Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.

Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)

Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään

Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä

Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.

Saattohoitoa

Ehdin pari kertaa käydä treenaamassa salilla ja päästä jo vähän treenin makuun takaisin. Nyt laitan blogin telakalle joksikin aikaa. Kutilta löytyi tänään keuhkoista kasvaimia. Olen koko kevään ajan epäillyt ja aavistellut, että niitä siellä on. Hyvin satunnaista ajoittaista yskää, pari kertaa oksentanut verta ja ripuloinut verta. Nisäkasvain oli sitten kuitenkin ehtinyt etäpesäkkeitä lähettämään. Nyt kun ripuli ei ottanut hellittääkseen, päätin viimein kuvata sen. Siellä niitä julman näköisiä kasvainpalleroita oli keuhkoissa useita.

Valmistaudutaan siis lähiviikkoina eutanasiaan.

Äkillinen suru

Bloggaan ensimmäistä kertaa puhelimella. Tulin vain kertomaan, että koiran vointi meni huonompaan suuntaan ja se tutkittiin Hattulan eläinsairaala Univetissä kauttaaltaan. Matkustin sinne varhain aamulla junalla ja taksilla. Minut nähdessään koira nousi seisomaan ja heilutti hiljaa häntää hetken, ennen kuin kävi takaisin makuulle.

Pernassa oli useita kasvaimia, munuais- ja maksa-arvot koholla, ei voitu poissulkea etäpesäkkeitä sydämessäkään ja vielä lisäksi veren hyytymistekijä koholla, niin leikkaus olisi ollut hurjan suuri riski, ja ennuste huono. Koira ei ollut vuorokauden tehohoidon aikana piristynyt yhtään.

Jos se olisi selvinnyt leikkauksesta, niin kotona olisi vielä voinut tietysti tulla komplikaatioita ja pahimmassa tapauksessa koira olisi vuotanut kuiviin. Isä päätti, ettei koiraa lähdetä leikkaamaan. Istuin Luton vieressä häkissä, pää sylissäni se nukkui pois. Kerroin sille, että rakastan sitä, ja Janne (mies) rakastaa ja sisko ja luettelin kaikki läheiset koirat ja kissat nimillä. Se kuunteli selvästi, mutta oli niin kovin uupunut :(.

Alle viikossa terve ja elinvoimainen 6,5- vuotias koira romahti, en pysty käsittelemään tätä ollenkaan.

Luto 7.5.2008 - 9.12.2014

Treeni flunssan jälkeen (ja kun kissoja on yksi vähemmän)

Flunssa alkaa olla tiessään. Kävin eilen aamuvarhain tekemässä salitreenin, sillä hengitystiet tuntuivat jo suht normaaleilta; vapailta ja rauhoittuneilta. Otin normaalia kevyemmin, eli joissakin liikkeissä tein samoilla painoilla kuin ennen flunssaa, mutta joko yhden sarjan vähemmän tai pari kolme toistoa vähemmän per sarja. Joissain liikkeissä vähensin painoja pikkasen. Treenin loppua kohden kuitenkin tuntui siltä, että suorituskyky alkoi palautua, vaikka alussa olikin heikko ja voimaton olo. Lopussa tein hauis- ja ojentajaliikkeet niin, että joka sarjassa vähän nostin painoja, vaikka toistomäärät pysyivät samoina. Kroppa kai vähitellen heräsi ja muisti, että tätähän se treenaaminen oli.

Edellinen salitreeni oli kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, enkä olisi kyllä yhtään aiemmin salille voinut mennä. Vielä tämän viikon alussa oli tukkoinen olo ja äänestäkin kuului, että toipilaana ollaan. Toki tähän väliin sattui myös kissan kuolema, joka saattoi osaltaan hidastaa toipumista; ruokahalua ei esimerkiksi ollut yhtään. Kissasta lisää tekstin lopussa niille, jotka haluavat lukea.

Eilisen treenin aloitin mavella ja tein kolme sarjaa (normaalisti neljä). Viimeisen sarjan aikana tein siis päätöksen, etten tee enää neljättä, kun olo ei tuntunut niin hyvältä. Kaikki liikkeet tein tällä kertaa ihan perustreeninä perätysten, eli ei vuorosarjoja tms., joissa syke pysyy ylhäällä koko ajan. Sydän hakkasi mavessa sen verran, että viimeisen sarjan jälkeen oli hieman pyörryttävä olo. Tarkoitus oli kuitenkin treenata maltillisen kevyesti flunssasta toipuneena, eikä mennä hankkimaan itselleen mitään sydänlihastulehdusta. Muissa sarjoissa olo pysyi ihan hyvänä.

Tuossa flunssaa potiessa paino tipahti pari kiloa alemmas ja lihakset tuntuivat vielä eilen kovin tyhjiltä. Nyt salitreenin seurauksena on taas jumitus päällä ja jonkinlaista painetta lihaksissa. En ole tällä viikolla juuri muutenkaan liikkunut. Kerran kävin siskon koirien kanssa lenkillä (ja kohta lähden taas) ja muutamia kertoja kävelin töihin ja/tai takaisin sieltä. Eläinten seura tekee kyllä hyvää surevalle mielelle. Työpaikan lähellä on koirapuisto ja siellä touhuavien koirien katselu tuo vähän iloa.

Pikkuhiljaa tästä palailen treenien pariin. Huomenna menen taas salille, jos kroppa sen sallii. Ajattelin yrittää vakioida salitreenipäivikseni tiistain, perjantain ja sunnuntain, koska työpäivien puolesta ti ja pe ovat useimmiten sellaisia, ettei tarvitse olla paikalla kovin aikaisin. Koirat ajattelin pyytää isältä tänne ensi viikonloppuna, niin saa taas lenkkirutiinit kohdilleen. Liikkuminen ulkona tekee nyt jo hyvää, mutta pahimman surun ja flunssan ollessa päällä käperryin vain peiton alle, enkä edes tuntenut tarvetta liikkua.

Kun menetin ensimmäisen kerran koiran (se kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen), oli torstai ja olin menossa viikonloppuna pilateksen alkeiskurssille. Silloin alkoi juuri kesä ja meitä oli pieni viiden hengen porukka pienessä studiossa, jonne kuului puiden humina. Rauhallinen kesälauantai ja luonnon äänet, ja tehtiin kevyitä pilatesharjoituksia ja hengitysharjoituksia. Silloin tuntui, että kroppa oli niin tiukasti suruun käpertynyt, että se oli aivan krampissa. Ja ne harjoitukset tuntuivat helpottavan ihan kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa. Nytkin melkein kaipaisin jotain terapeuttista hierontaa tai muuta sellaista venyttelyä, joka avaisi vähän myös mielen tukkeutumia. Kuulostaa ehkä hömpältä, mutta kun olen itse kokenut, miten pahasti suru runtelee myös kroppaa, niin uskon siihen, että jonkinlainen kevyt liike ja harjoittelu sitä myös korjaa.

**************************

Kissajuttua: 
Noin 16-vuotias Nekku-kissamme nukutettiin siis viime lauantaina. Tytöt tulivat minulle vuoden 2000 helmikuussa Hesyltä, jossa ne olivat olleet reilun kuukauden. Sinne ne olivat päätyneet eläinsuojeluvalvojan huostaan ottamasta ylikasvaneesta laumasta. Arviolta olivat tuolloin 1,5-2 -vuotiaita, nuoria aikuisia. Kun muutettiin miehen kanssa seuraavana vuonna yhteen, tuli meille Hesyltä vielä kolmas kissa, sininen kolli. Ja punainen kolli tuli noin kahdeksan vuotta sitten erään nettipalstan kautta.

Nekku sai jo vuosia sitten sydämen vajaatoiminnasta diagnoosin, olisiko ollut joskus 2007. Sitten joskus ehkä 2010 siltä löytyi maksasta jotakin epämääräistä, jonka tarkempi diagnosointi olisi vaatinut koepalan. Ei lähdetty siihen, en enää muista tarkempaa syytä. Mutta sitä alettiin hoitaa kortisonilla. Viimeiset neljä vuotta se siis söi kortisonia pienellä annostuksella. Kortisonihan on voimakkaasti katabolinen, eli hajottaa lihas-, luusto- ja nivelkudosta. Lisäksi se aiheuttaa helposti närästystä, eli Pepcidiä (= siitä hyvä, ettei tarvitse pitää aikaväliä muihin lääkkeisiin tai ruokailuun) olisi ollut hyvä syöttää kuuriluonteisesti. Viimeisen kuukauden ajan sitä annettiinkin Nekulle ihan jatkuvasti.

Kuvassa nuorena ja terveenä typsynä

Tämän kesän aikana sen vointi alkoi hiipua, ja ruokahalu hiipui. Verikokeet paljastivat, että munuaiset olivat lopussa (niihinkin oli siis ollut jo lääkitys pari vuotta) ja maksan rakenne oli muuttunut selvästi. Koska lihaskato oli jo melko runsasta ja kissalla ikää sen verran, niin ei lähdetty leikkelemään mitään - etenkin kun ennuste olisi kaikesta huolimatta ollut huono.

Elokuun lopusta lähtien tehtiin saattohoitoa, eli se sai mm. pahoinvointiin ja mahdolliseen sisäelinkipuun lääkkeitä. Vointi aaltoili, välillä se söi hyvin ja välillä tosi huonosti. Hyvinäkin päivinä kuitenkin liian vähän. Loppuviikkoina sen paino putosi 100g viikossa. Aina kun olin jo sopinut eläinlääkärin kanssa, että tulevana viikonloppuna sitten, kissa alkoikin syödä, tuli syliin ja oli vastassa kotiovella ja oli sen verran elämässä mukana taas, että peruin päätöksen (tiesin kyllä, että se ei ollut parantunut, mutta en vaan pystynyt päästämään irti kun kissa oli mukana menossa vielä sen verran). Kun aikoinaan yli 5-kiloinen kissa painoi enää alle kolme kiloa, en voinut enää lykätä.

Viimeisinä päivinä en kiusannut sitä enää lääkkeillä, vaan se sai olla rauhassa. Välillä se tuli katsomaan, olisiko ruokaa tarjolla, mutta ei halunnut mitään oikein syödä (ja sen seitsemän erilaista ruokaa oli tarjolla). Ihan viimeiseksi illaksi ostin sen suurta herkkua, Hillsin M/D-ruokaa, joka on siis laihdutusruoka. Sen avulla laihdutettiin Nekun sisko Nanna joitain vuosia sitten 7,5-kiloisesta viisikiloiseksi. Aikaa meni kaksi vuotta, mutta oli sen arvoista kissan elämänlaadun kohentuessa. Muutkin kissat silloin ihastuivat tuohon ruokaan ja nyt kun avasin purkin, Nekku rohmusi sitä kupista ahneesti. Mutta lopulta sekin ruoka jäi suurimmaksi osaksi syömättä. Olen silti iloinen, että se sai sitä vielä kerran ja että se maistui niinkin hyvin.

Lauantaina oli kaunis aurinkoinen päivä ja olin Nekun kanssa kotona. Enimmäkseen se vaihtoi paikasta toiseen, hakeutui viileälle alustalle ja piilopaikkoihin. Siitä käytöksestä näki, että oli jo oikea aika, kun kissalla oli niin rauhaton ja tukala olo. Pidin sitä sylissä ja katseltiin parvekkeelta ulos, ja se pari kertaa vähän pukkaisi päälaellaan leukaani. Eläinlääkäri tuli iltapäivällä kotiin ja totesi, että tukee minua päätöksessäni sataprosenttisesti. Kissa oli hänenkin mukaansa jo niin kuihtunut ja mitään sellaista ei olisi tehtävissä, mikä lisäisi hyvää elinaikaa. Nekku nukahti syliini ja toisen pistoksen jälkeen meni ihan muutama sekunti, kun se oli poissa. Muut kissat kävivät vielä katsomassa sitä ja sitten käärittiin se pyyhkeeseen ja kannoin sen eläinlääkärin autoon. Vielä rapussa rutistin pyyhkeeseen käärittyä kissaa rintaani vasten ja kyynelille ei tuntunut tulevan loppua.

Muut kissamme eivät ole Nekkua etsineet tai silminnähden surreet. Se oli niin poissaoleva jo pitkään ja en tiedä, jos ne kuitenkin jotakin ymmärsivät siitä, kun se kannettiin pois.

Joskus 10 vuotta sitten opiskelija-asunnossamme

Nyt eletään sitten ilman Nekkua, ja kyllä tuntuu koti hiljaisemmalta, vaikka se olikin meidän kaikkein kiltein ja hiljaisin kissa. En muista oikeasti koskaan, koskaan komentaneeni sitä mistään. Muut kolme ovat milloin mistäkin asiasta eri mieltä keskenään ja antavat mielipiteensä kyllä kuulua, joten niitä pitää vähän patistella ja toimia silloin tällöin erotuomarina. Nekku lähti aina pois tilanteesta, jos joku haastoi riitaa. Ja kun sininen kolli tuli meille ja pelkäsi aivan kaikkea niin, että eli ensimmäiset viikot sohvan alla, niin Nekku meni sinne sen kanssa ja kehräsi rauhoittavasti toisen yksityisyyttä kunnioittavalta etäisyydeltä. Niistä tulikin sitten sydänystävät, nukkuivat usein kylki kyljessä ja hengailivat muuten vaan.

Noudan Nekun tuhkat ensi viikolla eläinlääkäriasemalta ja laitan ne tuonne talteen sitten koirien tuhkien kanssa. En ole keksinyt, mihin ne ripottelisin. Sitten kun itse joskus kuolen, niin sinne samaan uurnaan vaan kaikki rakkaiden lemmikkieni jäännökset..

Tosi iso ikävä pientä typykkääni :(.