lauantai 21. maaliskuuta 2015

Milloin minusta tuli näin murheinen?

Pari vuotta sitten olin niin innoissani. Treenit oli aloitettu personal trainerin kanssa, kevät tuntui olevan virtaa täynnä ja urheileminen oli helppoa. Koti oli täynnä iloisia lemmikkejä, vanhoja ja vähän nuorempia.

Hyppy kaksi vuotta eteenpäin ja olen raihnainen raato, joka on koko ajan väsynyt ja huolia täynnä. Rakkaista lemmikeistä on kaksi mennyt manan majoille, pikkukoira lähti takaisin omistajalleen ja jäljelle jääneet alkavat näyttää jo ehtoopuolen merkkejä. No, Kaapo poislukien. Olli-kissamme odottaa lisäkilpirauhasleikkaukseen menoa, mutta en tiedä, toteutuuko se, sillä munuaisetkin taitavat olla jo niin loppupuolella, että leikkauksella ei ehkä saavuteta mitään laadukasta elinaikaa. Kuti-koira on mummoiässä, aamukankeutta ja minun mielestäni myös ontumista, mutta kukaan muu ei sitä näe? Annoin sille parina päivänä tulehduskipulääkkeen, mutta säikähdin, kun se kolmantena päivänä syöksäytti ilmoille sellaisen veriripulin, että olin jo siltä lenkkirupeamalta menossa eläinlääkäriin. Sisko epäili, että sillä olisi voinut joku peräpukama tms. puhjeta. Ja se oli vain tuo yksi ainoa kerta, sitä ennen ja sen jälkeen se on puskenut ulos ihan normaalia tavaraa.

Muutama viikko sitten, nyt ei ole enää lunta maassa.
Ranteen kunto ei etene suuntaan tai toiseen. Välillä kipeä, välillä ei. Ei sitä kättä voi treeniin käyttää. Nyt on sitten myös oikea olkapää alkanut juilia. Tuntuu, että yksi toisensa jälkeen ruumiinosat vain sanovat sopimuksia irti. Eilen kävin toistamiseen fysioterapiassa. Gluteus mediuksiin oli sentään tullut voimaa huomattavasti edelliskerrasta. Mutta jalkaterän etuosat ovat edelleen täysin passiiviset. Varpaat eivät vain tottele mieltä. Tuntuu tyhmältä, kun laittaa päästä käskyn nostaa tai laskea, ja mitään ei tapahdu. Sanoin fyssarille, etten tiedä, mikä on nilkan oikea tai väärä asento ja hän sanoi, että voidaan ottaa kuva, jos minulla on kamera kännykässä. Ja niinpä hän räpsäisi kuvan molemmista asennoista ja kyllähän minä nyt sen eron hahmotan. Kun päivässä tulee 20t-30t askelta virheellisellä nilkan asennolla, niin ei ihme, että alakropassa on vammoja ja kipuja.

räpylä virheasennossa

oikea asento

Olen tällä viikolla käynyt kolmesti juoksemassa Kaapon kanssa. Se on tuntunut monotoniselta ravaamiselta, ei ole tuottanut oikein mitään mielihyvää. Kipu pakarassa on kuitenkin ehkä alkanut tulla myöhemmin esiin. Kun juoksee samaa reittiä, niin tulee pantua merkille, missä kohtaa kipu yleensä alkaa häiritä, ja nyt se ei ole tullut vielä siinä pisteessä, missä aiemmin. Olisipa hienoa, jos jotain edistystä alkaisi siellä tapahtua. Ensi viikolla saan viimein sähköpöydän työpisteeseeni.

Tänään pyöräilin Kaapon kanssa muutaman kilometrin matkan meiltä Porttipuistoon, sinne Vantaan Ikean viereen. Käytiin hakemassa vähän puruluita ja maitohappobakteereja. Hullu koira kiskoi ylämäkeenkin minua ja pyörää. Alamäissä en uskaltanut ajaa, enkä ihmisten ohikaan, koska oli eka pyörälenkkimme, ja sillä oli selvästi hakusessa se vielä. Kerran se pomppasikin etupyörän eteen ja sai vähän osumaa. Säikähdettiin kumpikin aika lailla. Mutta siis jos olisin antanut sen laukata suitsimatta, niin se meno olisi ollut käsittämättömän kovaa. Koirapuistossakin ihmiset päivittelevät Kaapon vauhtia ja kestävyyttä. Muut koirat usein luovuttavat ja käyvät pitkäkseen läähättämään, kun tuo vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa..


Täytyy myöntää, ettei se ihan vieläkään tunnu omalta koiralta. Sellaiselta vain, joka on lainassa, ja lähtee kohta pois. Ihan liian nopeasti tuli otettua uusi koira. Tiedän ja uskon, että tämä suhde Kaapoon koko ajan kehittyy, mutta se vie aikaa. Tämän kanssa enemmän kuin kenenkään muun (oman tai hoito-)koirani kanssa aiemmin, ja sen myöntäminen itselleni on vaatinut vähän hyväksyntää. Luulin, että kiinnyn jokaikiseen elukkaan nanosekunnissa. Ja olenkin kiintynyt siihen, mutta joku sellainen klikki vain puuttuu. En tiedä, johtuuko se siitä, että se on niin itsenäinen koira, ja olen tähän asti ollut vaan perässä hiihtävien paimenten kanssa tekemisissä. Kaikki muut koirani ovat olleet sellaisia mammanpoikia, ja tuo taas mennä rällättelee kenen matkaan hyvänsä.

Mutta niin; vammoista vielä.. kun juttelee ihmisten kanssa, niin lähes kaikilla on jotain vaivoja ja vammoja kropassaan, jotka häiritsevät eri tavoin elämää. Paljon liikkuvilla se tietysti korostuu, kun ei voi tehdä sitä, mitä haluaisi, sillä tavalla kun haluaisi. Vesijuoksu ei vaan korvaa juoksua, eikä kotijumppailu salitreenejä. Epätietoisuus kalvaa, kun ei tiedä, onko tällaista nyt vaan koko loppuelämä, että kroppa on tällainen paska ja helposti rikkoutuva. Vai voiko tässä vielä joskus kivuttomasti harrastaa. Mikä olisi oikea ammattilaisauttaja, ja onko näistä ja noista harjoituksista apua. Voisiko olla joku korvaava liikuntaharrastus, joka tuottaisi mielihyvää, ja mitenhän sen löytäisi (no, kokeilemalla. mutku..)

Aamupäivän välipalaa töissä: mysliä ja omenaa
Arvata saattaa, että kun treenit ei suju, niin ei oikein ruokintapuolikaan. Nyt kun päätin jättää herkut vähemmälle, energiansaanti väheni oleellisesti ja viikossa hulahti pois nesteitä tai mitä lie, melkein kaksi kiloa. Juoksulenkit + herkkujen eliminointi toi taas vyötäröäkin vähän soukemmalle. Olen yrittänyt siitä pitää kiinni, että tuoreita kasviksia ja hedelmiä tulisi syötyä. Ihan vain sen vuoksi, että kaipaan sitä raikkautta. Jotenkin olen ajautunut taas siihen, että työpäivän aikana tulee juotua vain pari lasillista vettä ja koko ajan on kuiva olo, ja se näkyy ihossakin. Ja vaikka janottaa, en siltikään jaksa mennä hakemaan vettä pulloon tai lasiin!

Tofupyttipannua ja porkkana-appelsiiniraastetta
(jälkiruoaksi söin vielä melkein toisen lautasellisen pelkkää raastetta, oli niin hyvää)
Kasviksista onneksi saa jonkun verran nestettä. Porkkana-appelsiiniraastetta olen tehnyt lähes jatkuvasti ja rouskutellut omenoita. Banaania ja marjoja menee päivittäin, ja sitten jotain pieniä määriä salaattia, kurkkua, mastekurkkuja. Varmaan niukasti se puoli kiloa päivässä, kun parhaimmillaan on mennyt kilonkin verran. Käsittämätöntä oman hyvinvoinnin sabotointia juuri silloin, kun siitä pitäisi pitää erityisen hyvin huolta. "Jos sinulla ei ole aikaa hoitaa itseäsi nyt, niin plaaplaaplaa.."

Sori angstipostaus.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ja kuinkas sitten kävikään

Viime postauksesta on ikuisuus, tai siltä ainakin itsestä tuntuu. Blogi on ollut mielessä varmaan joka päivä, ja mitä enemmän asiaa kasaantuu kerrottavaksi, sen isompi kynnys tuntuu olevan kirjoittaa, kun tiedossa on kilometripostaus. En oikein osaa jaotella asioita lyhyiksi postauksiksi. Olisin laittanut tähän alkuun sisällysluettelon, mutta en prkl saa noita anchor tageja toimimaan, niin antaa nyt olla..


Tätä päivää edeltävä salitreeni oli maanantaina 23.2., eli edellisen postauksen jälkeisenä päivänä. Töissä oli sitten pieni kriisitilanne viikon puolivälistä alkaen, ja se vaati läsnäoloani niin aikaisin aamusta, ettei salille ehtinyt ja loppuviikkoakohden huolta aiheutti Kaapo-koira, joka kävi päivä päivältä enemmän kierroksilla Helsingin keskustan läpi kuljettaessa. Torstaina 26.2. sillä alkoi ärhäkkä vesiripuli, jota yritin tietenkin alkuun hoitaa ihan kotiohjein; kevyttä ruokaa, maitohappobakteereja, muita tukivalmisteita. Juostiin yölläkin parin tunnin välein ulkona, kun mikään ei pysynyt sen sisällä. Sunnuntaina varasin jo aikaa lääkärille seuraavaksi päiväksi, kun huomasin, että sen alkoi olla vaikea mennä makuulle, joten lähdettiinkin sitten päivystykseen. Kaverilta sain kyydin sinne ja takaisin kotiin, ja vielä apteekin kautta, siitä oli ihan korvaamaton apu. (Taas kerran harkitsen ajokortin hommaamista, mtta sitten pitäisi olla myös auto ja käyttääkin sitä muulloinkin kuin hätätapauksissa, jotta se ajotaito pysyisi yllä..)

Päivystävä eläinlääkäri oli vähän sählän oloinen, tapasin hänet viime kesänä Nekku-kissan kanssa, eikä tehnyt silloin(kaan) suuren suurta vaikutusta, kun ei saanut otettua kissasta verinäytettä, eikä "uskaltanut ruveta nesteyttämään". Nyt pisteitä laski mm. se, että hän vakuutteli alkuun, että giardia-testin voi tehdä verinäytteestä ja muutenkin pläräsi koko ajan manuaaliaan. No, tällä kertaa hän sai sentään neulan tökättyä koiraan, ja pistettiin litran verran ringeriä kaveriin. Olisin itse nesteyttänyt sen annoksen useampaan kohtaan, mutta hän oli sitä mieltä, että puoli litraa voi mennä yhteen kohtaan. Niinpä ne nestepahkurat sitten tihkuttivat ulos sitä nestettä aika lailla; sitä oli mielestäni ihan liikaa yhteen kohtaan.

Saatiin suolistoantibiootit ja kipulääkkeet, ja halusin välttämättä ottaa haima-arvon, mikä oli kyllä normaali. Tuolla kaupungin eläinlääkärillä on sellainen typerä järjestely, että lääkärit joutuvat itse ostamaan omat lääkkeensä sinne. Olisin halunnut ensimmäisen antibiootin ja kipulääkkeen pistoksena, jotta vaikutus alkaa mahdollisimman pian, ja pyysin myös B12-pistosta koiralle, kun kissojen eläinlääkäri sen antaa aina vakiona kaikille vähän heikommassa hapessa oleville piristysruiskeena. On sanonut, että siitä ei ole haittaa, ja ruoansulatushäiriöissä siitä saattaa olla puutetta. Mutta mitään näistä hänellä ei ollut antaa. Sanoi, että B12 on niin kallista, ja sitä meni harvoin, niin puteli meni vanhaksi. No olisi vaan käyttänyt sitä ahkerammin ja laskuttanut asiakkailta :). Harva käy nurisemaan jostain vitamiinipistoksen hinnasta, ei siitä yhtä eläintä kohden kuitenkaan tule niin arvokasta. Mitattiin kuitenkin se arvo, ja se oli 279 (viitearvot 200-800). Sain nuo verikoetulokset siis pari päivää myöhemmin.

Tässä se sitten meni loppuviikko. Olin niin väsynyt yöheräilystä, että treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Ja koiralle piti tietysti kokkailla yhtä sun toista sulavaa ja vatsaystävällistä sapuskaa. Lisäksi piti huolehtia myös Kutista.

Sain Kutin lauantaina meille, ja voi luoja se oli lihonut. Olen niin kiukkuinen isälle, joka on syöttänyt koiran tuollaiseksi porsaaksi. Varmaan neljä kiloa ylimääräistä koiralla, jonka pitäisi painaa 27-28 kiloa. Isä oli vielä käynyt sen kanssa puntarissa jossain välissä ja oli silloin kuulemma painanut 30 kiloa. Siinä kohtaa olisi jo pitänyt reagoida! Voi laskea, mitä se tekee suhteessa ihmiselle; itse kun ottaisin kahdeksan kiloa massaa parissa kuukaudessa, niin se ei lihasta olisi. Ja kun koiran pitäisi pysyä nivelten ja nisäkasvainriskin vuoksi sutjakassa kunnossa. Argh! Nyt se on sitten dieetillä. Neljä vuotta sitten pudotin siltä seitsemän kiloa puolessa vuodessa, mutta silloin se oli vasta 8-vuotias, ja laitoin sen aamuisin juoksulenkille. Nyt en voi 12-vuotiasta mummokoiraa samalla tavalla liikuttaa, nivelrikon vuoksikaan. Mutta lenkille se joutuu joka tapauksessa, ja ruoka-annokset ovat mitättömiä.  Jos se olisi minun päätettävissäni, niin koira jäisi nyt lopullisesti meille, mutta isän koirahan se virallisesti on, ja kumpikin ollaan siihen hyvin kiintyneitä.

Koska Kuti on nyt meillä, ja Kaapo toipui vatsataudista, niin Kaapo ei ollut sitten maaliskuun ensimmäisellä viikolla päivähoidossa ollenkaan. Se stressi kaupungin läpi kulkemisesta olisi ollut toipilaalle liikaa. Tällä viikolla jatkettiin päivähoitoa, mutta nyt vain kahtena päivänä viikossa, että se ehtii palautua välillä siitä kaupungin härdellistä. Ratikat, lakaisukoneet, yllättäen kadulle ovista pompahtavat ihmiset, sateenvarjot yms.; kaikkea sellaista se jännittää. Nyt tekee kevät tuloaan, ja ensimmäiset skeittarit pöllähtivät jo kaduille.. "jee".

Namien kanssa kuljetaan, mutta aina välillä joku tilanne on liikaa, ja koira hermostuu. Ja aina loppuviikkoa kohden sen kierrokset nousevat korkeammalle. Eli nyt sitten otetaan vähän huilipäiviä. Päivähoito on kuitenkin muuten mielestäni hyvä juttu koiralle. Tämän yhden viikon kokemuksella tuo kaksi päivää on just passeli. Se on tosi väsynyt hoitopäivien jälkeen ja lepäilee kotona hyvin Kutin kanssa, ja ehtii palautua seuraavaan hoitopäivään mennessä. Hoitaja kertoi, että päivähoidossakin se mielellään ottaa pientä breikkiä, ja menee omaehtoisesti häkkiin lepäilemään ja tarkkailemaan muita. Hoitaja on sitten laittanut ovea vähän kiinnimmäksi, että se saa olla rauhassa, mutta pääsee sieltä halutessaan pois.

Työhuoneessa on niin hirveän sotkuista, että harkitsen jo hommaavani jonkun
raivaus- ja purkutöihin erikoistuneen siivoojan.. Ikkunan alla tyynyllä nukkuu kissa.
Nyt kun ne ovat kahdestaan ja kissojen kanssa kotona, niin viriteltiin webbikamera ja audacity nauhoittamaan, että onko kuinka paljon haukkumista, ja saavatko kissat olla rauhassa. Kaapo on kyllä koko ajan tottunut yhä enemmän kerrostalon ääniin ja ollaan treenailtu hiljaa olemista aktiivisesti, mutta kyllä se vieläkin esim. postinkantajalle kimpaantuu. Mutta muuten näyttää hyvältä. Ei ole mitään tuhoja tehty ja webbikamerastakin näkyy lähinnä nukkuvia koiria. Muutamat haukkukerrat oli alkuviikosta päivän aikana, loppuviikkoa kohden nekin vähenivät (ja sitten en enää nauhoittanutkaan). Kissatkin ovat tosiaan saaneet olla aivan rauhassa, Olli on välillä jopa nukkunut Kaapon kanssa sängyllä.

Vammoista:

Hoitopäivien aamuina kävin tällä viikolla Kaapon kanssa juoksemassa vakiolenkkini, vähän vajaan seitsemän kilometrin pyrähdyksen. Koira vetää niin paljon, etten ihmettele, jos se nukkuu päivähoidossa aamuisin pari tuntia putkeen (näin kertoivat). Jos itsekin raahaisi 2,5-kertaisesti oman painonsa edestä taakkaa juosten, niin väsyttäisi varmasti. Juokseminen ei itsessään ole nyt ollut mitään älyttömän nautinnollista, sillä lenkin puoliväliin mennessä tuo pakara alkaa olla jo aika kärttyinen.

Kävin työfysioterapeutilla, joka teki kaikenlaisia liikkuvuusharjoituksia, joiden tulokset olivat surkeat. Olipa yllättävää. Mm. tämä venytys on minun tapauksessani sellainen, että polvi sojottaa viistosti kohti kattoa. Ei puhettakaan, että saisi säärtä vaakatasoon. Sitä työfyssari päivitteli ja lopulta kirjoitti minulle lähetteen alaraajojen ongelmiin erikoistuneelle fysioterapeutille Ari Mäkelälle. Kävin hänen vastaanotollaan viikko sitten ja olin positiivisesti yllättynyt.

Ari kävi läpi joitain samoja asioita, mitä edellinen fyssarini Art-Fysiossa, mutta minulla oli aina hieman vaikeuksia ymmärtää häntä ja hahmottaa kokonaisuutta. Nyt sain jotenkin jutun juuresta kiinni. Ongelma ei nyt siis ole ilmeisesti piriformis, vaan pakarassa on "voimakas hermokompressio", joka lähtee joko alaselästä (vanha välilevyn pullistuma) tai sitten pakarasta itsestään. Voisin kuvitella, että alaselästä, koska esim. tämä asento helpottaa painetta. No, sitä helpotetaan nyt pumppaavalla liikkeellä. Lisäksi gluteus medius on heikko, fyssarin sanoin "täysin passiivinen", joten sitä voimistetaan ja aktivoidaan sitten omalla harjoituksellaan. Heikkouden huomaa esim. siinä, kun seison yhdellä jalalla, lantio kippaa sivulle. Pari muutakin testiä osoitti sen voimattomuuden.

Sitten on vielä nilkka ja varpaat. Paino ei jakaudu tasaisesti oikealla jalalla, vaan tulee liikaa muistaakseni tuohon sisäsyrjälle, ja nilkka ei pysy suorassa. Fyssari kysyi, olenko koskaan ajatellut, miksi isovarpaissani on noin isot kovettumat. No enpä ollut, sukuvikana olen pitänyt, jos jotain. Minullahan on tosi törröttävät vaivaisenluut, ja en edes tiennyt, että ne ovat vaivaisenluut ennen kuin muutamia vuosia sitten, kun jalkahoitaja kysyi, että ovatko ne kipeät. Niistäkin olin ajatellut, että joidenkin jalat vain ovat tämän muotoiset. Mutta siis kovettumat ja vaivaisenluu kai molemmat nyt kiertyvät sen ongelman ympärille, että on virheasentoa nilkassa ja varpaat eivät hermotu kunnolla. Teen siihenkin nyt sitten harjoituksen.


Kokeilkaa tuota varvasharjoitusta, ja kertokaa, onnistuuko se teiltä? Mulla siis nousee aina kaikki varpaat ilmaan, en saa erikseen isovarvasta nostettua. Saan sen kyllä laskettua, mutta varsinkin vasemmalla jalalla sekin vaatii oikein kunnolla keskittymistä. Toivon, että harjoittelun myötä rupeaa tuokin onnistumaan. Mutta en ole koskaan myöskään osannut tehdä Star Trekistä tuttua LLAP-tervehdystä.., sormet eivät vain suostu yhteistyöhön.

Nyt on parin viikon ajan ollut ranne taas kipeänä. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on ilmeisesti uusiutunut, joskin lievempänä. Aamuisin se juilii herätessä, mutta muuten on aika pientä. Pelästyin kuitenkin sen verran, että päätin antaa sille kunnolla lepoa. Kylmähoitoa jaksoin jopa yhden päivän, Voltarenia olen sivellyt silloin tällöin. Kaapon taluttamisesta se lienee ärsyyntynyt, koska hirtän käteni siihen talutushihnaan. Nyt on pakko taluttaa oikealla kädellä, mutta kun koira kulkee enimmäkseen vasemmalla, niin kroppa vähän kiertyy. Kohta varmaan oikea olkapää sanoo sopimuksen irti.

Googlailin tuota vaivaa taas ja luin ihmisiltä hyviä kokemuksia jäsenkorjaajista yms., jotka ovat hoitaneet vaivan kuntoon esimerkiksi olkavarren tai niskahartiaseudun käsittelyllä. Useinhan vaivojen alkuperä on jossain muualla kuin oireilevassa kohdassa. Muistin lukeneeni loppuvuodesta Suvin blogista kokemuksen jäsenkorjaajalla käynnistä ja varasin tuolle samalle tyypille ajan. Kuinka ollakaan, oli aika samanlainen kokemus ja meilailtiin tuossa vielä lisää sen hoidon jälkeen ja aika samaa stooria ollaan ilmeisesti kuunneltu :). Hoito teki tosi kipeää. Se oli vähän kuin lihaskalvojen hierontaa, mutta ehkä paikoitellen vielä kamalampaa. Koko kroppa käytiin läpi. Kuten Suvilla, niin minunkin lantioni ja polviniveleni olivat vinossa, ja pohkeet jumissa. Sen lisäksi

  • jalat olivat eripituiset, nilkan luut eivät osuneet yhteen, mutta sen käsittelyn jälkeen kyllä, eli kun se lantio oli vinossa ja korjasi sitä eripituisuutta. Fyssarihan sanoi, että harppaan toisella jalalla pidempää askelta, ja se saattaisi liittyä tähän myös. 
  • oikean reiden yläosassa, tuossa sivussa (vähän lonkkaluun alapuolella) on kehittymässä kuulemma rasvapatti?! Mieleen tuli vaan jotain epämääräisiä ajatuksia selluliitista, siis sellaisesta lääketieteellisestä tulehdusperäisestä selluliitista. Mutta hän sai sen jotenkin pehmenemään omien sanojensa mukaan. Oli se kyllä kipeä kohta siinäkin.
  • rinnan alta kainalosta löytyi joku kipeä imusolmuke ja sain kuulla pelottelua syövästä, mutta huojensi kyllä mieltä, kun Suvilla oli ollut samanlainen, että ehkä en nyt ryntää mihinkään tarkempiin tutkimuksiin. Mennään sitten joukkoseulontaan, kun kutsu käy.

    Ja täytyy sanoa, että kun sitä käsiteltiin, niin ihan ronskisti hän vaan piti tissistä kiinni ja kyllä siinä mielessä kävi kaikenlaiset "kansanparantaja ahdisteli naisia vastaanotollaan" -lööpit ja olin aika varautunut. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että hierojat yms. ovat tosi korrekteja kosketellessaan ja ettei vaan mikään paikka vilahda. Tämä ei kyllä kainostellut yhtään.
Kun hän käsitteli tuon vasemman ranteen ja forkun, niin jännetuppi-kipu hävisi kokonaan. Sitä riemua kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkeen kipu on palannut entistäkin lievempänä. Jospa se tästä pikkuhiljaa tokenisi.. Nyt vaan oikea forkku on ollut kipeä siitä käsittelypäivästä lähtien, vähän kuin sellaista lihaskipua. Samoin penikat. Jotain ihmeitätekevää kylmägeeliä hän kauppasi, mutta en nyt sitten ostanut. Sorruin kyllä ostamaan silikoniset isovarpaan erottimet ja jonkun akupunktiota jäljittelevän sormirenkaan :D.

En nyt tämän yhden kokemuksen perusteella ihan varauksetta suosittele, mutta jotkut ovat tosiaan saaneet jo kerrasta avun sitkeihinkin vaivoihin. Tuo hermokompressio tai mikälie, sekin oli aika maltillinen hoitoa seuranneen vuorokauden ajan, mutta palasi sitten taas ihan entisenlaisenaan. Istuminen ja juokseminen sen edelleen suututtavat. En tiedä, onko juostessa se tärähtely syyllinen vai mikä. Kun sitten taas salitreeni ei tosiaan vaikuta suuntaan tai toiseen.

Juoksemisesta:

en nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä himmailla. Saanko pahempaa vauriota aikaiseksi, jos juoksen? Tosiaan eilen oikein kuulostelin, että missä vaiheessa kipu alkaa ja pahenee. Tuo noin seitsemän kilsan lenkki menee noin 40 minuuttiin. Noin kymmenen minuutin juoksun jälkeen se ilmoittelee ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Parinkymmenen minuutin kohdalla sen tuntee jo koko ajan, ja se on lievästi inhottavaa, mutta pystyn silti juoksemaan, eikä se omasta mielestäni vaikuta askellukseen tai tekniikkaan mitenkään. Viimeiset 10-15 minuuttia menee niin, että alkaa jo vähän kaivata kotiin, ja raaja tuntuu väsyneeltä. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole sietämätöntä. Joku kympin lenkki menisi kuitenkin varmaan loppupuolella ihan vain kävelyksi, luulisin. Sitä ei enää edes kunnolla muista, millaista oli juosta vauhdikkaasti ja ilman kipua missään. Eikä siitä niin kauan edes ole, pari vuotta.

Salitreenistä:

Tänään aamulla kävin sitten salilla, ja edellinen kerta oli tosiaan melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kun haluan vielä tuota rannetta säästellä, niin tein vain alakropalle treenin. Nyt kun tuo varpaiden hermotus oli mielessä ja blogeissakin on puhuttu paljon siitä, että pitää treenata niin, että se tosiaan tuntuu se työ kohdelihaksessa, niin päätin tiputtaa takareisilaitteessa painot kunnolla alas ja tehdä pidempää sarjaa. Pidin lantion tiukasti penkissä ja keskityin tekemään työn takareisillä ja kyllähän se hapotteli siellä nyt eri tavalla kuin mitä muistikuvat olivat edellisestä kerrasta.

Sen jälkeen treenasin etureidet laitteessa hitailla toistoilla ja tekniikkaan keskittyen. Siitä ei mitään erityistä huomioitavaa. Kolmantena liikkeenä treenasin nyt gluteus mediusta taljassa. Laitoin nilkkaremmin kiinni taljaan ja tein hitaita sivupakarapotkuja. Peilistä tsekkasin, että lantio pysyy pystyssä, eikä muljahda sivulle. Polte oli hirvittävä, mutta uskon, että tästä ne mediukset lähtee voimistumaan. Eikö kehitys olekin aina nopeinta alussa?


Vasta neljäntenä liikkeenä tein askelkyykkyä smithissä, ja tuntuma oli nyt ihan erilainen, kun alla oli tuo hidas kidutus sivupakaroille. Smithin jälkeen prässiä, jossa jouduin vähän pudottamaan painoja edelliskerrasta. Aluksi funtsin, että tästä se lähtee, rappio. Ikää tulee lisää, ja lihakset surkastuvat heti, kun salilta on pois pari viikkoa. Mutta sitten tajusin, että harvoin olen prässiä viimeisinä liikkeinä tehnyt.. Lopuksi yllätin itseni ja treenasin vielä pohkeet varvistelemalla tanko niskassa korokkeella. Oli hyvä treeni, ennen kaikkea pääkopalle. Tehdään nyt sitten alakroppaa niin kauan kuin ranne oireilee. Prässiinkin ladoin tavallista enemmän kiekkoja, kun en halunnut rasittaa rannetta kanniskelemalla niitä 25 kilon limppuja.

En nyt uskalla mitään treenisuunnitelmia tänne blogiin kirjoittaa. Tuntuu siltä, että jos tänne jotain suunnittelen, niin toteutuukin ihan päinvastaista. On se toiminut joskus toisinpäinkin; olen tuuminut, että en ehdi/jaksa tms. mennä salille, niin sen pohjalta olenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja marssinut treenaamaan. Nyt on tarkoitus hieman kiristellä, mutta maltilla. Lähinnä herkkupäivät pois jättämällä tai vähentämällä. Salin peilistä tuijotti vyötärö, joka on sirommatkin päivänsä nähnyt. Jospa kevättä kohden pääsisi taas hyödyntämään vaatekaapista muutakin kuin muutamaa paria farkkuja?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Voisi luulla että 4:30 aikaan saisi yksin treenata?

Voi ei, edellisen postauksen jälkeen unohdin saman tien tuon, että "kokeilen postata joka päivä" :D :D.  Maanantaina vaikutti siltä, että työviikosta on tulossa tavallista rauhallisempi, voisin käyttää vähän saldotunteja pois ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta niin vain sitä joka päivälle sitten ilmaantuikin ihan riittävästi tekemistä. Joten se siitä postaan joka päivä -ajatuksesta. Viikot tuntuvat nykyisin menevän ihan yhdessä hujauksessa.

Ensi viikon perjantaina toinen kollimme Olli menee jälleen eläinlääkäriin tarkastukseen. Sillä todettiin kolme viikkoa sitten huolestuttavan korkea veren kalsium, joka saattaa olla seurausta kilpirauhasongelmasta tai lisäkilpirauhasista. Hoidoksi saatiin kortisoni ja lisäksi sitä on pitänyt nesteyttää nahan alla muutaman kerran viikossa keittosuolalla. Kissa makaa lipaston päällä olevalla patjallaan, Janne silittelee ja pitelee sitä paikoillaan ja minä tökkään neulan sen takareiteen. Välillä se 100 millin keittosuolapurkki tuntuu sujahtavan kissaan yhdessä hujauksessa ja välillä kestää ikuisuus. Mutta ollaan nyt saatu se joka toinen päivä tehtyä ilman suurempia rimpuiluja, ja kissa on voinut paljon paremmin. Ennen eläinlääkärikäyntiä se oksenteli, söi huonosti ja laihtui. Lääkäri sanoi, että sen vointi muistutti kestokrapulaa tuon kalsiumarvon johdosta. Ikää Ollilla on jo 16 vuotta, joten saattaa olla, että tuo nesteytys tuli nyt sen loppuelämän ajaksi, en tiedä. Yksi vaihtoehto olisi leikata lisäkilpirauhanen (tai kilpirauhanen), mutta en tiedä, haluanko noin vanhaa kissaa enää leikkauttaa..

Se kissajutuista. Kuluneella viikolla heräsin kahteen otteeseen neljältä, ja olin salilla jo puoli viiden jälkeen. Maanantaista jo kerroinkin, ja sitä luulisi, että tuohon aikaan aamusta saisi olla yksin treenaamassa, eikä tarvitsisi muokata treeniään. Mutta ehei, torstaina siellä oli jo yksi mies treenaamassa silloin klo 4:30 aikaan, kun salin oven avasin. Sama mies on ollut usein kanssani yhtä aikaa, ja tavallaan ihan hauskaa, että on joku muukin siellä noin aikaisin. Mutta hemmetin raskasta treeniä se äijä kyllä tekee. Prässiä ja kyykkyä lukuisia sarjoja hirveillä painoilla.

Koska prässi oli siis varattu ja samoin kyykkypaikka (käytännössä koko sen ajan kun salilla olin, reilu puoli tuntia), niin tein sitten prässin sijaan takakyykkyä smithissä. En uskaltanut laittaa mitään kovin isoja painoja, kun olin vasta herännyt. Lisäksi siinä smithin alla on suht liukkaaksi kulunut puulattia ja minulla oli ihan tasapohjaiset kengät, niin tuntui siltä, että joutui keskittymään ihan tosissaan pitämään lähentäjissä jännityksen, ettei jalat luisu jonnekin. Vähän vaarallista menoa.

T-kulmasoututanko on tuolla salilla aivan prässin kyljessä, niin en kehdannut mennä siihen viereen silläkään sotkemaan, vaan tein kulmasoutua käsipainoilla. Ihan hyvää vaihteluahan se on lihaksille tietysti vähän muokata harjoitusta, ettei tullut täysin samanlainen treeni kuin maanantaina. Kolmantena liikkeenä tein pystypunnerrusta tangolla.

Toinen patteri oli se mave, ylätalja ja penkkipunnerrus, joka meni muuten suunnitellusti, mutta tein vinopenkkiä käsipainoilla. Niinkin hölmöstä syystä, että sen miehen jotkut remmit roikkuivat penkkipaikan tangon päällä, enkä viitsinyt niitä mennä siirtelemään. Vinopenkki ja käsipainot ajoivat kuitenkin ihan saman asian.

Taas oli nopea treeni ja sitten kotiin, koiran kanssa ulos ja suihkuun. Loppuviikkoa kohden on ollut tosi inhottavat ulkoilukelit. Joko tuulee ihan hirveästi tai sitten sataa, tai molempia. Tiet ovat liukkaat ja märät. Koko alkutalvi on ollut tällaista ja koko ajan mietin, että hommaan jotkut nastapohjaiset kengät, mutta en vain saa aikaiseksi.

Kuva: Death to Stock Photo
Torstaina kävin työterveyslääkärillä (eri lääkäri kuin viimeksi) juttelemassa tuosta piriformiksesta. Olen ollut kyseisen lääkärin kanssa paljon tekemisissä nyt viime syksystä lähtien, kun tiimissäni on erilaisia työterveysasioita hoidettavana. Tosi hyvä ja kokenut lääkäri nimenomaan näissä työterveysasioissa. Ja muutenkin tutki paljon perusteellisemmin kuin se, jolla kävin vuodenvaihteessa. Totesi, että minulla on ihan juoksijan runko, mutta tosiaan aika jäykkä.

Sain lähetteen työfysioterapiaan, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Tämä on kuitenkin prosessi, mikä pitää käydä läpi joka tapauksessa sähköpöydän hankintaa varten, jotta kartoitetaan se fyysinen ongelma ja mahdollinen hoitosuunnitelma. Nyt olen töissä aina välillä käyttänyt poissaolevien tai lomailevien työntekijöiden sähköpöytiä salissa, ja se helpottaa ihan välittömästi. Istuminen kipeyttää tuon nivustaipeen ja piriformiksen niin, että se säteilee ikävästi takareiteen. Venyttely helpottaa väliaikaisesti, mutta ei pysyvästi. Tosin olen tällä viikolla tosi laiskasti kyllä venytellytkin, ihan lyhyitä satunnaisia kylläpä juilii, pitää venyttää vähän -tyyppisiä ohimennen tehtyjä 15-20 sekunnin mittaisia venytyksiä. Mutta menen nyt sille fyssarille ensi viikolla, ja katsotaan, tuleeko sieltä mitään apua tilanteeseen.

Viikonlopun aikana olen arponut salille menoa ja tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin juoksemaan. Vasen ranne oikuttelee hieman, enkä halua ottaa riskiä, että se siitä taas pahemmin kipeytyy. Nyt tuntuu pientä kipua vain, kun siihen painaa tai se käy nopeasti jossain vähän ääriasennossa. Lisäksi koiran tulosta lähtien on poltellut juokseminen mielessä, mutta tiet vaan ovat olleet niin huonossa kunnossa, ja koirakin vähän palikka kesken, että olen sitä lykännyt koko ajan ajatuksissani kevääseen. Ja muutenkin olen ajatellut, että ei tuo piriformis ja lonkan seutu siitä juoksemisesta hirveästi ilahdu. Tänään kuitenkin sitten vetäisin juoksukamat päälle. Tuli taas vähän haikea olo, kun laitoin juoksuvyötä päälleni, kun viimeksi sitä olen käyttänyt Luton kanssa joskus syksyllä.

Kaapo kuitenkin ravasi ihan yhtä nätisti kuin Luto, ja jossain mutkassa sitä vahingossa kehotinkin Luton nimellä, kun olin niin ajatuksissani. Se ei yhtään sinkoillut ja tuntui kaiken kaikkiaan olevan kuin luotu ravaamaan. Puolivälissä reilun kuuden kilometrin lenkkiä alkoi pakara ja nivunen kirrata niin, että se oli jo häiritsevää, mutta ei tuonne jäiseen tihkuun huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa, niin hölkkäilin vammaisena kotiin asti. Venyttelystä tuli onneksi jonkinlainen laastari/pika-apu tilanteeseen. Löysin juoksufoorumin tai Pakkiksen kautta tällaisen venytyksen, ja vaikka meikäläisen tekemänä se nyt ei ole ihan tuollainen, niin se kuitenkin hyvin avasi tuota lonkanseutua.

Kipuilusta huolimatta juoksu oli kivaa taas pitkästä aikaa. Se rentouttaa ja ajatukset vaan soljuvat esteettä eteenpäin. Stressaantuneena huomaan, että ajatuksien ympärille kasvaa ikään kuin seinä. Joku itsepintainen ja ärsyttävä/ahdistava ajatus vaan tökkii, mutta ei pääse eteenpäin. Juostessa ei sellaista oloa ole. Eikä sitä samaa tunnetta oikein saa muustakaan aerobisesta liikunnasta. En tiedä, onko siinä tärähtelyssä jotain meditatiivista.

Viikon saldona siis kaksi koko kropan treeniä salilla ja yksi juoksulenkki. Ensi viikon tavoittena on taas kolme salitreeniä, ehkä siihen vielä joskus päästään. Ei se aamuherätys neljän aikaan nyt niin paha ole, kun ei sitä joka päivä tarvitse tehdä. Mutta kyllä se väsymystä loppuviikkoa kohden kerryttää, ja torstaina taisinkin mennä yöunille jo joskus 19 aikaan (tosin nousin sieltä puolilta öin vielä viemään koiran pissille). Olen huomannut, että en ihan vieläkään osaa olla tyytyväinen tällaisiin liikuntamääriin. Vaikka nämähän ovat ihan suositusten mukaisia: kolme hikistä treeniä, sekä lihaskuntoa että kestävyyttä vahvistavaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä olisinkin vain hyvilläni kolmesta viikottaisesta liikuntakerrasta? Työnohjaaja pyysi miettimään, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa. Muistin mm. yhden kerran, kun lapsena harjoittelin pianonsoittoläksyä, ja päätin, että joka kerta kun tulee pienikin virhe, aloitan kappaleen alusta. Ja siis soitin sitä samaa kappaletta sen illan aikana varmaan 60 kertaa. Se harjoittelu taisi loppua siihen, että isä tuli laittamaan pianon kannen kiinni :D.

Sanoin, etten pidä siitä, että minua kehutaan jostain, mikä ei itselleni tunnu miltään. Että kun esimies toteaa jostain minulle itsestäänselvästä asiasta, että hyvin hoidettu, niin tulee sellainen olo, että säästähän ne kehut siihen tilanteeseen, kun saan oikeasti aikaiseksi jotain merkittävää. Enkä siis halua itsekään paukutella henkseleitä, että jee, treenasin kolmesti viime viikolla. En tiedä, mihin vertaan. Muihin? Itseeni silloin joskus "hyvinä aikoina"? Tavallaan ärsyttää tällainen tyytymättömyyskin, mutta samalla pelottaa, että jos tyydyn tähän, niin mihin se päättyy? Olenko seuraavaksi tyytyväinen kahteen treeniin viikossa? Tai yhteen? Ja kohta olenkin jo sitten sohvalla sipsiä syövä löhömössykkä?

En siis ole aktiivisesti tyytymätönkään ja tavallaan olen hyväksynyt tilanteen, kun sitä aikaa vaan ei ole enempään ja tiedän, ettei oma kroppa kovin paljon enempää kestäisikään. Mutta sellainen ihan joku pikkiriikkinen ääni tuolla takaraivossa kuiskaa, että no ihan ok, mutta..

maanantai 16. helmikuuta 2015

Varhaistreeni

Kokeilen postata nyt tällä viikolla joka päivä jotain edes lyhyesti. Tänään aamulla aloitin treenit klo 4:37. Yö meni vähän tahmeasti. Menin eilen iltaunille noin 20 aikaan ja heräsin vähän ennen puoltayötä. Halusin laittaa aamua varten valmiiksi tuorepuuron ja laittaa kissojen lääkkeet dosettiin koko viikkoa varten. Siinä aina kestää hetken aikaa, kun pilkon niitä kahden kissan eri tabletteja ja lisään kaliumia jauheena tyhjiin liivatekapseleihin. Ja kapselitkin loppuivat kesken, niitä piti tehdä lisää (hatut ja kannat ovat eri minigrip-pusseissa). Sitten vielä pyöräytin koiran nopsasti iltapissillä, että sillä ei varmasti olisi aamulla hätä, kun olen salilla.

Klo 0:40 olin sängyssä, mutta uni ei oikein tullut ja taas paleli. Vaikka kotona ei mun mielestä lämpötila muutu, niin silti aina kun menee pakkasen puolelle, niin minuakin alkaa paleltaa. Ja Nekun kuoltua ei ole ollut enää ketään kissaakaan jalkopäässä lämmittämässä :(. Nekun eläessä tytöt tekivät aina pakkasilla joukkoryntäyksen jalkoihini. Tänään olen taas jostain syystä ajatellut Nekkua paljonkin, aamulla jo hampaita pestessä tirautin pienet itkut, ja muutenkin typykkä tulee mieleeni vähän väliä. Tällä viikolla sen kuolemasta tulee viisi kuukautta, ja tällä samalla viikolla tulee viisitoista vuotta siitä, kun tytöt tulivat minulle Hesyltä. Ehkäpä se siksi onkin mielessä. Silloin oli myös tällaiset aurinkoiset pakkaspäivät, kun kannoin ne kantokopassa kotiini.

Nukahdin sitten kuitenkin, ja nukuin aika kevyesti. Klo 3:30 aikaan heräsin siihen, että Nanna maukuu tosi kovaa eteisessä. Viime lääkärikäynnillä sanoin epäileväni, että se maukuu öisin ruokaa, sillä verenpaineet olivat ihan ok lukemissa. Korkea verenpaine saattaa siis aiheuttaa yömoukuilua. Mutta viime yönä nostin sen vaan ruokakupille, se söi ja jatkoi taas huutamistaan.. Nyt lähtee kokeiluun sitten Serene UM, siitä lueskelin hyviä kokemuksia nimenomaan tällaisessa yöhuutelussa, ja Kaapollahan tuo tuntuu toimivan tosi hyvin. Se on siis aminohappovalmiste, joka boostaa serotoniinin tuotantoa elimistössä, ja sitä kautta rauhoittaa luontaisesti. Kaapolle syötin sitä yhden pakkauksen ja olin sitten pari päivää syöttämättä, ja samantien tuli koirasta hermostuneempi. Ja kun jatkoin taas syöttämistä, kireys laantui. Joten nyt syötän sitten sille ainakin toistaiseksi noita nappeja.

Herätyskello oli soittamassa 4:15, ja se viimeinen kolme varttia meni kyllä aika puoliunessa. Mutta ei väsyttänyt kyllä herätessäkään. Nyt illalla alkaa sitten velkojen maksu.. :). Koirakin oli melko uninen, eikä ihan hirveällä tarmolla pyrkinyt mukaan. Mietin sitten, että näin harvakseltaan salille kun pääsee/jaksaa, niin enpä taida mitään jaoteltua ohjelmaa tehdä. Alakropan treenin sijaan treenasin koko kropan kuudella liikkeellä, kahtena patterina:

1) prässi, T-kulmasoutu, pystypunnerrus
2) mave, ylätalja, penkki

Forkuille aika raskas treeni, ja ne ovat muutenkin ihan kestojumissa, joten olen niitä tänään venytellyt tuon tuosta. Mutta muuten olin ihan tyytyväinen. Yllättävän hyvin kulki, oli sellainen suorituskykyinen olo. Tosin sitten kun salilta pois päin kävelin, niin vähän huippasi. Aamuverenpaineet taitavat olla vähän alhaiset. Tuo oli nopea treeni, 35 minuuttia taisi mennä alkulämmittelyineen. Mutta myös raskas, kyllä oli palkkari nopeasti hotkaistu. Salin jälkeen lähdin heti viemään koiran pienelle puolen tunnin kävelylle ja sitten suihkuun. Aamiaisen jälkeen lähdettiin junalla Helsinkiin.

Nyt on pääkaupunkiseudulla hiihtolomat, joten junat olivat tänään tosi tyhjänä. Aamulla saatiin olla eteisvälikössä koiran kanssa ihan kahdestaan. Helsinkiin tultaessa eräs nainen kyseli, että missä se koirahoitola on. Hän oli viime viikolla jutellut minulle kerran, kun oli kiinnittänyt huomiota, että kuljen samalla junalla koiran kanssa joka aamu. Kysyi silloin, että käykö koira kanssani töissä (I wish!). Ja kun kerroin koirapäiväkodista, hän innostui ihan tosissaan. Tänään sitten kyseli sitä paikkaa, ja aikoo kuulemma kertoa työkaverilleen, joka haluaisi ottaa koiran, mutta ei raaski pitää sitä yksin kotona päivisin. Kiva, että ihmiset suhtautuvat positiivisesti. Pomoni jo sanoi koirapäiväkodista kuullessaan, että hänelle tulee ihan huono omatunto, mutta hänellä onkin useampi koira, niin niillä on seuraa toisistaan. Kollega siihen sitten tuumasi, että "no entäs mä, mulla on vaan yksi koira", ja sanoinkin kiusoitellen, että siihen en sitten sanokaan yhtään mitään :P.

Näin yhden varhaisaamutreenin perusteella siis varovainen peukku ylöspäin tälle tyylille. Jos tuon koko kropan treenin saan kolmesti viikossa tehtyä, ja niistä yksi treeni viikonloppuna, niin eihän tässä mitään hätää lihaskunnon puolesta ole. Aikaisemmin heräämisiäkin olisi vaan pari, ja nekin noin 45-50 minuuttia tavallista aiemmin. Onneksi olen aamuvirkku.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Kävelystä kongiin

Viimeisen parin viikon aikana olen ryhtynyt hyödyntämään läheistä koirapuistoa ihan kunnolla. Minulla on aina ennen ollut koiria, joista ei oikein ole ollut puistoilemaan, kun ovat olleet sen verran epäsosiaalisia. Mutta Kaapo on tähän mennessä tullut toimeen kaikkien tapaamiensa lajitovereiden kanssa, eikä se tietysti siellä päivähoidossa voisi muuten ollakaan. Puistoon kun sattuu sopivasti samanhenkinen koirakaveri, niin eipä tarvitse itse tehdä juuri mitään, kun koirat väsyttävät toisensa. Viime viikonloppuna siellä oli saksanseisoja-narttu, jonka kierrokset olivat vielä Kaapoakin korkeammat, ja 40 minuutin riehumisen jälkeen sain melkein kantaa koiran kotiin.

Saan tuolla puistoilulla siis hieman vähennettyä omaa askelmäärääni ja sitä kautta kevennettyä päivän rasitusta. Toinen pelastukseni on ollut Kong, jonka täytän mureketyyppisellä ruoalla ja annan koiralle. Oi sitä rauhaa kotona, kun se puuhaa tuon kanssa toista tuntia. Sen jälkeen se nukkuu tassut kohti taivasta, kun on niin väsähtänyt kaiken sen keskittymisen jälkeen.

Eilen tuli neljä viikkoa siitä, kun Kaapo tuli meille, ja vähitellen se alkaa ilmeisesti tottua siihen, että me ollaan nyt ne tyypit, joiden kanssa se elelee. Koettiin tässä alkuviikosta myös kauhunhetkiä, kun Janne lähti illalla 23 aikaan viemään sitä vielä ulos tarpeilleen. En tiedä mistä ihmeestä sain sellaisen karmaisevan ajatuksen, että koira pääsee siltä karkuun (tai se oli sellainen puistattava toivottavasti se ei karkaa). Ja se karkasi! Nahkainen vuosia vanha hihna katkesi, kun Kaapo sai rusakosta vainun, ja hetken päästä se viipottikin jo Vantaanjoen yli (jaix) ristihuulen perässä. Janne soitti minulle, enkä tiedä, koska olen vetänyt vaatteet niin nopeasti päälle. En ehtinyt kuin takapihalle, kun kuulin koiran haukkua, ja näinkin sen jo tulevan autotien toiselta puolelta kohti minua. Huolestutti, ettei se vielä pidä minua "omana" ihmisenään, eikä anna ottaa kiinni, mutta kyllä se juoksi luokse, vaikka vähän tuumaillen, ja sain sen sitten lopulta leikkimällä houkuteltua takaovesta sisään.

Se nahkainen hihna on ollut minulla kohta 10 vuotta ja sain sen aikoinaan työkaverilta, joka oli käyttänyt sitä kahdella koiralla. Eli varmaan ainakin 20 vuotta vanha hihna, ja olin sen kertaalleen paikkauttanut suutarissa. Ja siitä paikan vierestähän se sitten katkesi. Nyt ei oteta enää tuollaisia riskejä, köytän koiran tarvittaessa vaikka kirurginteräksestä tehdyllä kettingillä itseeni. Karkureissullaan se olisi voinut tippua jäihin (Vantaanjoki on paikoitellen aivan täysin sulaa), jäädä auton alle, tai kiinni valjaista johonkin. Tuon riistavietin kun saisi napsautettua pois päältä, niin elämä olisi aika paljon helpompaa.. Mutta siihenkin olen tottunut, kaikki koirani ovat olleet enemmän tai vähemmän saalistavaa sorttia.

Mutta se koirajutuista. Kaikenlaisia salipohdintoja kävin tässä kuluneella viikolla mielessäni läpi. Tässä kuussa aion nyt kokeilla kahta vaihtoehtoa. Huomenna otan kokeiluun tämän: herään aikaisin, menen Ryhdille, teen koiran kanssa hieman lyhyemmän aamulenkin, suihku ja töihin sillä samalla junalla kuin nytkin.

Jos vaikuttaa siltä, ettei toimi, niin seuraavaksi kokeiluun lähtee sitten se, että menen työmatkalla salille. Se tarkoittaisi salin vaihtoa keskustaan. Eli koira ensin hoitoon, sitten salille ja siitä töihin. Sijainniltaan paras olisi aivan dagiksen vieressä oleva IdealFit Eira, mutta ei hotsita maksaa 56 euroa/kk jäsenmaksuja ja sen päälle 29 euroa vuodessa vielä vuosimaksua. Nyt kun on tottunut näin edulliseen.. Toinen vaihtoehto olisi Fitness24seven Albertinkadulla, ja se olisi ainakin halpa, vain kympin kuussa jos käyttää päiväkorttia (= pääsy salille 6-16 välisenä aikana). Mutta olen jo jotenkin niin kiintynyt Ryhtiin, että haluaisin ehkä kuitenkin saada sen järjestelyn toimimaan. Ei se olisi kuin pari aikaisempaa heräämistä viikolla. Aamuihmisenä se ei luultavasti ole ongelma.

Viime sunnuntaina kävin salilla tekemässä koko kropan treenin ja viikolla en mitään. Tiistain olin sen verran ajoissa kotona, että olisin päässyt salille jo joskus 18 aikaan, mutta en millään jaksanut ja rehellisesti sanottuna laiskottikin. Ei vain ollut puhtia enää päivän päätteeksi. Joskus EasyFitillähän kävin kerran tekemässä iltapäivätreenin, ja se oli aivan sutta ja sekundaa. Eilen lauantaina kävin tekemässä yläkroppatreenin joskus 10 aikaan aamulla, ja salillahan oli porukkaa vaikka kuinka. Ainakin neljä tai viisi minun lisäkseni. Salille mennessä seuran puheenjohtaja oli puhelimessa ja selosti jollekin, että tämä on vähän sellainen erakkojen paikka.

Tein eilen vinopenkkiä (kun tavallinen oli varattuna), ylätaljaa, alataljaa yhdellä kädellä kerrallaan, ojentajarutistuksia, vipareita, pystypunnerruksia ja hauiskääntöjä. Kaikkia tylsästi 3 x 12. Illalla laiskotti, ja venyttelin vaan rintalihakset nukkumaan mennessä. Huomenna maanantaina tarkoitus on treenata alakroppa. Viikolla treenailen sitten ne lihakset, mitkä ovat palautuneet. Nyt en jaksa tähän miettiä mitään saliohjelmaa, katson ensin, miten tuo aikataulutus pelaa. Laitan kaiken mahdollisen valmiiksi, niin että aamu sujuu sutjakasti, eikä aikaa mene mihinkään turhaan.

Syömiset ovat olleet kyllä aivan retuperällä. Yhtenä päivänä mietin, että pitäisi tehdä ruokapäiväkirjapostaus siitä kyseisestä päivästä, kun oli aivan päin metsää sapuskat. Aamulla muroja, päivällä töissä mysliä, protskupatukka, omena ja illalla muistaakseni vaan jotain sämpylää. Olisko ollut keskiviikko. Sitten torstaiksi jo ryhdistäydyinkin moisesta pohjanoteerauksesta, ja tein porkkana-linssikeittoa evääksi ja söin aamiaiseksi tuorepuuroa. En kyllä todellakaan tajua, miten perheenäidit (ja -isät) jaksaa töiden jälkeen laittaa ruokaa lapsille, ulkoilla niiden kanssa, tehdä kotitöitä jne. Onneksi koiran ruokinta ei vaadi mitään ihmeellisiä kokkaussessioita. Voisin itsekin useimmiten vaan kauhoa nappulaa kuppiin.

Hirmu vähän tulee nykyisin otettua mitään kuvia.. Tässä kuva Kaaposta tänään, kun käytiin vähän treenailemassa luoksetuloa, ja toinen kuva käsivarresta n. kk sitten salilla. Ettei mene ihan kuvattomaksi koko ajan tämä postailu.


omistaja 5 - rusakon jäljet 10

pientä pumppia