lauantai 13. syyskuuta 2014

Nainen blogin takana

..potee lievää flunssaa. Viime postauksen jälkeen alkoi kurkussa kasvaa kaktus, ja olen jättänyt loppuviikon treenit väliin. Torstaina ja eilen heräsin kuitenkin puoleksi tunniksi venyttelemään ennen töihin lähtöäni. Ajatus kulki niin, että kun en kerran saa venyteltyä töiden jälkeen, vaikka niin aina aamuisin itselleni vannon ja laitan muistutuksen kännykkään, niin varataan sille aika heti aamusta aivan kuten muillekin treeneille. Nyt vaan mietin, miksen ole näin yksinkertaista ajatusta aiemmin itselleni täsmentänyt. Jos siis ei ole varsinainen treeniaamu, niin sitten on venyttelyaamu. Ennen tätä älynväläystä olin joka tapauksessa herännyt samaan aikaan, mutta sitten vain lähtenyt töihin hieman aiemmin.

Ja venytellä toki voin, vaikka olenkin vähän kipeä. Toivottavasti tämä ei mene tästä pahemmaksi. Löysin imeskeltäviä sinkkitabletteja ja vannon muutenkin sinkin nimeen flunssien lieventäjänä / ehkäisijänä. Noissa tableteissa ei ole kovin paljon sinkkiä, joten otan sitä vielä erikseen. Kuulemma sitä voisi jopa 80 mg/vrk ottaa ja mieluiten asetaattimuodossa, mutta sitä ei tunnu mistään löytyvän.


Sinkkiäkin enemmän uskon huolelliseen käsienpesuun. Töissä saippuoinkin tuon tuosta, kun sairaslomilta palanneet tuovat lääkärintodistuksiaan ja ramppaavat muutenkin huoneessani ovenkahvaa näpläten.. Nyt lepäilen viikonlopun ja toivon, että tämä menee sillä ohi. Jätin työkoneenkin töihin, ettei tule kiusausta tehdä töitä viikonlopun aikana.

Nyt kun ei ole treeneistä mitään kerrottavaa, niin voisin kertoa itsestäni. Jostain facebookista on yhtäkkiä tullut blogiin useampia käyntejä, ja tajusin, etten muutenkaan ole juuri itseäni tässä parin vuoden aikana esitellyt. Faktapostauksia olen pari tehnyt, joisssa olen tehnyt itseäni hieman tutummaksi, mutta tehdään nyt varsinainen esittely..

Synnyin tammikuussa 1978 kolmantena lapsena vantaalaiseen Mikkolan lähiöön, jossa mummo ja täti asuivat aivan kävelymatkan päässä samanlaisissa kolmekerroksissa pienkerrostaloissa. Sieltä muutimme Keravalle jo ennen kuin menin kouluun ja Keravalla vietinkin sitten suurimman osan lapsuuttani aina lukion loppuun saakka, jolloin muutin omilleni, ja itse asiassa takaisin Vantaalle, vain kivenheiton matkan päähän synnyinkodistani, toiseen lähiöön. Tuo Korson seutu on tullut tutuksi elämässäni monella tavalla. Sukulaiseni asuivat siellä ympäriinsä, kävin pianotunneilla lapsuudenkotini naapurikorttelissa, ensimmäisen oman koirani ostin siitä aivan kävelymatkan päästä jne. Mielikuvissani Korso ja Mikkola ovat aina aurinkoisia ja vähän maaseutumaisia paikkoja, vaikka paikat ovat muuttuneet tietysti tosi paljon sieltä 80-luvun alkuvuosilta.

Taustalla näkyvä talo oli naapuritalo, mutta tuollainen samanlainen betonipömpeli se oma kotitalokin oli

Nykyisin asun Tikkurilassa ja käyn töissä Helsingissä. Olen esimiehenä 30 henkilön tiimille ja päivät kuluvat pitkälti siis toimistossa istuen, ja välillä on työmatkojakin Itämeren ympäristössä. Työnantaja on sen verran suuri ja tunnettu, etten halua tarkemmin alaa mainita. En ole unelma-ammatissani (en osaa enää sanoa, mikä se olisi), mutta pidän kyllä työstäni, vaikka välillä päivät ovat henkisesti raskaita. Usemman ihmiset murheet saattavat kasautua joskus yhtä aikaa päälle, ja joskus täytyy tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Välillä pyörittelen ajatusta siitä, että lähtisin tekemään aineenopettajan töitä. Valmistumisestani on kuitenkin jo seitsemän vuotta ja tutkinto kaipaisi varmasti freesausta.. Eikä se nyt niin paljon kuitenkaan vielä houkuttele.

Olen vähän sellainen pysyvyyttä rakastava ihminen. Samoilla hoodeilla koko elämäni, saman ihmisen kanssa kimpassa jo viidettätoista vuotta, samassa työpaikassakin jo 15 vuotta.. Olen kuin lemmikkini, jotka rakastavat rutiineja. Jotkut ihmiset saavat vaihtelusta ja muutoksesta energiaa, mutta itseäni se enemmän kuluttaa kuin mitä antaa. En koe kuitenkaan olevani mikään nurkkapatriootti, ja lähden tarvittaessa sinne missä mahdollisuudet ovat.

Vegaani olen ollut myöskin jo viitisentoista vuotta. Lukiossa jäi ensin pois liha ja kana, sitten myöhemmin kala ja lopulta myös maitotuotteet ja kananmuna. Veganismini alkutaival oli vähän sellaista askeettista; söin samaa hiilarimössöä päivästä toiseen. Makaronia, tomaattikastiketta ja herneitä tai hemapaa. Tuohon aikaan kauppojen valikoimat esim. soijatuotteiden osalta olivat kyllä aika onnettomat, eikä kuivattuja papujakaan saanut kuin jostain etnokaupoista - joita ei ollut joka kylässä niin kuin nykyään. Mutta olisin silti voinut syödä paljon terveellisemmin ja ravitsevammin. Olin sellainen alle 50-kiloinen hintelä ja kalpea rillipää, ja tietysti sain anemian tuollaisella ruokavaliolla.

Syömisestä olen kyllä aina pitänyt
Onneksi aika pian tapasin nykyisen mieheni, joka rakastaa ruokaa ja ruoanlaittoa. Hänen avullaan tutustuin moniin uusiin makuihin ja raaka-aineisiin. Monet olivat jo tuttuja nimiltään, mutta en vain ollut tullut käyttäneeksi esim. kikherneitä mihinkään. Vähitellen opin syömään jopa valkosipulia, jota inhosin koko lapsuuteni. Ja siis nykyisin minä taidan olla meistä kahdesta se ennakkoluulottomampi, ainakin mitä tulee uusiin trendeihin tyyliin lehtikaali tai raakasuklaa. En oikeastaan karta mitään, mutta sieniä en juuri käytä ja pääsiäisestä lähtien ollaan (lomat poislukien) pyhitetty herkut omalle karkkipäivälleen, joko lauantaina tai sunnuntaina.

Liikunnan ilon löysin jo lapsena, kun lähdin naapurin kanssa 10-11 -vuotiaana juoksulenkeille. Vähitellen aloin juosta myös yksinäni ja olisinkohan ollut 16 -vuotias kun ensimmäisen kerran kävin kuntosalilla joulun välipäivinä. Harmi, että tuosta ajasta ei ole mitään salipäiväkirjaa tms. Kävimme ystäväni kanssa yhden kevään ajan keravalaisella naistensalilla, jossa soi aina Kiss FM ja siellä aina samat muutamat kappaleet. Aki Sirkesalon Naispaholainen ei ole koskaan lakannut soimasta päästäni.. En yhtään muista mitä siellä salilla tein. Hämärä muistikuva on, että tein jotain jalkaprässiä. Ja kerran olin ylätaljaa tekemässä, niin joku tuli neuvomaan mua, kun tein varmaan ihan väärin. Sain liikunnassa onnistumisen iloa ihan vaan siitä, että hengästyin ja tuli hiki. Tuli sellainen olo, että olen tehnyt töitä :). Silloin en mistään kropan muokkaamisesta tiennyt vielä mitään. Suoritus oli onnistunut, jos juoksulenkki meni yhtä nopeasti tai nopeammin kuin edellisellä kerralla. Mutta en silti jäänyt suremaan, jos meni hitaammin.

Sitten kuntosali jäi yli 10 vuodeksi, ja harrastin enimmäkseen juoksemista ja lenkkeilyä koiran kanssa. Jotain satunnaisia lajikokeiluja tein aina silloin tällöin. Kävin joitain kuukausia astangajoogassa siinä 2000-luvun alussa, enkä ole koskaan ollut niin notkea kuin silloin. Sitten kävin pilateksessa jopa parin vuoden ajan kerran viikossa. Yhtenä syksynä ilmoittauduin aikuisopiston kahteen jumppaan, mutta ne jäivät molemmat kesken, kun ei se ryhmäliikkuminen, koreografiat ja aikatauluun sidottu tekeminen ollut yhtään mielekästä. Vuonna 2007 hankin jäsenyyden paikalliselle kuntosalille ja siitä lähtien olen salihommeleita harrastanut. Välillä tavoitteellisemmin ja enimmäkseen omaksi huvikseni.

Tein ajatuksellisesti jonkinlaisen syrjähypyn, kun lähdin tavoittelemaan näkyvämpiä lihaksia / lihaserottuvuutta 1,5 vuotta sitten. Dieetillä ja harjoittelulla saavutin kyllä kireämmän kunnon, mutta se oli ohimenevää. Kun huomasin, miten pieneksi kutistuin, ja millaisia sivuvaikutuksia sillä oli (mm. kuukautishäiriöt), käänsin kelkkani. Aloitin viime vuoden kesällä voimaharjoittelun, mutta laiminlöin kehonhuollon, joten forkut olivat jatkuvasti jumissa ja kireät. Kun sitten yhden kerran joulun aikana joogasin, ja forkut/ranteet olivat venytyksessä, niin seurauksena tuli jännetupintulehdus. Alkuvuosi meni sitä parannellessa, sitten tuli sitkeä flunssa, jonka aikana murtui kylkiluu ja taas treenit olivat telakalla. Huhtikuussa pääsin taas treenailemaan, ja toukokuussa aloitin taas juoksemisen. Pari pitkää lenkkiä ehdin tehdä ja piriformis hermostui. Niinpä en sitten oikeastaan juossut koko tänä kesänä. Nyt vasta elokuussa uskaltauduin ensimmäisille lenkeille.

Kesällä tein perinteisen salitreenin sijaan neljän viikon ajan korkeatehoista patteriharjoittelua, jossa oli paljon pomppuja. Tässä esimerkki yhdestä patterista. Oho, en taaskaan venytellyt, ja pohje meni niin tukkoon, että jalkapohjaan asti tuli kipuja. Onneksi osaava urheiluhieroja sai avattua pohkeet ja selvisin tällä kertaa vain muuttamalla treeniä ja lyhyellä hyppy/juoksutauolla.

Yhteenvetona todettakoon, että olen siis sellainen ihminen, joka innostuu helposti tekemään putkikatseisesti ja yksipuolisesti yhtä juttua, ja sen seurauksena sitten päädyn usein vaihtopenkille. Turha varmaan siis todeta, että joku crossfit-tyyppinen harjoittelu olisi minun fysiikalleni ja järjenlahjoilleni aivan kuolemaksi. Sami Sundvik totesi hiljattain, ettei ole tavannut ketään aktiiviliikkujaa, jolla kehonhuolto menisi överiksi. Toivoisin, että omalla kohdallani se saavuttaisi edes kohtuullisuuden nykyisen olemattomuuden sijaan. Toivominenhan ei mihinkään johda, joten nyt tavoitteena on siis venytellä kaikkina niinä aamuina, kun en ole lähdössä salille tai juoksemaan. Jos ei sitä puoli tuntia, niin ainakin nuo kireimmät lihasryhmät: lonkankoukistajat, rintalihakset, takareidet ja pakarat. Siihen ei menisi kuin kymmenisen minuuttia.

Palatakseni vielä tuohon lihaserottuvuuden tavoitteluun.. luen kyllä monia fitness-harrastajien blogeja ja katson mielenkiinnolla, millaisia tuloksia he saavat omassa kropassaan. Siltikin arvostan enemmän suorituskykyä; terveyttä, voimaa ja kestävyyttä. Minulle on yhdentekevää, näkyykö kuoppa tai säie olkapäässä, jos en pysty vetämään leukoja tai punnerrukseni ovat vajaita. Isosta tai näkyvästä lihaksesta en saa sitä onnistumisen iloa, mitä fyysisestä suorituksesta. Tai no, isoja lihaksia ei ole vielä koskaan ollut, joten en voi tietysti ihan varmaksi sanoa :P. Kyllä välillä tirkistelen peilistä, että pilkottaako se vatsalihas ja myhäilen, jos näin on. Mutta se ilo kestää sekunnin ja se ei oikeastaan motivoi mihinkään. Sen sijaan kun saa tehtyä kaksi puhdasta leukaa putkeen, niin ilo ja motivaatioruiske siitä kestää vähintään seuraavaan treeniin asti.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Oh tavoitteet wherefore art ye?

Sovittiin isän kanssa, että koirat lähtevät hänen luokseen perjantaina. Johan ne tällä kertaa ovat olleetkin täällä jo kahdeksan viikkoa. Nyt niiden on ihan hyvä sauma vaihtaakin taas tukikohtaa sinne hetkeksi, koska tiedossa on pari työreissua lähiviikkoina. Ja niin karulta kuin tämä kuulostaakin, niin kun tässä nyt näyttää kissan eutanasia olevan tulossa lähitulevaisuudessa, niin parempi että nuo kaksi sählää ovat pois jaloista (eläinlääkäri tulee siis kotiin, mutta mitään päivää ei ole vielä sovittu, kun nyt tehdään saattohoitoa päivä kerrallaan). Tämä kieltämättä valtaa päivittäisistä ajatuksista suurimman osan, mutta en nyt koe tarvetta vatvoa sitä tässä blogissa enää sen enempää. No, woman, no cry.

Mutta viikonlopusta lähtien uhkaa siis tulla arkiliikuntavaje! Työmatkat tulee kyllä käveltyä rautatieasemalta toimistolle ja takaisin, ainakin hyvällä säällä. Mutta niistäkin kertyvä edestakainen matka on vain yhden aamulenkin verran.. Siskon koiria saan luultavasti tarvittaessa liikuttaa sydämeni kyllyydestä, mutta ei se ole ihan sama asia, kun lähteä spontaanisti ulos omien rakkien kanssa juuri silloin kun mieli halajaa. Ilman koiria käveleminen taas on tyyyyylsää.

Toisaalta nyt meille avautuu mahdollisuus käydä pelaamassa kössiä arki-iltaisin töiden jälkeen. Kun minulla on sellainen periaate, että koiria ei jätetä työpäivän jälkeen enää yksin (eli kaupassakin käy aina vaan toinen meistä, jos on tarve arkena käydä). Nyt se este poistuu hetkeksi, niin saadaan toivottavasti aikaiseksi mentyä pelaamaan. Tarjouksesta jo ostin pari kössipalloa lisää siltä varalta, että tulee läimittyä niitä taas salin kattoon.


Tälle viikolle pyrin nyt saamaan kolme salitreeniä. Ensimmäiselle pääsin vasta tänään, koska kroppa oli sunnuntain treenin jäljiltä vielä eilen aivan moukaroitu. Eilen kävin koiran kanssa aamulla verryttelyhölkkäilemässä paikkoja vetreämmäksi (as if). Ei olisi tänäänkään varsinaisesta jalkatreenistä vielä tullut mitään, kun takapuolen palautuminen on vielä kesken. Mutta ainahan sitä voi huolellisten lämmittelyjen jälkeen vähän mavea puristaa? Painoa lastasin edelleen vaan sen 50 kiloa (siis yhteensä), vaikka paukkuja olisi enempäänkin. Viime vuonnahan tein 70 kilollakin, mutta oon jotenkin forkkujen vammautumisten jälkeen nössöillyt noissa puristusvoimaa vaativissa liikkeissä. Ja yritän nyt vaan panostaa tuohon tekniikkaan, enkä ainoastaan laittaa egolaattoja tankoon. Tänään yritin erityisesti keskittyä siihen, että lähtöasento olisi ollut tarpeeksi syvä. Tuossa alla olevassa kuvassa se on mielestäni aika kohdillaan. Sen lisäksi pitäisi yrittää muistaa pitää yläselkä tiukassa paketissa, se minulla pyöristyy ehkä liikaa (ja sitä ei nyt tuosta kuvasta näy, kun on videolta kuvakaappaus, enkä huomannut sijoitella kameraa niin, että olisin mahtunut kokonaan kuvaan..).

Maven jälkeen tein reippaan yläkropan treenin; penkkiä, leuanvetoja, kulmasoutua, pystypunnerrusta, ojentajarutistusta, hauiskääntöjä, vipareita ja takaolkapäitä. Oli keskittynyt ja suorituskykyinen olo, enkä itse asiassa edelleenkään kaivannut yhtään musiikkia. Taustamusiikiksi murisin mavea tehdessä, ja laskin toistoja ääneen yläkropan liikkeissä, tsempatakseni itseäni. Ehkä jossain vaiheessa hiljaisuus alkaa kyllästyttää liikaa, mutta ei vielä nyt ainakaan. Ja tuolla on siis todella hiljaista, kun sali on siellä kellarissa. Sinne ei kantaudu mitään kadun ääniäkään - ei niin että niitä arkiaamuna ennen kuutta hirveästi edes olisi. Putkista silloin tällöin saattaa joku ääni kuulua, mutta aika harvakseltaan.

Voiko olo olla samaan aikaan vähän apaattinen mutta suorituskykyinen? Koska sellainen olo nyt on treenatessa. Teen, mitä olen suunnitellut, saatan yllättää itseni positiivisesti, mutta en tunne siitä juurikaan iloa. Odottelen jotakin inspiraatiota ja halua asettaa tavoitteita, mutta en odota malttamattomasti. Nyt vain suoritan treenejä monotonisesti, koska liikkumattomuus vaan ei ole mitenkään vaihtoehto. En koe nyt tarvetta levätä tms. Kellun nyt tällaisessa jonkinlaisessa ylläpitotilassa ja uskon, että se halu tavoitteelliseen tekemiseen herää jossain vaiheessa. Vaikka sitä en edes tällä hetkellä hirveästi kaipaa. On jotenkin omituisen tyhjä olo.

Lisää kuvateksti
Ruoka onneksi maistuu. Salin jälkeen söin taas tuorepuuron aamiaiseksi ja lounaaksi Postitalon K-kaupan salaattitiskistä keräämäni runsaan salaatin. Tuolla on kyllä minun makuuni paras valikoima, ja olen useammasta K-kaupassa niitä lounassalaatteja kuitenkin ostanut. Kasvissyöjälle protskupuoli on vähän yksipuolinen; herneitä ja papusekoitusta, mutta tuo papusekoitus on oikeasti hyvää. Ja töissä lisään siihen kuitenkin aina joko tofua tai sitten niitä Palirrian jättipapuja, kuten tänään. Työhuoneeni kaapin papupurkkivarasto alkaakin huveta, pitää muistaa ostaa täydennystä. Töissä söin lisäksi välipalaksi banaanin ja Leaderin appelsiini-raakakaakaopatukan. Löysin niitä viikonloppuna paikallisesta Prismasta tarjoushintaan 99 snt kappale ja hamstrasin muutamat itselleni.

Töiden jälkeen mies "teki" intialaista illalliseksi. Käytännössä siis paistoi Alpron tofua kuutioituna jossain valmiissa intialaisessa kastikkeessa. Riisin kanssa sitä söin ja oli kyllä ihan maukasta, mutta olisin kaivannut naan-leipää seuraksi. Pirkalla oli yhdessä vaiheessa vegaaninen naan, mutta sitä ei enää löytynyt kaupasta, eikä näköjään netistä Pirkka-tuotteiden joukosta. Hmph! Pitää ehkä itse leipoa, ellei joltain muulta valmistajalta löydy.

Olen jonkun aikaa miettinyt, että pitäisi päivittää uusi teksti tuosta vegaanin proteiininsaannista, näin siis omasta näkökulmastani. Nyt kun en ole lisäprotskua jauheista haalinut, niin voisin joku päivä ottaa asiakseni vähän laskeskella makroja, ja tsekkailla, mistä kaikesta se protsku kertyy. En ole huolissani protskun saannista, kun sitä tuli jauheiden kanssa niin helposti se päälle sata grammaa. Jos nyt tavoitteellisemmin pattia kasvattaisin, niin ottaisin taas soijaprotskun käyttöön. Mutta nyt kun olen tällaisessa kondiksen ylläpitovaiheessa, niin en koe tarvitsevani ylimääräistä proteiinilisää. Olen aika varma, että protskua tulee nykyisillä syömisillä ainakin se 1,5g/painokilo (hm, pitäisikin varmaan muuten käydä puntarissa pitkästä aikaa?) ja se riittää ihan mukavasti. Mutta siis ehkä tässä lähiaikoina rustaan proteiinipostaus osa kakkosen.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Hiljaisia treenejä kellarisalilla

Tämän viikon treeneiksi kertyi kaksi juoksulenkkiä ja kaksi salitreeniä. Sen lisäksi liikettä päiviin toivat normaalit koirien kanssa lenkkeilyt, vaan kössiä ei tällä viikolla ehditty mennä pelaamaan (nyt tänä viikonloppuna ollaan luuhattu Design Market -messuilla Kaapelilla). Salitreenit tein Haikaraisen ohjelmalla, jossa ensimmäinen liike on alakropalle, ja lopputreeni omistetaan yläkropalle.

Molemmat juoksulenkit olivat tällä viikolla kolmen vartin tasavauhtisia rallatteluja koiran kanssa. Ajatus oli, että toinen olisi ollut reippaampi ja toinen matalasykkeisempi, mutta kun yritin hölläillä, niin koira vilkuili koko ajan minua, kuin ihmetelläkseen, että "mitä tämä hissuttelu nyt oikein meinaa?" Paljon on rusakoita ja muuta elämää aamuviideltä tuolla maisemissa. Tällä viikolla nähtiin kissoja ja supikoira, mutta olen varma, että siellä maastossa meitä tuijottaa yhdet jos toisetkin ketunsilmät ja kärpät, kun ollaan niitäkin silloin tällöin bongailtu.

Keskiviikkoaamuna olin Ryhdin salilla puoli kuuden aikaan ja ihan yksin sain treenailla. Oli tosi hiljaista, kun en tiennyt, mistä radio tulee päälle, eikä ollut omaa usb-tikkua nakata soittimeen. Mutta jotenkin tykkäsin siitä hiljaisuudesta, keskityin ihan eri tavalla kuin EasyFitillä. Kyllä sielläkin totuin tauotta soivaan soittolistaan, mutta silti siihen kiinnitti huomiota (ja jotkut biisit jäivät koko päiväksi soimaan päähän). Pikkuisen jännää oli mennä kaupan parkkihallin läpi salille, kytkeä valot sinne ja alkaa treenailla. Siellä parkkihallissa kulkiessani mietin, että nyt jos joku alkaisi vihellellä sitä Kill Billistä tuttua melodiaa, niin jalat olisivat varmaan muuttuneet ihan hyytelöksi. Mielikuvitus laukkaa :D.

Keskiviikon treeni käynnistyi mavella. Oli mukavaa mavetella kunnon alustalla ja ihan sukkasillani treenasin. Ja leukojakin pystyi vetämään ilman, että pää pamahteli kattoon, luksusta. Tuolla on kyllä treenipuitteet kohdillaan. Melkein kaikki löytyy, mitä tarvitsen ja vaikka ei ole iso sali, niin silti tilaa on ihan riittävästi. On siellä puutteensakin, mutta halpa hinta ja hyvät aukioloajat korvaavat moninkerroin.


Tänään sunnuntaina en sentään ihan viiden aikaan sinne paukannut, vaan vasta puoli kahdeksan maissa. Treenin alkuun tein askelkyykkyä smithissä, pitkää sarjaa hapottamalla ja sen jälkeen sitten yläkropan treeniä; punnerruksia, kulmasoutua jne. Askelkyykkyä tehdessä muuten mietin kaverin mielikuvavinkkiä kyykkyyn: kuvittelee työntävänsä lattiaa jaloilla. Auttoi ihan huomattavasti siihen, että paino pysyi koko jalkapohjalla ja kantapäillä varsinkin, eikä pyrkinyt varpaille! Tuollaiset mielikuvat ovat kyllä ihan parhaita, kun heti loksahtaa ajatus kohdalleen ja siirtyy toimintaan. Mielenkiinnolla odotan vaikutusta varsinaisessa taka- tai etukyykkäämisessä, kun nyt jo tuossa askelkyykyssä siitä oli iso apu, enkä tarvinnut mitään kiiloja varpaiden alle.

Salille mennessä potkin yhden ojaan sammuneen nuoren miehen ylös. Tyypillä oli jo huulet siniharmaat ja pari muurahaista käveli pitkin naamaa. Hetken pelkäsin, että hän on jo vainaa, mutta heräsi sitten kuitenkin ja lähti lopulta kävelemään jonnekin. Oli sillä onneksi ihan hyvin vaatetta yllä, ettei pelkässä t-paidassa ollut, mutta ulkona oli siinä vaiheessa alle 10 astetta ja kostean märässä ojassa makaaminen ei varmaan ihan parasta hoitoa ole krapulaiselle kropalle.

Suoraan mittakannusta lusikoituna nassuun vaan
Ruokapuolesta sen verran, että olin jo pitkään miettinyt aamiaiselle uusia vaihtoehtoja, kun ainainen puuro marjoilla alkoi vähän kyllästyttää. Sitten muistin tuorepuuron! Joskus hesarista leikkaamallani ohjeella tein pitkään, siihen tuli julmettu määrä sokeria, puolukoita ja banaania, maustamatonta jogurttia, leseitä. Nyt kehittelin vähän terveellisemmän kombon ja hassua kyllä, yhtäkkiä monissa blogeissa tuntui olevan myös tuorepuurointoilua. Tämmöisellä reseptillä olen nyt syönyt tuorepuuroa monta päivää putkeen:

- 1 dl soijamaitoa
- 1 dl maustamatonta soijajogurttia
- 1 dl kaurahiutaleita
- 1 banaani
- ruokalusikallinen Valon paahdettu&rouhittu pellava-mustikkaa (noita on muutama pussukka kotiin kertynyt, ja vasta nyt aloin kunnolla käyttää)
- ruokalusikallinen auringonkukansiemeniä
- mustaherukoita kourallinen

Lisäksi olen välillä laittanut pikkuisen mantelilastuja tai sitten mantelitahnaa reilun teelusikallisen. Kaikki sekaisin ja yön yli turpoamaan jääkaappiin, niin on aamulla syötäväksi valmis aamupala. Jokainen säästetty minuutti aamulla on tarpeen :). Ja tuolla on pysynyt nälkäkin töissä paremmin kuin tavallisella puuroaamiaisella, kun onhan tuossa nyt energiaa ja ravintoaineitakin aika lailla enemmän.

Ensi viikon treenit menee varmaan taas ihan fiiliksen mukaan, mikä milloinkin tuntuu sopivalta. Tähän viikkoon olen ihan tyytyväinen, vaikka treenitunteja ei määrällisesti tullutkaan paljon. Kuitenkin sen verran urheiltu, että pysyy jonkinlainen kondis yllä.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Nyt kun kesä mennyt on

Pikkuisen on valoisampi mieli kuin edellisen postauksen aikaan. Kissalta jätettiin opiaatti pois, ja se alkoi taas olla oma itsensä. Ei se siis tietenkään parantunut ole, syö hyvin vähän ja on koko ajan ihan miinuksilla, joten laihtuminen tulee jatkumaan. Sillä on ruokahalua kyllä, koska pyytää ruokaa yhtä aktiivisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkaan ei sitten syö kerrallaan kuin joku kymmenisen sekuntia. Vielä sillä kuitenkin on elämänhalua ja iloa; se kiipeää syliin ja kotiin tullessa kipittää keittiöön odottamaan ruokaa, raapii kiipeilypuuta jne.

Tajusin vasta eilen katsoa tarkemmin sen muita labra-arvoja ja siellä oli fosforikin sen verran koholla, että kävin heti ostamassa fosforinsitojaa. Lueskelin eilen paljon kissojen munuaisten vajaatoiminnasta. Tähän asti olin vältellyt tiedonhakua, kun olin ajatellut, että lopunaikaa eletään anyway. Mutta nyt kun kissa on  reipastunut, niin tajusin lukemani perusteella, että näistä lopunajoistakin ("end state") voi tehdä vielä paljon siedettävämmät. Ja samalla olen tällä viikolla vähitellen hyväksynyt sen lähestyvän poismenon ja luotan siihen, että tunnistan, koska on oikea aika. Tunnistin sen hetken vanhan koirani kanssakin, niin miksi en nyt?

Sunnuntaina ja maanantaina olin ihan varma, että tällä viikolla ei treeneistä tule mitään, ja olin jo asennoitunut siihen, että tulee taukoa. Töissäkin vain nieleskelin kyyneleitä. Kissan tilan kohentuessa sitten oma mielikin keveni hieman ja jo tiistaina menin salille. Oli ollut tarkoitus käydä juoksemassa koiran kanssa, mutta vettä satoi kaatamalla, ja menin sitten salin juoksumatolle. Hölkkäilin ja juoksentelin kevyesti, välillä kävelin. Lopuksi kävin vielä venyttelemässä huolellisesti alaraajat, ja mikään paikka ei onneksi turhia aristellut.


Keskiviikkona tein yläkropalle treenin ja torstaina alakropalle. Yläkropassa keskityin selkään ja hauiksiin, mutta tein yhden liikkeen myös ojentajille ja pari olkapäille. Ja ojentajat ovat vielä tänäänkin aristelleet, ihan naurettavaa. Alakropalle tein samanlaisen treenin kuin edellisellä kerralla:

- 3 x 20 takakyykky / 3 x 12/puoli jalan ojennus taakse (vuorosarja, 30-40 s. palautus välissä)
- askelkyykky taakse (kahvakuulat käsissä) 3 x 12/puoli
- maastaveto 3 x 10
- lantionnosto 3 x 15
- vaakaprässi 3 x 20

Aika pitkiä sarjoja siis enimmäkseen, mutta tällä hetkellä mieli tekee enemmän tehdä niitä alakropalle. Mennään tällaisella lihaskuntoa ylläpitävällä treenillä nyt jonkun aikaa. Tuntuu siltä, että murheita pitää olla vähemmän, jotta jaksaa edes ajatella isompien rautojen liikuttelua ja lyhyitä sarjoja. Ruokakaan ei ole viime aikoina ihan älyttömän hyvin maistunut ja jouduin taas ottamaan vyön farkkujen kanssa käyttöön.

Keskiviikkona oli sillä tavalla hyvä päivä, että kun olin viikonlopun ja alkuviikon syönyt huonosti, ja kun kissan vointi koheni, niin nälkä palasi karmealla rytinällä. Satuin olemaan normaalista poikkeavissa työtehtävissä ja kävin hakemassa lounasta Fabianinkadun Zucchinista. Se on siis kasvisravintola, joka on auki vain arkisin klo 11-16, eli lounaspaikka. Jokaisen suomalaisen kasvisruokaa rakastavan must-kohde! Paikalla ei ole nettisivuja, ja joskus joku ruoka kuulostaa tylsältä, mutta en ole ikinä, ikinä, pettynyt. Annokset ovat isoja, herkullisia ja rakkaudella tehtyjä :). Keskiviikkona siellä sattui olemaan falafeleja, ja jono ulottui kadulle saakka. Palvelu on onneksi nopeaa, ja kaikki eteni vikkelästi. Pyysin ilman jogurttikastiketta, mutta heillä sattui olemaan vegaanivaihtoehtona soijajogurttikastike! Hyvä, etten laulamaan puhjennut, kun tuota ruokaa nälissäni toimistolle palattuani söin.


Eilen lauantaina sali oli viimeistä päivää auki ja kävin sitten vain tekemässä kuntopyörällä intervallitreenin. Hassua, miten tuo aamu tuntui joskus keväällä/kesän alussa tuolla salilla vähän pelottavalta, nuo isot naamajulisteet (joita oli joka huoneessa) ja se, että oli vaan yksin siellä isossa hämärässä tilassa.. Nyt se on näin loppukesästä/alkusyksystä tuntunut vaan jotenkin rauhoittavalta olla siellä ihan yksin, eikä ole haitannut soittolistalla pauhaava Kirkakaan.


Ensi viikolla aloitan treenit sitten Ryhdin salilla. Huomenna en välttämättä vielä ehdi (ainakaan aamusta, kun pitää olla töissä mahdottoman aikaisin), mutta tiistaina viimeistään kipitän sinne.

lauantai 23. elokuuta 2014

Bloggaaja on epäkunnossa, pahoittelemme

Edellisessä postauksessa energiaa tuntui vielä riittävän, tällä hetkellä mennäänkin toisenlaisissa fiiliksissä. Jos kaipaat jotain piristystä, inspiroivaa ja positiivista, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta. Tämä viikko on ollut henkisesti todella kuluttava. Alkuun tilitän vähän eläinmurheitani. Koira sai tikit pois ja eläinlääkäri sanoi, että alustavien tutkimusten perusteella pattirykelmä oli hyvälaatuinen kasvain. Sitä tutkitaan jostain syystä vielä lisää, mutta olen toiveikas (ja niin oli eläinlääkärikin) sen suhteen, ettei sieltä enää mitään löydy.

Kissakin kävi lääkärissä, se vaan jatkaa laihtumistaan. Vuoden alussa 4,15 kg, heinäkuussa 3,7 kg ja nyt enää 3,5 kg. Veriarvot kertovat karua kieltä: munuaisissa on joko krooninen tulehdus tai ne alkavat piiputtaa viimeisiään. (Jännä yksityiskohta muuten: lääkäri kertoi, että kissoilla munuaiskeräset toimivat sitä tehokkaammin, mitä vähemmän niitä on jäljellä. Toki niitä sitten jossain vaiheessa ei vain enää ole riittävästi.) Myös globuliiniproteiinit olivat koholla, joka viittaa krooniseen tulehdukseen tai kasvainsairauteen. Kissalla on siis krooninen maksatulehdus, ja nyt maksan ultrassa selvisi, että sidekudoksen määrä on lisääntynyt. Maksa-arvot kuitenkin ihan ok. Mitään varmaa ei kasvaimen suhteen oikein tiedetä, ellei oteta koepalaa ja eläinlääkäri on kuulemma ihan hiljattain ottanut koepaloja 15- ja 19-vuotiailtakin kissoilta ja oli sen suhteen ihan optimistinen. Mutta ei kuitenkaan halunnut lähteä tekemään sitä vielä.

Nyt mennään kuukauden verran antibiooteilla ja muilla lääkkeillä. Kun kolme kissaa ja yksi koira ovat kaikki erilaisilla lääkityksillä, niin ei enää oma pää pysynyt perässä ja oli pakko vähän excelöidä, tässä tämän sairaimman yksilön logi. En löytänyt googlen avulla mieleistä, joten piti itse väkertää.


Ennen kuin sain tämän login tehtyä perjantaina (torstaina siis oltiin lääkärissä), tuntui, että ajatukset hajoilivat aivan täysin. Olin perjantaiaamuna menossa täysin väärään paikkaan palaveriin; en nyt ihan toiselle puolelle kaupunkia, mutta melkein. Ja kun joku tiimiläisistä tuli kysymään jotakin, jouduin melkein toistamaan jokaisen sanan, ennen kuin ymmärsin mistä puhutaan. Mutta heti kun kaavio oli valmis ja olin työstänyt sen mieleeni, tuntui kuinka pään sisäinen kaaos alkoi olla edes joiltain osin järjestyksessä.

Tuo hirmuinen lääkecocktail menee muuten kissan kurkusta alas liivatekapselin sisällä. Etenkin Tramal (opioidipohjainen kipulääke) on hirvittävän pahanmakuista, mutta kapselin sisällä se menee helposti muutama muu lääke seuranaan. Kun kapseliin jää vielä tilaa, niin tursotan sinne vielä ravintolisägeeliä ja/tai maitohappobakteeritahnaa mukanaan.

Apea mieli on tietysti seurana, kun jossakin vaiheessa joudun varmaan tekemään sen viimeisen ratkaisun. Saattaa olla, että blogi hiljenee sitten ainakin hetkeksi, kun nyt jo näitä postauksia vähän väkisin väännän, sydän ei ole yhtään mukana tässä. Ja olisi varmaan lukijoidenkin kannalta mukava, että täältä löytäisi jatkossakin juttuja treeneistä, ravinnosta, mukavista kuulumisista tms. mitä lie, eikä vaan omaa ja lemmikkien sairauskertomusta..

Mitään hirveän kehittävää treeniä en ole nyt jaksanut edes ajatella, ei vain ole energiaa. Tässä alla listattuna tämän viikon treenit tähän mennessä:

- maanantai: 40 minuuttia hölkkää salin juoksumatolla, kun ulkona satoi rankasti. Mikään paikka ei erityisesti hermostunut ja hetken jopa ajattelin meneväni toistekin tällä viikolla lenkille. Mutta sitten päätin ottaa rauhallisesti, etten pilaa mitään kipeyttämällä taas itseni.
- tiistai: kuuden liikkeen selkä-hauis -treeni, josta oli vielä eilen selkä kipeänä! Leuanvetoja, pull downia, alataljaa. Hauiksille vasarakäännöt istuen, ez-tangolla seisten ja taljassa kahvoilla. Salille mennessä mietin, että teen molemmille lihasryhmille yhden liikkeen pienillä toistomäärillä, toisen liikkeen 10-12 toistoilla ja kolmannen pitkällä 20 toiston sarjoilla. Oli ilmeisesti riittävän uusi ärsykettä lihaksille, kun hauiksiakin pakotti toista päivää..
- keskiviikko: intervallitreeni kuntopyörällä
- torstai, perjantai: lepo
- lauantai: jalkatreeni salilla ja tunti kössiä. Nyt tuntuu siltä, ettei nälkä lähde millään. Olen jo syönyt kaksi lämmintä ateriaa tänään ja lisäksi puuroa, leipää ja banaania. Jalkatreenissä en käyttänyt mitään isoja painoja. Kyykkäilin syvään pelkän tangon kanssa pitkiä sarjoja, ja lisäksi tein mavea, pakarapotkuja, yhden jalan kyykkyä jne.

Kössiä pelatessa onnistuin lyömään yhden pallomme jemmaan hallin kattolampun päälle. Siellä oli kyllä sellainen rima, jonka päässä oli pahviputki ja sillä yritimme sitä saalistaa, mutta ei se tullut. Sen sijaan tuli jonkun muun pallo. Harmi, ettei se ollut tarkoituksiimme sopiva; se oli paljon jähmeämpi ammattilaispallo (keltaisella pisteellä). Jo aiemminkin tänään olin lyönyt pallon sinne, mutta silloin  saimme sen tökittyä pois. Nyt se jäi sitten sinne, hmph. Tänään aloimme jo vähän laskea pisteitä, mutta huomasin, että vaikka peli hahmottui paremmin ja aika meni paljon nopeammin, niin tavallaan myös vähän passivoitui, kun huomasi, että toisen syöttö tai palautus oli laiton, niin ei edes yrittänyt vastata siihen. Heti kun luovuimme pistelaskusta, alkoi taas kunnolla juokseminen ja tavoite oli vaan osua palloon :).

Huomenna on tarkoitus tehdä ojentaja + olkapää + rintalihas -treeni salilla. Se onkin enää ensi viikon auki ja sitten syyskuun alusta treenit jatkuu siellä Tikkurilan Ryhdin kuntosalilla.


Toissailtana sain viimein aikaiseksi paistaa banaanipannukakkua. Tai lättyä. Tai muhjuuntunutta mössöä minun tapauksessani.. Ohje oli siis Heidin blogista, sotkin No Eggiä ja banaaneja keskenään, ja lisäsin mustikkapellavarouhetta sekä auringonkukansiemeniä. En malttanut uunissa paistaa, kun tein vain kahden banaanin annoksen, joten paistoin pannulla. Liian pienellä. Joten taikinaa oli siinä turhan paksusti. Ja siitä tuli sitten sellaista kokkelia.. Mutta miten hyvää kokkelia! Mies oli vielä tuonut töistä sopivan kypsiä banaaneja. Eilen kaupasta haetut hieman kahvasta vihertävät banskut ovat nyt tuolla kypsymässä.

Lounaaksi olen tällä viikolla syönyt taas vain salaatteja. Tofun sijaan proteiinin virkaa on nyt saanut toimittaa Palirrian valkoiset jättipavut. Muuten kokoan salaatin aina aika samaan tapaan: kahtaa eri vihersalaattia, kurkkua, tomaattia, porkkanaraastetta, ananasta, ak tomaatteja, avokadoa ja papusekoitusta. Välillä salaattitiskissä on myös kierrepastaa, niin saatan ottaa sitäkin, etenkin jos olen aamulla käynyt treenaamassa.


Vaikka tuossakin kuvan annoksessa on yli puoli kiloa salaattisekoitusta ja sitten nuo pavut päälle, niin ei se nälkä kauan pysy poissa.. Syön lounaan yleensä 10.30 - 11 aikaan, niin kyllä jo parin tunnin päästä on tarve välipalalle. Tällä viikolla loppuivat myös Clifin protskupatukat, enkä ole nyt aikeissa toistaiseksi tilata niitäkään lisää (säästölinjalla mennään). Jotain energiapatukoita kotona on, niitä olen kantanut töihin. Työpaikan kaapissa olikin vielä pussi maustettua soijaprotskua, niin sitä olen myös syönyt jogurtin ja banaanin kanssa. Omia nakdeja voisin myös taas pitkästä aikaa tehdä töihin mukaan. Nyt en ole vaan hirveästi jaksanut panostaa mihinkään suunnitteluihin tai kokkailuihin tämän alakulon vuoksi. Mutta kohta on ihan pakko, kun lounaskortilta loppuu saldo, enkä uutta viitsi nyt ladata, tai muuten syön vain kallista salaattia koko syksyn. Tällaisina aikoina toivon, että olisi vaan niitä energiapillereitä, joita voisin napsia tarvittavan määrän syömisen sijaan.