sunnuntai 29. toukokuuta 2016

How I met my social muscle

Sain salitreenit käyntiin vapusta lähtien ja leukoja tulee nykyisin vedettyä ihan hyvin viisi putkeen. Osasyynsä on varmasti sillä, että painokin putosi nopeasti vapusta tähän päivään kolmisen kiloa. Ruokahalu katosi jonnekin huitsin nevadaan ja päivät ovat olleet niin kiireisiä, etten tiedä, mihin toukokuu edes katosi. En ehtinyt kunnolla edes rekisteröidä painon putoamista, ennen kuin harvakseltaan tapaamani eri osastolla työskentelevä työkaveri sitä kommentoi. Toki huomasin, että vaatteet tuntuivat väljemmiltä päällä, mutta en pysähtynyt ajattelemaan asiaa sen enempää.

Vapaaehtoistyö on nimittäin vienyt mukanaan täysin ja sen lisäksi, että käyn kahdesti viikossa opettamassa suomea, toimin myös tukihenkilönä muutamille irakilaisille, jotka ovat saaneet oleskeluluvat. Olen auttanut asunnon etsinnässä, hoidellut vuokrasoppareita, vakuutusasioita, asioinut sosiaalitoimen kanssa, opettanut suomea messengerissä ja kodeissa, opettanut kodin hoitoa ja oikeastaan aivan kaikenlaista kotouttamista laidasta laitaan. Vein muutaman afgaanin punttikselle Tikkurilan Ryhtiin, treenattiin yhdessä ja juttelin siellä yhdistyksen puheenjohtajan kanssa pitkät pätkät politiikkaa, ja pojat kävivät reippaasti esittäytymässä hänelle. Oman yksiönikin annan nyt vuokralle heinäkuun alusta lähtien irakilaiselle oppilaalleni. Olen itse oppinut arabiaa ja vähän dariakin (afgaanien käyttämä kieli), ja haluan oppia lisää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Seurasaaressa ja Kuusijärvellä, kun vietiin vokkilaisia retkille. Olen käynyt pitkiä mielenkiintoisia keskusteluja länsimaisen naisen asemasta, ja vaikka mistä muistakin aiheista. Kaiken ohella olen tutustunut myös lukuisiin uusiin suomalaisiin, ja löytänyt samanlaista pohjatonta auttamisen halua myös heistä.

Kieltämättä kaikki tämä on ollut myös henkisesti aika vaativaa. Välillä on ollut päiviä, kun en olisi halunnut nähdä yhtään ihmistä, ja mennä täysin offline koko maailmasta. Mutta sitten messenger laulaa ja soi ja en voi olla auttamatta. Ja olen huomannut, että jotenkin sellainen sosiaalinen lihas kasvaa, kun sitä harjoittaa. Ei minusta koskaan mitään rakastan-olla-esillä -ekstroverttia tule, mutta jonkinlainen ihmisten sietokyky on kyllä kasvanut ihan älyttömästi. Olen myös huomannut, että minusta on lyhyessä ajassa kehittynyt kamala halailija ja tunteet avoimesti näyttävä. Halaan miehiä, naisia, lapsia, puristan olkapäästä ja itken yhdessä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen oppilaani kanssa. Oman elämän ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Salilla käyn tällä hetkellä vain ja ainoastaan kunnossapysymisen takia. Ikään kuin välttämättömyys.

Tiedostan loppuunpalamisen mahdollisuuden, mutta en ole vielä tehnyt oikein mitään konkreettista välttääkseni sen. Onneksi on Kaapo, jonka vuoksi on pakko olla kotona ja käydä pitkillä lenkeillä. Vielä kun saisin ruokahaluni takaisin.

Elämäntilanne kun on nyt tällainen, niin tähän blogiin tuskin tulee mitään urheilullista sisältöä enää vähään aikaan. Mutta jos haluatte lukea vapaaehtoistyöstä lisää, niin voin siitä kirjoitella ehtiessäni :P. Loppuun laitan kuvan toisen ryhmän oppilaistani (aivan ihania huipputyyppejä kaikki!) täysin keskittyneenä opiskeluun.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Huonosti treenattu huhtikuu

Höh, edellisen postauksen aikoihin olin vielä niin hyvässä draivissa treenien suhteen. Se lopahti sitten siihen kuin veitsellä leikaten. Huhtikuun aikana olen käynyt juoksemassa Heiaheian mukaan kuusi kertaa, ja kahdesti salilla silloin alkukuusta. Että aika laimeaa on ollut tämä treenaaminen. On väsyttänyt oikeasti, on laiskotuttanut, välillä olen ajatellut tulevani kipeäksi (kun aamuisin paleltaa ja on semmoinen köh köh niisk-olo), muutamaksi päiväksi otin kaverin koiran hoitoon Kaapon seuraksi, ja sitten on vielä ollut reissua ihan riittämiin. Tukholmassa kävin silloin alkukuusta, ja viime viikolla pari koulutuspäivää Tallinnassa. Odotin tätä tämän viikon lomaa, että no nyt pääsen treeneihin käsiksi, mutta kilinkakat.

Maanantaina olin lupautunut hoitamaan siskon lapsia. Saisin vähän tätiaikaa niiden kanssa ja sisko saisi apua. Huh, mikä päivä. Koiran kanssa lenkkeilyt ja lasten kanssa ulkoilut veivät kyllä mehut ihan täysin. Ja lasten isä sentään hoiti niiden lounaan ja nuoremman vaipanvaihdon. Olin ihan kuitti päivän jälkeen. En tajua, miten äidit jaksavat :D. Pahinta oli ehkä kesken päivän tajuta, että en hemmetti voi mennä päikkäreille, vaikka väsyttää ihan hulluna.

Tiistaina oli heti aamusta jalkaterapia, ja kun ei aamulla pääse salille treenaamaan, niin se päivä on jo menetetty. Tänään sitten kävin juoksemassa, kun ei vieläkään salille meno napannut. Kohta en saa taas enää yhtään leukaa, kun kaikki voimat hupenee :/. Nyt loppuviikosta ollaan taas reissussa. Miehen veli tulee Viirun seuraksi ja Kaapo lähtee veljeni luokse hoitoon.

Tällaisina aikoina toivon, että olisi salikaveri. Joku, jonka kanssa sopia salitreffit, niin ei ilkeäisi jättää menemättä niin helposti. Eilen juttelin jalkaterapeutin kanssa siitä, että treenimotivaatioksi ei kyllä riitä millään ulkonäkö. Ei lihaksen kasvatus tai kropan kiristely. Joskus siitä sai ehkä vähän ainakin lisäkipinää, mutta nyt ei yhtään. Enemmän minua kiinnostaisi kykyjen ja taitojen kehittäminen salitreenin avulla. Leuanvedot, punnerrukset, human flagit ja sen sellaiset kevyet temppuilut. Sellaisia liikkeitä, joilla saisi kroppaan voimaa ja kehonhallintaa. Vähän toiminnallisempaa treeniä, mutta ei kuitenkaan mitään crossfitiä; siinä vaan hajottaisin itseni. Jos en olisi niin vammautumisaltis ja epäsosiaalinen, niin varmaan olisin mennyt crossfitiä kokeilemaan. Muistan, kun luin siitä jo joskus 2008 ja ehdotin työkaverille, että aletaanko harrastaa. Silloin se ei vielä ollut oikein tullut Suomeen, ja nyt vähän vieroksuttaa se treenin ympärille muodostunut alakulttuuri tunnnuslauseineen ja paleohifistelyineen.

Toiminnallinen treenikin saisi omalla kohdallani olla aika maltillista, koska en usko, että näin neljääkymppiä lähestyessä kannattaa enää alkaa totuttaa toimistotyön runtelemaa kroppaa käsilläseisontaan (ranteet ja olkapäät jo valmiiksi paskana) tai kiusata vaivaisenluu-jalkoja rankoilla loikkatreeneillä. Sellaista kropalle armeliasta, mutta kuitenkin hikistä hommaa.

Sitten muihin hommeleihin: Suomen kielen opettaminen on ollut tosi antoisaa hommaa, mutta olen myös ollut tosi naatti aina niiden tuntien jälkeen. Onneksi tunnit ovat lauantaisin (ja perjantaisin), niin siinä on sunnuntai aikaa toipua. Jotenkin kai se on tällaiselle omissa oloissaan viihtyvälle intrikselle henkisesti vaativaa jutella ihmisten kanssa 1,5 tuntia putkeen, ja yrittää koko ajan miettiä, miten mikäkin asia/lause/sana menisi parhaiten perille. Tuntuu, että aivot oikein savuavat niiden tuntien jälkeen. Mutta silti se on niin palkitsevaa, ja saan siitä kuitenkin jollain tapaa enemmän, kuin mitä siihen itsestäni annan. Välillä joku ei enää ilmesty tunnille, ja joidenkin kohdalla tiedänkin, että on saanut myönteisen päätöksen. Mutta sitten väkisinkin joidenkin kohdalla miettii, että onko palannut takaisin vapaaehtoisesti tai saanut kielteisen päätöksen. Oppilaat ovat pyytäneet minua Facebookissa ystävikseen ja välillä onkin news feed ollut yhtä arabiaa. Meillä oli kevätjuhla viime lauantaina, ja oli tanssia, laulua ja iloista yhdessäoloa. Oli kyllä aika erilainen meno kuin suomalaisissa bileissä :D.

Autoilusta sen verran, että ehti olla parin kuukauden tauko kokonaan ajamisessa ja alkoihan se kynnys mennä ratin taakse taas olla melkoinen. Mutta sitkeästi vaan pakotin itseni ajamaan, ja nyt olen tässä viikon sisällä kolmesti käynyt ajelemassa. Eka kerta oli kyllä aikamoinen sekoilunäytös. Ajelin tuolta Oulunkylästä Siltamäen kautta kotiin pitkää tietä, jossa oli sen sata liikenneympyrää. Aina vilkutin väärässä kohdassa ja ajelin vapaalla kaikki mutkat ja kaarteet, hohhoijaa. Joku jännityskramppi iski siihen kytkinjalkaan, enkä tajunnut/uskaltanut nostaa sitä, ennen kuin mies rupesi huomauttelemaan siitä. No, toinen ajo sujui jo paljon mallikkaammin, ja tänään oli jo ihan rento ote siinä ajamisessa, ja muistin jopa katsella vähän liikennemerkkejäkin :D.

Nyt tulee ajamisia vähän enemmänkin, kun otin asiakseni yhden vaatekeräyksen organisoinnin, ja olen hakenut siihen liittyen henkareita ja muita lahjoituksia. Mutta sehän on vain hyvä, että tulee ajeltua, kun on joku tarkoitus. On ollut vähän ongelmana tuo harjoituksen puute siksi, että ei ole ollut syytä lähteä ajamaan mihinkään. Eikä viitsi keksimällä keksiä niitä, kun ekologinen omatunto soimaa.

Ensi viikolla reissun jälkeen ja arjen taas alettua otan salitreenit takaisin viikko-ohjelmaan, sellaisen lupauksen nyt teen itselleni.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Kirimällä kiinni tavoitteisiin

Alkuviikosta näytti vähän pahalta tämän viikon liikkumiset. Kesäaikaan siirtyminen on rikkonut sisäisen kelloni. Näin taisi käydä viime tai toissavuonna ekaa kertaa. Ennen ei kesä- ja talviaikoihin siirtymiset heilauttaneet koneistoani mihinkään suuntaan, mutta ehkä tämä on jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa? Kelloa siirrettiin tunnilla eteenpäin, mutta jostain syystä nukkumaanmenoaikani on siirtynyt 2-3 tunnilla?? Nyt viikonloppuna olen ottanut pitkiä päikkäreitä, ja olen siitäkin syystä tähän aikaan vielä hereillä.

Maanantai oli vapaapäivä pääsiäisen vuoksi, joten silloin pääsin salille, vaikka nukuinkin aamulla pari tuntia pidempään. Tein yläkropan treenin, ja siitä jäi ihan hemmetin kipeät rintalihakset punnertelun seurauksena. Tiistaina olisi suunnitelmani mukaan ollut alakropan treeni, mutta juoksulenkki houkutti enemmän, joten sinne mentiin. Nyt alkaa olla ihanan kuivat tiet ja rullaa hyvin. Punnitsin 6,5 ja 9,5 kilometrin välillä, mutta päädyin lyhyempään, vaikka juoksu kulki hyvin. Nyt kun tuo vaivaisenluu on saatu jollain tapaa hallintaan, niin en halua vielä "kesken kuntoutuksen" ottaa mitään turhia riskejä. Juoksun jälkeen jalkapohja olikin väsynyt, mutta vaivaisenluu ei varsinaisesti kärsinyt. Pidän siinä muutenkin nyt sellaista silikonisuojaa lenkkien aikana.

Varsinainen ongelmahan on kaiketi se, että nilkka on heikko ja aiheuttaa virheaskellusta. Jalka astuu liikaa sisäsyrjälle, jalka ei rullaa tasaisesti, ja sen seurauksena isovarpaan tyvinivel saa liikaa rasitusta. Ja mitä pidempää lenkkiä tekee, sen enemmän väärää kuormitusta jalkaterään ja -pohjaan tulee. Jalkaterapiaharjoituksia olen nyt sitkeästi tehnyt. Toissakerralla jalkaterapeutti motkotti myös ihan aiheellisesti liian vähäisestä veden juonnista ja totesi, että kuivuus ylläpitää lihaskalvojen tiukkuutta. Laitoin taas puhelimesta veden juonnista muistuttavan sovelluksen reminderit päälle ja nyt olen juonut ihan kelvollisesti.

Keskiviikon ja torstain pidin treeneistä lepoa, ja olin jo tosiaan luovuttanut tämän viikon suhteen. Ajattelin, että perjantaina pääsen salille, mutta tuskin viikonloppuna jaksan enää. Perjantaina kävin kuitenkin taas sitten juoksemassa Kaapon kanssa, kun halusin nukkua vähän pidempään. Tehtiin sama 6,5 kilometrin lenkki, vaikka lonkankoukistajat olivat aika hemmetin jumissa jo lähtiessä. Minulla oli heti aamusta varattuna jalkaterapia ja siellä mainitsin noista jumituksista, niin Sami avasi lonkankoukistajatkin jalkapohjien lisäksi. Se fiilis, kun ne hierotaan auki, ja lähtee sen jälkeen kävelemään.. jotain niin ihanaa! Siis koko lantio tuntuu kevyeltä ja irralliselta, ja aina ajattelen, että tältä tuntuisi kävellä pilven päällä :). Harmi, että ne vaan kiristyvät tosi nopeasti uudestaan, mutta sain Samilta hyviä ohjeita niidenkin vahvistamiseksi. Venyttely ei yksin riitä, vaan niitä pitää myös voimistaa.

Perjantaina illalla olin toisena opettajana suomen kielen miesten ryhmässä ja oli niin hauska tunti, että se venyi kahdeksi tunniksi. Kuunneltiin Kari Tapion "Olen suomalainen" ja Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on", ja opiskelijat täyttivät puuttuvia laulun sanoja monisteeseen. Oli hauska nähdä, miten fiiliksissä he olivat ja kuuntelivat tosi keskittyneesti sanoja. Ja jos joku mölisi jotain, niin ryhmäkuri kyllä palautetettiin nopeasti tiukoilla shhh!!! ihan opiskelijoiden itsensä toimesta :). He vielä tykkäsivät molemmista kappaleista.

Eilen lauantaiaamuna ehdin hyvin sittenkin salille, kun päätin tiukasti, että menen sinne. En ollut eilen itse vastuuopettajana naisten ryhmässä, joten ei tarvinnut erityisesti valmistella mitään. Edelliset pari kertaa olen jättänyt suurimman osan valmistelusta just lauantaiaamuun, niin ei siinä mihinkään salille ole edes ehtinyt. Nyt kävin sitten tekemässä alakropan treenin. Oli jotenkin täysi sali ja kaikki suorituspaikat varattuna, joten aloitin loitontajalaitteessa. On kiva huomata, että nuo ennen niin heikot gluteus mediukset ovat nykyisin jo aika vahvat. Pidän aina parin sekunnin pidon loitontajaliikkeen ääriasennossa ja palautan hitaasti. Tuo liike tukee kyllä hyvin juoksua, eli jos en sitä tee, niin parin juoksulenkin jälkeen alkaa taas pakarassa tuttu hermopuristus. En nyt osaa tarkemmin analysoida syy-seuraus -yhteyttä, enkä oikeastaan haluakaan. Riittää, että tiedän sen auttavan.

Loitontajalaitteen kanssa tein vuorosarjana takareisilaitteessa, kun se sattuu olemaan siinä vieressä. Niiden jälkeen prässiä, askelkyykkykävelyä ja pohjeprässiä. Lopuksi tein vielä killerisarjan vatsalihaksille nostamalla jalkoja ylös penkillä maaten ja laskemalla ne kidutushitaasti alas. Treenin jälkeen olikin kiva sitten lähteä pyöräilemään vokkiin karmeassa vastatuulessa :D. Onneksi oli muuten aurinkoinen ja kuiva sää, toisin kuin tänään. Tunnin jälkeen mentiin miehen kanssa Jumboon pyörimään ja ostin (epävegaanisen) Coco-nuts -smoothien Jungle Juice Barista. Siinä oli hunajaa, mutta en ole koskaan ollut sen suhteen niin nökönuuka. Illalla skippasin stand up -keikan, johon olin jo ostanut lipun, kun väsytti niin paljon. Onneksi Jannella oli kaveri seuranaan, muuten olisi varmaan pitänyt raahautua mukaan.

Tänään sain sitten eilisestä tarmokkuudestani inspiroituneena tehtyä toisen yläkropan treenin tälle viikolle, joten sain kuin sainkin jonkinlaisen epävirallisen viikon liikuntatavoitteeni täyteen (vähintään kolme salitreeniä ja kaksi aerobista). Tänään jostain syystä vähän arastelin mennä salille. Olen yleensä viikonloppuisin treenannut Ryhdillä, kun siellä on niin rauhallista. Eilen ja tänään menin kuitenkin Elixialle, ja siellä oli tosi täyttä etenkin tänään. Jotenkin tulee heti sellainen tympäännyksen ja hermostuneisuuden sekainen tunne, että mihin siellä mahtuu tekemään yhtään mitään, ja yhyy olen niin heikko ja kaikki tuijottaa. Siis ei tuo mikään sellainen voimakas tunne ole, mutta vähän kuitenkin kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Otin sellaisen asenteen, mikä yleensä auttaa, että teen nyt edes tämän alkulämmittelyn ja katson sitten liike kerrallaan. Että saan lopettaa heti, jos ärsyttää liikaa.

Alkulämpän jälkeen siihen asti varattuna ollut leuanvetoteline olikin sopivasti vapautunut, joten uskaltauduin siihen, vaikka ympärillä pyörikin jotain itsetietoisen näköisiä kundeja treenaamassa. Kiskoin kolme puhdasta leukaa, vaikka olikin koko ajan sellainen tunne, että tyypit tuijottavat ja arvioivat suoritustani. En sitten uhrannut sille sen enempää ajatuksia ja onneksi lähtivätkin siitä sitten muualle :D. Ja jotenkin nätisti siitä sitten koko ajan vapautui paikkoja sitä mukaa, kun treenini eteni. Minulla ei ole mitään tiukkaa ohjelmaa, vaan lähinnä jonkinlainen runko päässä ja sitä voi hyvin soveltaa. Täydellä salilla en edes yritä mitään vuoro- tai supersettejä.

Penkkipunnerrus menee olkapään puolesta ihan hyvin, mutta pystysoutua en näemmä voi tehdä. Vasen olkapää ärsyyntyy heti sarjan aikana, vaikka yritän kuinka saada olkapäätä käänneltyä oikeampaan asentoon. Kai tuohon pitää jossain välissä paneutua, että mikä siellä oikein juilii. Totesin siskolle juuri, että en edes halua tietää, paljonko rahaa on mennyt fysioterapeuteille, hierojille, kiropraktikolle, fysiatreille jne. Vastineeksi on tullut ainakin hurja määrä tietoa, jos ei muuta. Ehkä vähän olen käytännössäkin viisastunut, enkä vaan teoriassa. Kaipa noilla ravaamista voisi jo sanoa jonkinlaiseksi harrastukseksikin.. :D.

Ensi viikonloppuna olen Tukholmassa, joten viikon treenit täytyy yrittää mahduttaa arkipäiville. Kaunista viikkoa meille kaikille!

(Selfiet Kaapon kanssa lauantaiaamun ja -illan lenkeiltä)



sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Palautumista ja tankkausta

Toissaviikosta tulikin sitten nollan salitreenin viikko. Neljän tiukemman treeniviikon jälkeen kroppa kaipasi lepoa ihan kunnolla. Aamuisin heräsin pitkien (7-8h) yöunien jälkeen ja olin silti väsynyt. Joinain aamuina pystyin vielä nukkumaan tunnin verran lisää, mutta en kaikkina, joten jätin salitreenit suosiolla tekemättä. Se olikin hyvä päätös, vaikka koko viikon ehkä pikkuisen myös harmitti ja nakersi. Vasta oikeastaan joskus torstaina (17.3.) tein lopullisesti sen päätöksen, että pidän täysin salittoman viikon ja olin sinut asian kanssa.

Sitten kun tämän viikon maanantaiaamulla menin salille tekemään yläkropan treeniä, ymmärsin lepoviikon olleen todella tarpeen. Oli voimakas ja suorituskykyinen olo. Leukoja paukutin menemään niin kuin kahvat olisivat olleet nenän korkeudella (Elixialla teen vasaraotteella leukoja eteenpäin sojottavilla kahvoilla). Ensimmäisen sarjan aikana tuntui kuin olisin lentänyt ylös. Se aiheutti pitkästä aikaa oikein kunnon endorfiiniryöpyn elimistöön. En edes muista, koska viimeksi oli sellainen niin voimakas mielihyvän tunne tullut treenaamisesta. Kontrastina oli vielä se, että olin heti maanantaina herätessäni todella pahalla tuulella. Niin kärttyinen, että näytin varmasti Kaapon kanssa aamulenkkeillessäni mustalta pilveltä, josta kuuluu pieniä jyrähdyksiä ja näkyy pieniä salamavälähdyksiä. Ja kuinka se kireän äkäinen olo hävisi kuin tuhka tuuleen ensimmäistä leuanvetosarjaa tehdessä. Tilalle tuli kuin kohisten onnellinen ja voimakas fiilis. Jos olisin uskonnollinen, niin lähes tuolta se varmaan tuntuisi, kun kokee jonkun hurmostilan?

Muutenkin maanantain treeni sujui mukavasti loppuun saakka, ja kroppa vaikutti palautuneen hyvin. Tiistaina pidin lepopäivän aikaisen työpäivän vuoksi. Keskiviikkona tein sitten alakropan treenin ja siihen olisin kyllä kaivannut vähän paukkuja lisää. Lisäksi sain loppupäivästä inhottavan jännityspäänsäryn riesakseni, vaikka en tehnyt mitään tanko-niskassa -liikkeitä. Harmitti, kun takareisilaite oli rikki, joten tein pitkästä aikaa takareisien rullausta jumppapallolla. Kolme pitkää, polttavaa sarjaa ja vieläkin näin sunnuntaina on takareisissä kipua. Torstaina kävin kevyellä hölkällä jalkoja aukomassa, mutta vasta perjantaina se pahin lihaskipu vasta alkoi tuntuakin.

Tämän viikon treenit jäivät nyt noihin kahteen salitreeniin ja yhteen 50 min hölkkään Kaapon kanssa. Perjantaina ja eilen lauantaina kävin opettamassa taas suomea vokissa ja olivat kyllä molemmat tunnit niin palkitsevia. Minähän olen koulutukseltani aineenopettaja, mutta jo sijaisuuksia tehdessäni turhauduin siihen, että yläkoulussa suuri osa tunnista menee siihen, että kasvattaa ja paimentaa teini-ikäisiä, ja varsinainen opetustyö ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Vokissa pääsee kyllä täysillä toteuttamaan sitä ja oppilaat ovat supermotivoituneita, tiedonnälkäisiä ja kehittyvät huimaa vauhtia. Harvoinpa sitä opettaja saa niin kiitollista palautetta tuntien jälkeen, mitä näiltä. Ja oma maailmantuskani on kyllä helpottunut noin 600% sen jälkeen, kun aloitin tuon vapaaehtoistyön. Kannattaa muuten lukea Imagen juttu "kotouttamisesta". Kaikkien ei todellakaan tarvitse tehdä vapaaehtoistyötä, mutta on ironista, että jotkut luulevat, että selkänsä kääntämällä, silmät sulkemalla ja "rajat kiinni" -jankutuksella maailman siirtolaisongelma on ratkaistu.

No, se siitä yhteiskunnallisesta syrjähypystä tällä kertaa. Paitsi vielä sen verran, että kun perjantaina käsittelin miesten ryhmän kanssa harrastuksia, niin tuli puheeksi kuntosali ja he olivat aivan innoissaan, kun kerroin käyväni kuntosalilla. Siellä oli pari kolme tyyppiä, jotka halusivat harrastaa "bodybildingiä" ja näyttivät siltä, että joskus on myös jotain treenattukin. Tuli mieleen, että voisin viedä heitä läheiselle salille tutustumaan tässä kevään aikana. Silloin ehkä tulkki voisi olla hyvä, onneksi tuolla on sellainen tarvittaessa käytössä.

Toissaviikon palautumista edisti varmaan tankkauskin. En enää edes muista, mitä kaikkea söin menemään, mutta viikko sitten käytiin lauantaina taas Umeshussa. Nyt ei 50 palaa riittänyt, vaan otettiin päälle vielä setti nigirejä. Olihan taas itkettävän hyvää. Tarjoilija ei aluksi meinannut tehdä meille tilausta 50 palan vegaanisesta sushilajitelmasta, mutta kun näytin instasta tammikuista kuvaa, että viimeksikin onnistui, niin hän kävi vielä tarkistamassa kokilta. Myöhemmin hän sanoi sitten (englanniksi käytiin tämä keskustelu), että he kokevat, että se on vähän yksitoikkoinen ja boring, kun siinä on niin paljon samoja. Sanottiin sitten, että meille se ei ole lainkaan liian boring, vaan just sopiva, kun on kaikkia hyviä niin paljon :).



Pääsiäisenä on tullut kans vähän herkuteltua, eilen tehtiin karjalanpiirakoita (no okei, Janne teki tällä kertaa melkein yksin. Itse kaulitsin ehkä kuusi piirakkaa..) ja viikolla syötiin parit Arnoldsin pääsiäiskuorrute -donitsit. Tipumarmeladeja vein vokkiin ja ne saavuttivat suuren suosion.

Huomenna uusi treeniviikko alkaa, ja josko sitä nyt ottaisi taas sellaisen 3-4 salitreenin viikon, kun on noita vapaapäiviäkin kolme kappaletta.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Neljän salitreenin viikko toistamiseen

Tämä viikko meni treenien puolesta aivan samalla tavalla kuin edellinenkin. Maanantaina tein 30 min hiit-treenin salin kuntopyörällä ja varsinaiset salitreenit sitten ti, ke, pe ja tänään. Kaksi yläkropan treeniä, yksi alakropan treeni ja äsken kotiuduin salilta koko kropan treenistä. Tai no, tuo koko kropan treenikin on aika yläpainoitteinen, tällaisella ohjelmalla sitä olen nyt tehnyt:

- maastaveto 4 x 10
- vuorosarjana kulmasoutu tangolla ja punnerrukset (3 x 12 molempia)
- vuorosarjana leuanveto (3 x max) ja pystypunnerrus käsipainoilla (3 x 12)
- vuorosarjana ojentajarutistus taljassa ja hauiskääntö käsipainoilla (3 x 12)
- loppuun vielä takareidet laitteessa

Maastaveto on kyllä niin ässä liike koko kropalle. Harvoin saan siitä lihaksia kipeiksi, mutta väsyneeksi kyllä. Suhtaudun maveen edelleen hieman pelonsekaisella kunnioituksella, vaikka kyllä se vähemmän vaatii omalta mieleltä kuin esim. takakyykky (jota teen nykyisin hyvinhyvin harvoin siitä aiheutuvan päänsäryn vuoksi). Mutta edelleen kun sieltä ala-asennosta lähden nostamaan, niin pitää oikein erikseen keskittyä pyyhkimään kaikki muut ajatukset pois mielestä ja ladata ajatukset siihen nostoon. Vähänkin jos pykii joku tunteikas ajatus (oli se sitten surua tai iloa) mieleen, niin ovi kiinni sen edestä äkkiä. Mitkään hurjat raudat mulla ei ole, mutta enemmän kuitenkin kuin itse painan :P. Ja tarkoitus on kuitenkin nousujohteisesti treenata tuon suhteen, vaikka syömiset onkin nyt aika normaalit, enkä mitenkään erityisesti panosta plussakaloreihin. Siinä mielessä mitään hirveän nopeaa kehitystä on turha odottaa, mutta on tässä jo tämän vuoden aikana saanut vähän lisätä painoja.

Eilen korkkasin pyöräilykauden, kun aloitin vapaaehtoistyöt vastaanottokeskuksessa ja sinne menee vähän huonosti busseja. Kävin kuun alussa SPR:n ja seurakunnan yhteistyössä järjestämän starttikoulutuksen (yksi ilta), kun olin lukenut Facesta paikallisesta ryhmästä, että viikonloppuisin tarvittaisiin lasten kerhoon lisää vetäjiä, ja ei tarvitsisi sitoutua edes joka viikonlopuksi, vaan vaikka tuuraajaksi. Kuulosti niin matalan kynnyksen velvoitteelta, että ajattelin siihen riittävän paukkuja. Starttikoulutuksen päätteeksi huomasinkin ilmoittautuneeni suomen kielen opettajaksi, joten nyt sitten käyn 1-2 krt/viikossa opettamassa turvapaikanhakijoille suomea. Ja kahden kerran kokemuksella voin sanoa, että on ollut ihan älyttömän hauskaa. Toisessa ryhmässä oli miehiä, toisessa naisia (järjestelyjen puolesta ei olisi mitään estettä sekoittaa sukupuolia, mutta ovat itse ilmeisesti vähän nihkeitä tulemaan sekaryhmiin).

Heti tuli kauhea into tehdä lisää, mutta yritän toppuutella itseäni, koska sitten helposti palan loppuun, kun alan kahmia kaikkea ekstraa. Huomasin vastaanottokeskuksessa pianon, jota lapset rämpläsivät tohkeissaan, ja sen verran ehkä haluaisin tehdä lisää, että voisin opettaa pianonsoittoa joillekin siitä kiinnostuneille lapsille. Pitää vielä kysellä SPR:ltä lisää, miten sitä järjestäisi. Tällä hetkellä tuo suomen opetus vie aikaani muutaman tunnin viikonlopuista, joten vielä ei ole niin isot resurssit kiinni tässä, että olisi vaarana väsähtää, enkä sitä tietysti tavoittelekaan.

Eilen oli pyöräilyä varten kelit kohdallaan; aivan ihana aurinkoinen päivä, ja vaikka tämä aamu alkoi vähän harmaampana, niin nyt se kevätaurinko tuolta paistaa taas. Jottei olisi ihan kuvaton postaus, niin tähän loppuun Jannen räpsäisemä kuva eiliseltä lounaalta. Kaapo on kiinnostunut porkkana-appelsiini -raasteestani (jota syön moukkamaisesti suoraan tehosekoittimen purkista..). Mä päästän sen usein tuohon tuolille taakseni katselemaan ulos ikkunasta samalla kun syön. On kiva, kun se nojailee mun selkään :).