sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Voisi luulla että 4:30 aikaan saisi yksin treenata?

Voi ei, edellisen postauksen jälkeen unohdin saman tien tuon, että "kokeilen postata joka päivä" :D :D.  Maanantaina vaikutti siltä, että työviikosta on tulossa tavallista rauhallisempi, voisin käyttää vähän saldotunteja pois ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta niin vain sitä joka päivälle sitten ilmaantuikin ihan riittävästi tekemistä. Joten se siitä postaan joka päivä -ajatuksesta. Viikot tuntuvat nykyisin menevän ihan yhdessä hujauksessa.

Ensi viikon perjantaina toinen kollimme Olli menee jälleen eläinlääkäriin tarkastukseen. Sillä todettiin kolme viikkoa sitten huolestuttavan korkea veren kalsium, joka saattaa olla seurausta kilpirauhasongelmasta tai lisäkilpirauhasista. Hoidoksi saatiin kortisoni ja lisäksi sitä on pitänyt nesteyttää nahan alla muutaman kerran viikossa keittosuolalla. Kissa makaa lipaston päällä olevalla patjallaan, Janne silittelee ja pitelee sitä paikoillaan ja minä tökkään neulan sen takareiteen. Välillä se 100 millin keittosuolapurkki tuntuu sujahtavan kissaan yhdessä hujauksessa ja välillä kestää ikuisuus. Mutta ollaan nyt saatu se joka toinen päivä tehtyä ilman suurempia rimpuiluja, ja kissa on voinut paljon paremmin. Ennen eläinlääkärikäyntiä se oksenteli, söi huonosti ja laihtui. Lääkäri sanoi, että sen vointi muistutti kestokrapulaa tuon kalsiumarvon johdosta. Ikää Ollilla on jo 16 vuotta, joten saattaa olla, että tuo nesteytys tuli nyt sen loppuelämän ajaksi, en tiedä. Yksi vaihtoehto olisi leikata lisäkilpirauhanen (tai kilpirauhanen), mutta en tiedä, haluanko noin vanhaa kissaa enää leikkauttaa..

Se kissajutuista. Kuluneella viikolla heräsin kahteen otteeseen neljältä, ja olin salilla jo puoli viiden jälkeen. Maanantaista jo kerroinkin, ja sitä luulisi, että tuohon aikaan aamusta saisi olla yksin treenaamassa, eikä tarvitsisi muokata treeniään. Mutta ehei, torstaina siellä oli jo yksi mies treenaamassa silloin klo 4:30 aikaan, kun salin oven avasin. Sama mies on ollut usein kanssani yhtä aikaa, ja tavallaan ihan hauskaa, että on joku muukin siellä noin aikaisin. Mutta hemmetin raskasta treeniä se äijä kyllä tekee. Prässiä ja kyykkyä lukuisia sarjoja hirveillä painoilla.

Koska prässi oli siis varattu ja samoin kyykkypaikka (käytännössä koko sen ajan kun salilla olin, reilu puoli tuntia), niin tein sitten prässin sijaan takakyykkyä smithissä. En uskaltanut laittaa mitään kovin isoja painoja, kun olin vasta herännyt. Lisäksi siinä smithin alla on suht liukkaaksi kulunut puulattia ja minulla oli ihan tasapohjaiset kengät, niin tuntui siltä, että joutui keskittymään ihan tosissaan pitämään lähentäjissä jännityksen, ettei jalat luisu jonnekin. Vähän vaarallista menoa.

T-kulmasoututanko on tuolla salilla aivan prässin kyljessä, niin en kehdannut mennä siihen viereen silläkään sotkemaan, vaan tein kulmasoutua käsipainoilla. Ihan hyvää vaihteluahan se on lihaksille tietysti vähän muokata harjoitusta, ettei tullut täysin samanlainen treeni kuin maanantaina. Kolmantena liikkeenä tein pystypunnerrusta tangolla.

Toinen patteri oli se mave, ylätalja ja penkkipunnerrus, joka meni muuten suunnitellusti, mutta tein vinopenkkiä käsipainoilla. Niinkin hölmöstä syystä, että sen miehen jotkut remmit roikkuivat penkkipaikan tangon päällä, enkä viitsinyt niitä mennä siirtelemään. Vinopenkki ja käsipainot ajoivat kuitenkin ihan saman asian.

Taas oli nopea treeni ja sitten kotiin, koiran kanssa ulos ja suihkuun. Loppuviikkoa kohden on ollut tosi inhottavat ulkoilukelit. Joko tuulee ihan hirveästi tai sitten sataa, tai molempia. Tiet ovat liukkaat ja märät. Koko alkutalvi on ollut tällaista ja koko ajan mietin, että hommaan jotkut nastapohjaiset kengät, mutta en vain saa aikaiseksi.

Kuva: Death to Stock Photo
Torstaina kävin työterveyslääkärillä (eri lääkäri kuin viimeksi) juttelemassa tuosta piriformiksesta. Olen ollut kyseisen lääkärin kanssa paljon tekemisissä nyt viime syksystä lähtien, kun tiimissäni on erilaisia työterveysasioita hoidettavana. Tosi hyvä ja kokenut lääkäri nimenomaan näissä työterveysasioissa. Ja muutenkin tutki paljon perusteellisemmin kuin se, jolla kävin vuodenvaihteessa. Totesi, että minulla on ihan juoksijan runko, mutta tosiaan aika jäykkä.

Sain lähetteen työfysioterapiaan, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Tämä on kuitenkin prosessi, mikä pitää käydä läpi joka tapauksessa sähköpöydän hankintaa varten, jotta kartoitetaan se fyysinen ongelma ja mahdollinen hoitosuunnitelma. Nyt olen töissä aina välillä käyttänyt poissaolevien tai lomailevien työntekijöiden sähköpöytiä salissa, ja se helpottaa ihan välittömästi. Istuminen kipeyttää tuon nivustaipeen ja piriformiksen niin, että se säteilee ikävästi takareiteen. Venyttely helpottaa väliaikaisesti, mutta ei pysyvästi. Tosin olen tällä viikolla tosi laiskasti kyllä venytellytkin, ihan lyhyitä satunnaisia kylläpä juilii, pitää venyttää vähän -tyyppisiä ohimennen tehtyjä 15-20 sekunnin mittaisia venytyksiä. Mutta menen nyt sille fyssarille ensi viikolla, ja katsotaan, tuleeko sieltä mitään apua tilanteeseen.

Viikonlopun aikana olen arponut salille menoa ja tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin juoksemaan. Vasen ranne oikuttelee hieman, enkä halua ottaa riskiä, että se siitä taas pahemmin kipeytyy. Nyt tuntuu pientä kipua vain, kun siihen painaa tai se käy nopeasti jossain vähän ääriasennossa. Lisäksi koiran tulosta lähtien on poltellut juokseminen mielessä, mutta tiet vaan ovat olleet niin huonossa kunnossa, ja koirakin vähän palikka kesken, että olen sitä lykännyt koko ajan ajatuksissani kevääseen. Ja muutenkin olen ajatellut, että ei tuo piriformis ja lonkan seutu siitä juoksemisesta hirveästi ilahdu. Tänään kuitenkin sitten vetäisin juoksukamat päälle. Tuli taas vähän haikea olo, kun laitoin juoksuvyötä päälleni, kun viimeksi sitä olen käyttänyt Luton kanssa joskus syksyllä.

Kaapo kuitenkin ravasi ihan yhtä nätisti kuin Luto, ja jossain mutkassa sitä vahingossa kehotinkin Luton nimellä, kun olin niin ajatuksissani. Se ei yhtään sinkoillut ja tuntui kaiken kaikkiaan olevan kuin luotu ravaamaan. Puolivälissä reilun kuuden kilometrin lenkkiä alkoi pakara ja nivunen kirrata niin, että se oli jo häiritsevää, mutta ei tuonne jäiseen tihkuun huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa, niin hölkkäilin vammaisena kotiin asti. Venyttelystä tuli onneksi jonkinlainen laastari/pika-apu tilanteeseen. Löysin juoksufoorumin tai Pakkiksen kautta tällaisen venytyksen, ja vaikka meikäläisen tekemänä se nyt ei ole ihan tuollainen, niin se kuitenkin hyvin avasi tuota lonkanseutua.

Kipuilusta huolimatta juoksu oli kivaa taas pitkästä aikaa. Se rentouttaa ja ajatukset vaan soljuvat esteettä eteenpäin. Stressaantuneena huomaan, että ajatuksien ympärille kasvaa ikään kuin seinä. Joku itsepintainen ja ärsyttävä/ahdistava ajatus vaan tökkii, mutta ei pääse eteenpäin. Juostessa ei sellaista oloa ole. Eikä sitä samaa tunnetta oikein saa muustakaan aerobisesta liikunnasta. En tiedä, onko siinä tärähtelyssä jotain meditatiivista.

Viikon saldona siis kaksi koko kropan treeniä salilla ja yksi juoksulenkki. Ensi viikon tavoittena on taas kolme salitreeniä, ehkä siihen vielä joskus päästään. Ei se aamuherätys neljän aikaan nyt niin paha ole, kun ei sitä joka päivä tarvitse tehdä. Mutta kyllä se väsymystä loppuviikkoa kohden kerryttää, ja torstaina taisinkin mennä yöunille jo joskus 19 aikaan (tosin nousin sieltä puolilta öin vielä viemään koiran pissille). Olen huomannut, että en ihan vieläkään osaa olla tyytyväinen tällaisiin liikuntamääriin. Vaikka nämähän ovat ihan suositusten mukaisia: kolme hikistä treeniä, sekä lihaskuntoa että kestävyyttä vahvistavaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä olisinkin vain hyvilläni kolmesta viikottaisesta liikuntakerrasta? Työnohjaaja pyysi miettimään, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa. Muistin mm. yhden kerran, kun lapsena harjoittelin pianonsoittoläksyä, ja päätin, että joka kerta kun tulee pienikin virhe, aloitan kappaleen alusta. Ja siis soitin sitä samaa kappaletta sen illan aikana varmaan 60 kertaa. Se harjoittelu taisi loppua siihen, että isä tuli laittamaan pianon kannen kiinni :D.

Sanoin, etten pidä siitä, että minua kehutaan jostain, mikä ei itselleni tunnu miltään. Että kun esimies toteaa jostain minulle itsestäänselvästä asiasta, että hyvin hoidettu, niin tulee sellainen olo, että säästähän ne kehut siihen tilanteeseen, kun saan oikeasti aikaiseksi jotain merkittävää. Enkä siis halua itsekään paukutella henkseleitä, että jee, treenasin kolmesti viime viikolla. En tiedä, mihin vertaan. Muihin? Itseeni silloin joskus "hyvinä aikoina"? Tavallaan ärsyttää tällainen tyytymättömyyskin, mutta samalla pelottaa, että jos tyydyn tähän, niin mihin se päättyy? Olenko seuraavaksi tyytyväinen kahteen treeniin viikossa? Tai yhteen? Ja kohta olenkin jo sitten sohvalla sipsiä syövä löhömössykkä?

En siis ole aktiivisesti tyytymätönkään ja tavallaan olen hyväksynyt tilanteen, kun sitä aikaa vaan ei ole enempään ja tiedän, ettei oma kroppa kovin paljon enempää kestäisikään. Mutta sellainen ihan joku pikkiriikkinen ääni tuolla takaraivossa kuiskaa, että no ihan ok, mutta..

maanantai 16. helmikuuta 2015

Varhaistreeni

Kokeilen postata nyt tällä viikolla joka päivä jotain edes lyhyesti. Tänään aamulla aloitin treenit klo 4:37. Yö meni vähän tahmeasti. Menin eilen iltaunille noin 20 aikaan ja heräsin vähän ennen puoltayötä. Halusin laittaa aamua varten valmiiksi tuorepuuron ja laittaa kissojen lääkkeet dosettiin koko viikkoa varten. Siinä aina kestää hetken aikaa, kun pilkon niitä kahden kissan eri tabletteja ja lisään kaliumia jauheena tyhjiin liivatekapseleihin. Ja kapselitkin loppuivat kesken, niitä piti tehdä lisää (hatut ja kannat ovat eri minigrip-pusseissa). Sitten vielä pyöräytin koiran nopsasti iltapissillä, että sillä ei varmasti olisi aamulla hätä, kun olen salilla.

Klo 0:40 olin sängyssä, mutta uni ei oikein tullut ja taas paleli. Vaikka kotona ei mun mielestä lämpötila muutu, niin silti aina kun menee pakkasen puolelle, niin minuakin alkaa paleltaa. Ja Nekun kuoltua ei ole ollut enää ketään kissaakaan jalkopäässä lämmittämässä :(. Nekun eläessä tytöt tekivät aina pakkasilla joukkoryntäyksen jalkoihini. Tänään olen taas jostain syystä ajatellut Nekkua paljonkin, aamulla jo hampaita pestessä tirautin pienet itkut, ja muutenkin typykkä tulee mieleeni vähän väliä. Tällä viikolla sen kuolemasta tulee viisi kuukautta, ja tällä samalla viikolla tulee viisitoista vuotta siitä, kun tytöt tulivat minulle Hesyltä. Ehkäpä se siksi onkin mielessä. Silloin oli myös tällaiset aurinkoiset pakkaspäivät, kun kannoin ne kantokopassa kotiini.

Nukahdin sitten kuitenkin, ja nukuin aika kevyesti. Klo 3:30 aikaan heräsin siihen, että Nanna maukuu tosi kovaa eteisessä. Viime lääkärikäynnillä sanoin epäileväni, että se maukuu öisin ruokaa, sillä verenpaineet olivat ihan ok lukemissa. Korkea verenpaine saattaa siis aiheuttaa yömoukuilua. Mutta viime yönä nostin sen vaan ruokakupille, se söi ja jatkoi taas huutamistaan.. Nyt lähtee kokeiluun sitten Serene UM, siitä lueskelin hyviä kokemuksia nimenomaan tällaisessa yöhuutelussa, ja Kaapollahan tuo tuntuu toimivan tosi hyvin. Se on siis aminohappovalmiste, joka boostaa serotoniinin tuotantoa elimistössä, ja sitä kautta rauhoittaa luontaisesti. Kaapolle syötin sitä yhden pakkauksen ja olin sitten pari päivää syöttämättä, ja samantien tuli koirasta hermostuneempi. Ja kun jatkoin taas syöttämistä, kireys laantui. Joten nyt syötän sitten sille ainakin toistaiseksi noita nappeja.

Herätyskello oli soittamassa 4:15, ja se viimeinen kolme varttia meni kyllä aika puoliunessa. Mutta ei väsyttänyt kyllä herätessäkään. Nyt illalla alkaa sitten velkojen maksu.. :). Koirakin oli melko uninen, eikä ihan hirveällä tarmolla pyrkinyt mukaan. Mietin sitten, että näin harvakseltaan salille kun pääsee/jaksaa, niin enpä taida mitään jaoteltua ohjelmaa tehdä. Alakropan treenin sijaan treenasin koko kropan kuudella liikkeellä, kahtena patterina:

1) prässi, T-kulmasoutu, pystypunnerrus
2) mave, ylätalja, penkki

Forkuille aika raskas treeni, ja ne ovat muutenkin ihan kestojumissa, joten olen niitä tänään venytellyt tuon tuosta. Mutta muuten olin ihan tyytyväinen. Yllättävän hyvin kulki, oli sellainen suorituskykyinen olo. Tosin sitten kun salilta pois päin kävelin, niin vähän huippasi. Aamuverenpaineet taitavat olla vähän alhaiset. Tuo oli nopea treeni, 35 minuuttia taisi mennä alkulämmittelyineen. Mutta myös raskas, kyllä oli palkkari nopeasti hotkaistu. Salin jälkeen lähdin heti viemään koiran pienelle puolen tunnin kävelylle ja sitten suihkuun. Aamiaisen jälkeen lähdettiin junalla Helsinkiin.

Nyt on pääkaupunkiseudulla hiihtolomat, joten junat olivat tänään tosi tyhjänä. Aamulla saatiin olla eteisvälikössä koiran kanssa ihan kahdestaan. Helsinkiin tultaessa eräs nainen kyseli, että missä se koirahoitola on. Hän oli viime viikolla jutellut minulle kerran, kun oli kiinnittänyt huomiota, että kuljen samalla junalla koiran kanssa joka aamu. Kysyi silloin, että käykö koira kanssani töissä (I wish!). Ja kun kerroin koirapäiväkodista, hän innostui ihan tosissaan. Tänään sitten kyseli sitä paikkaa, ja aikoo kuulemma kertoa työkaverilleen, joka haluaisi ottaa koiran, mutta ei raaski pitää sitä yksin kotona päivisin. Kiva, että ihmiset suhtautuvat positiivisesti. Pomoni jo sanoi koirapäiväkodista kuullessaan, että hänelle tulee ihan huono omatunto, mutta hänellä onkin useampi koira, niin niillä on seuraa toisistaan. Kollega siihen sitten tuumasi, että "no entäs mä, mulla on vaan yksi koira", ja sanoinkin kiusoitellen, että siihen en sitten sanokaan yhtään mitään :P.

Näin yhden varhaisaamutreenin perusteella siis varovainen peukku ylöspäin tälle tyylille. Jos tuon koko kropan treenin saan kolmesti viikossa tehtyä, ja niistä yksi treeni viikonloppuna, niin eihän tässä mitään hätää lihaskunnon puolesta ole. Aikaisemmin heräämisiäkin olisi vaan pari, ja nekin noin 45-50 minuuttia tavallista aiemmin. Onneksi olen aamuvirkku.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Kävelystä kongiin

Viimeisen parin viikon aikana olen ryhtynyt hyödyntämään läheistä koirapuistoa ihan kunnolla. Minulla on aina ennen ollut koiria, joista ei oikein ole ollut puistoilemaan, kun ovat olleet sen verran epäsosiaalisia. Mutta Kaapo on tähän mennessä tullut toimeen kaikkien tapaamiensa lajitovereiden kanssa, eikä se tietysti siellä päivähoidossa voisi muuten ollakaan. Puistoon kun sattuu sopivasti samanhenkinen koirakaveri, niin eipä tarvitse itse tehdä juuri mitään, kun koirat väsyttävät toisensa. Viime viikonloppuna siellä oli saksanseisoja-narttu, jonka kierrokset olivat vielä Kaapoakin korkeammat, ja 40 minuutin riehumisen jälkeen sain melkein kantaa koiran kotiin.

Saan tuolla puistoilulla siis hieman vähennettyä omaa askelmäärääni ja sitä kautta kevennettyä päivän rasitusta. Toinen pelastukseni on ollut Kong, jonka täytän mureketyyppisellä ruoalla ja annan koiralle. Oi sitä rauhaa kotona, kun se puuhaa tuon kanssa toista tuntia. Sen jälkeen se nukkuu tassut kohti taivasta, kun on niin väsähtänyt kaiken sen keskittymisen jälkeen.

Eilen tuli neljä viikkoa siitä, kun Kaapo tuli meille, ja vähitellen se alkaa ilmeisesti tottua siihen, että me ollaan nyt ne tyypit, joiden kanssa se elelee. Koettiin tässä alkuviikosta myös kauhunhetkiä, kun Janne lähti illalla 23 aikaan viemään sitä vielä ulos tarpeilleen. En tiedä mistä ihmeestä sain sellaisen karmaisevan ajatuksen, että koira pääsee siltä karkuun (tai se oli sellainen puistattava toivottavasti se ei karkaa). Ja se karkasi! Nahkainen vuosia vanha hihna katkesi, kun Kaapo sai rusakosta vainun, ja hetken päästä se viipottikin jo Vantaanjoen yli (jaix) ristihuulen perässä. Janne soitti minulle, enkä tiedä, koska olen vetänyt vaatteet niin nopeasti päälle. En ehtinyt kuin takapihalle, kun kuulin koiran haukkua, ja näinkin sen jo tulevan autotien toiselta puolelta kohti minua. Huolestutti, ettei se vielä pidä minua "omana" ihmisenään, eikä anna ottaa kiinni, mutta kyllä se juoksi luokse, vaikka vähän tuumaillen, ja sain sen sitten lopulta leikkimällä houkuteltua takaovesta sisään.

Se nahkainen hihna on ollut minulla kohta 10 vuotta ja sain sen aikoinaan työkaverilta, joka oli käyttänyt sitä kahdella koiralla. Eli varmaan ainakin 20 vuotta vanha hihna, ja olin sen kertaalleen paikkauttanut suutarissa. Ja siitä paikan vierestähän se sitten katkesi. Nyt ei oteta enää tuollaisia riskejä, köytän koiran tarvittaessa vaikka kirurginteräksestä tehdyllä kettingillä itseeni. Karkureissullaan se olisi voinut tippua jäihin (Vantaanjoki on paikoitellen aivan täysin sulaa), jäädä auton alle, tai kiinni valjaista johonkin. Tuon riistavietin kun saisi napsautettua pois päältä, niin elämä olisi aika paljon helpompaa.. Mutta siihenkin olen tottunut, kaikki koirani ovat olleet enemmän tai vähemmän saalistavaa sorttia.

Mutta se koirajutuista. Kaikenlaisia salipohdintoja kävin tässä kuluneella viikolla mielessäni läpi. Tässä kuussa aion nyt kokeilla kahta vaihtoehtoa. Huomenna otan kokeiluun tämän: herään aikaisin, menen Ryhdille, teen koiran kanssa hieman lyhyemmän aamulenkin, suihku ja töihin sillä samalla junalla kuin nytkin.

Jos vaikuttaa siltä, ettei toimi, niin seuraavaksi kokeiluun lähtee sitten se, että menen työmatkalla salille. Se tarkoittaisi salin vaihtoa keskustaan. Eli koira ensin hoitoon, sitten salille ja siitä töihin. Sijainniltaan paras olisi aivan dagiksen vieressä oleva IdealFit Eira, mutta ei hotsita maksaa 56 euroa/kk jäsenmaksuja ja sen päälle 29 euroa vuodessa vielä vuosimaksua. Nyt kun on tottunut näin edulliseen.. Toinen vaihtoehto olisi Fitness24seven Albertinkadulla, ja se olisi ainakin halpa, vain kympin kuussa jos käyttää päiväkorttia (= pääsy salille 6-16 välisenä aikana). Mutta olen jo jotenkin niin kiintynyt Ryhtiin, että haluaisin ehkä kuitenkin saada sen järjestelyn toimimaan. Ei se olisi kuin pari aikaisempaa heräämistä viikolla. Aamuihmisenä se ei luultavasti ole ongelma.

Viime sunnuntaina kävin salilla tekemässä koko kropan treenin ja viikolla en mitään. Tiistain olin sen verran ajoissa kotona, että olisin päässyt salille jo joskus 18 aikaan, mutta en millään jaksanut ja rehellisesti sanottuna laiskottikin. Ei vain ollut puhtia enää päivän päätteeksi. Joskus EasyFitillähän kävin kerran tekemässä iltapäivätreenin, ja se oli aivan sutta ja sekundaa. Eilen lauantaina kävin tekemässä yläkroppatreenin joskus 10 aikaan aamulla, ja salillahan oli porukkaa vaikka kuinka. Ainakin neljä tai viisi minun lisäkseni. Salille mennessä seuran puheenjohtaja oli puhelimessa ja selosti jollekin, että tämä on vähän sellainen erakkojen paikka.

Tein eilen vinopenkkiä (kun tavallinen oli varattuna), ylätaljaa, alataljaa yhdellä kädellä kerrallaan, ojentajarutistuksia, vipareita, pystypunnerruksia ja hauiskääntöjä. Kaikkia tylsästi 3 x 12. Illalla laiskotti, ja venyttelin vaan rintalihakset nukkumaan mennessä. Huomenna maanantaina tarkoitus on treenata alakroppa. Viikolla treenailen sitten ne lihakset, mitkä ovat palautuneet. Nyt en jaksa tähän miettiä mitään saliohjelmaa, katson ensin, miten tuo aikataulutus pelaa. Laitan kaiken mahdollisen valmiiksi, niin että aamu sujuu sutjakasti, eikä aikaa mene mihinkään turhaan.

Syömiset ovat olleet kyllä aivan retuperällä. Yhtenä päivänä mietin, että pitäisi tehdä ruokapäiväkirjapostaus siitä kyseisestä päivästä, kun oli aivan päin metsää sapuskat. Aamulla muroja, päivällä töissä mysliä, protskupatukka, omena ja illalla muistaakseni vaan jotain sämpylää. Olisko ollut keskiviikko. Sitten torstaiksi jo ryhdistäydyinkin moisesta pohjanoteerauksesta, ja tein porkkana-linssikeittoa evääksi ja söin aamiaiseksi tuorepuuroa. En kyllä todellakaan tajua, miten perheenäidit (ja -isät) jaksaa töiden jälkeen laittaa ruokaa lapsille, ulkoilla niiden kanssa, tehdä kotitöitä jne. Onneksi koiran ruokinta ei vaadi mitään ihmeellisiä kokkaussessioita. Voisin itsekin useimmiten vaan kauhoa nappulaa kuppiin.

Hirmu vähän tulee nykyisin otettua mitään kuvia.. Tässä kuva Kaaposta tänään, kun käytiin vähän treenailemassa luoksetuloa, ja toinen kuva käsivarresta n. kk sitten salilla. Ettei mene ihan kuvattomaksi koko ajan tämä postailu.


omistaja 5 - rusakon jäljet 10

pientä pumppia

lauantai 7. helmikuuta 2015

Tiijättekö kun minä oon ihan poikki

Kuukausi ehti vaihtua edellisen postauksen jälkeen. Salille en ole päässyt vieläkään, en vaan ole saanut kaivettua itsestäni jaksamista. Kävelyä tulee arkipäivään niin paljon, että perjantaihin päästyä olen aivan puhki. Vähän jopa hävettää, kun menneellä viikolla Facebookissa pyöri eri medioihin linkattua juttua Yhdysvalloissa asuvasta miehestä, joka kävelee päivittäin 33 kilsaa töihin ja takaisin. Tai jotain sinne päin, en tiedä, oliko vähän liioiteltua. Ja minä täällä hajoan omiin surkeisiin kilometreihini.

Kaveri vinkkasi kompressiosukista edellisen postauksen jälkeen ja nehän tulivat saman tien käyttöön ja ihan todella iso apu on ollut niistä. Enää eivät ole jalat väsyneet päivän päätteeksi, on vaan koko kropan totaaliuupumus ;). Ja voin sanoa, ettei ole univaikeuksista tietoakaan. Illalla simahdan ennen yhdeksää ja nukun sikeästi aamuviiteen. Vaikka koirakin nukkuu välillä sängyssä ja on hieman ahdasta, niin ei ole uni kummemmin häiriintynyt.

Nyt näiden resurssien puitteissa tuntuu siltä, että salille pääsee vain viikonloppuna. Tänään mietin, että onko siitä mitään hyötyä, mutta edellämainittu kaveri oli sitä mieltä, että on. Kerta viikkoon salille vaan tuntuu jotenkin turhalta, mutta aloitetaan nyt sillä edes. Olen tässä yrittänyt pyöritellä vaihtoehtoja, miten järjestää arkipäivään tuo saliharjoittelu. Töiden jälkeen en vain jaksa, se ei ole vaihtoehto. Töistä tullessa vien koiran lenkille ja syön, sitten kello on jo lähes 19. Pitäisi odottaa hetki, että ruoka laskeutuu ja sitten treenaamaan, vaikka vuorokausirytmini mukaan lähestytään jo nukkumaanmenoa. Treenin jälkeen suihkuun, joten sänkyyn pääsisin vasta joskus 22 jälkeen, mikä on liian myöhään.

Aamutreenit puolestaan.. Miltä kuulostaa:
- herätys 4.30 ja salille viideksi
- kotona noin kuudelta, suihku ja aamupala
- seiskan aikaan koiran kanssa lenkille ja siitä jatketaan suoraan kahdeksan junalle
- koira hoitoon ja itse olen töissä noin yhdeksän maissa

Tässä on pari hiertävää seikkaa. Kun lähden Kaapon kanssa lenkille ja siitä suoraan töihin, niin saliharjoittelun jäljiltä minulla on rakko aina aivan täysi :D. Eli toisin sanoen jumalaton kupla otsassa, kun olen juonut 6-7 dl vettä tunnin treenin aikana ja palkkarin päälle. Isän koirien kanssa tein noin 45-50 minuutin aamulenkkejä, ja kotiin palatessa oli aina tuskakiire vessaan. Tuohon päälle sitten vielä toinen tunti sitä työmatkaa, niin en selviä millään.

Se toinen ongelma liittyy juniin. Nyt kun lähdemme 6.58 junalla Tikkurilasta, niin mahdumme vielä hyvin kyytiin. Tuntia myöhemmin junat alkavat olla jo paljon täydempiä. Voisin tietysti ryhtyä käyttämään I-junia, joiden lähtöasema on Tikkurila, niin mahduttaisiin paremmin, mutta se taas pidentää matka-aikaa. Mikä on huono, koska pissahätä.

Sitten mietin myös kokeilla seuraavaa:
- herätys 4.30 ja salille viideksi
- kotona noin kuudelta, siitä suoraan koiran kanssa lenkille (palkkarin lisäksi täytynee hotkaista joku banaani tms.)
- seiskalta lenkin jälkeen aamupala ja suihku
- kasin junalla koira hoitoon ja itse olen töissä noin yhdeksän maissa

Tässä ei vältytä junaongelmilta, mutta selvitään ehkä rakon halkeamiselta. Ja tämä olisi ehkä kahtena arkipäivänä viikossa, jos yhden salitreenin ajoitan aina jatkossa viikonlopulle. Kolme treeniä olisi hyvä.

Ehkä pitäisi vaan mennä sinne salille ja lakata vatvomasta asiaa. Mutta kun oon niin väsynyt. Nyt on lauantaiaamu klo 10 ja oon ollut muutaman tunnin hereillä. Taidan painua takaisin nukkumaan.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Verikokeiden tulokset ja koirallisen elämää

Uupunut koiralapsen omistaja täällä hei.. Flunssahan se sieltä sitten kuitenkin pamahti päälle. Viime keskiviikkona olin jo niin räkäinen ja väsynyt, että kävin työterveyslääkärillä hakemassa sairaslomaa. Olin vuosilomalla, ja nykyisinhän nuo lomapäivät voi sitten pitää myöhemmin, jos on sairastunut. Melkoisen keskustelun itseni kanssa kävin, että kehtaanko hakea saikkua lomalla, mutta hittovie: en minä sillä olisi mitään saavuttanut, että olisin jättänyt saavutetun edun käyttämättä.

Koko viikko meni Kaapoa kouluttaessa talon tavoille. Kissat kiinnostivat aluksi ihan luvattoman paljon, mutta joka päivä edistyttiin mukavasti. Viirukin taitaa jo ymmärtää naksautuksen merkityksen. Nanna muutti viikoksi työhuoneemme vaatekaappiin murjottamaan, mutta on nyt alkanut jälleen hengailla kanssamme samoissa tiloissa. Alkuviikosta jo väsyneenä itkua tihrustinkin Jannelle, että mitä olen mennyt tekemään, kun näin pilaan kissojen rauhalliset eläkepäivät. Oli myös muutenkin vähän puppy bluesia ilmassa. Ahdisti taas yhtäkkiä olla sidottu koiraan kokoaikaisesti. Olin jo niin tottunut mukavaan koirallisen elämään, missä isän kanssa jaetaan vastuuta, ja on myös sitä omaa aikaa. Mutta kääntöpuolensa silläkin oli. Nyt alkaa blues jo helpottaa. Silti odotan kovasti, että tuo rekku kasvaa ja aikuistuu.

Kaapo on nyt päivät koirien päiväkodissa. Laitoin oman alueemme FB-kirppikselle työilmoituksen, jonka pohjalta muutamakin yksityinen henkilö otti yhteyttä ja tarjosi apua, mutta ne sitten kuivuivat kasaan syystä tai toisesta. Jannen mielestä oli turvallisempaa laittaa koira ammattilaisten hoiviin, joten nyt sitten kuljen sen kanssa tuolla aamu- ja iltapäiväjunissa :D. Päiväkoti on Helsingin Eirassa, ja arki on nyt mennyt niin, että aamulla tehdään pieni lenkki, jonka päätteeksi suunnataan suoraan junalle, sieltä n. 1,5 kilometrin matka päiväkotiin, ja sieltä kävelen reilun parin kilometrin matkan töihin. Ja sama toisinpäin iltapäivällä. Kuulostaako hullun hommalta..? Välillä kyllä itse henkisesti puistelen päätä itselleni, kuinka hankalaksi elämäni teen, mutta kaikkeen tottuu. Enkä siis todellakaan halua ottaa mitään riskiä siitä, että kissat olisivat täällä yhtään stressissä, tai että joku Jannen ziljardi euroa maksanut hifi-kaapeli on pureskeltu päivän aikana tuhannen päreiksi.

Täytyy vielä sanoa siitä päiväkodista, että aika hauska paikka: iso avara tila, missä on sohvia koirille köllötellä. Päiväohjelmaan kuuluu aktivointia, rauhoittumista ja lenkki. Koiria on päivästä riippuen 10-20. Siellä on lisäksi oma "senioriosasto" ikääntyneille, jotka haluavat enemmän tarkkailla kuin osallistua. Koirat saavat siis olla vapaana keskenään, joten edellytys on, että hurtta tulee toisten kanssa toimeen. Kaapo kävi lomani aikana yhden päivän kokeilemassa päivähoidossa olemista, ja kaikki oli mennyt hyvin, joten se kelpasi asiakkaaksi.

Flunssa alkaa olla loppusuoralla. Vaikka ei olisi koiraakaan, niin en vielä ihan salille palaisi. Mutta jos toipuminen edistyy suotuisasti, niin viikonloppuna on tarkoitus treenaamaan mennä. Nyt on tullut ihan tuhoton määrä aerobista tuon kävelyn vuoksi. Noiden työmatkojen lisäksi kävelyä tulee tietysti koiran kanssa lenkkeilystä, ja nuo noin 30 000 askeleen päivät ovat nyt olleet ihan jokapäiväisiä, ja jaloissa kyllä tuntuu päivän päätteeksi. Tuolta dagikselta ei mene mitään järkevää julkista yhteyttä työpaikalle. Siinä on silti sen verran käveltävää, että ajallisesti en voittaisi mitään; todennäköisesti jopa häviäisin, jos rupeaisin sompailemaan ratikoilla. Mietin, että hommaisin kevättä kohden jonkun halvan mummokonkelin, jolla pyöräilisin nuo välit, mutta on jo valmiiksi vähän lannistunut olo, että joku urpo sen kuitenkin pöllii. Ehkä kuitenkin annan sille ajatukselle mahdollisuuden.

Hah, ja syömisetkin on menneet aika lailla huolettomasti. Kaikki resurssit tuntuvat nyt olevan muussa käytössä, eikä ruoanlaitolle ole tullut uhrattua ajatuksia sitäkään vähää, mitä normaalisti. Olen elänyt energia- ja protskupatukoilla (sain Buildereita synttärilahjaksi <3) sekä muroilla, myslillä ja maustamattomalla jogurtilla.. Tuoreiden kasvisten käyttö on ollut lähellä nollaa, kipeänä ei jaksanut yhtään panostaa. Vaikka silloin olisi ehkä nimenomaan pitänyt syödä mahdollisimman ravinnerikkaasti. Viikonloppuna jaksoin tehdä linssikeittoa ja sämpylöitä, mutta sämpylöistä unohtui kokonaan suola! Byhyy. Suolaton leipä on plääh.

Sain labratuloksetkin. Tyreotropiini-arvo on täysin viitearvojen keskellä, eikä nyt ole muutenkaan ollut mitään oireita, mitkä viittaisivat kilpirauhasen toimintahäiriöön, joten saattaa olla, että koko juttu oli ihan omaa kuvitelmaani.. D-vitamiinin arvo oli 78, ja työterveyshoitaja oli kirjoittanut kommentin, että "Luuston hyvinvoinnin kannalta suosituspitoisuus on yli 80 nmol/l." Syön D-vitamiinia 20 mikrogrammaa päivässä, ja olen kyllä ajatellut, että se on aika vähän. Tuo veriarvo on kuitenkin aika hyvä odotuksiini nähden näin keskellä talvea. Ehkäpä nyt nappaan jonkin aikaa toisenkin kaksikymppisen.

Hemoglobiini oli hyvä, 131. Ja B12-vitamiinin pitoisuus 955! Hihhei! Siinä viiteväli on 138 - 652 pmol/l. Eipä se ole minulla koko vegaanielämäni aikana kovin alas laskenut, olisiko ollut jossain vajaan 400 tuntumassa joskus alimmillaan. Mutta: ferritiini oli 44, ja labrahoitaja sanoi, että infektio nostaa sitä usein huomattavasti (olin flunssassa, kun verikoe otettiin). Viitearvot ovat 13-150, eli tämän tuloksen valossa jatkan siis raudan syömistä. Olen nyt syksystä lähtien syönyt rautaa päivittäin, eikä hemoglobiinikaan ole tuon korkeammalle näköjään noussut.

Tällä viikolla on vielä ohjelmassa oikeudenkäynti (melkein kaksi vuotta sitten tapahtuneesta eläinrääkkäystapauksesta, josta alkaa kyllä olla muistikuvat jo hiukan haaleat..) ja kissojen eläinlääkäri (veriarvojen kontrollia heiltäkin). Ei tässä siis salille ehtisi ennen viikonloppua terveiden kirjoissakaan.