sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.
Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut
En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.
Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Treenejä Ryhdissä ja ryhdin korjausta

"Nyt mä oon ihan kiltisti, voisinko päästä pois?"
No tänään on ollut syksyistä, sunnuntaiaamuna klo 7 ulkona oli pimeää ja sataa, ja sama meno jatkuu näin klo 19 illalla (olen tusannut tätä postausta osissa koko päivän aamusta lähtien). Meillä oli koiranpentu hoidossa vuorokauden verran, ja kiikutin sen ennen kuutta suoraan lämpimästä sängystä pihalle tekemään tarpeensa ja se reppana piipitti koko matkan (kadun päähän ja takaisin), kun oli niin kylmää ja märkää. Onneksi inhottava retki kesti vain viitisen minuuttia, ja sitten päästiin äkkiä takaisin peiton alle :D.

Hoitopennulla oli ominaisuus, jota arvostan koirassa tosi paljon, nimittäin kunnon ruokahalu. Valitettavasti sen kylkiäisenä vaan on tullut myös röyhkeys ja ahneus, ja se oli koko ajan syöksymässä kissojen ja isojen koirien kupeille aivan häikäilemättä, jos sitä ei estänyt. Joten kaikkien muiden ruokaillessa, se joutui olemaan sylissä karanteenissa ja protesti oli mittava, äänekäs ja jokseenkin myös huvittava (varsinkin kun tietää pennun olevan vain lainassa, eikä edessä ole monen kuukauden mittaiset taistelut).
 
Pentu on veljeni koira, ja lähti jo tänään takaisin kotiinsa. Hillittömän suloinen tapaus, mutta ehdin kyllä tässä vuorokaudessa jo saada  ihan tarpeeksi pentualtistusta, ettei tarvitse omaa koiranpentua ehkä vuosiin hankkia. Tämä hoitokeikka sai miettimään, että jos vielä joskus koiran ihan pennusta lähtien kasvatan, niin sitten ei kyllä ole kissoja taloudessa. Minullahan oli aikoinaan jo 3-vuotias koira, kun otin kaksi (nuorta) aikuista kissaa, ja se - koira ensin, sitten kissat - oli ainakin silloin toimiva ratkaisu. Olihan ensimmäinen koirani kyllä kiinnostunut kissoista, mutta oli jo muuten suht rauhallinen ja tottelevainen, joten jätti ne rauhaan viimeistään siinä vaiheessa, kun komensin aloilleen. Ja kissat puolestaan eivät olleet koirasta moksiskaan, eivätkä juosseet karkuun tms., niin kiinnostus niitä kohtaan laimeni aika nopeasti ja tehokkaasti. Tämänpäiväinen hoitopentu oli sitä mieltä, että kissojen olisi syytä leikkiä hänen kanssaan, ja se vipelsi esittämässä leikkiinkutsuja niin tunkeilevasti, että toinen kolli antoi jo sille kevyesti pataan, mutta ei se opetus kestänyt kuin muutaman minuutin..

"RUOKAAH!"
Mutta mitä kuuluu treenirintamalle? Tämän viikon treeneiksi kertyi jopa viisi kuntosalikäyntiä. Halusin saada jotain uutta treeneihin ja ostin FitFarmilta treeniohjelman. Kyllä, Bikini Challenge -nimisen :D. Seurasin Jennien projektia, ja kiinnostuin nimenomaan treenipuolesta. Seuraavan 10 viikon ajan noudatan siis tuolta saamaani kuntosaliohjelmaa, ja painotan treeneissä yläkroppaa. Tällä viikolla tein yhden alakroppatreenin ja neljä treeniä yläkropalle: selkä-hauis x 2 ja rinta-ojentaja-olkapää x 2. Kerran tuli venyteltyä vähän pidemmin (40 min) ja muutamana iltana olen tehnyt muuten vaan venytyksiä ja rullailuja kelloon katsomatta, ja näistä kehonhuoltosessioista olen erityisen ylpeä. Ohjelmaan kuuluvia kevyitä (aamu-)aerobisia en tee, koska koirien kanssa lenkkeily hoitaa sen puolen.

Mäpäs teen 10 grammaa isommilla painoilla kuin sä :P
BC:n mukanahan tulee ruokavalio, ja sille myös maidoton vaihtoehto sekä kasvisvaihtoehto. Kyllä tuota kasvisruokavaliota voisi vegaaninakin noudattaa, mutta se on turhan suppea ja ankea minun makuuni, joten syömisissä en nyt tee mitään erityistä muutosta. Pientä korjausliikettä tein sen verran, että olen tällä viikolla syönyt reilusti enemmän kasviksia (yli kilon joka päivä), jätin viikottaisen herkkupäiväni väliin toistaiseksi (ja toistaiseksi -sanalla tarkoitan, että pidän herkkupäivän sitten kun siltä tuntuu. Nyt ei tunnu.) ja ryhdyin juomaan enemmän vettä. Nyt menee vettä 2,5-3 litraa päivässä, ja jo viikossa on tullut muutosta. Kännykkäsovellus Water your body suosittelee painoni perusteella noin 1,7 litraa juotavaksi päivittäin, ja sen verran tai enintään kaksi litraa olen juonut tähän asti. Mutta nyt tosiaan juon sen melkein kolme litraa ja huomaan jo ihon viikossa näyttävän paremmalta, ja janon tunne on kasvanut.

Nälkä ei siis ole vaivannut, mutta olo on hyvä. Lueskelen tuota osallistujien FB-ryhmää, ja aika moni valittaa sitkeästä turvotuksesta ja/tai nälästä sekä herkkuhimoista. Jokaisella on tietysti vähän eri lähtökohdat, motivaatio ja tavoitteet, mutta itselläni ei onneksi ole ollut mitään ongelmia siivota vähän ruokavaliota. Ei ole tullut mitään liian radikaalia muutosta normaaliin elämiseen. Proteiinin määrää hieman nostin taas jo ihan palautusjuoman myötäkin, ja nyt kun riisiproteiinin pussinpohja näkyy jo, niin ostin viimein taas soijaproteiinia.

Omat tavoitteeni olivat siis vain saada vaihtelua treeniin ja uusi saliohjelma. Tuo valmennusohjelma kestää 10 viikkoa, joten siinä ajassa ei mitään merkittävää lihasmassaa kasvatella. Kiristystä voisi saada aikaan varmaan ihan hyvin, jos jaksaisin nitkuttaa miinuskaloreilla, mutta ei sellainen nappaa kyllä yhtään. Vuodenvaihteessa sitten viimeistään ottanen yhteyttä sinne Athleticaan. Työpaikalta ei nyt ole kyllä kuulunut mitään siihen viking-kisaan liittyen. Tulossa on työreissu Tukholmaan parin viikon päästä, ja sinne lähtee ainakin muutama, joita on joukkueeseen pyydetty, joten ehkä siellä sitten vaihdetaan muutama sana tulevasta..?


Ilmelihakset ovat tärkeimmät
Nuo BC:n salitreenit ovat napakoita ja lyhyitä, lämmittelyineen menee vain noin 45 minuuttia. Liikkeitä on 6-8 per treeni ja selkä-hauis -treenin lopuksi olen vielä vedellyt yhden sarjan leukojakin. Jaksaa pakertaa salilla useammin, kun homma on paketissa niin nopeasti. Mitään yli tunnin sessioitahan en ole oikeastaan koskaan vedellytkään. Toivottavasti vaan nyt pysyisin ehjänä, kun ahkerasti venyttelen, rullailen foam rollerilla, syön hyvin ja popsin vitamiinit ja hivenaineet.

Tuon kolmijakoisen treenin lisäksi mukana tuli myös 1- ja 2-jakoiset ohjelmat, joten tässä on nyt kertynyt näitä ohjelmia mukavasti. Itse en ole koskaan ollut mikään hyvä suunnittelemaan ohjelmia tai noudattamaan omatekoisia. Esimerkki: jo ajat sitten olen oppinut, että jos haluaa panostaa johonkin lihasryhmään, sitä kannattaisi treenata salilla heti treenin alkuun. Ja kun haluaisin saada olkapäihin kasvua, niin en ole silti tehnyt niitä treenin alkuun koskaan. Nyt teen ja onpas kivaa vaihtelua. Olen kai pelännyt, ettei sitten ole voimia penkata tai mitä lie.

Tänään olin siskon kanssa pyörähtämässä I Love Me-messuilla. Pari tuntia kierreltiin siellä, ja mukaan tarttui vaikka mitä. Olin budjetoinut messuja varten satasen jo aikapäiviä sitten ja taisin siinä aika hyvin pysyä.. Eli ostin:

- lakritsinmakuisia magnesium-purutabletteja
- Biokian sekä Berryfectin marjajauheita
- Leaderin Barebar-patukoita
- Cocovin patukoita
- Universal Stonen myrkyttömän ja ekologisen yleispuhdistusaineen
- Swedish Posturen classic -olkaimet

Ja kävin sitten vielä syömässä Cocovin ständillä jotain siemenleipää guacamolella ja vihersmoothien. Juttelin hetken jooga-/retriittikeskus Villa Mandalan Mian kanssa (Mia on entinen koulu-/lapsuudenkaverini) ja näin yhden työkaverin, mutta muita tuttuja tai vaikka bloggareita en nähnyt. Mia kertoi, että eilen lauantaina oli ollut tosi kova tungos. Eilen olikin niin kaunis ilma, että se oli varmaan houkutellut porukkaa lähtemään kotoa. Tänään synkissä syksysäissä teki itsekin mieli vaan käpertyä peiton alle.

Messuilla en räpsinyt kuvia ja kännykkäkin oli koko messuilun ajan repun pohjalla. Äsken pyysin miestä ottamaan kuvan noista posturen olkaimista.

Kamera ei ole vinossa, vaan olen oikeasti näin valuvikainen
Olen niitä nyt iltapäivän ajan pitänyt, ja ovat kyllä mukavat päällä. En sitten tiedä, alkaako "kehoni itse korjata itseään", kuten ständin esittelijä kertoi. Mutta nämä tulivat eteeni kuin tilauksesta, kun olen aina välillä miettinyt jotain tämäntyyppistä ratkaisua; jotain systeemiä, joka pitäisi olkapäitä takana, ja ehkäisi etukropan kumarampaan menoa. Katsotaan, miltä näyttää vaikka kuukauden päästä!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Köyhä ja kipeä

Teenpä nyt sellaisen pikapostauksen oikein mieltä piristävällä otsikolla :D. Lyhyesti tämän viikon treeneistä: kaksi salia, kaksi hölkkälenkkiä, kössi ja venyttelyä.

Hieronnan puute alkaa näkyä kropassa, enkä ole laiskuuttani jättänyt hierontaa väliin, vaan ihan oikeasti nyt on ollut tiukkaa. Olen kesäkuusta lähtien käynyt eläinlääkärissä joka kuukausi, toisina useampia kertoja ja se todella näkyy finanssipuolella. Nyt selviteltiin kissan kilppariarvoja ensin perusverikokeilla ja sitten vielä erillisellä T3-suppressiotestillä, jonka avulla se (= kilpirauhasen liikatoiminta) sitten paljastui. Ja eläinlääkärien labrathan ovat halpaa kuin saippua.. Liikatoimintaa alettiin epäillä, kun eläinlääkäri täällä meillä käydessä tunnusteli sen rauhaset, ja se oli selkeästi suurentunut.

Täytyypä muuten sivujuonena kertoa omasta eläinlääkäristämme kullanarvoinen juttu: hän on ryhtynyt ottamaan kissojen verikokeet kaulasuonesta ja se on aivan mahtavaa, nopeaa ja näppärää. Verinäytteen otto on suurinpiirtein ohi, ennen kuin kissa on edes tajunnut asiaa. Okei, siinäkin ajellaan karvaton alue (kuten tassuunkin), mutta ei tarvita puristussiteitä tms., ja kissat usein inhoavat tassuun koskemista, niin tässä sitä ei tehdä lainkaan. Ja kun viimeksi suitsutin eläinlääkärille tätä metodia, niin hänkin hehkutti, että on tosi ihanaa, ja on niin onnellinen, että on ryhtynyt ottamaan näytteet kaulasta.

Mutta niin, olen siis karsinut kaikki ylimääräiset menot ja hieronta on kuulunut niihin. Nyt olen kyllä rullaillut palloilla ja rollereilla iltaisin useampaan otteeseen, mutta eihän se kunnon urheiluhierontaa vastaa mitenkään päin. Magnesiumkin on lopussa, ja nyt kun sitä huomenna ostan, niin aivan satavarmaan ensi viikonlopun I love me-messuilla on jotain törkeän hyviä messutarjouksia.. No, sitä kyllä aina kuluu.

Niinpä tänä aamuna kun menin salille, tein alkulämmittelyt, ja siinä selän kiertoja tehdessäni huomasin, että oikealla puolella ison selkälihaksen alaosassa on tiukka ja hieman juiliva kohta. Hylkäsin siis maastavedon heti kättelyssä ohjelmasta, mutta eipä tällä selällä olisi tehty kulmasoutua tai leuanvetojakaan, joita oli molempia ohjelmassa. Selasin treenivihkoa taaksepäin ja löysin ihan hyvän hauis-ojentaja-olkapäätreenin ja ajattelin tehdä sen. Treeni olisi alkanut hauiskäännöillä taljassa, ja jo ensimmäisiä toistoja tehdessäni vasen forkku ilmoitti itsestään hei muistatko minut, oli aika sitkeä tulehdus tässä alkuvuodesta.. prkl.

Selkä pois pelistä, ranne pois pelistä. Poljin pari minuuttia kuntopyörää tuumaillessani, mitä tekisin ja päätin sitten lähteä kotiin, hakea koiran ja mennä lenkille. Jalkatreeniäkään en viitsinyt ruveta tekemään, kun perjantaina askelkyykkäsin ja pakarat ovat siitä vielä hieman palautumatta. Mutta kevyttä hölkkää pystyin kuitenkin jo tekemään, ja koira oli enemmän kuin ilahtunut muuttuneista treenisuunnitelmistani. Kolme varttia tuolla sitten mennä jolkoteltiin.

Tällä viikolla päätin viimein kokeilla töissä seisoma-asennossa työskentelyä. Meillä on siis siitä huonot työpisteet, että niiden korkeutta ei voi itse säätää, ja korkeimmassakin asennossa korkeus ei riitä seisomatyöpisteeksi. Tarvitaan kaksi työmiestä veivaamaan pöytä oikealle korkeudelle, koska ne ovat niin painavia ja pitkiä pöytiä. Oikea järjen ja ergonomian riemuvoitto työpisteeksi siis. Raahasin kotoani sellaisen pienen jalallisen hyllytason siihen pöydän päälle ja iskin läppärini siihen. Tarkoitus oli siis kokeilla, onko seisoma-asennosta helpotusta tuohon pakaraan. Fyssari epäili, että iskiashermo on jotenkin puristuksissa ja siksi kipua säteilee pakaraan ja takareiteen. Pystyn siis kuitenkin treenaamaan, mutta eihän tämä kipuilu normaalia ole.

Seisoma-asennosta todellakin oli apua, vaikka jalat näin tottumattomana väsähtivätkin. Mutta, koska työpiste oli muuten kaukana ergonomisesta, eli näyttö aivan liian matalalla, ja kädet eivät saaneet tukea mistään, niin päivän aikana päänsärky iski ja kotiin päästyä oli jo aivan kamalan voimakas. Oksetti ja kaikki äänet ja valot tuntuivat pahalta. Pimeässä huoneessa makaaminen (ja nukahtaminen lopulta) helpotti, mutta parin tunnin päästä herättyäni sellainen varjosärky oli edelleen. Mies hieroi kevyesti ja ennen yöunia vielä availin jumiutunutta yläkroppaa pallojen avulla. Seuraavana päivänä olikin jo huomattavasti helpompi taas olla.

Työkaverit olivat innoissaan diy-seisomatyöpisteestäni, mutta pomo oli huolissaan ja totesi, että jos sähköpöytä tarvitaan, niin se tilataan. Mutta tiedän itse, että se on tosi kallis ratkaisu (kahdelle tiimiläiselleni olen sellaisen joutunut tilaamaan) ja edellyttää meillä työterveyshuollon lausuntoa. Sen kyllä saan, siitä ei homma jää kiinni. Enemmän se on omassa päässäni, että en haluaisi olla työnantajalle mikään ylimääräinen kustannusrasite. Mutta toisaalta jos joskus joudun jäämään tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi sairaslomalle, niin sittenpä vasta rasite olisinkin. Pitäisi yrittää nyt vaan olla itsekäs tässä asiassa..

Tänään olen aukonut ja rullaillut kroppaa sen verran, että yritänpä mennä huomenna uudelleen salille. Pitkästä aikaa myös vaihdan ohjelmaa, alkoi jo vanha puuduttaa.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kehon lukkoja auki

Tälle viikolle tuli kaksin kappalein kaikenlaista. Oli kaksi salitreeniä, kaksi kössipeliä, kaksi kehonhuoltopäivää, kaksi lepopäivää. Ja sitten vielä yksi hölkkälenkki.

Maanantaina kävimme pelaamassa kössiä illalla töiden jälkeen ja peli sujui aivan ällistyttävän hyvin. Ei oikein uskallettu pelin aikana siitä mitään sanoakaan, ettei jinksata. Pitkiä hyviä palloja, laatusyöttöjä ja hyvällä sykkeellä koko peli. Vasta pelin päätyttyä rohjettiin ääneen todeta, miten hyvin se sujui. Lähdettiin pelihallista rinta rottingilla ja varattiin sitten tälle sunnuntaille uusi peli. Me ostettiin siis elokuun alussa kymppikortti ja siitä on nyt vasta puolet käytetty, niin pitää vauhdittaa nyt vähän pelitahtia, kun kortti on vaan 2.11. asti voimassa.

Tiistaina venyttelin melkein tunnin. En tiedä, onko tuo piriformis jäämässä jonkinlaiseksi ikiriesaksi, mutta venyttelin ja rullailin tosi huolellisesti etenkin koko lantion seudun, mutta myös yläkropasta mm. rintalihakset. Mies usein avustaa erilaisissa rintalihasvenytyksissä esim. siten, että istun lattialla hänen edessään ja hän istuu sohvalla, pistää säären mun selkää vasten ja vain vetää olkapäitä taakse. Välillä pikkuisen säkenöi silmissä, kun etenkin tuo toinen rintalihas on niin tiukka ja olkapää sisäänpäin kiertynyt.

Keskiviikko ja torstai meni työmatkan merkeissä, joten ei tullut treenattua mitään. Perjantaina aamulla kävin juoksemassa. Tai oli tarkoitus juosta, mutta sykkeet nousivat ihan tosi korkeiksi jopa kevyestä hölkästä. En tiedä, missä oikein mätti, mutta lenkin keskisyke taisi olla joku 159 ja juoksin/hölkkäsin vaan 42 minuuttia. Se ei kuitenkaan tuntunut yhtään niin pahalta, eli hengästyminen ei tuntunut lainkaan korreloivan sykemittarin kanssa.

Eilen lauantaina vietin kaksi tuntia "Yamuna Body Rolling" workshopissa, jossa erikokoisilla palloilla availtiin lihaskalvoja ja tehtiin tilaa lihaksille. Se oli ihan uskomattoman rentouttavaa ja välillä kun oltiin tehty esim. toisen jalan takaosan lihakset, niin tuntuma rullatussa ja rullaamattomassa raajassa oli aivan erilainen! Otettiin muutamia askelia ja tunnusteltiin fiilistä, niin monikin sanoi, että ihan kuin toinen jalka olisi pidempi. Itse huomasin vaan sen, että toinen jalka oli kevyt ja vapaa, toinen tukkoisen oloinen. Välillä sitten otettiin pientä palautusta ja rentoutusta vaan ihan matolla maaten selinmakuulla ja huomasin niissä pariin otteeseen, että alkoi vähän itkettää. Jonkinlainen suru nousi pintaan, enimmäkseen Nekun ikävöintiä.

Kun lähdin workshopista, niin piriformis ja takareisi tuntui pitkästä aikaa melkein normaalilta. Asteikolla 1-10 kivun/jäykkyyden tuntemukset olivat ykkösen luokkaa. Illalla sitten tuli riehuttua (juoksuspurtteja ja leikkimistä) koiran kanssa ulkona, niin siellä taas vähän kipeytyi, mutta ei pahasti. Sain kuitenkin noilla palloilla rullailuista tosi hyviä vinkkejä kotioloissa rullailuun. Jos tuolla jatkossa järjestetään viikkotunteja, niin aion kyllä mennä. Workshopin vetäjä käytti paljon lihasten ja nivelten nimiä, eli ainakin jonkinlainen kevyt anatomian tuntemus auttaa paljon. Onneksi kyllä sitten myös näyttikin, että mitä tarkoittaa harjannelihaksella tai missä on kaksipäisen reisilihaksen kiinnityskohta..

En huomannut laittaa valoja tähän salin nurkkaan, joten tässä pimeää treenikuvaa..
Tänään kävin aamulla salilla treenaamassa ja treeni kulki oikein hyvin. Sain jopa ihan kelvollisia puhtaita punnerruksia suorin jaloin tehtyä kaksi 12 toiston sarjaa; kolmannessa meni neljä viimeistä polvet maassa. Treenin jälkeen koirien kanssa lenkille ja nyt illalla käytiin pelaamassa vielä kössiä. Peli ei tänään kyllä yhtään sujunut, rumia palloja ja vinoja syöttöjä. Mutta joskus näitäkin, niin arvostaa sitten enemmän kun menee hyvin?

Otin vielä 20 minuutin päikkärit ennen kuin lähdettiin ja oli jo vähän luovutusolo, että tuleeko sinne mentyä. Mieskin sanoi yllättyneensä, että sain itseni sängystä ylös ja liikkeelle. Hyvä, että mentiin, koska naisten pukuhuoneesta löysin vyöhyketerapiamainoksen. Kai sitäkin voi käydä kokeilemassa, jotenkin tuntuu keho tarvitsevan nyt tosi paljon kaikkea terapeuttista hierontaa ja avaamista. Body rolling workshopin vetäjäkin sanoi tekevänsä niillä palloilla terapiaa, ja se kuulosti aivan luksusjutulta. Mutta nyt kun tässä on käyty kesästä lähtien joka kuukausi useiden satojen eurojen edestä eläinlääkärissä, niin pitää hieman lykätä vielä. Tuo workshop oli muuten ihan hyvänhintainen, se järjestettiin Somatic Studiolla ja 35 euroa reilusta kahdesta tunnista ei ollut paha; etenkin kun sen pystyi maksamaan vielä liikuntaetuseteleillä. Meitä oli pieni, 11 hengen porukka, joten vetäjä ehti hyvin vähän korjailemaankin pallojen paikkoja, jos ei ollut ihan hahmottanut, että mihin asti edettiin. Rintalihaksissa ja lavan ympärillä oli myös ihan hemmetin tiukkoja paikkoja, pelkkä pallon päällä makaaminen oli jo melko hardcorea, saati sitten että olisi pitänyt johonkin suuntaan vielä rullatakin.

Asiasta toiseen; FitBitistä hajosi muuten näin 8 kk:n (? muistaakseni) jälkeen ranneke. Suomesta ei tunnu mistään saavan yksittäisiä, joten tilasin Amazonilta. Vähän harmittaa tuollainen huono laatu, vaikka kyllähän tuota voisi pitää esim. taskussakin, niin kuin nyt teenkin.

Ensi viikon treenisuunnitelmat muuten auki, mutta tavoite on tosiaan mennä taas salille ti, pe ja su (ja lauantaina on kössivuoro). Tällä viikolla perjantain salitreeni jäi välistä, kun työmatkalla tuli syötyä ja nukuttua suht köykäisesti, eikä tuntunut olevan yhtään energiaa perjantaina aamulla salitreeneihin. Kävin sitten tosiaan vaan hölkkäilemässä, ja nyt kun kirjoitin tuon, niin tuon työreissun uuvuttaman fysiikan takiahan ne sykkeetkin tosiaan olivat varmaan korkealla lenkin aikana..

Koirat tulivat perjantaina tänne, ja niiden lenkittäminen taas rytmittää mukavasti ensi viikkoa. Toivottavasti olisi mahdollisimman kuivaa ja auringonvalokin olisi ihan mukava juttu.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Treeni flunssan jälkeen (ja kun kissoja on yksi vähemmän)

Flunssa alkaa olla tiessään. Kävin eilen aamuvarhain tekemässä salitreenin, sillä hengitystiet tuntuivat jo suht normaaleilta; vapailta ja rauhoittuneilta. Otin normaalia kevyemmin, eli joissakin liikkeissä tein samoilla painoilla kuin ennen flunssaa, mutta joko yhden sarjan vähemmän tai pari kolme toistoa vähemmän per sarja. Joissain liikkeissä vähensin painoja pikkasen. Treenin loppua kohden kuitenkin tuntui siltä, että suorituskyky alkoi palautua, vaikka alussa olikin heikko ja voimaton olo. Lopussa tein hauis- ja ojentajaliikkeet niin, että joka sarjassa vähän nostin painoja, vaikka toistomäärät pysyivät samoina. Kroppa kai vähitellen heräsi ja muisti, että tätähän se treenaaminen oli.

Edellinen salitreeni oli kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, enkä olisi kyllä yhtään aiemmin salille voinut mennä. Vielä tämän viikon alussa oli tukkoinen olo ja äänestäkin kuului, että toipilaana ollaan. Toki tähän väliin sattui myös kissan kuolema, joka saattoi osaltaan hidastaa toipumista; ruokahalua ei esimerkiksi ollut yhtään. Kissasta lisää tekstin lopussa niille, jotka haluavat lukea.

Eilisen treenin aloitin mavella ja tein kolme sarjaa (normaalisti neljä). Viimeisen sarjan aikana tein siis päätöksen, etten tee enää neljättä, kun olo ei tuntunut niin hyvältä. Kaikki liikkeet tein tällä kertaa ihan perustreeninä perätysten, eli ei vuorosarjoja tms., joissa syke pysyy ylhäällä koko ajan. Sydän hakkasi mavessa sen verran, että viimeisen sarjan jälkeen oli hieman pyörryttävä olo. Tarkoitus oli kuitenkin treenata maltillisen kevyesti flunssasta toipuneena, eikä mennä hankkimaan itselleen mitään sydänlihastulehdusta. Muissa sarjoissa olo pysyi ihan hyvänä.


Tuossa flunssaa potiessa paino tipahti pari kiloa alemmas ja lihakset tuntuivat vielä eilen kovin tyhjiltä. Nyt salitreenin seurauksena on taas jumitus päällä ja jonkinlaista painetta lihaksissa. En ole tällä viikolla juuri muutenkaan liikkunut. Kerran kävin siskon koirien kanssa lenkillä (ja kohta lähden taas) ja muutamia kertoja kävelin töihin ja/tai takaisin sieltä. Eläinten seura tekee kyllä hyvää surevalle mielelle. Työpaikan lähellä on koirapuisto ja siellä touhuavien koirien katselu tuo vähän iloa.

Pikkuhiljaa tästä palailen treenien pariin. Huomenna menen taas salille, jos kroppa sen sallii. Ajattelin yrittää vakioida salitreenipäivikseni tiistain, perjantain ja sunnuntain, koska työpäivien puolesta ti ja pe ovat useimmiten sellaisia, ettei tarvitse olla paikalla kovin aikaisin. Koirat ajattelin pyytää isältä tänne ensi viikonloppuna, niin saa taas lenkkirutiinit kohdilleen. Liikkuminen ulkona tekee nyt jo hyvää, mutta pahimman surun ja flunssan ollessa päällä käperryin vain peiton alle, enkä edes tuntenut tarvetta liikkua.

Kun menetin ensimmäisen kerran koiran (se kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen), oli torstai ja olin menossa viikonloppuna pilateksen alkeiskurssille. Silloin alkoi juuri kesä ja meitä oli pieni viiden hengen porukka pienessä studiossa, jonne kuului puiden humina. Rauhallinen kesälauantai ja luonnon äänet, ja tehtiin kevyitä pilatesharjoituksia ja hengitysharjoituksia. Silloin tuntui, että kroppa oli niin tiukasti suruun käpertynyt, että se oli aivan krampissa. Ja ne harjoitukset tuntuivat helpottavan ihan kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa. Nytkin melkein kaipaisin jotain terapeuttista hierontaa tai muuta sellaista venyttelyä, joka avaisi vähän myös mielen tukkeutumia. Kuulostaa ehkä hömpältä, mutta kun olen itse kokenut, miten pahasti suru runtelee myös kroppaa, niin uskon siihen, että jonkinlainen kevyt liike ja harjoittelu sitä myös korjaa.

**************************

Kissajuttua: 
Noin 16-vuotias Nekku-kissamme nukutettiin siis viime lauantaina. Tytöt tulivat minulle vuoden 2000 helmikuussa Hesyltä, jossa ne olivat olleet reilun kuukauden. Sinne ne olivat päätyneet eläinsuojeluvalvojan huostaan ottamasta ylikasvaneesta laumasta. Arviolta olivat tuolloin 1,5-2 -vuotiaita, nuoria aikuisia. Kun muutettiin miehen kanssa seuraavana vuonna yhteen, tuli meille Hesyltä vielä kolmas kissa, sininen kolli. Ja punainen kolli tuli noin kahdeksan vuotta sitten erään nettipalstan kautta.

Nekku sai jo vuosia sitten sydämen vajaatoiminnasta diagnoosin, olisiko ollut joskus 2007. Sitten joskus ehkä 2010 siltä löytyi maksasta jotakin epämääräistä, jonka tarkempi diagnosointi olisi vaatinut koepalan. Ei lähdetty siihen, en enää muista tarkempaa syytä. Mutta sitä alettiin hoitaa kortisonilla. Viimeiset neljä vuotta se siis söi kortisonia pienellä annostuksella. Kortisonihan on voimakkaasti katabolinen, eli hajottaa lihas-, luusto- ja nivelkudosta. Lisäksi se aiheuttaa helposti närästystä, eli Pepcidiä (= siitä hyvä, ettei tarvitse pitää aikaväliä muihin lääkkeisiin tai ruokailuun) olisi ollut hyvä syöttää kuuriluonteisesti. Viimeisen kuukauden ajan sitä annettiinkin Nekulle ihan jatkuvasti.

Kuvassa nuorena ja terveenä typsynä
Tämän kesän aikana sen vointi alkoi hiipua, ja ruokahalu hiipui. Verikokeet paljastivat, että munuaiset olivat lopussa (niihinkin oli siis ollut jo lääkitys pari vuotta) ja maksan rakenne oli muuttunut selvästi. Koska lihaskato oli jo melko runsasta ja kissalla ikää sen verran, niin ei lähdetty leikkelemään mitään - etenkin kun ennuste olisi kaikesta huolimatta ollut huono.

Elokuun lopusta lähtien tehtiin saattohoitoa, eli se sai mm. pahoinvointiin ja mahdolliseen sisäelinkipuun lääkkeitä. Vointi aaltoili, välillä se söi hyvin ja välillä tosi huonosti. Hyvinäkin päivinä kuitenkin liian vähän. Loppuviikkoina sen paino putosi 100g viikossa. Aina kun olin jo sopinut eläinlääkärin kanssa, että tulevana viikonloppuna sitten, kissa alkoikin syödä, tuli syliin ja oli vastassa kotiovella ja oli sen verran elämässä mukana taas, että peruin päätöksen (tiesin kyllä, että se ei ollut parantunut, mutta en vaan pystynyt päästämään irti kun kissa oli mukana menossa vielä sen verran). Kun aikoinaan yli 5-kiloinen kissa painoi enää alle kolme kiloa, en voinut enää lykätä.

Viimeisinä päivinä en kiusannut sitä enää lääkkeillä, vaan se sai olla rauhassa. Välillä se tuli katsomaan, olisiko ruokaa tarjolla, mutta ei halunnut mitään oikein syödä (ja sen seitsemän erilaista ruokaa oli tarjolla). Ihan viimeiseksi illaksi ostin sen suurta herkkua, Hillsin M/D-ruokaa, joka on siis laihdutusruoka. Sen avulla laihdutettiin Nekun sisko Nanna joitain vuosia sitten 7,5-kiloisesta viisikiloiseksi. Aikaa meni kaksi vuotta, mutta oli sen arvoista kissan elämänlaadun kohentuessa. Muutkin kissat silloin ihastuivat tuohon ruokaan ja nyt kun avasin purkin, Nekku rohmusi sitä kupista ahneesti. Mutta lopulta sekin ruoka jäi suurimmaksi osaksi syömättä. Olen silti iloinen, että se sai sitä vielä kerran ja että se maistui niinkin hyvin.

Lauantaina oli kaunis aurinkoinen päivä ja olin Nekun kanssa kotona. Enimmäkseen se vaihtoi paikasta toiseen, hakeutui viileälle alustalle ja piilopaikkoihin. Siitä käytöksestä näki, että oli jo oikea aika, kun kissalla oli niin rauhaton ja tukala olo. Pidin sitä sylissä ja katseltiin parvekkeelta ulos, ja se pari kertaa vähän pukkaisi päälaellaan leukaani. Eläinlääkäri tuli iltapäivällä kotiin ja totesi, että tukee minua päätöksessäni sataprosenttisesti. Kissa oli hänenkin mukaansa jo niin kuihtunut ja mitään sellaista ei olisi tehtävissä, mikä lisäisi hyvää elinaikaa. Nekku nukahti syliini ja toisen pistoksen jälkeen meni ihan muutama sekunti, kun se oli poissa. Muut kissat kävivät vielä katsomassa sitä ja sitten käärittiin se pyyhkeeseen ja kannoin sen eläinlääkärin autoon. Vielä rapussa rutistin pyyhkeeseen käärittyä kissaa rintaani vasten ja kyynelille ei tuntunut tulevan loppua.

Muut kissamme eivät ole Nekkua etsineet tai silminnähden surreet. Se oli niin poissaoleva jo pitkään ja en tiedä, jos ne kuitenkin jotakin ymmärsivät siitä, kun se kannettiin pois.

Joskus 10 vuotta sitten opiskelija-asunnossamme
Nyt eletään sitten ilman Nekkua, ja kyllä tuntuu koti hiljaisemmalta, vaikka se olikin meidän kaikkein kiltein ja hiljaisin kissa. En muista oikeasti koskaan, koskaan komentaneeni sitä mistään. Muut kolme ovat milloin mistäkin asiasta eri mieltä keskenään ja antavat mielipiteensä kyllä kuulua, joten niitä pitää vähän patistella ja toimia silloin tällöin erotuomarina. Nekku lähti aina pois tilanteesta, jos joku haastoi riitaa. Ja kun sininen kolli tuli meille ja pelkäsi aivan kaikkea niin, että eli ensimmäiset viikot sohvan alla, niin Nekku meni sinne sen kanssa ja kehräsi rauhoittavasti toisen yksityisyyttä kunnioittavalta etäisyydeltä. Niistä tulikin sitten sydänystävät, nukkuivat usein kylki kyljessä ja hengailivat muuten vaan.

Noudan Nekun tuhkat ensi viikolla eläinlääkäriasemalta ja laitan ne tuonne talteen sitten koirien tuhkien kanssa. En ole keksinyt, mihin ne ripottelisin. Sitten kun itse joskus kuolen, niin sinne samaan uurnaan vaan kaikki rakkaiden lemmikkieni jäännökset..

Tosi iso ikävä pientä typykkääni :(.