lauantai 22. marraskuuta 2014

Hello headache my old friend

Ihana ensilumi ja alkutalvi! Ennen tätä postausta kävin siskon kanssa aamulenkillä, hänen koiransa olivat aivan tohkeissaan lumesta ja varsinkin ajokoira veti hullun lailla. Juuri kun toissailtana sitä lenkittäessä mietin, että onpa se rauhoittunut vanhetessaan (nyt noin 9-vuotias). Mitä vielä, kaikki villieläinten jäljet lumen pinnalla saivat sen ihan sekaisin. Hauska sattumus lapsen suusta muuten aiheeseen liittyen: sisko oli kesällä kaksi vuotta täyttäneen poikansa kanssa kävelyllä ja ohitse oli kulkenut pari koirakkoa. Sitten oli mennyt mies ilman koiria ja poika oli huudahtanut hämmästyneenä "pelkkä?!". Ja tarkentanut sitten pyydettäessä, että "pelkkä setä, ei koiria". Käsittämätöntä touhua tuollainen kävely ilman koiria parivuotiaan mielestä :D.

Ajattelin raapustaa eilisen päivän tapahtumat ylös kauttaaltaan. Näitä päivän postauksia aina silloin tällöin näkee blogeissa, ja ne ovat energisiä, täynnä tohinaa ja hyvinvointia, yhdessäoloa ja ystäviä, "elämänmakuisia" kuvia.. No, tämä on vähän inhorealistisempi, ja kuvatonkin vielä. En ole näemmä ottanut koko viikon aikana muita kuvia kuin puolivuotiaasta veljentyttärestäni pari räpsyä.

Aloitan siitä, että olin torstaina töiden jälkeen hierottavana sillä samalla lihaskalvojen avaajalla, jolla kävin toissamaanantaina. Hän ottaa tuolla nykyisin käyttämälläni Ryhdin kuntosalilla vastaan, ja tunnin verran aukoi oikeaa kättäni ja selkää. Ihan kamalan juminen on tuo koko käsivarsi kauttaaltaan. Hauis, ojentaja ja kyynärvarsi ovat kaikki niin tiukkana, että koko kämmensyrjä oli puutunut ja kylmä. Vasenta kättä ei otettu, koska selän työstämisessä meni niin paljon aikaa. Eikä haitannut ollenkaan, vasen käsi ei samalla tavalla oireilekaan, vaikka kyllähän sielläkin jumituksia on.

Eilen perjantaina aamulla heräsin 5:15, ruokin kissat ja laitoin itselleni tuorepuuron jääkaappiin tekeytymään. Jonkin aikaa meni miettiessä, mitä tekisin. Venyttelisikö, lähtisikö lenkille vai salille. Päätin mennä tekemään salitreenin alakropalle ja antaa käsien ja selän enimmäkseen levätä. Kuuden aikaan olin salilla ja sielläkin hieman hitaasti käynnistyin alkulämmittelyjä varten. Rullailin vähän reisiäkin auki, kun siellä sattuu olemaan vielä kauheampi nystyrärulla kuin mitä minulla on kotona.

Olin tehnyt jo yhden alakroppatreenin maanantaina, ja halusin vähän vaihtelua, joten muokkasin ohjelmaa hieman. Jätin prässin pois ja tein sen sijaan hack-kyykkyä. Olkatuet tuntuivat jo ensimmäisessä sarjassa tosi inhottavilta, joten laitoin pienet lisäpehmusteet hartioiden päälle. Niiden avulla pärjäsin kolme sarjaa. Tein lisäksi mm. askelkyykkyä ja yhden jalan maastavetoa smithissä. En tiedä, sainko oikein missään liikkeessä hyvää tuntumaa mihinkään, mutta kyllä nyt vuorokautta myöhemmin särkee alakropassa tasaisesti (paitsi pohkeissa, jotka jätin treenaamatta..).

Seitsemän aikaan lähdin salilta kotiin, kävin suihkussa ja söin sitä tuorepuuroa. Kasasin töihin eväitä; pilkoin salaattiaineksia ja niiden seuraksi tuli tällä kertaa miehen edellisiltana tekemää tofu-pinaattipiirakkaa pieni pala. Lääkitsin kissoja, enkä ottanut mitään paineita siitä, etten suorittanut aamutoimia pää höyryten. Minulle on kertynyt sen verran plussatunteja, että otan nyt ihan rauhassa, jos siltä tuntuu. Töihin on helpompi mennä myöhään kuin lähteä sieltä aikaisin pois, joten polttelen saldoja mieluummin aamusta.

Lähdettiin sitten miehen kanssa yhtä aikaa junalla Helsinkiin, ja ratikkapysäkille päästyä huomattiin, että on vielä seitsemän minuuttia aikaa. Siinä ehti hyvin käydä apteekissa hakemassa Viirulle Multicat-vitamiinia: syötän sille nyt niin paljon täydennysravintoja (Applaws, Almo Nature yms., jotka ovat melkein pelkkää kanaa/kalaa), että vitamiinilisä on tarpeen.

Töissä olin 9.30 jälkeen ja jo tunnin päästä lounaalla, kun olin nälkäinen. Söin yhdessä toisen tiiminvetäjäni kanssa (tiimiini kuuluu 33 työntekijää ja kaksi tiiminvetäjää), ja käytiin läpi päivän asioita samalla. Jatkoin yhden määräaikaisen työntekijän sopimusta, selvittelin reklamaatiota, lähetin yhdelle asiakkaalle lahjakortin yhdistyksen myyjäisiä varten, täyttelin työnantajan selvitystä eräälle opintovapaata hakeneelle, selvittelin vapaaehtoisia erilaisiin asiakastilaisuuksiin, laskin uudelleen ja uudelleen kevään resursseja, laitoin pari nopean tason kehitysehdotusta vireille jne. Välissä aina neuvoin ja keskustelin jonkun huoneeseeni tulleen tai meiliä lähettäneen kanssa.

Iltapäivää kohden alkoi hiljalleen voimistua päänsärky. Hieroin niskoja, söin välipaloja (päärynää, soijajogurttia, pähkinöitä, näkkileipää), join vettä, heiluttelin keppiä. Lopulta neljän aikaan päänsärky oli jo niin voimakas, että aloin voida pahoin ja päätin lähteä kotiin. Ilmeisesti hack-kyykky ja/tai yhden jalan mave sai selkäni niin jumiin, että se aiheutti päänsäryn. Ajatus täpötäyteen ratikkaan änkeämisestä tuntui pahalta, ja vaikka olikin jo melkoinen lumipyry ja huono olo, niin päätin silti kävellä asemalle. Se on hyvällä säällä reippaasti askeltaen noin 20 minuutin kävelymatka.

Raikas ilma ja varmaan vaan ihan liikkuminenkin lievitti särkyä hieman ja junaan päästyäni olin aivan luminen. Helsingistä Tikkurilaan torkuin, siten tunnuin kestävän särkyä paremmin. Kotona ruokin kissat, söin banaanin ja menin nukkumaan. Kello oli n. 17 ja päätin selvitä ilman lihasrelaksanttia. Unen läpi kuulin, kun mies tuli kotiin, mutta en oikein muista reagoineeni siihen mitenkään. Yhdeksän aikaan heräsin siihen, että hän ruokki keittiössä kissoja. Käytin hetken aikaa tens-laitetta ilman mainittavaa apua. Koska jumitus tuntui edelleen pahalta, laitoin selkään Voltacare-laastarin. En tiedä, olenko näistä aiemmin puhunut, mutta jatkossa pidän huolen, että noita on kotona aina. Laitoin sen niskaan ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin yhden aikaan yöllä ja niska tuntui ihanan lämpimältä ja huomattavasti rennommalta. Kyllä sen jumisen kohdan sieltä edelleen pystyi kaivelemaan, mutta särky oli jo väistynyt taka-alalle.

Siirsin laastarin alemmas selkään, jossa jumitus oli alkanut tulla selkeämmin esille. Olo oli paljon parempi ja käytännössä olin jo nukkunut yöunet (17-01, välissä n. puoli tuntia hereillä). Olin niin virkeä, että päätettiin vielä valvoa. Mies paistoi tähtitorttuja (kyllä, kello yhdeltä yöllä) ja keittelin itselleni glögiä. Kaapista löytyi jopa mantelilastuja (parasta ennen 31.5.2014, joten ihan priimaa) ja rusinoita, joten sain glögini kunnolla maustettuna. Söin pari tähtitorttua ja katseltiin komediasarjoja ja Greyn Anatomiaa muutama tunti. Oli ihana tunnelma, kun ulkona satoi hiljalleen lunta ja kaikki kissat nukkuivat tässä aivan vieressä pienille kerille kääriytyneinä.

Neljän aikaan mentiin nukkumaan, ja sain nukuttua reilu pari tuntia vielä. Puoli seitsemän aikaan tänä aamuna heräsin uuteen päivään. Selkä ja niska on edelleen tuhannen jumissa, mutta päänsärky ei ainakaan vielä ole palannut. Ainakin hack jää nyt pois lopullisesti, edes sen tekeminen ei tuntunut hyvältä hartioissa, joten epäilen sen olevan pääsyyllinen tähän särkykohtaukseen. Tänään oli alunperin tarkoitus mennä tekemään selkä-hauis -treeni, mutta se jää nyt väliin. Huomenna mahdollisesti, ja voipi olla, että siitä tuleekin vain hauistreeni; tai sitten hauis-olkapää-ojentaja. Se olisi viikon viides treeni, joten ei häiritse, jos se jää tekemättä kokonaan. Tällä raihnaisella fysiikalla kolme lepopäivää viikossa saattaa olla ihan suotavaakin.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Jos elämä sua kuin tuuli vie, anna höpsismin näyttää tie

Yllätin itseni ja sain mentyä loppuviikosta salille kahdesti. Perjantaina tein selkä-hauis -treenin ja lauantaina rinta-olkapää-ojentaja -treenin. Ja taas muistin, miksi oli se jalkapäivä yleensä näiden kahden välillä. Kädet, tai lähinnä hauikset, olivat perjantain treenistä niin muussia, ettei pystypunnertelusta meinannut tulla mitään. Tämän viikon torstaille varasin taas lihaskalvojen aukaisua varten hieronnan, kun ekan kerran perusteella siitä oli jo niin iso apu.

Jos tulit lukemaan treenipostausta, niin se oli tuossa ensimmäisessä kappaleessa. Loppuosa tätä postausta onkin sitten jotain muuta.

Olin lupautunut viikonloppuna hoitelemaan kaverin kissoja Oulunkylässä, ja mietin, josko olisin eilen sunnuntaina juossut sinne tai vaihtoehtoisesti sieltä takaisin. Google mapsin mukaan matkaa olisi ollut vaan 8,6 kilometriä, mutta tulin sitten järkiini. En ole aikoihin käynyt juoksemassa, ja keväällähän sorruin tähän tyhmyyteen, että pitkän “kuivan” kauden jälkeen rykäisin Tukholmassa sen 12 kilomeriä. Ja sen jälkeen on piriformis oireillut enemmän tai vähemmän. Joten jos tässä nyt talven aikana tulee lenkkeiltyä, niin yritän aloittaa fiksusti.

Tässä syksyn aikana on ollut tosi paljon stressiä. Onneksi koirat lähtivät isän luokse, koska aloin jo purkaa ärtymystäni niihinkin :(. Alkukesästä lähtien on joku lemmikki ollut sairaana, ja huoli ei tunnu hellittävän hetkeksikään. Syksyn aikana töissä on tapahtunut raskaita asioita, ja olen nyt siinä pisteessä, että mietin työpsykologin juttusille menoa. Taakka harteilla alkaa olla kasvanut liian isoksi. Stressi oireilee fyysisesti siten, että hengittäminen on hankalaa: haukottelen, enkä ikään kuin saa happea tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Öisin puren hampaita yhteen niin voimakkaasti, että leuat ovat aamuisin aivan jumissa. Mitä enemmän tätä mietin, sen vakuuttuneempi olen siitä, että oma stressi aiheutti sen, että Viiru-kissamme sairastui.

Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hölmöltä, mutta Viiru on meidän perheen stressi-imuri. Aina, kun joku muu kissoista on sairastunut ja viettänyt päivän eläinlääkäriasemalla (vien ne yleensä aamulla sinne ja haen töiden jälkeen), ei ole mennyt montaa päivää, kun Viiru on sairastunut. Se on toistunut jo kolmesti, ja mitään selkeää syytä ei ole löydetty. Näissä tapauksissa se oksentelee, on ruokahaluton ja vetäytyy syrjään. Veriarvot tutkitaan, ja kaikki on kohdallaan. Kotiin lähdetään pahoinvointilääkkeen ja happosalpaajan kanssa, ohjeena nesteyttää tarvittaessa.

Nyt siis on virtsatieongelmaa. Eläinlääkärin ensimmäinen kysymys olikin, kun soitin hänelle pari viikkoa sitten, että onko jotain stressaavaa tapahtunut? Vaikka huoneistoon pissiminen ja veriset pissit jäivät pois, niin edelleen on hieman häiriötä. Se merkkaa laatikon ulkopuolelle ja käy tiheään pissalla. Ostin Feliway-haihduttimen seinään, ja Hillsiltä kokeeksi kahtaa märkäruokaa, jotka on suunniteltu tällaiseen oireiluun. Yritän nyt kaikin tavoin saada oman stressini hallintaan ja rauhoittaa kissan elämän. Lueskelin hieman internetskua, ja tällainen sattui silmään:
did you know that your stress can make your pets sick?

People and pets often mirror each others’ physical and emotional states.  Animals are natural healers and sometimes take on their person’s problems, often in an attempt to heal them. This happens because of the deep bond shared between a pet and his or her person.  Because of the shared energy in such a close relationship, energetic imbalances are shared as well.

Unfortunately stress has the same detrimental effect on our pets’ bodies at it does on ours.  Since pets are so sensitive to our emotions, they can become sick as a result of our stress.
Katselin Viirun kanssa eilen ikkunasta ja juttelin sille, että kyllä me tästä(kin) selvitään. Kun Viiru tuli meille seitsemän vuotta sitten, sillä oli pari kiloa ylipainoa ja virtsakiteitä, eikä edellisellä omistajalla ollut enää resursseja hoitaa sitä. Ensimmäisen parin kuukauden aikana sen kuntoon saamiseksi meni toista tonnia rahaa, ja kerran jo oltiin varattu lopetusaika (ja peruttiin se), kun se oli niin huonossa kunnossa kiteiden vuoksi. Yhtenä yönä kun se oli kipeimmillään ja odotettiin vaan, että kipulääkkeet alkavat vaikuttaa, pidin sitä sylissä ja yritin vain kaikilla soluillani huokua rauhoittavaa oloa ja viestittää sille, että tästä selvitään kyllä. Lopulta tilanne raukesi, kun sillä oli viikon ajan  virtsaputkessaan kestokatetri, jonka kanssa se eli keittiössä eristyksissä muista; tulin töistä aina lounasaikaan huuhtelemaan katetrin ja ruokkimaan sitä, ja nukuin öisin keittiössä sen kanssa. Kideongelmasta päästiin seuraavien kuukausien aikana, kun kissa laihtui normaalipainoon ja söi vaan märkäruokaa.

Mutta eilen olin siis tosiaan kaverin kissoja (joista toinen ylläolevassa kuvassa) hoitamassa Oulunkylässä ja murehdin kotona olevaa pientä potilastani, sekää omaa stressiä ja ahdistuneisuuttani. Lähdin Oulunkylästä Helsingin keskustaan Yliopiston apteekkiin tarkoituksena ostaa se Feliway ja niitä Hillsin c/d-ruokia, ja kaikkea mahdollista, mistä saattaisi olla apua. Feliwayn sain, mutta juuri näitä ruokia ei hyllyssä ollut. Hämärästi muistin, että Malmin Animagi saattaisi olla sunnuntaisin auki, ja varmistettuani sen netistä lähdin lähijunalla sinne, jokseenkin kotimatkan varrella se kuitenkin oli.

Senkin uhalla, että kuulostan aivan höyrähtäneeltä, kerron, mitä tapahtui ja mitä ajattelin siitä. Malmin asemalta pääsee kahdesta suunnasta pois, ja reittiopas näytti, että menisin pohjoispuolelta (en ihan tarkalleen muistanut, missä Animagi on, ja jouduin tarkistamaan reittioppaasta reittiä). Valitsin kuitenkin eteläpäädyn, koska kartan ja hatarien muistikuvieni mukaan näytti turhalta kiertää pohjoisen kautta. Jäin junasta pois ja lähdin kulkemaan eteläpäädyn (edit: korjaus) liukuportaita pitkin. Jos olisin fatalisti, ajattelisin, että minun oli tarkoituskin mennä sitä kautta.

Liukuportaisiin mennessä näin vilauksen laihasta miehestä, joka työnsi lastenrattaita ja kaiveli roskiksia. Näin hänet vain osittain ja oletin, että kyseessä on joku laitapuolenkulkija, joka työntää omaisuuttaan mukanaan. Liukuportaissa näin, että rattaissa on lapsi, arviolta 6-7 -vuotias ja ilmeisesti jollain tapaa kehityshäiriöinen. En tarkkaan muista ajatuksiani, mutta ylös päästyäni lähdin samantien takaisin alas miehen perään. Kun lähestyin häntä, hän oli juuri raiteilla noukkimassa jotain pulloa talteen, ja nousi sieltä. Annoin miehelle kaksikymppisen (mulla ei ikinä ole käteistä, mutta nyt oli, kun olin nostanut hierojaa varten) ja sopersin vaan jotain että "sä tarttet tätä varmaan enemmän kuin mä". Hän sanoi vaan oho. Lähdin äkkiä pois, ja jonkinlainen jännitys purkautui pienenä vetistelynä.

En halunnut kertoa tätä siksi, että "katsokaa, olenpas hyvä ihminen" (enpä. No en, vaikka hetken aikaa kyllä olin iloinen siitä, etten ole ihan täysin mätä yksilö). Minulle tuli se ajatus tai tunne voimakkaasti sen miehen auttamisesta, ja jos en olisi tehnyt mitään, olisin katunut sitä ja jäänyt vatvomaan päivätolkulla, että mitä jos ja olisi pitänyt. En halunnut enää kaiken tämän stressin päälle sellaista murhetta, eli voin suoraan sanoa, että ostin itselleni vähän hyvinvointia. Ja kun lähdin siitä pois ja vähän sain etäisyyttä tilanteeseen, huomasin, että pystyin pitkästä aikaa taas hengittämään helpommin. Selvästi tarvitsin jonkun konkreettisen teon; ehkä jotain, millä pystyin osoittamaan itselleni, että minusta voi olla edes vähän apua jollekin. Että voin vaikuttaa edes pienen hetken. Sen miehen osuminen mun reitille oli just sitä, mitä tarvitsin. Ahdistuksen tilalle alkoi taas tulla vähän uskoa, että selviän. Ja Viiru selviää.

Tänä aamuna kävin salilla tekemässä alakropalle treenin. En ollut ensin lähteä ollenkaan, mutta järkeilin, että stressin kannalta olisi parempi käydä hikoilemassa. Toisin sanoen nyt illalla olisin ehkä ärtyneempi, jos en olisi mennyt. Kun oli aikaa ja kun kerran olen terve. En halua tuntea stressiä treeneistä, mutta en myöskään treenaamattomuudesta.

Kyllä tämä tästä. 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Treenitauko

Jäykkärunko täällä hei. Viime viikko meni sellaista tahtia eteenpäin, että hyvä kun pysyin kyydissä. Maanantaina ja tiistaina ehdin salille, mutta en enää keskiviikkona. Palataan vielä viikon takaiseen tiistaihin..

Tiistaina 4.11. amulla tein suht hyvän selkätreenin. Aloitin leuanvedoilla ja tein kaikki selkäliikkeet 8-10 toistoilla, isommilla painoilla kun edelliskerralla. Normaalisti olen tehnyt siis toistoja pääsääntöisesti 12, mutta nyt tarkoituksella siis pienemmät sarjat ja isommat painot. Forkuissa tuntui ikävältä heti alusta lähtien ja kun lopussa olisi pitänyt tehdä pari liikettä hauiksille, niin teinkin vain pumppaavaa kääntöä myötäotteella forkuille, ja jätin viimeisen hauisliikkeen kokonaan tekemättä. Käsiä kirrasi kovasti ja mietin, että jätän keskiviikon aamun olkapää-ojentaja -treenin väliin. Varasin ajan salin seinällä mainostetulle fysioterapeutille/lihaskalvojen aukaisijalle, ja sain sen nyt tämän viikon maanantaille.

Samaisena tiistaina illalla oli tarkoitus ajella autolla Forssaan ja viedä koirat sinne, mutta kun tultiin töistä kotiin, niin toinen kollikissamme oli sairastunut virtsatietulehdukseen. Se yritti pissata ympäri kämppää. En tiedä, mikä etiäinen oli ollut, mutta kotimatkalla olin soittanut mattopesuun, ja saanut sovittua, että tulevat hakemaan matot pesuun. En siis tiennyt vielä kotona pissivästä kissasta siinä vaiheessa mitään.

Kaikki virtsatietulehdusta sairastaneet tietävät, mitä helvettiä se on. Ihan kuin yrittäisi kusta partateriä. Sain luottoeläinlääkärini kiinni, vaikka hän ei ollut töissä, ja kotona olevilla lääkevarastoilla päästiin saman tien douppaamaan kissan kivuilta pahin pois. Apteekista kävin hakemassa sitten puhelinreseptillä lisää kamaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että ei välttämättä kannata aloittaa ab-kuuria samantien, vaan katsotaan, mihin päästään tulehduskipulääkkeellä, opiaatilla ja virtsaputkea relaksoivalla lääkkeellä. Kissojen vt-tulehduksista kun valtaosa on stressiperäisiä. Minä jäin siis kotiin lääkitsemään kissaa ja mies lähti yksinään ajamaan koiria isäni luokse. Seuraavan päivän työmatkakin alkoi ahdistaa, kun täytyi jättää mies kotiin lääkitsemään kaikkia kolmea kissaa (toisella kollilla kilpirauhasen liikatoiminta + kortisonikuuri ja tyttökissalla jatkuva lääkitys munuaisten vajaatoimintaan).

Ke-aamuna en olisi salille ehtinytkään, mutta olin tosiaan muutenkin päättänyt antaa käsille lepoa. Jouduin äkillisesti lähtemään työterveysasioissa (en omissani) työterveyshuoltoon, ja klo 14 aikaan oli tarkoitus olla jo laivalla kokoustamassa. Sinne päästiin ajallaan ja lähdettiin Tukholman risteilylle työmatkalle. Illallista söimme laivan italialaisessa ravintolassa ja minulle oli järjestetty oma vegaaninen kolmen ruokalajin menu, kun olin etukäteen ollut laivan keittiöön yhteydessä.

Alkupalaksi jonkinlainen leipä, päällä mm. mausteöljyä
(TODELLA valkosipulista) ja kirsikkatomaatteja

Pääruoka, ainakin kanttarelleja ja kesäkurpitsaa. Oli kovin mausteista ja hyvää.
Jälkiruoaksi minttusorbettia ja viipaloituja hedelmiä
Ennen puoltayötä menin jo nukkumaan ja aamulla heräsin kuuden aikaan. Luulin, että kello oli siirtynyt itsekseen oikealle aikavyöhykkeelle ja ajattelin sen olevan kuusi Ruotsin aikaa. Päätin tehdä hytissä pikaisen patteritreenin. Nousuja penkille, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, askelkyykkykävelyä jne. Tein neljä kappaletta seitsemän minuutin pattereita, ja kävin suihkussa. Kun olin valmis aamiaiselle, tajusin, että kello oli siinä kohtaa vasta kuusi Ruotsin aikaa, joten kävin vielä aamu-unille, josta kollega sitten parin tunnin päästä herätti aamupalaa syömään.

Ruotsissa päivä oli rentouttava. Ajoimme Yasuragi-kylpylään, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vastaanotosta saimme uimapuvut, tossut ja Yukatan, eräänlaisen puuvillaisen kylpytakin. Niissä varusteissa päivä sitten vietettiin.


Ensin suihkutiloissa istuttiin pienellä puisella jakkaralla, valutettiin lämmintä vettä puiseen koppaan, ja sillä sitten valeltiin kroppaa. Jo siinä kohtaa tuntui, että keho alkoi rentoutua. Naisporukoiden hiljainen puheensorina taustalla oli sekin oikein rauhoittavan oloista. Saunoihin emme menneet, en ole itse yhtään saunojatyyppiä (alhaisen verenpaineen takia on aina vähän tukalaa saunoissa), eivätkä muutkaan seurueestamme oikein niistä innostuneet.


Suihkutiloista siirryimme sitten kylpylän isoihin tiloihin. Kävin uimassa tuossa isossa altaassa ja totesin taas, kuinka surkea on uintikuntoni, ja kun en oikeastaan edes osaa uida. Räpiköin vaan. Olin aivan hengästynyt päästessäni altaan toiseen päähän :D. Pakko varmaan mennä jonnekin uimakouluun..



Ulkona oli katetun terassin alla lämminvesialtaat, joissa vesi oli 40-asteista. Kylpylä oli havumetsän keskellä ja ulkona satoi hiljalleen lunta. Lilluin lämpöisessä vedessä ja katselin vihreitä puita vasten satavaa lunta, ja tuntui kuin olisin vaipunut johonkin transsiin. Ei niissä pystynyt kuitenkaan kovin pitkään olemaan; sama ongelma kuin saunassa. Liian rentouttavaa :). Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntui, että verenpaine laskee kovin alas ja kun nousin altaasta, jalat tuntuivat tosi painavilta ja silmissä vähän musteni, kun huimasi aika lailla.


Yksi syvästi rentouttava kokemus olivat myös makuuasentoon säädettävät isot tuolit, jotka keinuivat todella hiljaa. Siihen kun kiipesi, veti viltin päällensä ja taas katseli ulos isoista ikkunoista, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun oli jo nukahtamassa. Tuollaisessa tuolissa vietin tunnin, kun odottelin hierontaani.

Työkaveri nappasi kuvan, kun pötköttelen tuossa (toinen vasemmalla). Vastapäätä olivat isot ikkunat ulos.
Lounasta söimme jossain paikan viidestä ravintolasta, ja listalla oli yksi valmiiksi vegaaninen annos; kevätrullia ja siitakesieniä sekä kasviksia. Lounaan jälkeen kävimme vielä raakakahvilassa syömässä "juustokakkua".
Raakakahvilan herkkuja
Sitten torkuin tosiaan tunnin verran siinä tuolissa ja menin hierontaan. Hieronta oli ihan ok, joskin turhan kevyet otteet. Sanoin kerran, että voi ottaa lujemminkin, mutta hieroja totesi "vasta lämmittelevänsä", ja kun otteet eivät siitä koko aikana juurikaan voimistuneet, niin en sitten viitsinyt enää toistamiseen sanoa.

Paluumatkalla laivalla kokoustettiin taas ensin muutama tunti ja syötiin sitten illallista. Tällä kertaa laivan äyriäisravintolassa, mutta tekivät minulle sitten oman kasvisannoksen; perunasosetta, uunijuureksia ja olikohan siinäkin sieniä.. En tullut ottaneeksi kuvaa, kun puhelin oli hytissä latautumassa. Näillä reissuilla jää proteiinin saanti aina aika olemattomaksi, eikä ollut mitään protskupatukoitakaan mukana. Taas menin nukkumaan jo 23 jälkeen, eikä muukaan porukka ollut ilmeisesti jäänyt viihteelle kovinkaan pitkäksi aikaa.

Aamulla hytissä venyttelin puolisen tuntia ennen aamiaista. Sitä kun nukkuu täysin vieraalla patjalla ja tyynyllä, niin on aina paikat jumissa enemmän tai vähemmän. Molempina aamuina söin muuten saman satsin; puuroa, leipää kasviksilla, soijamaitoa, kaurajogurttia ja hedelmän. Toimistolla en tainnut perjantaina syödä koko päivänä mitään. Ei ollut eväitä, eikä ollut nälkä. Oli jotenkin omituista, kun ei yhtään tehnyt mieli syödä mitään. Vasta iltaa kohden alkoi nälkä tulla.

En tiedä, missä mielenhäiriössä olin sopinut tärskyt ystäväni kanssa perjantaille töiden jälkeen. Olin jo peruuttamassa ne, mutta ei olla nähty aikoihin ja aikataulut tuntuvat menevän molemmilla kovin ristiin, joten en sitten raaskinut. Ja oli kyllä hauskaakin; käytiin keilaamassa ja syömässä sushia. Vasta illalla joskus 21 aikaan olin kotona ja nukahdin miehen kainaloon sohvalle.

Viikonlopun treenit jätin myöskin väliin ihan puhtaasti väsymyksestä. Nukuin pitkään molempina päivinä ja molempina iltoina meillä oli liput stand up-keikalle. Kummallakin keikalla kävi niin, että loppua kohden iski hirveä päänsärky. Sellainen jumissa olevasta selästä lähtöisin, ja kaikki miehen hierontayritykset saada veri kiertämään selkään alkoivat vain enemmän oksettaa. Lauantai-iltana turvauduin lihasrelaksanttiin ja Voltacare-lämpölaastariin. Sunnuntaina sisko muistutti Tens-laitteen olemassaolosta ja surrasin sillä tunnin verran. Niillä keinoilla pääsin pahimman yli ja tämän viikon maanantaille olikin sitten varattuna se fyssari, joka aukoi lihaskalvojani.

Lihaskalvojen käsittely forkuista ja selästä oli sen verran tuskallista, että hikoilin kuin jääkarhu tropiikissa. Hierontapöydän paperilakana oli läpimärkä, kun siitä nousin. Hieroja totesi, että oli korkea aika tulla, eikä kuulemma kyynärvarsissa "liiku mitään", kun olivat niin jumissa. Kädet olivat jääkylmät ja kämmensyrjässä on pidemmän aikaa ollut puutumista ja jäätymisen tunnetta. Aukaisusta oli kuitenkin välitöntä apua ja olen varaamassa uutta aikaa ensi viikolle. Hieroja käy siis tuolla salilla, joka on parempi vaihtoehto; nyt menin hänen kotivastaanotolleen jonnekin jumalan selän taakse. Sieltä kun lähdin pois, niin kuljin jotain pilkkopimeää metsäpolkua pitkin juna-asemalle, ja valaisin tietä kännykän led light -sovelluksella, jotta näin yhtään, mihin astun.

Tiistai-aamuna ei voinut mennä treenaamaan, kun yläkroppa oli edellisillan kalvokäsittelystä niin hajalla. Verenpurkaumia ja kosketusarkuutta siellä täällä, eikä alakropan treenaaminenkaan napannut niin kipeänä. Tänä aamuna puhtaasti väsytti/laiskotti. Heräsin kuudelta ja sain tunnin tuhrattua kaikkeen maleksimiseen. Huomenna en mene treenaamaan, koska lähden aikaisella aamulaivalla päiväksi Tallinnaan; satamassa pitää olla jo 6.30 jälkeen. Perjantaina en varmaan jaksa mennä treenaamaan, kun olen edellisestä päivästä niin väsynyt.. Ja tätä rataa. Siis oikeasti yllätän itseni, jos vielä tällä viikolla salille raahaudun. Olen vaan jotenkin aivan puhkipoikki. Pimeys sai viimeinkin minustakin otteensa. Muistan viime vuonna näihin aikoihin ajatelleeni, että pitäisin seuraavana vuonna (eli tänä vuonna) yhden tai kaksi lomaviikkoa näillä tienoin ja vain nukkuisin. Mutta uupumus tuntuu taas olevan sitä luokkaa, ettei se lähde edes nukkumisella.

Kissan virtsatieinfektio vaati sitten kuitenkin ab-kuurin aloittamisen. Annoin sille tulehduskipulääkettä sunnuntaihin asti, ja maanantain se oli ilman. Viikonloppuna olin aloittanut sille myös Cystaid-ravintolisän syöttämisen ja nesteyttänyt ruiskulla juottamalla. Eilen tiistaina kun tultiin kotiin, sen vointi oli taas huono, ja virtsa oli veristä. Raasu oli pissinyt ympäri kämppää (onneksi matot ovat edelleen siellä pesulassa) :(. Aloitin sitten samantien antibioottikuurin ja annan nyt vielä muutaman päivän kipulääkettä. Tänään vointi on jo onneksi parempi, mutta eiköhän tämä jonkinlaisen kontrollikäynnin vaadi vielä. Hammashoitoon se oli menossa joka tapauksessa loppuvuodesta, niin samaan konkurssiin sitten otetaan nuo labrat..

Tulisipa pian lunta ja valoa.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ajatuksia leuanvedosta

Keväällä 2013 sain vedettyä elämäni ensimmäisen leuan, vasaraotteella. Sitä riemastuneisuuden tunnetta en varmaan ikinä unohda. Siitä sitten kun kiristely jatkui ja painokin putosi alle 50 kiloon, niin leukoja meni parhaimmillaan jo 5-6 putkeen vasta- tai vasaraotteella. Myötäotteella en saanut yhtään, edes pompun kautta ei mennyt, kun oli jotenkin niin jäykkä koko yläselkä. Sitten taas kun painoi alkoi nousta normaaleihin lukemiin, enkä harjoitellut leuanvetoja enää niin aktiivisesti, niin tulokset alkoivat taas laahata. Heikoimmillaan tässä ei mennyt yhtään ilman pomppua, mutta nyt taas loppukesästä lähtien on mennyt pari kappaletta.

Viime aikoina olen treenannut leuanvetoja aktiivisemmin. Varsinaisessa saliohjelmassa niitä ei ole, ja otin yhden sarjan aina selkä&hauis -treenin loppuun. Siinä vaiheessa oli yläkroppa kuitenkin jo niin väsytetty, että oli ihan takkuamista se leukojen vetäminen. Hypyn kautta siis tein ja jarruttaen kymmeneen laskemalla alas. Tällä viikolla siirsin sarjan selkätreenin alkuun ja tulihan sitä tulosta taas. Kolme suorilta ja kaksi pompun kautta. Toisessa treenissä perjantaina 3+3. Tänään ohjelmassa oli olkapää-rinta-ojentaja -treeni, mutta päätin siihenkin alkuun taas harjoitella. Ja nyt kokeilin tehdä myötäotteella ja pompun kautta. Kolme kappaletta meni sillä tekniikalla ja sitten vielä kolme vastaotteella ilman pomppua. Tuli hyvä fiilis, että kyllä tämä tästä koko ajan kehittyy. Nyt yritänkin vetää leukoja aina kun siihen on mahdollisuus. Luin Lihastohtori-blogista Tuomas Rytkösen kirjoituksen aiheesta, ja sieltä mielenkiintoinen toteamus: "Horisontaalisouduilla voi siis korjata yleistä eteen kääntyneiden olkapäiden syndroomaa." Tämän tajuaminen toi myös alataljan vääntämiseen ihan uutta puhtia samantien.

Haluaisin hankkia kotiinkin leuanvetotangon, mutta meidän ovenkarmit ovat jotenkin niin onnettoman heikon oloiset, ettei niihin uskalla mitään kiinnittää. Liikaa olen nähnyt netissä videoita, missä tullaan alas tangon kanssa. Sitten on yksi leveämpi aukko, missä ei ole ovea. Toisella puolella on olohuoneen kiviseinä ja toisella jokin pieni kulmaseinä, joka kuulostaa vähän ontolta. Ei siihenkään arvaa mitään laittaa kiinni, kun arveluttaa, että porataan johonkin putkeen.. Olisi kiva, kun tässä vaikka kotikadun leikkipuistolla "ulkokuntosalissa" olisi joku rekki. Siinä on siis tällä hetkellä joku hassu soutulaite, "ylätalja" ja vatsalihaspenkki. Laitoin kaupungin puisto-osastoon viestiä, että jos sinne sellaisen saisi. Olenpahan ainakin yrittänyt :).

Tämä päättynyt työviikko on ollut henkisesti tosi raskas, ja jatkuu osittain vielä ensi viikon puolelle. Välillä koko esimiestyö ottaa niin koville, että toivoisin voivani olla vaikka puoli vuotta jossain täysin aivot narikkaan -hommassa lepäämässä; ilman vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tulevaisuudesta. Ensi viikolla lähdemme työporukalla Tukholmaan ja saattaa olla, että pääsen päiväksi Yasuragi-kylpylään, ja jos niin onnellisesti käy, bookkaan itselleni kyllä jonkun ikuisuuden kestävän hieronnan lievittämään stressiä. Tuolla on kuulemma alueita, joissa pitää olla täysin hiljaa, eli niissä ei saa edes puhua. Kuulostaa luksukselta.

Alkuviikosta treenit ja työt vielä normaaliin tapaan ja loppuviikosta siis chillaan. Tiistaina ajellaan isän luokse viemään koirat sinne muutamaksi viikoksi. Täytyy yrittää neuvotella, josko ne joulukuussa sitten heti kuun alussa tulisivat takaisin. Tälle viikolle salitreenejä kertyi taas viisi kappaletta, joista viimeisen teinkin tänään eilisen sijaan. Jotenkin vaan olin niin työviikosta puhki, että nukuin eilen pitkään. Heräsin vasta 8.30 aikaan ja koirien lenkittämisen jälkeen väsytti vaan edelleen. Siirsin sovinnolla treenin tälle päivälle, ja tänään sitten olinkin jo aamuvarhain salilla treenailemassa.

Tein tällä viikolla taas yhden alakropan treenin, kaksi selkä-hauis -treeniä ja kaksi rinta-olkapää-ojentaja -treeniä. Ensimmäisellä ojentajatreenillä otin taas kokeeksi mutkatangon. Olen sitä aina välillä kokeillut, ja jotenkin tuntunut hankalalta koko liikerata. Nyt se on alkanut sujua. Ensimmäistä sarjaa tehdessä oli kuitenkin käydä köpelösti, kun yhtä aikaa tuli sekä näkö- että tunnehavainto ojentajassa kipittävästä hämähäkistä. Kiljaisin niin kovaa, että peilit olivat särkyä. Mutkatanko lensi kiivaassa kaaressa lattialle, ja törmäsi taljatelineeseen. Onneksi salilla ei ollut ketään muuta, eikä mitään rikkoutunut. Jos minulta kysytään, mitä inhoan tai pelkään, en koskaan sano hämähäkkejä tai ötököitä, kun eivät ne tule yleensä mieleen. Niin harvoja kohtaamisia on ollut niiden kanssa. Mutta sitäkin säikyttävämpiä kyllä; just tuollaisia, että kiipeää omassa kropassa tai on yhtäkkiä aivan lähietäisyydellä silmien edessä. Ja että pitääkin aina kiljua, nolottaa jälkikäteen oma hysteerisyys.. Vielä tämänkin päivän treenissä silmäilin mutkatankoa epäluuloisesti, ravistelin sitä ja kopautin pari kertaa lattiaa. Olen aika varma, että sen tangon mukana se viimeksi kipitteli, kun noita tankoja säilytetään sellaisissa metallisissa lattiatötteröissä, jotka ovat pimeitä ja pölyisiä, oikein passeleita pikku hämsyn kodiksi. HRRH.

Nyt saisivat nuo tuulet laantua huomattavasti, jotta ensi viikon laivamatkailusta jää muutakin mieleen kuin hytin katto. Ja siis reissu toteutuu, jos edeltävän yön ohjelmistopäivitys menee putkeen. Jos ei, niin sitten jäädään toimistolle..

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.
Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut
En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.
Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.