Together we are strong

Kaikenmoisia ajatuksia pyörii päässä..

Nyt on ollut niin seesteinen olo treenien ja syömisten suhteen, että kunpa saisin surffata tämän fiiliksen aallonharjalla vielä pitkään. Välillä mietin, että tämä voisi kestää ikuisesti, mutta tuntuisiko se sitten yhtä hyvältä, jos ei välillä olisi niitä pohjakosketuksia?

Herkuttelusääntömme "vain sunnuntaisin" vaihtoi päivää lauantaille toissaviikkoisten ristiäisten myötä, ja myös viime viikonloppuna. Oli kaunis ilma, oltiin kaupassa miehen kanssa ja huomasin, että Pirkan Amppari-mehujää onkin nykyisin vegaaninen. Muistaakseni siinä oli joskus liivatetta. No, semmoisen sitten ostin kun ensin oltiin sovittu, että herkutellaankin lauantaina eikä sunnuntaina. Sattui olemaan myös ravintolapäivä, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetty niitä ruokapaikkoja etsimään. Itse herkuttelin saman päivän aikana myös Nordicin (ent. Go Green) mustaherukka-vadelma -soijajogurtilla. Jogurtit ovat suuri paheeni ja senpä vuoksi rajoitankin niiden käytön herkkupäivään. Minulle ei tuottaisi mitään ongelmaa kiskaista kilon verran jogurttia päivittäin tai lähes päivittäin. Ja joskus laktovege-aikoinani sitä aika usein harrastinkin.

Tällä viikolla on ollut hieman kiusauksia, mutta kun tiedän, miten mies pysyy erossa herkuista, hänen päättäväisyytensä kantaa minuakin. Otsikko pitäisikin ehkä olla jotain tyyliin together I am stronger.. Mutta siihen liittyy muutakin. Luin Linda Manuellan kirjoituksen siitä, kuinka hänen valmennettavansa on onnistunut taistelussaan anoreksiaa vastaan. Ja taas tuo otsikon toteamus putkahti mieleen. Toinen kantaa toista ja auttaa karikoiden yli. Vertaistuki on oikeasti tosi tärkeää. Usein se yksistään jo helpottaa, että tietää muidenkin kokeneen samaa tai kamppailevan samojen ongelmien kanssa.

Myös Voimariinin viimeisin postaus liittyy tähän samaan asiaan. Se on kerännyt jo nyt kymmeniä kommentteja siitä, mitä lukijat tekisivät toisin, jos heillä olisi unelmien kroppa. Voimariinin viimeaikaiset kirjoitukset ja niihin tulleet kommentit kertovat siitä, kuinka paljon ihmiset murehtivat vartaloidensa "epätäydellisyyttä". Ei voi pitää juuri niitä vaatteita mitä haluaisi, koska hävettää. Selluliitit, paksut reidet, käsivarsien allit jne.

Harmittaa ihan älyttömästi, kun sain eräänä päivänä itseni kiinni nopeasta onneksi mulla ei ole tuollaisia -ajatuksesta koskien jotakin edelläni junaan noussutta naista. Hävetti oma typeryyteni ja saman tien ruoskin itseäni: hyi! Ihan kuin itse olisin täydellinen. Juuri tällaisten ajatusten takia naiset eivät uskalla / halua pitää niitä mukavia ja kivoja mikrosortseja, hihatonta toppia jne., koska tietävät muiden naisten katsovan arvostelevasti. Ja miestenkin. Miten toi kehtaa, noilla jaloilla/käsillä? MITÄ VÄLIÄ??!!! Mitä väliä sillä on, mitä joku random-ohikulkija ajattelee? Sitähän ei voi edes tietää. Mutta se mahdollisuus on olemassa, että argh, toi tyyppi just katsoi mun pökkelöreisiä ja piti niitä rumina!

Kun nyt sain soimattua itseäni toisen arvostelemisesta, niin myönnän samaan hengenvetoon, että katson kyllä myös ihaillen ohikulkevia kroppia. Varmaan aika moni meistä tekee niin? Ja aika varmasti se hyväkroppainen varmaan märehtii jotain "ongelmakohtaa" itsessään. Luin joskus teininä Julia Robertsin haastattelua jostain lehdestä, ja hän oli sanonut, että pitää käsiään (ei siis käsivarsia, vaan näitä kättelyosia; mitä ne nyt on) rumana. Muistan jo silloin tuhahtaneeni, että onpa ihan keksimällä keksitty ongelma.

Oma ulkonäkökompleksini on (aina ollut) lantion levein kohta, ulkoreisissä tuo kaunis paikka, joita joskus ratsareiksikin kutsutaan. Yläasteaikoina niiden olemassaolon huomasin, kun vartalo alkoi muuttua lapsen kropasta teinitytöksi. Joskus lukioaikoina, kun olin tosi laihassa kunnossa (painoa sen 43-44 kg), niin ulkoreidet törröttivät tosi silmiinpistävästi - ainakin omasta mielestäni. Salitreenien myötä on sentään tullut reisien alaosaankin vähän pattia, mikä tasoittaa vähän kokonaisuutta omissa silmissäni. Jotenkin olen ajan kanssa muutenkin tyytynyt siihen, että ollaan sitten tällaista leveälanteista emäntää, ja varmaan monet tässä kohtaa vaan pyörittelisivät silmiään, että onpa ongelma. No ei olekaan enää (ainakaan iso ongelma), ja tuskin olisin sen onnellisempi erilaisilla koivilla. Jostain muusta asiastahan sen ongelman sitten itselleni tekaisisin. Ja näköjään kun on paiskattu rasvaa keräävillä ulkoreisillä, niin sisäreidet eivät (ainakaan minulla) osu ja/tai hierrä yhteen, mistä kuulee usein valitusta.

Ja hei, eikös päärynämuoto ollut jotenkin terveellisempi kuin omppuvartalo? Vatsa minulla on ollut aina ihan mukavan litteä ja siihen en ole koskaan ollut tyytymätön. Mutta tuo päärynäbody on ihan verenperintöä. Äidillä on sellainen ja siskoilla on sellaiset. Pikkusisko onnistui lapsena ja nuorena uintiharrastuksella kasvattamaan itselleen niin lihaisat reisipatit, että jalat näyttävät oikein sopusuhtaisilta ja atleettisilta vielä vuosia uintiharrastuksen lopettamisen jälkeenkin. Yritin etsiä sopivaa kuvaakin tästä omasta päärynävartalostani, mutta en ole sattuneesta syystä hirveästi kuvaillut itseäni siitä kulmasta :D. 

Tällaisia ajatuksia on pyörinyt päässä viime aikoina. Lähden nyt viikonlopuksi Tukholmaan ja pakkasin juoksukamatkin mukaan siltä varalta, että muut nukkuvat sunnuntaiaamuna pitkään. Ei tarvitse sitten katsella hotellin kattoa aamuviidestä lähtien, kun sisäinen kello herättää..