A niin kuin antibioottikuuri?

Viettelen ansaittua vapaapäivää. Syyskuun alkupuolella tuli tehtyä töitä illat ja viikonloput, kun koulutin tiimilleni uutta tiiminvetäjää, ja muut hommat kasautuivat sinä aikana. Tänään otin ajotunnin vuoksi vapaapäivän ja muutenkin ihan vain breikkiä töistä. Jätin jopa työkoneen töihin, jotta en sortuisi edes vilkaisemaan sähköposteja.

Nykyisin autokouluissa on harjoitteluvaiheen alkupuolella (suositus noin kuukauden kuluttua kortin saamisesta) käytävä yksi "palauteajotunti", jossa käydään läpi inssiajon heikkoja lenkkejä. Sen lisäksi on yksi teoriatunti ja yksi ryhmä(pari)ajotunti. Teoriatunti tarkoitti käytännössä sitä, että juteltiin ryhmässä kokemuksiamme kuljettajina. Palauteajotunti ei eronnut varsinaisen autokoulun ajotunneista mitenkään. Saman verran tuli palautetta ajon aikana kuin silloinkin.. Tämän viikon perjantaina on sitten ryhmäajo, jolloin ajan toisen oppilaan kanssa siten, että toinen ajaa noin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja toinen hieman eri reittiä saman verran takaisin. Ja sitten kuunnellaan opettajan palautteet.

Treenaaminen on edelleen vähän laiskanpuoleista. Osasyy siihen on jälleen tämä kroppa, joka yskii pikkuvikojaan kuin ruosteinen datsun. Toissaviikon lopulla käytin pari päivää suutarissa korjattavina olleita nilkkureita, ja ne hiersivät vasempaan pikkuvarpaaseen mojovan rakkulan. Se oli jo kesän jäljiltä entisestään jotenkin paksuuntunut, vanha hiertymä ei kai koskaan kunnolla parantunut, ja nyt tulehtui ihan kunnolla. En pystynyt kävelemään kunnolla ja menin lääkäriin. Lääkäri kun koski varpaaseen, niin vedet tulivat silmiin kun sattui niin s&%**nasti. Neuvoksi tuli vetää ibuprofeenia 800 mg kolmesti päivässä ja antiseptisiä jalkakylpyjä. Ja ab-kuuri (kefaleksiiniä), jos punoitus ei laske. Miehen kenkää lainasin muutaman päivän ajan, kun ei mikään oma mahtunut jalkaan :D.

No laskihan se punoitus, mutta varvas on edelleen kipeä. Ei siis mitenkään pahasti, pystyn kävelemään ja treenaamaankin suht normaalisti. Mutta ei se siis kunnossa ole. Puristaminen sattuu. Kaapo on pari kertaa survaissut tassullaan siihen päälle, ja näen tähtiä. Harkitsen edelleen ab-kuurin aloittamista. En ole syönyt antibiootteja vuosiin: edellinen kerta taitaa olla 2009 tammikuussa, kun jouduin ison dogon puremaksi. Luulisin. Hämärästi muistelen, että tähän väliinkin olisi ehkä joku kuuri määrätty, mutta en ole varma. Odottelen nyt vielä jokusen päivän kuitenkin.

Sitten toinen murheenkryyni: ranne. Kyllä, se hemmetin jännetuppitulehdus yrittää taas tulla. Mutta vasta yrittää. Erehdyin taluttelemaan koiraa taas nahkahihnalla, kun se on fleksin päässä niin epäluotettava (pelkää esimerkiksi takaa tulevia pyöräilijöitä). Yritin talutella enimmäkseen oikealla kädellä, mutta aina välillä toki vasurilla autoin, ja eihän tuo tyhmä ranne kestä mitään. Saliharjoittelu kiristää forkut entisestään, joten voin vaan kuvitella, että ranteen lihakset on yhtä haperoa jäykkää solukkoa vaan.

Joten viime viikolla kävin kahdesti salilla ja kerran juoksemassa. Juokseminen taas kipeytti varpaan niin, etten tiedä, koska uskallan seuraavan kerran kokeilla. Tämän viikon treenit on korkattu tänä aamuna salilla. Mulla ei ole tällä hetkellä mitää saliohjelmaa, mitä seuraisin orjallisesti. Näin harvoilla käymisillä olen yrittänyt nyt treenata kropan mahdollisimman monipuolisesti läpi. Ja koska inhoan melkein kaikkia fiksuja liikkeitä (penkki, mave, takakyykky), niin semmoiseksi vemputtamiseksihan se treeni on mennyt. Tänään tein prässiä, loitontajia, sumokyykkyä, ylätaljaa, penkkiä, pystypunnerrusta kässäreillä ja selän ojennusta. Eikös tuossa nyt suurinpiirtein kaikkia lihasryhmiä vähän rasitettu?

Joku nainen kysyi, saako tehdä prässissä mun kanssa vuorotellen ja yllätyin, että joku uskaltaa tulla kysymään sellaista. Yritin vastata oikein reippaasti ja iloisesti, että ilman muuta. Jotenkin oma tunne ei aina välity äänestä. Joskus olen kuunnellut omia puheluitani (töissä) ja niinä hetkinä, kun olen yrittänyt kuulostaa oikein iloiselta ja/tai ystävälliseltä, niin sävy muuttuu hyvin vähän siitä rutiinirussutuksesta. En halua ihmisten kuvittelevan, että olen mikään mörökölli. Mutta niin siis sitä vaan tehtiin prässiä vuorotellen ja ihan sutjakkaasti se kävi. Ei omat sarjatauot venyneet, vaikka vähän painoja venkslattiinkin.

Nyt lähden Kaapon kanssa nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä.

Nyt kroppa jumiset vammasi mutiset

Alkuvuosi meni erilaisista vammoista kärsiessä. Jännetuppitulehdus rajoitti salitreenejä yläkropan osalta ja kaikki muu paska elämässä sitten salpasi muuta tekemistä. Vähän näin jälkikäteen (ja tilanteen ollessa päälläkin) mietin, miten jotkut jaksavat tehdä, painaa ja suorittaa elämäänsä normaalisti, kun vaikka lähiomainen on kuollut. Silti tehdään viisi salitreeniä viikossa ja käydään töissä jne. Vähän jopa hävetti, että olenko jotenkin helposti lannistuvaa sorttia, kun "annan" vastoinkäymisten blokata treenaamisen, enkä tee edes sitä, mitä pystyn.

Jos kyse olisi ollut pelkästä jännetuppitulehduksesta, niin ehkä olisin vielä jaksanut hinkata alakroppaa ja käydä juoksemassa jne. Niinhän tein edellisellä kerrallakin. Mutta nyt lemmikkien sairastelu, menetykset ja uusi aikaa sekä energiaa vievä nuori koira olivat kyllä sen verran iso pala purtavaksi, etten saanut siihen kuvioon mitenkään treenejä enää yhdistettyä. Ja uskon, että tein oikean ratkaisunkin, kun vähensin sieltä, mistä pystyin. Vielä nyt heinäkuussakin salilla treenatessa on pitänyt valmiiksi listata asioita, joita mietin salilla, jos keskittyminen herpaantuu, tai vaikka sarjatauoilla. Jos alan miettiä poisnukkuneita, niin eihän treenaamisesta mitään tule. Suru tekee voimattomaksi.

Ranne parani ajan ja kortisonipistosten myötä, eikä häiritse elämää tällä hetkellä millään tavalla. Hauiskääntöjä tehdessä olen kyllä aika varovainen; forkut ottavat herkästi osumaa ja vikainen ranne tuntuu tietyllä tapaa kireämmältä kuin ehjä. Vaikea kuvailla sitä. Ja suora tanko/kapula on pahin. Vasara-asento on parempi, mutta se taas tuntuu kohdistuvan vielä enemmän forkuille kuin kämmenet ylöspäin tehtävät käännöt. Harkitsen vakavasti rannetukien hankkimista.

Oikea lonkankoukistaja on loputon työmaa. Se jumittaa ja hermopuristus pakarassa on silloin äkäinen. Vaikea sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Yksi valistunut arvaus on jalkaterä ja nilkka. Virheaskellus ylläpitää nilkan virheasentoa, jonka seurauksena koko ketju ylös pakaraan ja lantioon saakka tekee töitä väärillä lihaksilla tai väärällä tavoin kuormittuneena. Teen fyssarin ohjeilla harjoituksia, mutta edistystä tulee niin vähän/ei ollenkaan ja vaiva rajoittaa elämää niin vähän/ei ollenkaan, että motivaatio työläisiin harjoituksiin on aika usein kadoksissa. Nyt esimerkiksi tässä istuessa ja konetta näpytellessä ei tunnu missään mitään. Jonain toisena päivänä voi olla niin ärhäkkä puristus, etten istu mielelläni ollenkaan.

Helsingin urheiluhieronnan Auralla olen käynyt nyt kesän aikana muutaman kerran, ja hän saa  todella hyvin kyllä avattua tuota lantiota. Toisaalta on hölmöä maksaa hieronnasta, ja tehdä harjoituksia niin laiskasti.. Ulkoistan seurauksien hoidon, mutta en viitsi paneutua riittävän innokkaasti syyn korjaamiseen. Saliharjoittelu ei pahenna asiaa, ainoastaan juoksulenkit. Ja jos en venyttele lonkankoukistajia ja etureisiä, niin hermopuristus pakarassa on tosi paljon ärsyttävämpi. Ennen salia lämmittelen kyllä huolellisesti; aktivoin pakaroita valakyykyillä ja avaan lonkankoukistajia venyttävillä askelkyykyillä.

Tällä hetkellä siis mitään treenejä rajoittavia vammoja ei ole. Ehkä juoksua vähän tulee välteltyä, mutta sekin enemmän siksi, että juoksukunto on tällä hetkellä niin huono. Kesäkuussa juoksin 3-4 kertaa viikossa, mutta sen jälkeen lenkkipolulla on tullut pyörähdettyä vain pari kertaa. Normaaliarjessa pakaran hermopuristus silloin tällöin häiritsee, mutta sitä pystyy jossain määrin siis kehonhuollolla kontrolloimaan.

Aamun kävelylenkillä Kaapon kanssa

Alkuvuoteni murmelina

Tämä alkuvuosi muistuttaa kovin paljon viime vuoden alkua. Jännetuppitulehdus ranteessa uusiutui ja sitkuttelun jälkeen luovutin ja hain siihen kortisonipistoksen käsikirurgilta viikko sitten. En saanut aikaa samalle, joka sen viime vuonna laittoi, harmi! Jotenkin on sellainen olo, että jos annan jonkun piikittää hervottomalla neulalla kipeään kohtaan kortisonia, niin sen on parempi olla paras mahdollinen. Mutta sille lääkärille ei ole vastaanottoaikoja ennen kuin kesäkuussa ja nekin Kouvolassa.. Olisin ollut valmis menemään Kouvolaan vaikka heti, mutta en kyllä kesäkuuhun asti odota.

Onneksi työterveyslääkäri suositteli toista lääkäriä, joka osoittautui kyllä oikein pätevän oloiseksi myös, ja ensimmäisestä vaihtoehdostani poiketen oli jotenkin enemmän läsnäoleva ja kiinnostunut minusta potilaana muutenkin. Kerroin, että vaiva on ärtynyt uuden koiran taluttamisen seurauksena, ja hän kyseli, millainen koira minulla on, ja muutenkin jutusteltiin siinä kaikenlaista. Lopuksi hän sitten puhui vaivan uusiutumisesta ja sanoi, että minulla on varmasti toivoa, kun tälle on selkeä syy, ja "syy siitä vähän kasvaa ja järkiintyy".

Mietin, että nyt olen sitten neljä viikkoa treenaamatta, kuten viime vuonnakin, jotta ranne paranee. Mutta kun se alkoi jo alkuviikosta olla täysin oireeton, niin mieleen hiipi ajatuksia, että "jos mä vaan ihan vähäsen käyn kokeilemassa yläkropan treeniä..” ja kuinka ollakaan, päälle iski joku virus. Kamala kurkkukipu meinasi viedä yöunet, ja nyt on ääni täysin kadonnut. Pihisen ja yskin. Tänään jäin töistä kotiin, kun olin jo aivan veto pois kaikesta yskimisestä. Tästä se nyt vielä puuttuu, että kylkiluu murtuu.

Mutta siis kuten viime vuonnakin, kortisonipistoksen ottamisen jälkeen sairastuin, joten treeneihin meno siirtyi ja ranne saa rauhassa parantua. Toivottavasti loppuvuosi ei toista viime vuotta, ja säästyisimme lemmikkien menetyksiltä ainakin tänä vuonna.

Jotkut rannetuet on nyt varmaan hankittava, ja ryhdyttävä tekemään erillistä vahvistavaa treeniä niille. Menen maanantaina fysioterapeutille, jatkokäyntejä tuolle jalan/pakaran hermokompressiolle, niin pyydän sitten samalla ohjeita tuolle ranteelle. Ja itse asiassa olkapäällekin. Se vaan napsuu ja välillä on vähän kipeä. Kaapon lenkkeilyttäminen rampauttaa minut niin, että olen käynyt pari kertaa lenkittämässä sen juoksuvyön kanssa, siis vaikkei juostakaan.

Toivon, että tämän kuun aikana kuitenkin jo pääsisin salitreenien pariin edes kevyesti. Kunhan tämä ihme virus menee nyt ohi. Olisinhan koko ajan voinut mennä salille tekemään vatsalihastreeniä, alakropan treeniä, jotain kuntouttavaa toispuoleista yläkropan kevyttä treeniä, mutta en ole ihan oikeasti jaksanut. Päivät on ohjelmoitu niin täyteen töitä, autokoulun teoriatunteja, ajotunteja, koirakoulua (nojoo, kerran ollaan siellä käyty), fyssaria, koirien erikseen lenkittämistä (Kaapon liikunnantarve noin 200x vrs. Kutin) ja kissojen hoitamista + eläinlääkärikäyntejä että jostain on vain karsittava. Joitakin bookattuja menoja olen perunutkin ihan vain sen vuoksi, että ei enää jaksa. Janne hoitaa kaupassakäymiset nykyään melkein kokonaan yksin ja muutenkin panokseni kaiken ylläluetellun ulkopuolelle on miinusmerkkistä. Yksi kiva työmatka Tukholmaan jäi väliin, kun ei vaan enää mahtunut tähän yhtälöön. Siellä ne kollegat olivat porhaltaneet ympäri aurinkoista Djurgårdenia Segway-ajelulla, joka oli minun ideani, plääh. Onneksi kuitenkin olivat tykänneet hurjasti!

Mikä ihme tuo iho-oire on?

Ensi viikolla on maanantaina ennen töitä ajotunti, töiden jälkeen fyssari, tiistaina Kutin eläinlääkäri (ontuu, ja olisiko nisäkasvain uusiutunut, kirsussakin tuo ihmeellinen syöpymä, joka näkyy ylläolevassa kuvassa), keskiviikkona teoriatunti, torstaina ajotunti, perjantaina Kaapon dagis-päivä (vie henkisiä resursseja sen kuljettaminen sinne ja takaisin, kun pitää lähteä ja mennä tiettyyn aikaan, ja olla koko ajan silmät selässä ja valppaana pelottavien tilanteiden varalta) ja sunnuntaina koirakoulu.

Tuohon päälle sitten sellainen 3+ tuntia koiran lenkittämistä/ulkoilua päivässä, niin nyt on kyllä pää niin täynnä sitku-ajatuksia. Sitku mä oon terve, sitku ajotunnit on ohi, sitku teoriatunnit on käyty, sitku koirakoulu loppuu. Janne satutti jalkansa tuodessaan Nannaa eläinlääkäristä, ja kävelee nyt kepin kanssa, joten sekin on vähän arkea mutkistanut. Joinain päivinä on niin väsynyt, että melkein alkaa itkeä, jos koirapuistossa ei ole ketään (juoksuttajaa Kaapolle).

Kaverit, missä ootte?

Ja ajotuntien jälkeen/aikana sitä varsinkin meinaa itkeä. Ihan hemmetin pelottavaa ohjata autoa tuolla liikenteessä. Kun ei ole edes koko välineen hallinta vielä kunnollisella tasolla, niin sitten mennään tuonne kiireisten autoilijoiden sekaan sotkemaan. Kerran joku tööttäsi takaa, kun ajoin risteykseen liian hiljaa. Itse en siitä niin paineistunut, mutta opettajaa selvästi ärsytti se tööttääminen. Ajan aika hiljaa muutenkin, joku 18 km/h tuntuu jo hurjalta :D. Se koko kytkin-vaihde-jarru-kaasu-käsijarru-ratti -kombo vie niin paljon kapasiteettia keskittymiseltä, etten kyllä mitään muuta liikennettä oikein ehdi edes seurata, saati sitten jotain liikennemerkkejä. Mutta vasta viisi ajotuntia takana, ehkä tämä tästä.

Niin, eläinlääkärit. Ensin meni Olli kovasti huonoon kuntoon, ei syönyt ja vetäytyi vain omiin oloihinsa. Maukui kiukkuisesti, kun sitä nosti. Epäilin, että fosforitasot ovat nyt laskeneet liikaa, koska sillä on sellaista ongelmaa. Eläinlääkäri oli alunperin ehdotellut, että voisi juottaa maitoa. Olli oli eri mieltä tästä ideasta, mutta keksin ostaa maitojauhetta ja laittaa sitä liivatekapseleihin. Niitä sitten syötin sille ja nesteytettiin lisää, ja sen vointi parani. Veriarvot tsekattiin ja fosforitasot olivat nousseet. Päädyttiin nyt kuitenkin sitten leikkauttamaan siltä nuo kilpirauhaset pois. Se leikkaus on reilun viikon päästä.

Enimmäkseen onneksi
rauhanomaista rinnakkaiseloa

Sitten Kaapo pääsi härnäämään Nannaa ☹. Olli ja Viiru antavat Kaapolle pataan, jos se häiritsee niitä, ja se on auttanut. Mutta Nanna on liian kiltti ja vain maukuu vihaisesti ja yrittää pakoon. En tiedä, mitä tapahtui, mutta kuulin vain makuuhuoneesta Kaapon turhautunutta haukkumista (sellaista, kun se yrittää saada jotain leikkimään) ja Nanna oli sängyn alla ja murisi hirmuisesti. Pitkään sen jälkeenkin, kun Kaapo oli hätistelty pois. Viikonlopun aikana Nanna muutti vaatekaappiin asumaan ja syötin sitä sinne ja juotin ruiskulla vettä ja elektrolyyttejä. Ollaan yritetty kahdesti nesteyttää nahan alle, mutta tilanne on aivan liian stressaava Nannalle. Ruiskusta se kuitenkin juo ilman ihmeempää vastustelua. Kävin sitten sen kanssakin lääkärissä, kun vointi ei näyttänyt paranevan ja huomasin pari päivää tilanteen jälkeen, että se ontuu. Onneksi kyseessä oli vain venähdys. Se sai klinikalla nestettä, bentsoja ja kipulääkettä kotiin tarvittaessa annettavaksi. Ja nyt on jo entisellään muuten, mutta kipittää kyllä koiran nähdessään karkuun. Se oli ihana kuulla, että sen veriarvot olivat munuaisten vajaatoiminnasta huolimatta oikein hyvät. Ei se vajaatoiminta siis ole poistunut, mutta ei ole edennytkään. Mutta suu on huonossa kunnossa, joten hammaskiven poistoon samana päivänä kun Olli leikataan. €€€€€€. Blogin nimi voisikin kai olla How I met my vet bills.

Juoksemassa kävin pariin otteeseen ennen sairastumista, mutta siihen hommaan on edelleen mielenkiinto vähissä. Juoksen vain koiran vuoksi. Sykemittarikaan ei ole ollut käytössä, kun en ole jaksanut vaihtaa patteria sykevyöhön. Voi niitä aikoja, kun sai hepulit, jos huomasi lenkillä, ettei mittari toimi.. Huomasin tuossa, etten ollut yhtä lenkkiä merkannut edes Heiaheiaan, ja sekin on tavallaan jonkinlainen henkinen edistys ainakin suorituskeskeisyyttä karistettaessa. Nyt kun vielä saisi sen liikunnan ilon tähän, niin hommat sujuisivat aika mukavasti. Tuosta taulukoinnista, mittaamisesta ja suorituspaineistahan olen pyrkinyt eroon jo pitkään, mutta en toki halunnut, että sen kääntöpuolena on monotoninen liikkuminen tyyliin “teen, koska pakko”.

Ruokailuja olen onneksi saanut järkevöitettyä. Aika pohjalla käytiin, nimim. söin hemmetisti herkkuja joka päivä. Sitten tuli joku pohjakosketus ja nyt kuudetta päivää ilman herkkuja, woop woop. Minulla ei siis mitään ole herkuttelua vastaan muuten, mutta kun se alkaa mennä tuollaiseksi, että varsinainen ruoka jää syömättä ja elelen vain kekseillä, niin ei se oikein kohenna omaa surkeaa oloa. Sieltä ei-niin-terveelliseltä puolelta saa yhden maininnan tuo kuvan juusto, jonka Janne toi jostain ekokaupasta. Ihan kelvollista leivänpäällysjuustoa vegaanille. En ole lapsuudessani juustoja tottunut syömään, joten tähänkään ei mikään himo ole tullut, mutta hyvää se kuitenkin on, ja ainakin omasta mielestäni ihan lehmänmaitojuuston veroista.

Blogi päivittyy nyt aika harvakseltaan, kun on hektisempi vaihe elämässä. Mutta kunhan tuo autokoulu nyt ainakin tuosta saadaan päätökseen ja treenit taas aloitettua, niin toivon pääseväni taas suunnilleen kerran viikossa päivitysrytmiin takaisin kiinni.

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin

"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment
and not trying to distract yourself with everything else
– gaining a new understanding of yourself and life." -Paul Godfrey

Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.

No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.

Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".

Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.

Onnellisia hetkiä

Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.

Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.

Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.

Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.

Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.

Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.

Yllättävän mielenkiintoista luettavaa

Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..

Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin  - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..

Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.

Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa

Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!

Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.

Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!

Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.

Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..

Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa

Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)

Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

Ja kuinkas sitten kävikään

Viime postauksesta on ikuisuus, tai siltä ainakin itsestä tuntuu. Blogi on ollut mielessä varmaan joka päivä, ja mitä enemmän asiaa kasaantuu kerrottavaksi, sen isompi kynnys tuntuu olevan kirjoittaa, kun tiedossa on kilometripostaus. En oikein osaa jaotella asioita lyhyiksi postauksiksi. Olisin laittanut tähän alkuun sisällysluettelon, mutta en prkl saa noita anchor tageja toimimaan, niin antaa nyt olla..


Tätä päivää edeltävä salitreeni oli maanantaina 23.2., eli edellisen postauksen jälkeisenä päivänä. Töissä oli sitten pieni kriisitilanne viikon puolivälistä alkaen, ja se vaati läsnäoloani niin aikaisin aamusta, ettei salille ehtinyt ja loppuviikkoakohden huolta aiheutti Kaapo-koira, joka kävi päivä päivältä enemmän kierroksilla Helsingin keskustan läpi kuljettaessa. Torstaina 26.2. sillä alkoi ärhäkkä vesiripuli, jota yritin tietenkin alkuun hoitaa ihan kotiohjein; kevyttä ruokaa, maitohappobakteereja, muita tukivalmisteita. Juostiin yölläkin parin tunnin välein ulkona, kun mikään ei pysynyt sen sisällä. Sunnuntaina varasin jo aikaa lääkärille seuraavaksi päiväksi, kun huomasin, että sen alkoi olla vaikea mennä makuulle, joten lähdettiinkin sitten päivystykseen. Kaverilta sain kyydin sinne ja takaisin kotiin, ja vielä apteekin kautta, siitä oli ihan korvaamaton apu. (Taas kerran harkitsen ajokortin hommaamista, mtta sitten pitäisi olla myös auto ja käyttääkin sitä muulloinkin kuin hätätapauksissa, jotta se ajotaito pysyisi yllä..)

Päivystävä eläinlääkäri oli vähän sählän oloinen, tapasin hänet viime kesänä Nekku-kissan kanssa, eikä tehnyt silloin(kaan) suuren suurta vaikutusta, kun ei saanut otettua kissasta verinäytettä, eikä "uskaltanut ruveta nesteyttämään". Nyt pisteitä laski mm. se, että hän vakuutteli alkuun, että giardia-testin voi tehdä verinäytteestä ja muutenkin pläräsi koko ajan manuaaliaan. No, tällä kertaa hän sai sentään neulan tökättyä koiraan, ja pistettiin litran verran ringeriä kaveriin. Olisin itse nesteyttänyt sen annoksen useampaan kohtaan, mutta hän oli sitä mieltä, että puoli litraa voi mennä yhteen kohtaan. Niinpä ne nestepahkurat sitten tihkuttivat ulos sitä nestettä aika lailla; sitä oli mielestäni ihan liikaa yhteen kohtaan.

Saatiin suolistoantibiootit ja kipulääkkeet, ja halusin välttämättä ottaa haima-arvon, mikä oli kyllä normaali. Tuolla kaupungin eläinlääkärillä on sellainen typerä järjestely, että lääkärit joutuvat itse ostamaan omat lääkkeensä sinne. Olisin halunnut ensimmäisen antibiootin ja kipulääkkeen pistoksena, jotta vaikutus alkaa mahdollisimman pian, ja pyysin myös B12-pistosta koiralle, kun kissojen eläinlääkäri sen antaa aina vakiona kaikille vähän heikommassa hapessa oleville piristysruiskeena. On sanonut, että siitä ei ole haittaa, ja ruoansulatushäiriöissä siitä saattaa olla puutetta. Mutta mitään näistä hänellä ei ollut antaa. Sanoi, että B12 on niin kallista, ja sitä meni harvoin, niin puteli meni vanhaksi. No olisi vaan käyttänyt sitä ahkerammin ja laskuttanut asiakkailta :). Harva käy nurisemaan jostain vitamiinipistoksen hinnasta, ei siitä yhtä eläintä kohden kuitenkaan tule niin arvokasta. Mitattiin kuitenkin se arvo, ja se oli 279 (viitearvot 200-800). Sain nuo verikoetulokset siis pari päivää myöhemmin.

Tässä se sitten meni loppuviikko. Olin niin väsynyt yöheräilystä, että treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Ja koiralle piti tietysti kokkailla yhtä sun toista sulavaa ja vatsaystävällistä sapuskaa. Lisäksi piti huolehtia myös Kutista.

Sain Kutin lauantaina meille, ja voi luoja se oli lihonut. Olen niin kiukkuinen isälle, joka on syöttänyt koiran tuollaiseksi porsaaksi. Varmaan neljä kiloa ylimääräistä koiralla, jonka pitäisi painaa 27-28 kiloa. Isä oli vielä käynyt sen kanssa puntarissa jossain välissä ja oli silloin kuulemma painanut 30 kiloa. Siinä kohtaa olisi jo pitänyt reagoida! Voi laskea, mitä se tekee suhteessa ihmiselle; itse kun ottaisin kahdeksan kiloa massaa parissa kuukaudessa, niin se ei lihasta olisi. Ja kun koiran pitäisi pysyä nivelten ja nisäkasvainriskin vuoksi sutjakassa kunnossa. Argh! Nyt se on sitten dieetillä. Neljä vuotta sitten pudotin siltä seitsemän kiloa puolessa vuodessa, mutta silloin se oli vasta 8-vuotias, ja laitoin sen aamuisin juoksulenkille. Nyt en voi 12-vuotiasta mummokoiraa samalla tavalla liikuttaa, nivelrikon vuoksikaan. Mutta lenkille se joutuu joka tapauksessa, ja ruoka-annokset ovat mitättömiä.  Jos se olisi minun päätettävissäni, niin koira jäisi nyt lopullisesti meille, mutta isän koirahan se virallisesti on, ja kumpikin ollaan siihen hyvin kiintyneitä.

Koska Kuti on nyt meillä, ja Kaapo toipui vatsataudista, niin Kaapo ei ollut sitten maaliskuun ensimmäisellä viikolla päivähoidossa ollenkaan. Se stressi kaupungin läpi kulkemisesta olisi ollut toipilaalle liikaa. Tällä viikolla jatkettiin päivähoitoa, mutta nyt vain kahtena päivänä viikossa, että se ehtii palautua välillä siitä kaupungin härdellistä. Ratikat, lakaisukoneet, yllättäen kadulle ovista pompahtavat ihmiset, sateenvarjot yms.; kaikkea sellaista se jännittää. Nyt tekee kevät tuloaan, ja ensimmäiset skeittarit pöllähtivät jo kaduille.. "jee".

Namien kanssa kuljetaan, mutta aina välillä joku tilanne on liikaa, ja koira hermostuu. Ja aina loppuviikkoa kohden sen kierrokset nousevat korkeammalle. Eli nyt sitten otetaan vähän huilipäiviä. Päivähoito on kuitenkin muuten mielestäni hyvä juttu koiralle. Tämän yhden viikon kokemuksella tuo kaksi päivää on just passeli. Se on tosi väsynyt hoitopäivien jälkeen ja lepäilee kotona hyvin Kutin kanssa, ja ehtii palautua seuraavaan hoitopäivään mennessä. Hoitaja kertoi, että päivähoidossakin se mielellään ottaa pientä breikkiä, ja menee omaehtoisesti häkkiin lepäilemään ja tarkkailemaan muita. Hoitaja on sitten laittanut ovea vähän kiinnimmäksi, että se saa olla rauhassa, mutta pääsee sieltä halutessaan pois.

Työhuoneessa on niin hirveän sotkuista, että harkitsen jo hommaavani jonkun
raivaus- ja purkutöihin erikoistuneen siivoojan.. Ikkunan alla tyynyllä nukkuu kissa.

Nyt kun ne ovat kahdestaan ja kissojen kanssa kotona, niin viriteltiin webbikamera ja audacity nauhoittamaan, että onko kuinka paljon haukkumista, ja saavatko kissat olla rauhassa. Kaapo on kyllä koko ajan tottunut yhä enemmän kerrostalon ääniin ja ollaan treenailtu hiljaa olemista aktiivisesti, mutta kyllä se vieläkin esim. postinkantajalle kimpaantuu. Mutta muuten näyttää hyvältä. Ei ole mitään tuhoja tehty ja webbikamerastakin näkyy lähinnä nukkuvia koiria. Muutamat haukkukerrat oli alkuviikosta päivän aikana, loppuviikkoa kohden nekin vähenivät (ja sitten en enää nauhoittanutkaan). Kissatkin ovat tosiaan saaneet olla aivan rauhassa, Olli on välillä jopa nukkunut Kaapon kanssa sängyllä.

Vammoista:

Hoitopäivien aamuina kävin tällä viikolla Kaapon kanssa juoksemassa vakiolenkkini, vähän vajaan seitsemän kilometrin pyrähdyksen. Koira vetää niin paljon, etten ihmettele, jos se nukkuu päivähoidossa aamuisin pari tuntia putkeen (näin kertoivat). Jos itsekin raahaisi 2,5-kertaisesti oman painonsa edestä taakkaa juosten, niin väsyttäisi varmasti. Juokseminen ei itsessään ole nyt ollut mitään älyttömän nautinnollista, sillä lenkin puoliväliin mennessä tuo pakara alkaa olla jo aika kärttyinen.

Kävin työfysioterapeutilla, joka teki kaikenlaisia liikkuvuusharjoituksia, joiden tulokset olivat surkeat. Olipa yllättävää. Mm. tämä venytys on minun tapauksessani sellainen, että polvi sojottaa viistosti kohti kattoa. Ei puhettakaan, että saisi säärtä vaakatasoon. Sitä työfyssari päivitteli ja lopulta kirjoitti minulle lähetteen alaraajojen ongelmiin erikoistuneelle fysioterapeutille Ari Mäkelälle. Kävin hänen vastaanotollaan viikko sitten ja olin positiivisesti yllättynyt.

Ari kävi läpi joitain samoja asioita, mitä edellinen fyssarini Art-Fysiossa, mutta minulla oli aina hieman vaikeuksia ymmärtää häntä ja hahmottaa kokonaisuutta. Nyt sain jotenkin jutun juuresta kiinni. Ongelma ei nyt siis ole ilmeisesti piriformis, vaan pakarassa on "voimakas hermokompressio", joka lähtee joko alaselästä (vanha välilevyn pullistuma) tai sitten pakarasta itsestään. Voisin kuvitella, että alaselästä, koska esim. tämä asento helpottaa painetta. No, sitä helpotetaan nyt pumppaavalla liikkeellä. Lisäksi gluteus medius on heikko, fyssarin sanoin "täysin passiivinen", joten sitä voimistetaan ja aktivoidaan sitten omalla harjoituksellaan. Heikkouden huomaa esim. siinä, kun seison yhdellä jalalla, lantio kippaa sivulle. Pari muutakin testiä osoitti sen voimattomuuden.

Sitten on vielä nilkka ja varpaat. Paino ei jakaudu tasaisesti oikealla jalalla, vaan tulee liikaa muistaakseni tuohon sisäsyrjälle, ja nilkka ei pysy suorassa. Fyssari kysyi, olenko koskaan ajatellut, miksi isovarpaissani on noin isot kovettumat. No enpä ollut, sukuvikana olen pitänyt, jos jotain. Minullahan on tosi törröttävät vaivaisenluut, ja en edes tiennyt, että ne ovat vaivaisenluut ennen kuin muutamia vuosia sitten, kun jalkahoitaja kysyi, että ovatko ne kipeät. Niistäkin olin ajatellut, että joidenkin jalat vain ovat tämän muotoiset. Mutta siis kovettumat ja vaivaisenluu kai molemmat nyt kiertyvät sen ongelman ympärille, että on virheasentoa nilkassa ja varpaat eivät hermotu kunnolla. Teen siihenkin nyt sitten harjoituksen.

Kokeilkaa tuota varvasharjoitusta, ja kertokaa, onnistuuko se teiltä? Mulla siis nousee aina kaikki varpaat ilmaan, en saa erikseen isovarvasta nostettua. Saan sen kyllä laskettua, mutta varsinkin vasemmalla jalalla sekin vaatii oikein kunnolla keskittymistä. Toivon, että harjoittelun myötä rupeaa tuokin onnistumaan. Mutta en ole koskaan myöskään osannut tehdä Star Trekistä tuttua LLAP-tervehdystä.., sormet eivät vain suostu yhteistyöhön.

Nyt on parin viikon ajan ollut ranne taas kipeänä. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on ilmeisesti uusiutunut, joskin lievempänä. Aamuisin se juilii herätessä, mutta muuten on aika pientä. Pelästyin kuitenkin sen verran, että päätin antaa sille kunnolla lepoa. Kylmähoitoa jaksoin jopa yhden päivän, Voltarenia olen sivellyt silloin tällöin. Kaapon taluttamisesta se lienee ärsyyntynyt, koska hirtän käteni siihen talutushihnaan. Nyt on pakko taluttaa oikealla kädellä, mutta kun koira kulkee enimmäkseen vasemmalla, niin kroppa vähän kiertyy. Kohta varmaan oikea olkapää sanoo sopimuksen irti.

Googlailin tuota vaivaa taas ja luin ihmisiltä hyviä kokemuksia jäsenkorjaajista yms., jotka ovat hoitaneet vaivan kuntoon esimerkiksi olkavarren tai niskahartiaseudun käsittelyllä. Useinhan vaivojen alkuperä on jossain muualla kuin oireilevassa kohdassa. Muistin lukeneeni loppuvuodesta Suvin blogista kokemuksen jäsenkorjaajalla käynnistä ja varasin tuolle samalle tyypille ajan. Kuinka ollakaan, oli aika samanlainen kokemus ja meilailtiin tuossa vielä lisää sen hoidon jälkeen ja aika samaa stooria ollaan ilmeisesti kuunneltu :). Hoito teki tosi kipeää. Se oli vähän kuin lihaskalvojen hierontaa, mutta ehkä paikoitellen vielä kamalampaa. Koko kroppa käytiin läpi. Kuten Suvilla, niin minunkin lantioni ja polviniveleni olivat vinossa, ja pohkeet jumissa. Sen lisäksi

• jalat olivat eripituiset, nilkan luut eivät osuneet yhteen, mutta sen käsittelyn jälkeen kyllä, eli kun se lantio oli vinossa ja korjasi sitä eripituisuutta. Fyssarihan sanoi, että harppaan toisella jalalla pidempää askelta, ja se saattaisi liittyä tähän myös. 
• oikean reiden yläosassa, tuossa sivussa (vähän lonkkaluun alapuolella) on kehittymässä kuulemma rasvapatti?! Mieleen tuli vaan jotain epämääräisiä ajatuksia selluliitista, siis sellaisesta lääketieteellisestä tulehdusperäisestä selluliitista. Mutta hän sai sen jotenkin pehmenemään omien sanojensa mukaan. Oli se kyllä kipeä kohta siinäkin.
• rinnan alta kainalosta löytyi joku kipeä imusolmuke ja sain kuulla pelottelua syövästä, mutta huojensi kyllä mieltä, kun Suvilla oli ollut samanlainen, että ehkä en nyt ryntää mihinkään tarkempiin tutkimuksiin. Mennään sitten joukkoseulontaan, kun kutsu käy.
  
  Ja täytyy sanoa, että kun sitä käsiteltiin, niin ihan ronskisti hän vaan piti tissistä kiinni ja kyllä siinä mielessä kävi kaikenlaiset "kansanparantaja ahdisteli naisia vastaanotollaan" -lööpit ja olin aika varautunut. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että hierojat yms. ovat tosi korrekteja kosketellessaan ja ettei vaan mikään paikka vilahda. Tämä ei kyllä kainostellut yhtään.

Kun hän käsitteli tuon vasemman ranteen ja forkun, niin jännetuppi-kipu hävisi kokonaan. Sitä riemua kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkeen kipu on palannut entistäkin lievempänä. Jospa se tästä pikkuhiljaa tokenisi.. Nyt vaan oikea forkku on ollut kipeä siitä käsittelypäivästä lähtien, vähän kuin sellaista lihaskipua. Samoin penikat. Jotain ihmeitätekevää kylmägeeliä hän kauppasi, mutta en nyt sitten ostanut. Sorruin kyllä ostamaan silikoniset isovarpaan erottimet ja jonkun akupunktiota jäljittelevän sormirenkaan :D.

En nyt tämän yhden kokemuksen perusteella ihan varauksetta suosittele, mutta jotkut ovat tosiaan saaneet jo kerrasta avun sitkeihinkin vaivoihin. Tuo hermokompressio tai mikälie, sekin oli aika maltillinen hoitoa seuranneen vuorokauden ajan, mutta palasi sitten taas ihan entisenlaisenaan. Istuminen ja juokseminen sen edelleen suututtavat. En tiedä, onko juostessa se tärähtely syyllinen vai mikä. Kun sitten taas salitreeni ei tosiaan vaikuta suuntaan tai toiseen.

Juoksemisesta:

en nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä himmailla. Saanko pahempaa vauriota aikaiseksi, jos juoksen? Tosiaan eilen oikein kuulostelin, että missä vaiheessa kipu alkaa ja pahenee. Tuo noin seitsemän kilsan lenkki menee noin 40 minuuttiin. Noin kymmenen minuutin juoksun jälkeen se ilmoittelee ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Parinkymmenen minuutin kohdalla sen tuntee jo koko ajan, ja se on lievästi inhottavaa, mutta pystyn silti juoksemaan, eikä se omasta mielestäni vaikuta askellukseen tai tekniikkaan mitenkään. Viimeiset 10-15 minuuttia menee niin, että alkaa jo vähän kaivata kotiin, ja raaja tuntuu väsyneeltä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole sietämätöntä. Joku kympin lenkki menisi kuitenkin varmaan loppupuolella ihan vain kävelyksi, luulisin. Sitä ei enää edes kunnolla muista, millaista oli juosta vauhdikkaasti ja ilman kipua missään. Eikä siitä niin kauan edes ole, pari vuotta.

Salitreenistä:

Tänään aamulla kävin sitten salilla, ja edellinen kerta oli tosiaan melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kun haluan vielä tuota rannetta säästellä, niin tein vain alakropalle treenin. Nyt kun tuo varpaiden hermotus oli mielessä ja blogeissakin on puhuttu paljon siitä, että pitää treenata niin, että se tosiaan tuntuu se työ kohdelihaksessa, niin päätin tiputtaa takareisilaitteessa painot kunnolla alas ja tehdä pidempää sarjaa. Pidin lantion tiukasti penkissä ja keskityin tekemään työn takareisillä ja kyllähän se hapotteli siellä nyt eri tavalla kuin mitä muistikuvat olivat edellisestä kerrasta.

Sen jälkeen treenasin etureidet laitteessa hitailla toistoilla ja tekniikkaan keskittyen. Siitä ei mitään erityistä huomioitavaa. Kolmantena liikkeenä treenasin nyt gluteus mediusta taljassa. Laitoin nilkkaremmin kiinni taljaan ja tein hitaita sivupakarapotkuja. Peilistä tsekkasin, että lantio pysyy pystyssä, eikä muljahda sivulle. Polte oli hirvittävä, mutta uskon, että tästä ne mediukset lähtee voimistumaan. Eikö kehitys olekin aina nopeinta alussa?

Vasta neljäntenä liikkeenä tein askelkyykkyä smithissä, ja tuntuma oli nyt ihan erilainen, kun alla oli tuo hidas kidutus sivupakaroille. Smithin jälkeen prässiä, jossa jouduin vähän pudottamaan painoja edelliskerrasta. Aluksi funtsin, että tästä se lähtee, rappio. Ikää tulee lisää, ja lihakset surkastuvat heti, kun salilta on pois pari viikkoa. Mutta sitten tajusin, että harvoin olen prässiä viimeisinä liikkeinä tehnyt.. Lopuksi yllätin itseni ja treenasin vielä pohkeet varvistelemalla tanko niskassa korokkeella. Oli hyvä treeni, ennen kaikkea pääkopalle. Tehdään nyt sitten alakroppaa niin kauan kuin ranne oireilee. Prässiinkin ladoin tavallista enemmän kiekkoja, kun en halunnut rasittaa rannetta kanniskelemalla niitä 25 kilon limppuja.

En nyt uskalla mitään treenisuunnitelmia tänne blogiin kirjoittaa. Tuntuu siltä, että jos tänne jotain suunnittelen, niin toteutuukin ihan päinvastaista. On se toiminut joskus toisinpäinkin; olen tuuminut, että en ehdi/jaksa tms. mennä salille, niin sen pohjalta olenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja marssinut treenaamaan. Nyt on tarkoitus hieman kiristellä, mutta maltilla. Lähinnä herkkupäivät pois jättämällä tai vähentämällä. Salin peilistä tuijotti vyötärö, joka on sirommatkin päivänsä nähnyt. Jospa kevättä kohden pääsisi taas hyödyntämään vaatekaapista muutakin kuin muutamaa paria farkkuja?

"Oireet edelleen lievittyneet mutta edelleen ajoittain oireita"

.. ja lisää muita sanelukukkasia.

Optimistina toivoin, että olisin tänään ollut jo edes työkunnossa, vaikka en urheilukunnossa olekaan. Mutta eilen oli vielä kuumetta ja tänä aamulla vointi edelleen tukkoinen ja yskittää niin, että kylkiluut ovat kovilla. Minulle ei juuri koskaan nouse kuume, aina vaan mittaan jotain 36,5 astetta, vaikka kuinka olisi kuumeen oireita; palelee jne. Tai ehkä se 36,5 astettakin on minulle kuumetta, kun en tiedä, mikä on sellainen normaali ruumiinlämpö minulle. Mutta nyt on lämpö siis ollut 38 asteen tuntumassa ja olen nukkunut paljon ja yrittänyt juoda paljon. Olen myös käynyt tekemässä hyvin lyhyitä kävelylenkkejä koirien kanssa, kun en jaksa/raaski siskoa niillä työllistää ja muutenkin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Sydän jyskyttää ja päässä huimaa.

Tänään iltapäivällä menen lääkäriin. Mies oli siellä juuri ja sai antibioottikuurin hengitystieinfektioon. Odottelen häntä kotiin, niin voidaan sitten vertailla, että kummalla on tulehdusarvot korkeammalla. Romanttista <3.

Eikös olekin mielenkiintoista lukea näistä sairasteluista? Toivon ja uskon, että tämä vuosi kääntyy vielä parempaan suuntaan kurjasta alusta huolimatta. Näen jo mielessäni, kuinka keväällä treeni kulkee ja vastoinkäymiset ovat jääneet taakse. Siitäkin huolimatta, että tällä hetkellä on T-Y-L-S-Ä-Ä.

Tutkielma tylsästä päivästä

Viime aikojen ruokailut ovat olleet lähinnä nestemäisiä. Aluksi vain vettä ja Jaffaa, sitten mukaan tuli maustamatonta soijajogurttia ja mehukeittoa. Sain syötyä muroja ja hieman leipää viikonloppuna. Olen juonut kohta pullollisen glögiä, jonka kaivoin kaapin perukoilta. Kuuma glögi on rauhoittanut hieman kurkkua ja tätä hakkaavaa yskää. Luin tänään, että joidenkin tutkimusten mukaan suklaan sisältämä teobromiini "tukahduttaa kurkun takaosassa olevan hermon kutinaa aiheuttavan signaalin, joka aiheuttaa yskärefleksin". Niinpä pilkoin aamulla hemmetin pahanmakuisen ja kitkerän tumman suklaan (71%) palasiksi, kaadoin vedenkeittimestä kuumaa vettä päälle ja join sitä. Plaseboa tai ei, niin tuntuu pikkuisen rauhoittaneen.

Ranteen kuulumisia voisin kertoa tässä samaan syssyyn myös. Mutta mennään muutkin kuulumiset, ajallisessa järjestyksessä. Viime keskiviikkona vietin ensin aamupäivän kanien seurassa eläinlääkärissä. Omaiseni ei itsekään tiennyt, montako kania hänellä oli, ja oli arvellut, että 6-8 kpl. Oikea luku oli yksitoista.. Laumassa oli edelleen yksi lisääntymiskykyinen uros, joka olikin oikea kiukkuinen macho; etenkin siinä vaiheessa, kun se oli eristetty hemaisevista tyttöpupuista omaan koppaansa. Se rummutti takajalalla koppaa ja protestoi äänekkäästi puhisten. Muut olivat naaraita ja leikattuja uroksia. Nyt omistajalle jäi kuusi kania: kolme eunukkia ja kolme tyttöä. Pidetään peukut pystyssä, ettei lauma tuosta enää kasvaisi. Eläinlääkärin mukaan yhdellä oli nisät hieman turvoksissa, mutta se saattoi johtua siitä, että laumassa oli ollut pari viikkoa sitten poikaset, eli että se olisi ollut emo. Kani kantaa kuulemma noin kuukauden, eli jos tässä kuukauden sisään ei mitään tapahdu, niin voidaan huokaista helpotuksesta.

Mutta täytyy sanoa, että Tuusulassa ollut Keski-Uudenmaan kuntien eläinlääkäri oli aivan mielettömän sympaattinen. Tässä siis kehut Einar Erikssonille, joka oli kuin James Herriotin ruumiillistuma. Sellainen villaliivissä ja lantsareissa kulkeva maalaislääkäri, joka oli juuri ennen vastaanotolle tultuaan käynyt tsekkaamassa vastasyntyneitä karitsoja. Iso mies, joka käsitteli pieniä kaneja niin lämpimästi ja ystävällisesti, jutteli niille rauhoittavasti ja teki hauskoja sekä teräviä huomioita niiden käyttäytymisestä. Ja se koko eläinlääkäriasemakin oli niin maanläheinen, ihan toista kuin nämä isot megaketjut tyyliin Animagi, jotka ovat huipputeknisiä (missä ei sinänsä mitään pahaa, mutta kyllä se vähän herättää epäilystä, kun vastaanottohuoneessa on kahviautomaatti, josta asiakkaat voivat ottaa maksutta erikoiskahveja..) ja hinnoitelleet itsensä taivaisiin.

No, sieltä kotiuduttuani sitten lähdin käsikirurgin vastaanotolle. Siellä lääkäri piirteli kuvia jännetupesta, turvonneista säikeistä ja leikkauksesta jne. Lopuksi laitettiin ranteeseen kortisonipistos, enkä voinut katsoa sitä. Normaalisti kestän kaikki pistokset hyvin, mutta tuo teki vaan ajatuksenakin jo jotenkin pahaa. Itse kipu ei ollut mitenkään erityinen, nipsaisi vaan vähän, kuten kuuluukin.

Aivan aavistuksen verran käsi on nyt parempi. Sellaiset asennot ja/tai liikkeet, jotka vielä alkuviikosta vihlaisivat inhottavasti, eivät nyt välttämättä satu ollenkaan tai aivan lievästi. Mutta ei se vielä kunnossa ole, on paljon tilanteita, joissa särkyä esiintyy. Turvotus on laskenut pikkuisen, ja näen sen varmaan vain itse. Yritän käyttää kättä edelleen mahdollisimman vähän. Olo on vähän optimistisempi, mutta jos toipuminen jatkuu näin hitaasti, niin kättä voi salilla rasittaa varmaan joskus toukokuussa..

Speaking of which.. Irtisanouduin salilta. Tai siis laitoin sinne kyselyä, että miten irtisanoutuminen hoidetaan. Olen ollut jäsen kohta seitsemän vuotta, ensin Finnbodylla (kahteen otteeseen, kun pidin vuoden taukoa välissä) ja sitten Elixialla, joka osti osan Finnbodyn liiketoiminnoista. Tämä jatkuva sairastelu ottaa päähän, salin huonot aukioloajat ottaa päähän, Elixian huono maine (joka on yrityksen itsensä aikaansaama) ottaa päähän. Viime viikolla Elixian toimari puolusteli Helsingin Sanomissa sitä, ettei alalla ole työehtosopimusta: "Työehtosopimus toisi mukanaan lisää kankeutta, ja tämä kaikki on poissa liiketoiminnan kehittämisestä." AAARGH! Miten johtajatasolta voidaan laukoa jotain noin typerää?? Tai no, rehellistähän se on. Kankeutta se toisi varmaan sinne työnantajapuolelle, kun työsuhteita ei voisikaan enää niin vain vallattomasti pyöritellä. Olisi tosi mielenkiintoista tietää, miten huonossa kunnossa se liiketoiminta voisi olla työehtosopimuksen myötä, kun se nytkin on jo asiakkaan näkökulmasta aika nolossa jamassa. Omalla salilla kävi tuossa vuodenvaihteen tienoilla useamman kerran niin, että sali ei avautunut aamulla, kun paikalle ei tullut henkilökuntaa. Kyseessä ei ollut varmaan useampi pommiin nukkuminen vaan ihan vain perseellään oleva organisaatio. Oman salini henkilökunta on pääsääntöisesti ihan mukavaa sakkia, joskin tämä havainto pohjautuu ihan vain "hei/huomenta/moikka" -toivotuksiin. Sen enempää kun ei ole ollut tarvetta asioida.

Kunhan toivun treenikuntoon, ryhdyn luultavasti treenaamaan EasyFitissä. Kartoitan tässä muitakin mahdollisuuksia, mutta tuo EasyFit on lähin, ja sijainti on minulle yksi tärkeimpiä syitä salin valinnassa. Yhtä lähellä olisi myös Liikuntakeskus, mutta siellä nuo aukioloajat ovat lähes yhtä huonot kuin Elixiassakin.

Nyt alan valmistautua lääkärille lähtöön. Mukavaa alkanutta viikkoa!

Liikutko määrä edellä vai liikkumisen ilosta?

Olen vähän lipsunut tavoitteestani olla tekemättä samoja lenkkejä perätysten. Samaa matkaa tulee nykyisin juostua, ja viime viikolla kaikki aika lailla samaan tahtiinkin koiran kanssa, joka joinain aamuna on enemmän nuuskuttelevalla tuulella ja toisina taas tekee vaan pikaiset tsekkaukset. Yhtään intervallitreeniä en tehnyt. Tässä viime viikon liikkumiset:

Ja tältä viikko näytti FitBitin koosteessa:

En tiedä, onko tuota FitBitiä nyt tänne tarpeen joka viikko laittaa tai enää ollenkaan? Nyt olen kolme viikkoraporttia saanut ja aika lailla samoja lukemia ne kaikki näyttävät. Noissa kilometreissä ja askeleissa on siis mukana kaikki juoksulenkit, koirien ulkoilutukset ja kaikki arkinen kävely, oli se sitten työpaikan taukohuoneeseen ja takaisin tai pidempi pyrähdys.

Viime viikolle tuli vain yksi salitreeni, ja sinnekin piti lähteä heti kun inspiraatio iski, koska se ei hirveän usein ja voimakkaasti tällä hetkellä ilmaannu. Olin jo vähän luovuttanut sen suhteen, että viime viikolla pääsisin salille kertaakaan. Ja kun kirjoitan "pääsisin" tarkoitan "saisin aikaiseksi mentyä". Mutta sunnuntaina aamulenkin ja aamupalan jälkeen oli hetken aikaa sellainen olo, että nyt. Ja tartuin siihen tunteeseen samantien. Päivälle oli muuta ohjelmaa suunnitteilla (veljen vastasyntynyttä tytärtä oli tarkoitus käydä moikkaamassa), joten treenille ei olisi ollut myöhemmin päivällä enää aikaa. Tai no, illalla ehkä sitten taas olisi ehtinyt, mutta todennäköisyys sen toteutumiselle olisi ollut aika minimaalinen.

Vaihdoin treenivaatteet ja laitoin itseni liikkeelle niin nopeasti, etten jäänyt edes palkkaria valmistelemaan. Ajattelin, että niidenkin jauhojen mittailemiseen kuluva aika olisi aikapommin tavoin tikittänyt ja syönyt vähitellen sitä tarmokkuutta, jonka kaikki rippeet tarvitsin päästäkseni salille. Nyt kun kaikki salipäivät ovat jalkapäiviä ja niissäkin liiikkeet aika lailla niitä samoja toistuvia, niin salilla käyminen on tällä hetkellä kuin olisin päiväni murmelina-elokuvassa päähenkilönä.

Salilla tein siis viime aikojen tapaan askelkyykkyä, tällä kertaa smithissä. Siinä kyllä sai keskittyä vähemmän tasapainoon, mutta sen vuoksi kai liike tuntui jotenkin liian kevyeltä, vaikka taakkaa olikin 50 kiloa (tai no, 49 jos tarkkoja ollaan). Siirryin sitten vapaalla tangolla kyykkäämään, sieltä prässiin, ja lopuksi tein laitteessa reiden ojentajia ja koukistajia. Painoja sain laittaa tällä kertaa lisää prässiin ja koukistajiin (eli takareisilaitteessa). Näköjään kerran viikossakin voi jalat treenata, tehdä juoksulenkkejä ja syödä ihan normaalisti ja silti salitreenissä voi tulla kehitystä. Ja aika masentavaahan se olisikin, jos kehityksen eteen pitäisi jatkuvasti tehdä hulluna töitä.

Viime viikko sai miettimään omia treenimääriä ja sitä, kuinka usein varsinkin treeniblogeissa näkee ajatusta, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan. Jotenkin tuntuu siltä, että osa siitä sellaisesta sekoaisin -puheesta on tekemällä tehtyä; on niin hienoa olla riippuvainen liikunnasta ja treenata 16 tuntia viikossa. Vaikka oikeastaanhan tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään hienoa, että treenaaminen on pakkomielteistä ja on niin henkisesti heikoilla, että kevennetty viikko tai ajanjakso elämässä ajaa heti ranteet auki -fiiliksiin. Olisin itsekin joskus pitänyt tätä nyt kulunutta viikkoa treenimääriltään heikkona tai vähäisenä ja tuhahdellut, että ei tämä mitään ole. Nyt olen ihan tyytyväinen, hei - sentään neljä treeniä ja siihen päälle arkiaktiivisuus, luomuliikunta. Monipuolisempaa liikkumiseni voisi olla, sillä nythän se painottuu tuohon jalkapuoleen kaikilla tavoilla. Mutta olosuhteiden pakostahan se nyt on näin. Sulkapalloakaan en ole päässyt pelailemaan, kun treenikaveri ei ole ehtinyt. Sitä sentään voisi tällä hetkellä pelata.

Viime vuonna kun aloitin treenit pt:n kanssa, yllätyin siitä liikunnan määrän vähäisyydestä. Kolme salitreeniä viikossa, yksi 30-45 minuutin juoksulenkki ja yksi puolen tunnin venyttely oli muistaakseni siinä ihan ensimmäisessä ohjelmassa, jonka mukaan mentiin 6-8 viikkoa. Tuollaisilla määrillä kuitenkin tuli jo ihan kunnon kehitystä. Ja aikaa jää kaikkeen muuhun kivaan elämässä. Toki liikkuminen itsessään on kivaa, ja sinänsä hyvä syy. Mutta jos liikkumisen määrät tuntuvat itseisarvolta ja vähentäminen ahdistaa ajatuksena, niin on varmaan hyvä tarkastella suhtautumistaan treenaamiseen kriittisesti. Itse kävin tuon keskustelun itseni kanssa vuosi sitten, ja eihän se mukavaa ollut tajuta, että olin ollut ylpeä nimenomaan harrastamani liikunnan määrästä enkä niinkään laadusta. Ja kyllä välillä vieläkin fiksaudun liikaa numeroihin, kun olen sen tyyppinen luonteeltani, että kiinnostaa kaikenlainen mittaaminen.

Pakollinen fysiikkaraportti: ranne on tosi kipeä. Koiria taluttelen tällä hetkellä enimmäkseen yhdellä kädellä, koska talutushihnojen siirtely kädestä toiseen särkee. Ikävää on ollut huomata, että kipuun tavallaan turtuu, se tulee osaksi elämää ja lannistaa. Eilinen fyssarikäynti peruuntui, kun tuli viesti, että hän on jumissa Torinossa ja pääsi Suomeen vasta tänään. Uusi aika ei sopinut omaan aikatauluuni, kun olen hammaslääkärissä. Mutta huomenna olen menossa käsikirurgin vastaanotolle (jonne näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt mennä jo tammikuun alussa), se sitten tarkentaa jatkotoimenpiteet fyssarin suhteen. Huomenna olen ottanut työpäivän vapaaksi muutenkin, sillä ohjelmassa on operaatio Kanit 2 - lauma harvenee.

Kipittäen kohti kevättä

Tänään aamulla tein ensin koiran kanssa seitsemän kilometrin reippaan juoksulenkin. Tiet ovat täällä melko lailla sulana, mutta onnistuin kuitenkin siinä ainoassa alamäessä liukastumaan ja lentämään pyrstölleni, ja tietenkin juuri sillä kipeällä ranteella otin tukea. Hetken verran sattui niin, että näin tähtiä, ja olin aivan varma, että käsi meni lopullisesti palasiksi, mutta hiljalleen pahin jomotus lakkasi ja taisin selvitä säikähdyksellä. Muuten lenkki meni sutjakkaasti. Vähän (siis todella lievästi) polvea jomotteli, ja luulen, että alkaa olla aika hankkia uudet tossut. Tosi keväinen olo noin muuten, linnutkin lauloivat ja varsinkin nyt iltapäivällä töistä tullessa lenkkipoluilla oli juoksijoita yhtä paljon kuin normaalisti joskus huhtikuussa.

Tulin kotiin suihkuun ja aamiaiselle, ja lähdin sitten molempien rakkien kanssa kävelylle vielä. Tuo 11-vuotias vanha rouva on alkanut suhtautua lenkkeihin entistäkin nihkeämmin. Se kyllä kuvattiin vuodenvaihteessa perusteellisesti ja nivelrikkoa löytyi, joten levon jälkeenhän sillä voi olla kankeutta ja kipua. Tällä hetkellä sillä ei ole kipulääkettä käytössä, mutta harkitsen, että voisi ehkä sille muutaman päivän syöttää ja katsoa, muuttuuko tilanne. Mutta toisaalta se voi myös olla ihan vanhenemistakin vaan. Se siis haluaisi vain teputtaa hyyyyvin verkkaista tahtia ja haistella tarkkaan lumikikkareet ja kivenmurikat jokaiselta kantilta. Joten tuo kävelylenkki kesti sitten vain puolisen tuntia, ja koirilla oli jo kiire aamupalalle.

Nyt kun treenaamiseni on lähes yksinomaan juoksemista, syömiset hakevat vähän sitä optimaalista tasapainoa. Tänään taas jotenkin aliarvioin energiankulutukseni, ja yliarvioin eväideni energiapitoisuuden. Aamiaiseksi söin puuroa mansikoilla ja herukoilla, sekä maustamatonta soijajogurttia soijaprotskulla. Tiesin, että parin tunnin päästä tarvitsee jo lisää polttoainetta tankkiin, niin otin aamupäivän evääksi kaapissa pitkään lojuneen Trekin kaakao-kaurapatukan. Olen jotenkin vähän hylkinyt sitä, kun se ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään hyvältä. Mutta olinpa tosi väärässä, sehän oli aivan älyttömän hyvää.

Kuva täältä

Lounaalle nappasin pakastimesta bataattikeittoa mukaani, ja työpaikalla oli kaapissa tofua sekä näkkileipää, joita söin keiton lisäksi. Iltapäivällä söin Builders-patukan ja hemmetin ison Jonagoldin. Tosin eilinen oli vielä isompi, se painoi ennen pilkkomista 480 grammaa! Pilkon omenan siis lohkoiksi ja siitä keskeltä menee aina se sormen paksuinen siemenkota ja ranka biojätteisiin. Mutta jäihän tuosta vielä syötävää, ja olin ihan varma, että illan mittaan on vatsa kipeä. Apple a day keeps everyone away. Mutta ei tullut mitään vatsanpuruja siitä, vaan tuli oikein hyvä ja kylläinen fiilis.

Toisin kuin tänään. Vaikka omena oli tänäänkin hieman normaalia isompi, niin iltapäivällä alkoi ihan levoton päänsärky. En ole ihan satavarma, mutta mielestäni tunnistan tämän päänsäryn liian heikon syömisen seurauksena, tähän liittyy myös vähän huono olo, joka osittain helpottaa, kun syö. Jännityspäänsärky saattaisi olla myös mahdollinen, mutta tänään nälkä ehti päästä pari kertaa niin pahaksi, että syytän sitä. Toisaalta taas niska-hartiaseutu ei tunnu erityisesti kipeältä/kireältä, mutta niitä tekee kuitenkin mieli hieroa/venyttää koko ajan. Ehkä särkysyyllinen onkin näiden kombo; syy on sekä huonossa syömisessä että hartioiden jumituksessa? Kotiin päästyäni tankkailin hiilareita mm. ruisleivällä ja riisikakuilla, mutta päänsärky helpotti vasta, kun kävin koirien kanssa äsken kävelemässä vajaan tunnin lenkin. Kyllä tässä koneella istuessa edelleen jomottaa lievästi, mutta ei ole enää mitään pahoinvoinnin rajamailla käyvää särkyä.

Rannekipu on tällä hetkellä muuttanut hieman sijaintiaan. Eilen ja tänään särky on paikallistunut enemmän peukalon alueelle. Mietin toiveikkaasti, onko se lähdössä viimein parantumaan. Aamuisin kipu on edelleen viiltävää, ja en esimerkiksi voi tällä vasemmalla peukalolla painaa mitään, koska kipu on niin voimakasta. Välillä unohdan sen ja liikun ajatusta nopeammin, ja sitten käy niin kuin eilen aamulla rappukäytävässä; painoin lukosta alaoven auki ja kivun vihlaistessa kiroilin kuin turkkilainen merimies, jolloin takanani tullut naapuri jäi epävarmasti seisomaan hissin ovelle ikään kuin paetakseen tarvittaessa takaisin hissiin ja siitä omaan asuntoonsa. Mutta kun kiroileva kilari osoittautuikin harmittomaksi koiratyttönaapuriksi, niin hän uskaltautui samalla ovenavauksella ulos.

Ensi viikolle olen buukannut itselleni hammaslääkärin, fysioterapian ja käsikirurgin. Noiden lisäksi vielä sukulaisen kanit eläintohtorille, niin tulee tavattua terveydenhuollon ammattilaisia oikein laajana kattauksena. En jaksaisi millään odottaa, että pääsen taas salille. Tässä on kohta kaksi kuukautta vammakättä takana ja näyttää siltä, että ainakin kuukausi voisi hyvinkin mennä vielä pelkkien juoksutreenien kanssa. No, ehkä saleilla on sitten rauhallista, kun sinne joskus keskikesällä pääsen palaamaan.. [/hapan sarkasmi].

Loppuun tunnustus: en seuraa mitään urheilua mistään mediasta, enkä siis olympialaisiakaan. Mulle selvisi vasta noin 1-2 viikkoa ennen olympialaisten alkua, että sellaiset on tänä vuonna jossain Sotshissa, joka siis kai on Venäjällä. Yleissivistykseni on siis aukkoinen kuin Ponnenjärven jää miljoonapilkin jäljiltä. Enkä ole ylpeä tästä, mutta en nyt erityisesti häpeäkään. Ei vaan jotenkin nappaa. Yksi lysti häviääkö Suomi tai voittaako, se ei herätä mitään fiiliksiä. Jotenkin tosi vaikeaa siis samaistua, kun töissä viereisistä huoneista kuuluu ilon kiljahduksia ja karjahduksia, ja Facebook on täynnä "mie romahan"-tyylisiä statuksia (toinen juttu, josta olen yhtä pihalla kuin olympialaisista). Mutta kiva homma varmaan teille, jotka tykkäätte!

You are not an athlete!

Tämä kulunut viikko on ollut eläinasioiden täyttämä. Ystäväni koira nukutettiin ikiuneen toissailtana. Lempinimellä "lentävä hollantilainen" tunnettu karhea ja suurisydäminen hollanninpaimenkoira sairastui viime syksynä ja siltä löytyi keuhkokasvain. Nyt sillä alkoi jo väsymys painaa sen verran, että omistaja päätti päästää sen pois, ennen kuin tulee tuskallinen loppu.

Tutustuin hollannikkaaseen kesällä 2010, kun ystävä teki 12-tuntista työpäivää kolmesti viikossa ja tarvitsi niille päiville koiralle lenkittäjän. Oma vanhuskoirani oli silloin jo sen verran verkkaasti liikkuva, että päivässä oli kunnollisen lenkin mentävä aukko. Siitä huolimatta että aamuisin kävin juoksemassa kympin lenkkejä. Iltapäivisin kävin sitten tuon ystäväni koiran kanssa ulkona ja sain kuulla, että se rrrakastaa juoksemista. Ei muuta kuin valjaat niskaan ja lenkille. Koira oli aivan mahtava kirittäjä, se ravasi reipasta tasavauhtista tahtia eikä juuri pysähdellyt haistelemaan tai merkkailemaan, vaikka uros olikin. Juostiin 30-60 minuutin lenkkejä vähän päivästä riippuen. Välillä oli sen verran hellettä, että en uskaltanut sitä rasittaa, vaikka se tuntuikin olevan väsymätön tarmonpesä.

Sinä kesänä paransin kympin juoksuvauhdistani useita minuutteja tuon säännöllisen vauhtiharjoittelun ansiosta. Iso, musta ja hyvin katurakin näköinen koira varasti sydämeni muutenkin. Se tuli aina ovelle vastaan iloisena häntä heiluen ja omistajansa saapas tai joku muu kenkä suussaan. Itku meinasi päästä liikutuksesta kun hain sen ensimmäistä kertaa, ja se toimitti kenkäasiaansa ystävällisen touhukkaana.

Väsymätön juoksukumppani kesällä 2010

Tämän viikon torstaina kävin tarkistamassa erään lähisukulaiseni tilanteen, kun olin kuullut, että hänellä ei ehkä ole kaikki ihan kunnossa. Oli tarkoitus viedä ruokaa ja siivota siellä, mutta kun menin ruokakassien kanssa sinne, totesin, että kämppä oli täynnä erikokoisia kaniineja. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että kaneja on lähemmäs 30 ja omistaja oli jo aivan uupunut tilanteeseen, jossa ne sikiävät koko ajan lisää. Jouduin paikan päällä lopettamaan (tai itse asiassa mies) kaksi parin päivän ikäistä poikasta, joita emo ei enää hoitanut. Yksi siitä poikueesta oli menehtynyt jo ihan itsekseen.

Seuraavana päivänä, perjantaina iltapäivällä töiden jälkeen menin mieheni kanssa paikalle neljän ison kantokopan kanssa ja pyydystimme 19 kania, joista kuusi oli ihan muutaman päivän ikäistä. Ensin ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, jossa oli tarjolla koti kahdelle kuusiviikkoiselle (arvio) ja loput kanit menivät sitten eräälle kokeneelle eläinihmiselle, joka oli aikoinaan kasvattanutkin kaneja. Hänen kauttaan löytyi koti vielä kuudelle ja loput sitten lopetetaan asianmukaisesti, jos ei koteja enempää löydy. Todennäköisesti parempi, ettei löydykään, koska kyse on kuitenkin aika sisäsiittoisesta laumasta. Emo lopetti niiden kuuden "pikkunakin" hoitamisen paikanvaihdoksen seurauksena, ja ne menehtyivät. Jälleen kerran onneksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin äiti-poika -yhdistelmä.

Yksi kuusiviikkoisista

Omistajalle jäi vielä kahdeksan aikuista kania, ja olen vielä tänään neuvotellut hänen kanssaan lauman pienentämisestä puolella. Menemme parin viikon päästä eläinlääkärille, joka tarkastaa nämä kaikki kahdeksan ja samalla eliminoidaan kaikki lisääntymisen mahdollisuudet. Eli leikataan mahdollisesti leikkaamattomat urokset ja otetaan nartut erilleen. Omistaja ei itse osaa oikein kaikista kaneista sanoa, mitkä niistä ovat tyttöjä ja mitkä poikia, joten suunnitelmana on jättää hänelle pelkkiä leikattuja poikia.

Kanioperaation päätteeksi ajelimme Forssaan noutamaan koirat isän luota, ja kun päästiin illalla yhdentoista aikaan kotiin, olin aivan tiltissä väsymyksestä.

Nyt kun katsoin heiaheiaa, niin tälle viikolle tuli vain kolme treenikertaa: yksi jalkatreeni salilla ja kaksi juoksulenkkiä. Terveysliikunnaksi siis ihan ok, ja yritän olla siitä iloinen, että voin juosta ja kävellä. Viime aikoina olen kävellyt paljon, vaikka koirat olivatkin isän luona. Olen ulkoiluttanut siskon koiria ja kävellyt töihin. Ranne on edelleen kipeä, eikä se tuosta kanien pyydystämisestä ja kanniskelusta erityisesti ilahtunut. Nyt sitä on viikonlopun turvotellut ja jomotellut, joten varasin lopulta ajan käsikirurgille. Sain sen vasta parin viikon päähän, mutta parempi on nyt viimein mennä. Jos tuolla vaikka on joku krooninen tulehdustila, joka ei vain ota parantuakseen. Fyssarikin sanoi, että kortisonipistos voisi olla paikallaan ainakin kertaalleen. Toivon, että lääkäri tutkisi tämän nyt kunnolla ja yritän puhua, jos sen voisi kuvata. Ettei vaan lykätä kortisonia sillä tuntumalla, että "katsotaan nyt jos tästä ois apua".

Tänään kävimme ostoskeskus Jumbossa ja kävelin yhden kahvilan ohi. Siinä istui kolme noin 12-14 -vuotiasta tyttöä, joista yhdellä oli käsi kipsissä ja kantositeessä. Toisella kädellä hän piteli jäätelötötteröä ja kaikilla kolmella näytti olevan tosi hauskaa, nauroivat ja juttelivat iloisesti keskenään. Sanoinkin miehelle, että "siinä se vaan iloisesti sirkuttaa, vaikka käsi on murtunut ja paketoitu käyttökelvottomaksi ja itse tässä vaan märehdin jotain rannetta, jota voin sentään jollain tavalla käyttää". Mielessä on aina välillä käynyt, että ei tämä tästä enää paremmaksi tule ja sama kai se on mennä salille vääntämään sitä yläkroppaa kipeälläkin kädellä. Mutta mennään nyt vielä sinne lääkärille kuitenkin. Ainakin tuntui löytyvän ihan pätevä asiantuntija, joka myös opettaa käden alueen vammoista, http://medi-hand.fi/ .

Väistämättä tästä omasta tilanteesta vaan tulee mieleen Louis C.K.:n vitsi vanhenemisesta ja siitä, kuinka lääkärit eivät enää välitä. Tällä hetkellä fiilikseni lääkäreistä on siis aika lailla sama kuin tässä videossa.

"You are not an athlete! So.. no to whatever else you're about to say."

Huoltamolla: teippausta ja tankkausta

Kuluneella viikolla olen temmeltänyt muualla somessa (blogien kommenteissa, Facebookissa ja Twitterissä), joten oma blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Toki päivätkin ovat menneet aika haipakkaa tahtia, kun olen tehnyt pitkää päivää töissä ja iltaisin lenkkeilyttänyt siskon koiria.

Eilen pääsin viimein pitkän odotuksen jälkeen fysioterapeutille, joka heti bongasi turvonneen ranteen. Tunnin verran hän käsitteli molempia kyynärvarsia ja sillä Graston-raudalla myös tuota rannetta. Juteltiin anatomiasta, ja ihan oikein olin paikallistanut tuon kipukohdan lihakset ja jänteet, ja hoitanut niitä oikein niillä De Quervain -taudin harjoituksilla. Varattiin uusi aika kuun loppuun, ja tarkoitus oli perua se, jos ranne käsittelystä oikein hermostuisi. Mutta ei se ole ollut eilen eikä tänään merkittävästi kipeämpi kuin aikaisemminkaan. Ehkä aavistuksen parempi. Fyssari teippasi sen vielä, ja pidän tuota teippiä nyt niin pitkään kuin se pysyy siinä. Ajattelin, että voisin teipata sen sitten itse miehen avustuksella uudelleen, kun nyt näin, miten teippi laitettiin.

Tällä viikolla olen juossut ja kyykännyt. Varsinaista erillistä vatsalihastreeniä en ole tehnyt, mutta treenasin vatsoja jalkojen ohessa. Juoksulenkit ovat olleet vaihtelevia intensiteetiltään, vaikka matka onkin ollut sama seitsemän kilometriä. Se on vain niin mukava lenkki juosta tuonne kirkonkylään, kääntyä puusillalla takaisin ja hölkkäillä pitkin joenrantaa. Maanantaina aamulla juoksin sen normaalina peruskestävyyslenkkinä ja tiistaina aamulla tein intervallitreenin. Alunperin oli tarkoitus mennä salille, mutta heräsin taas klo 5, joten se siitä. Jalkatreeni siirtyi keskiviikolle. Menin tiistaina tarkoituksella hieman myöhemmin nukkumaan, jottei sama toistuisi. Aamulla heräsinkin kuuden aikaan, joten siinä ehti hyvin haukata vähän banaania nassuun, laittaa palkkarin valmiiksi ja mennä salille.

Salilla tuttu mies kyseli, että mikä rannetta vaivaa, kun rannetuen kanssa ähelsin menemään. Kovasti symppasi ja tsemppasi, ja tuntui kivalta, että sai jollekin siellä vähän selittää, miksi en nyt niin usein näy siellä. Heidin vinkistä inspiroituneena vaihtelin vähän liikkeiden järjestystä ja aloitin nyt askelkyykyllä. Yleensä olen siis aina kyykännyt alkuun. Mutta tuo askelkyykky alkuun olikin hyvä, koska siinä on aina sitä tasapainon hakemista. Nyt keskityin erityisesti pitämään coren tiukkana pakettina ja katse vakaana edessä tietyssä pisteessä, joten sain tehtyä liikettä oikein tasaiseen, rauhalliseen ja tappavan polttavaan tahtiin. Kyykkääminen tuntui sen jälkeen oikein rennolta puuhalta :D.

Takareisiä treenailin taas puhtaasta tekemisen ilosta kuusi sarjaa, ja niissä huomasin jo selvää kehitystä, kun painoja sai laittaa pakkaan enemmän. Ajattelin siinä, että voisinkin joku kerta aloittaa takareisien treenillä, kun niihin tahdon enemmän voimaa. Harmi, että mielikuvitukseni liikkeiden kanssa on niin huono ja fysiikka asettaa nyt lisää rajoituksia. Takareisiä voin oikeastaan treenata tällä hetkellä vain laitteella. Sjmv ei onnistu ranteen vuoksi, eikä ham raise muuten kuin ilman lisäpainoa (= tyhjän kanssa). Leg curl jumppapallolla on kyllä toinen ihan passeli liike, sitä voisi hapotella seuraavaksi takareisilaitteen jälkeen.

Torstaina oli lepopäivä ja illan koiralenkki teki vain hyvää jumissa olevalle hanurille ja reisille. Eilen perjantaina kävin aamulla juoksemassa tasasykkeisen vk-lenkin ilman mitään intervalleja. Tänään aamulla sitten menin sen saman reitin aivan peruskestävyyden alarajoilla, eli paikoitellen jouduin ihan kävelemään, että syke pysyi tarpeeksi matalana. Loppulenkistä alkoi sataa räntää, mutta muuten oli oikein hyvä sää juosta, tarpeeksi hapekas ja askel tarttui hyvin pintaan, eikä tullut mitään turhia sutimisia.

FitBitin laskeman kulutuksen mukaan olen nyt syönyt, ja pyrkinyt kasvattamaan energiansaantiani. Aikaisemmin olen tosiaan syönyt turhan kevyesti ja etenkin viikonloppua kohden liian matala energiansaanti on aiheuttanut ongelmia, kun olen sitten pois normaalista työrytmistä ja kotona napostelen koko ajan. Mutta nyt ei ole ollut sitä ongelmaa! Alla olevassa graafissa näkyy tuo FitBitin arvioima kulutus päivittäin ja olen yrittänyt syödä yhtä paljon.

Paino ei ole juurikaan liikkunut mihinkään suuntaan tässä reilun viikon kuluessa, ehkä se on hieman laskusuunnassa, mutta se menee osittain varmaan sen piikkiin, että arvioin vielä syömisiäni vähän yläkanttiin. Ja toisaalta taas ainakin itselläni säännöllinen salitreeni pitää painon koholla, kun nestettä on kertyneenä lihaksissa vähän koko ajan viikon aikana. Kevyillä viikoilla sen huomaa, ja silloin kun juoksutreenejä on enemmän. Hassua toisaalta, että tässä graafissa keskiviikon kulutus on liki sama kuin torstain, vaikka keskiviikkona oli salitreeni ja torstai lepopäivä. Molempina päivinä tein koirien kanssa täsmälleen saman lenkin ja muukin arkinen liikkuminen oli aika lailla identtistä.

Eilen perjantaina olinkin sitten liikkeellä vähän enemmän; juoksulenkin ohella kävin siellä fyssarilla, kävelin sieltä töihin ja töistä asemalle (molemmat matkat jotain 2,5-3 km väliltä) + se illan koiralenkki. Illalla olikin sellainen olo, että jalat voisi heittää kattoa kohden. Kävellessäni fyssarilta töihin nappasin pari kuvaa, kun Helsinki oli niin paksun sumun peitossa, että näkyvyys oli muutaman metrin luokkaa. Sumu oli jotenkin ihanan pehmoinen ja rauhoittava. Satama-alueella kulkiessani ympärillä kuului rakennustyömaan kilke ja jotain virolaisia ja puolalaisia huutoja, joten tuli oikein kansainvälinen fiilis :).



Tein taas alkuviikosta omia "nakdejani", ja niistä saa kyllä kätevästi lisää energiaa päiviin, kun ei ehdi muuten olla koko ajan syömässä. Noita voin ottaa mukaan kokouksiin ja napostella työn ohessa. Ostinpa muuten myös riisikakkuja, kun niistä nyt niin monessa blogissa puhutaan. Työkaverilta sain lopullisen kimmokkeen, kun hän oli syönyt riisikakkua avokadolla ja oli siitä aivan innoissaan. Kerrankin joku herkullinen juttu, jota hän saattoi hehkuttaa minulle hyvällä omatunnolla :D. Usein ihmiset hehkuttavat jotain "ihanaa kylmäsavulohipastaa", kunnes sitten jotenkin kiusaantuneena muistavat kasvissyöntini, ja yrittävät paikkailla hehkutustaan jotenkin tyyliin "nii sähän et kyl söis sitä.." ja sitten kuumeisesti miettivät, millä fiksauksella se sopisi minulle: "mut voisko sen lohen korvata vaik jollain.. pavuilla?" No, mutta riisikakusta löysimme nyt yhteisen puheenaiheen :).

Tämän päivän ohjelmassa on aamulla tehdyn juoksulenkin lisäksi kaupungilla surffailua, joten sinne siis, ennen kuin kaupat sulkeutuvat. Mukavaa viikonloppua!