maanantai 25. toukokuuta 2015

Saattohoitoa

Ehdin pari kertaa käydä treenaamassa salilla ja päästä jo vähän treenin makuun takaisin. Nyt laitan blogin telakalle joksikin aikaa. Kutilta löytyi tänään keuhkoista kasvaimia. Olen koko kevään ajan epäillyt ja aavistellut, että niitä siellä on. Hyvin satunnaista ajoittaista yskää, pari kertaa oksentanut verta ja ripuloinut verta. Nisäkasvain oli sitten kuitenkin ehtinyt etäpesäkkeitä lähettämään. Nyt kun ripuli ei ottanut hellittääkseen, päätin viimein kuvata sen. Siellä niitä julman näköisiä kasvainpalleroita oli keuhkoissa useita.

Valmistaudutaan siis lähiviikkoina eutanasiaan.



torstai 14. toukokuuta 2015

Taidonsiirtoa

Kun pari vuotta sitten treenasin Timo Haikaraisen PT-valmennuksessa, hän puhui muutamaankin kertaan siitä, kuinka salilla opitut kognitiiviset taidot voivat siirtyä osaksi muuta elämää. Salitreenit vaativat esimerkiksi vahvaa keskittyneisyyttä, jotta kehitystä voi syntyä. Paljon näkee sellaista heiluttelua, että treenaaja katselee samalla ympärilleen ja koko sali on ikään kuin hänen telkkarinaan. Mutta ihan yhtä paljon - ellei enemmänkin - näkee sitä, kuinka suoritusta tehdään keskittyneesti: silmät kiinni puristaen, naama irveessä, tai totinen ilme tyhjyyteen tuijottaen. Kuinka jokainen ajatuksen murunenkin on kiinni siinä, miten suorituksen saa tehtyä.

Itse huomasin nopeasti, että kun keskityin keskittymään, ja harjoittelin nimenomaan keskittymistä (vaikka en toki aiemminkaan ollut mikään ympäristöön tuijottelija), niin treenin lopussa oli tyhjempi olo. Treeni oli kuormittanut myös henkisesti. Vähitellen kuormitus tasaantui, eikä vienyt enää samalla tavalla väsymykseen. Olin oppinut keskittymään optimaalisesti. Huomasin sen myös silloin työelämässä ja kotonakin; jaksoin keskittyä aiempaa paremmin. Vaikkapa joku nettisivu, jossa oli pitkät jorinat sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta. Muistan kuinka huomasin, että sen kahlaaminen loppuun ei ollut enää niin ponnisteluja vaativaa kuin aiemmin. Töissä luin pitkiä raportteja yhdeltä istumalta, kun aiemmin pompin kaikkien eri ohjelmien välillä katsomassa, olisiko tullut jotain mielenkiintoisempaa tekemistä.

Nyt kun olen vajaat kaksi kuukautta käynyt autokoulua, jossa puhutaan koko ajan ennakoinnista (välillä tuntuu, ettei mistään muusta puhutakaan..), olen alkanut siirtää sitä ensin myös muuhun liikennekäyttäytymiseeni - jalankulkijana, koirien taluttajana, pyöräilijänä - ja nyt pikkuhiljaa nähtävästi myös työelämään. Olen huomannut ilokseni tässä muutaman viikon ajan, että tutkin kalenteriani yhä pidemmälle, presikset ja palaverit ovat aiempaa aikaisemmin valmisteltuja, bongaan porsaan mentäviä reikiä tulevaisuudesta ja ehdin tilkitä ne.

Toki elämässä on nyt paljon muutakin, että on ollut pakko tehostaa omaa toimintaansa, jotta arki yleensä rullaa. Yksi asia sakkaa vielä, ja se on ruokien tekeminen. Tässäkin istun nyt, kello on 21.22 ja ei ole mitään tietoa siitä, mitä söisin huomenna töissä evääksi. Koko päivän olen sitä jahkaillut, ja sitten taas tehnyt jotain muuta. Harjoittelin jopa autokoulun teoriakokeeseen sitkeästi ja tein puolen tunnin kahvakuulatreenin, kun vetkuttelin ajatusta ruoanlaitosta. Plääh. Tänään syötiin hampurilaisia itse tekemästäni soijarouhepihvitaikinasta, ja niistä ei oikein mukana kannettavaksi evääksi ole. Salaatit, kurkut ja tomaatit liiskaantuvat ja se pakkaaminen olisi turhan työlästä. Ehkä tästä nyt tämän kirjoituksen myötä ryhdistäydyn ja teen huomiseksi jotakin. Pakko. Aamulla menen kuitenkin Kaapon kanssa juoksemaan, joten töissä on oltava murkinaa mukana.

Tässä vielä kuva juoksulenkkini varrelta. Tuolla ulkona on kevät kauneimmillaan!


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kuntoutusta

Neljä viikkoa kortisonipistoksesta tuli täyteen perjantaina, ja paluu salitreeneihin tapahtui tänään. Mutta mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen? Kirjaan tähän alkuun ensin eläinten kuulumiset, jos ne jotakin kiinnostavat.

Kuti kävi eläinlääkärissä. Nenää tutkiessa lääkäri mumisi jotakin uv-säteilystä ja "collie nose"-syndroomasta. Nisäpatista ei saatu neulalla irti muuta kuin tulehdusnestettä ja bakteereja. Ontumiseen saatiin Cartrophen-pistoskuuri sekä resepti tulehduskipulääkkeeseen. Antibioottikuurilla kuono ehostui entiselleen parissa päivässä, ja kirsikkatomaatin kokoinen patti nisästäkin laski, en enää tunnustelemalla löydä sitä. Mikä helpotus, jos se olikin vain tulehtunut imusolmuke! Olin jo isän kanssa puhunut, että ei se enää leikattavaksi lähde, jos syöpä on uusiutunut. Kuitenkin 12-vuotias koira kyseessä, ja vaikka suht pirteä onkin, niin ei mikään teräsmuori juuri tuon nivelrikon vuoksi. Ei sillä laadukasta lisäaikaa ostettaisi, ja olisi puhtaasti itsekkäistä syistä tehty päätös.

Eilen käytiin vielä lääkäriasemalla puntarissa ja painoa sillä on nyt 26,7 kg. Se olisi jo ihan passeli, mutta aion vielä kiristää vähän, koska Kuti lähtee näillä näkymin kesäkuun alussa isän luokse, ja sinne on parempi mennä hyvin kapeassa kunnossa. Nuorempana se on sutjakkana tyttönä painanut 25 kiloa, joten ei tässä nyt mitään aliravitsemusta vielä hätyytellä. Luultavasti se tosiaan painoi lähemmäs 30 kiloa (ellei ylikin), kun tuli maaliskuun alussa tänne, eli hyvää tahtia on kyllä karissut.

Ollin vappuasu, suojaa kaulan leikkaushaavaa
Nanna ja Olli kävivät lääkärissä; Nanna hampaidenpuhdistuksessa ja Olli lisäkilpisrauhasen leikkauksessa. Operaatioita voisi melkein verrata toisiinsa, niin nopeasti Olli oli entisellään. Samana iltana se söi jo normaalisti ja oli aivan tolkuissaan. Tulokset tulivat patologilta, ja siellä oli hyvänlaatuista liikakasvua. Nyt saatiin ainakin toistaiseksi jättää kilpparilääke pois. Veriarvotkin olivat mallillaan ensimmäisessä kontrollissa, toinen on loppukuusta.

Ei jäänyt kummoista arpea, ja karvatkin kasvanevat pikaisesti takaisin

Ja sitten - Viiru kävi lääkärissä.
Maksoin lähes 600 euroa aivan kotona hoidettavissa olevasta vaivasta..! Viime kesänä Nannalla oli sama; oli vaisu, ei syönyt ja oksenteli. Röntgenkuvasta selvisi, että suoli on aivan täynnä kakkaa. Ummetus on vanhoilla kissoilla aika tavallista, ja minäkin sain silloin kesällä sieltä mukaani Resolor-tabletteja, joita lääkäri ohjeisti antamaan aina tarvittaessa. Enpä nyt sitten taas tajunnut, että Viirulla on sama vaiva. Mietin jo, että rupean syöttämään noille kaikille eriväristä elintarvikeväriä, jotta tiedän, kuka on milloinkin käynyt hiekkalaatikolla, prkl. No, ei se 600 yksinomaan rtg-kuvista koostunut, joskin taisi olla suurin osa niitä. Tsekattiin nyt samalla veriarvot (täydelliset), se rauhoitettiin, nesteytettiin ja lääkäri kaiveli sen suolesta enimmät pallerot pois (hyi %&## sitä hajua!). Ja samalla nipsaistiin kynnetkin siistiksi.

Nyt olen vuoden ajan käynyt eläinlääkärissä jokaikinen kuukausi, välillä useamman kerran kuukaudessa. Toivottavasti tästä alkaisi mahdollisimman pitkä eläinlääkäritön jakso..

Mitä tulee omaan fysiikkaan, niin välillä pakaran hermokompression aiheuttamat oireet olivat jo lähes olemattomat. Eli sellainen puristava tunne piriformiksen kohdalla, joka säteilee päivästä riippuen takareiteen tai jopa nilkkaan saakka. Mutta heti kun tein fyssarin antamia harjoituksia vähän vähemmän (lue: en juuri tehnyt), oireet alkoivat palata. Kävi myös mielessä, että näinköhän sillä jäsenkorjaajan hoidolla oli sittenkin vaikutusta asiaan, mutta se tuli vain vähän viiveellä ja nyt vaikutus olisi jo lakannut? Jälkeenpäin laskeskelin, että se oireettomampi ajanjakso alkoi reilun viikon kuluttua siellä käymisestä ja sitä iloa kesti varmaan ainakin neljä viikkoa. Voisin ehkä sittenkin käydä ottamassa toisen hoidon, joskin sitten varmaan menen jollekin toiselle. Tämä oli sen verran hankalan matkan päässä ja vaikka ihan mukava ihminen, niin eivät ihan kemiat kuitenkaan kohdanneet.

Mutta puristus ei nyt estä mitään varsinaisesti, vaikka inhottava vaiva onkin. Toiseksi viimeinen teoriatunti autokoulussa kesti yli kaksi tuntia, ja siellä istuessa alkoi olla jo tukala olo, kun teki mieli nousta seisomaan ja jaloitella. Töissähän voin nykyisin seistä aina halutessani, ja hyödynnänkin sitä mahdollisuutta suurimman osan päivästä. Sitkeä yskä hellitti lopulta, se ei koskaan muuttunut nuhaksi, eli taisi olla joku virus keuhkoputkissa. Kyllä se kolme viikkoa kuitenkin otti, ennen kuin pystyi laskemaan itsensä terveen kirjoihin. Vappu ehti olla välissä ja ihan kotosalla oltiin. Käytiin syömässä Orchidissa, olikohan se juuri vappuaattona. Ja kun Brklyn Bakerysta oli Death by Chocolate- cupcaket myyty loppuun, niin harmistuneena tein sitten itse, tadaa.

Maistuivat vielä paljon paremmalle, miltä näyttivät.
Ohje Chocochilistä (hasselpähkinät vaihdettu mantelirouheeseen ja kuorrutteessa vähän oikaistu)

Tällä viikolla pääsin siis takaisin urheilujen pariin. Edellinen juoksulenkki oli 12.4., ja tauko päättyi 5.5. Tällä viikolla juoksin saman 6,4 km lenkin Kaapon kanssa tiistaina, torstaina ja perjantaina. Parhaimmillaan ollaan menty sellaista viiden minuutin kilometrivauhtia, mutta keskiarvo on kuuden pintaan ja vähän päälle, kun koira pysähtyy merkkailemaan tai isommalle hädälle. Sykemittaria en ole käyttänyt lainkaan, en ole jaksanut vaihtaa siihen patteria. Minä, jolle sykemittari oli ennen aivan välttämätön! Hirveä kiukku tuli joskus lenkillä, jos se ei saanut signaalia tai pelittänyt muuten. Ja nyt ei huoleta lainkaan ottaa sitä mukaan ollenkaan. Runtastic-applikaatiolla katson ajan ja matkan.

Pitäisi kyllä keksiä vaihtelua tuohon lenkkiin. Tykkään vaan niin kovin tuosta joenrannan maastosta ja ympäristöstä aamuvarhain. Ja kun siinä pitää miettiä se koiran mielekäs lenkitys samalla, niin mitään mäkijuoksutreeniä tms. ei oikein voi tähän ajatella.

Ei kai aamukuudelta tartte niin
freesinä olla..
No niin, mutta tänään siis läksin salille heti aamutuimaan, kuuden jälkeen. Täytyy sanoa, että olin jo jostain syystä alkanut kerätä pientä salikauhua itselleni, joten halusin mennä sinne niin, että saisin olla yksin ja omassa rauhassa. Eilen jo vähän mietin, mutta kun en sinne heti aamusta päässyt, niin ei tullut enää päivän mittaan lähdettyä kokeilemaan, että olisiko sali tyhjillään. Tänäänkin sinne sitten tuli se aamun vakiotuttu, mutta olin jo ehtinyt päästä treenaamisessa vauhtiin sen verran, ettei haitannut.

Treenasin koko kropan läpi kymmenellä liikkeellä, joista kolme oli enemmänkin ns. kuntouttavia harjoituksia. Alkuun tein vakkarilämmittelyt kuntopyörällä + verryttelyt. Sen jälkeen fysioterapeutin ohjeen mukaisesti forkuille kolme sarjaa kääntöjä molemmille käsille pienellä painolla. Kahden kilon oli pienin, mitä salilla oli, vaikka olisi toki voinut käyttää levykiekkoja, joista olisi löytynyt 250 grammankin kokoisia. Mutta tuo parin kilon puntti oli ihan sopiva. Hämmennystä aiheutti kyynärvarsien naksuminen?! Ei siis ranne, vaan ihan tuo lihas. Naksui ja napsahteli, enkä nyt kyllä tiedä ollenkaan, oliko normaalia. Täytyy kysäistä fyssarilta. Ei se kipua aiheuttanut kuitenkaan.

Varsinaisia työsarjoja tein jokaisessa liikkeessä vain kaksi. Näin se treeni eteni
- prässi
- reiden koukistus laitteessa
- selän ojennus
- ylätalja
- vinopenkki
- ojentajat ez-tangolla niskan takaa
- reiden loitonnus laitteessa seisten (gluteus mediusten vahvistamista)
- vatsat jumppapallolla
+ lopuksi olkapäiden kiertäjäkalvosinten jumppaa kuminauhalla

Edellinen salitreeni oli 14.3., joten taukoa tuli kahdeksan viikkoa. Kotona olen jotain pientä jumppaa tehnyt hyvin satunnaisesti. Käynnistän nyt treenit varovasti, sillä taustalla kytee koko ajan pieni pelko uudelleen vammautumisesta. Työkaverit olivat eilen Tough Viking-kisassa Tukholmassa, ja niitä kuvia katsoessa kiittelin kyllä itseäni, etten reissuun lähtenyt. En sieltä ehjänä olisi kyllä takaisin tullut. Kävin perjantaina hierojalla; se oli klassista hierontaa, mutta tuli silti tarpeeseen. Tuntuu, että kaikki kevään stressi ja kiire oli iskeytynyt selkään, joka oli niin jäykkä, että hieroja sai tosissaan tehdä töitä, että sai sinne mitään joustoa aikaiseksi. Koko tunnin vain nautiskelin. Oli ihanaa pitkästä aikaa olla sellaisessa hieronnassa, ettei tarvinnut itkua vääntää ja kirosanoja päästellä. Rentoutti oivallisesti ja olinkin torkahtaa siihen hierontapöydälle pariin otteeseen.

Nyt ei ole loppukeväälle muuta treenitavoitetta kuin päästä käymään salilla, saada kroppa kuntoutumaan ja pysymään ehjänä, ja saada treenit taas rutiiniksi. Autokoulua on vielä hilppasen jäljellä; yksi teoriatunti ja kahdeksan ajotuntia, joten ne verottavat tässä toukokuun ajan vielä jaksamista. Etenkin nuo ajotunnit ovat henkisesti raskaita, kun alan jännittää niitä jo vuorokautta aikaisemmin.. Tällä hetkellä on vielä sellainen olo, että pitää ehkä muutama extratunti ottaa, eihän nuo kahdeksan riitä alkuunkaan!

Mutta niin, varsinaiselle lihasten kasvattelulle (tai edes haaveille) olen nyt toistaiseksi laittanut pisteen. Kaapon kanssa tulee liikuttua niin paljon, että ruokaa pitäisi lapata järjettömiä määriä, jotta hommassa olisi mitään tolkkua. Työkaveri ehdottikin, että alkaisin harrastaa sen kanssa taakanvetoa, jotta siitä saataisiin mehut pois. Mutta juokseminenhan on se, mille sen sydän sykkii, pieni kaahottaja kun on. 
Etsi kuvasta koira

Kohta lähdetään koirien kanssa Keravalle ulkoilemaan. Oltiin pari viikkoa sitten siellä edellisen kerran, Kutin vanhoilla lenkkihoodeilla. On ihan käsittämättömän liikuttavaa, miten koira syttyy siellä metsissä juoksennellessaan. Täällä lenkkipolkuja hitaasti köpöttelevä mummeli on tiessään ja tilalla on nuori kiville hyppelevä ja polkuja kirmaileva tyttönen <3.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Alkuvuoteni murmelina

Tämä alkuvuosi muistuttaa kovin paljon viime vuoden alkua. Jännetuppitulehdus ranteessa uusiutui ja sitkuttelun jälkeen luovutin ja hain siihen kortisonipistoksen käsikirurgilta viikko sitten. En saanut aikaa samalle, joka sen viime vuonna laittoi, harmi! Jotenkin on sellainen olo, että jos annan jonkun piikittää hervottomalla neulalla kipeään kohtaan kortisonia, niin sen on parempi olla paras mahdollinen. Mutta sille lääkärille ei ole vastaanottoaikoja ennen kuin kesäkuussa ja nekin Kouvolassa.. Olisin ollut valmis menemään Kouvolaan vaikka heti, mutta en kyllä kesäkuuhun asti odota.

Onneksi työterveyslääkäri suositteli toista lääkäriä, joka osoittautui kyllä oikein pätevän oloiseksi myös, ja ensimmäisestä vaihtoehdostani poiketen oli jotenkin enemmän läsnäoleva ja kiinnostunut minusta potilaana muutenkin. Kerroin, että vaiva on ärtynyt uuden koiran taluttamisen seurauksena, ja hän kyseli, millainen koira minulla on, ja muutenkin jutusteltiin siinä kaikenlaista. Lopuksi hän sitten puhui vaivan uusiutumisesta ja sanoi, että minulla on varmasti toivoa, kun tälle on selkeä syy, ja "syy siitä vähän kasvaa ja järkiintyy".

Mietin, että nyt olen sitten neljä viikkoa treenaamatta, kuten viime vuonnakin, jotta ranne paranee. Mutta kun se alkoi jo alkuviikosta olla täysin oireeton, niin mieleen hiipi ajatuksia, että "jos mä vaan ihan vähäsen käyn kokeilemassa yläkropan treeniä..” ja kuinka ollakaan, päälle iski joku virus. Kamala kurkkukipu meinasi viedä yöunet, ja nyt on ääni täysin kadonnut. Pihisen ja yskin. Tänään jäin töistä kotiin, kun olin jo aivan veto pois kaikesta yskimisestä. Tästä se nyt vielä puuttuu, että kylkiluu murtuu.

Mutta siis kuten viime vuonnakin, kortisonipistoksen ottamisen jälkeen sairastuin, joten treeneihin meno siirtyi ja ranne saa rauhassa parantua. Toivottavasti loppuvuosi ei toista viime vuotta, ja säästyisimme lemmikkien menetyksiltä ainakin tänä vuonna.

Jotkut rannetuet on nyt varmaan hankittava, ja ryhdyttävä tekemään erillistä vahvistavaa treeniä niille. Menen maanantaina fysioterapeutille, jatkokäyntejä tuolle jalan/pakaran hermokompressiolle, niin pyydän sitten samalla ohjeita tuolle ranteelle. Ja itse asiassa olkapäällekin. Se vaan napsuu ja välillä on vähän kipeä. Kaapon lenkkeilyttäminen rampauttaa minut niin, että olen käynyt pari kertaa lenkittämässä sen juoksuvyön kanssa, siis vaikkei juostakaan.

Toivon, että tämän kuun aikana kuitenkin jo pääsisin salitreenien pariin edes kevyesti. Kunhan tämä ihme virus menee nyt ohi. Olisinhan koko ajan voinut mennä salille tekemään vatsalihastreeniä, alakropan treeniä, jotain kuntouttavaa toispuoleista yläkropan kevyttä treeniä, mutta en ole ihan oikeasti jaksanut. Päivät on ohjelmoitu niin täyteen töitä, autokoulun teoriatunteja, ajotunteja, koirakoulua (nojoo, kerran ollaan siellä käyty), fyssaria, koirien erikseen lenkittämistä (Kaapon liikunnantarve noin 200x vrs. Kutin) ja kissojen hoitamista + eläinlääkärikäyntejä että jostain on vain karsittava. Joitakin bookattuja menoja olen perunutkin ihan vain sen vuoksi, että ei enää jaksa. Janne hoitaa kaupassakäymiset nykyään melkein kokonaan yksin ja muutenkin panokseni kaiken ylläluetellun ulkopuolelle on miinusmerkkistä. Yksi kiva työmatka Tukholmaan jäi väliin, kun ei vaan enää mahtunut tähän yhtälöön. Siellä ne kollegat olivat porhaltaneet ympäri aurinkoista Djurgårdenia Segway-ajelulla, joka oli minun ideani, plääh. Onneksi kuitenkin olivat tykänneet hurjasti!

Mikä ihme tuo iho-oire on?
Ensi viikolla on maanantaina ennen töitä ajotunti, töiden jälkeen fyssari, tiistaina Kutin eläinlääkäri (ontuu, ja olisiko nisäkasvain uusiutunut, kirsussakin tuo ihmeellinen syöpymä, joka näkyy ylläolevassa kuvassa), keskiviikkona teoriatunti, torstaina ajotunti, perjantaina Kaapon dagis-päivä (vie henkisiä resursseja sen kuljettaminen sinne ja takaisin, kun pitää lähteä ja mennä tiettyyn aikaan, ja olla koko ajan silmät selässä ja valppaana pelottavien tilanteiden varalta) ja sunnuntaina koirakoulu.

Tuohon päälle sitten sellainen 3+ tuntia koiran lenkittämistä/ulkoilua päivässä, niin nyt on kyllä pää niin täynnä sitku-ajatuksia. Sitku mä oon terve, sitku ajotunnit on ohi, sitku teoriatunnit on käyty, sitku koirakoulu loppuu. Janne satutti jalkansa tuodessaan Nannaa eläinlääkäristä, ja kävelee nyt kepin kanssa, joten sekin on vähän arkea mutkistanut. Joinain päivinä on niin väsynyt, että melkein alkaa itkeä, jos koirapuistossa ei ole ketään (juoksuttajaa Kaapolle).
Kaverit, missä ootte?
Ja ajotuntien jälkeen/aikana sitä varsinkin meinaa itkeä. Ihan hemmetin pelottavaa ohjata autoa tuolla liikenteessä. Kun ei ole edes koko välineen hallinta vielä kunnollisella tasolla, niin sitten mennään tuonne kiireisten autoilijoiden sekaan sotkemaan. Kerran joku tööttäsi takaa, kun ajoin risteykseen liian hiljaa. Itse en siitä niin paineistunut, mutta opettajaa selvästi ärsytti se tööttääminen. Ajan aika hiljaa muutenkin, joku 18 km/h tuntuu jo hurjalta :D. Se koko kytkin-vaihde-jarru-kaasu-käsijarru-ratti -kombo vie niin paljon kapasiteettia keskittymiseltä, etten kyllä mitään muuta liikennettä oikein ehdi edes seurata, saati sitten jotain liikennemerkkejä. Mutta vasta viisi ajotuntia takana, ehkä tämä tästä.

Niin, eläinlääkärit. Ensin meni Olli kovasti huonoon kuntoon, ei syönyt ja vetäytyi vain omiin oloihinsa. Maukui kiukkuisesti, kun sitä nosti. Epäilin, että fosforitasot ovat nyt laskeneet liikaa, koska sillä on sellaista ongelmaa. Eläinlääkäri oli alunperin ehdotellut, että voisi juottaa maitoa. Olli oli eri mieltä tästä ideasta, mutta keksin ostaa maitojauhetta ja laittaa sitä liivatekapseleihin. Niitä sitten syötin sille ja nesteytettiin lisää, ja sen vointi parani. Veriarvot tsekattiin ja fosforitasot olivat nousseet. Päädyttiin nyt kuitenkin sitten leikkauttamaan siltä nuo kilpirauhaset pois. Se leikkaus on reilun viikon päästä.

Enimmäkseen onneksi
rauhanomaista rinnakkaiseloa
Sitten Kaapo pääsi härnäämään Nannaa ☹. Olli ja Viiru antavat Kaapolle pataan, jos se häiritsee niitä, ja se on auttanut. Mutta Nanna on liian kiltti ja vain maukuu vihaisesti ja yrittää pakoon. En tiedä, mitä tapahtui, mutta kuulin vain makuuhuoneesta Kaapon turhautunutta haukkumista (sellaista, kun se yrittää saada jotain leikkimään) ja Nanna oli sängyn alla ja murisi hirmuisesti. Pitkään sen jälkeenkin, kun Kaapo oli hätistelty pois. Viikonlopun aikana Nanna muutti vaatekaappiin asumaan ja syötin sitä sinne ja juotin ruiskulla vettä ja elektrolyyttejä. Ollaan yritetty kahdesti nesteyttää nahan alle, mutta tilanne on aivan liian stressaava Nannalle. Ruiskusta se kuitenkin juo ilman ihmeempää vastustelua. Kävin sitten sen kanssakin lääkärissä, kun vointi ei näyttänyt paranevan ja huomasin pari päivää tilanteen jälkeen, että se ontuu. Onneksi kyseessä oli vain venähdys. Se sai klinikalla nestettä, bentsoja ja kipulääkettä kotiin tarvittaessa annettavaksi. Ja nyt on jo entisellään muuten, mutta kipittää kyllä koiran nähdessään karkuun. Se oli ihana kuulla, että sen veriarvot olivat munuaisten vajaatoiminnasta huolimatta oikein hyvät. Ei se vajaatoiminta siis ole poistunut, mutta ei ole edennytkään. Mutta suu on huonossa kunnossa, joten hammaskiven poistoon samana päivänä kun Olli leikataan. €€€€€€. Blogin nimi voisikin kai olla How I met my vet bills.

Juoksemassa kävin pariin otteeseen ennen sairastumista, mutta siihen hommaan on edelleen mielenkiinto vähissä. Juoksen vain koiran vuoksi. Sykemittarikaan ei ole ollut käytössä, kun en ole jaksanut vaihtaa patteria sykevyöhön. Voi niitä aikoja, kun sai hepulit, jos huomasi lenkillä, ettei mittari toimi.. Huomasin tuossa, etten ollut yhtä lenkkiä merkannut edes Heiaheiaan, ja sekin on tavallaan jonkinlainen henkinen edistys ainakin suorituskeskeisyyttä karistettaessa. Nyt kun vielä saisi sen liikunnan ilon tähän, niin hommat sujuisivat aika mukavasti. Tuosta taulukoinnista, mittaamisesta ja suorituspaineistahan olen pyrkinyt eroon jo pitkään, mutta en toki halunnut, että sen kääntöpuolena on monotoninen liikkuminen tyyliin “teen, koska pakko”.

Ruokailuja olen onneksi saanut järkevöitettyä. Aika pohjalla käytiin, nimim. söin hemmetisti herkkuja joka päivä. Sitten tuli joku pohjakosketus ja nyt kuudetta päivää ilman herkkuja, woop woop. Minulla ei siis mitään ole herkuttelua vastaan muuten, mutta kun se alkaa mennä tuollaiseksi, että varsinainen ruoka jää syömättä ja elelen vain kekseillä, niin ei se oikein kohenna omaa surkeaa oloa. Sieltä ei-niin-terveelliseltä puolelta saa yhden maininnan tuo kuvan juusto, jonka Janne toi jostain ekokaupasta. Ihan kelvollista leivänpäällysjuustoa vegaanille. En ole lapsuudessani juustoja tottunut syömään, joten tähänkään ei mikään himo ole tullut, mutta hyvää se kuitenkin on, ja ainakin omasta mielestäni ihan lehmänmaitojuuston veroista.

Blogi päivittyy nyt aika harvakseltaan, kun on hektisempi vaihe elämässä. Mutta kunhan tuo autokoulu nyt ainakin tuosta saadaan päätökseen ja treenit taas aloitettua, niin toivon pääseväni taas suunnilleen kerran viikossa päivitysrytmiin takaisin kiinni.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin



"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment
and not trying to distract yourself with everything else
– gaining a new understanding of yourself and life." -Paul Godfrey

Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.

No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.

Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".

Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.

Onnellisia hetkiä
Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.

Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.

Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.

Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.

Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.

Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.

Yllättävän mielenkiintoista luettavaa
Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..

Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin  - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..

Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.

Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa
Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!


Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.

Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!