Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. joulukuuta 2015

Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.


Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)
Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

lauantai 7. helmikuuta 2015

Tiijättekö kun minä oon ihan poikki

Kuukausi ehti vaihtua edellisen postauksen jälkeen. Salille en ole päässyt vieläkään, en vaan ole saanut kaivettua itsestäni jaksamista. Kävelyä tulee arkipäivään niin paljon, että perjantaihin päästyä olen aivan puhki. Vähän jopa hävettää, kun menneellä viikolla Facebookissa pyöri eri medioihin linkattua juttua Yhdysvalloissa asuvasta miehestä, joka kävelee päivittäin 33 kilsaa töihin ja takaisin. Tai jotain sinne päin, en tiedä, oliko vähän liioiteltua. Ja minä täällä hajoan omiin surkeisiin kilometreihini.

Kaveri vinkkasi kompressiosukista edellisen postauksen jälkeen ja nehän tulivat saman tien käyttöön ja ihan todella iso apu on ollut niistä. Enää eivät ole jalat väsyneet päivän päätteeksi, on vaan koko kropan totaaliuupumus ;). Ja voin sanoa, ettei ole univaikeuksista tietoakaan. Illalla simahdan ennen yhdeksää ja nukun sikeästi aamuviiteen. Vaikka koirakin nukkuu välillä sängyssä ja on hieman ahdasta, niin ei ole uni kummemmin häiriintynyt.

Nyt näiden resurssien puitteissa tuntuu siltä, että salille pääsee vain viikonloppuna. Tänään mietin, että onko siitä mitään hyötyä, mutta edellämainittu kaveri oli sitä mieltä, että on. Kerta viikkoon salille vaan tuntuu jotenkin turhalta, mutta aloitetaan nyt sillä edes. Olen tässä yrittänyt pyöritellä vaihtoehtoja, miten järjestää arkipäivään tuo saliharjoittelu. Töiden jälkeen en vain jaksa, se ei ole vaihtoehto. Töistä tullessa vien koiran lenkille ja syön, sitten kello on jo lähes 19. Pitäisi odottaa hetki, että ruoka laskeutuu ja sitten treenaamaan, vaikka vuorokausirytmini mukaan lähestytään jo nukkumaanmenoa. Treenin jälkeen suihkuun, joten sänkyyn pääsisin vasta joskus 22 jälkeen, mikä on liian myöhään.

Aamutreenit puolestaan.. Miltä kuulostaa:
- herätys 4.30 ja salille viideksi
- kotona noin kuudelta, suihku ja aamupala
- seiskan aikaan koiran kanssa lenkille ja siitä jatketaan suoraan kahdeksan junalle
- koira hoitoon ja itse olen töissä noin yhdeksän maissa

Tässä on pari hiertävää seikkaa. Kun lähden Kaapon kanssa lenkille ja siitä suoraan töihin, niin saliharjoittelun jäljiltä minulla on rakko aina aivan täysi :D. Eli toisin sanoen jumalaton kupla otsassa, kun olen juonut 6-7 dl vettä tunnin treenin aikana ja palkkarin päälle. Isän koirien kanssa tein noin 45-50 minuutin aamulenkkejä, ja kotiin palatessa oli aina tuskakiire vessaan. Tuohon päälle sitten vielä toinen tunti sitä työmatkaa, niin en selviä millään.

Se toinen ongelma liittyy juniin. Nyt kun lähdemme 6.58 junalla Tikkurilasta, niin mahdumme vielä hyvin kyytiin. Tuntia myöhemmin junat alkavat olla jo paljon täydempiä. Voisin tietysti ryhtyä käyttämään I-junia, joiden lähtöasema on Tikkurila, niin mahduttaisiin paremmin, mutta se taas pidentää matka-aikaa. Mikä on huono, koska pissahätä.

Sitten mietin myös kokeilla seuraavaa:
- herätys 4.30 ja salille viideksi
- kotona noin kuudelta, siitä suoraan koiran kanssa lenkille (palkkarin lisäksi täytynee hotkaista joku banaani tms.)
- seiskalta lenkin jälkeen aamupala ja suihku
- kasin junalla koira hoitoon ja itse olen töissä noin yhdeksän maissa

Tässä ei vältytä junaongelmilta, mutta selvitään ehkä rakon halkeamiselta. Ja tämä olisi ehkä kahtena arkipäivänä viikossa, jos yhden salitreenin ajoitan aina jatkossa viikonlopulle. Kolme treeniä olisi hyvä.

Ehkä pitäisi vaan mennä sinne salille ja lakata vatvomasta asiaa. Mutta kun oon niin väsynyt. Nyt on lauantaiaamu klo 10 ja oon ollut muutaman tunnin hereillä. Taidan painua takaisin nukkumaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Treenitauko

Jäykkärunko täällä hei. Viime viikko meni sellaista tahtia eteenpäin, että hyvä kun pysyin kyydissä. Maanantaina ja tiistaina ehdin salille, mutta en enää keskiviikkona. Palataan vielä viikon takaiseen tiistaihin..

Tiistaina 4.11. amulla tein suht hyvän selkätreenin. Aloitin leuanvedoilla ja tein kaikki selkäliikkeet 8-10 toistoilla, isommilla painoilla kun edelliskerralla. Normaalisti olen tehnyt siis toistoja pääsääntöisesti 12, mutta nyt tarkoituksella siis pienemmät sarjat ja isommat painot. Forkuissa tuntui ikävältä heti alusta lähtien ja kun lopussa olisi pitänyt tehdä pari liikettä hauiksille, niin teinkin vain pumppaavaa kääntöä myötäotteella forkuille, ja jätin viimeisen hauisliikkeen kokonaan tekemättä. Käsiä kirrasi kovasti ja mietin, että jätän keskiviikon aamun olkapää-ojentaja -treenin väliin. Varasin ajan salin seinällä mainostetulle fysioterapeutille/lihaskalvojen aukaisijalle, ja sain sen nyt tämän viikon maanantaille.

Samaisena tiistaina illalla oli tarkoitus ajella autolla Forssaan ja viedä koirat sinne, mutta kun tultiin töistä kotiin, niin toinen kollikissamme oli sairastunut virtsatietulehdukseen. Se yritti pissata ympäri kämppää. En tiedä, mikä etiäinen oli ollut, mutta kotimatkalla olin soittanut mattopesuun, ja saanut sovittua, että tulevat hakemaan matot pesuun. En siis tiennyt vielä kotona pissivästä kissasta siinä vaiheessa mitään.

Kaikki virtsatietulehdusta sairastaneet tietävät, mitä helvettiä se on. Ihan kuin yrittäisi kusta partateriä. Sain luottoeläinlääkärini kiinni, vaikka hän ei ollut töissä, ja kotona olevilla lääkevarastoilla päästiin saman tien douppaamaan kissan kivuilta pahin pois. Apteekista kävin hakemassa sitten puhelinreseptillä lisää kamaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että ei välttämättä kannata aloittaa ab-kuuria samantien, vaan katsotaan, mihin päästään tulehduskipulääkkeellä, opiaatilla ja virtsaputkea relaksoivalla lääkkeellä. Kissojen vt-tulehduksista kun valtaosa on stressiperäisiä. Minä jäin siis kotiin lääkitsemään kissaa ja mies lähti yksinään ajamaan koiria isäni luokse. Seuraavan päivän työmatkakin alkoi ahdistaa, kun täytyi jättää mies kotiin lääkitsemään kaikkia kolmea kissaa (toisella kollilla kilpirauhasen liikatoiminta + kortisonikuuri ja tyttökissalla jatkuva lääkitys munuaisten vajaatoimintaan).

Ke-aamuna en olisi salille ehtinytkään, mutta olin tosiaan muutenkin päättänyt antaa käsille lepoa. Jouduin äkillisesti lähtemään työterveysasioissa (en omissani) työterveyshuoltoon, ja klo 14 aikaan oli tarkoitus olla jo laivalla kokoustamassa. Sinne päästiin ajallaan ja lähdettiin Tukholman risteilylle työmatkalle. Illallista söimme laivan italialaisessa ravintolassa ja minulle oli järjestetty oma vegaaninen kolmen ruokalajin menu, kun olin etukäteen ollut laivan keittiöön yhteydessä.

Alkupalaksi jonkinlainen leipä, päällä mm. mausteöljyä
(TODELLA valkosipulista) ja kirsikkatomaatteja

Pääruoka, ainakin kanttarelleja ja kesäkurpitsaa. Oli kovin mausteista ja hyvää.
Jälkiruoaksi minttusorbettia ja viipaloituja hedelmiä
Ennen puoltayötä menin jo nukkumaan ja aamulla heräsin kuuden aikaan. Luulin, että kello oli siirtynyt itsekseen oikealle aikavyöhykkeelle ja ajattelin sen olevan kuusi Ruotsin aikaa. Päätin tehdä hytissä pikaisen patteritreenin. Nousuja penkille, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, askelkyykkykävelyä jne. Tein neljä kappaletta seitsemän minuutin pattereita, ja kävin suihkussa. Kun olin valmis aamiaiselle, tajusin, että kello oli siinä kohtaa vasta kuusi Ruotsin aikaa, joten kävin vielä aamu-unille, josta kollega sitten parin tunnin päästä herätti aamupalaa syömään.

Ruotsissa päivä oli rentouttava. Ajoimme Yasuragi-kylpylään, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vastaanotosta saimme uimapuvut, tossut ja Yukatan, eräänlaisen puuvillaisen kylpytakin. Niissä varusteissa päivä sitten vietettiin.


Ensin suihkutiloissa istuttiin pienellä puisella jakkaralla, valutettiin lämmintä vettä puiseen koppaan, ja sillä sitten valeltiin kroppaa. Jo siinä kohtaa tuntui, että keho alkoi rentoutua. Naisporukoiden hiljainen puheensorina taustalla oli sekin oikein rauhoittavan oloista. Saunoihin emme menneet, en ole itse yhtään saunojatyyppiä (alhaisen verenpaineen takia on aina vähän tukalaa saunoissa), eivätkä muutkaan seurueestamme oikein niistä innostuneet.


Suihkutiloista siirryimme sitten kylpylän isoihin tiloihin. Kävin uimassa tuossa isossa altaassa ja totesin taas, kuinka surkea on uintikuntoni, ja kun en oikeastaan edes osaa uida. Räpiköin vaan. Olin aivan hengästynyt päästessäni altaan toiseen päähän :D. Pakko varmaan mennä jonnekin uimakouluun..



Ulkona oli katetun terassin alla lämminvesialtaat, joissa vesi oli 40-asteista. Kylpylä oli havumetsän keskellä ja ulkona satoi hiljalleen lunta. Lilluin lämpöisessä vedessä ja katselin vihreitä puita vasten satavaa lunta, ja tuntui kuin olisin vaipunut johonkin transsiin. Ei niissä pystynyt kuitenkaan kovin pitkään olemaan; sama ongelma kuin saunassa. Liian rentouttavaa :). Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntui, että verenpaine laskee kovin alas ja kun nousin altaasta, jalat tuntuivat tosi painavilta ja silmissä vähän musteni, kun huimasi aika lailla.


Yksi syvästi rentouttava kokemus olivat myös makuuasentoon säädettävät isot tuolit, jotka keinuivat todella hiljaa. Siihen kun kiipesi, veti viltin päällensä ja taas katseli ulos isoista ikkunoista, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun oli jo nukahtamassa. Tuollaisessa tuolissa vietin tunnin, kun odottelin hierontaani.

Työkaveri nappasi kuvan, kun pötköttelen tuossa (toinen vasemmalla). Vastapäätä olivat isot ikkunat ulos.
Lounasta söimme jossain paikan viidestä ravintolasta, ja listalla oli yksi valmiiksi vegaaninen annos; kevätrullia ja siitakesieniä sekä kasviksia. Lounaan jälkeen kävimme vielä raakakahvilassa syömässä "juustokakkua".
Raakakahvilan herkkuja
Sitten torkuin tosiaan tunnin verran siinä tuolissa ja menin hierontaan. Hieronta oli ihan ok, joskin turhan kevyet otteet. Sanoin kerran, että voi ottaa lujemminkin, mutta hieroja totesi "vasta lämmittelevänsä", ja kun otteet eivät siitä koko aikana juurikaan voimistuneet, niin en sitten viitsinyt enää toistamiseen sanoa.

Paluumatkalla laivalla kokoustettiin taas ensin muutama tunti ja syötiin sitten illallista. Tällä kertaa laivan äyriäisravintolassa, mutta tekivät minulle sitten oman kasvisannoksen; perunasosetta, uunijuureksia ja olikohan siinäkin sieniä.. En tullut ottaneeksi kuvaa, kun puhelin oli hytissä latautumassa. Näillä reissuilla jää proteiinin saanti aina aika olemattomaksi, eikä ollut mitään protskupatukoitakaan mukana. Taas menin nukkumaan jo 23 jälkeen, eikä muukaan porukka ollut ilmeisesti jäänyt viihteelle kovinkaan pitkäksi aikaa.

Aamulla hytissä venyttelin puolisen tuntia ennen aamiaista. Sitä kun nukkuu täysin vieraalla patjalla ja tyynyllä, niin on aina paikat jumissa enemmän tai vähemmän. Molempina aamuina söin muuten saman satsin; puuroa, leipää kasviksilla, soijamaitoa, kaurajogurttia ja hedelmän. Toimistolla en tainnut perjantaina syödä koko päivänä mitään. Ei ollut eväitä, eikä ollut nälkä. Oli jotenkin omituista, kun ei yhtään tehnyt mieli syödä mitään. Vasta iltaa kohden alkoi nälkä tulla.

En tiedä, missä mielenhäiriössä olin sopinut tärskyt ystäväni kanssa perjantaille töiden jälkeen. Olin jo peruuttamassa ne, mutta ei olla nähty aikoihin ja aikataulut tuntuvat menevän molemmilla kovin ristiin, joten en sitten raaskinut. Ja oli kyllä hauskaakin; käytiin keilaamassa ja syömässä sushia. Vasta illalla joskus 21 aikaan olin kotona ja nukahdin miehen kainaloon sohvalle.

Viikonlopun treenit jätin myöskin väliin ihan puhtaasti väsymyksestä. Nukuin pitkään molempina päivinä ja molempina iltoina meillä oli liput stand up-keikalle. Kummallakin keikalla kävi niin, että loppua kohden iski hirveä päänsärky. Sellainen jumissa olevasta selästä lähtöisin, ja kaikki miehen hierontayritykset saada veri kiertämään selkään alkoivat vain enemmän oksettaa. Lauantai-iltana turvauduin lihasrelaksanttiin ja Voltacare-lämpölaastariin. Sunnuntaina sisko muistutti Tens-laitteen olemassaolosta ja surrasin sillä tunnin verran. Niillä keinoilla pääsin pahimman yli ja tämän viikon maanantaille olikin sitten varattuna se fyssari, joka aukoi lihaskalvojani.

Lihaskalvojen käsittely forkuista ja selästä oli sen verran tuskallista, että hikoilin kuin jääkarhu tropiikissa. Hierontapöydän paperilakana oli läpimärkä, kun siitä nousin. Hieroja totesi, että oli korkea aika tulla, eikä kuulemma kyynärvarsissa "liiku mitään", kun olivat niin jumissa. Kädet olivat jääkylmät ja kämmensyrjässä on pidemmän aikaa ollut puutumista ja jäätymisen tunnetta. Aukaisusta oli kuitenkin välitöntä apua ja olen varaamassa uutta aikaa ensi viikolle. Hieroja käy siis tuolla salilla, joka on parempi vaihtoehto; nyt menin hänen kotivastaanotolleen jonnekin jumalan selän taakse. Sieltä kun lähdin pois, niin kuljin jotain pilkkopimeää metsäpolkua pitkin juna-asemalle, ja valaisin tietä kännykän led light -sovelluksella, jotta näin yhtään, mihin astun.

Tiistai-aamuna ei voinut mennä treenaamaan, kun yläkroppa oli edellisillan kalvokäsittelystä niin hajalla. Verenpurkaumia ja kosketusarkuutta siellä täällä, eikä alakropan treenaaminenkaan napannut niin kipeänä. Tänä aamuna puhtaasti väsytti/laiskotti. Heräsin kuudelta ja sain tunnin tuhrattua kaikkeen maleksimiseen. Huomenna en mene treenaamaan, koska lähden aikaisella aamulaivalla päiväksi Tallinnaan; satamassa pitää olla jo 6.30 jälkeen. Perjantaina en varmaan jaksa mennä treenaamaan, kun olen edellisestä päivästä niin väsynyt.. Ja tätä rataa. Siis oikeasti yllätän itseni, jos vielä tällä viikolla salille raahaudun. Olen vaan jotenkin aivan puhkipoikki. Pimeys sai viimeinkin minustakin otteensa. Muistan viime vuonna näihin aikoihin ajatelleeni, että pitäisin seuraavana vuonna (eli tänä vuonna) yhden tai kaksi lomaviikkoa näillä tienoin ja vain nukkuisin. Mutta uupumus tuntuu taas olevan sitä luokkaa, ettei se lähde edes nukkumisella.

Kissan virtsatieinfektio vaati sitten kuitenkin ab-kuurin aloittamisen. Annoin sille tulehduskipulääkettä sunnuntaihin asti, ja maanantain se oli ilman. Viikonloppuna olin aloittanut sille myös Cystaid-ravintolisän syöttämisen ja nesteyttänyt ruiskulla juottamalla. Eilen tiistaina kun tultiin kotiin, sen vointi oli taas huono, ja virtsa oli veristä. Raasu oli pissinyt ympäri kämppää (onneksi matot ovat edelleen siellä pesulassa) :(. Aloitin sitten samantien antibioottikuurin ja annan nyt vielä muutaman päivän kipulääkettä. Tänään vointi on jo onneksi parempi, mutta eiköhän tämä jonkinlaisen kontrollikäynnin vaadi vielä. Hammashoitoon se oli menossa joka tapauksessa loppuvuodesta, niin samaan konkurssiin sitten otetaan nuo labrat..

Tulisipa pian lunta ja valoa.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ajatuksia leuanvedosta

Keväällä 2013 sain vedettyä elämäni ensimmäisen leuan, vasaraotteella. Sitä riemastuneisuuden tunnetta en varmaan ikinä unohda. Siitä sitten kun kiristely jatkui ja painokin putosi alle 50 kiloon, niin leukoja meni parhaimmillaan jo 5-6 putkeen vasta- tai vasaraotteella. Myötäotteella en saanut yhtään, edes pompun kautta ei mennyt, kun oli jotenkin niin jäykkä koko yläselkä. Sitten taas kun painoi alkoi nousta normaaleihin lukemiin, enkä harjoitellut leuanvetoja enää niin aktiivisesti, niin tulokset alkoivat taas laahata. Heikoimmillaan tässä ei mennyt yhtään ilman pomppua, mutta nyt taas loppukesästä lähtien on mennyt pari kappaletta.

Viime aikoina olen treenannut leuanvetoja aktiivisemmin. Varsinaisessa saliohjelmassa niitä ei ole, ja otin yhden sarjan aina selkä&hauis -treenin loppuun. Siinä vaiheessa oli yläkroppa kuitenkin jo niin väsytetty, että oli ihan takkuamista se leukojen vetäminen. Hypyn kautta siis tein ja jarruttaen kymmeneen laskemalla alas. Tällä viikolla siirsin sarjan selkätreenin alkuun ja tulihan sitä tulosta taas. Kolme suorilta ja kaksi pompun kautta. Toisessa treenissä perjantaina 3+3. Tänään ohjelmassa oli olkapää-rinta-ojentaja -treeni, mutta päätin siihenkin alkuun taas harjoitella. Ja nyt kokeilin tehdä myötäotteella ja pompun kautta. Kolme kappaletta meni sillä tekniikalla ja sitten vielä kolme vastaotteella ilman pomppua. Tuli hyvä fiilis, että kyllä tämä tästä koko ajan kehittyy. Nyt yritänkin vetää leukoja aina kun siihen on mahdollisuus. Luin Lihastohtori-blogista Tuomas Rytkösen kirjoituksen aiheesta, ja sieltä mielenkiintoinen toteamus: "Horisontaalisouduilla voi siis korjata yleistä eteen kääntyneiden olkapäiden syndroomaa." Tämän tajuaminen toi myös alataljan vääntämiseen ihan uutta puhtia samantien.

Haluaisin hankkia kotiinkin leuanvetotangon, mutta meidän ovenkarmit ovat jotenkin niin onnettoman heikon oloiset, ettei niihin uskalla mitään kiinnittää. Liikaa olen nähnyt netissä videoita, missä tullaan alas tangon kanssa. Sitten on yksi leveämpi aukko, missä ei ole ovea. Toisella puolella on olohuoneen kiviseinä ja toisella jokin pieni kulmaseinä, joka kuulostaa vähän ontolta. Ei siihenkään arvaa mitään laittaa kiinni, kun arveluttaa, että porataan johonkin putkeen.. Olisi kiva, kun tässä vaikka kotikadun leikkipuistolla "ulkokuntosalissa" olisi joku rekki. Siinä on siis tällä hetkellä joku hassu soutulaite, "ylätalja" ja vatsalihaspenkki. Laitoin kaupungin puisto-osastoon viestiä, että jos sinne sellaisen saisi. Olenpahan ainakin yrittänyt :).

Tämä päättynyt työviikko on ollut henkisesti tosi raskas, ja jatkuu osittain vielä ensi viikon puolelle. Välillä koko esimiestyö ottaa niin koville, että toivoisin voivani olla vaikka puoli vuotta jossain täysin aivot narikkaan -hommassa lepäämässä; ilman vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tulevaisuudesta. Ensi viikolla lähdemme työporukalla Tukholmaan ja saattaa olla, että pääsen päiväksi Yasuragi-kylpylään, ja jos niin onnellisesti käy, bookkaan itselleni kyllä jonkun ikuisuuden kestävän hieronnan lievittämään stressiä. Tuolla on kuulemma alueita, joissa pitää olla täysin hiljaa, eli niissä ei saa edes puhua. Kuulostaa luksukselta.

Alkuviikosta treenit ja työt vielä normaaliin tapaan ja loppuviikosta siis chillaan. Tiistaina ajellaan isän luokse viemään koirat sinne muutamaksi viikoksi. Täytyy yrittää neuvotella, josko ne joulukuussa sitten heti kuun alussa tulisivat takaisin. Tälle viikolle salitreenejä kertyi taas viisi kappaletta, joista viimeisen teinkin tänään eilisen sijaan. Jotenkin vaan olin niin työviikosta puhki, että nukuin eilen pitkään. Heräsin vasta 8.30 aikaan ja koirien lenkittämisen jälkeen väsytti vaan edelleen. Siirsin sovinnolla treenin tälle päivälle, ja tänään sitten olinkin jo aamuvarhain salilla treenailemassa.

Tein tällä viikolla taas yhden alakropan treenin, kaksi selkä-hauis -treeniä ja kaksi rinta-olkapää-ojentaja -treeniä. Ensimmäisellä ojentajatreenillä otin taas kokeeksi mutkatangon. Olen sitä aina välillä kokeillut, ja jotenkin tuntunut hankalalta koko liikerata. Nyt se on alkanut sujua. Ensimmäistä sarjaa tehdessä oli kuitenkin käydä köpelösti, kun yhtä aikaa tuli sekä näkö- että tunnehavainto ojentajassa kipittävästä hämähäkistä. Kiljaisin niin kovaa, että peilit olivat särkyä. Mutkatanko lensi kiivaassa kaaressa lattialle, ja törmäsi taljatelineeseen. Onneksi salilla ei ollut ketään muuta, eikä mitään rikkoutunut. Jos minulta kysytään, mitä inhoan tai pelkään, en koskaan sano hämähäkkejä tai ötököitä, kun eivät ne tule yleensä mieleen. Niin harvoja kohtaamisia on ollut niiden kanssa. Mutta sitäkin säikyttävämpiä kyllä; just tuollaisia, että kiipeää omassa kropassa tai on yhtäkkiä aivan lähietäisyydellä silmien edessä. Ja että pitääkin aina kiljua, nolottaa jälkikäteen oma hysteerisyys.. Vielä tämänkin päivän treenissä silmäilin mutkatankoa epäluuloisesti, ravistelin sitä ja kopautin pari kertaa lattiaa. Olen aika varma, että sen tangon mukana se viimeksi kipitteli, kun noita tankoja säilytetään sellaisissa metallisissa lattiatötteröissä, jotka ovat pimeitä ja pölyisiä, oikein passeleita pikku hämsyn kodiksi. HRRH.

Nyt saisivat nuo tuulet laantua huomattavasti, jotta ensi viikon laivamatkailusta jää muutakin mieleen kuin hytin katto. Ja siis reissu toteutuu, jos edeltävän yön ohjelmistopäivitys menee putkeen. Jos ei, niin sitten jäädään toimistolle..

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.
Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut
En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.
Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.

torstai 19. joulukuuta 2013

Optimismiharha ja paluu salille

Aika ajoin kärsin optimismiharhasta. Niin tosin kaikki muutkin ihmiset enemmän tai vähemmän. Tiedätkö sinä ne heikot hetket, milloin tulee sorruttua yltiöoptimistisiin odotuksiin itsensä ja oman käyttäytymisensä suhteen? Tässä kun on ollut kaikkea tätä stressiä, ja salitreenit jäivät hetkeksi syrjään, niin silti säilyi usko siihen, että tuossa kohtaa menen viimein salille (illalla, mukamas, kun en aamulla ehdi) ja teen kuuden treenin viikon + aamulenkit.

Yeah right. Maanantaina tein aamulla juoksulenkin. Illalla oli tarkoitus mennä treenaamaan selkää&hauista, mutta sitten päätä jomotteli sen verran, että salille ei ollut asiaa. Tiistaina en olisi aamulla ehtinytkään salille, ja silti säilyi usko siihen, että illalla menen. Niin varmaan. Kun en pääse sinne iltaisin silloinkaan, kun elämässä on hyvä draivi päällä, niin kyllä toki silloin sitten, kun on kunnolla pomppuja, töyssyjä ja mutkia matkassa.

Ehkä se on vain lopullisesti päästettävä tuosta optimismiharhasta irti, että illalla muka menisin treenaamaan. Illan minä ei vain jaksa eikä halua jaksaa. Jotenkin olen ajatellut sen niin, että en halua tehdä kielteistä päätöstä salille illalla menemisestä jo ennakkoon. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden ja yritän uskoa itseeni päivän mittaan. Teen jo suunnitelmaa, että lähden sillä ja tällä junalla kotiin (töistä), vien koirat lenkille, syön ja annan ruoan laskeutua ja sitten! Todellisuudessa vien koirat lenkille, syön ja sen jälkeen istahdan sohvalle tai nojatuoliin koneen äärelle, ja siinähän sitten alkaakin jo nukuttaa, kun kello lähentelee kahdeksaa.

Tällainen samanlainen olo se on varmaan niillä, jotka uskovat aloittavansa laihduttamisen ensi maanantaina, joulun jälkeen tai vaikka loppiaisen jälkeen. Se ensi maanantain "minä" on niin paljon reippaampi ja jaksavampi; se käy aamuisin tekemässä aerobiset treenit ja syö vain bodyruokaa. Kunnes tulee ensi maanantai, ja kas: sama vanha tyyppihän sitä ollaan edelleen, aamuaerobiset ja bodyruoka kiinnostavat yhtä paljon vähän kuin aina ennenkin.

Eräs ystäväni tosiaan uhosi juhannuksen tienoilla, että "haluais laihduttaa 10 kiloa koulun alkuun mennessä" (koulut alkoivat elokuun puolivälissä). Jo käytetty ilmaisu paljasti, miten tosissaan sitä ollaan liikenteessä: "mä haluisin laihduttaa". Kun jotain halutaan tai "yritetään", niin päätökseen ei olle todella sitouduttu. Sanojen ja mielen voima on merkittävä, sitä ei välttämättä tule juurikaan ajatelleeksi. Luin jostain tutkimuksesta, jossa kahdelle ryhmälle opetettiin kieltäytymistä herkuista siten, että toinen ryhmä sanoi "en aio ottaa" ja toinen ryhmä kieltäytyi sanomalla "en voi syödä". Ryhmä, jonka päätös kuulostaa itse vakaasti tehdyltä, pärjäsi paljon paremmin. Toinen ryhmä ulkoisti jo sanoillaan vastuun herkuttelusta jollekin muulle taholle kuin itselleen. "Mä en voi syödä (mutta mieli tekee, ja kylhän mä oikeastaan voinkin, vai?)"

Työssäni mietin paljon sitä, miten asiat ilmaisen, ja millaisia sanamuotoja käytän. Ihan pienillä muutoksilla lauseet kuulostavat niin erilaisilta; yhtä tekijää tai teon sanaa muuttamalla voi asian sisältö muuttua todella negatiivisesta todella positiiviseen; käskystä kehotukseen, tsemppaavasta lannistavaan. Jokaisen, joka tavoittelee elämässään jotain, olisi hyödyllistä tunnistaa oman sisäisen puheensa ääni ja suunta. Ovatko tavoitteet vain jotain, mitä yritetään tai halutaan: "Mä yritän tässä nyt lopetella tupakointia" vai ovatko ne jämäköitä kiveen valettuja päätöksiä "Lopetin tänään tupakoinnin". Tuntuu siltä, että vahvojen päätösten tekemistä pelätään jo valmiiksi epäonnistumisen vuoksi. Vaikka epäonnistumisen riski on jo sillä suurempi, että päätös ei ole vahva! Ironista, eikö vain? Ja kun se epäonnistumisen hetki koittaa, sen jälkeiset teot ovat ratkaisevia: jääkö vellomaan luuserifiiliksissä vai tekeekö päätöksen uudelleen, nousee ylös ja taistelee?

On varmasti asioita, joita vastaan on hankalampi taistella. Itselläni se on tuo aamu-/iltatreeni. Kun nousen joka tapauksessa viideltä päivittäin, on illalla akku jo tyhjä siinä vaiheessa, kun salille ehtisin. Vireystila ja vuorokausirytmi ovat asioita, joille en oikeastaan voi mitään. On siis sopeuduttava elämään oman rytminsä mukaan. Joskus harvoinhan olen illalla salillekin päässyt menemään, mutta nyt en osaa suorilta käsin sanoa, mitä niissä päivissä on ollut erityistä, mikä on iltatreenin mahdollistanut.

Tänään kävin heti aamulla 6:30 treenaamassa, vaikka onkin lomapäivä. Selkää ja hauista viimein treenasin. Vähän piti tiputella painoja joissain liikkeissä, kun eilen illalla kävin hierojalla ja lihakset olivat vähän turhankin velton oloiset. Ehkä se ei ollut paras ratkaisu mennä heti seuraavana päivänä niitä treenaamaan? En halunnut kuitenkaan jalkatreeniäkään tehdä, koska halusin treenata selän + hauikset eri päivänä kuin olkapäät + ojentajat, joiden vuoro on ylihuomenna. Ja hauiksien palautumisaikana tässä välipäivänä eli huomenna siis treenaan jalat. Olihan tässä myös 1,5 viikon tauko, ja nyt hieman erilainen treenijako.

Hieman ihmeissäni olin viimeisissä hauisliikkeissä (vasarakäännöt käsipainoilla), kun ei noussut kasit millään (tai no, 4 toistoa), vaikka kuun alussa olen tehnyt niillä siis 10-12 toiston sarjoja. Mutta nyt oli alla jo kolme selkäliikettä ja kolme hauisliikettä, niin hauikset alkoivat olla aivan piipussa. Leuanvedot, ylätalja ja kulmasoutu tangolla kun ottavat hauksiin nekin aika lailla. Näin paljon hauikset eivät ole saaneet rasitusta aikoihin; yleensä on ollut yläkroppatreeni, jossa aluksi pari selkäliikettä ja sitten pari eri liikettä hauiksille. Aluksi tuntui siltä, että koko treeni sakkaa, mutta treenin jälkeen jäi sellainen varovainen odotus jo seuraavalle selkä/hauispäivälle.

Nyt koirat ulos ja sitten nukkumaan. Väsyttää tosi paljon, vaikka nukuin tänään päikkäritkin..

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Huolenaiheiden vaikutuspiiri

Seuraa treeneihin suoranaisesti liittymätöntä avautumista. Kellokin on 3:08..

Viimeinen viikko on ollut raskas. Kerroinkin jo, että työpäivät olivat pitkiä ja stressaavia, ja tänään putki viimein päättyi. Odotin, että pääsen rauhoittumaan ja laittamaan joulua kotona. En ole erityisen jouluihminen päällisin puolin: en sisusta kämppää joulukrääsällä enkä soittele joululauluja, mutta se rauha ja pysähtyminen on sellaista, mitä joulussa kaipaan. Lahjoja ostan vain lähipiirin lapsille, joita on muutama. Heillekin vain jotain pientä, koska kaikilla on leluja aivan järkyttävät määrät ja lahjoja tulee muutenkin joka suunnasta.

Hain tänään työpäivän jälkeen pikkukoiran hoitoon ja tuon koiran omistajan (entinen koulukaveri) elämäntilanne veti mielen matalaksi. Syksyn aikana olen nähnyt merkkejä siitä, mutta olen nähnyt myös merkkejä paremmasta. Tai ainakin halunnut nähdä. En tiedä enää, oliko niitä alkuunkaan. Nyt valvon keskellä yötä, kun en saa unta. Otin jo yhteyttä viranomaisiin, mutta aika vähän on mitään, mitä voi tehdä auttaakseen toista. Onko teille tuttu huolenaiheiden vaikutuspiiri / ympyrä / kehä?

Huolenaiheiden vaikutuspiiri



Kehän uloimmalla reunalla on murheet ja huolet, joihin emme voi vaikuttaa, emmekä voi niistä päättää. Tällaisia ovat sää, luonnonmullistukset, maailman taloudellinen tilanne, lainsäädäntö jne. Eipä paljon voi vaikuttaa siihen, sataako vai paistaako. Kyllä kaikki nämä asiat silti vaikuttavat elämäämme, olemiseemme ja niitä tulee ainakin hetkellisesti vatvottua.

Keskikehällä on aiheet, joihin voimme vaikuttaa, mutta joista emme voi päättää. Käytännössä tässä ovat kaikki elämäsi ihmiset. Perhe, puoliso, lapset, ystävät, työkaverit, asiakkaat, muut salillakävijät, kanssamatkustajat joukkoliikenteessä, kaupan kassa jne. Voit vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi lapsesi viettää vapaa-aikaansa. Loppupeleissä et voi päättää sitä hänen puolestaan, ellet kirjaimellisesti kahlitse häntä kotiin ja valvo 24/7. Myyntityötä tekevä voi vaikuttaa asiakkaan ostopäätökseen, mutta ei päättää hänen puolestaan. Voit tarjota paikkaasi bussissa kanssamatkustajalle, mutta hän päättää itse, istuuko siihen vai ei.

Sisin kehä pitää sisällään kaiken sen, johon voit vaikuttaa, josta voit päättää, ja ne asiat, joita voit siis muuttaa. Oma asenne, teot, tulkinnat, ajatukset. Et voi vaikuttaa siihen, sataako ulkona vai onko aurinkoista. Mutta voit päättää, että et anna sadesään vaikuttaa mielialaasi ja voit vaikuttaa säänmukaiseen pukeutumiseesi. Tällä kehällä joutuu tekemään välillä enemmän töitä ja välillä asiat soljuvat kuin itsestään.

Mitä enemmän käyttää energiaa ulkokehän asioiden vatvomiseen, sen enemmän se kuluttaa resursseja pois niistä asioista, joihin voi vaikuttaa. Mielestäni hallitsen ulkokehän hyvin. Välillä ottaa päähän vaikka jatkuva sadekausi, kun koiria saa olla jatkuvasti kuivaamassa ja pesemässä tassuja hiekasta ja kurasta. Mutta noin pääsääntöisesti se ei vaikuta käyttäytymiseeni negatiivisesti: en pilaa muiden päivää kiukuttelemalla ja marmattamalla säästä. Siihen voisin helposti sortua, etenkin jos on muitakin ärsytyksenaiheita. Mutta omilla teoillani voin vaikuttaa siihen; kun tiedän, että lenkiltä palattuani on massiivinen tassupesu-/kuivausoperaatio edessä, järjestelen asiat valmiiksi niin, että se operaatio on mahdollisimman kivuton.

Keskikehällä onkin sitten heikko kohtani. Murehdin toisten ihmisten asioista niin, että yöunet menee. Elämässäni on pari ihmistä, joilla on ongelma alkoholin kanssa. He eivät ole perheenjäseniä, mutta kuitenkin eri yhteyksien kautta elämääni tulleita ihmisiä, joihin on muodostunut jonkinlainen sidos. En ole vastuussa heidän juomisestaan tai niiden seurauksista, mutta olen silti roolissa, jossa kannan huolta ja yritän auttaa; se on myös jollain tapaa velvollisuutenikin. Olen ollut tekemisissä viranomaisten ja terveydenhuollon kanssa, tehnyt yhteistyötä auttaakseni näitä henkilöitä. En voi kuitenkaan tehdä päätöksiä näiden ihmisten puolesta. Kummankin tapauksen kanssa olen paininut jo reilun vuoden verran. Välillä näkyy valonpilkahdusta ja sitten se taas sammuu.

Nyt taas tuntuu, että omat resurssit ovat aivan lopussa. En vain enää jaksa. Teen jonkinlaista surutyötä päästääkseni irti ainakin tästä toisesta tapauksesta. Murhe on vaihtunut kiukuksi, kiukku raivoksi, raivo alakuloksi ja se aaltoilee nyt näiden tunteiden välillä. Luultavasti vielä jonkinlainen purkaus on edessä. Mutta sen jälkeen - on vain annettava olla, hyväksyttävä tilanne.

jk. treenaamiseen tämä ei liity muuten kuin siten, että nämä asiat ovat vieneet kaikki, aivan kaikki voimavarat, ja salilla olen tosiaan käynyt viimeksi viikko sitten. Eilen aamulla kävin koiran kanssa juoksemassa ja huomenna yritän kasata ajatukseni, keskittyä ja mennä salille. Onneksi pääsen myös hierontaan viimein. Luultavasti kaikki tämä murhe ja stressi on kasautunut myös hartioihin. Istuessa huimaa, käsi on jäätynyt ja yläkroppa on kova, joustamaton ja kireä. Jos joku näppäisi minua rintalihaksiin, sieltä kuuluvan äänen kanssa voisi varmaan virittää jonkun soittimen.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Aamulenkki Tallinnassa ja snobistista paheksuntaa juopottelusta

Kulunut viikko on ollut hurjan kiireinen, ja vielä parin viikon ajan jatkuu niin, että kalenteri on aivan tupaten täyteen bookattu. Joulua edeltävällä viikolla jään lomalle puolessa välin viikkoa ja sitä onkin odotettu!

Viime viikon lauantain tiukasta voimatreenistä hermostui taas kyynärvarsi. Kylmän tunne palasi kämmensyrjään, vaikka muuten ei mitään särkyä ollutkaan. Kävin maanantaina fysioterapiassa ja fyssari oli sitä mieltä, että jos haluan jatkaa näin kovaa treenaamista, on syytä alkaa käydä säännöllisesti hierojalla. Koko yläkroppa oli niin tiukka ja jumissa, että hyvä kun veri siellä kulki. Epäilin itse, että leuanvetotekniikassani on vikaa; että vedän liikaa hauiksilla ja liian vähän selällä ja kädet rasittuisivat siinä. Fyssari pyysi näyttämään, kuinka leukoja vedän ja niinpä mentiin Somatic Studion laitesaliin, jonka ovella vedin muutamat leuat. Fysioterapeutti sanoi, että tekniikka näyttää ihan siistiltä, eli nyt on sitten vain aloitettava säännölliset hierojakäynnit. Eilen jumitus oli jo niin pahana, että päätä särki ja oksetti.

Kuten viime postauksessa ounastelinkin, varsinaiset salitreenit jäivät nyt tähän loppuviikkoon. Maanantaina kävin salilla aamulla tekemässä intervallitreenin kuntopyörällä. Se menee samalla kaavalla kuin juostenkin: alkuun 10 minuuttia pk-sykkeillä, ja sen jälkeen kuusi kappaletta minuutin vetoja, välissä kahden minuutin palauttelut. Loppuun taas 10 minuuttia palauttelua.

Tiistaina laiva lähti kohti Tallinnaa aamulla klo 7:30 ja perille päästiin pari tuntia myöhemmin. Oli onneksi tyyntä, eikä keinuttanut juuri lainkaan. Kirjauduttiin hotelliin ja seminaari alkoi. Kahvitauolla ja lounaalla napsin hedelmiä ja teetä; toisen tauon aikana kävin huoneessani syömässä yhden protskupatukan. Kun päivä päättyi neljän aikaan, alkoi olla jo hervoton nälkä. Suurin osa porukasta lähti järjestetylle retkelle katsomaan Tallinnan TV-tornia, minä suuntasin vanhaan kaupunkiin Aed-ravintolaan, jossa kävin pari viikkoa sitten ensimmäisen kerran. Söin saman annoksen muuten, mutta jätin jälkkärin syömättä, kun se ei enää mahtunut. Jouduin jättämään hieman pääruoastakin, kun olin niin täynnä.

Tämän myöhäisen lounaani jälkeen sompailin kaupungilla, ja kun aikaa oli, piipahdin hetken mielijohteesta kampaajalle. Kampaaja varmisti moneen kertaan, että halusin todella pätkäistä hiuksistani 15 senttiä pois, ja näytti, mihin asti hiukset sitten olisivat. Sanoin, että antaa mennä vaan. Hiuksissa oli kuitenkin sitä kuivaa ja surkeakuntoista latvaa ainakin viisi senttiä ja kun nyt kerran siellä olin, niin samalla pätkäisee vähän enemmän, niin ei tarvitse yhtenään rampata. Hintaa operaatiolle tuli 23 euroa, joten ihan kohtuullista.

Palattuani hotellille illan ohjelmassa oli buffet-illallinen. Vegaanille siellä oli perussalaattiainesten (salaatti, kurkku, tomaatti) lisäksi höyrytettyjä vihanneksia ja leipää ilman levitettä.. Perunatkin oli paistettu voissa. Onneksi olin tosiaan syönyt niin tuhdisti Aedissa, etten mitään oikeastaan kaivannut ja mutustin vain hieman salaattia seuran vuoksi. Ilta jatkui hotellin lobbyssa, josta suurin osa sitten hajaantui keskustan ravintoloihin viihteelle. Itse kun en alkoholia käytä, niin join yhden glögin, juttelin hetken aikaa työkavereiden kanssa ja menin nukkumaan.

MapMyRunTallinnAamulla heräsin hieman ennen kuutta, ennen kellonsoittoa. Olin ottanut juoksukamat mukaan, joten en edes käynyt katsomassa hotellin kuntosalia, vaan lähdin juoksemaan. Olin hieman katsonut reittiä kartalta, mutta lopulta menin aika fiiliksen mukaan. Ajatuksena oli juosta puoli tuntia jonnekin suuntaan ja sitten kääntyä takaisin. En halunnut mennä vanhaan kaupunkiin juoksemaan pitkin mukulakivisiä mäkiä, vaan pysyttelin ihan normaaleilla kevyen liikenteen reiteillä. Oli pimeää ja paikoitellen katuvalotkin puuttuivat. Lisäksi tihkusade koristeli silmälasit niin, että piti välillä pysähtyä kuivailemaan niitä, että näin eteeni. Mutta hyvä lenkki tuli tehtyä; ohitin ainakin rautatieaseman, kansalliskirjaston, oikeusministeriön ja teknillisen korkeakoulun. Matkaa tuli kaikkiaan 9,2 kilometriä ja Tallinna tuli taas hieman tutummaksi. Olen käynyt siellä viime vuosina todella usein työasioissa ja ilmeisesti parin viikon päästä pitää taas mennä.


Vähän outolintuhan sitä on, kun työmatkoilla urheilee, ja jotenkin jopa pikkuisen nolottaa. Siksi en lenkkeilysuunnitelmistani kenellekään maininnut. Sosiaalisesti hyväksyttävämpää olisi mennä vetämään muiden kanssa perseet ja skipata suurin osa seuraavan päivän ohjelmasta. Mutta kun näki niitä paluulaivaan hiipineitä huonovointisia ja kalpeita kollegoja, niin ei siinä ollut mitään sellaista, mitä olisi kaivannut. Olen joskus 90-luvun lopulla juonut viimeksi, enkä enää oikein edes muista, miten sitä hyväksyi sen kokonaisen päivän hukkaanmenon, mikä seurasi yleensä viihdeiltoja. Elämässäni ei kai ollut tarpeeksi muuta sisältöä. Nyt tuntuu tosi pahalta jo pelkkä ajatus siitä, että joutuisi riekkumaan yömyöhään asti päissään ja kärsimään kaikki ne lieveilmiöt: taksiin jäänyt käsilaukku (heihei kännykkä ja lompakko), korkkareissa tai muuten vaan liukastuminen (käsi murtunut, tervetuloa viikkojen treenitauko), pahoinvointi ja krapula (jota hoidetaan roskaruoalla), morkkis kaikesta, mitä tuli sanottua ja tehtyä.. (Esimerkit oikeasta elämästä; ei omastani). Mielestäni on ihan ok, jos joku ottaa ruoan kanssa lasillisen viiniä tai olutta, mutta humalahakuinen juominen ja siitä aiheutuva kännisekoilu on vain todella idioottimaista.

Reissusta olin niin väsynyt, että menin jo kahdeksan aikaan nukkumaan. Torstai oli palaveria aamusta iltaan, ja mojova päänsärky heitti sänkyyn jo 19 jälkeen. Tänä aamuna olin ehtinyt palautua, kun untakin oli takana lähes 10 tunnin verran. Menin salille tekemään jalkatreenin (sjmv vaihtui ham raise-penkkiin, kun hartianseutu on edelleen kireän ja kipeän oloinen) ja viikonloppuna on tarkoitus treenata sitten yläkroppaa. Koska ensi viikkokin on yhtä täyteen pakattu, niin teen hieman töitä pois alta viikonloppuna, jotta pääsen viikolla treenailemaankin. Onneksi perjantai on vapaapäivä! Nyt viikonlopun aikana teen ensi viikon treenisuunnitelman valmiiksi kokonaan ja mietin myös eväät ja lounastaukojen paikat, jotta korttitalo pysyy kasassa. Parempi valmistautua huolella; kokemus on osoittanut, että kun jätän jotkut asiat vain epämääräisiksi lillukanvarsiksi mielen päälle roikkumaan, niin eivät ne sieltä sitten useinkaan konkretisoidu teoiksi.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin Grouponissa on vielä parin vuorokauden ajan Elixiaan kk-kortti 25 eurolla. Sisko osti tuollaisen, joten päästään yhdessä treenailemaan kuukauden ajan, jee!

torstai 7. marraskuuta 2013

Mustaakin mustempi marraskuu

Huh, nyt on eletty kyllä ihan vuoden raskainta aikaa. Oma jaksaminen on ollut viimeisen viikon ajan todella pahasti koetuksella. Treenaaminen sujuu kyllä, mutta kaikki muu, ihan kaikki muu, on monotonista suorittamista, jonka taustalla kaikuu laimeasti kannustava "jaksaa jaksaa". Normaalisti kannustus kuuluu salille ja treenaamiseen, nyt yritetään vain selviytyä normaalista arjesta päivä kerrallaan. Olen ollut tavallista kiukkuisempikin, ja turhaudun omasta kiukuttelustani vielä lisää. Ehkä senkin vuoksi on ruokavaliossa normaalin ruoan lisäksi aika paljon herkkuja, ihan päivittäin. Iltapalan kylkeen olen tällä viikolla juonut kupin lakritsiteetä ja syönyt suklaakeksejä, ja kyllä se vaan helpottaa palautumista päivän koettelemuksista.

Jaksamista on verottanut mm. jatkuva sade, joka on syypää siihen, että koirien kanssa lenkkeily on tahmannut. Tyttökoirat inhoavat sadetta ja pienempi myös sadehaalariaan. Jos sitä ei sille laita päälle, on se aivan kuin uitettu rotta, ja saattaa jopa vilustua alusvillan puutteessa. Kun sen laittaa sille päälle, se laahustaa parikymmentä metriä takana koko ajan. Lisäksi sisälle kantautuu -sadevaatteista huolimatta- melkoinen määrä rapaa ja hiekkaa, joten saisi olla koko ajan siivoamassa. Siis jos jaksaisi.

Lisäksi tässä on nyt ollut lyhyen ajan sisään pari eläinlääkärikäyntiä; kolmen kissan huoltoon on uponnut parissa viikossa 1700 euroa ja joulukuulle on vielä yksi keikka luvassa. Vein siis pari viikkoa sitten tyttökissat lääkäriin, koska toisella oli ollut yskää ja se nuoli vatsaansa. Toisen vein siinä samalla, koska se on kroonisella maksa-, sydän- ja munuaislääkityksellä, ja veriarvot pitää vuosittain kontrolloida (ihan jo sen vuoksi, että eläinlääkäri ei voi eläintä tarkastamatta luovuttaa lääkkeitä kuin vuodeksi eteenpäin). Yskivä kissamme joutui nyt sitten säännölliselle astmalääkitykselle. Pienestä astmapiipusta se saa kuukauden ajan kortisonia kahdesti päivässä ja sen jälkeen kerran päivässä.

kissan astmapiippu
Pieni maski naamalle ja kymmenen hengitystä.

Lisäksi astmakissalla on nyt myös jatkuva verenpaine- ja munuaislääkitys, ja nyt vielä viikon ajan antibiootit virtsatulehdukseen.. Sen sisar puolestaan saa päivittäin kortisonia tablettina, sekä sydänlääkkeen (joka on samalla myös munuaislääke). Ensi kuussa sydän ultrataan, koska edellisestä ultrasta on jo muutama vuosi. Sitten tiedetään, pitääkö sille ruveta syöttämään vielä stydimpiä lääkkeitä. Sen sydämessä oleva sivuääni (hauskalta tieteelliseltä nimeltään murmur) on luokkaa 6/6, eli ääni kuuluu voimakkaasti ja suhisten. Joku sydämessä falskaa siis.

Kun tytöt kotiutuivat lääkäristä, sairastui toinen kolleista. Se alkoi oksennella voimakkaasti ja sen suoli meni tukkoon. Onni on eläinlääkäri, jolle saa viideltä yöllä tekstarilla ilmoittaa, että tuon kissan aamulla klinikalle! Näinä hetkinä ei lääkäriin käytetty raha tunnu lainkaan liian suurelta. Pelkäsin siis, että sillä on suolitukos, ja että suoli on suunnilleen poksahtamaisillaan. Kissaparka yritti useaan otteeseen käydä laatikolla, mutta mitään ei tullut. Se mourusi onnettomana ja minä laskin minuutteja aamuun. Vein kissan klinikalle ja sanoin lääkärille, että on vapaat kädet, ei tarvitse soittaa ja kysyä varmistuksia toimenpiteitä varten, vaan voi ottaa röntgenit, ultrat, labrat yms., mitä katsoo tarpeelliseksi. Lopputulos oli se, että mitään isompaa syytä ei löytynyt. Haima-arvo on alhainen (vai korkea? nyt en muista), mikä viittaa tulehdukseen. Sitä ei kuitenkaan hoideta lääkityksellä heti, vaan katsotaan mihin suuntaan se lähtee.

ViiruCm ViukkisPartsi ViiruCm2

Kaikkein erikoisinta tässä eläinlääkärirumbassa on se, että täsmälleen sama tapahtui viime vuonna. Vein tyttökissat lääkäriin ja siitä viikon kuluttua piti viedä kolli, sillä oli silloin voimakasta oksentelua ja käynnin tuloksena alhainen haima-arvo. Käytännössä siis se stressaa muiden eläinlääkärireissuja niin paljon, että sairastuu itsekin, nice. Se on muutenkin ollut aina hieman erikoinen kissa; toisaalta villikilari energinen ja vilkas, mutta toisaalta hyvin herkkä. Se rakastaa ihmisiä ja on seurallinen kuin koira. Kaikki vieraat se aina tervehtii perinpohjaisesti ja tekee itseään tykö. Eläinlääkäriasemalla se tepastelee valjaissa ja tutkii uteliaasti jokaisen esineen ja ihmisen. Kuitenkin se on myös hemmetin raivostuttava; kaaputtaa hereille aamuyöstä neljältä, syö johtoja ja nakertelee välillä vähän muitakin esineitä, varastaa ruokaa lautaselta ja levittelee hiekat hiekkalaatikosta pitkin kylpyhuoneen lattiaa..

No, mutta se kissoista. Vaikka sateista ja synkkää on ollutkin, niin eilen kuitenkin onnistuin kaikki koiralenkit ajoittamaan sateiden väliin. Huhu kertoo, että päivällä olisi ollut jopa aurinkoista. Totta kai, kun oli ruotsalaisuuden päivä.. Niillä onnenmyyrillä päivä paistaa aina! Tuosta hetkellisestä kuivuudesta ilahtuneena ja ruotsalaisten Hannu Hanhien kunniaksi sain siivottua koko kämpän, tehtyä pellillisen tofu-pinaattipiirakkaa ja jopa mentyä illalla salille tekemään jalkatreenin; se oli päivän toinen treeni, sillä kävin eilen aamulla myös koiran kanssa heittämässä seitsemän kilometrin hölkkälenkin, jossa tein myös kuusi loikkapyrähdystä. Näin jälkikäteen pohdin hieman, olenko nähnyt unta, mutta iltapäivän mittaan alakertaan hiipineet muikeat lihaskivut ovat todellisia.

Tofu-pinaatti -piirakan ohje on yksinkertainen.

Pohja (tästä tulee uunipellillinen)
- 9 dl jauhoja (käytin hiivaleipäjauhoja, jotka olivat kompromissiratkaisu: mies käyttäisi täysin valkoisia jauhoja ja itse käyttäisin spelttijauhoja)
- 3 tl leivinjauhetta
- 3/4 tl suolaa
- 300 g sinistä Keijua 70% (alkuperäisen ohjeen mukaan, mutta n. 250 g on ihan riittävä jos haluaa vähentää rasvaa. Yleensä vähennän, tällä kertaa en, kun ennalta oli tiedossa, että mies tulee olemaan piirakan tuhoamisessa se aktiivisempi osapuoli. Joten mentiin hänen mieltymystensä mukaan.)
edit: rasvan määrä korjattu! tämä ohje on 3-kertainen alkuperäiseen, mutta rasva unohtui muuntaa..

Kuivat aineet keskenään sekaisin ja sitten ne nypitään rasvan kanssa muruksi. Sen jälkeen lisään joukkoon hieman vettä, noin puoli desiä ja sekoitan tasaiseksi taikinaksi.

Täyte
- 3 pakettia Alpron maustamatonta luomutofua (á 250 g)
- 3 pussia pakastepinaattia (á 150g)
- paistamiseen öljyä + maustamiseen yrttisuolaa

Tofut ja pinaatit paistellaan niin, että pinaatit ovat sulaneet. Sillä aikaa, kun ne paistuvat, taputtelen taikinan pellille ja kun paistos alkaa olla valmista, kippaan sen taikinalevyn päälle ja levitän tasaiseksi. Päälle noin desin verran soijamaitoa "hyydykkeeksi" ja 225-asteiseen uuniin 25 minuutiksi.

tofupiiras
Tofu-pinaattipiirakka
Koska mies oli ollut päivän kotona ja tehnyt koirien kanssa päiväkävelyn, niitä ei ollut kiire ulkoiluttamaan. Joten ajatus oli, että ehdin tehdä jalkatreenin ja saan hyvän palauttavan lenkin  koirien kanssa kävelystä. Salille lähdin tekemään sillä mielellä, että jos siellä on ruuhkaista (oli), vaihdan liikkeitä tarvittaessa täysin mieleni mukaan (ei tarvinnut). Alkuun tein kyykkyä, ja oma takakyykkyni vastaa siis syvyydeltään boxi-kyykkyä, eli en ole koskaan syväkyykännyt. Eilen viereisessä kyykkyhäkissä tekikin joku mies boxi-kyykkyä, ja yhtä syvälle mentiin, vaikka minulla ei ollutkaan mitään penkkiä ottamassa pakaroita vastaan.

Kyykkyjä tein lämmittelyn päälle kolme sarjaa, 15 toistolla ja 40 kilolla. Kyykyn kanssa olen tosi arka tekemään sellaisilla painoilla, millä oikeasti jaksaisin, jos luottaisin itseeni tarpeeksi. Tasapaino horjuu ja pelkään, etten pääse ylös :). Jotenkin ihan tyhmää ja turhaa pelätä sitä, että sarjat jäisivät vajaaksi, joten täytyy nyt tuon suhteen skarpata tai junnaan koko loppuelämäni samoilla painoilla.

Kyykyn jälkeen juoksijan askelkyykkyjä smithissä pari sarjaa sykkeet tapissa (tai no, 194:ssä kävi) ja sen jälkeen suorin jaloin maastavetoa neljä sarjaa. Tällä kertaa muistin keskittyä pitämään lavat tiukasti paketissa ja sain oikein hyvin tuntuman pois selästä kokonaan takareisiin ja lantion seudulle. Takareisille kaipaisin kyllä sellaista omaa ham raise-penkkiä, aikoinaan jopa opiskelija-asuntomme kuntosalilla oli sellainen.

Askelkyykkykävelyä tein kahvakuulien kanssa pari sarjaa ja lopuksi reiden ojennus + koukistus. Oikein hyvä kuuden liikkeen setti; ja tykkään noista erilaisista askelkyykyistä tuolla joukossa, kun ne nostavat kunnolla sykettä kaikessa kamaluudessaan. Jalkojen päälle tein vielä lyhyen väsytystreenin vatsalihaksille; perinteisiä rutistuksia/istumaannousuja 3 x 20 ja aina sarjan päätteeksi heti hooveriin minuutiksi. Vapinaa!

Salitreenin jälkeen lähdin koirien kanssa iltakävelylle, ja rauhallinen kävely tosiaan tuntui mukavan palauttelevalta, koivet saivat verryttelyä treenin päätteeksi. Tänään isän koirat lähtivätkin isän luokse muutamaksi viikoksi, ja pikkuinen hoito-coton omistajalleen huomenna. Joten pitkästä aikaa täysin koiraton aika odottaa. Tähän väliin tuleekin kaksi (työ)reissua, molemmat Viron suuntaan. Tänä viikonloppuna lähden Vihulan kartanoon yhdeksi yöksi; meitä on sekalainen porukka, joka koostuu tiimiläisistäni ja heidän perheenjäsenistään, myös oma siskoni perheensä kanssa tulee mukaan. Aikomus on käydä ainakin patikoimassa läheisessä kansallispuistossa ja siellä on myös joku ekomaatila, jossa haluaisin vierailla. Parin viikon päästä onkin sitten ihan varsinainen työmatka yhdeksi yöksi Tallinnaan, luvassa bisnespuheita ja workshopeja ja kaikkea sitä, mikä pistää tervejärkiset ihmiset haukottelemaan.

Jotain ilonaiheita tähän alkukuuhunkin on ehtinyt jo mahtua. Tiistaina kävin fysioterapeutilla jälleen forkkuja avaamassa, ja se lihaskalvojen avaaminen veitsellä ei sattunut lainkaan niin paljon kuin aiemmin. Oikein ihmettelin sitä. Ei se vieläkään kivutonta ollut, mutta nyt sen kesti oikein hyvinkin. Fyssari kysyi, että onko ollut vielä jäätymisen tai puutumisen tunnetta kädessä ja muistin vasta siinä kohtaa, että tosiaan, mennessäni fysioterapiaan sellaisiakin oireita on ollut! Jäätymisen tunne kädessä oli jo niin tuttu, että luulin sen vain johtuvan heikosta verenkierrosta. Nyt kun sitä ei ole muutamaan viikkoon enää ollut, niin olin jo unohtanut koko vuosikausia jatkuneen oireen, tuosta noin vain. Hieman hämmentävää. Mutta samalla aivan mahtavaa! Hermotus kädessä alkaa siis toimia normaalisti. Fyssari laittoi vielä kinesioteipit käteen ja neuvoi, miten voin niitä itsekin jatkossa laittaa. Leposärkyä ei ole ollut enää ensimmäisen käynnin jälkeen (tämä taisi olla nyt kolmas vai neljäs käynti), eikä esim. tällä viikolla salilla ole ollut mitään särkyä käsissä. Luulin jo olevani toivoton tapaus, ja että tuollainen kremppa nyt on vain tullut jäädäkseen. Mutta kannatti mennä hyvälle fysioterapeutille ja saada homma hoidettua kuntoon!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Elokuun tavoitteita

Kävin siskon ja koirien kanssa iltalenkillä ja treffattiin nopeasti siinä myös äitiä. Sisaren pieni poika oli väsyneenä laittanut iltaruokailun ranttaliksi ja äiti epäili pojan olleen tavallista väsyneempi, "kun on tällaiset ilmanpaineet". Itsekin olen tänään ollut nuupahtanut kuin kevätkukkanen juhannuksena. Syytetään ilmanpaineita! Huomisesta eteenpäin sääennuste ehdotteleekin ukonilmaa, jippii näin festareita ajatellen..

Eilen ärsyynnyin jatkuvaan kurkkukipuun ja menin salille. Ajattelin, että menee sitten huonommaksi ja podetaan kerralla kunnolla. No ei mennyt huonommaksi ja treenikin kulki ihan mallikkaasti. Vedin ensimmäisessä sarjassa viisi leukaa putkeen, oli aika muikea fiilis! Muut sarjat menivät 3-4 toistoilla, ja siis edelleen vasaraotteella vedän nuo. Rintaprässissäkin sarjapainot ovat jo 40 kilossa, tuntuu ihan käsittämättömältä.

5909451491466793682

Lyhyesti, eilinen treeni:
- kuntopyörä alkulämpäksi, 5 min
- alkuverryttely 5 min (valakyykkyjä, venyttäviä askelkyykkyjä, rintarangan kiertoa, reisien ulkosyrjän rullausta)

- kyykky: lämmittelysarja 20 kg: 12, työsarjat 45 kg: 3 x 12 (palautus 1,5-2 minuuttia)
- reiden ojennus laitteessa: 45 kg: 12 ja 47 ½ kg: 2 x 12 (palautus 1,5-2 minuuttia)
- rintaprässi ja leuanvedot vuorosarjana, 5 x 5, palautus 30 sek. Rintaprässissä painoja oli 37 ½ kg ja kelkka painaa 3,2 kg, joten neljänkympin raja rikki, hihhei!
- vauhtipunnerrus tangolla: 25 kg. Tarkoitus oli tehdä kolme viiden toiston sarjaa, mutta vain yhdessä sarjassa sain vitosen ja muut jäivät vajaiksi; neljä ja kolme. Tässäkin palauttelin sarjojen välillä toista minuuttia.
- vatsarutistuksia penkissä, johon saa lisäpainoja: 3 x 12

Lyhyt treeni, mutta aikaa menee kuitenkin pitkien palautusaikojen vuoksi. Mutta kyllä se mieltä lämmittää, kun voimatasot ovat noin selvästi nousseet. Ei ole syöty ja levätty turhaan!

5909452759220878370


Edelleen jatkan 14 tunnin paastoilla, kun se sujuu niin kivasti ja helposti. Treenipäivinä (eli eilen ensimmäistä kertaa) syön reippaasti enemmän hiilareita ja kalorit ovat plussalla. Lepopäivinä syön sitten enemmän protskua ja kaloreitakin tulee vähän vähemmän, mutta ei kuitenkaan miinuksella olla, ainakaan toivottavasti. Aika hyvin on vakiintunut nyt niin, että tuo 14 tunnin paasto ajoittuu 18:00 - 08:00 väliselle ajalle, parin tunnin heitto on saattanut tulla myöhemmäksi. Tätähän on vasta viime lauantaista lähtien noudatettu, niin vielä ei ole kovinkaan runsasta dataa analysoitavaksi :). Ja siis syy, miksi tätä pätkäpaastoilua nyt haluan testata, on se, että haluan optimoida mahdollisimman suuren osan saamastani energiasta lihaskasvuun, ja minimoida fläsän kertymisen. Katsotaan, miten onnistun. Hyvä fiilis ainakin on, etenkin kun tämä on näin helppoa, eikä vaadi mitään ponnisteluja.

Heinäkuun tavoitteinani oli keskittyä jarruttavaan lihastyöhön (check, jatkuu edelleen rutiinina), oppia juomaan vettä (check, jatkuu edelleen) ja muuttaa sisäistä puhettani treenien yhteydessä kannustavammaksi. Olen todella tyytyväinen siihen, että yleensä asetin nuo tavoitteet ja siihen, miten olen omasta mielestäni niistä suoriutunut. Joka päivä olen juonut vähintään 1,5 litraa vettä ja se on jo iskostunut selkärankaan. Salitreeneissä olen tsempannut itseäni asiallisesti ja tosiaan joka treeneissä panostanut hitaaseen kidutustyöhön.

Elokuun tavoitteikseni olen asettanut

1) herkuttelun hallinnan, joka sekin on jo aika hyvällä mallilla. Jennien tavoin annoin itselleni luvan herkutella joka toinen päivä. Ja näemmä, kun riman asettaa tarpeeksi matalalle, niin se on helppo ylittää. Tuon viimeviikkoisen seitsemän päivän pituisen herkkulakon jälkeen tosiaan viikonloppuna herkuttelinkin, mutta sen jälkeen palasin ihan normaalisti arkeen.

2) keskittyminen treeniin. Joni Jaakkolalla oli tänään oiva kirjoitus aiheesta. Sieltä poimin itselleni erityisesti tuon tekniikan puhtauteen keskittymisen. Nyt kun jo jarrutellaan, niin viilataan liikkeitä vielä: kyykkyä syvemmälle, vipareita kauniimmassa linjassa, heijarit kuriin hauiksia tehdessä jne.

3) mitattavaksi tavoitteekseni asetan sen, että nostan penkkipunnerruksessa sarjapainot 40 kiloon (rintaprässin painoja ei oikein sellaisenaan voi verrata). Ja sarja = vähintään viisi puhdasta toistoa. Tavoitteet korkealle! Elokuun lopussa täytynee hommata itselle varmistaja mukaan ;).

torstai 30. toukokuuta 2013

Rintatreeni ja -rankajupinaa, osa 256473

Jalkatreeni toissailtana oli jotenkin plaaaaaaah, kuten toisaalla jo marisinkin. Viime viikonlopun jäljiltä jäänyt uupumus jatkui vielä eiliseen, ja nukuin käytännössä koko illan pätkissä töistä tullessani viidestä eteenpäin. Puoli yhdeksän aikaan heräsin ja vaihdoin salikamat päälle, mutta totesin, ettei tästä mitään tule ja painuin takaisin nukkumaan.

Klo 23 aikaan heräsin pidemmäksi aikaa viemään koiria lenkille, mutta muuten torkuin sohvalla ja sängyssä paikkaa vaihdellen. Välillä aina havahduin siihen, että joku koirista tai kissoista tuli kainaloon tai lähti siitä pois. Näin kummallisia unia, joihin sekoittui ulkoa kantautuvat helteisen illan äänet, kun ikkuna oli auki. 

Eilisen selkä-rintatreeni siirtyi siis tälle aamulle ja herättyäni tunsinkin olevani aivan iskussa. Harmi vaan, että tunne ei siirtynyt mieleni sopukoista suoraan lihaksiin ja treeni oli pääosin melkoista takkuamista. Paitsi leuanvetojen osalta! Viime meilissäni pt:lle kerroin, että negatiivisten leuanvetojen jarrutukset menevät nyt jo 12-17 sekuntiin, joten hän ohjeisti, että nyt yrittämään vaan suoraan ylös ilman hyppyjä, maksimimäärä toistoja. Ja jos jää alle viiden, niin ne loput sitten jarrutuksilla alas. Aamulla unohdin kuitenkin ohjeen loppuosan (koska olin huolimattomasti lukenut, mitä teen aina, kun uskon palaavani ohjeeseen vielä ennen sen käyttöönottoa) ja tein vain maksimimäärän toistoja, tänään se oli kolme. Tein siis neljä kolmen sarjaa leukoja vastaotteella ja vasaraotteella. Vaihtelin vähän otetta, mutta en huomannut merkittäviä eroja niiden välillä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että vielä pari kuukautta sitten roikuin tangossa avuttomana kuin kevättuulen heiluttelema viime syksyn puunlehti. Ja nyt vedän neljä sarjaa leukoja, olkoonkin toistomäärät vain kolme ja vastaotteella, eli meikäläisen tapauksessa hauikset tekevät varmaan 95% työstä ja selkä vaan peesaa. Viimeisen sarjan viimeinen toisto ei rehellisesti sanoen ollut aivan puhdas, eli jäi pari senttiä vajaaksi.

Toinen päivän treenin positiivinen seikka oli se, että hiffasin tehdä ylätaljaa leveämmällä otteella. Luulisi tämänkin olleen päivänselvä asia, mutta tällaiselle hahmotusvammaiselle nämä hoksaukset tulevat aina hieman jälkijunassa. Kas kun tuntuma siirtyikin hauiksista enemmän selkäpuolelle ja nyt tässä kirjoittaessani tunnen jo hienoista arkuutta selässä.

Penkin sijaan aloitin rintatreenin tänään prässissä. Ensimmäiset kolme sarjaa menivätkin 30 kilolla, mutta viimeiseen sarjaan ei enää riittäneet paukut, joten oli pakko pudottaa jopa 25 kiloon (kun ei se 27,5 kiloakaan liikkunut mihinkään). Mutta tuntuma säilyi kyllä rintalihaksissa koko ajan. Tuolla salilla on Life Fitnessin laitteet, ja tuo prässi ei mielestäni ole niin hyvä kuin siellä ennen omistajanvaihdosta ollut vähän karumpi malli. Jotenkin tuo on liian pehmeästi liikkuva tai jotain. Treenatessa haluan, että rauta kalisee ilman mitään liikettä pehmentäviä ilmapumppuvirityksiä.

Muissa liikkeissä rintatreeni oli samaa takkuamista kuin ennenkin. Olkapäät ja kädet tuntuvat tekevän kaiken työn ristitaljassa ja vinopenkissä. Kauhukseni huomasin eilen lattialla maatessani, että kun laitan kädet pään yli vartalon jatkeeksi (siis näin __o_ ), niin kämmeneni eivät enää yletä koskettamaan lattiaa, koska rintaranka on niin jäykkä. Toki sitten ylettävät, jos annan alaselän nousta lattiasta kunnon notkolle, mutta ei muuten. Pari vuotta sitten vielä onnistui, eli tässä on aika vauhdilla jäykistytty. Välittömästi aloin suunnitella palaavani ohjatun pilateksen pariin jo nyt kesän aikana. Siellä ehkä saisin harjoitettua tuon rintarangan liikkuvuutta säännöllisemmin kuin näillä kotitreeneilläni. Somatic Studiolla on kesäkortteja, joilla voi käydä niin monella tunnilla kuin ehtii ja jaksaa 29 euroa/viikko hintaan. Voi tuntua arvokkaalta, mutta tuolla saa oikeasti todella tasokasta ohjausta.

Koska yksi ennakoimaton lepopäivä tuli tälle viikolle, niin modasin vähän tämän viikon ohjelmaa ja sunnuntaina teen aamulla jalkatreenin ja illalla palauttavan lenkin.

Loppuun kuva tämän viikon ankeimmasta ateriastani so far. Tätä se on, kun nälkäinen vegaani tulee töistä kotiin, ruoanlaittohalut ja -jaksaminen nollassa ja päivän hiilarit on about käytetty. Kurkkua, tomaattia, valkoisia papuja. Mmm...

papusalaatti

tiistai 28. toukokuuta 2013

Ottaa pattiin

Huh, kulunut viikonloppu olikin henkisesti yllättävän rankka, kun jouduin olemaan osana ikävää lastensuojeluasiaa. Sunnuntain saliin sain siitä melkoiset aggressiopiikit ja tein käsi-olkapäätreenin sellaisella vihalla, että hyvä, ettei mitään revähtänyt. Nyt aggressiot ovat väistyneet ja jäljelle on jäänyt vain surullinen uupumus, jonka hälveneminen ottanee aikansa.

Sarjapainoja en viime käsitreenissä kasvattanut, mutta laitoin kyllä ylös, että seuraavalla kerralla vauhtipunnerrukseen voisi lisätä pikkukiekot tangon päihin. Jos ei mene kolme sarjaa, niin ainakin ensimmäinen kuitenkin pitäisi mennä. Taljassa painot ovat ojentajille ja hauiksille jo niin isot, että on vähän siinä ja siinä, onko tekniikka vain rumaa vai pettääkö kokonaan. Kickback taljassa köydellä on yksi inhottavimpia liikkeitä salilla. En vaan tykkää yhtään. Ojentajarutistus ja kickback vaikka käsipainoilla ovat paljon mukavampia. Tykkään myös ranskalaisesta punnerruksesta ja dipeistä. Dipeissä tekemiseni vaan tahtoo siirtyä aika paljon olkapäille, joten pitää olla varovainen niiden kanssa. Oli miten oli, nyt on ojentajat kosketusarat, kun väänsin kickbackia köydellä. Sitä tehdessä mulle tulee jostain syystä aina mielikuva Volgan lauttureista. Johtunee etukenossa olevasta asennosta ja fiiliksestä, että nyt raadetaan.

Pt:n kanssa käytiin kirjeenvaihtoa, laitoin vähän raporttia menemään tästä uudesta ohjelmasta. Kerroin turhautumisestani penkkipunnerruksen kanssa ja sovittiin, että vaihdan nyt hetkeksi prässiin. Arvelen saavani siinä paremman tuntuman rintalihaksiin, kun ei ole ns. allejäämispelkoa, joten uskallan tehdä isommilla painoilla puhtaalla tekniikalla. Pt arvelee, että penkin heikkoon kehittymiseen syyllinen nro 1 on rintarangan jäykkyys. Liikkuvuutta pitää vaan lisätä. Mietin tässä nyt kirjoittaessani, että smithissä en olekaan koskaan penkannut, sitähän voisi myös kokeilla.

Loppuviikosta voin tankata muutamana päivänä hieman lisää hiilaria, jejee. Huomaan, että vireystaso on alkanutkin jo laskea, kun lihasten hiilarivarastot ovat aika minimissä.

Tänään en päässyt aamulla salille, joten se on vielä edessä. Aiemmista kokemuksista viisastuneena lykkään menoani kuitenkin nyt näiden ruuhkatuntien yli, eli päikkärit odottavat!

bench press humour


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Alkuviikon pöhinät

Maanantain kello 4.45 herätys taitaa vieläkin painaa, tai sitten hemppa on päässyt tipahtamaan alas. On sellainen syvempi väsymys painanut maanantai-illasta lähtien, eikä ota oikein helpottaakseen. Äsken nukuin pari tuntia 19-21, ja unen saanti tuntui vähän kestävän, vaikka normaalisti silmät ovat painuneet umpeen ennen kuin pää on tyynyssä. Rautaa en ole vähään aikaan syönyt, kun en muistanut ostaa uutta pakkausta edellisen tyhjennyttyä. Huomenna apteekkiin siis.

Maanantain aikataulun olin sunnuntaina ohjelmoinut minuutilleen, jotta ehdin syödä. Työpäiväkin oli nimittäin aikataulutettu siten, että yhdestä paikasta ja/tai palaveristä toiseen piti siirtyä mieluiten teleportin avulla. No, 16 aikaan olin kuitenkin jo kotona ja jatkoin töiden tekemistä muutaman tunnin vielä, kunnes sitten oli aika lähteä salille. Siellä olikin suhteellisen rauhallista ja sain tehdä maven, penkin ja kulmasoudun aivan rauhassa kenenkään hengittämättä niskaan paikkojen suhteen. Ekaa kertaa kokeilin myös kaverilta saatuja vetoremmejä, kun mavessa olin päättänyt tehdä 55 kg:lla. Ja sehän meni. Täytyy sanoa, että neljännen sarjan pari viimeistä toistoa menivät kyllä enemmän tahdonvoimalla kuin voimalla, mutta nousivat silti!

Mutta olen kyllä eittämättä maailman koordinaatiovammaisin ihminen. Taannoin painonnostosalilla yksi äijistä korjasi mavetekniikkaani, että jalat leveämmälle ja kädet jalkojen väliin tankoon kiinni. Ei pitäisi olla vaikeaa, ja siis aivan kuten pt näyttikin. MUTTA SILTI TAAS tein väärin päin; kädet lantion leveydellä. Enkä edes tajunnut sitä, ennen kuin rupesin tekemään kulmasoutua tangolla ja arvoin siinä raajojeni kanssa (ihan kuin niitä olisi yhtäkkiä ylimääräisiä kappaleita), että mitenkäs nämä nyt asetellaan. Päin helvettiähän se mave meni. Kaverille sitä purnasin, niin hän totesi, että voihan sen niinkin tehdä, mutta on vaan aika paljon raskaampaa..

Eilen tiistaina sain sitten pt:ltä tekstarin, että mitenkäs treenit pe tai su. Vastasin, että kumpikin käy, ja ajattelin, että siirrän sitten torstain salitreenin keskiviikolle, jotta ehdin perjantaiksi palautua. Ja tänään kipin kapin aamulla salille tekemään tehokkaan treenin, jonka päätteeksi sain tekstarin, että nähdään sunnuntaina. Tässä tulee nyt sitten useampi välipäivä salien välillä. Ensin mietin, että jos menisin perjantainakin tekemään koko kropan treenin, mutta neljä treeniä koko kropalle viikon sisällä on kyllä liikaa ja en halua tapaamisessakaan olla sitten aivan piipussa. Noh, viikon intervallitreeni on tekemättä ja ajattelin venytellä parina päivänä putkeen oikein huolella. Mutta jee, pt-tapaaminen!!

Patukat jäivät tulliin ja jouduin maksamaan niistä arvonlisäveron, joka ei onneksi ollut paljon, alle 19 euroa. Yhden patukan hinnaksi tuli nyt sitten noin 2,6 euroa. Mutta on niitä odotettukin kuin kuuta nousevaa, nyt ne on tulliselvitetty ja varmaankin huomenna tai toivottavasti todellakin viimeistään perjantaina saan ne. Tällä hetkellä on menty OFB:llä, se mämmin ja sahajauhon sekoitus:

organicfoodbar
100 % Raw. Ja sen huomaa. 


Ei mitään herkkua, mutta kyllä se nälän vie 300 kilokalorillaan, 21 g proteiinia ja 31 g hiilareita. Vettä tuon kanssa uppoaa kyllä oikein kunnon tuoppi. Koostumus on hyvin piparkakkutaikinamainen, maku valitettavasti ei.

Tähän saumaan loppui myös mantelitahna, joten pitää apteekin ohella kipaista huomenna myös johonkin, mistä saan sitä.

“krea”
Ruokavalioni mausteet
Kreatiinia olen popsinut valmentajan ohjeen mukaisesti. En ole vetänyt dieettikolan kanssa, kuten Testoman, Raudo ja kaverit, vaan yrittänyt pitää huolta, että sen mukana menee hiilareita. Tuo mantelitahna on ollut siitä oivallinen, että sillä olen mukavasti saanut illalla korjattua vähän makroravinnesuhdetta, kun päivän päätteeksi helposti huomaa, ettei rasvaa ole tullut toivottua 1g/painokilo. Tänäänkin sitä oli kertynyt vain 40 g, mutta illallisella ja iltapalalla mussutin hieman tahnaa "rahkani" joukossa, niin sain oikaistua vinouman :).

Nyt nukkumaan, huomenna taas herätys käsittämättömän aikaisin töiden vuoksi.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Pakkasenpurema viikko

Kulunut viikko on ollut hyisen kylmä ja kiireinen. Maanantaina olin tosiaan edellisessä postauksessa mainitulla saaristoristeilyllä. Herätys oli ollut aamulla neljältä ja kaaduin omaan sänkyyni 23 aikaan illalla. Luultavasti nukahdin jo ennen kuin pää osui tyynyyn, niin puhkipoikki olin. Tiistaina ei kuitenkaan ollut mikään ongelma herätä viiden aikaan. Olen huomannut, että jos yhtenä aamuna herään tiettyyn aikaan, niin seuraavana aamuna keho alkaa valmistautua heräämään samoihin aikoihin. Toki väsymyksestä ja unen määrästä riippuen, mutta noin pääpiirteissään. Loppuviikko meni ihan normaalisti, eli muutkin aamuherätykset olivat tuttuun tapaan viideltä. Aikaisten työkiireiden vuoksi en päässyt kuitenkaan urheilemaan kuin vasta keskiviikkona.

Keskiviikkoaamuna kävin koiran kanssa juoksemassa. Pakkasta oli vaivaiset yksi aste, mutta tuuli oli niin ankara, että uskoin jäätyväni pystyyn ennen kuin pääsen kotiin. Juoksin normaalin vajaakympin ja kärvistelin taas loppupäivästä kevyessä päänsäryssä. Urheilupäänsärkyni johtuu todennäköisesti useammasta tekijästä, mutta suurimmat syylliset lienevät:
- liian vähäinen juominen
- liian vähän hiilareita aamupäivällä
- liian pitkä tauko aterioiden välillä (4h on jo liikaa, jos aamulla on ollut raskas treeni)
- niskahartiaseudun jumitukset

Keskiviikkona oli viimeinen kerta, kun juoksin koiran kanssa fleksiä pidellen. Kun käsi on koko ajan hieman etukenossa, ei yläkroppa liiku puolelta toiselle normaalin rennosti, ja niskahartiaseudun jännitystä tulee liikaa. Torstaina kävin taas työpaikan osteopaatilla, joka avasi lihaskireyksiä ja lukkiutuneita nikamia. Sain häneltä myös hyvät ohjeet olan/hartian syvien lihasten vahvistamiseen kuminauhalla ja olen nyt pari kertaa tehnyt niitä harjoituksia. Lisäksi olen venytellyt joka ilta lonkankoukistajia, rintalihaksia, avannut rintarankaa ja venyttänyt olkapään takaosaa. Nyt otin venytysohjelmaan mukaan myös takareidet, joiden venyttämistä olen aina inhonnut, koska olen lapsesta lähtien ollut jäykkä kuin sahapukki. Sain ohjeen mennä makaamaan oviaukkoon, toinen jalka ovenkarmia vasten ylös ja toinen oviaukosta ulos suorana lattialla. Tuskallista, mutta tehokasta.

Eilen kävin koiran kanssa iltapäivällä juoksemassa siten, että koira oli sidottuna juoksuvyöhön, jonka sain siskolta. Vyö vei juoksun mielekkyyden aivan uudelle tasolle! Koira veti välillä ihan pienesti, ja tahti pysyi koko matkan ajan todella rivakkana. Asentokin tuntui olevan parempi, kun vaistomaisesti tuli pidettyä syvissä vatsalihaksissa parempi pito vyön ansiosta (ettei koira kiskaise nurin). Vyö napsaisi lenkin kestosta joitakin minuutteja pois, vaikka takaisinpäin tullessa oli aivan järkyttävän jäinen vastatuuli. Keskisyke oli 165 ja maksimi 186. Kotiin saavuttaessa olisin voinut lähteä tekemään vielä toisen samanlaisen, kun oli niin innostunut ja energinen olo. Auringonpaiste teki niin hyvää ja pakkastakin oli vain muutama aste, vaikka aamulla oli ollut lähes -15.

Vakiolenkkini pituus on 9.8 km ja nopeimmillani olen hölkännyt sen joskus kesällä 53 minuuttiin. Nykyisin, kun juoksen koiran kanssa ja se pysähtyy välillä asioilleen ja välillä haistelemaan, kestää näin talviaikaan tuossa matkassa hieman päälle tunti, yleensä 65-67 minuuttia. Eilen kellotin ajaksi 62 minuuttia, vaikka pysähdeltiin tavallista enemmän liukkaiden kohtien vuoksi ja pari kertaa odotettiin, että päästiin ohi ahtaassa paikassa, missä tuli toinen koirakko vastaan. Maltan tuskin odottaa kesää ja uusia aika-ennätyksiä tuon vyön kanssa!

Kaloreita eiliseen lenkkiin kului kaikkiaan 578, ja se tuntuu aika hyvin vastaavan todellisuutta; ainakin siitä päätellen, kuinka paljon pitää syödä. Päätin ottaa kalorilaskurin nyt pariksi viikoksi käyttöön, jotta saan näytettyä personal trainerille hieman faktaa siitä, miten ja mitä syön näin urheilevana vegaanina. Uusin tuttavuuteni on mantelitahna, josta luin aikoinaan ensimmäiseksi Heidiltä. Se oli ollut ostoslistallani jo jonkun aikaa, mutta eilen törmäsin siihen Aitokaupassa ja tulin ostaneeksi. Sekoitin sitä teelusikallisen verran iltapalaani (maustamatonta soijajogurttia pari desiä, loraus mansikkajogurttia tuomaan makeutta ja soijaproteiinijauhetta) ja olipas hyvän makuinen kombo. Hyviä rasvojahan tuosta saa ja jonkin verran proteiinia, ja koostumus on aivan ihanan paksuinen mousse.

Tämän päivän urheilusuunnitelmat ovat vielä auki. Kello on vasta kymmenen ja olen kahden aamulenkin - tunti isojen koirien kanssa, puoli tuntia pikkukoiran kanssa - jäljiltä vielä vähän kohmeessa. Ulkona oli 16 astetta pakkasta ja sama pureva tuuli, joten vein koirat erikseen, kun pikkukoiralle tunti näin arktisissa olosuhteissa voi olla hieman liikaa. Nyt keitän pannun teetä ja käperryn sohvalle viltin alle.