Valoa näkyvissä

Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.

Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.

Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.

Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.

Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.

Nyt unten maille, johan se kello on jo 20.20...

Nesteinen treenari

Tammikuun aikana olen saanut treenaamisen taas säännölliseksi. Koko kroppaa kuormittavia lihaskuntotreenejä salilla ja kotona tein kahdesti viikossa. Lisäksi kävin muutaman kerran juoksemassa ja tein intervallitreeniä kuntopyörällä. Ihan tyytyväinen olen. Huomasin vaan taas, että kun on paljon vetoliikkeitä (mave, leuanveto jne.), niin forkut alkoivat kiristää ja vanha rannevamma muistutteli, että ei kannata jatkaa ihan tällaisella valitulla tiellä. Nyt jaottelen treeneissä liikkeitä vähän eri tavalla, etten kisko saman treenin aikana eri liikkeissä koko kropan painon edestä tai enemmänkin.

Tällä viikolla seuranani on ollut ehkä elämäni ensimmäistä kertaa aivan jäätävä turvotus. Olen kuin pallokala. Luultavasti hormonaalista, koska ruokailujen tms. suhteen mikään ei ollut muuttunut. Oli vähän tukalaa, kun normivaatteet puristivat päällä, ja töihin mieli mennä verkkareissa. Epätoivo sai jopa tekemään vihersmoothien, jossa on selleriä :D. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta smoothie tuli kyllä jäädäkseen. Googlasin erilaisia reseptejä, ja tästä tuli ihan kelvollista:

- päärynä
- pinaattia (pakastepinaattia laitoin n. 6-7 palaa)
- 10-15 cm pätkä kurkkua
- tammenlehtisalaatti tai romaine-salaatti
- 1-2 vartta selleriä
- banaania sen verran kuin haluaa: pieni banaani on ihan sopiva määrä ja jäisenä vielä parempaa
- inkivääriä
- puolikas sitruuna
- tuoretta minttua
- kurkumaa
- kanelia

Oikein raikasta ja samalla vähän tulista (inkiväärin kautta), ja menee kyllä ihan nikottelematta alas. Nappaan rautaa tuota hörppiessäni, niin sen imeytyminen tehostuu samalla toivoakseni. En ole vähään aikaan mittauttanut rauta-arvojani, mutta suurinpiirtein koko aikuisikäni se on ollut alakantissa, eikä rautalisän nauttiminen ole koskaan aiheuttanut minulle mitään ongelmia.

Tammikuun aikana täytin vuosia ja juhlin miehen ja siskon perheen kanssa Umeshu Sushissa syömällä jättiannoksen sushia. Mies oli sitä mieltä, että seuraavalla kerralla syödään 70 palaa, mutta tuo 50 palaa oli kyllä ihan riittävä meille kahdelle :D. Oli kyllä niin hyvää ja laadukasta sushia, että ei tee mieli enää missään muualla sitä syödäkään. Ja sympaattinen paikka muutenkin.

Töiden puolesta tuli reissattua taas kerran Tukholmaan, tällä kertaa JET-valmennuksen merkeissä. En ollut muistanutkaan, että olin ilmoittautumislomakkeeseen merkinnyt erikoisruokavalion, kun en aina sitä jaksa laittaa, jos ruokailut on buffetissa. Noukin sieltä sitten jotain syötäväksi kelpaavaa. Mutta meillä oli myös kokouslounas ja kokoustarjoilut, ja siellä oli oikein nähty vaivaa! En enää muista kumpana päivänä oli mitäkin, mutta toisena päivänä kokoustarjoiluna oli eräänlaisia rieskarullia, joissa oli täytteenä vähän itämaiseen tyyliin wokattuja kasvissuikaleita. Ne olivat vähän säpsäkän makuisia, mutta se rieska sitten lievitti tulisuutta. Juuri sopivia, tykkäsin kovasti! Ja toisena päivänä oli sitten sämpylä, jossa oli täytteenä Violifen vegaanista juustoa. Kun nuo Violifen ja Wilmersburgerin juustot pari vuotta sitten(?) tulivat Suomeen, niin ostin niitä aika usein ja sitten kyllästyin. Mutta nyt ilahduin kyllä, kun ei ollutkaan pelkkää salaattia leivän sisällä!

Toisena iltana en käynyt illallisella ollenkaan, kun kokouslounas oli niin tuhti. En enää muista pääruokaa, mutta alkuruoaksi oli ihan järkyttävän iso hyvänmakuinen salaatti, jossa oli kaikenlaisia kasviksia, oliiveja ja artisokkaa ja jotain hyvänmakuista mausteöljyä. Ei minulla mitään kuvia ruoista ole, kun en jaksa enää kaivella kännykkää esiin. Olen vähän väsynyt kaikkeen somettamiseen, ja aika harvakseltaan mitään enää päivitän mihinkään. Nyt olen jopa ehtinyt lukea kirjoja (no okei, yhden kirjan). Mutta laivan päälle palatakseni vielä: kiertelin illalla pitkin laivaa miettien, mihin illalliskuponkini käyttäisin. Laivan Promenade-kadulle oli avattu Fast Lane-ravintola, josta olisi saanut tofuwokkia tai vaikka falafelejä. Ja taisi olla joku kasvishampparikin, jossa kai juuri tuota Violifen juustoa, voi että. Mutta kun ei ollut yhtään nälkä, niin menin tuliaisostosten jälkeen sitten vain hyttiin ja nukahdin sinne jo yhdeksältä.

Tässä tällainen kuulumispostaus, tylsästi yhdellä kuvalla mennään. Hyvää alkavaa helmikuuta!

Ilmeellä nousee, jos ei muuten..

Äkäinen varvas ja viikon kolme treeniä

Kävin Kaapon kanssa keskiviikkona juoksemassa, perjantaina kävelin sen kanssa kahden tunnin lenkin töiden jälkeen ja eilenkin askelia kertyi lenkkeilystä ja kaupungilla palloilusta yli 30 000. Varvas suuttui ja turposi taas järkyttäväksi palloksi. Kävin sitten hakemassa apteekista sen ab-kuurin ja aloitin eilen illalla. Yölläkin heräsin kipuun vielä, vaikka olin pari tuntia aiemmin ottanut 800 mg ibuprofeenia. Hauduttelin sitä hetken kylmäpussilla ja laitoin pumpulia varpaiden väliin. Nyt se on rauhoittumaan päin.

Tämän päivän aamulenkki tehtiin fillarilla. Se on hullun hommaa, mutta tänään ajoitus oli täydellinen. Lähdettiin siten, että aurinko oli juuri noussut ja rusakot alkoivat olla jo siirtyneet aamu-unille. Mutta kuitenkin siten, että muita lenkkeilijöitä ei vielä ollut, ja sain ajella keskeytyksettä. Jos tulee muita vastaan, niin yleensä hyppään pois pyörän selästä ja talutan, kun ei voi koskaan olla varma, mitä tuo koira saa yhtäkkiä päähänsä; mennä haistelemaan tms. Ja etenkin, jos on muita koiria, niin ohittaminen on astetta jännempää.

Kaapo ei onneksi ole mikään remmirähjä, enää. Tammikuussa meille tullessaan se hyppi ja pomppi kuin kenguru, ja piti hirveää mekkalaa muita koiria nähdessään. Mutta se ei ollut oikeastaan koskaan sellaista aggressiivista vaan enemmänkin hirveää intoa mennä tapaamaan kaikkia. Ja onneksi se on niin ahne, niin makupaloilla koulutin sen aika pian pois siitä tavasta. Nykyisin ohitukset menevät 97%:sti nätisti. Jos vastaantuleva koira aloittaa rähinän, niin joissain tapauksissa Kaapo siihen myös vastaa, mutta ei aina silloinkaan.

Ikkunaprinssi

Löysin muuten hyvän koiranulkoiluttajan lähempää kuin arvasinkaan! Tutustuin koirapuistossa keväällä erääseen noin kuusikymppiseen naiseen ja juteltiin juoksemisesta. Hän harrastaa maratonjuoksua ja hänellä itsellään on kolmevuotias vilkas paimenkoira. Puhuin hänelle vaan, että olen laittanut ilmoituksen, ja että ensimmäinen ehdokas teki heti oharit. Hän suoraan tarjoutui, että hänpä voisi käyttää. Hän asuu ja on tässä lähellä töissä, ja voisi kuulemma työmatkalla kotiin tullessaan käydä viemässä Kaapon pissalle. Antoi puhelinnumeronsa ja sitä sitten jäin miettimään, kunnes taas hän tuli lenkillä vastaan ja kehotti ottamaan yhteyttä, ja totesi ettei se olisi hänelle mikään vaiva. Nyt hän on parin viikon ajan käynyt täällä, ja tulevat Kaapon kanssa hyvin juttuun. Ihanaa tulla töistä kotiin, kun tietää, että koiralla ei ole rakko pullistelemassa.

Tosiaan tiistaina tein koko kropan salitreenin ja keskiviikkona kävin juoksemassa. Torstaina oli välipäivä ja perjantaina taas tein uudelleen (noin) koko kropan treenin. Vähän erilaisen taas tällä kertaa, kun päätin, että teenpä lähes koko treenin salin alakerrassa laitteilla.

Alkuun tein yläkerrassa askelkyykkyä smithissä, ja sen jälkeen:

- loitontajat laitteessa
- pulldown eli ylätalja laitteessa
- rintaprässi
- vaakasoutu laitteessa (ikään kuin alatalja siis)
- takareidet laitteessa
+ loppuun vipunostot käsipainoilla eteen ja sivulle -kombona

Vatsat (ja pohkeet, kuten aina) jäivät treenaamatta, enkä tehnyt erikseen liikkeitä ojentajille ja hauiksille, kun ne nyt saivat jonkun verran osumaa noissa selkä- ja rintaliikkeissäkin. Mutta oli kiva tehdä erilainen treeni. En kyllä jokaista treeniä jaksaisi laitteilla tehdä, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Ja etenkin, kun yläkerran taljat ja muut harjoittelupaikat olivat vähän ruuhkaisia jostain syystä siihen aikaan perjantaiaamusta.

Eilen lauantaina liikuin sitten ihan sitä jokapäiväistä koiran ulkoilutusta (kolme tunnin lenkkiä tehtiin) ja kaupungilla käveltiin jonkun verran. Yhteensä 30 283 askelta FitBit laski, ja tänään mennään sitten hissukseen varpaan takia. Olin ajatellut tehdä kotona kahvakuulatreenin, mutta olen hieman aivastellut ja palelee. Olisiko syytä siis treenata vielä kun voi, vai antaa kropan levätä ja keskittyä kaikin voimin flunssan torjuntaan? Flunssakausi on nyt tällä viikolla alkanut täällä ihan kunnolla. Töistä oli muutama poissa ja autokoulun opettaja oli räkäinen kuin mikä (ällötti koskea rattiin..). Ei yhtään kiinnosta sairastua, yllätys.

Aamulla kävin ajamassa äidin työpaikalleen vankimielisairaalaan, jossa hänellä oli viimeinen työpäivä, ja tarvitsi kyytiä läksiäiskakkujen vuoksi. Isoveli lähti apukuskiksi, ja ajelin hänen autollaan siis. Oli kivaa, kun veli neuvoi ja antoi kuitenkin sopivasti itse tehdä ratkaisuja. Ja näki, että kyllä mulle uskaltaa autoa lainata. Pientä arpomista se vaihteiden käyttö edelleen on, mutta huomaa kyllä nyt, että kun saman viikon aikana ajaa useamman kerran ilman ongelmia, niin jännityskin pysyy kurissa.

Sain tällä viikolla viimein katkaistua päivittäisen herkuttelukierteen. Söin tosi siististi kaikki arkipäivät. Tehtiin lasagnea viime viikonloppuna taas iso seitsemän kilon vuoallinen. Meillä lasagneen tulee linssejä, ruskeita papuja, valkoisia isoja papuja ja tofua, niin siinä on hyvin erilaisia palkokasveja. Sitä söin sitten kaikki arkipäivät töissä. Eilen sitten varmaan tuon suuren kävelymäärän vuoksi oli vähän isompi ruokahalukin, niin söin lakuja pari kourallista. Eipä enempää tehnyt mieli ja fiksusti lopetin kun alkoi tökkiä. Mutta jos nyt taas edes jonkun aikaa saisi ylläpidettyä tätä, että ei tarvitse joka päivä siellä herkkulaatikolla käydä. Vaikka löydettiinkin Tokmannilta Apple Pie Cookies-keksejä, joita syötiin viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Hassu etiäinen, sillä olin juuri pari viikkoa sitten haaveillut niistä ääneen, kun löysin Hong Kongista jotain vähän saman tyyppisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet yhtä hyviä, alkuunkaan. Sanoin miehelle, että nyt lakkaan etsimästä niiden keksien korvaajaa, kun ei kuitenkaan löydy. Ja melkein saman tien ne tupsahtivat nenän eteen :).

Ensi viikon evääksi on luvassa kaalilaatikkoa, jota tein nyt sunnuntai-iltana. Vasta tehtyäni laatikon googlasin muitakin ohjeita, ja joku oli laittanut vegaaniseen kaalilaatikkoon texmex-maustetta. Olisinpa itse tajunnut saman. Tuosta tuli kyllä oikein hyvää, mutta seuraavaan satsiin taidan kokeilla vähän mausteisempaa versiota.

Mukavaa syksyistä alkavaa viikkoa, olkoon se kuiva ja aurinkoinen :)!

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin

"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment
and not trying to distract yourself with everything else
– gaining a new understanding of yourself and life." -Paul Godfrey

Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.

No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.

Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".

Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.

Onnellisia hetkiä

Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.

Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.

Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.

Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.

Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.

Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.

Yllättävän mielenkiintoista luettavaa

Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..

Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin  - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..

Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.

Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa

Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!

Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.

Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!

Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.

Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..

Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa

Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)

Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

Kun syöminen ei ole vaikeaa, mutta nukkuminen on

Viikko kului todella hitaasti, mutta tulivat ne läheiset ehjänä takaisin Rooman reissultaan, joka olikin ollut värikäs ja tapahtumarikas (mm. äidin lompakko pöllitty metrossa ja sinne meni puolet matkakassasta..) Hertta-koira nukkui autuaasti yöt meidän välissä sängyssä, ja siinä yksi syy, miksi itse nukuin aika huonosti menneellä viikolla. Mutta palataan siihen vielä.. Nyt ei ole talossa yhtään koiraa, koska isä vei Kutin mukanaan Forssaan. Ensi viikolla tulee varmaan tehtyä siis vähän pidempää päivää. Saan vähän tunteja sisään, kun sitten Kutin täällä ollessa on kivempi tehdä taas vähän lyhyempää päivää, ettei sen yksinolo ole niin pitkä.

Tämänkin viikon treeneihin ja itseeni olen tyytyväinen. Kävin salilla neljä kertaa:
ti: selkä & hauis
ke: alakroppa
to: olkapää + ojentaja + rinta
su: koko yläkroppa (oikein pitkän kaavan mukaan, meni n. tunti)

Eiiiikä siinä vielä kaikki: venyttelin puoli tuntia jokaisena salitreenipäivänä (en siis heti treenien jälkeen, mutta illalla töiden jälkeen). Siis neljä puolen tunnin venyttelyä tälle viikolle ja jotain pikkuisia venytyksiä aina silloin tällöin töissä ja kotona. Olen ihan älyttömän ylpeä itsestäni, ja kohtahan tässä on jo uuden vuoden lupaus/tavoite tehtynä, kun tarkoitus oli venytellä enemmän kuin viime vuonna. Mitenköhän elastiseksi tässä vielä päädytään?!

Takareiteni ovat aina olleet ihan superkankeat ja esimerkiksi 90 asteen kulmassa istuminen on minulle vaikeaa. Siis siinä perusasennossa, jossa istutaan lattialla jalat suoraan eteenpäin ja selkä suorassa. En tiedä, pitäisikö liikkuvuuden lisäämiseksi venytellä lyhyitä dynaamisia venytyksiä vai pitkäkestoisia useamman minuutin mittaisia. Työpaikallani käyvä osteopaatti-hieroja liputti pitkien venytysten puolesta ja neuvoi menemään lattialle makaamaan johonkin ovenrakoon niin, että toinen jalka on suoraan seinää vasten. Niitä olen nyt tehnyt, mutta takareisi kirraa älyttömästi ja jalkaterässä suorastaan kihelmöi.

Rintarangalle olen tehnyt tätä Jonnan blogista löytämääni venytystä, ja siitä on ollut tosi iso apu! Olen huomannut, että jos on alkamassa jännityspäänsärky, niin tuolla tavalla olen venyttänyt, ja päänsärkyä ei ole nyt tullut ollenkaan. Mahtavaa! Sen lisäksi olen rullaillut teres major-lihasta, joka on nyt ollut vähän arkana ahkerasta kulmasoudusta ja alataljan kiskomisesta.

Tältä se 55 kiloa nyt sitten näyttää

Hyppäsin pitkästä aikaa puntariin; edellinen kerta oli joskus reilu kuukausi sitten, kun kirjoittelin syömisistä. Silloin painoin 54 kiloa, ja nyt 55. Kuukaudessa oli tullut siis painoa lisää kilon verran. Luton kuoleman jälkeen paino heilahti jonkun verran alaspäin päätellen siitä, että vaatteet alkoivat vähän roikkua päällä ja pari viikkoa meni tosi nihkeillä syömisillä. Mutta pari päivää ennen joulua, kun jatkoin taas salilla käymistä, niin ruokaakin alkoi taas mennä alas. Nyt kun treenit luistavat ja ruoka maistuu, niin olisi kiva vähän lihasmassaa kasvatella, mutta toisaalta vähän ahdistaa, kun farkut kiristävät. Ei olisi varaa kuitenkaan uusia vaatteita ostella. Tuo paino tuppaa kertymään aika helposti reisiin, vaikka hartioihin ja selkäänkin kyllä on tullut jotain, kun kapeimmat puserotkin alkavat jo aivan aavistuksen verran kirrata.

Toisaalta tuntuisi tyhmältä nyt kiristelläkään kesken talvea, kun tiedän, että se on yksi kuukauden hujaus ja vaatteet taas istuvat entiseen malliin. Kun en oikein tiedä, mitä haluan. Olen oikeastaan aika tyytyväinen näin, toivoisin vaan vaatteideni mahtuvan päälle :P. Taisin tästä joskus jossain mainitakin, mutta jos vain saisin sormia napsauttamalla nykyisten vaatteideni päivittyvän kokoa suuremmaksi, niin olisi hyvä. Ehkä minä nyt vain syön ja treenaan, ja kaivelen kaapista niitä isoimpia ja/tai joustavampia releitä päälle.

Olen myös miettinyt, että pitäisi treenata enemmän voimaa tuonne yläkroppaan. Jonkinlaisia erillisiä voimaviikkoja voisi ohjelmaan ehkä sisällyttää. Nyt teen joitakin harvoja liikkeitä silloin tällöin kasin sarjoilla, mutta ehkä voisi vielä enemmän painottaa 5 x 5 tai sen tyyppisiin. Tuntuu vaan, että voimatyyppisistä treeneistä palaudun hirveän hitaasti ja rikon itseni helpommin. Mutta toisaalta silloin kun viimeksi voimaa enemmän treenasin (toissakesänä), niin venyttelyn laiminlöin aivan täysin, ja samaan aikaan taisin myös olla kevyesti miinuskaloreilla. Että ehkäpä kunnon syöminen ja venyttely + muu kehonhuolto poistaisi sen hitaan palautumisongelman. Leuanvetoja kokeilin taas pitkästä aikaa (no, olisiko kuukauden päivät kulunut edellisistä) ja viisi meni putkeen, mikä oli ihan kiva yllätys, kun kerran painoakin oli tullut lisää. Ja varmistin vielä, että kädet olivat suorana aina alhaalla, enkä sätkinyt itseäni jaloilla ylös. Leuanvetojen lisäksi haluaisin treenata punnerrusta ja vauhtipunnerrusta, mutta tuo sysipaska olkapääni kyllä on aika arvaamaton. Penkkiä olen tällä viikolla tehnyt pelkällä tangolla ja siinäkin se naksuu ja vähän juilii.
 

Eilen sain inspiraation kokkailla mung-linsseistä keittoa. Googlasin keltaista linssikeittoa, ja jostain syystä lähes kaikissa hakutuloksissa käytettiin punaisia linssejä? No, valkkasin hakutuloksista yhden , ja tein sen sitten vain noilla mung-linsseillä. Vai pavuilla? Ilmeisesti nuo mung dalit ovat vain mung-papujen se sisäinen osa. Keitosta tuli mukavan jauhoista ja sellaista oikein festarisoppaa. Sen kylkeen tein vielä porkkanasämpylöitä, ja laitoin taikinaan reilun teelusikallisen kurkumaa, niin sämpylöistä tuli hauskan keltaisia ja mausteisia.

Tällä viikolla tuli tosiaan nukuttua hieman huonosti, ja parina yönä oli sellainen outo sisäinen kylmyyden tunne. Lisäsin peittoja ja Hertta nukkui vieressä lämpöpatterina, ja silti oli kylmä. Uni oli kevyttä ja heräilin koko ajan. Nukahtaminen kesti ikuisuuden ja valvoin keskellä yötä pitkään, toista tuntia. Ajattelin, että huono uni johtuisi iltaunista, mutta olen niitä aina ottanut, joten miksi nyt yhtäkkiä valvottaisi. Sitten mietin, että ehkä Hertan sängyssäolo valvottaa. Mutta välillä se oli niin pienellä kerällä, ettei sitä edes huomannut. Ja olen kuitenkin tottunut nukkumaan siten, että pahimmillaan kymmenen kiloa kissaa röhnöttää jalkojeni päällä ja olen maailman epämukavimmassa koukkuasennossa. Pari yötä jatkui näin ja yhtäkkiä kolmantena yönä (keskiviikkoa taidettiin elää) säpsähdin hereille ajatukseen kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Oireet tuntuivat viittaavan siihen, tuo outo sisäinen palelu etenkin. Ja en nyt sano, että olisin sairastunut, mutta luulenpa olleeni hieman huoleton tuon kissan kilpirauhaslääkkeen käsittelyn kanssa.

Olli-kissallamme on siis lokakuussa diagnosoitu kilpirauhasen liikatoiminta, johon se saa kahdesti päivässä Tyrazol-lääkettä. Lääkkeen käsittelyn jälkeen pitäisi puhdistaa kädet huolellisesti ja, no, hm.. Täytän kerran viikossa Ollille valmiiksi annokset dosettiin, jottei tarvitse joka päivä purkin ja annosten kanssa pelata. Ja siinä noita on tullut pilkottua, puolitettu ja jaettua, enkä ole kyllä pessyt käsiäni sen jälkeen. En ottanut varoituksia jotenkin kovin vakavasti. Toki siis aina, kun työnnän kädet kissan suuhun, niin pesen jo sen vuoksi, että sormet ovat kuolassa sen jälkeen.

"Oon 15-vuotias, maukumaan innokas.." (lastenohjelma Kaapon tunnussävelellä..)

Voi olla kaukaa haettua, mutta siskokin tuumasi, että jos lokakuusta lähtien olen ollut noin huoleton, niin saattaa sillä pieni vaikutus kilpirauhasarvoihini olla. Ja että nyt sitten jatkossa tarkemmin. Nyt vältän koskemasta noita tabletteja paljain käsin ollenkaan. Pilkon ne hanskat kädessä ja siirrän suoraan liivatekapseliin sisään. Ja heti torstaista lähtien olen nukkunut yöni paremmin. Olkoon placeboa tai whatever. Vaan ei kai noista turhaan varoitella, en vaan tosiaan jotenkin ajatellut koko asiaa sen kummemmin. Pesen kädet, kun ne tuntuvat likaisilta, ja jotenkin kuivien lääkkeiden pilkkomisen jälkeen eivät vaan ole tuntuneet riittävän likaisilta. Ja samalla kuitenkin olen niin pöpökammoinen, että työpaikan vessassakin kosken kahvoihin vain paperilla tai hihalla suojaten. Hohhoijaa tätä epäjohdonmukaisuutta.

Ensi viikosta on tulossa mielenkiintoinen. On taas luvassa mm. työnohjausta, joka käy ihan terapiasta ja viimeksi annettu välitehtävä on ollut aika raadollistakin itsetutkiskelua. Veljeni lähtee perheensä kanssa kahdeksi (vai kolmeksi?) viikoksi Thaimaahan ja saan taas olla huolissani lennoista ja tsunameista ja ties mistä skootterionnettomuuksista. Pitäisi vain hyväksyä se, että minun murehtimisellani ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta.

Treenien puolesta odotan yhtä hyvää viikkoa kuin nyt kaksi kulunuttakin. Pitäisi muuten katsoa varmaan jo johonkin kohtaan kevyt viikko? Pitkään olen sairastellut, vammautunut, ollut kiireinen tai sitten surrut lemmikkejä niin, että kevyt viikko tai treenitauko on tullut olosuhteiden pakosta. Mutta sellainen systemaattinen kevyt viikko on ollut aikataulussa viimeksi ties milloin.

Kukkaroa kiristellen

Tosi monet (bloggarit) ovat tehneet vuodenvaihteessa kaikenlaisia päätöksiä ruokailujen suhteen. On kuukauden kiristelyä, herkutonta tammikuuta jne. Itsellänikin kävi mielessä, että jos jättäisi herkut vähemmälle/pois, mutta en minä niitä nyt lappaa suuhuni muutenkaan koko ajan. Joulun aikaan ja tälle viikolle asti tuli naposteltua päivittäin jotain pientä, mutta nyt ollaan palaamassa taas siihen kerran viikossa -rytmiin. Muita muutoksia tai korjausliikkeitä en muuten koe tarvitsevani, mutta iho ei oikein tykkää. Meillä on kotona vielä useampi rasia vegaanisia After eight-kopioita, eli Royal Mints ja Chocolate Mints-minttusuklaita, joita hamstrattiin joulun alla Tarjoustalosta. Niitä olen syönyt pari palaa aina lounaan tai päivällisen päälle, ja ihon kunnossa se näkyy, jos ei muussa. Sanokoon tutkimukset mitä hyvänsä, niin olen aivan varma, että saan suklaasta finnejä. Hmph.

Mies oli muuten käynyt hassun keskustelun työkaverinsa kanssa. Kollega oli ihmetellyt miehen vegaaniutta ja kysynyt, että miten voi olla joulun(kin) ilman suklaata?! Mies oli sitten kertonut, että on niitä vegaaneillekin suklaita, ja maininnut tummat minttusuklaat. Kollega oli vaan tyrmännyt, että "ne on niitä pahoja prosenttisuklaita, joita ei syö kukaan" :D. No, itsekään en tummasta suklaasta välitä, jos ei siinä ole mitään muuta makua, niin kuin näissä tuo minttutäyte.

Rasia hupenee..

Nyt alkuvuodesta ollaan kuitenkin perinteisesti miehen kanssa vedetty jonkin sortin köyhäilu(kuu)kausi, ja nytkin aloitettiin se. Kuukauden kiristely lompakolle siis :P. Tyhjennetään pakastinta ja kuiva-ainekaappia, ja tehdään isoja annoksia ruokaa, joita pakastetaan. Itselläni tämä tarkoittaa myös leivän jättämistä kauppaan, monen muun vähemmän välttämättömän ohella. Jos se loppuu pakastimesta, niin olen ilman tai sitten leivon. Tehdään paljon keittoja, ja eilen sitten väsättiin viiden litran kattilallinen porkkana-linssikeittoa. Siihen meni 1,4 kg perunaa ja reilu kilo porkkanaa sekä puoli litraa linssejä. Sai aika kauan surrata sauvasekoittimella, eikä siltikään tullut näemmä tasaista, kun tänään lounasta syödessäni rouskuttelin sieltä pieniä inkivääripaloja.

Kaivelin tuota meidän kuiva-ainekaappia ja totesin, että on viimein aika käyttää kahden kilon pakkaukset Chana daleja ja mustasilmäpapuja, jotka ovat kulkeneet matkassa mukana jo varmaan opiskelija-asunnosta lähtien. Chana dal-pakkauksessa oli parasta ennen 03/2005 ja mustasilmäpavuissa 08/2007.. Jos jollakin on hyviä reseptivinkkejä, mihin noita voisi käyttää, niin kertokaa ihmeessä mielellään. Varmaan ainakin jotain intialaistyyppistä linssimuhennosta voisi tehdä. Mung daleja ollaan johonkin käytettykin jo, kun pakkaus on avattu.

Nämä kun saadaan käytettyä, niin on jo siitä yksistään voittajafiilis. Lisäksi tarkoitus on tehdä ainakin hernekeittoa ja makaronilaatikkoa, ja muita tuon tyyppisiä halpoja ja riittoisia ruokia, joita on helppo pakastaa ja ottaa töihin mukaan evääksi. Kaappien ja pakastimen sisältö tulee pitkälti nyt kuitenkin sanelemaan ruokalistan.

Tämän viikon treeneihin olen erittäin tyytyväinen. Viikko sujui näin:

ma: intervallitreeni kuntopyörällä
ti: lepo
ke: yläkroppatreeni salilla
to: lepo
pe: alakroppatreeni salilla
la: yläkroppatreeni salilla + 30 min venyttely illalla
su: intervallitreeni kuntopyörällä + 30 min venyttely

Hah, venyttelin kahdesti! Deal with this, universe! Salitreenit tein kaikki Ryhdillä, koska olin aivan varma, että Elixia on liian ruuhkainen omaan makuuni. Ja kappas, Ryhdilläkin oli eilen lauantaina vuodenvaihteen piikki kävijöissä, kun siellä oli minun lisäkseni myös joku toinen treenaaja.

Tänä aamuna menin Elixialle tekemään intervallitreenin, kun siellä on paremmat aerobiset laitteet. Kylläpä ahdisti se väenpaljous heti vastaanotossa ja pukuhuoneessa, kun heti avautumisaikaan oli alkamassa joku spinning-tunti tms. Väenpaljous toki katosi suurimmaksi osaksi sinne spinning-saliin, mutta oli salin puolellakin paljon porukkaa. Ennen olin siihen jotenkin tottunut, vaikka se ihmisjoukossa treenaaminen ei koskaan mukavuusaluetta varsinaisesti ole ollut. Mutta nyt siitä on tullut suorastaan epämukavuusaluetta. Se ei ehkä ole hyvä asia. Nyt kun on mahdollisuus treenata omissa oloissani, niin se ei niin ehkä haittaa. Tämä kuukausikorttikokeilu kuitenkin teki selväksi sen, että jäsenyyttä en halua hankkia, vaikka olisi miten hyvät aukioloajat (no ehkä jos 24h auki olisi, niin saattaisin harkita; aamuviideltä harvoin on tungosta missään salilla). Ehkä juuri tuollaisia kuukausikortteja voisi ostaa jatkossakin, jos on tarjouksessa. 

Hertta keväällä 2014. Sydänkuvio
rinnassa näkyy hyvin tässä kuvassa

Ensi viikon treenejä en vielä ole suunnitellut. Pikkusiskoni matkustaa Roomaan, joten Hertta-koira tulee meille hoitoon, ja se vähän sanelee päivärytmiä uusiksi. Hertta on Kutin jälkeläisistä toinen, Luton sisko siis. Heidän toinen koiransa, Kreikan rescue Nelli, menee pikkuveljelleni hoitoon, sillä se iso ja hömelö koira pelkää jumalattomasti kissoja.

Kutin kanssa ollaan nyt köpsötelty ihan lyhyitä aamulenkkejä vaan, koska se on niin aamu-uninen. Ennen klo yhdeksää on Kutin mielestä aivan sopimatonta käytöstä käydä pihalla. Näin vapaapäivinä olen käynyt sen kanssa vartin mittaisella kävelyllä, mennyt treenaamaan ja sitten puolen päivän aikaan vasta pidemmälle lenkille. Työpäivinä pitkä lenkki tulee tehtyä vasta töiden jälkeen. Hertan aamulenkki-innokkuudesta en vielä oikein osaa sanoa.

Tavallaan on kiva, että Kuti saa seuraa, mutta sillä on aina ollut vähän viileät välit tyttärensä kanssa. Ei siis mitään tappeluja tai vihanpitoa todellakaan, mutta ei myöskään leikkimistä. Tuo siskon Rooman-matka kyllä pelottaa ihan hirveästi; sinne on siis lähdössä siskoni perhe (sisko, miehensä ja heidän 2,5-vuotias poikansa) ja vanhempani. Nämä viime aikojen lentokoneonnettomuudet ovat mielessä vähän liikaakin. Odotan vaan, että on jo ensi viikon lauantai, ja he ovat kaikki turvallisesti takaisin. Itse olen jo taipumassa siihen, etten enää koskaan lennä yhtikäs minnekään, mutta voi olla, että taas jossain vaiheessa tekee mieli jonnekin matkustaa ja sitten vain yritän olla ajattelematta asiaa liikaa.

Joulun ajan treenejä, koirajuttuja ja syöpämietintää

Elämä on muuttunut vuodessa paljon.. Muistelin viime joulua, kun kotona oli kaiken kaikkiaan seitsemän lemmikkiä. Entisen koulukaverini koira Alma (joka oli ollut hoidossa koko vuoden 2013), neljä kissaa sekä Kuti ja Luto. Nekku-kissa ja Luto-koira ovat nyt poissa lopullisesti, enkä ole Almaakaan nähnyt enää vuoteen (päihteitä käyttänyt kaveri pisti välit poikki, kun tein -muistaakseni kolmannen kerran- lastensuojeluilmoituksen hänen perheestään; ihan omalla nimellä toki ja kerroin siitä myös hänelle). Kovasti ikävöin kaikkia poissaolevia :(. Näin muuten n. 1-2 viikkoa ennen Luton kuolemaa unta, että Kuti liukastui rantapenkereellä, ajautui Vantaanjoen virran vietäväksi ja menehtyi. Nyt jos olisin joku semijulkkis, iltapäivälehden viihdesivuilla olisi otsikko kuinka "Eikku näki enneunen koiransa kuolemasta" (väärä koira, mutta sehän ei klikkejä vähentäisi).

Evirasta oli soitettu isälle ruumiinavaustuloksia, ja paperitkin ovat jo tulleet (mutta en ole vielä nähnyt). Isä kertoi tutkijan sanoneen, että "syöpä oli ollut todella aggressiivinen ja levinnyt nopeasti koko koiraan". Odotan nyt vielä papereita nähtäväksi, että mitä tuo lääketieteellisessä mielessä tarkoittaa, mutta niin karmivalta kuin se kuulostaakin, niin tavallaan myös helpottaa ajatella, että lopetus oli ainoa vaihtoehto. Kauheasti vaan ajatukset pyörivät syövässä ja siinä pelossa, että joku nykyisistä tai mahdollisesti tulevista lemmikeistä sen saa. Google johdatti minut hiljattain lukemaan Strictly Style-blogin tekstiä siitä, kuinka bloggari menetti keväällä rottweilerinsa osteosarkoomaan (luusyöpään) ja sekin on kyllä lähes aina toivoton sairaus. Kutin vatsaa tulee näpelöityä päivittäin, ja kaikki pahkurat ja patit mietityttävät. Ohutneulanäytteestä ei ole välttämättä mitään hyötyä, kun se voi osua terveeseen kudokseen. Se Kutilta poistettu kasvainkin oli todella pieni, eikä alustavissa tutkimuksissa oltu löydetty mitään pahanlaatuisuuteen viittavaa. Vasta aivan viimeisissä analyyseissa sieltä löytyi adenokarsinooma.

Tälle joululle sain hoitoon toisen kaverin kaksi koiraa, kun omistajat itse lähtivät pariksi yöksi reissuun. Nuori portugalinvesikoira-uros ja vanha sekarotuinen narttu, jossa on puolet dalmatiankoiraa ja puolet bokseria. Molemmat aivan hurmaavia luonteiltaan, kilttejä ja hiljaisia. Arvelutti, että Kuti ei tulisi niiden kanssa toimeen, mutta tehtiin niin, että Kuti oli siskollani kun koirat tulivat tänne. Sitten lähdin hakemaan sitä lenkille ja Janne tuli kaverin koirien kanssa vastaan. Nähtiin puolueettomalla maaperällä ja pienten alkuärinöiden (Kuti lähinnä) jälkeen koirat mennä pöhisivät eteenpäin iloisesti. Kuti jopa innostui leikkimään tuon nuoren uroksen kanssa ihan kunnolla <3. Haastoi sitä jatkuvasti ja kirmaili sen vierellä kuin nuori tyttönen. Paras joululahja minulle on nähdä vanha muori noin terhakkana ja iloisena :). Nyt kaikki kolme ottavat päivätorkkuja ja lattialla lojuu koiranvonkaleita siellä täällä.

Tiri

Raki

Tällä viikolla palasin treenien pariin. Viikonloppuna sitä jo suunnittelin ja olin molempina päivinä menossa, mutta en vain jaksanut / saanut aikaiseksi. Maanantaina aamulla sitten lähdin Elixialle tekemään selkä-hauis -treeniä ja tietysti jouduin taas kohtaamaan kaikki viimeksi kun olin täällä, Luto oli vielä elossa -ajatukset. Voimatasotkin olivat pikkuisen parissa viikossa laskeneet ja olo oli heikko. Hyvin vähän oli Elixialla mitään muutoksia tapahtunut. Samat laitteet ja hanat olivat rikki kuin keväälläkin :P. Oli jotain pieniä hankintoja tehty, uusia köysiä taljaan ja T-kulmasoutupaikka ainakin. Jotenkin en saanut sitä itselläni pelittämään, ja nyt kun katsoin tutorialia Youtubesta, niin olen ollut aivan väärässä kulmassakin. Vähän on tekniikoissa hakemista heti, kun vaihtuu suorituspaikka. Amatöörejähän tässä vielä ollaankin. Tein sitten kulmasoutua ihan tavalliseen tapaan tangolla. En tajua, miksen siitä hiffannut oikeaa suoritusasentoa tuohon T-kulmaan.

Se tuolla on tietty mukavaa, että nyt näkee ihan kilomäärät, millä toistoja tulee tehtyä taljaliikkeissä. Luulin kiskovani ylätaljasta enemmänkin, mutta pah. Puhtaasti mentiin 35-37 kilolla, plääh. Joskus keväällä tein neljänkympin paremmalla puolellakin leveällä otteella, mutta taisi silloin olla jonkun verran heilumista? En enää muista.. Nyt siis teen kapealla otteella V-kahvalla.

Eilen tiistaina kävin tekemässä jalkatreenin. Tarkoitus oli käynnistää se reidenkoukistuksia laitteessa tehden, mutta laite oli rikki. Vähän harmitti, mutta toisaalta tykkään tehdä koukistusta muutenkin makuulla, enkä istuen, joten harmitus meni nopsaan ohi. Niinpä tein sitten kolme kappaletta kolmenkympin sarjoja pallolla takareisiä rullaten. Sen päälle kokeilin vielä tehdä yhden jalan mavea kahvakuulalla, mutta en löydä siinä oikein sopivaa asentoa ja hermot menee. Lisäksi tein mm. askelkyykkyä smithissä, prässiä ja  sumokyykkyä. Tuosta Elixian prässistä tykkään kyllä, en osaa sanoa miksi. Se Ryhdin prässi on vähän turhan askeettinen minun makuuni, mutta kyllä se asiansa ajaa. Saattaa kuitenkin olla, että seuraavan jalkatreenin teen Ryhdillä.

Tänään tein viimein olkapää-ojentaja-rinta -treenin. Edellisestä treenistä olikin jo ihan liikaa aikaa, treenipäivyrin mukaan 29.11.! Sen jälkeen olen tehnyt kahtena viikkona vaan selkä-hauis -treenin ja jalkatreenin. Joulukuun ekalla viikolla oli näemmä tullut tehtyä aerobinen intervallitreeni ja ollut vähän nihkeä treenifiilis (oli työmatkaa yms.) ja tokalla viikolla sitten kuoli koira. Ja sen jälkeen kertyi kaksi viikkoa täysin taukoa treeneistä.

Olkapäille tuli tehtyä neljä eri liikettä; pystypunnerrusta, face pullia taljassa, yhden käden viparia kylkimakuulla ja koko treenin loppuun Ida Jeminan vipari-comboa, kolmen kilon painoilla :P. Rintalihaksille tein vain ristikkäistaljaa ja ojentajille ranskalaista punnerrusta mutkatangolla sekä rutistusta taljassa. Tein yhden vuorosarjan (face pull + ojentajarutistus), ja vipari-combossa pidin yli minuutin pituiset sarjatauot, kun olkapäitä poltti niin älyttömästi.

Takapiha 24.12.2014

Huomenna Elixia on kiinni, ja vaikka Ryhdille kyllä pääsisin treenaamaan, niin pidän lepopäivän kolmen perättäisen treenin päälle. Venyttelen ja ulkoilen koirien kanssa. Aamulenkki tulee varmaan tehtyä tuon nuorukaisen kanssa erikseen, ja mummelit pääsevät sitten kun jaksavat kammeta itsensä ylös patjalta.

Outoa oli kyllä taas treenata salilla siten, että siellä on muita ihmisiä. Vähän ne muut jopa tuppasivat häiritsemään keskittymistä. Piti oikeasti orientoitua siihen, että nyt en treenaakaan yksin. Mutta tänään jopa jo vähän pidin siitä, että muita oli siellä. Ainakin niin kauan, kuin pysyivät kauempana minusta :). Sellaista taustahälinää oli vaihteeksi ihan kiva kuulla. Hiljaisuus on joskus tuolla Ryhdillä niin korviinpistävää.

Meillä joulu menee aika matalalla profiililla. Ei olla vielä syöty varsinaista päivällistä. Aamulla söin riisipuuroa, joka on tehty kauramaitoon. Päivällisellä on luvassa peruna-persiljasosetta ja tofu-pähkinämureketta. Mutta viime viikonlopun Kouvolan reissulta toin tuomisina porkkanalaatikkoa ja punajuuri-tofu-ananaslaatikkoa.

Miehen äiti kokeilee meille aina kaikkia vegaanireseptejä ja jättää nykyisin itsekin lihat ja kalat syömättä meidän aikana, ja syö tyytyväisenä kasvisruokia. Nuo laatikot olivat molemmat tosi hyviä, vaikka en ole juuri joululaatikoista perustanut. Lanttulaatikkoa tai imellettyä perunalaatikkoa en suostu edelleenkään syömään. Pipareita ei leivottu, mutta tähtitorttuja kyllä, ja glögin kanssa ne ovat hyviä. Huomenna tai ylihuomenna tehdään karjalanpiirakoita, joista on fitness todella kaukana.

Rauhallista joulun aikaa kaikille.

Kun ei jaksaisi syödä eikä ajatella syömistä

Onneksi ei ole mitään tulevaisuuteen näkemiskykyä, koska viime sunnuntaina olisin suhtautunut tosi nihkeästi aloittamaan tämän viikon, jos olisin nähnyt, millainen se tulee olemaan. Liikaa pimeyttä, latteutta ja huonoja uutisia, ja vain jotain yksittäisiä valonpilkahduksia siellä täällä. Koirat ovat isän luona, ja nuorempi niistä oli torstaina sairastunut. Lääkäri arveli sen syöneen pihalta jotain, mahdollisesti myrkyllistä. Maksa-arvot olivat koholla, korkea kuume, keuhkoissa tiiviyttä. Se sai kaksi voimakasta antibioottikuuria, ja nesteytystä klinikalla. Nyt illalla juttelin isän kanssa, niin iltapäivästä tänään oli tapahtunut käänne parempaan. Ehdin jo olla ihan huolesta harmaa, ja kuulin tästä siis vasta eilen. Isäkin oli kai odottanut, että menee parempaan suuntaan, ennen kuin ilmoittelee minulle, mrr.. Olin jo ottamassa Onnibussia Forssaan, mutta nyt kun koira oli alkanut jo itse syömään, niin ehkä maltan vielä.

Maanantain starttasin selkätreenillä ja se oli kyllä hyvä, jopa erinomainen. Selkä on ollut aina haasteellinen treenata, vaikea löytää tuntumaa ja hauikset väsyvät, ja vain harvoin on selkä ollut kipeänä / tuntunut treenaltulta jälkikäteen. Siirsin ylätaljan ensimmäisen liikkeen paikalta pois ja tein t-kulmasoutua kapealla otteella. Sen jälkeen yhden käden kulmasoutua ja sitten vasta ylätaljaa, ja sekin kapealla v-kahvalla. Kapea ote tuntui olevan jonkinlainen avain siihen tuntuman löytämiseen. Viimeisenä selkäliikkeenä tein ns. hiihtoliikettä, jonka bongasin täältä. Noiden neljän liikkeen jälkeen on selkälihakset tuntuneet hyvin treenatuilta. Loppuun sitten vielä pari hauisliikettä, ja tuonne treenin loppupuolen liikkeiden väliin olen ripotellut lankkua, vuorikiipeilyä ja vatsarutistuksia.

Tiistaina treenasin jalat, ja olen nyt jonkun aikaa aloittanut jalkatreenit takareisiliikkeillä, koska ne vaan laahavat niin paljon jäljessä. Ensin koukistuksia laitteessa ja sitten ham raisea lattialla. Muuten menee sitten aika peruskaavalla; askelkyykkyä, prässiä jne. Tiistai oli huono päivä jalkatreenille, kun oli palaveria toisensa perään ja syömisten ajoittaminen oli hankalaa. Niinpä inhottava päänsärky alkoi taas iltapäivällä hiipiä, mutta onnistuin taltuttamaan sen ajoissa.

Tässä liikkeessä riittää treenattavaa loppuelämäksi..

Keskiviikkona oli lepopäivä, sillä olin työmatkalla Tallinnassa, ja nyt tulevan viikon keskiviikkona on onneksi viimeinen reissu tänä vuonna. Aika kuluttavia nuo päivät, kun lähdetään aikaisin aamulla ja ruokailupuoli on heikkoa. Omia energiapatukoita olen kantanut mukana, joskin hiilarin saanti ei näillä reissuilla ole se suurin ongelma.. Tämä oli taas näitä viikkoja, kun olisin toivonut voivani kuitata ruokailut vaan jollain pillereillä, joissa olisi kaikki tarvittava.

Torstaina ei huvittanut salitreeni, enkä olisi töiden vuoksi ehtinytkään aamulla kunnon treeniä tehdä, joten kävin vain tekemässä nopean intervallitreenin kuntopyörällä pitkästä aikaa. Olisiko ollut elokuussa edellinen? Huh, miten aerobinen kuntoni on laskenut kuin lehmän häntä, ihan hirveä puuskutus ja kiukulla tein vedot läpi. Nyt pyrin tekemään 1-2 aerobista treeniä viikkoon, jotta ei ihan rapistuisi se puoli.

Perjantaina oli joku ihmeellinen eijaksahuvitapystykiinnosta -fiilis. En mennyt salille ja töistäkin lähdin jo aikaisin pois. Mies oli puolestaan Tallinnassa työmatkalla silloin, ja tuli vasta myöhään illalla kotiin.

Lauantaina tein ikään kuin aerobisen treenin, kun kävin siivoamassa kuntosalin. Tuo on siis yhdistyksen ylläpitämä sali, ja jäsenet ovat vastuussa sen siisteydestä. Minulle ei ole vielä kertaakaan merkitty siivousvuoroa, joten reippaana tyttönä rustasin itse nimeni listaan itsenäisyyspäivälle ja siellä sitten aamukahdeksalta olin ja tutkin siivousohjeita. Ensin imuri käteen ja reilu puoli tuntia meni, kun olin sen imuroinut. Sitten oli aika pestä lattiat. Salilla ei ole omaa vesipistettä, eli ämpärit käteen ja tie vei parkkihallin toisella puolella sijaitseviin sosiaalitiloihin, jotka sijaitsivat useamman (lukitun) oven takana. Sieltä kannoin kaksi ämpärillistä vettä, truuttasin niihin pesuaineet ja aloin luuttuamaan lattioita. Ohje oli, että toinen ämpärillinen menee puoleen väliin salia, ja toinen puolivälistä loppuun. Ja kyllähän sen ensimmäisen ämpärin vesi olikin aika mustaa puoliväliin saavuttaessa.

Toinen reilu puoli tuntia meni lattioita pestessä, mutta olipas kiva katsoa puhdasta salia sen jälkeen, kun mustat muovimatot lattioilla kiiltelivät. Kieltämättä kävi välillä ajatus mielessä, että voisihan sitä salista enemmän maksaa, jos sitä ei tarvitsisi itse siivota. Mutta tuollakin jäseniä on sen verran, että jos jokainen sen oman siivousvuoronsa hoitaisi, niin se nakki napsahtaisi ehkä kerran vuodessa. Ei siis paha. Ja tykkään kyllä tuosta kellarisalin fiiliksestä, jotenkin sellainen rento ja salliva. Tuntuu, että nuo ketjusalit ovat täynnä kieltoja ja ohjeita; kirjoitettuja ja kirjoittamattomia. Ethän tee sitä, tätä ja tuota ja nipotinipoti. Tuolla ainoat säännöt ovat suurinpiirtein että painot paikoilleen, älä nojaa peiliin, äläkä käytä nyrkkiä sammuttaessasi valoja :D.

Tänään sunnuntaina kävin sitten tekemässä viikon kolmannen salitreenin, ja tein uudelleen selkä&hauis-treenin. Korkkasin ikään kuin ensi viikon päivää etuajassa. Ihanteellinen treenisyklitys mulla menee tällä hetkellä seuraavasti: selkä&hauis - jalat - olkapäät & rinta/ojentaja. Kolme päivää putkeen ja lepo. Joten koska keskiviikkona on työmatka, niin ehdin saada nämä kolme treeniä sen alta pois.

Aamun salitreenin jälkeen vein siskon koirat lenkille, ja kun olin saanut aamiaisen syötyä, nukahdin nojatuoliin. Heräsin siihen, että mies paistoi lounaaksi pinaattilättyjä, ja voi veljet niistä tuli hyviä. Puolukkahillon kanssa natustelin ne pelkältään ja pyysin tekemään toisen satsin huomenna töihin lounaaksi. Noissa on pinaatin lisäksi kaurahiutaleita ja soijarouhetta. Voisin syödä niitä koko ensi viikon!

Heidi kirjoitteli taannoin siitä, ettei jaksaisi nyt olla plussakaloreilla. En ole seurannut omaa energiansaantiani aikoihin, mutta fiilisten perusteella kuvittelisin, että olen viikot aika lievästi miinuksella, ja viikonloppuisin kun lauantaina tai sunnuntaina on herkkupäivä, niin viikko heilahtaa tasapainoon. Punnitsin itseni tällä viikolla pitkästä aikaa ja painoa oli 54 kg. Ja kun olen käynyt tänä vuonna silloin tällöin puntarissa, paino on heilunut 53-54 kilon välillä. Joten siitäkin kertoisi se, että energiansaanti on aika lailla tasapainossa. Siksi ei salillakaan mitään ihmeellisempää kehitystä tule, kun en jaksaisi syödä (puhtaasti) niin paljon kuin pitäisi. Varmaan siis oikeasti pitäisi vetää se +500 kcal päivässä lisää, että alkaisi mitään oikeaa lihaskasvua näkyä niin peilissä kuin puntarissakin. Ja silloin kun koirat ovat täällä, niin varmaan toiset +500 siihen vielä lisää.

Ajattelin vuoden loppuun mennessä yrittää syklittää ensi kevään tavoitteet. Tyyliin tammi-maaliskuu plussalla ja kunnolla treeniä, ja jos sitten huhti-toukokuun kiristelisi, kun on jo valoisampaa ja energiaa alkaa olla enemmän. En ajatellut edelleenkään mitään sikabulkkia, mutta yrittäisin laskeskella, että olen koko ajan kuitenkin plussan puolella energiansaannissa. Toukokuun alussa on se Tough Viking -kisa Tukholmassa, joten sitäkin pitää vähän miettiä tässä ajoituksessa. Siellä pitää kuitenkin juosta se 12 kilometriä, joten olisi hyvä olla energiaa, mutta ei mikään talipallo. Vaikeita juttuja nämä, ja ehkä tosiaan otan yhteyttä johonkin valmennustahoon (sitä Athleticaa olin miettinyt), jotta en itse sörssi kevään treenejä poukkoilemalla päätöksestä toiseen.

Treenitauko

Jäykkärunko täällä hei. Viime viikko meni sellaista tahtia eteenpäin, että hyvä kun pysyin kyydissä. Maanantaina ja tiistaina ehdin salille, mutta en enää keskiviikkona. Palataan vielä viikon takaiseen tiistaihin..

Tiistaina 4.11. amulla tein suht hyvän selkätreenin. Aloitin leuanvedoilla ja tein kaikki selkäliikkeet 8-10 toistoilla, isommilla painoilla kun edelliskerralla. Normaalisti olen tehnyt siis toistoja pääsääntöisesti 12, mutta nyt tarkoituksella siis pienemmät sarjat ja isommat painot. Forkuissa tuntui ikävältä heti alusta lähtien ja kun lopussa olisi pitänyt tehdä pari liikettä hauiksille, niin teinkin vain pumppaavaa kääntöä myötäotteella forkuille, ja jätin viimeisen hauisliikkeen kokonaan tekemättä. Käsiä kirrasi kovasti ja mietin, että jätän keskiviikon aamun olkapää-ojentaja -treenin väliin. Varasin ajan salin seinällä mainostetulle fysioterapeutille/lihaskalvojen aukaisijalle, ja sain sen nyt tämän viikon maanantaille.

Samaisena tiistaina illalla oli tarkoitus ajella autolla Forssaan ja viedä koirat sinne, mutta kun tultiin töistä kotiin, niin toinen kollikissamme oli sairastunut virtsatietulehdukseen. Se yritti pissata ympäri kämppää. En tiedä, mikä etiäinen oli ollut, mutta kotimatkalla olin soittanut mattopesuun, ja saanut sovittua, että tulevat hakemaan matot pesuun. En siis tiennyt vielä kotona pissivästä kissasta siinä vaiheessa mitään.

Kaikki virtsatietulehdusta sairastaneet tietävät, mitä helvettiä se on. Ihan kuin yrittäisi kusta partateriä. Sain luottoeläinlääkärini kiinni, vaikka hän ei ollut töissä, ja kotona olevilla lääkevarastoilla päästiin saman tien douppaamaan kissan kivuilta pahin pois. Apteekista kävin hakemassa sitten puhelinreseptillä lisää kamaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että ei välttämättä kannata aloittaa ab-kuuria samantien, vaan katsotaan, mihin päästään tulehduskipulääkkeellä, opiaatilla ja virtsaputkea relaksoivalla lääkkeellä. Kissojen vt-tulehduksista kun valtaosa on stressiperäisiä. Minä jäin siis kotiin lääkitsemään kissaa ja mies lähti yksinään ajamaan koiria isäni luokse. Seuraavan päivän työmatkakin alkoi ahdistaa, kun täytyi jättää mies kotiin lääkitsemään kaikkia kolmea kissaa (toisella kollilla kilpirauhasen liikatoiminta + kortisonikuuri ja tyttökissalla jatkuva lääkitys munuaisten vajaatoimintaan).

Ke-aamuna en olisi salille ehtinytkään, mutta olin tosiaan muutenkin päättänyt antaa käsille lepoa. Jouduin äkillisesti lähtemään työterveysasioissa (en omissani) työterveyshuoltoon, ja klo 14 aikaan oli tarkoitus olla jo laivalla kokoustamassa. Sinne päästiin ajallaan ja lähdettiin Tukholman risteilylle työmatkalle. Illallista söimme laivan italialaisessa ravintolassa ja minulle oli järjestetty oma vegaaninen kolmen ruokalajin menu, kun olin etukäteen ollut laivan keittiöön yhteydessä.

Alkupalaksi jonkinlainen leipä, päällä mm. mausteöljyä
(TODELLA valkosipulista) ja kirsikkatomaatteja

Pääruoka, ainakin kanttarelleja ja kesäkurpitsaa. Oli kovin mausteista ja hyvää.

Jälkiruoaksi minttusorbettia ja viipaloituja hedelmiä

Ennen puoltayötä menin jo nukkumaan ja aamulla heräsin kuuden aikaan. Luulin, että kello oli siirtynyt itsekseen oikealle aikavyöhykkeelle ja ajattelin sen olevan kuusi Ruotsin aikaa. Päätin tehdä hytissä pikaisen patteritreenin. Nousuja penkille, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, askelkyykkykävelyä jne. Tein neljä kappaletta seitsemän minuutin pattereita, ja kävin suihkussa. Kun olin valmis aamiaiselle, tajusin, että kello oli siinä kohtaa vasta kuusi Ruotsin aikaa, joten kävin vielä aamu-unille, josta kollega sitten parin tunnin päästä herätti aamupalaa syömään.

Ruotsissa päivä oli rentouttava. Ajoimme Yasuragi-kylpylään, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vastaanotosta saimme uimapuvut, tossut ja Yukatan, eräänlaisen puuvillaisen kylpytakin. Niissä varusteissa päivä sitten vietettiin.

Ensin suihkutiloissa istuttiin pienellä puisella jakkaralla, valutettiin lämmintä vettä puiseen koppaan, ja sillä sitten valeltiin kroppaa. Jo siinä kohtaa tuntui, että keho alkoi rentoutua. Naisporukoiden hiljainen puheensorina taustalla oli sekin oikein rauhoittavan oloista. Saunoihin emme menneet, en ole itse yhtään saunojatyyppiä (alhaisen verenpaineen takia on aina vähän tukalaa saunoissa), eivätkä muutkaan seurueestamme oikein niistä innostuneet.

Suihkutiloista siirryimme sitten kylpylän isoihin tiloihin. Kävin uimassa tuossa isossa altaassa ja totesin taas, kuinka surkea on uintikuntoni, ja kun en oikeastaan edes osaa uida. Räpiköin vaan. Olin aivan hengästynyt päästessäni altaan toiseen päähän :D. Pakko varmaan mennä jonnekin uimakouluun..

Ulkona oli katetun terassin alla lämminvesialtaat, joissa vesi oli 40-asteista. Kylpylä oli havumetsän keskellä ja ulkona satoi hiljalleen lunta. Lilluin lämpöisessä vedessä ja katselin vihreitä puita vasten satavaa lunta, ja tuntui kuin olisin vaipunut johonkin transsiin. Ei niissä pystynyt kuitenkaan kovin pitkään olemaan; sama ongelma kuin saunassa. Liian rentouttavaa :). Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntui, että verenpaine laskee kovin alas ja kun nousin altaasta, jalat tuntuivat tosi painavilta ja silmissä vähän musteni, kun huimasi aika lailla.

Yksi syvästi rentouttava kokemus olivat myös makuuasentoon säädettävät isot tuolit, jotka keinuivat todella hiljaa. Siihen kun kiipesi, veti viltin päällensä ja taas katseli ulos isoista ikkunoista, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun oli jo nukahtamassa. Tuollaisessa tuolissa vietin tunnin, kun odottelin hierontaani.

Työkaveri nappasi kuvan, kun pötköttelen tuossa (toinen vasemmalla). Vastapäätä olivat isot ikkunat ulos.

Lounasta söimme jossain paikan viidestä ravintolasta, ja listalla oli yksi valmiiksi vegaaninen annos; kevätrullia ja siitakesieniä sekä kasviksia. Lounaan jälkeen kävimme vielä raakakahvilassa syömässä "juustokakkua".

Raakakahvilan herkkuja

Sitten torkuin tosiaan tunnin verran siinä tuolissa ja menin hierontaan. Hieronta oli ihan ok, joskin turhan kevyet otteet. Sanoin kerran, että voi ottaa lujemminkin, mutta hieroja totesi "vasta lämmittelevänsä", ja kun otteet eivät siitä koko aikana juurikaan voimistuneet, niin en sitten viitsinyt enää toistamiseen sanoa.

Paluumatkalla laivalla kokoustettiin taas ensin muutama tunti ja syötiin sitten illallista. Tällä kertaa laivan äyriäisravintolassa, mutta tekivät minulle sitten oman kasvisannoksen; perunasosetta, uunijuureksia ja olikohan siinäkin sieniä.. En tullut ottaneeksi kuvaa, kun puhelin oli hytissä latautumassa. Näillä reissuilla jää proteiinin saanti aina aika olemattomaksi, eikä ollut mitään protskupatukoitakaan mukana. Taas menin nukkumaan jo 23 jälkeen, eikä muukaan porukka ollut ilmeisesti jäänyt viihteelle kovinkaan pitkäksi aikaa.

Aamulla hytissä venyttelin puolisen tuntia ennen aamiaista. Sitä kun nukkuu täysin vieraalla patjalla ja tyynyllä, niin on aina paikat jumissa enemmän tai vähemmän. Molempina aamuina söin muuten saman satsin; puuroa, leipää kasviksilla, soijamaitoa, kaurajogurttia ja hedelmän. Toimistolla en tainnut perjantaina syödä koko päivänä mitään. Ei ollut eväitä, eikä ollut nälkä. Oli jotenkin omituista, kun ei yhtään tehnyt mieli syödä mitään. Vasta iltaa kohden alkoi nälkä tulla.

En tiedä, missä mielenhäiriössä olin sopinut tärskyt ystäväni kanssa perjantaille töiden jälkeen. Olin jo peruuttamassa ne, mutta ei olla nähty aikoihin ja aikataulut tuntuvat menevän molemmilla kovin ristiin, joten en sitten raaskinut. Ja oli kyllä hauskaakin; käytiin keilaamassa ja syömässä sushia. Vasta illalla joskus 21 aikaan olin kotona ja nukahdin miehen kainaloon sohvalle.

Viikonlopun treenit jätin myöskin väliin ihan puhtaasti väsymyksestä. Nukuin pitkään molempina päivinä ja molempina iltoina meillä oli liput stand up-keikalle. Kummallakin keikalla kävi niin, että loppua kohden iski hirveä päänsärky. Sellainen jumissa olevasta selästä lähtöisin, ja kaikki miehen hierontayritykset saada veri kiertämään selkään alkoivat vain enemmän oksettaa. Lauantai-iltana turvauduin lihasrelaksanttiin ja Voltacare-lämpölaastariin. Sunnuntaina sisko muistutti Tens-laitteen olemassaolosta ja surrasin sillä tunnin verran. Niillä keinoilla pääsin pahimman yli ja tämän viikon maanantaille olikin sitten varattuna se fyssari, joka aukoi lihaskalvojani.

Lihaskalvojen käsittely forkuista ja selästä oli sen verran tuskallista, että hikoilin kuin jääkarhu tropiikissa. Hierontapöydän paperilakana oli läpimärkä, kun siitä nousin. Hieroja totesi, että oli korkea aika tulla, eikä kuulemma kyynärvarsissa "liiku mitään", kun olivat niin jumissa. Kädet olivat jääkylmät ja kämmensyrjässä on pidemmän aikaa ollut puutumista ja jäätymisen tunnetta. Aukaisusta oli kuitenkin välitöntä apua ja olen varaamassa uutta aikaa ensi viikolle. Hieroja käy siis tuolla salilla, joka on parempi vaihtoehto; nyt menin hänen kotivastaanotolleen jonnekin jumalan selän taakse. Sieltä kun lähdin pois, niin kuljin jotain pilkkopimeää metsäpolkua pitkin juna-asemalle, ja valaisin tietä kännykän led light -sovelluksella, jotta näin yhtään, mihin astun.

Tiistai-aamuna ei voinut mennä treenaamaan, kun yläkroppa oli edellisillan kalvokäsittelystä niin hajalla. Verenpurkaumia ja kosketusarkuutta siellä täällä, eikä alakropan treenaaminenkaan napannut niin kipeänä. Tänä aamuna puhtaasti väsytti/laiskotti. Heräsin kuudelta ja sain tunnin tuhrattua kaikkeen maleksimiseen. Huomenna en mene treenaamaan, koska lähden aikaisella aamulaivalla päiväksi Tallinnaan; satamassa pitää olla jo 6.30 jälkeen. Perjantaina en varmaan jaksa mennä treenaamaan, kun olen edellisestä päivästä niin väsynyt.. Ja tätä rataa. Siis oikeasti yllätän itseni, jos vielä tällä viikolla salille raahaudun. Olen vaan jotenkin aivan puhkipoikki. Pimeys sai viimeinkin minustakin otteensa. Muistan viime vuonna näihin aikoihin ajatelleeni, että pitäisin seuraavana vuonna (eli tänä vuonna) yhden tai kaksi lomaviikkoa näillä tienoin ja vain nukkuisin. Mutta uupumus tuntuu taas olevan sitä luokkaa, ettei se lähde edes nukkumisella.

Kissan virtsatieinfektio vaati sitten kuitenkin ab-kuurin aloittamisen. Annoin sille tulehduskipulääkettä sunnuntaihin asti, ja maanantain se oli ilman. Viikonloppuna olin aloittanut sille myös Cystaid-ravintolisän syöttämisen ja nesteyttänyt ruiskulla juottamalla. Eilen tiistaina kun tultiin kotiin, sen vointi oli taas huono, ja virtsa oli veristä. Raasu oli pissinyt ympäri kämppää (onneksi matot ovat edelleen siellä pesulassa) :(. Aloitin sitten samantien antibioottikuurin ja annan nyt vielä muutaman päivän kipulääkettä. Tänään vointi on jo onneksi parempi, mutta eiköhän tämä jonkinlaisen kontrollikäynnin vaadi vielä. Hammashoitoon se oli menossa joka tapauksessa loppuvuodesta, niin samaan konkurssiin sitten otetaan nuo labrat..

Tulisipa pian lunta ja valoa.

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.

Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut

En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.

Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.