Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.
Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.
Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.
Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.
Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.
Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.
Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.
Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)
Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.
Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.
Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.
Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.
Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.
Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.
Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..
Paljon on tapahtunut muutamassa viikossa, eikä postaamaankaan ole ehtinyt, kun olen ollut menossa koko ajan. Töissä, koiran kanssa ulkona, harjoittelemassa ajamista, töitä vähän kotonakin..
Koirapuistossa
Maanantaina 17.8. aamusta oli heti ajotunti klo 7:45 ja sen perään inssi. Katsastuskonttorilla on kolme tutkinnonvalvojaa, joista kahden ajettavana minä olin jo ollut. En osannut sanoa, kumpi niistä olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Toinen oli vähän erikoinen, ja toinen ei puhunut mitään koko ajon aikana. Niinpä olinkin sitten jollain tavalla helpottunut, kun sain sen kolmannen, jolla en vielä ollut. Hän oli tosi mukava ja leppoisa mies; ihan kuin joulupukki, mutta ruskealla parralla. Kerroin heti alkuun, että olen jo nyt aivan krampissa jännityksestä, mutta hän osasi kyllä jutustella hyvin rauhoittavaan tyyliin.
Heti konttorilta lähdettäessä olisi ollut hylsyn paikka, mutta ajoin niin rauhallisesti, että kävi tuuri. Käännyin vasemmalle ja vastaantulijakin kääntyi sinne, ja minulla oli väistämisvelvollisuus. Ajoin niin hiljaa risteykseen, että se näytti ikään kuin olisin tarkoituksella antanut vastaantulijalle tilaa, vaikka huomasin sen vasta sitten, kun se posotteli jo ohi. Sain tästä palautettakin lopussa, kun valvoja sanoi että tuuri kävi. Joku niuhompi valvoja olisi saattanut siinä jo painaa jarrua, että katsotko yhtään muita. Muuten ajo meni aika puhtaasti, mitä nyt parkittaessa unohdin vilkkua käyttää.
Olin niin onnellinen, kun valvoja sanoi että kyllä tämä on hyväksytty. Kiljaisin "ihanaa!!" ja vedet pyrkivät silmiin onnesta. Sain heti käyttööni paperisen väliaikaisen ajoluvan, ja varsinainen ajokortti tulikin postissa jo torstaina. Samana päivänä en päässyt ajelemaan vielä, mutta saman viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaina käytiin ottamassa vähän kilometrejä alle. Tiistaina ajeltiin tässä lähiympäristössä Koivukylässä ja Siltamäessä, käytiin tsekkaamassa Kaapon kanssa eri koirapuistoja. Se on vähän malttamaton autoilija ja yleensä vinkuu autossa, kun ajetaan hiljaa. Mutta minun kanssani se oli hiljaa. Varmaan kauhusta :D.
Keskiviikkona käytiin Keravalla tutuilla niityillä. Oli ihan pusertavan haikea olo, kun metsät ja niityt tuntuivat oikein ihmettelevän, missä Kuti on. Siellä se vietti elämänsä onnellisimmat hetket. Olisin ehkä halunnut ripotella sen tuhkatkin sinne jonnekin, mutta isä halusi ne kotipihaansa omenapuun juurelle yhdessä Luton tuhkien kanssa. On hirveän vaikea ajatella, miten erilaista elämä oli vielä vuosi sitten, kun kumpikin koheltaja oli vielä elossa. Nekun kuolemastakin tulee tässä kuussa jo vuosi. Nyt on ollut niin pitkään jo surua, että välillä pelkään tämän olevan pysyvää, eikä enää vaihe. Mietityttää, voiko sitä koskaan enää olla onnellinen.
Torstaina pari päivää inssin jälkeen ajelin elämäni kauheimmat kilometrit. Olin päättänyt ajaa siskon koiran eläinlääkäriin Helsinkiin. Iltapäiväruuhkassa. Oli vain sellainen olo, että jos en heti sinne mene, niin kynnys ajella Helsingissä kasvaa liian korkeaksi ajan kanssa. Jo Lahden moottoritieltä Vallilaan tultaessa alkoi paniikki iskeä. Paavalin kirkolla Janne sanoi, että bussi on lähdössä pysäkiltä eteeni, mutta jotenkin olin aivan sumussa ja matelin silti eteenpäin. Sillä seurauksella, että kopautin bussin kylkeen sivupeilillä. No, se oli onneksi vain kevyt kosketus, eikä tullut vahinkoja, mutta juuri riittävän karmea kokemus aloittelevalle kuskille. Olin säätänyt istuimeni aivan liian lähelle eteen ja kytkinjalka oli aivan krampissa ja väsynyt. Niinpä auto sammui varmaan jokaisissa liikennevaloissa. Pahimmillaan se sammui neljä kertaa. Itku kurkussa ajelin ja hoin Jannelle, että kohta pysähdytään ja hän saa tulla kuskiksi. Mutta en sitten kuitenkaan luovuttanut. En tajunnut sitä istuimen sijainnin merkitystä ennen kuin kotona, kun ehdin sitten pysähtyä ajattelemaan. Muistin yhden ajotunnin, jossa oli käynyt juuri samalla tavalla, ja opettajan kanssa kun säädettiin istuin oikein, niin kytkimen käyttöönkin löytyi oikea tuntuma.
On se ruudussa!
Takaisin päin tullessa posottelin vähän liian isolla vaihteella Kehältä Tikkurilan liittymään, ja siinä on mäki ja liikennevalot, joihin jäin. Siinä meni oikeasti neljät tai viidet liikennevalot, ennen kuin pääsin lähtemään! Takanani olevat autot onneksi pääsivät ohi toista kaistaa. Kiroilin ja taistelin, kunnes huomasin, että vaihde oli kakkosella. Oli ehkä maailman tyhmin olo, ja kiukuttelin Jannellekin, että miksei hän huomannut. Mutta toisaalta hyvä, ettei huomannut, koska nyt muistan sen lopun ikääni..
No, mutta se autoilusta. Tuon Helsingin keikan jälkeen olen kyllä pari kertaa ajellut pikkasen täällä Tikkurilan seudulla, mutta aivan kauhuissani olen kyllä siellä ratin takana edelleen. Ohessa tyylinäyte pysäköinnistäni tässä pari päivää sitten.. (olisin halunnut laittaa sen kunnolla ruutuun, mutta parkkipaikka oli tosi ruuhkainen, joten olisin vaan sotkenut enemmän).
Treenit ovat sujuneet aina alkuviikosta hyvin, ja loppuviikkoa kohden on tullut töissä kiire ja sen myötä väsymys. Nyt on pari viikkoa mennyt niin, että treenit ovat jääneet kolmeen kertaan viikossa; kaksi salia ja yksi kympin juoksulenkki Kaapon kanssa. Salilla kyllä treenit kulkevat ihan hyvin ja juoksukin on ollut nyt ihan vetreää. Olen salilla treenannut nyt ahkerasti keskimmäistä pakaralihasta loitontajalaitteessa, ja saanut sen mielestäni ihan kivasti vahvistumaan. Luultavasti sillä on ollut nyt vaikutusta siihen, että juostessakaan ei ala särkeä pakaraa. Juoksulenkkipäivinä kyllä istuminen on sitten hankalaa, ja töissä tulee venyteltyä pitkin päivää, ja työt hoituu seisten. Mutta näillä toimenpiteillä se hermopuristus pysyy melko lailla oireettomana ja hallinnassa.
Ennen treeniä pikainen selfie
Olen kyllä syönytkin aika paljon. Johan siinä ehti muutama viikko mennäkin oikein esimerkillisillä syömisillä. Nyt olen taas viimeisen viikon ajan syönyt irtokarkkeja, keksejä ja suklaata joka ilta. Homma lähti käyntiin viime viikonloppuna, kun tein töitä kotoa käsin. Työkoneestani oli kiintolevy napsahtanut rikki ja se jouduttiin laittamaan huoltoon. Sain tilalle sysipaskan varakoneen, ja ihan siihen vitutukseen söin karkkia töitä tehdessäni :D. Onneksi oma kone tuli takaisin huollettuna (huoltomiehen kysyessä onkohan omistajalla kissaa..) ja työntekokin sujuu nyt ilman sokeritrippiä.
Punssinapit eivät sitten ole minulle, yökkks.
Viime viikonloppuna matkattiin uudella kehäradalla Myyrmäkeen, jossa on vegaanista pizzaa myyvä Oikku-vaunu. Oli aivan älyttömän hyvää, ja saatetaanpa lähteä sinne huomenna uudestaan, jos ei sada. Kaapo oli mukana tietysti, ja sitä vähän pelotti kauempana jyrähdellyt ukkonen. Mamin sylissä oli turvassa <3.
Jannenkin loma loppui ja Kaapon yksinolo alkoi taas ahdistaa. Nyt ei ole enää Kutia pitämässä sille seuraa. Aina silloin tällöin haaveilen saksanpaimenkoiran pennusta, mutta täytyy nyt myöntää, että omat resurssit pennun kouluttamiseen eivät tällä hetkellä riitä. Ja rodun terveystilannekin mietityttää. Ja yleensäkin rotukoiran ottaminen, kun rescueita on niin paljon. Ilmoitin dagikseen, että Kaapo käy nyt kerran viikossa päivähoidossa. Torstaina se oli siellä ensimmäistä päivää sitten kesälomien ja oli kyllä aivan raatoväsynyt, kun hain sen. Oli kuulemma leikkinyt ihan hulluna koko päivän.
Duuniselfie
Duuniselfie jonain toisena päivänä.
Kyllä mä välillä töitäkin teen.
Laitoin myös Facen eläinhoitoryhmään ilmoituksen, jossa etsin ulkoiluttajaa, joka pääsisi työpäivien aikana käyttämään Kaapoa ulkona, korvausta vastaan tietysti. Ei tarvitsisi tehdä mitään pitkää lenkkiä, mutta sellainen lyhyt pissatus edes. Yksi opiskelijatyttö sieltä ilmoittautui, mutta teki jo heti ensitapaamisessa oharit, joten se siitä. Mutta toivo elää, että vielä joku löytyisi. Työmatkojen kanssa päivät ovat niin pitkiä (9,5-10h), että olisi hyvä saada sitä jollain tapaa lyhennettyä.
"(Enjoy the Ride) it's about accepting who you are in the moment and not trying to
distract yourself with everything else – gaining a new understanding of
yourself and life." -Paul Godfrey
Edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen romahdin. Itku alkoi, eikä siitä tullut loppua vuorokauteen. Tuntui, että olen ihan umpikujassa, enkä pääse etenemään mihinkään. Viikonlopusta selvittyä työ tuntui olevan ainoa, missä sain mitään aikaiseksi. Muussa elämässä pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta, jotka liikkuivat eteeni. Tuntui, että yritän taistella turhan isoilla aseilla. Esimerkkinä siitä vaikkapa se, kun kotiimme oli tullut lappu, jossa kerrottiin tässä lähiympäristössä alkavan laajamittaisten rakennustöiden toukokuussa (se rakennus, jossa oli EasyFit, on purkutöiden alla parhaillaan), ja paaluttavat ilmeisesti koko kesän. Ahdistuin siitä, että Kaapo ja kissat pelkäävät sitä paalutuspauketta täällä kotona ollessaan, ja laitoin samantien asuntolainahakemuksen menemään. Masensi muutokset; kiva pikkukaupunkifiilis katoaa, ja ympärille kohoaa vain kerrostaloghetto. Halusin vaan jonnekin maalle tai edes rauhalliseen kaupunginosaan luonnon lähelle.
No, asuntoasiat nyt ovat toistaiseksi jäissä, kun vähän rauhoituin. Lainalupaus on kyllä takataskussa, mutta se edellyttäisi tuon omistamani kerrostaloyksiön myyntiä. Äiti asuu siinä nyt, ja oli sitä mieltä, että kyllä hän jotain keksii, mutta itse puolestani en jaksaisi nyt alkaa mihinkään asunnonmyyntihommiin. Olkoot vielä toistaiseksi. Muutenkin tilanne vaikutti niin solmussa olevalta, että parempi alkaa purkaa hieman pienemmissä palasissa kuin sotkea tähän nyt vielä asunnonvaihtoa.
Siispä ensimmäisenä varasin ajan työterveyslääkärille, ja sinne päästyäni otin ensin puheeksi ranteen tilanteen. Kerroin, että kortisonipistoksen ottaminen toistamiseen hirvittää, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vuosi. Hän kirjoitti jännetuppitulehdukseen tulehduskipulääkettä viikon kuurin ja ehdotti, että Voltarenin sijaan laittaisin ranteeseen yöksi Mobilat-voidetta, ja sen päälle kelmun, jotta siitä muodostuu okkluusiohaude ja voiteen imeytyminen tehostuisi. Kun ranneasia oli käsitelty, niin sanoin, että on toinenkin asia, ja samantien aloinkin jo itkeä. Lääkäri kuunteli hetken ja sanoi, että pidentäisi nyt samalla vastaanottoaikaani, jos sopii. Kerroin, että epäilen olevani lievästi masentunut, kun olen niin itkuinen ja toivoton. Hän teki kyllä aika hyviä kysymyksiä ja kartoitti tilaani. Juteltiin tunnin verran. Hän oli lopputulemana sitä mieltä, että en ole hänen mielestään masentunut, mutta "tutustun oikein urakalla kuoleman käsitteeseen".
Olin luullut ja toivonut, että olen jo toipunut -ainakin suurimmaksi osaksi- syksyn tapahtumista, mutta ilmeisesti en ole vielä kuitenkaan hyväksynyt Luton kuolemaa. Välillä on vieläkin tunne, että se on vain isän luona ja tulee kohta takaisin. Tai välillä kun mieleen tulee lause "Luto on kuollut", niin se jotenkin hätkähdyttää, ikään kuin työntyy päähän puolittain uutena informaationa. Sen kirjoittaminen tähänkin tuottaa pusertavaa oloa. Lääkärin mukaan tällaiset ajatukset ja reaktiot ovat merkkejä siitä, että mieli tekee vielä vastarintaa asian hyväksymisen kanssa. Ja mitä äkillisempi menetys on, sen voimakkaampaa mielen vastustus voi olla.
Onnellisia hetkiä
Nekku-kissan menetyksen käsittely oli helpompaa, normaalimpaa (itse menetyshän oli yhtä lailla musertava). Se oli jo
tavallaan tuttua, kun olin joutunut eutanasiapäätöksen jo kerran aiemmin
tekemään vanhan sairaan lemmikin kanssa. Mutta Nekkua on tietysti aina aika ajoin haikea ikävä, ja nyt kun Olli-kissalla alkaa olla samoja oireita, niin surutyö
ei oikein pääse missään kohtaa loppumaan. Sanoinkin lääkärille, että tunnen olevani ansassa useamman vanhan lemmikin kanssa, ja koko ajan vain seuraan niiden vointia huolissani.
Lääkäri oli itse menettänyt sisarensa vuosikymmeniä sitten auto-onnettomuudessa ja tältä oli jäänyt pieni tytär, joka on siis nyt jo aikuinen. Olivat jokin aika sitten lukeneet kirjeitä onnettomuuden ajalta, ja lääkäri kertoi, ettei ollut pystynyt niitä itkultaan lukemaan. Vielä vuosikymmenten jälkeen voi olla voimakasta surua. Sain lähetteen työpsykologille, mutta tuo käynti helpotti jo aivan valtavasti. Sain "diagnoosin", enkä ehkä olekaan masentunut. Tuo meidän työterveyslääkäri on hyvin viisas ja kokenut ihminen kaikin puolin. Olen käynyt hänen vastaanotollaan toistakymmentä kertaa esimiestehtävissä, mutta vain kahdesti näitä omia asioitani hoitamassa.
Ranne nyt ei ole tullut hullua hurskaammaksi Mobilateista. Tulehduskipulääkettäkään en halunnut syödä, kun se olikin liivatekapseleissa. Muutaman kapselin jaksoin syödä niin, että avasin sen ja sirottelin vesilasiin sen sisällön, mutta kun en huomannut mitään vaikutusta, niin kärsimättömänä lopetin kuurin kesken. Ranteen kunto vaihtelee päivästä toiseen. Eilen aamuna se ei ollut juuri ollenkaan kipeä, toissa-aamuna esimerkiksi aivan mielettömän kipeä, samoin tänään. Nyt tällä hetkellä suurimman avun tuo kylmägeelipakkaus, ja pitäisi yrittää nyt jaksaa kylmentää tuo ranne muutaman kerran päivässä, että jännetuppien tulehdusturvotus laskisi pysyvästi. Kirjoitin kyllä lääkärille jo meilin, että laittaisi sittenkin lähetteen käsikirurgille, niin menen tarvittaessa hakemaan sen kortisonipistoksen.
Glukosamiinia olen syönyt nyt 1,6 grammaa päivässä toivoen, että siitä tulisi apua. MSM:ääkin syön aina muistaessani, muutaman kerran viikossa. Katsoin videon, missä joku mies kertoo päässeensä tästä samasta vaivasta eroon syömällä valmistetta, jossa oli MSM:ää ja glukosamiinia. Nyt kun katsoin vielä uudestaan, niin siinä on myös jotakin Boswellia serrata -uutetta, millä saattaisi olla nivelkipuja lievittäviä ominaisuuksia. Ehkä hömppää, mutta epätoivoisena kokeilen kaiken mahdollisen.
Koska salilla käymisestä ei tule mitään tämän käden kanssa, niin olen käynyt vain juoksemassa Kaapon kanssa. Edellisessä postauksessa mainitsin jo, että se on sellaista monotonista ravaamista vain ilman mielihyvää. Siksikin mietin, voisiko olla masennusta, kun entinen kiva harrastus ei tuota iloa. Ja koen syyllisyyttä siitä, että pystyn sentään edes juoksemaan, mutta en nauti siitä. Muistan kuitenkin kuinka kaipasin lenkkeilyä silloin, kun juokseminen sakkasi ja salilla pystyin käymään. Typerää olla aina tyytymätön.
Fysioterapiasta ja harjoituksista on ollut apua jalan hermokompressioon todella paljon. Sain töihin viimein sähköpöydänkin, ja seison nyt yli puolet työajastani. Pidän tarkkaan huolta siitä, että paino ei valahda lantiolle, vaan pysyy molemmilla jaloilla tasaisesti. Se on ollut aika haastavaa gluteus mediuksille, mutta ne ovat voimistuneet, ja ilmeisesti sillä on ollut jotain merkitystä tuon pakarakivun lieventymisen kanssa. Kävin viime sunnuntaina juoksemassa/hölkkäilemässä Kaapon kanssa 10 kilometrin lenkin, ja olin aika varma jo, että olen tosi kipeä sen jälkeen, mutta enpäs ollutkaan. En oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä se hermo siellä puristuksissa on edelleenkin; torstaina autokoulun teoriatunnin lopulla alkoi olla jo aika tuskallista istua, eikä hyvää asentoa meinannut löytyä millään. Ja kyllä se juostessakin tuntuu, mutta ei joka lenkillä, eikä niin häiritsevästi kuin ennen.
Yllättävän mielenkiintoista luettavaa
Jäsenkorjaajalle en ole enää toista kertaa menossa sittenkään. Peruutin varatun aikani, kun tuli työeste samalle päivälle, enkä ole nyt varmaan uutta varaamassa. Aloitin siis autokoulun pari viikkoa sitten, ja se vie aika tehokkaasti kaiken vapaa-ajan tällä hetkellä. Kaksi ajotuntia on jo takana ja pää ihan pyörällä. Olen aina pelännyt autoilua, ja nyt hirvittää kyllä vielä entistä enemmän, kun olen itse ratissa. Kyllä siellä käytiin heti toisella ajotunnilla vastaantulevien kaistalla ja ajeltiin reunakiville jne..
Toissapäivänä (pitkäperjantaina) tein töitä kotona toista tuntia ja istuin - mielestäni ihan hetken aikaa vaan - huonossa asennossa kissa sylissä. Selkä meni ihan tuhannen jumiin, ja kärsin loppupäivän hirvittävästä päänsärystä. Lämpölaastarin kanssa nukuin yön, mutta siitä ei ollut riittävästi apua, niin nappasin sitten eilen aamupäivällä vielä Dolanin, joka on lihasrelaksantin ja kipulääkkeen yhdistelmä. Harmi, että se oli viimeinen tabletti. Se nimittäin laukaisi jumituksen melko nopeasti, ja oli ihan outo olo. Ihan kuin niska olisi vaihdettu uuteen. Tunnustelin sitä moneen otteeseen etsien kipeää kohtaa. Ainoa sivuvaikutus oli hirvittävä jano koko päivän. Kauppareissultakin piti ostaa juotavaa, kun ei kotiin asti pärjännyt. Kauppa on siis viiden minuutin kävelymatkan päässä..
Tänään kävin myös juoksemassa sen saman kympin kierroksen. Koira oli harmittavan laiskalla tuulella, eikä vetänyt juuri ollenkaan. Huomasin, että oma juoksukuntoni on aivan rappiolla. Kovaa meneminen on ollut vain koiran vetämisen aiheuttamaa, ja salaa olen sen kyllä jo aavistanutkin. Satoi vielä räntää ja olisi ollut kiva viilettää se lenkki nopeasti. Piti jopa kävellä välillä, kun en muka jaksanut juosta! En siis ollut mitenkään henkihieverissä, mutta vähän uupunut. Huolestuin jo, että Kaapo on sairaana/sairastumassa. Se on tänään ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja kiltti :D. Samanlainen kuin neljä viikkoa sitten ripulilla ollessaan. Vähän epäilen, että sillä saattaisi olla giardiaa, se imuroi ulkoa kaiken mahdollisen suuhunsa ja ulosteet ovat ajoittain vähän turhan löysiä (ja kuolemanhajuisia) (tätä informaatiotahan kaikki olivatkin vailla). Huomenna käyn hakemassa apteekista Axilurit ja aloitan koko porukalle matokuurin.
Uuniin menossa. Juustona Cheezlyn Mozzarellaa, parasta mahdollista vegepizzajuustoa
Pääsiäiseksi ollaan tehty pizzaa, lasagnea ja Aleksanterinleivoksia. Pizzaa tehtiin kahteen otteeseen, kun ensimmäinen kuivahti uunissa vähän liikaa ja oli pieni pettymys, unohdettiin ananakset siitä.. Toinen olikin sitten aivan älyttömän hyvää. Lasagnea ja aleksantereita tehtiin, kun miehen porukat kävivät tämän synttärikahveilla. Ohje on Saara Törmän Saa vaivata -kirjasta, ja ollaan tehty niitä vuosien varrella aina silloin tällöin. Ohessa on kuva jostain vanhemmasta satsista, kun tänään ei kameraa muistettu käyttää. Yksi pala meni hukkaan, kun Viiru ehti käydä vähän nuolemassa kuorrutetta, sekin vanha 15-vuotias riiviö vielä tekee tuollaisia ilkikurisuuksia :D. Fuck you I am cat!
Tämän viikon (hiki)liikuntasaldona on siis kaksi juoksulenkkiä. Nyt kun on tuo autokoulu päällä, niin salille pääsemättömyys ei harmita ihan niin paljon, kun tiedän, että ei ole hirveästi ylimääräistä aikaa ja energiaakaan. Juoksulenkin ohessa hoituu Kaapon lenkkeily samalla, mutta salitreenin jälkeenhän se pitäisi vielä lenkittää, niin alkaa jo loppua vuorokaudesta tunnit kesken. Olen oppinut, että noin kolme tuntia liikuntaa päivässä on sille tarpeeksi, eli se on kotona harmiton tapaus. Jos liikuntaa tulee vähemmän, se alkaa käydä kaikkien hermoille: kulkee kissojen perässä ja yrittää tassuttaa niitä, murtautuu vessaan kissanhiekkalaatikolle tai tekee jotain muita koiruuksia. Vähän vähemmällä liikunnalla pääsen itse, kun vien sen koirapuistoon juoksemaan. Eilen mentiin Koivukylän koirapuistoon, joka on semmoinen isompi metsäinen puisto. Siellä sattui olemaan samanikäinen ajokoiranarttu, jonka kanssa Kaapo paineli reilu puoli tuntia aivan koko ajan täyttä vauhtia ympäri puistoa. Tuon toisen koiranomistajan kanssa vaan myhäiltiin katoksessa tyytyväisinä suojassa raekuurolta, kun koirat juoksivat minkä kintuistaan pääsivät.
Huomenna saa vielä levätä ennen arjen alkamista, se on ihan tarpeen. Ja sääennusteetkin ensi viikolle näyttävät ihan mukavilta, loppuviikkoon +11 ja aurinkoa? Kunpa toteutuisi!
Kymmenen päivää on kulunut Luto-koiran kuolemasta ja ikävä on valtava. Rakas kaahottajani riistettiin tästä maailmasta kyllä aivan liian aikaisin. Viime viikko meni joten kuten räpiköiden. Suru vie kaiken ruokahalun, koska kurkkuun vain kasvaa joku möykky, joka blokkaa halun syödä. Söin koko viikkona varmaan sen verran, mitä pitäisi syödä päivässä. Maha kaiversi tiensä selkärankaan kiinni ja ahdistus oli rinnassa painava ja kipeä. Teki itsekin mieli kuolla, jotta se kipu katoaisi. Työkaverit ja läheiset ovat halanneet ja olleet empaattisia, työnohjaajakin halasi ja kissojen eläinlääkäri myös. Koko viikon vain mietin, että olisin halunnut tietää koiran voinnista aiemmin, olla läsnä sen luona ja entä olisinko voinut jotain tehdä? Isä teki parhaansa, mutta kun en ole ollut näkemässä, olisiko vielä kuitenkin voinut jotain tehdä. Tällaisia ajatuksia pyöri päässä. Itku tulee vieläkin joka päivä, mutta nyt se on enemmänkin vain ikävää, ei enää epätoivoa ja tuskaa.
Käänne tapahtui viikonloppuna, kun lueskelin koirien pernakasvaimista. Sairastuneiden koirien kohtalo on aika synkkä. Kasvaimet ovat usein hyvin aggressiivisia, leviävät nopeasti, ja tosiaan monesti jopa vain 1-2 viikossa terveenä pidetty koira on vainaa. Leikkauspöydälle kuolee moni, tai sitten jälkikäteen komplikaatioihin. Kissojemme eläinlääkäri kertoi vielä, että pernakasvaimet ovat usein sekundäärejä, eli etäpesäkkeitä ja varsinainen pääpirulainen onkin sydämessä. Ihana ihminen, oikeasti. Minua nimittäin lohduttavat järkisyyt, ei mitkään "nyt se on vihreämmillä niityillä juoksentelemassa" - lässytykset. Vitut! Sen olisi kuulunut olla minun kanssa juoksentelemassa :(.
Koska Lutolla oli vakava trombosytopenia, eli veri ei hyytynyt normaalisti, se olisi tarvinnut leikkauksessa todella paljon verta, ja ennuste oli silti erittäin huono. Ei haluttu, että se kärsii enempää. Luin pernakasvainleikkauksen läpikäyneestä koirasta, joka oli kuollut kuuden päivän päästä leikkauksesta. Mietin, että olo olisi paljon kamalampi nyt, jos Luto olisi leikattu, ja sitten se olisi kärsinyt kuusi päivää leikkauskipuja, ollut toipilaana ja sitten kuitenkin menehtynyt. Monet ovat selvinneet pernakasvaimesta siksi, että kasvain on huomattu sattumalta ajoissa jonkun toisen tutkimuksen tai operaation yhteydessä.
Luto lähti Eviraan avattavaksi, ja odotellaan vielä tuloksia. Koiran tuhkat tulivatkin jo, ja isä hautaa ne pihaansa. Vakuutuksestakin tuli korvaus. Tuntui jotenkin kylmältä, vaikka tietysti ne menevät kaikki noiden eläinlääkärikustannusten kattamiseen (ja takkiin tuli silti toista tonnia), joten ihan tarpeeseen korvaus on. Mutta kuitenkin riipaiseva olo.
Kävin siis Viiru-kissan kanssa lääkärissä, aika hammashoitoon oli varattu jo kuukausi sitten. Viiru on onneksi noin muuten terve, 14,5-vuotiaaksi kissaksi sillä on hyvät veriarvot. Ainoa vaan, että se on tosi stressiherkkä. Nyt kun Luto kuoli, ja olen ollut poissa tolaltani, Viiru alkoi taas stressata ja pissailla yli laatikon. Onneksi se tekee sitä siis vain tuolla kylpyhuoneessa, missä on hiekkalaatikot, joten ne saa helposti pestyä pois. Juttelin siitäkin eläinlääkärin kanssa ja hän sanoi, että olen ihan oikeilla jäljillä teoriani (= Viiru huolestuu minun stressistäni) kanssa, ja tietää joidenkin kissojen olevan sellaisia omistajiensa mielialojen puntareita.
Lääkäri kirjoitti Viirulle reseptin mielialalääkkeeseen, jota voisin kuulemma kokeilla. Uusi vuosi on tulossa ja Viiru on perinteisesti viettänyt sen sängyn alla. Parina viime vuonna tosin ollaan soiteltu rokkia sen verran kovaa, että pahin pauke katoaa sillä. Mutta se on enimmäkseen helpottanut vain koirien oloa, ja Viiru on rekisteröinyt jokaikisen paukauksen. Ehkä tuolla lääkkeellä voisi helpottaa sen elämää. Ei se siis mitään selviytymistaistelua päivästä toiseen ole. Enimmäkseen se ottaa todella lunkisti. Mutta aina välillä on näitä raskaita aikoja, ja se ottaa pulttia kahdelle muulle kissallemme. Ei mitään varsinaisia tappeluja, mutta kiukkuista maukumista ja murinaa.
Viime viikolla halusin mennä töihin, siellä oli helpompi olla kuin kotona. Kotona kaikki muistuttaa koirasta. Minulla on aiempienkin lemmikkien kuollessa ollut tämä sama riesa: jokainen esine muistuttaa koiran olemassaolosta ja kuolemasta. Siis ihan jokainen, teepannusta lähtien. "Tätä kuppia kun viimeksi käytin, Luto oli vielä elossa." "Tätä teetä kun viimeksi join, koira oli vielä elossa." "Viimeksi kun tyhjensin biojätteet, Luto oli vielä elossa." Ihan oikeasti, se saa jo tragikoomisia piirteitä.
Lueskelin netistä kaikenlaisia pet loss-sivustoja ja yritin aktiivisesti helpottaa oloani, sillä se on ollut jotain aivan kamalaa. Tuntui siltä, että pelkkä ajan kuluminen ei nyt riitä, koska menetys tuli niin äkkiä. Pakotin itseni välillä syömään jotain edes pientä, jotta ei tulisi fyysisesti vielä pahempi olo. Yritin pitää mielessäni, että jos pakotan itseni elämään normaalia elämää, niin se sujuu koko ajan vähitellen helpommin. Fake it til you make it. Vaikka synkimmillä hetkillä olikin sellainen olo, että haluan kuolla, jotta kipu helpottuu, niin ei minulla mitään itsetuhoisia ajatuksia varsinaisesti ollut.
Luin, että surutyötä tehdessä olisi hyvä muistaa niitä kaikkia asioita, joilla lemmikki teki minut iloiseksi. Aluksi vastustelin ja olin sitä mieltä, että MÄ EN PYSTY NYT SIIHEN!! Että ei ole vielä oikea aika muistella mitään iloista. Ja olen/olin mustasukkainen surustani: minä päätän, milloin koiraa saa muistella haikean iloisesti. Onneksi lähipiiri on ilmeisen hyvin vaistonnut ajatukseni, eikä ole vielä ottanut puheeksi "se oli niin hassu kun teki sitätätätota". Tai sitten muutkin ovat vähän riekaleina. Luto oli niin monelle tärkeä ja läheinen. Pikkuveljeni asui kotona kuusi vuotta sitten, kun pennut (2 kpl) syntyivät, ja Luto vietti ensimmäiset kuukaudet hänen kainalossaan turvassa. Se oli vähän sellainen syntymässään säikähtänyt tapaus; arka, mutta sen kanssa pärjäsi. Pikkusisko oli myös sinä kesänä (pennut syntyivät 7.5.) paljon pentujen kanssa tekemisissä ja päätyi lopulta ottamaan toisen niistä itselleen. Hertta-sisko paikkaa nyt osittain veljensä jättämää aukkoa, on niillä kuitenkin paljon samoja eleitä, piirteitä ja tapoja.
Nyt olen pahimman itkukohtauksen yllättäessä antanut itkun tulla ja sitten yrittänyt vähän muistella niitä Luton piirteitä, jotka saivat minut iloiseksi. Kyllä se vähän helpottaa, ehkä. Ja kuten muidenkin kuolleiden lemmikkieni kanssa, kuvittelen Luton myös tuohon olkapäälleni, niin se on aina mukana. Alkaa hartioilla olla jo tungosta, kun tämä oli nyt neljäs, jonka menetin kahdeksan vuoden sisällä. Haluaisin edelleen koiran ja olen vähän katsellut kotia etsiviä, mutta viime aikoina on mielessä vilahtanut, että olenko oikea ihminen edes omistamaan mitään lemmikkejä, kun niistä luopuminen ottaa näin koville. Kun pitäisihän se voida hyväksyä, että ne elävät joka tapauksessa lyhyemmän aikaa kuin me. Enkä edes haluaisi sellaista, että kuolisin itse ensin, ja ne jäisivät kaipaamaan Hachikon lailla. Ja mitä jos joskus joku tuleva lemmikkini kuolee vielä karmeammalla tavalla? Yhden koiralenkki-tuttuni koira hukkui jäihin, ja hän näki sen, mutta ei voinut mitään asialle. Miten tuollaisesta voi päästä yli?
Aktiivisesti en nyt koiraa etsi, vaan luotan siihen että kotia etsivä tulee kohdalle, jos on tullakseen. Nyt minulla on täällä seuranani Kuti, joka on siis Luton ja Hertan emo. Kuti täyttää maaliskuussa 12 vuotta, ja on nyt vanhuuttaan yhä enemmän vain sellainen mukavuudenhaluinen köpöttelijä; ei tosiaankaan mikään himolenkkeilijän bestis. Olen kai aiemmin puhunut täällä blogissa näistä isän ja minun koirista vain "mammakoirana" ja "juniorina". Kuti tuli reilu 10 vuotta sitten Virosta Rakveren koiratarhalta, olin sitä isän kanssa hakemassa, ja se oli niin terhakka ja reipas pieni koira silloin, rakasti juoksemista ja oli täynnä energiaa.
Sitten isä tosiaan sai 2008 alkuvuonna silloisen naapurinsa kanssa "hyvän" ajatuksen pennuttaa Kuti ("kato sulla on toi uros ja meillä tää narttu, niin.."). Olin silloin aivan raivona, enkä halunnut olla missään tekemisissä niin tyhmän idean kanssa. Pelkäsin, että pentuja tulee tyyliin 10, niille ei löydy koteja ja isä ei hoida niitä kunnolla. Ja pahimmassa tapauksessa Kuti vielä menehtyy synnytykseen tai jotain. Mutta pentuja tuli vain kaksi ja kaikki meni hyvin, kun molemmat koirat saivat kodin perhepiiristä. Lopulta sitten monien vaiheiden kautta Luto ja Kuti päätyivät minulle yhteisomistukseen isän kanssa. Luto rakasti juoksemista ja lenkille lähtöä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Se oli väsymätön pinkoja. Kuti nyt on jo iäkäs, sillä on vähän nivelrikkoakin, joten ei sitä voisi muutenkaan juoksuttaa. Mutta sille optimaalinen lenkkeilyaika on joskus aamukymmenestä eteenpäin, mieluiten vapaana joenrantapenkereitä tarkasti tutkien. Toissa-aamuna yritin viedä sitä kuudelta lenkille, niin se pisti kolme kertaa jarrut pohjaan takapihalla, kun satoi aika rankasti. Lopulta neuvottelin sen kanssa, että kunhan käy edes kerran pissillä, niin käännytään takaisin sisään. Ja sen sata metriä se sitten kotiin päin kyllä käveli tosi rivakasti.
Treenaamista en ole jaksanut edes ajatella. Aina välillä kun treenit ovat käyneet mielessä, on tuntunut jotenkin väärältä ja pinnalliseltakin. Sitä miettii, että miten ihmeessä se hauiksen koko tai kropan ulkomuoto onkin joskus voinut tuntua niin tärkeältä ja seurattavalta asialta. Kaikenlaiset belfiet ja posekuvat blogeissa ovat vaan nyt aiheuttaneet inhonväreitä. Synkkänä ajattelen, että en enää ikinä tuhlaa aikaani mihinkään turhanpäiväiseen ja pinnalliseen.
Palaan treenien pariin, kunhan aika tuntuu sopivalta ja on energiaa. Nyt on vasta pikkuhiljaa tämän viikon puolella saanut syötyä normaaleja ruoka-annoksia välillä, niin turhaan sinne salille menee mieltään pahoittamaan lisää. Niin joo, ja se ensi kevään Tukholman Tough Viking -kisakin jää nyt osaltani väliin. Koko ajan on mieli hannannut hieman sitä vastaan ja olen suoraan sanottuna pelännyt, että rikon itseni joko harjoitellessa tai itse kisassa. Olen jotenkin niin paskoista palasista kasattu, että joku amerikkalaisen jalkapalloilijan runnoma taklaus veisi minut varmaan pariksi vuodeksi pois treenien parista kokonaan.
Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että kun luki noita pet loss-sivustoja, niin jotenkin havahduin siihen, kuinka hirvittävän voimakkaasti ihmiset surevat kuolleita lemmikkejään. Se rakkaus niitä kohtaan on vain niin suurta. Monet surevat jopa enemmän kuin vaikkapa omien vanhempiensa kuolemaa. Joku kirjoitti, että se on luonnollista, isä oli jo iäkäs ja ollut sairaalassa moneen otteeseen. Mutta vaikka lemmikkikin olisi iäkäs ja sairastellut ennen kuolemaansa, niin sen kuolemasta toipuminen ottaa koville. Siksi se nyt mietityttääkin, että jaksaako tähän enää lähteä. Vielä on Kutin lisäksi muutama vanha kissa, joiden aika tulee väistämättä joskus.
Flunssa alkaa olla tiessään. Kävin eilen aamuvarhain tekemässä salitreenin, sillä hengitystiet tuntuivat jo suht normaaleilta; vapailta ja rauhoittuneilta. Otin normaalia kevyemmin, eli joissakin liikkeissä tein samoilla painoilla kuin ennen flunssaa, mutta joko yhden sarjan vähemmän tai pari kolme toistoa vähemmän per sarja. Joissain liikkeissä vähensin painoja pikkasen. Treenin loppua kohden kuitenkin tuntui siltä, että suorituskyky alkoi palautua, vaikka alussa olikin heikko ja voimaton olo. Lopussa tein hauis- ja ojentajaliikkeet niin, että joka sarjassa vähän nostin painoja, vaikka toistomäärät pysyivät samoina. Kroppa kai vähitellen heräsi ja muisti, että tätähän se treenaaminen oli.
Edellinen salitreeni oli kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, enkä olisi kyllä yhtään aiemmin salille voinut mennä. Vielä tämän viikon alussa oli tukkoinen olo ja äänestäkin kuului, että toipilaana ollaan. Toki tähän väliin sattui myös kissan kuolema, joka saattoi osaltaan hidastaa toipumista; ruokahalua ei esimerkiksi ollut yhtään. Kissasta lisää tekstin lopussa niille, jotka haluavat lukea.
Eilisen treenin aloitin mavella ja tein kolme sarjaa (normaalisti neljä). Viimeisen sarjan aikana tein siis päätöksen, etten tee enää neljättä, kun olo ei tuntunut niin hyvältä. Kaikki liikkeet tein tällä kertaa ihan perustreeninä perätysten, eli ei vuorosarjoja tms., joissa syke pysyy ylhäällä koko ajan. Sydän hakkasi mavessa sen verran, että viimeisen sarjan jälkeen oli hieman pyörryttävä olo. Tarkoitus oli kuitenkin treenata maltillisen kevyesti flunssasta toipuneena, eikä mennä hankkimaan itselleen mitään sydänlihastulehdusta. Muissa sarjoissa olo pysyi ihan hyvänä.
Tuossa flunssaa potiessa paino tipahti pari kiloa alemmas ja lihakset tuntuivat vielä eilen kovin tyhjiltä. Nyt salitreenin seurauksena on taas jumitus päällä ja jonkinlaista painetta lihaksissa. En ole tällä viikolla juuri muutenkaan liikkunut. Kerran kävin siskon koirien kanssa lenkillä (ja kohta lähden taas) ja muutamia kertoja kävelin töihin ja/tai takaisin sieltä. Eläinten seura tekee kyllä hyvää surevalle mielelle. Työpaikan lähellä on koirapuisto ja siellä touhuavien koirien katselu tuo vähän iloa.
Pikkuhiljaa tästä palailen treenien pariin. Huomenna menen taas salille, jos kroppa sen sallii. Ajattelin yrittää vakioida salitreenipäivikseni tiistain, perjantain ja sunnuntain, koska työpäivien puolesta ti ja pe ovat useimmiten sellaisia, ettei tarvitse olla paikalla kovin aikaisin. Koirat ajattelin pyytää isältä tänne ensi viikonloppuna, niin saa taas lenkkirutiinit kohdilleen. Liikkuminen ulkona tekee nyt jo hyvää, mutta pahimman surun ja flunssan ollessa päällä käperryin vain peiton alle, enkä edes tuntenut tarvetta liikkua.
Kun menetin ensimmäisen kerran koiran (se kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen), oli torstai ja olin menossa viikonloppuna pilateksen alkeiskurssille. Silloin alkoi juuri kesä ja meitä oli pieni viiden hengen porukka pienessä studiossa, jonne kuului puiden humina. Rauhallinen kesälauantai ja luonnon äänet, ja tehtiin kevyitä pilatesharjoituksia ja hengitysharjoituksia. Silloin tuntui, että kroppa oli niin tiukasti suruun käpertynyt, että se oli aivan krampissa. Ja ne harjoitukset tuntuivat helpottavan ihan kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa. Nytkin melkein kaipaisin jotain terapeuttista hierontaa tai muuta sellaista venyttelyä, joka avaisi vähän myös mielen tukkeutumia. Kuulostaa ehkä hömpältä, mutta kun olen itse kokenut, miten pahasti suru runtelee myös kroppaa, niin uskon siihen, että jonkinlainen kevyt liike ja harjoittelu sitä myös korjaa.
**************************
Kissajuttua:
Noin 16-vuotias Nekku-kissamme nukutettiin siis viime lauantaina. Tytöt tulivat minulle vuoden 2000 helmikuussa Hesyltä, jossa ne olivat olleet reilun kuukauden. Sinne ne olivat päätyneet eläinsuojeluvalvojan huostaan ottamasta ylikasvaneesta laumasta. Arviolta olivat tuolloin 1,5-2 -vuotiaita, nuoria aikuisia. Kun muutettiin miehen kanssa seuraavana vuonna yhteen, tuli meille Hesyltä vielä kolmas kissa, sininen kolli. Ja punainen kolli tuli noin kahdeksan vuotta sitten erään nettipalstan kautta.
Nekku sai jo vuosia sitten sydämen vajaatoiminnasta diagnoosin, olisiko ollut joskus 2007. Sitten joskus ehkä 2010 siltä löytyi maksasta jotakin epämääräistä, jonka tarkempi diagnosointi olisi vaatinut koepalan. Ei lähdetty siihen, en enää muista tarkempaa syytä. Mutta sitä alettiin hoitaa kortisonilla. Viimeiset neljä vuotta se siis söi kortisonia pienellä annostuksella. Kortisonihan on voimakkaasti katabolinen, eli hajottaa lihas-, luusto- ja nivelkudosta. Lisäksi se aiheuttaa helposti närästystä, eli Pepcidiä (= siitä hyvä, ettei tarvitse pitää aikaväliä muihin lääkkeisiin tai ruokailuun) olisi ollut hyvä syöttää kuuriluonteisesti. Viimeisen kuukauden ajan sitä annettiinkin Nekulle ihan jatkuvasti.
Kuvassa nuorena ja terveenä typsynä
Tämän kesän aikana sen vointi alkoi hiipua, ja ruokahalu hiipui. Verikokeet paljastivat, että munuaiset olivat lopussa (niihinkin oli siis ollut jo lääkitys pari vuotta) ja maksan rakenne oli muuttunut selvästi. Koska lihaskato oli jo melko runsasta ja kissalla ikää sen verran, niin ei lähdetty leikkelemään mitään - etenkin kun ennuste olisi kaikesta huolimatta ollut huono.
Elokuun lopusta lähtien tehtiin saattohoitoa, eli se sai mm. pahoinvointiin ja mahdolliseen sisäelinkipuun lääkkeitä. Vointi aaltoili, välillä se söi hyvin ja välillä tosi huonosti. Hyvinäkin päivinä kuitenkin liian vähän. Loppuviikkoina sen paino putosi 100g viikossa. Aina kun olin jo sopinut eläinlääkärin kanssa, että tulevana viikonloppuna sitten, kissa alkoikin syödä, tuli syliin ja oli vastassa kotiovella ja oli sen verran elämässä mukana taas, että peruin päätöksen (tiesin kyllä, että se ei ollut parantunut, mutta en vaan pystynyt päästämään irti kun kissa oli mukana menossa vielä sen verran). Kun aikoinaan yli 5-kiloinen kissa painoi enää alle kolme kiloa, en voinut enää lykätä.
Viimeisinä päivinä en kiusannut sitä enää lääkkeillä, vaan se sai olla rauhassa. Välillä se tuli katsomaan, olisiko ruokaa tarjolla, mutta ei halunnut mitään oikein syödä (ja sen seitsemän erilaista ruokaa oli tarjolla). Ihan viimeiseksi illaksi ostin sen suurta herkkua, Hillsin M/D-ruokaa, joka on siis laihdutusruoka. Sen avulla laihdutettiin Nekun sisko Nanna joitain vuosia sitten 7,5-kiloisesta viisikiloiseksi. Aikaa meni kaksi vuotta, mutta oli sen arvoista kissan elämänlaadun kohentuessa. Muutkin kissat silloin ihastuivat tuohon ruokaan ja nyt kun avasin purkin, Nekku rohmusi sitä kupista ahneesti. Mutta lopulta sekin ruoka jäi suurimmaksi osaksi syömättä. Olen silti iloinen, että se sai sitä vielä kerran ja että se maistui niinkin hyvin.
Lauantaina oli kaunis aurinkoinen päivä ja olin Nekun kanssa kotona. Enimmäkseen se vaihtoi paikasta toiseen, hakeutui viileälle alustalle ja piilopaikkoihin. Siitä käytöksestä näki, että oli jo oikea aika, kun kissalla oli niin rauhaton ja tukala olo. Pidin sitä sylissä ja katseltiin parvekkeelta ulos, ja se pari kertaa vähän pukkaisi päälaellaan leukaani. Eläinlääkäri tuli iltapäivällä kotiin ja totesi, että tukee minua päätöksessäni sataprosenttisesti. Kissa oli hänenkin mukaansa jo niin kuihtunut ja mitään sellaista ei olisi tehtävissä, mikä lisäisi hyvää elinaikaa. Nekku nukahti syliini ja toisen pistoksen jälkeen meni ihan muutama sekunti, kun se oli poissa. Muut kissat kävivät vielä katsomassa sitä ja sitten käärittiin se pyyhkeeseen ja kannoin sen eläinlääkärin autoon. Vielä rapussa rutistin pyyhkeeseen käärittyä kissaa rintaani vasten ja kyynelille ei tuntunut tulevan loppua.
Muut kissamme eivät ole Nekkua etsineet tai silminnähden surreet. Se oli niin poissaoleva jo pitkään ja en tiedä, jos ne kuitenkin jotakin ymmärsivät siitä, kun se kannettiin pois.
Joskus 10 vuotta sitten opiskelija-asunnossamme
Nyt eletään sitten ilman Nekkua, ja kyllä tuntuu koti hiljaisemmalta, vaikka se olikin meidän kaikkein kiltein ja hiljaisin kissa. En muista oikeasti koskaan, koskaan komentaneeni sitä mistään. Muut kolme ovat milloin mistäkin asiasta eri mieltä keskenään ja antavat mielipiteensä kyllä kuulua, joten niitä pitää vähän patistella ja toimia silloin tällöin erotuomarina. Nekku lähti aina pois tilanteesta, jos joku haastoi riitaa. Ja kun sininen kolli tuli meille ja pelkäsi aivan kaikkea niin, että eli ensimmäiset viikot sohvan alla, niin Nekku meni sinne sen kanssa ja kehräsi rauhoittavasti toisen yksityisyyttä kunnioittavalta etäisyydeltä. Niistä tulikin sitten sydänystävät, nukkuivat usein kylki kyljessä ja hengailivat muuten vaan.
Noudan Nekun tuhkat ensi viikolla eläinlääkäriasemalta ja laitan ne tuonne talteen sitten koirien tuhkien kanssa. En ole keksinyt, mihin ne ripottelisin. Sitten kun itse joskus kuolen, niin sinne samaan uurnaan vaan kaikki rakkaiden lemmikkieni jäännökset..
Pikkuisen on valoisampi mieli kuin edellisen postauksen aikaan. Kissalta jätettiin opiaatti pois, ja se alkoi taas olla oma itsensä. Ei se siis tietenkään parantunut ole, syö hyvin vähän ja on koko ajan ihan miinuksilla, joten laihtuminen tulee jatkumaan. Sillä on ruokahalua kyllä, koska pyytää ruokaa yhtä aktiivisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkaan ei sitten syö kerrallaan kuin joku kymmenisen sekuntia. Vielä sillä kuitenkin on elämänhalua ja iloa; se kiipeää syliin ja kotiin tullessa kipittää keittiöön odottamaan ruokaa, raapii kiipeilypuuta jne.
Tajusin vasta eilen katsoa tarkemmin sen muita labra-arvoja ja siellä oli fosforikin sen verran koholla, että kävin heti ostamassa fosforinsitojaa. Lueskelin eilen paljon kissojen munuaisten vajaatoiminnasta. Tähän asti olin vältellyt tiedonhakua, kun olin ajatellut, että lopunaikaa eletään anyway. Mutta nyt kun kissa on reipastunut, niin tajusin lukemani perusteella, että näistä lopunajoistakin ("end state") voi tehdä vielä paljon siedettävämmät. Ja samalla olen tällä viikolla vähitellen hyväksynyt sen lähestyvän poismenon ja luotan siihen, että tunnistan, koska on oikea aika. Tunnistin sen hetken vanhan koirani kanssakin, niin miksi en nyt?
Sunnuntaina ja maanantaina olin ihan varma, että tällä viikolla ei treeneistä tule mitään, ja olin jo asennoitunut siihen, että tulee taukoa. Töissäkin vain nieleskelin kyyneleitä. Kissan tilan kohentuessa sitten oma mielikin keveni hieman ja jo tiistaina menin salille. Oli ollut tarkoitus käydä juoksemassa koiran kanssa, mutta vettä satoi kaatamalla, ja menin sitten salin juoksumatolle. Hölkkäilin ja juoksentelin kevyesti, välillä kävelin. Lopuksi kävin vielä venyttelemässä huolellisesti alaraajat, ja mikään paikka ei onneksi turhia aristellut.
Keskiviikkona tein yläkropalle treenin ja torstaina alakropalle. Yläkropassa keskityin selkään ja hauiksiin, mutta tein yhden liikkeen myös ojentajille ja pari olkapäille. Ja ojentajat ovat vielä tänäänkin aristelleet, ihan naurettavaa. Alakropalle tein samanlaisen treenin kuin edellisellä kerralla:
- 3 x 20 takakyykky / 3 x 12/puoli jalan ojennus taakse (vuorosarja, 30-40 s. palautus välissä)
- askelkyykky taakse (kahvakuulat käsissä) 3 x 12/puoli
- maastaveto 3 x 10
- lantionnosto 3 x 15
- vaakaprässi 3 x 20
Aika pitkiä sarjoja siis enimmäkseen, mutta tällä hetkellä mieli tekee enemmän tehdä niitä alakropalle. Mennään tällaisella lihaskuntoa ylläpitävällä treenillä nyt jonkun aikaa. Tuntuu siltä, että murheita pitää olla vähemmän, jotta jaksaa edes ajatella isompien rautojen liikuttelua ja lyhyitä sarjoja. Ruokakaan ei ole viime aikoina ihan älyttömän hyvin maistunut ja jouduin taas ottamaan vyön farkkujen kanssa käyttöön.
Keskiviikkona oli sillä tavalla hyvä päivä, että kun olin viikonlopun ja alkuviikon syönyt huonosti, ja kun kissan vointi koheni, niin nälkä palasi karmealla rytinällä. Satuin olemaan normaalista poikkeavissa työtehtävissä ja kävin hakemassa lounasta Fabianinkadun Zucchinista. Se on siis kasvisravintola, joka on auki vain arkisin klo 11-16, eli lounaspaikka. Jokaisen suomalaisen kasvisruokaa rakastavan must-kohde! Paikalla ei ole nettisivuja, ja joskus joku ruoka kuulostaa tylsältä, mutta en ole ikinä, ikinä, pettynyt. Annokset ovat isoja, herkullisia ja rakkaudella tehtyjä :). Keskiviikkona siellä sattui olemaan falafeleja, ja jono ulottui kadulle saakka. Palvelu on onneksi nopeaa, ja kaikki eteni vikkelästi. Pyysin ilman jogurttikastiketta, mutta heillä sattui olemaan vegaanivaihtoehtona soijajogurttikastike! Hyvä, etten laulamaan puhjennut, kun tuota ruokaa nälissäni toimistolle palattuani söin.
Eilen lauantaina sali oli viimeistä päivää auki ja kävin sitten vain tekemässä kuntopyörällä intervallitreenin. Hassua, miten tuo aamu tuntui joskus keväällä/kesän alussa tuolla salilla vähän pelottavalta, nuo isot naamajulisteet (joita oli joka huoneessa) ja se, että oli vaan yksin siellä isossa hämärässä tilassa.. Nyt se on näin loppukesästä/alkusyksystä tuntunut vaan jotenkin rauhoittavalta olla siellä ihan yksin, eikä ole haitannut soittolistalla pauhaava Kirkakaan.
Ensi viikolla aloitan treenit sitten Ryhdin salilla. Huomenna en välttämättä vielä ehdi (ainakaan aamusta, kun pitää olla töissä mahdottoman aikaisin), mutta tiistaina viimeistään kipitän sinne.
Edellisessä postauksessa energiaa tuntui vielä riittävän, tällä hetkellä mennäänkin toisenlaisissa fiiliksissä. Jos kaipaat jotain piristystä, inspiroivaa ja positiivista, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta. Tämä viikko on ollut henkisesti todella kuluttava. Alkuun tilitän vähän eläinmurheitani. Koira sai tikit pois ja eläinlääkäri sanoi, että alustavien tutkimusten perusteella pattirykelmä oli hyvälaatuinen kasvain. Sitä tutkitaan jostain syystä vielä lisää, mutta olen toiveikas (ja niin oli eläinlääkärikin) sen suhteen, ettei sieltä enää mitään löydy.
Kissakin kävi lääkärissä, se vaan jatkaa laihtumistaan. Vuoden alussa 4,15 kg, heinäkuussa 3,7 kg ja nyt enää 3,5 kg. Veriarvot kertovat karua kieltä: munuaisissa on joko krooninen tulehdus tai ne alkavat piiputtaa viimeisiään. (Jännä yksityiskohta muuten: lääkäri kertoi, että kissoilla munuaiskeräset toimivat sitä tehokkaammin, mitä vähemmän niitä on jäljellä. Toki niitä sitten jossain vaiheessa ei vain enää ole riittävästi.) Myös globuliiniproteiinit olivat koholla, joka viittaa krooniseen tulehdukseen tai kasvainsairauteen. Kissalla on siis krooninen maksatulehdus, ja nyt maksan ultrassa selvisi, että sidekudoksen määrä on lisääntynyt. Maksa-arvot kuitenkin ihan ok. Mitään varmaa ei kasvaimen suhteen oikein tiedetä, ellei oteta koepalaa ja eläinlääkäri on kuulemma ihan hiljattain ottanut koepaloja 15- ja 19-vuotiailtakin kissoilta ja oli sen suhteen ihan optimistinen. Mutta ei kuitenkaan halunnut lähteä tekemään sitä vielä.
Nyt mennään kuukauden verran antibiooteilla ja muilla lääkkeillä. Kun kolme kissaa ja yksi koira ovat kaikki erilaisilla lääkityksillä, niin ei enää oma pää pysynyt perässä ja oli pakko vähän excelöidä, tässä tämän sairaimman yksilön logi. En löytänyt googlen avulla mieleistä, joten piti itse väkertää.
Ennen kuin sain tämän login tehtyä perjantaina (torstaina siis oltiin lääkärissä), tuntui, että ajatukset hajoilivat aivan täysin. Olin perjantaiaamuna menossa täysin väärään paikkaan palaveriin; en nyt ihan toiselle puolelle kaupunkia, mutta melkein. Ja kun joku tiimiläisistä tuli kysymään jotakin, jouduin melkein toistamaan jokaisen sanan, ennen kuin ymmärsin mistä puhutaan. Mutta heti kun kaavio oli valmis ja olin työstänyt sen mieleeni, tuntui kuinka pään sisäinen kaaos alkoi olla edes joiltain osin järjestyksessä.
Tuo hirmuinen lääkecocktail menee muuten kissan kurkusta alas liivatekapselin sisällä. Etenkin Tramal (opioidipohjainen kipulääke) on hirvittävän pahanmakuista, mutta kapselin sisällä se menee helposti muutama muu lääke seuranaan. Kun kapseliin jää vielä tilaa, niin tursotan sinne vielä ravintolisägeeliä ja/tai maitohappobakteeritahnaa mukanaan.
Apea mieli on tietysti seurana, kun jossakin vaiheessa joudun varmaan tekemään sen viimeisen ratkaisun. Saattaa olla, että blogi hiljenee sitten ainakin hetkeksi, kun nyt jo näitä postauksia vähän väkisin väännän, sydän ei ole yhtään mukana tässä. Ja olisi varmaan lukijoidenkin kannalta mukava, että täältä löytäisi jatkossakin juttuja treeneistä, ravinnosta, mukavista kuulumisista tms. mitä lie, eikä vaan omaa ja lemmikkien sairauskertomusta..
Mitään hirveän kehittävää treeniä en ole nyt jaksanut edes ajatella, ei vain ole energiaa. Tässä alla listattuna tämän viikon treenit tähän mennessä:
- maanantai: 40 minuuttia hölkkää salin juoksumatolla, kun ulkona satoi rankasti. Mikään paikka ei erityisesti hermostunut ja hetken jopa ajattelin meneväni toistekin tällä viikolla lenkille. Mutta sitten päätin ottaa rauhallisesti, etten pilaa mitään kipeyttämällä taas itseni.
- tiistai: kuuden liikkeen selkä-hauis -treeni, josta oli vielä eilen selkä kipeänä! Leuanvetoja, pull downia, alataljaa. Hauiksille vasarakäännöt istuen, ez-tangolla seisten ja taljassa kahvoilla. Salille mennessä mietin, että teen molemmille lihasryhmille yhden liikkeen pienillä toistomäärillä, toisen liikkeen 10-12 toistoilla ja kolmannen pitkällä 20 toiston sarjoilla. Oli ilmeisesti riittävän uusi ärsykettä lihaksille, kun hauiksiakin pakotti toista päivää..
- keskiviikko: intervallitreeni kuntopyörällä
- torstai, perjantai: lepo
- lauantai: jalkatreeni salilla ja tunti kössiä. Nyt tuntuu siltä, ettei nälkä lähde millään. Olen jo syönyt kaksi lämmintä ateriaa tänään ja lisäksi puuroa, leipää ja banaania. Jalkatreenissä en käyttänyt mitään isoja painoja. Kyykkäilin syvään pelkän tangon kanssa pitkiä sarjoja, ja lisäksi tein mavea, pakarapotkuja, yhden jalan kyykkyä jne.
Kössiä pelatessa onnistuin lyömään yhden pallomme jemmaan hallin kattolampun päälle. Siellä oli kyllä sellainen rima, jonka päässä oli pahviputki ja sillä yritimme sitä saalistaa, mutta ei se tullut. Sen sijaan tuli jonkun muun pallo. Harmi, ettei se ollut tarkoituksiimme sopiva; se oli paljon jähmeämpi ammattilaispallo (keltaisella pisteellä). Jo aiemminkin tänään olin lyönyt pallon sinne, mutta silloin saimme sen tökittyä pois. Nyt se jäi sitten sinne, hmph. Tänään aloimme jo vähän laskea pisteitä, mutta huomasin, että vaikka peli hahmottui paremmin ja aika meni paljon nopeammin, niin tavallaan myös vähän passivoitui, kun huomasi, että toisen syöttö tai palautus oli laiton, niin ei edes yrittänyt vastata siihen. Heti kun luovuimme pistelaskusta, alkoi taas kunnolla juokseminen ja tavoite oli vaan osua palloon :).
Huomenna on tarkoitus tehdä ojentaja + olkapää + rintalihas -treeni salilla. Se onkin enää ensi viikon auki ja sitten syyskuun alusta treenit jatkuu siellä Tikkurilan Ryhdin kuntosalilla.
Toissailtana sain viimein aikaiseksi paistaa banaanipannukakkua. Tai lättyä. Tai muhjuuntunutta mössöä minun tapauksessani.. Ohje oli siis Heidin blogista, sotkin No Eggiä ja banaaneja keskenään, ja lisäsin mustikkapellavarouhetta sekä auringonkukansiemeniä. En malttanut uunissa paistaa, kun tein vain kahden banaanin annoksen, joten paistoin pannulla. Liian pienellä. Joten taikinaa oli siinä turhan paksusti. Ja siitä tuli sitten sellaista kokkelia.. Mutta miten hyvää kokkelia! Mies oli vielä tuonut töistä sopivan kypsiä banaaneja. Eilen kaupasta haetut hieman kahvasta vihertävät banskut ovat nyt tuolla kypsymässä.
Lounaaksi olen tällä viikolla syönyt taas vain salaatteja. Tofun sijaan proteiinin virkaa on nyt saanut toimittaa Palirrian valkoiset jättipavut. Muuten kokoan salaatin aina aika samaan tapaan: kahtaa eri vihersalaattia, kurkkua, tomaattia, porkkanaraastetta, ananasta, ak tomaatteja, avokadoa ja papusekoitusta. Välillä salaattitiskissä on myös kierrepastaa, niin saatan ottaa sitäkin, etenkin jos olen aamulla käynyt treenaamassa.
Vaikka tuossakin kuvan annoksessa on yli puoli kiloa salaattisekoitusta ja sitten nuo pavut päälle, niin ei se nälkä kauan pysy poissa.. Syön lounaan yleensä 10.30 - 11 aikaan, niin kyllä jo parin tunnin päästä on tarve välipalalle. Tällä viikolla loppuivat myös Clifin protskupatukat, enkä ole nyt aikeissa toistaiseksi tilata niitäkään lisää (säästölinjalla mennään). Jotain energiapatukoita kotona on, niitä olen kantanut töihin. Työpaikan kaapissa olikin vielä pussi maustettua soijaprotskua, niin sitä olen myös syönyt jogurtin ja banaanin kanssa. Omia nakdeja voisin myös taas pitkästä aikaa tehdä töihin mukaan. Nyt en ole vaan hirveästi jaksanut panostaa mihinkään suunnitteluihin tai kokkailuihin tämän alakulon vuoksi. Mutta kohta on ihan pakko, kun lounaskortilta loppuu saldo, enkä uutta viitsi nyt ladata, tai muuten syön vain kallista salaattia koko syksyn. Tällaisina aikoina toivon, että olisi vaan niitä energiapillereitä, joita voisin napsia tarvittavan määrän syömisen sijaan.
Aamulla olo oli kyllä todella synkkä. Varmaan jokin pohjakosketus tuli otettua tämän ranneasian kanssa. En tiedä oikein mitä tapahtui, selailin Fit-lehteä uudemman kerran ja luin taas naisesta, joka oli kuusi viikkoa liikuntakiellossa. Silmäni osuivat kohtaan: "Ilman fyysistä rasitusta voin kokonaisvaltaisesti huonosti. Halusin taas hikoilla!" ja kuinka hän oli mennyt BodyPumpiin tekemään sen, mitä pystyi. Tein päätöksen lähteä salille, tekemään edes jotain, saadakseni muuta ajateltavaa ja piristystä. Rannetuki käteen, enkä kirjoittanut mitään ohjelmaa, vaan menin vaan.
Normaalit lämmittelyt; viisi minuuttia vauhdikasta kuntopyöräilyä ja seitsemässä minuutissa tein lämmittävät verryttelyt. Sitten salin puolelle. Kyykkyräkit varattuna, ok. Smithiin siis. En muista koskaan kyykänneeni smithissä, enkä nyt kokeiltuani kyllä oikein tykännyt siitä. Liikerata tuntui jotenkin oudolta, enkä päässyt niin syvälle kuin tavallisesti kyykätessäni. Tosin lonkankoukistajatkin ovat nyt kireät, kun olen koko viikon vaan käynyt juoksemassa ja lenkkeillyt koirien kanssa. Hain smithissä oikeaa asentoa koko ajan, ja oli ehkä hieman huono olokin, kun olin juuri ennen salille lähtöä syönyt proteiinipatukan, eikä se kai oikein ollut ehtinyt laskeutua. Mutta en välittänyt. Tein neljä sarjaa, pudotin hieman painoja ja jatkoin askelkyykyllä. Siihen smith tuntuu minulla sopivan paremmin, yläkropan asento on kuitenkin pystympi. Tein tavallista ja juoksijan askelkyykkyä, ja hyvillä mielin jätin laitteen.
Sitten alakertaan, jossa tein kuusi sarjaa reiden koukistajia, nostin painoja joka sarjassa aina 2½ kilolla. Viimeisessä sarjassa meni enää 6-7 toistoa (seitsemäs siinä ja siinä, lasketaanko puhtaaksi). Sen päälle jouduin hetken odottamaan ja sitten sain tehtyä neljä sarjaa pakkaprässiä, matala prässi oli koko ajan varattuna. Viimeisenä jalkaliikkeenä tein reidenkoukistuksia jumppapallolla (leg curl on ball) kolme sarjaa.
Aivan lopuksi tein vatsalihaksille napakan treenin: kolme sarjaa siten, että 20 rutistusta ja heti perään lankkuun minuutiksi. Tuo vähän haastavuutta lankkuun, kun sen alle on jo hankittu uupumusta tiukkoja rutistuksia tekemällä. Minkään lisäpainon kanssa en jaksa kikkailla enää, ja nyt tämän käden kanssa se olisi ollut muutenkin hankalaa.
Käsi otti ihan pikkuisen itseensä, mutta ei pahasti. Venyttelin rannetta kotiin päästyäni ja haudoin lämpimällä. Salilla sain levypainot nosteltua smithiin yhdellä kädellä ja vähän jalalla auttaen. Kauheasti en joutunut puristamaan missään laitteissa. Siinä prässiin jonotellessani tsekkasin vähän, mitä erilaisia laitteita pystyisin käyttämään yläkropalle. Olkapäille oli vipunostolaite, mutta siinäpä se.
Tässä olen nyt päivän mittaan googlaillut erilaisilla "upper body workout with broken wrist" -tyyppisillä hakulauseilla ja törmäsin Isolatoriin. Tällä videonpätkällä näkyy ensimmäisen minuutin aikana, mistä on kyse:
Aikamoista. Britti-Amazonilta saisin tilattua tuollaisen, noin 137 eurolla. Todennäköisesti se jäisi halvemmaksi, jos tilaisin jenkeistä, vaikka menisikin tullit sekä verot. Pieni innostus iski. Maltan nyt kuitenkin vielä jonkin aikaa mieleni, ennen kuin isken tilausta sisään. Mutta siis mahtavaa, että tuollainen on kehitetty.
No, apuvälineitä tai ei, niin ainakin jonkinmoisen jalkatreenin pystyin tänään tekemään. Oli vähän tuntuman ja asennon hakemista, kun rannetta ei voinut käännellä miten sattuu. Hien sain pintaan ja pääkopalle tämänpäiväinen treeni oli tervetullutta terapiaa. Salille näytti lähtevän ihan eri ihminen kuin sieltä tuli pois.
Vähän olen miettinyt, että voisiko alttiuteni vammautua herkästi johtua jostain tekijästä, johon voisin vaikuttaa? Onko esim. ruokavaliossa liian vähän tuoreita kasviksia, liikaa proteiinia, jotain? Eikö niitä ole kaikenlaisia hapan vs. emäksinen juttuja, kai ne voisivat tällaisessakin asiassa noudattaa jotain pientä roolia? Kun tuntuu, ettei tämä ihan normaalia ole, että vähän väliä joku paikka on tiltissä. Vai onko kroppani vain niin jäykkä ja kireä, että venähdyksiä yms. sattuu helpommin, vaikka lämmittelenkin? Kun tuntuu, että tällaista on ollut aina, lapsenakin. Mutta silloin kaikenlaisista vammoista ja tapaturmista toipui aina kuin itsestään, muutamissa päivissä tai viikoissa. Nyt mietityttää, onko jotain, mitä voisin vielä tehdä - muuta kuin olla jatkossa ihan hemmetin huolellinen ja kaikenlaisia riskejä kaihtava. Joku crossfit nyt on ainakin kohdallani aivan täysin poissuljettu laji, olisin varmaan neliraajahalvautunut ensimmäisen treenikerran jälkeen..
Tällä hetkellä mieli on noin kymmenen kertaa valoisampi kuin aamulla. Näin se heittelee. Toivoa paremmasta on, taas vähän. Ja pysyn pois tuolta internetistä, ainakin niistä "näin minulle kävi" -jutuista.
Ei kai olisi pitänyt mennä lukemaan netistä muiden kokemuksia tästä samasta vaivasta. Nyt olen ihan varma, että tämä ranne ei parane koskaan. Alkuviikosta ajattelin vielä, että se on vain venähdys ja ottaa aikansa. Muutama vuosi sitten selkälihaksen venähdys kesti toipua kuutisen viikkoa. Ja se oli kuitenkin selkä, sitä ei sillä tavalla rasita päivittäin kuin kättä. Jos tietäisin, että kuusi viikkoa tämä vielä ottaa ja sitten se on terve, laittaisin käden pakkolepoon johonkin kantositeeseen. Mutta nyt näen vain mustan tulevaisuuden ja mieli on synkkä.
Nyt olen kaiken lukemani perusteella päätellyt, että tämä saattaisi olla De Quervainin tauti, peukalon pitkän loitontajan ja lyhyen ojentajan ahtauttava jännetuppitulehdus. Luin kauhukokemuksen Suomi24-sivulta; joku mies oli kärsinyt vaivasta pari vuotta, ja ranne oli leikattukin, mutta ilmeisesti oli mennyt vain pahemmaksi. Tällä hetkellä kivut ovat lievät, mutta pahenevat heti, kun teen jotain. Eilen nostelin vain muutaman kerran pientä sisarenpoikaani; mitä tuollainen 1,5-vuotias nyt painaa, ei paljon. Ja joka kerta vihlaisi ikävästi ja illalla käsi oli kipeä. Olen nyt hautonut sitä lämpimällä pyyhkeellä ja se auttaa katkaisemaan kivulta pahimman terän. En tarvitse särkylääkkeitä, mutta en voi oikein mitään tällä kädellä tehdä tai se kipeytyy. Odotan, että tulisi 7.2., pääsen fysioterapeutille ja hän sanoisi, että kyllä tämä saadaan kuntoon!
Tällä hetkellä on niin kurja olo, etten voi lukea mitään blogejakaan; turhaa itsensä kiduttamista katsoa kun muut treenaavat ja kehittyvät. Olo niitä lukiessa on kuin Pallokentällä -runon pojalla. Olkoonkin dramaattista, mutta silti.
Ehti vallan kuukausi vaihtumaan postauksien välissä; en ole sitä ihan vielä ehtinyt edes sisäistää, että vuoden viimeisiä päiviä mennään jo. Viime viikolla treenasin viidesti, joista kaksi kertaa tuli lauantaille. Kävin ensin aamulla hölkkäilemässä vähän jalkoja vetreämmäksi perjantain jalkatreenin jäljiltä. Sitten tein muutamia tunteja töitä ja menin salille tekemään yläkroppatreenin. Sepä ei sujunutkaan niin kuin Strömsön kuntosalilla. Voimat olivat kateissa ja niska-hartiaseudun jumitukset tuntuivat rajoittavan kaikkia liikeratoja. Mikään nosto ei tuntunut hyvältä mihinkään suuntaan. Neljänkymmenen minuutin räpistelyn jälkeen luovutin ja lähdin pois.
Sunnuntaina lepäsin, tein mustikkapiirakan (jota leipoessa toivoin, että minulla olisi Narrative-kamera blogiin otettavia kuvia varten), ja yritin availla tennispallolla tukkoisia hartioitani. Tuntuu muuten todella ilkeän ihanalta, kun käy pallon päälle makaamaan selinmakuulle, pallo johonkin oikein tiukkaan kipupisteeseen ja siitä käy nostelemaan käsiä kaaressa pään taakse ja takaisin kyljen viereen. Tähtiä näin! Mieskin on yrittänyt näitä tiukimpia kohtia pariin otteeseen hieroa, mutta taitaa vaatia nyt ammattilaista. Olen käynyt paikallisessa Hierontaotteessa, mutta paikan nettivarausjärjestelmä oli muuttunut tosi kökön oloiseksi ja näköiseksi, ja hierojalleni ei ollut vapaita aikoja kuin vasta joskus joulua edeltävälle viikolle. Vaikka minulla ei muuten ole mitään puhelinkammoa, niin tuollaiset ajanvarausasiat tykkään hoitaa mieluiten netin kautta, kun voin rauhassa katsoa omaa kalenteria ja ajanvarausta vuorotellen ja miettiä eri vaihtoehtoja.
Kun en ole vielä hierojalle päässyt, on alkuviikko keskittynyt jalkoihin. Eilen maanantaina tein kuntopyörällä intervallitreenin ja tänään salin puolella jalkatreenin. Kiireen vuoksi oli tehtävä vähän vähemmän sarjoja ja toistoja: viime aikoina olen tehnyt esim. kyykyssä 4 x 15 ja nyt tänään 3 x 12. Huomenna haluaisin mennä treenaamaan yläkroppaa, mutta vähän huolestuttaa, että tuleeko siitä mitään. Tässä koneella istuessanikin vasen hartianseutu kirraa koko ajan.
Perusarkilookki tältä päivältä
Jumitukset eivät sinällään masenna, pitäisi nyt vain päästä pian sinne hierojalle, jotta saadaan hoito alkuun. Sen sijaan muuten on ollut vähän alakuloinen olo. Onneksi koirat tulevat torstaina, ja pikkukoirakin perjantaina. Luin Body Gossipin postauksesta tavasta miettiä jokaisesta päivästä muutama hyvä asia, josta on iloinen tai kiitollinen. Joskus olen sitä satunnaisesti tehnytkin. Tänään kun lähdin töistä, oli tosiaan apea mieli ja jostain syystä kyynelkin pyki vähän silmäkulmaan. Mitään varsinaista isompaa syytä ei ollut, oli ehkä ikävä koiria ja vähän väsyttää pitkät päivät töissä. Niinpä sitten kotimatkalla junassa ja ratikassa kirjoittelin kännykän päiväkirjaan asioita, joista olin tänään iloinen. Huomasin, että näinkin allapäin löysin kuitenkin useita asioita, jotka oikeasti olivat ilahduttaneet. Mm. sen, että töissä kävi vierailemassa huumekoira, jota vällyytin hetken aikaa, ja se oli niin nuori ja elämäniloinen, että se oli kerrassaan päivän kohokohta. Menomatkalla töihin juttelin kivan työkaverin kanssa, joka on eri osastolla töissä, mutta jonka kanssa tehtiin aikoinaan aika paljon yhteistyötä. Lisäksi oli muutamia muita juttuja, joiden koin tuoneen parempaa mieltä. Yritän muistaa ottaa tuon nyt ihan tavaksi.
Kotona vielä ilahdutti kissa, josta on viime aikoina tullut kovin hellyyden- ja huomionkipeä. Se seurailee aamulla, tulee ovelle vastaan kun tulen töistä, pyörii jaloissa, tulee mukaan suihkuun ja nukkuu pesukoneen tai vessanpöntön kannen päällä, nukkuu kanssani päiväunet ja tulee sohvalle viereen polkemaan sohvatyynyjä pikku tassuillaan ja kehrää niin lujaa, että voisi luulla täällä hurisevan jonkun isommankin teknisen vempeleen.
