Kirimällä kiinni tavoitteisiin

Alkuviikosta näytti vähän pahalta tämän viikon liikkumiset. Kesäaikaan siirtyminen on rikkonut sisäisen kelloni. Näin taisi käydä viime tai toissavuonna ekaa kertaa. Ennen ei kesä- ja talviaikoihin siirtymiset heilauttaneet koneistoani mihinkään suuntaan, mutta ehkä tämä on jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa? Kelloa siirrettiin tunnilla eteenpäin, mutta jostain syystä nukkumaanmenoaikani on siirtynyt 2-3 tunnilla?? Nyt viikonloppuna olen ottanut pitkiä päikkäreitä, ja olen siitäkin syystä tähän aikaan vielä hereillä.

Maanantai oli vapaapäivä pääsiäisen vuoksi, joten silloin pääsin salille, vaikka nukuinkin aamulla pari tuntia pidempään. Tein yläkropan treenin, ja siitä jäi ihan hemmetin kipeät rintalihakset punnertelun seurauksena. Tiistaina olisi suunnitelmani mukaan ollut alakropan treeni, mutta juoksulenkki houkutti enemmän, joten sinne mentiin. Nyt alkaa olla ihanan kuivat tiet ja rullaa hyvin. Punnitsin 6,5 ja 9,5 kilometrin välillä, mutta päädyin lyhyempään, vaikka juoksu kulki hyvin. Nyt kun tuo vaivaisenluu on saatu jollain tapaa hallintaan, niin en halua vielä "kesken kuntoutuksen" ottaa mitään turhia riskejä. Juoksun jälkeen jalkapohja olikin väsynyt, mutta vaivaisenluu ei varsinaisesti kärsinyt. Pidän siinä muutenkin nyt sellaista silikonisuojaa lenkkien aikana.

Varsinainen ongelmahan on kaiketi se, että nilkka on heikko ja aiheuttaa virheaskellusta. Jalka astuu liikaa sisäsyrjälle, jalka ei rullaa tasaisesti, ja sen seurauksena isovarpaan tyvinivel saa liikaa rasitusta. Ja mitä pidempää lenkkiä tekee, sen enemmän väärää kuormitusta jalkaterään ja -pohjaan tulee. Jalkaterapiaharjoituksia olen nyt sitkeästi tehnyt. Toissakerralla jalkaterapeutti motkotti myös ihan aiheellisesti liian vähäisestä veden juonnista ja totesi, että kuivuus ylläpitää lihaskalvojen tiukkuutta. Laitoin taas puhelimesta veden juonnista muistuttavan sovelluksen reminderit päälle ja nyt olen juonut ihan kelvollisesti.

Keskiviikon ja torstain pidin treeneistä lepoa, ja olin jo tosiaan luovuttanut tämän viikon suhteen. Ajattelin, että perjantaina pääsen salille, mutta tuskin viikonloppuna jaksan enää. Perjantaina kävin kuitenkin taas sitten juoksemassa Kaapon kanssa, kun halusin nukkua vähän pidempään. Tehtiin sama 6,5 kilometrin lenkki, vaikka lonkankoukistajat olivat aika hemmetin jumissa jo lähtiessä. Minulla oli heti aamusta varattuna jalkaterapia ja siellä mainitsin noista jumituksista, niin Sami avasi lonkankoukistajatkin jalkapohjien lisäksi. Se fiilis, kun ne hierotaan auki, ja lähtee sen jälkeen kävelemään.. jotain niin ihanaa! Siis koko lantio tuntuu kevyeltä ja irralliselta, ja aina ajattelen, että tältä tuntuisi kävellä pilven päällä :). Harmi, että ne vaan kiristyvät tosi nopeasti uudestaan, mutta sain Samilta hyviä ohjeita niidenkin vahvistamiseksi. Venyttely ei yksin riitä, vaan niitä pitää myös voimistaa.

Perjantaina illalla olin toisena opettajana suomen kielen miesten ryhmässä ja oli niin hauska tunti, että se venyi kahdeksi tunniksi. Kuunneltiin Kari Tapion "Olen suomalainen" ja Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on", ja opiskelijat täyttivät puuttuvia laulun sanoja monisteeseen. Oli hauska nähdä, miten fiiliksissä he olivat ja kuuntelivat tosi keskittyneesti sanoja. Ja jos joku mölisi jotain, niin ryhmäkuri kyllä palautetettiin nopeasti tiukoilla shhh!!! ihan opiskelijoiden itsensä toimesta :). He vielä tykkäsivät molemmista kappaleista.

Eilen lauantaiaamuna ehdin hyvin sittenkin salille, kun päätin tiukasti, että menen sinne. En ollut eilen itse vastuuopettajana naisten ryhmässä, joten ei tarvinnut erityisesti valmistella mitään. Edelliset pari kertaa olen jättänyt suurimman osan valmistelusta just lauantaiaamuun, niin ei siinä mihinkään salille ole edes ehtinyt. Nyt kävin sitten tekemässä alakropan treenin. Oli jotenkin täysi sali ja kaikki suorituspaikat varattuna, joten aloitin loitontajalaitteessa. On kiva huomata, että nuo ennen niin heikot gluteus mediukset ovat nykyisin jo aika vahvat. Pidän aina parin sekunnin pidon loitontajaliikkeen ääriasennossa ja palautan hitaasti. Tuo liike tukee kyllä hyvin juoksua, eli jos en sitä tee, niin parin juoksulenkin jälkeen alkaa taas pakarassa tuttu hermopuristus. En nyt osaa tarkemmin analysoida syy-seuraus -yhteyttä, enkä oikeastaan haluakaan. Riittää, että tiedän sen auttavan.

Loitontajalaitteen kanssa tein vuorosarjana takareisilaitteessa, kun se sattuu olemaan siinä vieressä. Niiden jälkeen prässiä, askelkyykkykävelyä ja pohjeprässiä. Lopuksi tein vielä killerisarjan vatsalihaksille nostamalla jalkoja ylös penkillä maaten ja laskemalla ne kidutushitaasti alas. Treenin jälkeen olikin kiva sitten lähteä pyöräilemään vokkiin karmeassa vastatuulessa :D. Onneksi oli muuten aurinkoinen ja kuiva sää, toisin kuin tänään. Tunnin jälkeen mentiin miehen kanssa Jumboon pyörimään ja ostin (epävegaanisen) Coco-nuts -smoothien Jungle Juice Barista. Siinä oli hunajaa, mutta en ole koskaan ollut sen suhteen niin nökönuuka. Illalla skippasin stand up -keikan, johon olin jo ostanut lipun, kun väsytti niin paljon. Onneksi Jannella oli kaveri seuranaan, muuten olisi varmaan pitänyt raahautua mukaan.

Tänään sain sitten eilisestä tarmokkuudestani inspiroituneena tehtyä toisen yläkropan treenin tälle viikolle, joten sain kuin sainkin jonkinlaisen epävirallisen viikon liikuntatavoitteeni täyteen (vähintään kolme salitreeniä ja kaksi aerobista). Tänään jostain syystä vähän arastelin mennä salille. Olen yleensä viikonloppuisin treenannut Ryhdillä, kun siellä on niin rauhallista. Eilen ja tänään menin kuitenkin Elixialle, ja siellä oli tosi täyttä etenkin tänään. Jotenkin tulee heti sellainen tympäännyksen ja hermostuneisuuden sekainen tunne, että mihin siellä mahtuu tekemään yhtään mitään, ja yhyy olen niin heikko ja kaikki tuijottaa. Siis ei tuo mikään sellainen voimakas tunne ole, mutta vähän kuitenkin kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Otin sellaisen asenteen, mikä yleensä auttaa, että teen nyt edes tämän alkulämmittelyn ja katson sitten liike kerrallaan. Että saan lopettaa heti, jos ärsyttää liikaa.

Alkulämpän jälkeen siihen asti varattuna ollut leuanvetoteline olikin sopivasti vapautunut, joten uskaltauduin siihen, vaikka ympärillä pyörikin jotain itsetietoisen näköisiä kundeja treenaamassa. Kiskoin kolme puhdasta leukaa, vaikka olikin koko ajan sellainen tunne, että tyypit tuijottavat ja arvioivat suoritustani. En sitten uhrannut sille sen enempää ajatuksia ja onneksi lähtivätkin siitä sitten muualle :D. Ja jotenkin nätisti siitä sitten koko ajan vapautui paikkoja sitä mukaa, kun treenini eteni. Minulla ei ole mitään tiukkaa ohjelmaa, vaan lähinnä jonkinlainen runko päässä ja sitä voi hyvin soveltaa. Täydellä salilla en edes yritä mitään vuoro- tai supersettejä.

Penkkipunnerrus menee olkapään puolesta ihan hyvin, mutta pystysoutua en näemmä voi tehdä. Vasen olkapää ärsyyntyy heti sarjan aikana, vaikka yritän kuinka saada olkapäätä käänneltyä oikeampaan asentoon. Kai tuohon pitää jossain välissä paneutua, että mikä siellä oikein juilii. Totesin siskolle juuri, että en edes halua tietää, paljonko rahaa on mennyt fysioterapeuteille, hierojille, kiropraktikolle, fysiatreille jne. Vastineeksi on tullut ainakin hurja määrä tietoa, jos ei muuta. Ehkä vähän olen käytännössäkin viisastunut, enkä vaan teoriassa. Kaipa noilla ravaamista voisi jo sanoa jonkinlaiseksi harrastukseksikin.. :D.

Ensi viikonloppuna olen Tukholmassa, joten viikon treenit täytyy yrittää mahduttaa arkipäiville. Kaunista viikkoa meille kaikille!

(Selfiet Kaapon kanssa lauantaiaamun ja -illan lenkeiltä)

Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin

Luin artikkelin onnettomuudessa miehensä ja poikansa vuosi sitten menettäneestä naisesta. Hän totesi siinä, että "Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin, sillä huomisesta ei koskaan tiedä." Hän oli viettänyt tavallista mukavaa päivää perheensä kanssa. Mies ja poika olivat lähteneet ulos talvihommiin, ja päivä päättyi siihen, että nainen sai kuulla heidän ajaneen sulaan jäähän traktorilla. Viimeinen, aivan tavallinen yhdessä vietetty päivä sai erityisen merkityksen tragediaa vasten.

Jotenkin tuossa tuli puettua sanoiksi se, mitä olen itse tuntenut melkein koko elämäni. Tietynlainen tavallisuuden kaipuu. En ole itse koskaan kaivannut erityisesti wow-elämyksiä, seikkailuja, erikoisia kokemuksia tms. Olen aika pienestä lähtien tajunnut, että oma rauha ja ihan sellainen tavallinen arkinen elämä rutiineineen on sellaisenaan ihan parasta. Oma huone, kirjat ja hiljaisuus. Muistan, etten kadehtinut kavereita, jotka pääsivät Lintsille, Särkänniemeen, Ruotsin laivalle, Puuhamaahan jne. Kuuntelin kyllä mielenkiinnolla, millaista siellä oli, mutta ei tullut sellaista pääsisinpä mäkin -fiilistä, mikä esimerkiksi veljilläni oli. Meitä kun oli kuusi, niin tuollaiset olisivat maksaneet ihan liikaa. Sen ymmärsin jo tosi varhain. Kyllähän me, jos olisi varaa, sanoi äiti. Meidän perhe matkusti kesällä tai hiihtolomalla Lappiin ja siihen yhteen lomamatkaan varmaan oli budjetoitu koko vuoden seikkailut kerralla. Voi tietysti olla, että se oli jotain itsesuojeluakin olla kaipaamatta samoja kokemuksia kuin kaveritkin, kun ne kerran olivat saavuttamattomissa?

Tällaista tajunnanvirtaa syntyi, kun taas kerran tästä kropasta löytyi vaivaa hoidettavaksi. Vähän muokattuna; jokainen terve päivä on elämän onnellisin. Nyt näitä vaivoja on ollut jo sen verran, että osaan todellakin arvostaa jokaista päivää, jolloin mikään kipu tai vaiva ei häiritse normaalia arkea, saati sitten treenaamista. Pitää nauttia tästä päivästä, kun huomenna voi olla selkä paskana, näin kärjistettynä :D.

Viime viikon lopulla oli treeneistä lepopäivä, joten tein koiran kanssa aamulla pidemmän lenkin. Oli märkä loskakeli, joten laitoin kumpparit jalkaan. Lenkin aikana en muistaakseni mitään erityistä huomannut, tai saatoin ehkä ajatella, että jalkaterä ei tunnu ihan normaalilta. Tuo sama jalka, josta varvas tulehtui viime vuonna. Viime syksyn jälkeen oikein mitkään kengät eivät ole tuntuneet hyviltä. Olen koko talven painellut välikauden tossuissa, joihin olen laittanut pohjallisen ja villasukat jalkaan. Ostin yhdet Merrellin talvikengät, mutta ne olivat aivan kauhean jäykät kohlot jalassa. Kauhean raskaalta tuntui kävellä, vaikka kenkä itsessään oli suht kevyt patikointikengäksi.

No, takaisin aamulenkkiin. Kotiin päästyäni jalkaterän sivua jomotti jo pikkasen enemmän, ja otin sukan pois jalasta.Vaivaisenluu oli kuin iso punainen kirsikka. Minulla on siis molemmissa jaloissa vaivaisenluut. Ne ovat olleet niin kauan kuin muistan, varmaan ainakin jostain yläasteajoista. Luulin pitkään, että se on jalan normaali malli, hieman leveä tuosta kohtaa. Haudoin sitä kylmällä, ja laitoin Voltarenia, ja pääsin akuutin vaiheen yli sillä. Katsoin Youtubesta kinesioteippausohjeet ja teippasin jalkaa viikon ajan, ennen kuin pääsin jalkaterapeutille.

Olihan muuten himputin pätevän oloinen nuori mies (sanoo Eikku-täti). Älyttömän asiantunteva, selitti ymmärrettävästi kaiken, käsitteli jalat ja selvitti, mikä askelluksessani on pielessä. Sain nyt viisi harjoitusta, joita pitää tehdä. Lacrosse-pallolla avaan kaikenlaisia kalvoja jalasta, lisään poikittaiskaaren liikkuvuutta, ja kuminauhalla mobilisoin nilkkaa ja pohjeluulihasta. Huh. Vartti tuossa menee per jalka, mutta olen nyt säntillisesti tehnyt treenit, koska siitä on nyt ainakin tuntunut olevan apua. Kuukauden päästä on seuraava käynti, enkä halua, että se on turha. Eli jotta harjoituksien vaikutusta voi arvioida silloin, niin niitä on nyt vaan tehtävä. Ja tottakai pelottaa leikkaus, joka on käsittääkseni ihan helvetin kivulias, kun luuta jyrsitään jalasta. Puhumattakaan parin kuukauden sairaslomasta keppien kanssa. Motivaatio tehdä harjoituksia on siis aika korkea.

Oikea jalkateräni ja varpaat ovat paljon paremmin hermottuneet. Vasemman jalan varpaat tuntuvat elävän jotain kimppaelämää, ja vaivaisenluu on tosiaan melko luutunut. Tässäpä kuva missiräpylöistäni, koittakaa kestää :). Jalkaterapian lisäksi tarvitsen jalkahoidon, on sen verran kovettumaa ja rölli-kynttä.. Tuossa vasemmassa jalassa pikkuvarvas on tulehduksen jäljiltä jäänyt pysyvästi punaiseksi. Se tulehtui luultavasti vain siksi, että hiertyi viereiseen käyrään varpaaseen. Ja varmaan kaikki liittyy vähän kaikkeen, vaivaisenluu noihinkin käyristymiin jne. Kuitenkin isovarvas työntää kaikkia noita varpaita vähän kasaan enemän, oikeassa jalassa jokaisella on paremmin tilaa.

Koitan nyt pärjätä tämän ongelmajalkani kanssa. Mutta kieltämättä käy mielessä, että miksi en ole perehtynyt asiaan aiemmin.. Kuitenkin joskus jo vuosia sitten (ehkä 2010 tjsp) ollessani kosmetologisessa jalkahoidossa hoitaja kysyi, ovatko vaivaisenluut vaivanneet minua. Olisi pitänyt kaiketi jo siinä kohtaa alkaa tehdä kaikenlaista harjoitusta ja aktivointia näille. Lisäksi nilkan liikkuvuudesta on puhunut jo Art-Fysion Filippa -fyssarini.

Tämän viikon 7 treenit

Salitreeni onnistuu vaivasta ihan hyvin, samoin sisäpyöräily. Perjantainen juoksutreeni ei ollut ehkä viisain veto, mutta ei se jalka siitä kovin paljon pahemmaksi mennyt. Jalkaterapeutti totesi, että kävellessäni jalka ei rullaa nätisti suoraan jalkaterän yli, vaan liike ikään kuin kiertyy hieman lonkasta ulos auki ja se aiheuttaa sen, että rullausvaihe kuormittaa enemmän isovarvasta ja jalan sisäsyrjää. Siksi kovettumat, vaivaisenluu ja varmaan myös ikuisesti kireät lonkankoukistajatkin.. Nyt sitten tosiaan availlaan nilkkaa, jotta jalkaterä kuormittuisi tasaisemmin.

Vaivojen määrä on tässä kropassa kuitenkin toistaiseksi ollut vakio. Kun yksi on akuutti, niin muut pysyttelevät oireilematta. Ainakin pakaran hermopuristus on ollut poissa jo ties kuinka pitkään, ja se on ihana juttu se! Salilla olen vahvistanut gluteus mediuksia loitontajalaitteessa lähes joka treenissä ja olen venytellyt ahkerasti (minun skaalallani..) lonkankoukistajia.

Jalkaterapeutin kanssa juttelu oli kuitenkin jollain tavalla.. terapeuttista. Hänelläkin on omat vaivansa ja tulipahan taas muutenkin vähän poksauteltua sitä kuplaa, jossa "kaikki muut ihmiset" ovat ihan terveitä ja vaivattomia, ja itsellä vaan sattuu ja oireilee. Välillä vaan tuntuu siltä, että ongelmia on koko ajan lisää, ja ne eivät todellakaan lähde ajan kanssa pois (kuten kouluterkkari tai lääkäri sanoi erilaisista lastentaudeista/kasvuvaivoista ollessani lapsi/nuori). Nyt ne pysyvät suht hallittavissa, jos teet 182 harjoitusta päivässä ja käytät kaikenlaisia tukivempeleitä.. 

Edit: pakko lisätä tähän loppuun mahdollisia närkästyjiä varten, että en vertaa puolison ja lapsen menettämistä vaivaisenluun aiheuttamaan harmiin.