sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Treenikuulumisia

Kesäkuun lopulla kävelin töistä kotiin, kun Elixian feissari pysäytti minut tässä ihan kotinurkilla. Juteltiin hetki ja kerroin, että olen aiemmin ollut jäsenenä ja juteltiin syistä, miksi vaihdoin. Hän tarjosi siitä huolimatta tutustumiskäyntiä salille ja annoin numeroni. Arvasin, että jäsenmyyjä soittaa ja niinhän tuo sitten tekikin. No, sovin käynnin sinne, mutta sille viikolle tuli Kutin lopetus, ja kuntosalitreffit oli viimeinen asia mielessäni, joten en koskaan mennyt tutustumiskäynnille. Olin muutenkin ajatellut jo valmiiksi, että niin hyvää diiliä tuskin tarjoavat, että Ryhdistä sinne vaihtaisin. Olen nyt sen verran nuuka, etten viitsi salitreeneistä mitään viittäkymppiä enempää kuussa maksaa, jos ei ole jotenkin todella ihmeellinen paikka (tyyliin vegaaninen palautusjuoma valmiina odottamassa treenien jälkeen ja jäsenyyteen sisältyy hieronta kerran kuussa..).

Sitkeä jäsenmyyjä soitteli kuitenkin sitten vielä myöhemmin, ja kertoi, että heille oli heinäkuun alussa tullut uusi Daytime -jäsenyys, jolla voi treenata halvemmalla kk-maksulla arkipäivisin ennen klo 15 ja viikonloppuisin mihin aikaan vaan. Tartuin siihen, ja olen nyt siis taas jäsenenä Tikkurilan Elixialla. Vuonna 2007 siihen taloon ekan kerran astuin sen vielä ollessa Finnbody, ja kaksi kertaa olen jäsenyyteni irtisanonut. Kolmas kertako nyt toden sanoo ja jään sinne pysyvästi..? Joka kerta on kuitenkin kuukausimaksu laskenut reippaasti :D.

Salitreeneistä tuli siis lopulta lähes kahden kuukauden treenitauko. Kesäkuussa kävin ahkerasti Kaapon kanssa juoksemassa aamuisin, mutta salilla olin viimeksi ollut 18.5. Sen jälkeen sain sitten Kutin syöpädiagnoosin, ja jotenkin epätoivoisesti halusin viettää kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan sen kanssa. Salilla käynti tuntui todella turhalta ajanhaaskaukselta siinä mielentilassa. Ja olihan koko kevään saliharjoittelu ollut muutenkin todella epäsäännöllistä ja harvaa, motivaatio kateissa koko ajan. Ryhdin aukioloajat on iso iso plussa, mutta joku siinä ilmeisesti tökki kuitenkin, kun ei tullut käytyä. Ajattelin pitää jäsenyyteni Ryhtiinkin vielä voimassa joka tapauksessa, koska Elixia on etenkin juhlapyhinä huonosti auki ja joskus jos tekee mieli lähteä ennen aamuviittä treenaamaan, niin on sitten se mahdollisuus olemassa.

Katsoin Heiaheiasta statseja, niin tänä vuonna salikäyntejä on 24, joista 8 jo Elixiaan (parissa viikossa). Se vain on tuossa niin kodin vieressä, että kynnys mennä sinne on tosi matala. Siis ihan oikeasti, ei Ryhtiinkään ole matkaa kuin 900 metriä, mutta Elixiaan on vain 300 metriä. Se on iso ero! :D Ja jotenkin on kiva treenata, kun on muita ihmisiä isolla salilla.  Ei tarvitse olla liian täynnä, mutta jokunen ihminen siellä täällä. Siitä tulee ehkä vähän turvallisempi tunne verrattuna siihen, että on aivan yksin hiljaisella kellarisalilla. Paskaa musiikkiahan Elixialla soi, siitä ei pääse mihinkään; jotain maailman turhinta dancepoppia, joiden supertyhmiä sanoituksia jään välillä oikein kuuntelemaan. Siis oikeasti, kuka haluaa, että kumppani saa tuntemaan “like I’m the only girl in the woo-oo-oo-orld”? Eikö se ole aika epätoivoista? “No, sä kelpaat ku ei täällä planeetalla nyt oo muitakaan”. 
Eilen intervallitreeniä kuntopyörällä tehdessäni kuuntelin kyllä omaa musaa, mutta salitreenejä tehdessä en niin välitä musiikkisoittimen kanssa pelata.

Kun menin Elixialle ekaa kertaa nyt heinäkuussa, niin siellä oli se sama tuttu aamun vakioporukka, joka oli siellä viime vuoden keväällä, kun lopetin. Eräs eläkkeelle jäänyt isokokoinen mies oikein ilahtui näkemisestäni “katsohan, kuka on palannut!” ja yksi keski-ikäinen pariskuntakin tuli  juttelemaan. Kerroin uudesta jäsenyystyypistä ja kaikki kiinnostuivat välittömästi, koska maksavat nyt aika paljon enemmän, ja minun laillani aina aamuisin siellä treenaavat. Veistelinkin, että taitaa tehdä huonoa bisnekselle tämä minun paluuni. Oli jotenkin mukava palata vanhojen tuttujen kanssa treenaamaan, vaikka ei nyt aiemmin mitenkään joka päivä siellä rupateltu. Tuo eläkeläismies on kuitenkin ollut siellä jo silloin kun ensi kertaa Finnbodylle astelin, ja siitä asti ollut sellainen vakiokasvo.

Eihän se mikään yllätys ollut, että voima on tauon aikana heikentynyt ja muutenkin treenitekniikat vähän hakusessa. Esimerkiksi kyykkyjä tein ekalla treenikerralla ihan pelkällä tangolla ja reisilihakset olivat jo alkulämmittelyssä järkyttyneet siitä, että ne joutuivat ihan tekemään töitäkin parin kuukauden möllöttelyn jäljiltä. Mutta jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että kroppa virkosi ja tuntui jäntevämmältä. Ja ensimmäisen viikon ajan treenaaminen oli oikein ihanaa, kun sai koko ajan vaan lisätä painoja ja hakea voimatasoja. Entiselläänhän ne eivät nyt tietenkään voi tämän vuoden treenien perusteella ollakaan (entisellä tarkoitan paria viime vuotta, kun treeni oli säännöllistä), mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Kipinä ainakin on taas syttynyt ja aamuisin ei ole tarvinnut ylipuhua itseään lähtemään treenaamaan.

Kaksijakoinen ohjelma sopii minulle tällä hetkellä hyvin. Jos ehdin treenaamaan kolmesti viikossa, teen kerran yläkropan, kerran alakropan ja kerran koko kropan. Ja tällä viikolla taas treenasin kahdesti yläkropan ja kahdesti alakropan + yhden intervallitreenin. Siitäkin on aikaa, kun edellisen kerran intervallitreenin tein. Ihan kamalaa taisteluahan se oli. Leuanvetosuorituskin on onneton, yksi ainoa menee tällä hetkellä, jos tuulen suunta on oikea.

Treenikuvia ei nyt ole, kun ei tuolla Elixialla kehtaa samaan tapaan kameroita viritellä kuin Ryhdillä. Jotain sitten taas kunhan saan räpsittyä.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään
Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä
Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Saattohoitoa

Ehdin pari kertaa käydä treenaamassa salilla ja päästä jo vähän treenin makuun takaisin. Nyt laitan blogin telakalle joksikin aikaa. Kutilta löytyi tänään keuhkoista kasvaimia. Olen koko kevään ajan epäillyt ja aavistellut, että niitä siellä on. Hyvin satunnaista ajoittaista yskää, pari kertaa oksentanut verta ja ripuloinut verta. Nisäkasvain oli sitten kuitenkin ehtinyt etäpesäkkeitä lähettämään. Nyt kun ripuli ei ottanut hellittääkseen, päätin viimein kuvata sen. Siellä niitä julman näköisiä kasvainpalleroita oli keuhkoissa useita.

Valmistaudutaan siis lähiviikkoina eutanasiaan.



torstai 14. toukokuuta 2015

Taidonsiirtoa

Kun pari vuotta sitten treenasin Timo Haikaraisen PT-valmennuksessa, hän puhui muutamaankin kertaan siitä, kuinka salilla opitut kognitiiviset taidot voivat siirtyä osaksi muuta elämää. Salitreenit vaativat esimerkiksi vahvaa keskittyneisyyttä, jotta kehitystä voi syntyä. Paljon näkee sellaista heiluttelua, että treenaaja katselee samalla ympärilleen ja koko sali on ikään kuin hänen telkkarinaan. Mutta ihan yhtä paljon - ellei enemmänkin - näkee sitä, kuinka suoritusta tehdään keskittyneesti: silmät kiinni puristaen, naama irveessä, tai totinen ilme tyhjyyteen tuijottaen. Kuinka jokainen ajatuksen murunenkin on kiinni siinä, miten suorituksen saa tehtyä.

Itse huomasin nopeasti, että kun keskityin keskittymään, ja harjoittelin nimenomaan keskittymistä (vaikka en toki aiemminkaan ollut mikään ympäristöön tuijottelija), niin treenin lopussa oli tyhjempi olo. Treeni oli kuormittanut myös henkisesti. Vähitellen kuormitus tasaantui, eikä vienyt enää samalla tavalla väsymykseen. Olin oppinut keskittymään optimaalisesti. Huomasin sen myös silloin työelämässä ja kotonakin; jaksoin keskittyä aiempaa paremmin. Vaikkapa joku nettisivu, jossa oli pitkät jorinat sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta. Muistan kuinka huomasin, että sen kahlaaminen loppuun ei ollut enää niin ponnisteluja vaativaa kuin aiemmin. Töissä luin pitkiä raportteja yhdeltä istumalta, kun aiemmin pompin kaikkien eri ohjelmien välillä katsomassa, olisiko tullut jotain mielenkiintoisempaa tekemistä.

Nyt kun olen vajaat kaksi kuukautta käynyt autokoulua, jossa puhutaan koko ajan ennakoinnista (välillä tuntuu, ettei mistään muusta puhutakaan..), olen alkanut siirtää sitä ensin myös muuhun liikennekäyttäytymiseeni - jalankulkijana, koirien taluttajana, pyöräilijänä - ja nyt pikkuhiljaa nähtävästi myös työelämään. Olen huomannut ilokseni tässä muutaman viikon ajan, että tutkin kalenteriani yhä pidemmälle, presikset ja palaverit ovat aiempaa aikaisemmin valmisteltuja, bongaan porsaan mentäviä reikiä tulevaisuudesta ja ehdin tilkitä ne.

Toki elämässä on nyt paljon muutakin, että on ollut pakko tehostaa omaa toimintaansa, jotta arki yleensä rullaa. Yksi asia sakkaa vielä, ja se on ruokien tekeminen. Tässäkin istun nyt, kello on 21.22 ja ei ole mitään tietoa siitä, mitä söisin huomenna töissä evääksi. Koko päivän olen sitä jahkaillut, ja sitten taas tehnyt jotain muuta. Harjoittelin jopa autokoulun teoriakokeeseen sitkeästi ja tein puolen tunnin kahvakuulatreenin, kun vetkuttelin ajatusta ruoanlaitosta. Plääh. Tänään syötiin hampurilaisia itse tekemästäni soijarouhepihvitaikinasta, ja niistä ei oikein mukana kannettavaksi evääksi ole. Salaatit, kurkut ja tomaatit liiskaantuvat ja se pakkaaminen olisi turhan työlästä. Ehkä tästä nyt tämän kirjoituksen myötä ryhdistäydyn ja teen huomiseksi jotakin. Pakko. Aamulla menen kuitenkin Kaapon kanssa juoksemaan, joten töissä on oltava murkinaa mukana.

Tässä vielä kuva juoksulenkkini varrelta. Tuolla ulkona on kevät kauneimmillaan!


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kuntoutusta

Neljä viikkoa kortisonipistoksesta tuli täyteen perjantaina, ja paluu salitreeneihin tapahtui tänään. Mutta mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen? Kirjaan tähän alkuun ensin eläinten kuulumiset, jos ne jotakin kiinnostavat.

Kuti kävi eläinlääkärissä. Nenää tutkiessa lääkäri mumisi jotakin uv-säteilystä ja "collie nose"-syndroomasta. Nisäpatista ei saatu neulalla irti muuta kuin tulehdusnestettä ja bakteereja. Ontumiseen saatiin Cartrophen-pistoskuuri sekä resepti tulehduskipulääkkeeseen. Antibioottikuurilla kuono ehostui entiselleen parissa päivässä, ja kirsikkatomaatin kokoinen patti nisästäkin laski, en enää tunnustelemalla löydä sitä. Mikä helpotus, jos se olikin vain tulehtunut imusolmuke! Olin jo isän kanssa puhunut, että ei se enää leikattavaksi lähde, jos syöpä on uusiutunut. Kuitenkin 12-vuotias koira kyseessä, ja vaikka suht pirteä onkin, niin ei mikään teräsmuori juuri tuon nivelrikon vuoksi. Ei sillä laadukasta lisäaikaa ostettaisi, ja olisi puhtaasti itsekkäistä syistä tehty päätös.

Eilen käytiin vielä lääkäriasemalla puntarissa ja painoa sillä on nyt 26,7 kg. Se olisi jo ihan passeli, mutta aion vielä kiristää vähän, koska Kuti lähtee näillä näkymin kesäkuun alussa isän luokse, ja sinne on parempi mennä hyvin kapeassa kunnossa. Nuorempana se on sutjakkana tyttönä painanut 25 kiloa, joten ei tässä nyt mitään aliravitsemusta vielä hätyytellä. Luultavasti se tosiaan painoi lähemmäs 30 kiloa (ellei ylikin), kun tuli maaliskuun alussa tänne, eli hyvää tahtia on kyllä karissut.

Ollin vappuasu, suojaa kaulan leikkaushaavaa
Nanna ja Olli kävivät lääkärissä; Nanna hampaidenpuhdistuksessa ja Olli lisäkilpisrauhasen leikkauksessa. Operaatioita voisi melkein verrata toisiinsa, niin nopeasti Olli oli entisellään. Samana iltana se söi jo normaalisti ja oli aivan tolkuissaan. Tulokset tulivat patologilta, ja siellä oli hyvänlaatuista liikakasvua. Nyt saatiin ainakin toistaiseksi jättää kilpparilääke pois. Veriarvotkin olivat mallillaan ensimmäisessä kontrollissa, toinen on loppukuusta.

Ei jäänyt kummoista arpea, ja karvatkin kasvanevat pikaisesti takaisin

Ja sitten - Viiru kävi lääkärissä.
Maksoin lähes 600 euroa aivan kotona hoidettavissa olevasta vaivasta..! Viime kesänä Nannalla oli sama; oli vaisu, ei syönyt ja oksenteli. Röntgenkuvasta selvisi, että suoli on aivan täynnä kakkaa. Ummetus on vanhoilla kissoilla aika tavallista, ja minäkin sain silloin kesällä sieltä mukaani Resolor-tabletteja, joita lääkäri ohjeisti antamaan aina tarvittaessa. Enpä nyt sitten taas tajunnut, että Viirulla on sama vaiva. Mietin jo, että rupean syöttämään noille kaikille eriväristä elintarvikeväriä, jotta tiedän, kuka on milloinkin käynyt hiekkalaatikolla, prkl. No, ei se 600 yksinomaan rtg-kuvista koostunut, joskin taisi olla suurin osa niitä. Tsekattiin nyt samalla veriarvot (täydelliset), se rauhoitettiin, nesteytettiin ja lääkäri kaiveli sen suolesta enimmät pallerot pois (hyi %&## sitä hajua!). Ja samalla nipsaistiin kynnetkin siistiksi.

Nyt olen vuoden ajan käynyt eläinlääkärissä jokaikinen kuukausi, välillä useamman kerran kuukaudessa. Toivottavasti tästä alkaisi mahdollisimman pitkä eläinlääkäritön jakso..

Mitä tulee omaan fysiikkaan, niin välillä pakaran hermokompression aiheuttamat oireet olivat jo lähes olemattomat. Eli sellainen puristava tunne piriformiksen kohdalla, joka säteilee päivästä riippuen takareiteen tai jopa nilkkaan saakka. Mutta heti kun tein fyssarin antamia harjoituksia vähän vähemmän (lue: en juuri tehnyt), oireet alkoivat palata. Kävi myös mielessä, että näinköhän sillä jäsenkorjaajan hoidolla oli sittenkin vaikutusta asiaan, mutta se tuli vain vähän viiveellä ja nyt vaikutus olisi jo lakannut? Jälkeenpäin laskeskelin, että se oireettomampi ajanjakso alkoi reilun viikon kuluttua siellä käymisestä ja sitä iloa kesti varmaan ainakin neljä viikkoa. Voisin ehkä sittenkin käydä ottamassa toisen hoidon, joskin sitten varmaan menen jollekin toiselle. Tämä oli sen verran hankalan matkan päässä ja vaikka ihan mukava ihminen, niin eivät ihan kemiat kuitenkaan kohdanneet.

Mutta puristus ei nyt estä mitään varsinaisesti, vaikka inhottava vaiva onkin. Toiseksi viimeinen teoriatunti autokoulussa kesti yli kaksi tuntia, ja siellä istuessa alkoi olla jo tukala olo, kun teki mieli nousta seisomaan ja jaloitella. Töissähän voin nykyisin seistä aina halutessani, ja hyödynnänkin sitä mahdollisuutta suurimman osan päivästä. Sitkeä yskä hellitti lopulta, se ei koskaan muuttunut nuhaksi, eli taisi olla joku virus keuhkoputkissa. Kyllä se kolme viikkoa kuitenkin otti, ennen kuin pystyi laskemaan itsensä terveen kirjoihin. Vappu ehti olla välissä ja ihan kotosalla oltiin. Käytiin syömässä Orchidissa, olikohan se juuri vappuaattona. Ja kun Brklyn Bakerysta oli Death by Chocolate- cupcaket myyty loppuun, niin harmistuneena tein sitten itse, tadaa.

Maistuivat vielä paljon paremmalle, miltä näyttivät.
Ohje Chocochilistä (hasselpähkinät vaihdettu mantelirouheeseen ja kuorrutteessa vähän oikaistu)

Tällä viikolla pääsin siis takaisin urheilujen pariin. Edellinen juoksulenkki oli 12.4., ja tauko päättyi 5.5. Tällä viikolla juoksin saman 6,4 km lenkin Kaapon kanssa tiistaina, torstaina ja perjantaina. Parhaimmillaan ollaan menty sellaista viiden minuutin kilometrivauhtia, mutta keskiarvo on kuuden pintaan ja vähän päälle, kun koira pysähtyy merkkailemaan tai isommalle hädälle. Sykemittaria en ole käyttänyt lainkaan, en ole jaksanut vaihtaa siihen patteria. Minä, jolle sykemittari oli ennen aivan välttämätön! Hirveä kiukku tuli joskus lenkillä, jos se ei saanut signaalia tai pelittänyt muuten. Ja nyt ei huoleta lainkaan ottaa sitä mukaan ollenkaan. Runtastic-applikaatiolla katson ajan ja matkan.

Pitäisi kyllä keksiä vaihtelua tuohon lenkkiin. Tykkään vaan niin kovin tuosta joenrannan maastosta ja ympäristöstä aamuvarhain. Ja kun siinä pitää miettiä se koiran mielekäs lenkitys samalla, niin mitään mäkijuoksutreeniä tms. ei oikein voi tähän ajatella.

Ei kai aamukuudelta tartte niin
freesinä olla..
No niin, mutta tänään siis läksin salille heti aamutuimaan, kuuden jälkeen. Täytyy sanoa, että olin jo jostain syystä alkanut kerätä pientä salikauhua itselleni, joten halusin mennä sinne niin, että saisin olla yksin ja omassa rauhassa. Eilen jo vähän mietin, mutta kun en sinne heti aamusta päässyt, niin ei tullut enää päivän mittaan lähdettyä kokeilemaan, että olisiko sali tyhjillään. Tänäänkin sinne sitten tuli se aamun vakiotuttu, mutta olin jo ehtinyt päästä treenaamisessa vauhtiin sen verran, ettei haitannut.

Treenasin koko kropan läpi kymmenellä liikkeellä, joista kolme oli enemmänkin ns. kuntouttavia harjoituksia. Alkuun tein vakkarilämmittelyt kuntopyörällä + verryttelyt. Sen jälkeen fysioterapeutin ohjeen mukaisesti forkuille kolme sarjaa kääntöjä molemmille käsille pienellä painolla. Kahden kilon oli pienin, mitä salilla oli, vaikka olisi toki voinut käyttää levykiekkoja, joista olisi löytynyt 250 grammankin kokoisia. Mutta tuo parin kilon puntti oli ihan sopiva. Hämmennystä aiheutti kyynärvarsien naksuminen?! Ei siis ranne, vaan ihan tuo lihas. Naksui ja napsahteli, enkä nyt kyllä tiedä ollenkaan, oliko normaalia. Täytyy kysäistä fyssarilta. Ei se kipua aiheuttanut kuitenkaan.

Varsinaisia työsarjoja tein jokaisessa liikkeessä vain kaksi. Näin se treeni eteni
- prässi
- reiden koukistus laitteessa
- selän ojennus
- ylätalja
- vinopenkki
- ojentajat ez-tangolla niskan takaa
- reiden loitonnus laitteessa seisten (gluteus mediusten vahvistamista)
- vatsat jumppapallolla
+ lopuksi olkapäiden kiertäjäkalvosinten jumppaa kuminauhalla

Edellinen salitreeni oli 14.3., joten taukoa tuli kahdeksan viikkoa. Kotona olen jotain pientä jumppaa tehnyt hyvin satunnaisesti. Käynnistän nyt treenit varovasti, sillä taustalla kytee koko ajan pieni pelko uudelleen vammautumisesta. Työkaverit olivat eilen Tough Viking-kisassa Tukholmassa, ja niitä kuvia katsoessa kiittelin kyllä itseäni, etten reissuun lähtenyt. En sieltä ehjänä olisi kyllä takaisin tullut. Kävin perjantaina hierojalla; se oli klassista hierontaa, mutta tuli silti tarpeeseen. Tuntuu, että kaikki kevään stressi ja kiire oli iskeytynyt selkään, joka oli niin jäykkä, että hieroja sai tosissaan tehdä töitä, että sai sinne mitään joustoa aikaiseksi. Koko tunnin vain nautiskelin. Oli ihanaa pitkästä aikaa olla sellaisessa hieronnassa, ettei tarvinnut itkua vääntää ja kirosanoja päästellä. Rentoutti oivallisesti ja olinkin torkahtaa siihen hierontapöydälle pariin otteeseen.

Nyt ei ole loppukeväälle muuta treenitavoitetta kuin päästä käymään salilla, saada kroppa kuntoutumaan ja pysymään ehjänä, ja saada treenit taas rutiiniksi. Autokoulua on vielä hilppasen jäljellä; yksi teoriatunti ja kahdeksan ajotuntia, joten ne verottavat tässä toukokuun ajan vielä jaksamista. Etenkin nuo ajotunnit ovat henkisesti raskaita, kun alan jännittää niitä jo vuorokautta aikaisemmin.. Tällä hetkellä on vielä sellainen olo, että pitää ehkä muutama extratunti ottaa, eihän nuo kahdeksan riitä alkuunkaan!

Mutta niin, varsinaiselle lihasten kasvattelulle (tai edes haaveille) olen nyt toistaiseksi laittanut pisteen. Kaapon kanssa tulee liikuttua niin paljon, että ruokaa pitäisi lapata järjettömiä määriä, jotta hommassa olisi mitään tolkkua. Työkaveri ehdottikin, että alkaisin harrastaa sen kanssa taakanvetoa, jotta siitä saataisiin mehut pois. Mutta juokseminenhan on se, mille sen sydän sykkii, pieni kaahottaja kun on. 
Etsi kuvasta koira

Kohta lähdetään koirien kanssa Keravalle ulkoilemaan. Oltiin pari viikkoa sitten siellä edellisen kerran, Kutin vanhoilla lenkkihoodeilla. On ihan käsittämättömän liikuttavaa, miten koira syttyy siellä metsissä juoksennellessaan. Täällä lenkkipolkuja hitaasti köpöttelevä mummeli on tiessään ja tilalla on nuori kiville hyppelevä ja polkuja kirmaileva tyttönen <3.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!