkeen kipu on palannut entistäkin lievempänä. Jospa se tästä pikkuhiljaa tokenisi.. Nyt vaan oikea forkku on ollut kipeä siitä käsittelypäivästä lähtien, vähän kuin sellaista lihaskipua. Samoin penikat. Jotain ihmeitätekevää kylmägeeliä hän kauppasi, mutta en nyt sitten ostanut. Sorruin kyllä ostamaan silikoniset isovarpaan erottimet ja jonkun akupunktiota jäljittelevän sormirenkaan :D.

En nyt tämän yhden kokemuksen perusteella ihan varauksetta suosittele, mutta jotkut ovat tosiaan saaneet jo kerrasta avun sitkeihinkin vaivoihin. Tuo hermokompressio tai mikälie, sekin oli aika maltillinen hoitoa seuranneen vuorokauden ajan, mutta palasi sitten taas ihan entisenlaisenaan. Istuminen ja juokseminen sen edelleen suututtavat. En tiedä, onko juostessa se tärähtely syyllinen vai mikä. Kun sitten taas salitreeni ei tosiaan vaikuta suuntaan tai toiseen.

Juoksemisesta:

en nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä himmailla. Saanko pahempaa vauriota aikaiseksi, jos juoksen? Tosiaan eilen oikein kuulostelin, että missä vaiheessa kipu alkaa ja pahenee. Tuo noin seitsemän kilsan lenkki menee noin 40 minuuttiin. Noin kymmenen minuutin juoksun jälkeen se ilmoittelee ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Parinkymmenen minuutin kohdalla sen tuntee jo koko ajan, ja se on lievästi inhottavaa, mutta pystyn silti juoksemaan, eikä se omasta mielestäni vaikuta askellukseen tai tekniikkaan mitenkään. Viimeiset 10-15 minuuttia menee niin, että alkaa jo vähän kaivata kotiin, ja raaja tuntuu väsyneeltä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole sietämätöntä. Joku kympin lenkki menisi kuitenkin varmaan loppupuolella ihan vain kävelyksi, luulisin. Sitä ei enää edes kunnolla muista, millaista oli juosta vauhdikkaasti ja ilman kipua missään. Eikä siitä niin kauan edes ole, pari vuotta.

Salitreenistä:

Tänään aamulla kävin sitten salilla, ja edellinen kerta oli tosiaan melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kun haluan vielä tuota rannetta säästellä, niin tein vain alakropalle treenin. Nyt kun tuo varpaiden hermotus oli mielessä ja blogeissakin on puhuttu paljon siitä, että pitää treenata niin, että se tosiaan tuntuu se työ kohdelihaksessa, niin päätin tiputtaa takareisilaitteessa painot kunnolla alas ja tehdä pidempää sarjaa. Pidin lantion tiukasti penkissä ja keskityin tekemään työn takareisillä ja kyllähän se hapotteli siellä nyt eri tavalla kuin mitä muistikuvat olivat edellisestä kerrasta.

Sen jälkeen treenasin etureidet laitteessa hitailla toistoilla ja tekniikkaan keskittyen. Siitä ei mitään erityistä huomioitavaa. Kolmantena liikkeenä treenasin nyt gluteus mediusta taljassa. Laitoin nilkkaremmin kiinni taljaan ja tein hitaita sivupakarapotkuja. Peilistä tsekkasin, että lantio pysyy pystyssä, eikä muljahda sivulle. Polte oli hirvittävä, mutta uskon, että tästä ne mediukset lähtee voimistumaan. Eikö kehitys olekin aina nopeinta alussa?

Vasta neljäntenä liikkeenä tein askelkyykkyä smithissä, ja tuntuma oli nyt ihan erilainen, kun alla oli tuo hidas kidutus sivupakaroille. Smithin jälkeen prässiä, jossa jouduin vähän pudottamaan painoja edelliskerrasta. Aluksi funtsin, että tästä se lähtee, rappio. Ikää tulee lisää, ja lihakset surkastuvat heti, kun salilta on pois pari viikkoa. Mutta sitten tajusin, että harvoin olen prässiä viimeisinä liikkeinä tehnyt.. Lopuksi yllätin itseni ja treenasin vielä pohkeet varvistelemalla tanko niskassa korokkeella. Oli hyvä treeni, ennen kaikkea pääkopalle. Tehdään nyt sitten alakroppaa niin kauan kuin ranne oireilee. Prässiinkin ladoin tavallista enemmän kiekkoja, kun en halunnut rasittaa rannetta kanniskelemalla niitä 25 kilon limppuja.

En nyt uskalla mitään treenisuunnitelmia tänne blogiin kirjoittaa. Tuntuu siltä, että jos tänne jotain suunnittelen, niin toteutuukin ihan päinvastaista. On se toiminut joskus toisinpäinkin; olen tuuminut, että en ehdi/jaksa tms. mennä salille, niin sen pohjalta olenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja marssinut treenaamaan. Nyt on tarkoitus hieman kiristellä, mutta maltilla. Lähinnä herkkupäivät pois jättämällä tai vähentämällä. Salin peilistä tuijotti vyötärö, joka on sirommatkin päivänsä nähnyt. Jospa kevättä kohden pääsisi taas hyödyntämään vaatekaapista muutakin kuin muutamaa paria farkkuja?