perjantai 17. huhtikuuta 2015

Alkuvuoteni murmelina

Tämä alkuvuosi muistuttaa kovin paljon viime vuoden alkua. Jännetuppitulehdus ranteessa uusiutui ja sitkuttelun jälkeen luovutin ja hain siihen kortisonipistoksen käsikirurgilta viikko sitten. En saanut aikaa samalle, joka sen viime vuonna laittoi, harmi! Jotenkin on sellainen olo, että jos annan jonkun piikittää hervottomalla neulalla kipeään kohtaan kortisonia, niin sen on parempi olla paras mahdollinen. Mutta sille lääkärille ei ole vastaanottoaikoja ennen kuin kesäkuussa ja nekin Kouvolassa.. Olisin ollut valmis menemään Kouvolaan vaikka heti, mutta en kyllä kesäkuuhun asti odota.

Onneksi työterveyslääkäri suositteli toista lääkäriä, joka osoittautui kyllä oikein pätevän oloiseksi myös, ja ensimmäisestä vaihtoehdostani poiketen oli jotenkin enemmän läsnäoleva ja kiinnostunut minusta potilaana muutenkin. Kerroin, että vaiva on ärtynyt uuden koiran taluttamisen seurauksena, ja hän kyseli, millainen koira minulla on, ja muutenkin jutusteltiin siinä kaikenlaista. Lopuksi hän sitten puhui vaivan uusiutumisesta ja sanoi, että minulla on varmasti toivoa, kun tälle on selkeä syy, ja "syy siitä vähän kasvaa ja järkiintyy".

Mietin, että nyt olen sitten neljä viikkoa treenaamatta, kuten viime vuonnakin, jotta ranne paranee. Mutta kun se alkoi jo alkuviikosta olla täysin oireeton, niin mieleen hiipi ajatuksia, että "jos mä vaan ihan vähäsen käyn kokeilemassa yläkropan treeniä..” ja kuinka ollakaan, päälle iski joku virus. Kamala kurkkukipu meinasi viedä yöunet, ja nyt on ääni täysin kadonnut. Pihisen ja yskin. Tänään jäin töistä kotiin, kun olin jo aivan veto pois kaikesta yskimisestä. Tästä se nyt vielä puuttuu, että kylkiluu murtuu.

Mutta siis kuten viime vuonnakin, kortisonipistoksen ottamisen jälkeen sairastuin, joten treeneihin meno siirtyi ja ranne saa rauhassa parantua. Toivottavasti loppuvuosi ei toista viime vuotta, ja säästyisimme lemmikkien menetyksiltä ainakin tänä vuonna.

Jotkut rannetuet on nyt varmaan hankittava, ja ryhdyttävä tekemään erillistä vahvistavaa treeniä niille. Menen maanantaina fysioterapeutille, jatkokäyntejä tuolle jalan/pakaran hermokompressiolle, niin pyydän sitten samalla ohjeita tuolle ranteelle. Ja itse asiassa olkapäällekin. Se vaan napsuu ja välillä on vähän kipeä. Kaapon lenkkeilyttäminen rampauttaa minut niin, että olen käynyt pari kertaa lenkittämässä sen juoksuvyön kanssa, siis vaikkei juostakaan.

Toivon, että tämän kuun aikana kuitenkin jo pääsisin salitreenien pariin edes kevyesti. Kunhan tämä ihme virus menee nyt ohi. Olisinhan koko ajan voinut mennä salille tekemään vatsalihastreeniä, alakropan treeniä, jotain kuntouttavaa toispuoleista yläkropan kevyttä treeniä, mutta en ole ihan oikeasti jaksanut. Päivät on ohjelmoitu niin täyteen töitä, autokoulun teoriatunteja, ajotunteja, koirakoulua (nojoo, kerran ollaan siellä käyty), fyssaria, koirien erikseen lenkittämistä (Kaapon liikunnantarve noin 200x vrs. Kutin) ja kissojen hoitamista + eläinlääkärikäyntejä että jostain on vain karsittava. Joitakin bookattuja menoja olen perunutkin ihan vain sen vuoksi, että ei enää jaksa. Janne hoitaa kaupassakäymiset nykyään melkein kokonaan yksin ja muutenkin panokseni kaiken ylläluetellun ulkopuolelle on miinusmerkkistä. Yksi kiva työmatka Tukholmaan jäi väliin, kun ei vaan enää mahtunut tähän yhtälöön. Siellä ne kollegat olivat porhaltaneet ympäri aurinkoista Djurgårdenia Segway-ajelulla, joka oli minun ideani, plääh. Onneksi kuitenkin olivat tykänneet hurjasti!

Mikä ihme tuo iho-oire on?
Ensi viikolla on maanantaina ennen töitä ajotunti, töiden jälkeen fyssari, tiistaina Kutin eläinlääkäri (ontuu, ja olisiko nisäkasvain uusiutunut, kirsussakin tuo ihmeellinen syöpymä, joka näkyy ylläolevassa kuvassa), keskiviikkona teoriatunti, torstaina ajotunti, perjantaina Kaapon dagis-päivä (vie henkisiä resursseja sen kuljettaminen sinne ja takaisin, kun pitää lähteä ja mennä tiettyyn aikaan, ja olla koko ajan silmät selässä ja valppaana pelottavien tilanteiden varalta) ja sunnuntaina koirakoulu.

Tuohon päälle sitten sellainen 3+ tuntia koiran lenkittämistä/ulkoilua päivässä, niin nyt on kyllä pää niin täynnä sitku-ajatuksia. Sitku mä oon terve, sitku ajotunnit on ohi, sitku teoriatunnit on käyty, sitku koirakoulu loppuu. Janne satutti jalkansa tuodessaan Nannaa eläinlääkäristä, ja kävelee nyt kepin kanssa, joten sekin on vähän arkea mutkistanut. Joinain päivinä on niin väsynyt, että melkein alkaa itkeä, jos koirapuistossa ei ole ketään (juoksuttajaa Kaapolle).
Kaverit, missä ootte?
Ja ajotuntien jälkeen/aikana sitä varsinkin meinaa itkeä. Ihan hemmetin pelottavaa ohjata autoa tuolla liikenteessä. Kun ei ole edes koko välineen hallinta vielä kunnollisella tasolla, niin sitten mennään tuonne kiireisten autoilijoiden sekaan sotkemaan. Kerran joku tööttäsi takaa, kun ajoin risteykseen liian hiljaa. Itse en siitä niin paineistunut, mutta opettajaa selvästi ärsytti se tööttääminen. Ajan aika hiljaa muutenkin, joku 18 km/h tuntuu jo hurjalta :D. Se koko kytkin-vaihde-jarru-kaasu-käsijarru-ratti -kombo vie niin paljon kapasiteettia keskittymiseltä, etten kyllä mitään muuta liikennettä oikein ehdi edes seurata, saati sitten jotain liikennemerkkejä. Mutta vasta viisi ajotuntia takana, ehkä tämä tästä.

Niin, eläinlääkärit. Ensin meni Olli kovasti huonoon kuntoon, ei syönyt ja vetäytyi vain omiin oloihinsa. Maukui kiukkuisesti, kun sitä nosti. Epäilin, että fosforitasot ovat nyt laskeneet liikaa, koska sillä on sellaista ongelmaa. Eläinlääkäri oli alunperin ehdotellut, että voisi juottaa maitoa. Olli oli eri mieltä tästä ideasta, mutta keksin ostaa maitojauhetta ja laittaa sitä liivatekapseleihin. Niitä sitten syötin sille ja nesteytettiin lisää, ja sen vointi parani. Veriarvot tsekattiin ja fosforitasot olivat nousseet. Päädyttiin nyt kuitenkin sitten leikkauttamaan siltä nuo kilpirauhaset pois. Se leikkaus on reilun viikon päästä.

Enimmäkseen onneksi
rauhanomaista rinnakkaiseloa
Sitten Kaapo pääsi härnäämään Nannaa ☹. Olli ja Viiru antavat Kaapolle pataan, jos se häiritsee niitä, ja se on auttanut. Mutta Nanna on liian kiltti ja vain maukuu vihaisesti ja yrittää pakoon. En tiedä, mitä tapahtui, mutta kuulin vain makuuhuoneesta Kaapon turhautunutta haukkumista (sellaista, kun se yrittää saada jotain leikkimään) ja Nanna oli sängyn alla ja murisi hirmuisesti. Pitkään sen jälkeenkin, kun Kaapo oli hätistelty pois. Viikonlopun aikana Nanna muutti vaatekaappiin asumaan ja syötin sitä sinne ja juotin ruiskulla vettä ja elektrolyyttejä. Ollaan yritetty kahdesti nesteyttää nahan alle, mutta tilanne on aivan liian stressaava Nannalle. Ruiskusta se kuitenkin juo ilman ihmeempää vastustelua. Kävin sitten sen kanssakin lääkärissä, kun vointi ei näyttänyt paranevan ja huomasin pari päivää tilanteen jälkeen, että se ontuu. Onneksi kyseessä oli vain venähdys. Se sai klinikalla nestettä, bentsoja ja kipulääkettä kotiin tarvittaessa annettavaksi. Ja nyt on jo entisellään muuten, mutta kipittää kyllä koiran nähdessään karkuun. Se oli ihana kuulla, että sen veriarvot olivat munuaisten vajaatoiminnasta huolimatta oikein hyvät. Ei se vajaatoiminta siis ole poistunut, mutta ei ole edennytkään. Mutta suu on huonossa kunnossa, joten hammaskiven poistoon samana päivänä kun Olli leikataan. €€€€€€. Blogin nimi voisikin kai olla How I met my vet bills.

Juoksemassa kävin pariin otteeseen ennen sairastumista, mutta siihen hommaan on edelleen mielenkiinto vähissä. Juoksen vain koiran vuoksi. Sykemittarikaan ei ole ollut käytössä, kun en ole jaksanut vaihtaa patteria sykevyöhön. Voi niitä aikoja, kun sai hepulit, jos huomasi lenkillä, ettei mittari toimi.. Huomasin tuossa, etten ollut yhtä lenkkiä merkannut edes Heiaheiaan, ja sekin on tavallaan jonkinlainen henkinen edistys ainakin suorituskeskeisyyttä karistettaessa. Nyt kun vielä saisi sen liikunnan ilon tähän, niin hommat sujuisivat aika mukavasti. Tuosta taulukoinnista, mittaamisesta ja suorituspaineistahan olen pyrkinyt eroon jo pitkään, mutta en toki halunnut, että sen kääntöpuolena on monotoninen liikkuminen tyyliin “teen, koska pakko”.

Ruokailuja olen onneksi saanut järkevöitettyä. Aika pohjalla käytiin, nimim. söin hemmetisti herkkuja joka päivä. Sitten tuli joku pohjakosketus ja nyt kuudetta päivää ilman herkkuja, woop woop. Minulla ei siis mitään ole herkuttelua vastaan muuten, mutta kun se alkaa mennä tuollaiseksi, että varsinainen ruoka jää syömättä ja elelen vain kekseillä, niin ei se oikein kohenna omaa surkeaa oloa. Sieltä ei-niin-terveelliseltä puolelta saa yhden maininnan tuo kuvan juusto, jonka Janne toi jostain ekokaupasta. Ihan kelvollista leivänpäällysjuustoa vegaanille. En ole lapsuudessani juustoja tottunut syömään, joten tähänkään ei mikään himo ole tullut, mutta hyvää se kuitenkin on, ja ainakin omasta mielestäni ihan lehmänmaitojuuston veroista.

Blogi päivittyy nyt aika harvakseltaan, kun on hektisempi vaihe elämässä. Mutta kunhan tuo autokoulu nyt ainakin tuosta saadaan päätökseen ja treenit taas aloitettua, niin toivon pääseväni taas suunnilleen kerran viikossa päivitysrytmiin takaisin kiinni.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin



"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment
and not trying to distract yourself with everything else
– gaining a new understanding of yourself and life." -Paul Godfrey

Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.

No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.

Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".

Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.

Onnellisia hetkiä
Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.

Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.

Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.

Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.

Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.

Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.

Yllättävän mielenkiintoista luettavaa
Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..

Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin  - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..

Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.

Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa
Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!


Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.

Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.
Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..


Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa
Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)
Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ja kuinkas sitten kävikään

Viime postauksesta on ikuisuus, tai siltä ainakin itsestä tuntuu. Blogi on ollut mielessä varmaan joka päivä, ja mitä enemmän asiaa kasaantuu kerrottavaksi, sen isompi kynnys tuntuu olevan kirjoittaa, kun tiedossa on kilometripostaus. En oikein osaa jaotella asioita lyhyiksi postauksiksi. Olisin laittanut tähän alkuun sisällysluettelon, mutta en prkl saa noita anchor tageja toimimaan, niin antaa nyt olla..


Tätä päivää edeltävä salitreeni oli maanantaina 23.2., eli edellisen postauksen jälkeisenä päivänä. Töissä oli sitten pieni kriisitilanne viikon puolivälistä alkaen, ja se vaati läsnäoloani niin aikaisin aamusta, ettei salille ehtinyt ja loppuviikkoakohden huolta aiheutti Kaapo-koira, joka kävi päivä päivältä enemmän kierroksilla Helsingin keskustan läpi kuljettaessa. Torstaina 26.2. sillä alkoi ärhäkkä vesiripuli, jota yritin tietenkin alkuun hoitaa ihan kotiohjein; kevyttä ruokaa, maitohappobakteereja, muita tukivalmisteita. Juostiin yölläkin parin tunnin välein ulkona, kun mikään ei pysynyt sen sisällä. Sunnuntaina varasin jo aikaa lääkärille seuraavaksi päiväksi, kun huomasin, että sen alkoi olla vaikea mennä makuulle, joten lähdettiinkin sitten päivystykseen. Kaverilta sain kyydin sinne ja takaisin kotiin, ja vielä apteekin kautta, siitä oli ihan korvaamaton apu. (Taas kerran harkitsen ajokortin hommaamista, mtta sitten pitäisi olla myös auto ja käyttääkin sitä muulloinkin kuin hätätapauksissa, jotta se ajotaito pysyisi yllä..)

Päivystävä eläinlääkäri oli vähän sählän oloinen, tapasin hänet viime kesänä Nekku-kissan kanssa, eikä tehnyt silloin(kaan) suuren suurta vaikutusta, kun ei saanut otettua kissasta verinäytettä, eikä "uskaltanut ruveta nesteyttämään". Nyt pisteitä laski mm. se, että hän vakuutteli alkuun, että giardia-testin voi tehdä verinäytteestä ja muutenkin pläräsi koko ajan manuaaliaan. No, tällä kertaa hän sai sentään neulan tökättyä koiraan, ja pistettiin litran verran ringeriä kaveriin. Olisin itse nesteyttänyt sen annoksen useampaan kohtaan, mutta hän oli sitä mieltä, että puoli litraa voi mennä yhteen kohtaan. Niinpä ne nestepahkurat sitten tihkuttivat ulos sitä nestettä aika lailla; sitä oli mielestäni ihan liikaa yhteen kohtaan.

Saatiin suolistoantibiootit ja kipulääkkeet, ja halusin välttämättä ottaa haima-arvon, mikä oli kyllä normaali. Tuolla kaupungin eläinlääkärillä on sellainen typerä järjestely, että lääkärit joutuvat itse ostamaan omat lääkkeensä sinne. Olisin halunnut ensimmäisen antibiootin ja kipulääkkeen pistoksena, jotta vaikutus alkaa mahdollisimman pian, ja pyysin myös B12-pistosta koiralle, kun kissojen eläinlääkäri sen antaa aina vakiona kaikille vähän heikommassa hapessa oleville piristysruiskeena. On sanonut, että siitä ei ole haittaa, ja ruoansulatushäiriöissä siitä saattaa olla puutetta. Mutta mitään näistä hänellä ei ollut antaa. Sanoi, että B12 on niin kallista, ja sitä meni harvoin, niin puteli meni vanhaksi. No olisi vaan käyttänyt sitä ahkerammin ja laskuttanut asiakkailta :). Harva käy nurisemaan jostain vitamiinipistoksen hinnasta, ei siitä yhtä eläintä kohden kuitenkaan tule niin arvokasta. Mitattiin kuitenkin se arvo, ja se oli 279 (viitearvot 200-800). Sain nuo verikoetulokset siis pari päivää myöhemmin.

Tässä se sitten meni loppuviikko. Olin niin väsynyt yöheräilystä, että treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Ja koiralle piti tietysti kokkailla yhtä sun toista sulavaa ja vatsaystävällistä sapuskaa. Lisäksi piti huolehtia myös Kutista.

Sain Kutin lauantaina meille, ja voi luoja se oli lihonut. Olen niin kiukkuinen isälle, joka on syöttänyt koiran tuollaiseksi porsaaksi. Varmaan neljä kiloa ylimääräistä koiralla, jonka pitäisi painaa 27-28 kiloa. Isä oli vielä käynyt sen kanssa puntarissa jossain välissä ja oli silloin kuulemma painanut 30 kiloa. Siinä kohtaa olisi jo pitänyt reagoida! Voi laskea, mitä se tekee suhteessa ihmiselle; itse kun ottaisin kahdeksan kiloa massaa parissa kuukaudessa, niin se ei lihasta olisi. Ja kun koiran pitäisi pysyä nivelten ja nisäkasvainriskin vuoksi sutjakassa kunnossa. Argh! Nyt se on sitten dieetillä. Neljä vuotta sitten pudotin siltä seitsemän kiloa puolessa vuodessa, mutta silloin se oli vasta 8-vuotias, ja laitoin sen aamuisin juoksulenkille. Nyt en voi 12-vuotiasta mummokoiraa samalla tavalla liikuttaa, nivelrikon vuoksikaan. Mutta lenkille se joutuu joka tapauksessa, ja ruoka-annokset ovat mitättömiä.  Jos se olisi minun päätettävissäni, niin koira jäisi nyt lopullisesti meille, mutta isän koirahan se virallisesti on, ja kumpikin ollaan siihen hyvin kiintyneitä.

Koska Kuti on nyt meillä, ja Kaapo toipui vatsataudista, niin Kaapo ei ollut sitten maaliskuun ensimmäisellä viikolla päivähoidossa ollenkaan. Se stressi kaupungin läpi kulkemisesta olisi ollut toipilaalle liikaa. Tällä viikolla jatkettiin päivähoitoa, mutta nyt vain kahtena päivänä viikossa, että se ehtii palautua välillä siitä kaupungin härdellistä. Ratikat, lakaisukoneet, yllättäen kadulle ovista pompahtavat ihmiset, sateenvarjot yms.; kaikkea sellaista se jännittää. Nyt tekee kevät tuloaan, ja ensimmäiset skeittarit pöllähtivät jo kaduille.. "jee".

Namien kanssa kuljetaan, mutta aina välillä joku tilanne on liikaa, ja koira hermostuu. Ja aina loppuviikkoa kohden sen kierrokset nousevat korkeammalle. Eli nyt sitten otetaan vähän huilipäiviä. Päivähoito on kuitenkin muuten mielestäni hyvä juttu koiralle. Tämän yhden viikon kokemuksella tuo kaksi päivää on just passeli. Se on tosi väsynyt hoitopäivien jälkeen ja lepäilee kotona hyvin Kutin kanssa, ja ehtii palautua seuraavaan hoitopäivään mennessä. Hoitaja kertoi, että päivähoidossakin se mielellään ottaa pientä breikkiä, ja menee omaehtoisesti häkkiin lepäilemään ja tarkkailemaan muita. Hoitaja on sitten laittanut ovea vähän kiinnimmäksi, että se saa olla rauhassa, mutta pääsee sieltä halutessaan pois.

Työhuoneessa on niin hirveän sotkuista, että harkitsen jo hommaavani jonkun
raivaus- ja purkutöihin erikoistuneen siivoojan.. Ikkunan alla tyynyllä nukkuu kissa.
Nyt kun ne ovat kahdestaan ja kissojen kanssa kotona, niin viriteltiin webbikamera ja audacity nauhoittamaan, että onko kuinka paljon haukkumista, ja saavatko kissat olla rauhassa. Kaapo on kyllä koko ajan tottunut yhä enemmän kerrostalon ääniin ja ollaan treenailtu hiljaa olemista aktiivisesti, mutta kyllä se vieläkin esim. postinkantajalle kimpaantuu. Mutta muuten näyttää hyvältä. Ei ole mitään tuhoja tehty ja webbikamerastakin näkyy lähinnä nukkuvia koiria. Muutamat haukkukerrat oli alkuviikosta päivän aikana, loppuviikkoa kohden nekin vähenivät (ja sitten en enää nauhoittanutkaan). Kissatkin ovat tosiaan saaneet olla aivan rauhassa, Olli on välillä jopa nukkunut Kaapon kanssa sängyllä.

Vammoista:

Hoitopäivien aamuina kävin tällä viikolla Kaapon kanssa juoksemassa vakiolenkkini, vähän vajaan seitsemän kilometrin pyrähdyksen. Koira vetää niin paljon, etten ihmettele, jos se nukkuu päivähoidossa aamuisin pari tuntia putkeen (näin kertoivat). Jos itsekin raahaisi 2,5-kertaisesti oman painonsa edestä taakkaa juosten, niin väsyttäisi varmasti. Juokseminen ei itsessään ole nyt ollut mitään älyttömän nautinnollista, sillä lenkin puoliväliin mennessä tuo pakara alkaa olla jo aika kärttyinen.

Kävin työfysioterapeutilla, joka teki kaikenlaisia liikkuvuusharjoituksia, joiden tulokset olivat surkeat. Olipa yllättävää. Mm. tämä venytys on minun tapauksessani sellainen, että polvi sojottaa viistosti kohti kattoa. Ei puhettakaan, että saisi säärtä vaakatasoon. Sitä työfyssari päivitteli ja lopulta kirjoitti minulle lähetteen alaraajojen ongelmiin erikoistuneelle fysioterapeutille Ari Mäkelälle. Kävin hänen vastaanotollaan viikko sitten ja olin positiivisesti yllättynyt.

Ari kävi läpi joitain samoja asioita, mitä edellinen fyssarini Art-Fysiossa, mutta minulla oli aina hieman vaikeuksia ymmärtää häntä ja hahmottaa kokonaisuutta. Nyt sain jotenkin jutun juuresta kiinni. Ongelma ei nyt siis ole ilmeisesti piriformis, vaan pakarassa on "voimakas hermokompressio", joka lähtee joko alaselästä (vanha välilevyn pullistuma) tai sitten pakarasta itsestään. Voisin kuvitella, että alaselästä, koska esim. tämä asento helpottaa painetta. No, sitä helpotetaan nyt pumppaavalla liikkeellä. Lisäksi gluteus medius on heikko, fyssarin sanoin "täysin passiivinen", joten sitä voimistetaan ja aktivoidaan sitten omalla harjoituksellaan. Heikkouden huomaa esim. siinä, kun seison yhdellä jalalla, lantio kippaa sivulle. Pari muutakin testiä osoitti sen voimattomuuden.

Sitten on vielä nilkka ja varpaat. Paino ei jakaudu tasaisesti oikealla jalalla, vaan tulee liikaa muistaakseni tuohon sisäsyrjälle, ja nilkka ei pysy suorassa. Fyssari kysyi, olenko koskaan ajatellut, miksi isovarpaissani on noin isot kovettumat. No enpä ollut, sukuvikana olen pitänyt, jos jotain. Minullahan on tosi törröttävät vaivaisenluut, ja en edes tiennyt, että ne ovat vaivaisenluut ennen kuin muutamia vuosia sitten, kun jalkahoitaja kysyi, että ovatko ne kipeät. Niistäkin olin ajatellut, että joidenkin jalat vain ovat tämän muotoiset. Mutta siis kovettumat ja vaivaisenluu kai molemmat nyt kiertyvät sen ongelman ympärille, että on virheasentoa nilkassa ja varpaat eivät hermotu kunnolla. Teen siihenkin nyt sitten harjoituksen.


Kokeilkaa tuota varvasharjoitusta, ja kertokaa, onnistuuko se teiltä? Mulla siis nousee aina kaikki varpaat ilmaan, en saa erikseen isovarvasta nostettua. Saan sen kyllä laskettua, mutta varsinkin vasemmalla jalalla sekin vaatii oikein kunnolla keskittymistä. Toivon, että harjoittelun myötä rupeaa tuokin onnistumaan. Mutta en ole koskaan myöskään osannut tehdä Star Trekistä tuttua LLAP-tervehdystä.., sormet eivät vain suostu yhteistyöhön.

Nyt on parin viikon ajan ollut ranne taas kipeänä. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on ilmeisesti uusiutunut, joskin lievempänä. Aamuisin se juilii herätessä, mutta muuten on aika pientä. Pelästyin kuitenkin sen verran, että päätin antaa sille kunnolla lepoa. Kylmähoitoa jaksoin jopa yhden päivän, Voltarenia olen sivellyt silloin tällöin. Kaapon taluttamisesta se lienee ärsyyntynyt, koska hirtän käteni siihen talutushihnaan. Nyt on pakko taluttaa oikealla kädellä, mutta kun koira kulkee enimmäkseen vasemmalla, niin kroppa vähän kiertyy. Kohta varmaan oikea olkapää sanoo sopimuksen irti.

Googlailin tuota vaivaa taas ja luin ihmisiltä hyviä kokemuksia jäsenkorjaajista yms., jotka ovat hoitaneet vaivan kuntoon esimerkiksi olkavarren tai niskahartiaseudun käsittelyllä. Useinhan vaivojen alkuperä on jossain muualla kuin oireilevassa kohdassa. Muistin lukeneeni loppuvuodesta Suvin blogista kokemuksen jäsenkorjaajalla käynnistä ja varasin tuolle samalle tyypille ajan. Kuinka ollakaan, oli aika samanlainen kokemus ja meilailtiin tuossa vielä lisää sen hoidon jälkeen ja aika samaa stooria ollaan ilmeisesti kuunneltu :). Hoito teki tosi kipeää. Se oli vähän kuin lihaskalvojen hierontaa, mutta ehkä paikoitellen vielä kamalampaa. Koko kroppa käytiin läpi. Kuten Suvilla, niin minunkin lantioni ja polviniveleni olivat vinossa, ja pohkeet jumissa. Sen lisäksi

  • jalat olivat eripituiset, nilkan luut eivät osuneet yhteen, mutta sen käsittelyn jälkeen kyllä, eli kun se lantio oli vinossa ja korjasi sitä eripituisuutta. Fyssarihan sanoi, että harppaan toisella jalalla pidempää askelta, ja se saattaisi liittyä tähän myös. 
  • oikean reiden yläosassa, tuossa sivussa (vähän lonkkaluun alapuolella) on kehittymässä kuulemma rasvapatti?! Mieleen tuli vaan jotain epämääräisiä ajatuksia selluliitista, siis sellaisesta lääketieteellisestä tulehdusperäisestä selluliitista. Mutta hän sai sen jotenkin pehmenemään omien sanojensa mukaan. Oli se kyllä kipeä kohta siinäkin.
  • rinnan alta kainalosta löytyi joku kipeä imusolmuke ja sain kuulla pelottelua syövästä, mutta huojensi kyllä mieltä, kun Suvilla oli ollut samanlainen, että ehkä en nyt ryntää mihinkään tarkempiin tutkimuksiin. Mennään sitten joukkoseulontaan, kun kutsu käy.

    Ja täytyy sanoa, että kun sitä käsiteltiin, niin ihan ronskisti hän vaan piti tissistä kiinni ja kyllä siinä mielessä kävi kaikenlaiset "kansanparantaja ahdisteli naisia vastaanotollaan" -lööpit ja olin aika varautunut. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että hierojat yms. ovat tosi korrekteja kosketellessaan ja ettei vaan mikään paikka vilahda. Tämä ei kyllä kainostellut yhtään.
Kun hän käsitteli tuon vasemman ranteen ja forkun, niin jännetuppi-kipu hävisi kokonaan. Sitä riemua kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkeen kipu on palannut entistäkin lievempänä. Jospa se tästä pikkuhiljaa tokenisi.. Nyt vaan oikea forkku on ollut kipeä siitä käsittelypäivästä lähtien, vähän kuin sellaista lihaskipua. Samoin penikat. Jotain ihmeitätekevää kylmägeeliä hän kauppasi, mutta en nyt sitten ostanut. Sorruin kyllä ostamaan silikoniset isovarpaan erottimet ja jonkun akupunktiota jäljittelevän sormirenkaan :D.

En nyt tämän yhden kokemuksen perusteella ihan varauksetta suosittele, mutta jotkut ovat tosiaan saaneet jo kerrasta avun sitkeihinkin vaivoihin. Tuo hermokompressio tai mikälie, sekin oli aika maltillinen hoitoa seuranneen vuorokauden ajan, mutta palasi sitten taas ihan entisenlaisenaan. Istuminen ja juokseminen sen edelleen suututtavat. En tiedä, onko juostessa se tärähtely syyllinen vai mikä. Kun sitten taas salitreeni ei tosiaan vaikuta suuntaan tai toiseen.

Juoksemisesta:

en nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä himmailla. Saanko pahempaa vauriota aikaiseksi, jos juoksen? Tosiaan eilen oikein kuulostelin, että missä vaiheessa kipu alkaa ja pahenee. Tuo noin seitsemän kilsan lenkki menee noin 40 minuuttiin. Noin kymmenen minuutin juoksun jälkeen se ilmoittelee ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Parinkymmenen minuutin kohdalla sen tuntee jo koko ajan, ja se on lievästi inhottavaa, mutta pystyn silti juoksemaan, eikä se omasta mielestäni vaikuta askellukseen tai tekniikkaan mitenkään. Viimeiset 10-15 minuuttia menee niin, että alkaa jo vähän kaivata kotiin, ja raaja tuntuu väsyneeltä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole sietämätöntä. Joku kympin lenkki menisi kuitenkin varmaan loppupuolella ihan vain kävelyksi, luulisin. Sitä ei enää edes kunnolla muista, millaista oli juosta vauhdikkaasti ja ilman kipua missään. Eikä siitä niin kauan edes ole, pari vuotta.

Salitreenistä:

Tänään aamulla kävin sitten salilla, ja edellinen kerta oli tosiaan melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kun haluan vielä tuota rannetta säästellä, niin tein vain alakropalle treenin. Nyt kun tuo varpaiden hermotus oli mielessä ja blogeissakin on puhuttu paljon siitä, että pitää treenata niin, että se tosiaan tuntuu se työ kohdelihaksessa, niin päätin tiputtaa takareisilaitteessa painot kunnolla alas ja tehdä pidempää sarjaa. Pidin lantion tiukasti penkissä ja keskityin tekemään työn takareisillä ja kyllähän se hapotteli siellä nyt eri tavalla kuin mitä muistikuvat olivat edellisestä kerrasta.

Sen jälkeen treenasin etureidet laitteessa hitailla toistoilla ja tekniikkaan keskittyen. Siitä ei mitään erityistä huomioitavaa. Kolmantena liikkeenä treenasin nyt gluteus mediusta taljassa. Laitoin nilkkaremmin kiinni taljaan ja tein hitaita sivupakarapotkuja. Peilistä tsekkasin, että lantio pysyy pystyssä, eikä muljahda sivulle. Polte oli hirvittävä, mutta uskon, että tästä ne mediukset lähtee voimistumaan. Eikö kehitys olekin aina nopeinta alussa?


Vasta neljäntenä liikkeenä tein askelkyykkyä smithissä, ja tuntuma oli nyt ihan erilainen, kun alla oli tuo hidas kidutus sivupakaroille. Smithin jälkeen prässiä, jossa jouduin vähän pudottamaan painoja edelliskerrasta. Aluksi funtsin, että tästä se lähtee, rappio. Ikää tulee lisää, ja lihakset surkastuvat heti, kun salilta on pois pari viikkoa. Mutta sitten tajusin, että harvoin olen prässiä viimeisinä liikkeinä tehnyt.. Lopuksi yllätin itseni ja treenasin vielä pohkeet varvistelemalla tanko niskassa korokkeella. Oli hyvä treeni, ennen kaikkea pääkopalle. Tehdään nyt sitten alakroppaa niin kauan kuin ranne oireilee. Prässiinkin ladoin tavallista enemmän kiekkoja, kun en halunnut rasittaa rannetta kanniskelemalla niitä 25 kilon limppuja.

En nyt uskalla mitään treenisuunnitelmia tänne blogiin kirjoittaa. Tuntuu siltä, että jos tänne jotain suunnittelen, niin toteutuukin ihan päinvastaista. On se toiminut joskus toisinpäinkin; olen tuuminut, että en ehdi/jaksa tms. mennä salille, niin sen pohjalta olenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja marssinut treenaamaan. Nyt on tarkoitus hieman kiristellä, mutta maltilla. Lähinnä herkkupäivät pois jättämällä tai vähentämällä. Salin peilistä tuijotti vyötärö, joka on sirommatkin päivänsä nähnyt. Jospa kevättä kohden pääsisi taas hyödyntämään vaatekaapista muutakin kuin muutamaa paria farkkuja?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Voisi luulla että 4:30 aikaan saisi yksin treenata?

Voi ei, edellisen postauksen jälkeen unohdin saman tien tuon, että "kokeilen postata joka päivä" :D :D.  Maanantaina vaikutti siltä, että työviikosta on tulossa tavallista rauhallisempi, voisin käyttää vähän saldotunteja pois ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta niin vain sitä joka päivälle sitten ilmaantuikin ihan riittävästi tekemistä. Joten se siitä postaan joka päivä -ajatuksesta. Viikot tuntuvat nykyisin menevän ihan yhdessä hujauksessa.

Ensi viikon perjantaina toinen kollimme Olli menee jälleen eläinlääkäriin tarkastukseen. Sillä todettiin kolme viikkoa sitten huolestuttavan korkea veren kalsium, joka saattaa olla seurausta kilpirauhasongelmasta tai lisäkilpirauhasista. Hoidoksi saatiin kortisoni ja lisäksi sitä on pitänyt nesteyttää nahan alla muutaman kerran viikossa keittosuolalla. Kissa makaa lipaston päällä olevalla patjallaan, Janne silittelee ja pitelee sitä paikoillaan ja minä tökkään neulan sen takareiteen. Välillä se 100 millin keittosuolapurkki tuntuu sujahtavan kissaan yhdessä hujauksessa ja välillä kestää ikuisuus. Mutta ollaan nyt saatu se joka toinen päivä tehtyä ilman suurempia rimpuiluja, ja kissa on voinut paljon paremmin. Ennen eläinlääkärikäyntiä se oksenteli, söi huonosti ja laihtui. Lääkäri sanoi, että sen vointi muistutti kestokrapulaa tuon kalsiumarvon johdosta. Ikää Ollilla on jo 16 vuotta, joten saattaa olla, että tuo nesteytys tuli nyt sen loppuelämän ajaksi, en tiedä. Yksi vaihtoehto olisi leikata lisäkilpirauhanen (tai kilpirauhanen), mutta en tiedä, haluanko noin vanhaa kissaa enää leikkauttaa..

Se kissajutuista. Kuluneella viikolla heräsin kahteen otteeseen neljältä, ja olin salilla jo puoli viiden jälkeen. Maanantaista jo kerroinkin, ja sitä luulisi, että tuohon aikaan aamusta saisi olla yksin treenaamassa, eikä tarvitsisi muokata treeniään. Mutta ehei, torstaina siellä oli jo yksi mies treenaamassa silloin klo 4:30 aikaan, kun salin oven avasin. Sama mies on ollut usein kanssani yhtä aikaa, ja tavallaan ihan hauskaa, että on joku muukin siellä noin aikaisin. Mutta hemmetin raskasta treeniä se äijä kyllä tekee. Prässiä ja kyykkyä lukuisia sarjoja hirveillä painoilla.

Koska prässi oli siis varattu ja samoin kyykkypaikka (käytännössä koko sen ajan kun salilla olin, reilu puoli tuntia), niin tein sitten prässin sijaan takakyykkyä smithissä. En uskaltanut laittaa mitään kovin isoja painoja, kun olin vasta herännyt. Lisäksi siinä smithin alla on suht liukkaaksi kulunut puulattia ja minulla oli ihan tasapohjaiset kengät, niin tuntui siltä, että joutui keskittymään ihan tosissaan pitämään lähentäjissä jännityksen, ettei jalat luisu jonnekin. Vähän vaarallista menoa.

T-kulmasoututanko on tuolla salilla aivan prässin kyljessä, niin en kehdannut mennä siihen viereen silläkään sotkemaan, vaan tein kulmasoutua käsipainoilla. Ihan hyvää vaihteluahan se on lihaksille tietysti vähän muokata harjoitusta, ettei tullut täysin samanlainen treeni kuin maanantaina. Kolmantena liikkeenä tein pystypunnerrusta tangolla.

Toinen patteri oli se mave, ylätalja ja penkkipunnerrus, joka meni muuten suunnitellusti, mutta tein vinopenkkiä käsipainoilla. Niinkin hölmöstä syystä, että sen miehen jotkut remmit roikkuivat penkkipaikan tangon päällä, enkä viitsinyt niitä mennä siirtelemään. Vinopenkki ja käsipainot ajoivat kuitenkin ihan saman asian.

Taas oli nopea treeni ja sitten kotiin, koiran kanssa ulos ja suihkuun. Loppuviikkoa kohden on ollut tosi inhottavat ulkoilukelit. Joko tuulee ihan hirveästi tai sitten sataa, tai molempia. Tiet ovat liukkaat ja märät. Koko alkutalvi on ollut tällaista ja koko ajan mietin, että hommaan jotkut nastapohjaiset kengät, mutta en vain saa aikaiseksi.

Kuva: Death to Stock Photo
Torstaina kävin työterveyslääkärillä (eri lääkäri kuin viimeksi) juttelemassa tuosta piriformiksesta. Olen ollut kyseisen lääkärin kanssa paljon tekemisissä nyt viime syksystä lähtien, kun tiimissäni on erilaisia työterveysasioita hoidettavana. Tosi hyvä ja kokenut lääkäri nimenomaan näissä työterveysasioissa. Ja muutenkin tutki paljon perusteellisemmin kuin se, jolla kävin vuodenvaihteessa. Totesi, että minulla on ihan juoksijan runko, mutta tosiaan aika jäykkä.

Sain lähetteen työfysioterapiaan, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Tämä on kuitenkin prosessi, mikä pitää käydä läpi joka tapauksessa sähköpöydän hankintaa varten, jotta kartoitetaan se fyysinen ongelma ja mahdollinen hoitosuunnitelma. Nyt olen töissä aina välillä käyttänyt poissaolevien tai lomailevien työntekijöiden sähköpöytiä salissa, ja se helpottaa ihan välittömästi. Istuminen kipeyttää tuon nivustaipeen ja piriformiksen niin, että se säteilee ikävästi takareiteen. Venyttely helpottaa väliaikaisesti, mutta ei pysyvästi. Tosin olen tällä viikolla tosi laiskasti kyllä venytellytkin, ihan lyhyitä satunnaisia kylläpä juilii, pitää venyttää vähän -tyyppisiä ohimennen tehtyjä 15-20 sekunnin mittaisia venytyksiä. Mutta menen nyt sille fyssarille ensi viikolla, ja katsotaan, tuleeko sieltä mitään apua tilanteeseen.

Viikonlopun aikana olen arponut salille menoa ja tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin juoksemaan. Vasen ranne oikuttelee hieman, enkä halua ottaa riskiä, että se siitä taas pahemmin kipeytyy. Nyt tuntuu pientä kipua vain, kun siihen painaa tai se käy nopeasti jossain vähän ääriasennossa. Lisäksi koiran tulosta lähtien on poltellut juokseminen mielessä, mutta tiet vaan ovat olleet niin huonossa kunnossa, ja koirakin vähän palikka kesken, että olen sitä lykännyt koko ajan ajatuksissani kevääseen. Ja muutenkin olen ajatellut, että ei tuo piriformis ja lonkan seutu siitä juoksemisesta hirveästi ilahdu. Tänään kuitenkin sitten vetäisin juoksukamat päälle. Tuli taas vähän haikea olo, kun laitoin juoksuvyötä päälleni, kun viimeksi sitä olen käyttänyt Luton kanssa joskus syksyllä.

Kaapo kuitenkin ravasi ihan yhtä nätisti kuin Luto, ja jossain mutkassa sitä vahingossa kehotinkin Luton nimellä, kun olin niin ajatuksissani. Se ei yhtään sinkoillut ja tuntui kaiken kaikkiaan olevan kuin luotu ravaamaan. Puolivälissä reilun kuuden kilometrin lenkkiä alkoi pakara ja nivunen kirrata niin, että se oli jo häiritsevää, mutta ei tuonne jäiseen tihkuun huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa, niin hölkkäilin vammaisena kotiin asti. Venyttelystä tuli onneksi jonkinlainen laastari/pika-apu tilanteeseen. Löysin juoksufoorumin tai Pakkiksen kautta tällaisen venytyksen, ja vaikka meikäläisen tekemänä se nyt ei ole ihan tuollainen, niin se kuitenkin hyvin avasi tuota lonkanseutua.

Kipuilusta huolimatta juoksu oli kivaa taas pitkästä aikaa. Se rentouttaa ja ajatukset vaan soljuvat esteettä eteenpäin. Stressaantuneena huomaan, että ajatuksien ympärille kasvaa ikään kuin seinä. Joku itsepintainen ja ärsyttävä/ahdistava ajatus vaan tökkii, mutta ei pääse eteenpäin. Juostessa ei sellaista oloa ole. Eikä sitä samaa tunnetta oikein saa muustakaan aerobisesta liikunnasta. En tiedä, onko siinä tärähtelyssä jotain meditatiivista.

Viikon saldona siis kaksi koko kropan treeniä salilla ja yksi juoksulenkki. Ensi viikon tavoittena on taas kolme salitreeniä, ehkä siihen vielä joskus päästään. Ei se aamuherätys neljän aikaan nyt niin paha ole, kun ei sitä joka päivä tarvitse tehdä. Mutta kyllä se väsymystä loppuviikkoa kohden kerryttää, ja torstaina taisinkin mennä yöunille jo joskus 19 aikaan (tosin nousin sieltä puolilta öin vielä viemään koiran pissille). Olen huomannut, että en ihan vieläkään osaa olla tyytyväinen tällaisiin liikuntamääriin. Vaikka nämähän ovat ihan suositusten mukaisia: kolme hikistä treeniä, sekä lihaskuntoa että kestävyyttä vahvistavaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä olisinkin vain hyvilläni kolmesta viikottaisesta liikuntakerrasta? Työnohjaaja pyysi miettimään, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa. Muistin mm. yhden kerran, kun lapsena harjoittelin pianonsoittoläksyä, ja päätin, että joka kerta kun tulee pienikin virhe, aloitan kappaleen alusta. Ja siis soitin sitä samaa kappaletta sen illan aikana varmaan 60 kertaa. Se harjoittelu taisi loppua siihen, että isä tuli laittamaan pianon kannen kiinni :D.

Sanoin, etten pidä siitä, että minua kehutaan jostain, mikä ei itselleni tunnu miltään. Että kun esimies toteaa jostain minulle itsestäänselvästä asiasta, että hyvin hoidettu, niin tulee sellainen olo, että säästähän ne kehut siihen tilanteeseen, kun saan oikeasti aikaiseksi jotain merkittävää. Enkä siis halua itsekään paukutella henkseleitä, että jee, treenasin kolmesti viime viikolla. En tiedä, mihin vertaan. Muihin? Itseeni silloin joskus "hyvinä aikoina"? Tavallaan ärsyttää tällainen tyytymättömyyskin, mutta samalla pelottaa, että jos tyydyn tähän, niin mihin se päättyy? Olenko seuraavaksi tyytyväinen kahteen treeniin viikossa? Tai yhteen? Ja kohta olenkin jo sitten sohvalla sipsiä syövä löhömössykkä?

En siis ole aktiivisesti tyytymätönkään ja tavallaan olen hyväksynyt tilanteen, kun sitä aikaa vaan ei ole enempään ja tiedän, ettei oma kroppa kovin paljon enempää kestäisikään. Mutta sellainen ihan joku pikkiriikkinen ääni tuolla takaraivossa kuiskaa, että no ihan ok, mutta..