tiistai 27. tammikuuta 2015

Verikokeiden tulokset ja koirallisen elämää

Uupunut koiralapsen omistaja täällä hei.. Flunssahan se sieltä sitten kuitenkin pamahti päälle. Viime keskiviikkona olin jo niin räkäinen ja väsynyt, että kävin työterveyslääkärillä hakemassa sairaslomaa. Olin vuosilomalla, ja nykyisinhän nuo lomapäivät voi sitten pitää myöhemmin, jos on sairastunut. Melkoisen keskustelun itseni kanssa kävin, että kehtaanko hakea saikkua lomalla, mutta hittovie: en minä sillä olisi mitään saavuttanut, että olisin jättänyt saavutetun edun käyttämättä.

Koko viikko meni Kaapoa kouluttaessa talon tavoille. Kissat kiinnostivat aluksi ihan luvattoman paljon, mutta joka päivä edistyttiin mukavasti. Viirukin taitaa jo ymmärtää naksautuksen merkityksen. Nanna muutti viikoksi työhuoneemme vaatekaappiin murjottamaan, mutta on nyt alkanut jälleen hengailla kanssamme samoissa tiloissa. Alkuviikosta jo väsyneenä itkua tihrustinkin Jannelle, että mitä olen mennyt tekemään, kun näin pilaan kissojen rauhalliset eläkepäivät. Oli myös muutenkin vähän puppy bluesia ilmassa. Ahdisti taas yhtäkkiä olla sidottu koiraan kokoaikaisesti. Olin jo niin tottunut mukavaan koirallisen elämään, missä isän kanssa jaetaan vastuuta, ja on myös sitä omaa aikaa. Mutta kääntöpuolensa silläkin oli. Nyt alkaa blues jo helpottaa. Silti odotan kovasti, että tuo rekku kasvaa ja aikuistuu.

Kaapo on nyt päivät koirien päiväkodissa. Laitoin oman alueemme FB-kirppikselle työilmoituksen, jonka pohjalta muutamakin yksityinen henkilö otti yhteyttä ja tarjosi apua, mutta ne sitten kuivuivat kasaan syystä tai toisesta. Jannen mielestä oli turvallisempaa laittaa koira ammattilaisten hoiviin, joten nyt sitten kuljen sen kanssa tuolla aamu- ja iltapäiväjunissa :D. Päiväkoti on Helsingin Eirassa, ja arki on nyt mennyt niin, että aamulla tehdään pieni lenkki, jonka päätteeksi suunnataan suoraan junalle, sieltä n. 1,5 kilometrin matka päiväkotiin, ja sieltä kävelen reilun parin kilometrin matkan töihin. Ja sama toisinpäin iltapäivällä. Kuulostaako hullun hommalta..? Välillä kyllä itse henkisesti puistelen päätä itselleni, kuinka hankalaksi elämäni teen, mutta kaikkeen tottuu. Enkä siis todellakaan halua ottaa mitään riskiä siitä, että kissat olisivat täällä yhtään stressissä, tai että joku Jannen ziljardi euroa maksanut hifi-kaapeli on pureskeltu päivän aikana tuhannen päreiksi.

Täytyy vielä sanoa siitä päiväkodista, että aika hauska paikka: iso avara tila, missä on sohvia koirille köllötellä. Päiväohjelmaan kuuluu aktivointia, rauhoittumista ja lenkki. Koiria on päivästä riippuen 10-20. Siellä on lisäksi oma "senioriosasto" ikääntyneille, jotka haluavat enemmän tarkkailla kuin osallistua. Koirat saavat siis olla vapaana keskenään, joten edellytys on, että hurtta tulee toisten kanssa toimeen. Kaapo kävi lomani aikana yhden päivän kokeilemassa päivähoidossa olemista, ja kaikki oli mennyt hyvin, joten se kelpasi asiakkaaksi.

Flunssa alkaa olla loppusuoralla. Vaikka ei olisi koiraakaan, niin en vielä ihan salille palaisi. Mutta jos toipuminen edistyy suotuisasti, niin viikonloppuna on tarkoitus treenaamaan mennä. Nyt on tullut ihan tuhoton määrä aerobista tuon kävelyn vuoksi. Noiden työmatkojen lisäksi kävelyä tulee tietysti koiran kanssa lenkkeilystä, ja nuo noin 30 000 askeleen päivät ovat nyt olleet ihan jokapäiväisiä, ja jaloissa kyllä tuntuu päivän päätteeksi. Tuolta dagikselta ei mene mitään järkevää julkista yhteyttä työpaikalle. Siinä on silti sen verran käveltävää, että ajallisesti en voittaisi mitään; todennäköisesti jopa häviäisin, jos rupeaisin sompailemaan ratikoilla. Mietin, että hommaisin kevättä kohden jonkun halvan mummokonkelin, jolla pyöräilisin nuo välit, mutta on jo valmiiksi vähän lannistunut olo, että joku urpo sen kuitenkin pöllii. Ehkä kuitenkin annan sille ajatukselle mahdollisuuden.

Hah, ja syömisetkin on menneet aika lailla huolettomasti. Kaikki resurssit tuntuvat nyt olevan muussa käytössä, eikä ruoanlaitolle ole tullut uhrattua ajatuksia sitäkään vähää, mitä normaalisti. Olen elänyt energia- ja protskupatukoilla (sain Buildereita synttärilahjaksi <3) sekä muroilla, myslillä ja maustamattomalla jogurtilla.. Tuoreiden kasvisten käyttö on ollut lähellä nollaa, kipeänä ei jaksanut yhtään panostaa. Vaikka silloin olisi ehkä nimenomaan pitänyt syödä mahdollisimman ravinnerikkaasti. Viikonloppuna jaksoin tehdä linssikeittoa ja sämpylöitä, mutta sämpylöistä unohtui kokonaan suola! Byhyy. Suolaton leipä on plääh.

Sain labratuloksetkin. Tyreotropiini-arvo on täysin viitearvojen keskellä, eikä nyt ole muutenkaan ollut mitään oireita, mitkä viittaisivat kilpirauhasen toimintahäiriöön, joten saattaa olla, että koko juttu oli ihan omaa kuvitelmaani.. D-vitamiinin arvo oli 78, ja työterveyshoitaja oli kirjoittanut kommentin, että "Luuston hyvinvoinnin kannalta suosituspitoisuus on yli 80 nmol/l." Syön D-vitamiinia 20 mikrogrammaa päivässä, ja olen kyllä ajatellut, että se on aika vähän. Tuo veriarvo on kuitenkin aika hyvä odotuksiini nähden näin keskellä talvea. Ehkäpä nyt nappaan jonkin aikaa toisenkin kaksikymppisen.

Hemoglobiini oli hyvä, 131. Ja B12-vitamiinin pitoisuus 955! Hihhei! Siinä viiteväli on 138 - 652 pmol/l. Eipä se ole minulla koko vegaanielämäni aikana kovin alas laskenut, olisiko ollut jossain vajaan 400 tuntumassa joskus alimmillaan. Mutta: ferritiini oli 44, ja labrahoitaja sanoi, että infektio nostaa sitä usein huomattavasti (olin flunssassa, kun verikoe otettiin). Viitearvot ovat 13-150, eli tämän tuloksen valossa jatkan siis raudan syömistä. Olen nyt syksystä lähtien syönyt rautaa päivittäin, eikä hemoglobiinikaan ole tuon korkeammalle näköjään noussut.

Tällä viikolla on vielä ohjelmassa oikeudenkäynti (melkein kaksi vuotta sitten tapahtuneesta eläinrääkkäystapauksesta, josta alkaa kyllä olla muistikuvat jo hiukan haaleat..) ja kissojen eläinlääkäri (veriarvojen kontrollia heiltäkin). Ei tässä siis salille ehtisi ennen viikonloppua terveiden kirjoissakaan.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Hei hei sali vähäksi aikaa..?

Arki muuttui kertarytinällä lauantai-iltana, kun meille tuli Rekku Rescuen kautta nuori koirapoikanen. Tämä on 11 kuukauden ikäinen sekarotuinen piski (mulle piski on sellainen hellittelysana), jossa on ilmeisesti ainakin ajokoiraa ja kettuterrieriä, ja ties mitä muuta. Hyviä arvauksia vain nämäkin. Huh. Olen joskus ollut vahvasti sitä mieltä, että en ikinä ota terrieriä, sillä olen ajatellut niiden olevan aivan liian energisiä ja voimakasluonteisia. Tässä ehkä (ja toivottavasti) tuo ajokoira tasapainottaa luonnetta. Ajokithan ovat yleensä hyvin leppoisia ja hyvähermoisia.


Kaveri sai nimekseen Kaapo, ja se on älyttömän kehityskelpoinen ja oppimiskykyinen tyyppi, mutta samalla hyvin hessuhopomainen sähläbählä, leikkii paljon itsekseenkin heittelemällä tavaroita ja säntäilemällä niiden perään. Ekan yön jälkeen "äiti" oli vähän väsynyt, mutta toinen yö meni jo paremmin. Jouduttiin kissojen kotirauhan vuoksi eristämään kämppä kahteen osaan aitaelementillä, koska tulokas on hieman liian innokas tekemään tuttavuutta niiden kanssa. Pojat eivät oikein jaksa ollenkaan tuon kuonotuuppimista, mutta Nanna-kissamme on aivan mahtava pakkaus, niin murunen!


Minullahan oli aikoinaan saksanpaimen, jossa oli myös ripaus ajokoiraa. Se oli vajaa kolmevuotias, kun otin tyttökissat Hesyltä; Nannan ja nyt syksyllä edesmenneen Nekun. Kun kissat tulivat taloon, koira olisi lähtenyt heti takaa-ajoon, mutta Nanna vain kellahti lattialle ketarat oikosenaan ja Nekku istui viileästi " 'sup?". Molemmat antoivat koiran tehdä tuttavuutta kyllästymiseen asti. Ja sama kävi nytkin. Voi Nannaa! Sydämeni ihan sulaa, kun se on niin ihana terapiakissa. Vaikka se on (ilmeisesti kilpparigeeniensä vuoksi?) myös tempperamenttinen ja äksykin, niin tämmöisessä asiassa en voisi parempaa käytöstä toivoa. Se antoi Kaapon tuuppia, nuolla ja nuuskuttaa kuonollaan niin hartaasti, että itse keskeytin sen, kun en enää hennonut antaa Nannan olla moisen kiinnostustykityksen kohteena. Kissaparka oli jo turhankin märkä.

Nyt sitten koulutetaan hartaasti ja juostaan pihalla parin tunnin välein. Kaapo ei ole sijaiskodin mukaan aivan sisäsiisti, mutta täällä se ei vielä ole mitään tehnyt sisälle, kun tosiaan käydään koko ajan pihalla. Osaa siis käsitteen ulkovessa, mutta ilmeisesti työpäivät ovat sille olleet vähän liikaa. Kouluttamisesta olen taas innostunut vuosien jälkeen. Tähänastiset koirat ovat olleet ehkä turhankin helppoja(?). Luton ongelmat olivat enemmänkin arkuudessa ja siihen on hankala koulutuksella vaikuttaa (toki paljon tehtiin töitä ja edistyttiinkin). Mutta Kaapo on toiminnan mies ja kaapissa pölyttyneet aktivointipelit ovat saaneet kyytiä nyt kunnolla. Ulkona harjoitellaan paljon kontaktin ottoa, ja sisällä aktivoinnin ja rauhoittumisen tasapainoa. Ja tuota kissojen kanssa olemista ihan ykkösprioriteetilla.

Olen nyt viikon talvilomalla, mutta todennäköisesti en senkään jälkeen uskalla jättää koiraa kissojen kanssa keskenään, vaan vien sen päiviksi hoitoon. Olen nyt kuumeisesti etsinyt päivähoitopaikkaa koiralle, ja tuntuu olevan todella kiven takana! Täällä (Helsingin seudulla) on useampi koirapäiväkoti, mutta ovat joko julmetun kalliita (yli 500 euroa/kk) tai sitten paikat ovat täynnä. Mutta on nyt ainakin verkot vetämässä ja ollaan pariin paikkaan menossa tutustumaan. Jos tunnet täältä päin jonkun koirarakkaan työttömän/eläkeläisen tai muuten vaan kotona olevan, niin saa vinkata :). Isän eläkkeellä oleva työkaveri asuu tässä lähellä ja pyysin isää kyselemään häneltä. Mutta on niin eläinrakas, että pelkää kiintyvänsä siihen liikaa.. Sanoin Jannelle, etten tiennytkään minusta olevan 70-vuotias miespuolinen versio :D. Löysin myös sellaisen palvelun kuin fi.care.com ja siellä olisi useampikin yksityishenkilö, jota voisi lähestyä, mutta vähän hirvittää ihan tuntemattoman kotiin viedä..

Mutta niin: molempina aamuina on nyt tehty Kaapon kanssa pitkä lenkki kuuden aikaan. Eilen aamulla se juoksi vartin verran itseksensä koirapuistossa ja sen jälkeen n. 1,5 tuntia käveltiin tuolla pääkallopoluilla. Hirveässä kunnossa tiet! Hiekka on siellä jossain jään ja veden alla näkyvissä, mutta ei tuntuvissa. Huomasin myös, että saappaassa on jalkapöydän kohdalla reikä ja se ottaa vettä sisään, jee. Kun rämmin teiden reunoilla, niin sukka oli märkä ja kun käveli tiellä, niin lonkankoukistajat aivan krampissa siitä lipsuttelusta. Tänään oli onneksi jo kuivempaa, joskin hyvin liukasta edelleen. Toinen pitkä lenkki tehtiin illalla yhdeksän aikaan ja siinä välissä pieniä pissalenkkejä ja yksi puolen tunnin tepastelu. FitBit paukutti askelia eiliselle yli 30 000. Keväämmällä aion kyllä ottaa fillarin käyttöön, muuten loppuu kunto minultakin, vaikka himolenkkeilijänä itseäni pidänkin. Ja vähän pelottaa tuon piriformiksen puolesta, joskin se on nyt ollut aika iisisti. Täällä päin yksi mies ulkoiluttaa keväällä/kesällä sellaista husky-laumaa kick bikella. Näyttää aina todella hurjalta.

Salitreenit jäävät siis tauolle joksikin aikaa, kun ei vaan ole energiaa/aikaa käydä siellä tekemässä treeniä, ja juoksuttaa koiraa useita tunteja päivässä. Jannen entinen työkaveri kyseli kuluneella viikolla Jannelta, että "does your girl still have kettle bells she doesn't use?" :D. Viimeksi kun hän vieraili meillä, kahvakuulat taisivat toimittaa ovistopperin virkaa. Mutta nyt taidan tehdä niillä kotitreeniä, että pysyy jonkinlainen lihaskunto yllä. Ja olenhan niitä kyllä aina silloin tällöin käytellytkin, viimeksi Fitfarmin BC-kotitreenejä tehdessä. Toivon kuitenkin, että tilanne tästä tasaantuu pikkuhiljaa, ja salitreenitkin palaavat kuvioihin. Yksi syy salitaukoon on myös se, että käyn siellä aamuisin, ja vaikka Janne onkin kotona nukkumassa, niin tuon jättäminen olisi sen verran meluisaa touhua (vinkumista perään ja aidan tassuttelua niin, että kalterit kilisee..), että parempi ihan perherauhan ja naapurisovun nimissä olla harjoittelematta sitä aamuvarhain. Ehkä yritän jossain vaiheessa iltatreenejä. Ja eiköhän tuo rekkukin tuosta rauhoitu vähitellen ajan kanssa.

Sali jäi tauolle jo itse asiassa torstaina, kun heräsin aamulla inhottavaan kurkkukipuun. Tai kipu on väärä sana, kun ei sitä satu (paitsi niellessä), vaan enemmänkin kurkun olemassaolo tuntuu ja kutisee. Naksuu korvissa ja yskittää. Hyvin mieto flunssa siis, oikeastaan vaan yskää. Nyt on tainnut ainakin pari kolme vuotta ollut niin, että sairastan pari flunssaa vuodessa. Silloin kun kävin juoksemassa enemmän ja salilla vähemmän, sairastelin vähemmän. Tuskin niillä mitään yhteyttä on, tuli vain mieleeni, mikä on muuttunut.  Muistelen, että 2009-2010 ei ollut yhtään sairaspoissaoloa töistä. Viime vuonna tuli joitain sairaspoissaolopäiviä, mutta olisi tullut enemmänkin, jos ei olisi satunnaista mahdollisuutta tehdä etätöitä.

Nyt taidan ottaa päiväunet, ennen kuin taas jatketaan harjoituksia. Tänä iltana Jannen palatessa töistä ohjelmassa on ottaa aita hetkeksi pois, ja antaa kissojen kulkea vapaasti niin, että Kaapo on kytkettynä ja palkataan sitä. Kunhan vaan maltan pitää harjoitukset tarpeeksi lyhyinä niin, ettei kukaan eläin menetä hermojaan..

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kun syöminen ei ole vaikeaa, mutta nukkuminen on

Viikko kului todella hitaasti, mutta tulivat ne läheiset ehjänä takaisin Rooman reissultaan, joka olikin ollut värikäs ja tapahtumarikas (mm. äidin lompakko pöllitty metrossa ja sinne meni puolet matkakassasta..) Hertta-koira nukkui autuaasti yöt meidän välissä sängyssä, ja siinä yksi syy, miksi itse nukuin aika huonosti menneellä viikolla. Mutta palataan siihen vielä.. Nyt ei ole talossa yhtään koiraa, koska isä vei Kutin mukanaan Forssaan. Ensi viikolla tulee varmaan tehtyä siis vähän pidempää päivää. Saan vähän tunteja sisään, kun sitten Kutin täällä ollessa on kivempi tehdä taas vähän lyhyempää päivää, ettei sen yksinolo ole niin pitkä.

Tämänkin viikon treeneihin ja itseeni olen tyytyväinen. Kävin salilla neljä kertaa:
ti: selkä & hauis
ke: alakroppa
to: olkapää + ojentaja + rinta
su: koko yläkroppa (oikein pitkän kaavan mukaan, meni n. tunti)

Eiiiikä siinä vielä kaikki: venyttelin puoli tuntia jokaisena salitreenipäivänä (en siis heti treenien jälkeen, mutta illalla töiden jälkeen). Siis neljä puolen tunnin venyttelyä tälle viikolle ja jotain pikkuisia venytyksiä aina silloin tällöin töissä ja kotona. Olen ihan älyttömän ylpeä itsestäni, ja kohtahan tässä on jo uuden vuoden lupaus/tavoite tehtynä, kun tarkoitus oli venytellä enemmän kuin viime vuonna. Mitenköhän elastiseksi tässä vielä päädytään?!

Takareiteni ovat aina olleet ihan superkankeat ja esimerkiksi 90 asteen kulmassa istuminen on minulle vaikeaa. Siis siinä perusasennossa, jossa istutaan lattialla jalat suoraan eteenpäin ja selkä suorassa. En tiedä, pitäisikö liikkuvuuden lisäämiseksi venytellä lyhyitä dynaamisia venytyksiä vai pitkäkestoisia useamman minuutin mittaisia. Työpaikallani käyvä osteopaatti-hieroja liputti pitkien venytysten puolesta ja neuvoi menemään lattialle makaamaan johonkin ovenrakoon niin, että toinen jalka on suoraan seinää vasten. Niitä olen nyt tehnyt, mutta takareisi kirraa älyttömästi ja jalkaterässä suorastaan kihelmöi.

Rintarangalle olen tehnyt tätä Jonnan blogista löytämääni venytystä, ja siitä on ollut tosi iso apu! Olen huomannut, että jos on alkamassa jännityspäänsärky, niin tuolla tavalla olen venyttänyt, ja päänsärkyä ei ole nyt tullut ollenkaan. Mahtavaa! Sen lisäksi olen rullaillut teres major-lihasta, joka on nyt ollut vähän arkana ahkerasta kulmasoudusta ja alataljan kiskomisesta.

Tältä se 55 kiloa nyt sitten näyttää
Hyppäsin pitkästä aikaa puntariin; edellinen kerta oli joskus reilu kuukausi sitten, kun kirjoittelin syömisistä. Silloin painoin 54 kiloa, ja nyt 55. Kuukaudessa oli tullut siis painoa lisää kilon verran. Luton kuoleman jälkeen paino heilahti jonkun verran alaspäin päätellen siitä, että vaatteet alkoivat vähän roikkua päällä ja pari viikkoa meni tosi nihkeillä syömisillä. Mutta pari päivää ennen joulua, kun jatkoin taas salilla käymistä, niin ruokaakin alkoi taas mennä alas. Nyt kun treenit luistavat ja ruoka maistuu, niin olisi kiva vähän lihasmassaa kasvatella, mutta toisaalta vähän ahdistaa, kun farkut kiristävät. Ei olisi varaa kuitenkaan uusia vaatteita ostella. Tuo paino tuppaa kertymään aika helposti reisiin, vaikka hartioihin ja selkäänkin kyllä on tullut jotain, kun kapeimmat puserotkin alkavat jo aivan aavistuksen verran kirrata.

Toisaalta tuntuisi tyhmältä nyt kiristelläkään kesken talvea, kun tiedän, että se on yksi kuukauden hujaus ja vaatteet taas istuvat entiseen malliin. Kun en oikein tiedä, mitä haluan. Olen oikeastaan aika tyytyväinen näin, toivoisin vaan vaatteideni mahtuvan päälle :P. Taisin tästä joskus jossain mainitakin, mutta jos vain saisin sormia napsauttamalla nykyisten vaatteideni päivittyvän kokoa suuremmaksi, niin olisi hyvä. Ehkä minä nyt vain syön ja treenaan, ja kaivelen kaapista niitä isoimpia ja/tai joustavampia releitä päälle.

Olen myös miettinyt, että pitäisi treenata enemmän voimaa tuonne yläkroppaan. Jonkinlaisia erillisiä voimaviikkoja voisi ohjelmaan ehkä sisällyttää. Nyt teen joitakin harvoja liikkeitä silloin tällöin kasin sarjoilla, mutta ehkä voisi vielä enemmän painottaa 5 x 5 tai sen tyyppisiin. Tuntuu vaan, että voimatyyppisistä treeneistä palaudun hirveän hitaasti ja rikon itseni helpommin. Mutta toisaalta silloin kun viimeksi voimaa enemmän treenasin (toissakesänä), niin venyttelyn laiminlöin aivan täysin, ja samaan aikaan taisin myös olla kevyesti miinuskaloreilla. Että ehkäpä kunnon syöminen ja venyttely + muu kehonhuolto poistaisi sen hitaan palautumisongelman. Leuanvetoja kokeilin taas pitkästä aikaa (no, olisiko kuukauden päivät kulunut edellisistä) ja viisi meni putkeen, mikä oli ihan kiva yllätys, kun kerran painoakin oli tullut lisää. Ja varmistin vielä, että kädet olivat suorana aina alhaalla, enkä sätkinyt itseäni jaloilla ylös. Leuanvetojen lisäksi haluaisin treenata punnerrusta ja vauhtipunnerrusta, mutta tuo sysipaska olkapääni kyllä on aika arvaamaton. Penkkiä olen tällä viikolla tehnyt pelkällä tangolla ja siinäkin se naksuu ja vähän juilii.
 

Eilen sain inspiraation kokkailla mung-linsseistä keittoa. Googlasin keltaista linssikeittoa, ja jostain syystä lähes kaikissa hakutuloksissa käytettiin punaisia linssejä? No, valkkasin hakutuloksista yhden , ja tein sen sitten vain noilla mung-linsseillä. Vai pavuilla? Ilmeisesti nuo mung dalit ovat vain mung-papujen se sisäinen osa. Keitosta tuli mukavan jauhoista ja sellaista oikein festarisoppaa. Sen kylkeen tein vielä porkkanasämpylöitä, ja laitoin taikinaan reilun teelusikallisen kurkumaa, niin sämpylöistä tuli hauskan keltaisia ja mausteisia.


Tällä viikolla tuli tosiaan nukuttua hieman huonosti, ja parina yönä oli sellainen outo sisäinen kylmyyden tunne. Lisäsin peittoja ja Hertta nukkui vieressä lämpöpatterina, ja silti oli kylmä. Uni oli kevyttä ja heräilin koko ajan. Nukahtaminen kesti ikuisuuden ja valvoin keskellä yötä pitkään, toista tuntia. Ajattelin, että huono uni johtuisi iltaunista, mutta olen niitä aina ottanut, joten miksi nyt yhtäkkiä valvottaisi. Sitten mietin, että ehkä Hertan sängyssäolo valvottaa. Mutta välillä se oli niin pienellä kerällä, ettei sitä edes huomannut. Ja olen kuitenkin tottunut nukkumaan siten, että pahimmillaan kymmenen kiloa kissaa röhnöttää jalkojeni päällä ja olen maailman epämukavimmassa koukkuasennossa. Pari yötä jatkui näin ja yhtäkkiä kolmantena yönä (keskiviikkoa taidettiin elää) säpsähdin hereille ajatukseen kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Oireet tuntuivat viittaavan siihen, tuo outo sisäinen palelu etenkin. Ja en nyt sano, että olisin sairastunut, mutta luulenpa olleeni hieman huoleton tuon kissan kilpirauhaslääkkeen käsittelyn kanssa.

Olli-kissallamme on siis lokakuussa diagnosoitu kilpirauhasen liikatoiminta, johon se saa kahdesti päivässä Tyrazol-lääkettä. Lääkkeen käsittelyn jälkeen pitäisi puhdistaa kädet huolellisesti ja, no, hm.. Täytän kerran viikossa Ollille valmiiksi annokset dosettiin, jottei tarvitse joka päivä purkin ja annosten kanssa pelata. Ja siinä noita on tullut pilkottua, puolitettu ja jaettua, enkä ole kyllä pessyt käsiäni sen jälkeen. En ottanut varoituksia jotenkin kovin vakavasti. Toki siis aina, kun työnnän kädet kissan suuhun, niin pesen jo sen vuoksi, että sormet ovat kuolassa sen jälkeen.

"Oon 15-vuotias, maukumaan innokas.." (lastenohjelma Kaapon tunnussävelellä..)
Voi olla kaukaa haettua, mutta siskokin tuumasi, että jos lokakuusta lähtien olen ollut noin huoleton, niin saattaa sillä pieni vaikutus kilpirauhasarvoihini olla. Ja että nyt sitten jatkossa tarkemmin. Nyt vältän koskemasta noita tabletteja paljain käsin ollenkaan. Pilkon ne hanskat kädessä ja siirrän suoraan liivatekapseliin sisään. Ja heti torstaista lähtien olen nukkunut yöni paremmin. Olkoon placeboa tai whatever. Vaan ei kai noista turhaan varoitella, en vaan tosiaan jotenkin ajatellut koko asiaa sen kummemmin. Pesen kädet, kun ne tuntuvat likaisilta, ja jotenkin kuivien lääkkeiden pilkkomisen jälkeen eivät vaan ole tuntuneet riittävän likaisilta. Ja samalla kuitenkin olen niin pöpökammoinen, että työpaikan vessassakin kosken kahvoihin vain paperilla tai hihalla suojaten. Hohhoijaa tätä epäjohdonmukaisuutta.

Ensi viikosta on tulossa mielenkiintoinen. On taas luvassa mm. työnohjausta, joka käy ihan terapiasta ja viimeksi annettu välitehtävä on ollut aika raadollistakin itsetutkiskelua. Veljeni lähtee perheensä kanssa kahdeksi (vai kolmeksi?) viikoksi Thaimaahan ja saan taas olla huolissani lennoista ja tsunameista ja ties mistä skootterionnettomuuksista. Pitäisi vain hyväksyä se, että minun murehtimisellani ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta.

Treenien puolesta odotan yhtä hyvää viikkoa kuin nyt kaksi kulunuttakin. Pitäisi muuten katsoa varmaan jo johonkin kohtaan kevyt viikko? Pitkään olen sairastellut, vammautunut, ollut kiireinen tai sitten surrut lemmikkejä niin, että kevyt viikko tai treenitauko on tullut olosuhteiden pakosta. Mutta sellainen systemaattinen kevyt viikko on ollut aikataulussa viimeksi ties milloin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Kukkaroa kiristellen

Tosi monet (bloggarit) ovat tehneet vuodenvaihteessa kaikenlaisia päätöksiä ruokailujen suhteen. On kuukauden kiristelyä, herkutonta tammikuuta jne. Itsellänikin kävi mielessä, että jos jättäisi herkut vähemmälle/pois, mutta en minä niitä nyt lappaa suuhuni muutenkaan koko ajan. Joulun aikaan ja tälle viikolle asti tuli naposteltua päivittäin jotain pientä, mutta nyt ollaan palaamassa taas siihen kerran viikossa -rytmiin. Muita muutoksia tai korjausliikkeitä en muuten koe tarvitsevani, mutta iho ei oikein tykkää. Meillä on kotona vielä useampi rasia vegaanisia After eight-kopioita, eli Royal Mints ja Chocolate Mints-minttusuklaita, joita hamstrattiin joulun alla Tarjoustalosta. Niitä olen syönyt pari palaa aina lounaan tai päivällisen päälle, ja ihon kunnossa se näkyy, jos ei muussa. Sanokoon tutkimukset mitä hyvänsä, niin olen aivan varma, että saan suklaasta finnejä. Hmph.

Mies oli muuten käynyt hassun keskustelun työkaverinsa kanssa. Kollega oli ihmetellyt miehen vegaaniutta ja kysynyt, että miten voi olla joulun(kin) ilman suklaata?! Mies oli sitten kertonut, että on niitä vegaaneillekin suklaita, ja maininnut tummat minttusuklaat. Kollega oli vaan tyrmännyt, että "ne on niitä pahoja prosenttisuklaita, joita ei syö kukaan" :D. No, itsekään en tummasta suklaasta välitä, jos ei siinä ole mitään muuta makua, niin kuin näissä tuo minttutäyte.
Rasia hupenee..
Nyt alkuvuodesta ollaan kuitenkin perinteisesti miehen kanssa vedetty jonkin sortin köyhäilu(kuu)kausi, ja nytkin aloitettiin se. Kuukauden kiristely lompakolle siis :P. Tyhjennetään pakastinta ja kuiva-ainekaappia, ja tehdään isoja annoksia ruokaa, joita pakastetaan. Itselläni tämä tarkoittaa myös leivän jättämistä kauppaan, monen muun vähemmän välttämättömän ohella. Jos se loppuu pakastimesta, niin olen ilman tai sitten leivon. Tehdään paljon keittoja, ja eilen sitten väsättiin viiden litran kattilallinen porkkana-linssikeittoa. Siihen meni 1,4 kg perunaa ja reilu kilo porkkanaa sekä puoli litraa linssejä. Sai aika kauan surrata sauvasekoittimella, eikä siltikään tullut näemmä tasaista, kun tänään lounasta syödessäni rouskuttelin sieltä pieniä inkivääripaloja.

Kaivelin tuota meidän kuiva-ainekaappia ja totesin, että on viimein aika käyttää kahden kilon pakkaukset Chana daleja ja mustasilmäpapuja, jotka ovat kulkeneet matkassa mukana jo varmaan opiskelija-asunnosta lähtien. Chana dal-pakkauksessa oli parasta ennen 03/2005 ja mustasilmäpavuissa 08/2007.. Jos jollakin on hyviä reseptivinkkejä, mihin noita voisi käyttää, niin kertokaa ihmeessä mielellään. Varmaan ainakin jotain intialaistyyppistä linssimuhennosta voisi tehdä. Mung daleja ollaan johonkin käytettykin jo, kun pakkaus on avattu.

Nämä kun saadaan käytettyä, niin on jo siitä yksistään voittajafiilis. Lisäksi tarkoitus on tehdä ainakin hernekeittoa ja makaronilaatikkoa, ja muita tuon tyyppisiä halpoja ja riittoisia ruokia, joita on helppo pakastaa ja ottaa töihin mukaan evääksi. Kaappien ja pakastimen sisältö tulee pitkälti nyt kuitenkin sanelemaan ruokalistan.

Tämän viikon treeneihin olen erittäin tyytyväinen. Viikko sujui näin:

ma: intervallitreeni kuntopyörällä
ti: lepo
ke: yläkroppatreeni salilla
to: lepo
pe: alakroppatreeni salilla
la: yläkroppatreeni salilla + 30 min venyttely illalla
su: intervallitreeni kuntopyörällä + 30 min venyttely

Hah, venyttelin kahdesti! Deal with this, universe! Salitreenit tein kaikki Ryhdillä, koska olin aivan varma, että Elixia on liian ruuhkainen omaan makuuni. Ja kappas, Ryhdilläkin oli eilen lauantaina vuodenvaihteen piikki kävijöissä, kun siellä oli minun lisäkseni myös joku toinen treenaaja.

Tänä aamuna menin Elixialle tekemään intervallitreenin, kun siellä on paremmat aerobiset laitteet. Kylläpä ahdisti se väenpaljous heti vastaanotossa ja pukuhuoneessa, kun heti avautumisaikaan oli alkamassa joku spinning-tunti tms. Väenpaljous toki katosi suurimmaksi osaksi sinne spinning-saliin, mutta oli salin puolellakin paljon porukkaa. Ennen olin siihen jotenkin tottunut, vaikka se ihmisjoukossa treenaaminen ei koskaan mukavuusaluetta varsinaisesti ole ollut. Mutta nyt siitä on tullut suorastaan epämukavuusaluetta. Se ei ehkä ole hyvä asia. Nyt kun on mahdollisuus treenata omissa oloissani, niin se ei niin ehkä haittaa. Tämä kuukausikorttikokeilu kuitenkin teki selväksi sen, että jäsenyyttä en halua hankkia, vaikka olisi miten hyvät aukioloajat (no ehkä jos 24h auki olisi, niin saattaisin harkita; aamuviideltä harvoin on tungosta missään salilla). Ehkä juuri tuollaisia kuukausikortteja voisi ostaa jatkossakin, jos on tarjouksessa. 

Hertta keväällä 2014. Sydänkuvio
rinnassa näkyy hyvin tässä kuvassa
Ensi viikon treenejä en vielä ole suunnitellut. Pikkusiskoni matkustaa Roomaan, joten Hertta-koira tulee meille hoitoon, ja se vähän sanelee päivärytmiä uusiksi. Hertta on Kutin jälkeläisistä toinen, Luton sisko siis. Heidän toinen koiransa, Kreikan rescue Nelli, menee pikkuveljelleni hoitoon, sillä se iso ja hömelö koira pelkää jumalattomasti kissoja.

Kutin kanssa ollaan nyt köpsötelty ihan lyhyitä aamulenkkejä vaan, koska se on niin aamu-uninen. Ennen klo yhdeksää on Kutin mielestä aivan sopimatonta käytöstä käydä pihalla. Näin vapaapäivinä olen käynyt sen kanssa vartin mittaisella kävelyllä, mennyt treenaamaan ja sitten puolen päivän aikaan vasta pidemmälle lenkille. Työpäivinä pitkä lenkki tulee tehtyä vasta töiden jälkeen. Hertan aamulenkki-innokkuudesta en vielä oikein osaa sanoa.

Tavallaan on kiva, että Kuti saa seuraa, mutta sillä on aina ollut vähän viileät välit tyttärensä kanssa. Ei siis mitään tappeluja tai vihanpitoa todellakaan, mutta ei myöskään leikkimistä. Tuo siskon Rooman-matka kyllä pelottaa ihan hirveästi; sinne on siis lähdössä siskoni perhe (sisko, miehensä ja heidän 2,5-vuotias poikansa) ja vanhempani. Nämä viime aikojen lentokoneonnettomuudet ovat mielessä vähän liikaakin. Odotan vaan, että on jo ensi viikon lauantai, ja he ovat kaikki turvallisesti takaisin. Itse olen jo taipumassa siihen, etten enää koskaan lennä yhtikäs minnekään, mutta voi olla, että taas jossain vaiheessa tekee mieli jonnekin matkustaa ja sitten vain yritän olla ajattelematta asiaa liikaa.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosikatsaus

Ensi vuodesta toivon kovasti niin paljon parempaa kuin tästä vuodesta. Roppakaupalla terveyttä sekä itselleni että lemmikeilleni. Voisi olla välivuosi myös kaikesta kuolemisesta lähipiirissä. Pari viikkoa sitten lounastauolla sanoin kollegalle synkkänä, että on ollut raskas vuosi, kun muistelee, mitä kaikkea on tapahtunut. Hän sirkutti iloisena, että "muistitko kiinnittää huomiota niihin positiivisiin juttuihin?" Argh. En pidä itseäni mitenkään erityisen negatiivisena, joskaan en kyllä myöskään yltiöpositiivisena asenne ratkaisee-ihmisenä. Asenne ratkaisee monessa asiassa, kuten siinä että kun lähden lenkille superkurjaan säähän, niin millaiset varusteet sinne laitan. Turha valittaa, jos on valinnut tossut sellaiseen keliin, missä on polvia myöten loskaa. Asenne ratkaisee varmaan myös silloin, jos on joku yksittäinen vamma, joka estää treenaamisen täysipainoisesti. Että löytää ne vaihtoehtoiset tavat.

Mutta entä jos ei nauti niistä vaihtoehtoisista tavoista samalla tavalla kuin siitä omasta jutustaan? Jos rakastaa juoksemista ja siihen ei vaan kykene, niin ainakin itseäni ottaisi suunnattomasti päähän kuunnella mitään "mee vesijuoksemaan, asenne ratkaisee" -tsemppauksia. Kun ei ole kyse siitä, etteikö pystyisi liikkumaan jollain tavalla, vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta ei se ole sama asia! Minulle se on vähän kuin todettaisiin "ai höh, sun koira kuoli. No nyt sun pitää ottaa uus!". Ymmärtämättömyys turhauttaa.

Sitten kun lukee vaikka treeniblogeista ja lehdistä onnistumistarinoita, joissa joku on suurinpiirtein ollut neliraajahalvautunut ja kuntoutunut siitä piirimestaruustason urheilijaksi jossain muussa lajissa kuin alkuperäisessään, niin väkisinkin tulee mietittyä omaa asennettaan. Olenko vain nyrpeä kitisijä, "yhyy, noi ei ymmärrä" -tyyliin. Vaikea sanoa.

Uskon, että siihen omaan asenteeseen vaikuttaa paljon ympäristöstä saatu tuki. Kun itselläni oli alkuvuodesta ranne ja kyynärvarsi rikki, eikä kunnollisesta salitreenistä tullut mitään, niin turha siitä oli lähipiirille avautua. Ei niin, etteivätkö he olisi tarvittaessa kuunnelleet, mikä sekin on arvokasta. Mutta käytännönläheisenä ihmisenä kaipaan kuitenkin jotain oikeita ratkaisuehdotuksia. Enemmänkin jotain sellaista tukea, mitä joku varsinainen valmentaja voisi antaa. En voi kuitenkaan odottaa lähimmäisteni olevan mitään koutseja vaikeissa elämäntilanteissa.

TH-valmennuksen joulukalenterin viimeisessä luukussa kerrottiinkin treenaajasta, jolla oli rannevamma, ja harjoittelu hetken aikaa hyvin haasteellista. Tässä valmentajan merkitys oli suuri, koska tuollaisessa elämäntilanteessa ei itsellä ole (välttämättä) resursseja tai edes aikaa lähteä selvittämään kaikkia mahdollisia vaihtoehtoisia harjoitustapoja niin, että treenaaminen olisi kehittävää ja haastavaa. Itsekin surffasin kaikkia mahdollisia saitteja läpi etsien vinkkejä treeniin rikkinäisellä kädellä. Joko ne vaativat jonkinlaisia sci-fi -välineitä, tai laitteita, joita salilla ei ole. Suurimmaksi osaksi ehdotukset olivat vain "harrasta enemmän aerobista nyt, kun et voi treenata salilla" tai "kannattaa nyt levätä, eikä miettiä mitään salitreenejä". Ammattitaitoinen valmentaja etsii ja tietää jo valmiiksi treenaajan puolesta ne keinot ja tavat, joilla saadaan treeni kulkemaan vammoista huolimatta.

Tammi-helmikuun siis kärsin rannevammasta ja sen aiheuttamasta tauosta yläkropan treeneihin. Kävin enimmäkseen juoksemassa ja treenaamassa alakroppaa salilla. Kävin fyssarilla teippauttamassa ja avaamassa forkkuja, mutta lopulta jouduin ottamaan ranteeseen kortisonipistoksen 26.2. Sen jälkeen piti pitää lepoa niin kauan, että käsi on kunnolla tervehtynyt. Lepo pitkittyi, sillä maaliskuu meni lähes kokonaan sairasvuoteella.


Maaliskuun alussa sairastuin vatsatautiin ja pyörtyä kupsahdin tuohon kodin lähelle juna-asemalle, josta sisko kävi minut noukkimassa Jehovan todistajien antamasta ensiavusta. Joku muukin ohikulkija tarjosi kuljetusapua. Hienoa, että ihmiset välittivät. Vatsatauti muuttui parissa päivässä pahaksi ja sitkeäksi flunssaksi. Yskä oli niin kova, että mursin kylkiluuni. Ja siinähän se kuukausi sitten kuluikin sitä parannellessa..

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä pääsin salille treenaamaan yläkroppaa. Pari viikkoa meni varovaisesti kahden viikottaisen treenikerran kanssa ja sitten kuun puolivälistä lähtien näkyy Heiaheiasta, että liikkuminen alkoi monipuolistua. Kävin pelaamassa sulkista, venyttelin, juoksin, treenasin pari kertaa viikossa salilla, tein intervalleja kuntopyörällä ja kävin kävelemässä yksinäni koirien ollessa Forssassa isän luona.

Toukokuussa teki mieli juosta enemmänkin ja tein pari pidempääkin lenkkiä; nyt puhutaan siis jostain 10-12 kilometrin pituisista. Toisen niistä kipitin Tukholmassa kuun lopulla ja piriformis hermostui siitä lopullisesti. Se ei ole vieläkään terve. Istun parhaillaan koiran kongi-lelu pakaran alla :D, sillä tennispallo on kadonnut jonnekin. En ole saanut tähän kipuun oikein apua fysioterapiasta. Jotenkin lantion alueen jäykkyys siihen kai vaikuttaa, koska venyttely tuo ainakin hetkellisen avun. En oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Kävely, juokseminen ja istuminen hermostuttaa sen. Mutta salitreeni ei oikeastaan. Sitten vaan kotona sitä yritän aukoa noilla kovilla palloilla. Ihan kuin siellä olisi joku sitkeä kramppi tai solmu, joka ei aukene.

Piriformis-syndroomaksi olen tämän itse diagnosoinut, ja kävin itse asiassa tänään työterveyslääkärin luona kyselemässä lähetettä magneettiin. Hän oli sitä mieltä, ettei siellä ole mitään jännerepeämää tms., koska muuten kipu vaivaisi koko ajan. Ja sanoi, että diagnoosini on todennäköisesti oikea. Kehotti syömään kipulääkettä (Sirdalud) ja venyttelemään. En nyt rupea mitään kipulääkettä syömään, kun ei tämä niin paljon kipuile.


Toukokuussa vaihdoin myös salia Easyfitille, ja treenasin siellä koko kesän. Mukava sali muuten, mutta vähän heikosti oli vapaapainoja. Kesäkuussa kävin muutaman kerran hatha-joogassa ja treenasin kuntosalilla pt:ltä viime vuoden keväänä saamallani ohjelmalla. Salin varustelu vaati sen verran improvisointia ja säätöä, että heinäkuun alusta ryhdyin tekemään bikini body bootcamp-treenejä, johon ei tarvittu juuri muuta kuin matto, steppilauta ja pieniä painoja. Ehdin tehdä niitä treenejä reilu kolme viikkoa (10 kertaa), kun jalkapohja alkoi oireilla pohkeen kireyttä. Bootcamp-treeneissä oli sen verran hyppyjä, että pohkeet olivat tosi koetuksella, enkä tajunnut niitä sitten venytellä tarpeeksi (ollenkaan). Viikon lepo ja kotivenyttelyt eivät auttaneet, vaan ongelma korjautui vasta urheiluhierojan rusikoinnin jälkeen.

Elokuun vielä treenasin Easyfitillä, ja tiedossa oli, että sali sulkeutuu. Etsiskelin vaihtoehtoja ja kävinkin Fressillä esittelyssä, mutta en vakuuttunut. Ystäväni FB:stä bongasin Ryhdin salin, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siellä aloitin sitten syyskuun alusta treenit. Käytiin myös miehen kanssa pelaamassa squashia, ja saatiin melkein koko kymmenen kerran kortti käytettyä :P (taisi jäädä yksi kerta käyttämättä). Syyskuun alussa olin flunssassa ja kuun loppupuolella jouduin silittelemään vanhan kissani ikuiseen uneen, joten syöminen ja treenit olivat hetken aikaa jäähyllä surutyötä tehdessä.

Lokakuussa ostin Fitfarmilta Bikini Challenge-treeniohjelman. Ohjelmaan kuului myös ruokavalio, mutta pidin mieluummin omat syömiseni, kun ei oikein houkutellut mikään kiristely tai muutenkaan alkaa kikkailla ylimääräistä syömisten kanssa. Tuo treeniohjelma on ollut näihin päiviin asti ihan käytössä, nyt olen alkanut jo vähän soveltaakin. Loka- ja marraskuu ovat olleet tänä vuonna harvoja ehjiä kuukausia. Lokakuussa treenasin salilla viidesti viikossa ja marraskuussakin 4-5 krt/viikko. Marraskuussa työmatkat sotkivat vähän treenirutiineja, mutta treenit sujuivat kuitenkin hyvin, aina joulukuun alkuun saakka.

Reissattu on
Monien työmatkojen vuoksi koirat olivat marraskuun alusta lähtien Forssassa isän luona, ja tarkoitus oli, että ne tulevat joulukuun alussa tänne. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sainkin sitten kuulla nuoremman, Luto-koiramme voinnin olevan huono ja jo samaa viikonloppua seuranneena tiistaina jouduin siitä lopullisesti luopumaan. Kaikki kävi niin nopeasti, että järkytys oli viedä omankin terveyteni, ja treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Sain tällä viikolla viimein isältä Eviran paperit. Lutolla oli nopeasti levinnyt ja aggressiviinen lymfooma; pahanlaatuisia imusolmukasvaimia luuytimessä, maksassa ja pernassa. Ei sitä olisi siis pelastanut mikään kirurgia. En ollut enää hetkeen ajatellut, ettäkö sille olisi ollut vielä jotain tehtävissä, mutta onhan tässä silti pyörinyt päässä kaikenlaiset mitä jos -ajatukset. Ne kyllä aika lailla sammuivat noita papereita lukiessa. On vaan pohjaton ikävä. Ja joka päivä se ajatus Luto on poissa täytyy toistaa itselleen, kun ei sitä muuten käsitä. 

Pikkupennusta keski-ikään
Nyt joulun alla palasin salitreenien pariin, ja viime viikolla tuli taas käytyä viidesti salilla. Muuntelin vähän viikkojakoa ja tykkäsin paljon viime viikosta, joka meni näin:

- ma: selkä & hauis
- ti: alakroppa
- ke: olkapää, ojentaja, rinta
- to ja pe lepo
- la: koko yläkroppa
- su: jalat

Jotenkin tuntui mielekkäältä tehdä yläkropalle yksi kokonainen treeni ja sitten pilkoa vähän pienempään. En sitä siis alkuviikosta suunnitellut, mutta kun perjantaikin meni lepopäivänä, niin halusin sitten lauantaina treenata koko yläkropan. Lauantain ja sunnuntain treenit tein muuten Ryhdillä, koska kaipasin sittenkin enemmän sitä omaa rauhaa ja pientä tilaa. Elixia on sen verran iso paikka, että siellä on ripoteltu tarvitsemani harjoituspaikat niin laajalle alueelle kahteen kerrokseen, että siitä tulee jo turhaa ravaamista. Ja on vain yksinkertaisesti kivempi treenata omassa rauhassa, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon.. Sunnuntaina olin lisäksi jo seitsemän jälkeen treenaamassa, kun Elixia olisi avautunut vasta kymmeneltä.

Mutta siis kokonaisuutena vuoteen on mahtunut paljon (ihan liikaa) henkistä ja fyysistä kipua. Paljon olen liikkunut, vaikka mitään erityisiä tavoitteita ei ole ollutkaan. Liikkumisen suhteen en oikein uskalla enää laittaa itselleni mitään tavoitteita. Tuntuu, että alan sitten satsaamaan siihen ihan liikaa ja väärillä tavoilla ja sitten joudunkin taas telakalle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että tavoitteet enemmänkin ahdistaisivat ja rajoittaisivat kuin antaisivat.

Yhden tavoitteen ensi vuodelle voisin kuitenkin tässä ääneen sanoa: venytellä enemmän. Tänä vuonna olen Heiaheian mukaan venytellyt 14 kertaa (vuoden viimeisenä päivänä ehtisin vielä yhden kerran lisää)! Mutta tekeehän se yli yhden kerran per kuukausi.. En ole tuohon merkinnyt kaikkia muutaman minuutin mittaisia venyttelyjä ja rullailuja, vaan tuossa taitaa olla kaikki vähintään 30 minuutin venyttelysessiot. Joka tapauksessa: luulisi tuon tavoitteen olevan teoriassa helppo saavuttaa? Tärkeää minulle on pysyä mahdollisimman ehjänä ja venyttely varmaan edesauttaa siinä. Kun vaan saisin vain pidettyä tämän ajatuksen aina kirkkaana mielessäni, ja todella otettua sen ajan sille venyttelylle.

Toiveikkaana uuteen vuoteen.