Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.

Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)

Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

Raskas treeni vaatii raskaat ruoat ja vähän vappupurnausta

Tänään on ensimmäinen päivä, kun jäsenyyteni Elixialle ei ole enää voimassa. Tuntuu oudolta olla nyt "saliton". Toissapäivänä kävin tekemässä siellä viimeiset treenit ja palautin kortin vastaanottoon. Eilen oli lepopäivä ja tänään kävin koiran kanssa aamulla juoksemassa.

Mutta jos palataan vielä viime kirjoituksen jälkeisiin tapahtumiin kronologisessa järjestyksessä.. Perjantaina 25.4. palasin siis töihin ja pidin treeneistä lepopäivää. Samoin lauantaina, sillä olinkin yllättävän rikki torstain treeneistä. Sumomaven tekniikka tuntuu olevan aina hakusessa ja välillä näemmä fuskaan ihan tarkoituksella, eli en vaan jaksa/viitsi työntää liikettä käyntiin niin alhaalta kuin pitäisi. Jokunen toisto siellä välissä siis lähtee vähän turhan pystyasennosta. Kipeimmin treeni otti kuitenkin olkapäihin, joita tuli treenattua penkissä ja pystypunnerruksissa. Koska A-ohjelmassa toistot ovat kaseja, otin pystypunnerrukseenkin isommat painot kuin aiemmin 12 toistoja tehdessäni. Vielä lauantaina olkapäät olivat aivan kosketusarat. Eipä näemmä tosiaan tarvitse vaihtaa kuin toistojen määrää (+ taakkaa siinä sivussa), niin lihas saa uutta ärsykettä. Tarkoitan siis, että vaikka liike on sama, niin silti sieltä on saatavissa uudenlaista tuntumaa.

Viimeisiä alkulämmittelyjä Elixialla

 Sunnuntaina oli taas B-ohjelman vuoro ja kieltämättä mukavuudenhaluinen mieleni pitää siitä enemmän. Siitä palautuminenkin on nopeampaa. Askelkyykky smithissä on henkisesti lastenleikkiä maveen verrattuna. Mutta kyllä tuossakin ohjelmassa on hetkiä, kun askarruttaa, teenkö oikein. Meneekö punnerrukset riittävän syvälle? Entä onko kroppa tarpeeksi suorana? Ja vipareissa sorrun usein ottamaan liian isot painot tekniikan kustannuksella.

Sunnuntaina tehtiin Chocochilin ohjeella Italialaista pastavuokaa. Siskon perhe oli päivällisvieraana ja sai kyllä aikamoisia ylistyksiä tämä ruoka, se oli niin hyvää. Tosin cashew-ricottaa tehdessä pääsi pari ärräpäätä, kun itsepintaisesti sotkin sitä sauvasekoittimella, vaikka se olisi ehkä meidän tehosekoittimessa tullut helpommin.

Itse tehty tomaattikastike, Setaron pasta ja cashew-ricotta tekivät tästä kyllä aivan verrattoman hyvää. Tehtiin ohje puolitoistakertaisena, joten siitä jäi vieraista huolimatta vielä evästäkin töihin seuraavaksi päiväksi. Työkaveri oli aivan varma, että vetelen jotain gourmet-lasagnea, kun lämmitin sitä mikrossa ja tuoksu valtasi taukotilan. Vakuuttelin sitten siinä, että ei tosiaan ole maitotuotteita tässä. Hassua, miten cashew-pähkinöistä ja tofusta voi saada niin juustoista :).

Tähän aikaan vuodesta alkaa normaalisti tehdä mieli kaikkia perunasalaatteja, varhaiskaaliwokkeja ja yleensäkin raikkaampaa ruokaa. Mutta nyt on ollut niin koleita päiviä, että mieli on tehnyt raskaampaa ja lämpimämpää ruokaa. Kulutuskin tuntuu olevan tällä hetkellä aika suurta, vaikka olen vähän leikannut aerobista puolta pois palautuakseni riittävästi salitreeneistä. Nyt uuden ohjelman alkuun palautuminen taas tuntuu ottavan aikansa ja etenkin mavepäivinä nälkää puskee tuon tuosta. Juoksulenkeille on tehnyt mieli, mutta olen yllättävän hyvin pystynyt nyt keskittymään riittävään lepoon varmistaakseni palautumisen. Ehkä monet rikkoontumiset ja ylilyönnit treeneissä ovat sittenkin opettaneet jotain.

Tiistaina tein siis viimeiset treenit Elixialla, ja ei se mave ehkä arkiaamuna klo 6.30 aikaan ihan yhtä vaivatonta ole kuin viikonloppuna klo 10-11 aikaan.. Tiistaina lounaan virkaa toimitti puolikas Subin patonki tofulla tuunattuna. Ei se nyt ihan riittänyt nälkää pitämään loitolla, mutta mukana oli onneksi välipaloja, nakdeja, omenaa jne. Ai niin! Sovittiin miehen kanssa, että nyt syödään herkkuja vain sunnuntaisin. Ja onpa muuten älyttömän paljon helpompaa pysyä itse ruodussa, kun mies on mukana tässä. Hän on vielä niin itsepintainen ja ehdoton, että kun jotain päättää, niin sen myös toteuttaa. Eihän siinä itsekään kehtaa sitten napostella töiden jälkeen edes sitä jotain pientä hyvää ruoan päätteeksi, kun toisen itsekuri on noin rautainen.

Tähän toki lähdettiin minun aloitteestani ja jouduin sitä vähän hänen kanssaan työstämäänkin, mutta kun totuus on se, että hänellä se herkuttelu oli alkanut muuttua jokapäiväiseksi ja näkyä jo fysiikassa, niin lähti mukaan. Ensin mutisten ja sitten se muuttui ehdottomaksi. Aloitettiin tämä siis ennen pääsiäistä, eli nyt on pari sunnuntaita takana. Viime sunnuntaina tuon pastavuoan päätteeksi syötiin korvapuustit, ja kyllä pulla maistui ansaitulta :). Mennään nyt näin ainakin kuukauden verran. Toukokuun lopussa vietetään viikonloppu Tukholmassa, joten siellä kyllä varmaan tulee höllättyä tästä. Mutta ei se sunnuntaisin ja matkoilla olisi lainkaan paha linjaus pysyvästi!

Nyt näiden parin sunnuntain pohjalta olen huomannut, että se herkuttelu ei jää päälle, vaikka aluksi sitä vähän pelkäsinkin. Että sitten sitä sunnuntaita valmistelee suurinpiirtein koko viikon ja kasaan kauheat odotukset ja herkut kaappiin odottamaan. Mutta eipä nyt ole ainakaan niin käynyt. Ehdotin miehelle vielä, että pyritään siihen, että herkutellaan jollain itse tehdyllä. Että ei kannettaisi mitään irttarisäkkejä joka sunnuntai tänne. Itse tehdyt korvapuustit tai marjapiirakka on jotenkin ajatuksena kivempi; sen eteen on nähnyt hieman vaivaa ja onhan se nyt hyvänen aika paljon parempaakin ihan heittämällä! Tai riippuu tietysti, mitä tekee mieli, mutta itsellä aika harvoin on nimenomaan irtokarkkimielitekoja, vaan yleensä vain jotain makeaa. Mutta ei nyt tehty siitä mitään päätöstä, enkä ole tässä suunnitellut ensi sunnuntaiksi yhtään mitään. Onneksi olen spontaani luonne, eli katson sitten sunnuntaina, tekeekö mieli mitään ja jos tekee, niin mitä. Ei ole tarvetta käydä hamstraamassa herkkuvarastoja. Niin, ja ensi sunnuntain olenkin hoitamassa parin kuukauden ikäistä veljentytärtäni koko päivän, eli siitä tulee vähän erilainen sunnuntai muutenkin.

Eilen oli taas välipäivä treeneistä ja tänään kävin aamulla koiran kanssa juoksemassa seitsemän kilsan lenkkimme. Oli aika kolea ilma, ja aamupuuron ohella piti juoda iso muki teetä, jotta sulaisin. Ei sentään satanut ja aurinkokin vielä silloin vähän pilkahteli. Kyllä kulki askel kevyemmin kuin edellisellä juoksulenkillä, josta olikin jo yli viikko. Loman päättyessä olivat nimittäin viimein nytkähtäneet nesteet tästä kropasta liikkeelle, niin kuin ounastelinkin. Paino hulahti alas pari kiloa kahdessa vuorokaudessa. Erikoinen tuollainen yli viikon kestänyt tiukka nestejumi. Tänään tein hieman omasta päästä soveltaen suolaisen piirakan. Keskustassa jakoivat pääsiäisen alla Alpron soijapohjaisia kasvis"kermoja", ja niitä oli kaapissa muutama, niin käytin tällaiseen piirakkaan.

Täytteenä on purjoa, paprikaa ja savutofua ja tuo päällä oleva mössö on siis Cheezlyn mozzarella-soijajuustoa ja soijakermaa. Mies sai tästä hieman kuulemma kinkkupiirakkaviboja, mutta minua se ei haitannut (en koskaan lopettanut lihansyöntiä siksi, että se olisi pahaa. Päinvastoin, söin vaikka raakaa jaukkista suoraan paketista.. ).

Mausteena tuossa on mustapippuria, timjamia ja persiljaa, jotka sopivat kaikki oikein hyvin. Paprikaa olisi saanut olla enemmänkin, mutta vaikka ei sitä tuossa kuvassa kauheasti näy, niin kyllä sitä tasaisesti ympäri piirakkaa kuitenkin oli. Ehkä voisi seuraavalla kerralla laittaa kaikkia erivärisiä paprikoita, vihreää, keltaista ja punaista. Hyvää tuosta joka tapauksessa tuli meidän molempien mielestä ja siitä voisi tulla vaikka vappuperinne.

Eipä me juuri vappua juhlisteta mitenkään. Juuri sitä itsekseni tuossa mietin, kuinka turha juhla se on nykyisin. On tietysti kiva, että on erilaisia arkipyhiä ja niihin liittyy varmaan ihmisillä erilaisia perinteitä ja fiiliksiä. Mutta sanotaanko nyt näin, että vappu on minun makuuni aivan liian kostea juhla, ja tuntuu kurjalta ajatella kaikkia niitä lapsia (ja myös lemmikkejä), joille vappu on vain yksi ahdistava päivä kun isä/äiti juo liikaa ja käyttäytyy oudosti tai jopa aggressiivisesti. Sorry, ei ole tarkoitus kenenkään vappufiiliksiä tässä latistaa, mutta itse tosiaan suhtaudun tällaisiin alkoholinhuuruisiin juhliin vähän varauksella. Toki mikä tahansa muukin juhlapyhä tai viikonloppu on aivan yhtä hyvä syy juoda, mutta kyllähän vappu ja juhannus ovat suomalaisille ne isoimmat ryyppäysbileet. Olisi kiva, jos oikeasti juhlistettaisiin kevään alkua ja keskikesää ja perinteet olisivat tervehenkisiä ja positiivisia.

Mutta se siitä angstista.. Kuten mainitsin, niin olen vähän aerobisia karsinut. Olen ajatellut, että yksi pk-lenkki ja yksi intervallitreeni viikossa voisi olla ihan maksimi nyt kun haluan salitreenien kulkevan jouhevasti. Toistan itseäni, mutta hyötyliikunta ja koirien kanssa lenkkeily kuluttaa niin paljon, että siihen päälle useampi aerobinen harjoitus viikossa söisi kehitystä liikaa. Viime vuonna PT-Timpan valmennuksessa kiristellessänihän tein sen virheen, että en huomioinut tuota koirien kanssa liikkumista lainkaan, joten dieetti oli aivan liian ankara, vaikka sitä paria yksittäistä repsahdusta lukuunottamatta tunnollisesti noudatinkin. Rasvaprosentti oli viimeisessä mittauksessamme alle 19, ja se oli minulle liian alhainen. On hämmentävää lukea välillä joidenkin bloggareiden Inbody-tuloksia, kun rasvat ovat jossain 15 tuntumassa ja silti kaikki pelaa ihan normaalisti. Kyllä on ihmisten kropat erilaisia..

Minullahan siis hormonitoiminta alkoi kiukutella jo siinä vaiheessa, kun olin kiristellyt kuusi viikkoa ja paino oli hieman alle 50 kiloa. Lopulta kesti syksyyn asti, ennen kuin se normalisoitu. Vain yhdet menkat jäivät pois, mutta kesti siis puolisen vuotta, ennen kuin kierto palautui säännölliseksi. Se vähän herätti. Etenkin kun kiristelyn lopputulos ei ollut oikeasti mikään kisakunto tai tiukka lihapaketti. Olo oli enemmänkin sellainen kuiva ja hintelä "suonet-näkyy-ja-pari-vatsapalaa". Nyt en pidä tiukkaa kalorivajetta, vaan yritän vain syödä puhtaasti suurinpiirtein kulutuksen mukaan ja jättää ne herkut sunnuntaihin. Tavoitteenani on maltillinen kropan muokkaus, eli jos vaikka puolen vuoden päästä olisi jo jonkin verran enemmän lihasta tässä rungossa ja rasvat voisivat pysyä nykytasolla. En siis tiedä rasvaprosenttiani, eikä ole tarkoitus sitä mittauttaakaan, vaan ajattelin ihan peilistä seurata kropan muuttumista. Tällä hetkellä painan 53 kiloa, eikä ole minkäänlaisia aikeita pudottaa siitä yhtään pois.

Tarkoitus on pitää erillinen 1-2 viikon pituinen voimajakso aina silloin tällöin ohjelmaa vaihtaessa. Viime loppukesän ja syksyn voimaharjoittelusta jäi vähän pelko oman fysiikan kanssa. Tuntui, ettei kroppa kestänyt voimaharjoittelua ihan odotetusti ja forkut alkoivat reistailla. Joten nyt en ainakaan alkuun ota sen pidempiä voimajaksoja, ja noilla viikoillakin taidan pitää treenimäärät maltillisina, esim. kaksi treeniä viikkoon ja kunnolla ruokaa tankkiin. Kropan muokkauksen ohella ja/tai oikeastaan ensisijainen tavoitteni onkin pysyä vain terveenä.

Hei, ja olen tänään venytellyt kelloon katsomatta alakropan lihaksia! Pieni askel minulle (tosi pieni, koska olen niin jumissa), mutta iso henkisesti. Huomenna olen vapaalla ja lähden etsimään itselleni uutta salia, toivottavasti löydän hyvän ratkaisun.

Liikutko määrä edellä vai liikkumisen ilosta?

Olen vähän lipsunut tavoitteestani olla tekemättä samoja lenkkejä perätysten. Samaa matkaa tulee nykyisin juostua, ja viime viikolla kaikki aika lailla samaan tahtiinkin koiran kanssa, joka joinain aamuna on enemmän nuuskuttelevalla tuulella ja toisina taas tekee vaan pikaiset tsekkaukset. Yhtään intervallitreeniä en tehnyt. Tässä viime viikon liikkumiset:

Ja tältä viikko näytti FitBitin koosteessa:

En tiedä, onko tuota FitBitiä nyt tänne tarpeen joka viikko laittaa tai enää ollenkaan? Nyt olen kolme viikkoraporttia saanut ja aika lailla samoja lukemia ne kaikki näyttävät. Noissa kilometreissä ja askeleissa on siis mukana kaikki juoksulenkit, koirien ulkoilutukset ja kaikki arkinen kävely, oli se sitten työpaikan taukohuoneeseen ja takaisin tai pidempi pyrähdys.

Viime viikolle tuli vain yksi salitreeni, ja sinnekin piti lähteä heti kun inspiraatio iski, koska se ei hirveän usein ja voimakkaasti tällä hetkellä ilmaannu. Olin jo vähän luovuttanut sen suhteen, että viime viikolla pääsisin salille kertaakaan. Ja kun kirjoitan "pääsisin" tarkoitan "saisin aikaiseksi mentyä". Mutta sunnuntaina aamulenkin ja aamupalan jälkeen oli hetken aikaa sellainen olo, että nyt. Ja tartuin siihen tunteeseen samantien. Päivälle oli muuta ohjelmaa suunnitteilla (veljen vastasyntynyttä tytärtä oli tarkoitus käydä moikkaamassa), joten treenille ei olisi ollut myöhemmin päivällä enää aikaa. Tai no, illalla ehkä sitten taas olisi ehtinyt, mutta todennäköisyys sen toteutumiselle olisi ollut aika minimaalinen.

Vaihdoin treenivaatteet ja laitoin itseni liikkeelle niin nopeasti, etten jäänyt edes palkkaria valmistelemaan. Ajattelin, että niidenkin jauhojen mittailemiseen kuluva aika olisi aikapommin tavoin tikittänyt ja syönyt vähitellen sitä tarmokkuutta, jonka kaikki rippeet tarvitsin päästäkseni salille. Nyt kun kaikki salipäivät ovat jalkapäiviä ja niissäkin liiikkeet aika lailla niitä samoja toistuvia, niin salilla käyminen on tällä hetkellä kuin olisin päiväni murmelina-elokuvassa päähenkilönä.

Salilla tein siis viime aikojen tapaan askelkyykkyä, tällä kertaa smithissä. Siinä kyllä sai keskittyä vähemmän tasapainoon, mutta sen vuoksi kai liike tuntui jotenkin liian kevyeltä, vaikka taakkaa olikin 50 kiloa (tai no, 49 jos tarkkoja ollaan). Siirryin sitten vapaalla tangolla kyykkäämään, sieltä prässiin, ja lopuksi tein laitteessa reiden ojentajia ja koukistajia. Painoja sain laittaa tällä kertaa lisää prässiin ja koukistajiin (eli takareisilaitteessa). Näköjään kerran viikossakin voi jalat treenata, tehdä juoksulenkkejä ja syödä ihan normaalisti ja silti salitreenissä voi tulla kehitystä. Ja aika masentavaahan se olisikin, jos kehityksen eteen pitäisi jatkuvasti tehdä hulluna töitä.

Viime viikko sai miettimään omia treenimääriä ja sitä, kuinka usein varsinkin treeniblogeissa näkee ajatusta, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan. Jotenkin tuntuu siltä, että osa siitä sellaisesta sekoaisin -puheesta on tekemällä tehtyä; on niin hienoa olla riippuvainen liikunnasta ja treenata 16 tuntia viikossa. Vaikka oikeastaanhan tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään hienoa, että treenaaminen on pakkomielteistä ja on niin henkisesti heikoilla, että kevennetty viikko tai ajanjakso elämässä ajaa heti ranteet auki -fiiliksiin. Olisin itsekin joskus pitänyt tätä nyt kulunutta viikkoa treenimääriltään heikkona tai vähäisenä ja tuhahdellut, että ei tämä mitään ole. Nyt olen ihan tyytyväinen, hei - sentään neljä treeniä ja siihen päälle arkiaktiivisuus, luomuliikunta. Monipuolisempaa liikkumiseni voisi olla, sillä nythän se painottuu tuohon jalkapuoleen kaikilla tavoilla. Mutta olosuhteiden pakostahan se nyt on näin. Sulkapalloakaan en ole päässyt pelailemaan, kun treenikaveri ei ole ehtinyt. Sitä sentään voisi tällä hetkellä pelata.

Viime vuonna kun aloitin treenit pt:n kanssa, yllätyin siitä liikunnan määrän vähäisyydestä. Kolme salitreeniä viikossa, yksi 30-45 minuutin juoksulenkki ja yksi puolen tunnin venyttely oli muistaakseni siinä ihan ensimmäisessä ohjelmassa, jonka mukaan mentiin 6-8 viikkoa. Tuollaisilla määrillä kuitenkin tuli jo ihan kunnon kehitystä. Ja aikaa jää kaikkeen muuhun kivaan elämässä. Toki liikkuminen itsessään on kivaa, ja sinänsä hyvä syy. Mutta jos liikkumisen määrät tuntuvat itseisarvolta ja vähentäminen ahdistaa ajatuksena, niin on varmaan hyvä tarkastella suhtautumistaan treenaamiseen kriittisesti. Itse kävin tuon keskustelun itseni kanssa vuosi sitten, ja eihän se mukavaa ollut tajuta, että olin ollut ylpeä nimenomaan harrastamani liikunnan määrästä enkä niinkään laadusta. Ja kyllä välillä vieläkin fiksaudun liikaa numeroihin, kun olen sen tyyppinen luonteeltani, että kiinnostaa kaikenlainen mittaaminen.

Pakollinen fysiikkaraportti: ranne on tosi kipeä. Koiria taluttelen tällä hetkellä enimmäkseen yhdellä kädellä, koska talutushihnojen siirtely kädestä toiseen särkee. Ikävää on ollut huomata, että kipuun tavallaan turtuu, se tulee osaksi elämää ja lannistaa. Eilinen fyssarikäynti peruuntui, kun tuli viesti, että hän on jumissa Torinossa ja pääsi Suomeen vasta tänään. Uusi aika ei sopinut omaan aikatauluuni, kun olen hammaslääkärissä. Mutta huomenna olen menossa käsikirurgin vastaanotolle (jonne näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt mennä jo tammikuun alussa), se sitten tarkentaa jatkotoimenpiteet fyssarin suhteen. Huomenna olen ottanut työpäivän vapaaksi muutenkin, sillä ohjelmassa on operaatio Kanit 2 - lauma harvenee.

Viikkotreenejä pitkästä aikaa

Juuri kun pari postausta takaperin valittelin, etten palaudu kunnolla neljää viikkotreeniä varten, niin tälle viikolle tuli vahingossa viisi salikertaa. Kirjoittaessani edellistä lausetta olin vielä siinä käsityksessä että kävin neljästi salilla, mutta tuli tunne, että pitää tarkistaa ja niinhän tuo heiaheia näyttää viittä kertaa.

Maanantaina: selkä+rinta. Tein vähän varovasti, kun oli vielä vähän tukkoinen olo, mutta sarjapainoissa ei muutoksia flunssaa edeltäneeseen aikaan.

Tiistaina ja keskiviikkona piti olla aikaisin töissä. Kävi mielessä mennä töiden jälkeen salille, mutta puhti oli kateissa ja ajattelin, että voisi olla hyväkin tehdä paluu salille vähän rauhallisemmin, eli pari lepopäivää koin ihan tarpeelliseksi.

Torstaina kävin tekemässä jalkatreenin. Yksi liike (juoksijan askelkyykky) jäi uupumaan kokonaan ja muutenkin oli todella heikko olo. Takareisikoukistukset aloitin 35 kilolla, kun ennen flunssaa tein jo 37,5-40 kilolla. Tuo 35 kiloakin oli ihan hirveän raskas ja viimeiset toistot menivät täysin epäpuhtaasti. Masensi ja kaksi viimeistä sarjaa tein vain 25 kilolla. Etureiden ojennuksissa puolestaan ei ollut kuin yhden painolevyn verran pudotusta, eli 55 kilolla tein. Ennen flunssaa sarjapainot tuossa olivat 55-57,5 kg päivästä riippuen.

Prässissäkin tuntui, että kelkka romahtaa päälle, ei vaan jaksa. Sykkeen kohoaminen tuntui epämiellyttävältä ja tässä kohtaa aloin jo hieman pelätä, että kroppa ei ole vielä ihan treenikunnossa. Flunssa oli jotenkin tavallista sitkeämpi ja ärsyttävämpi.

Perjantain salipäiväkirjan kohdalla onkin iso surullinen naama. Treenasin käsiä & olkapäitä ja osassa liikkeitä jouduin pudottamaan sarjapainoja 3-5 kiloa, kun ei vaan millään lähtenyt. Otti oikeasti päähän niin paljon, että meinasin jossain vaiheessa pakata kamat kasaan ja lähteä kotiin. Hauiskääntöjä taljassa tein syyskuussa 21 kilolla ja nyt 16 kilolla! Ojentajilla sarjapainot putosivat kolmisen kiloa.

Siinä kohtaa alkoi jo mietityttää, mistä yleinen heikko olo johtuu. Olin treenaamassa poikkeuksellisesti ilta-aikaan, kello oli lähempänä kahdeksaa, mutta olin ihan virkeä ja mielestäni myös ihan hyvin syönyt tuona päivänä. Toisaalta nyt kun olen pitänyt noita gluteenittomia päiviä, niin en ole ihan jaksanut panostaa vaihtoehtoihin, eli hiilarin saanti ei ole ollut aivan optimaalista. Nyt olen viikonloppuna syönyt ruisleipää ja muutenkin tankannut hiilaria enemmän; pottua ja punajuurta, puuroa ja hedelmiä. Ensi viikolla on parempi lähteä taas sarjapainot nousuun tai ainakin palautua pikkuhiljaa flunssailua edeltävälle tasolle!

Eilen lauantaina mieli poltteli salille, mutta kun jalat olivat palautumatta torstain treeneistä ja käsiä oli rääkätty edellisenä päivänä, niin mietin, että menen salille venyttelemään kun ei siitä kotona mitään tule. Salille päästyäni suunnitelma oli jo hieman jalostunut, ja otinkin venyttelyn alle puoli tuntia kestävän intervallitreenin pyöräilemällä. Olin jo kahden vedon jälkeen valmis luovuttamaan, mutta psyykkasin itseäni samaan tapaan kuin yleensäkin: annan itselleni luvan lopettaa koska vaan, mutta "katsotaan nyt ainakin yksi veto vielä". Ja sittenhän niitä on jo kolme, niin kyllä nyt neljännenkin pystyy vielä tekemään. Psyykkaus jatkuu niin, että neljähän on tosi hyvä määrä, mutta intervallitreeniohjeissani on 5-6 vetoa. Joten nyt ollaan jo näin pitkällä, että se viides kyllä rutistetaan vaikka väkisin. Ja kun viides on tehty, niin voi vitsi, irtoaiskohan tästä vielä se kuudeskin, kokeillaan ainakin! Jos ei loppuun saakka niin ainakin puolikas veto (30 sekkaa)! Oho, menee se toinenkin puolikas, ei voi jäädä näin vähästä kiinni.

Tuollaiset välitavoitteet ovat minulle tuttuja jo lapsesta saakka. Muistan, kuinka luin joskus 90-luvun alussa Tuuli Matinsalon haastattelun jostain ja hän kertoi psyykkaavansa itseään vähän samaan tyyliin; "tuolle lampputolpalle nyt ainakin jaksaa juosta vielä", ja kuin huomaamatta tuosta ajattelusta tuli myös osa minun treenaamistani jo lapsena. Aina en jaksanut lähteä juoksemaan, mutta mietin, että pyrähdän nyt ainakin kerran tuon pururadan ympäri (1,83 km), niin saan vähän happea ja hien pintaan. Ja kun oli kerran mennyt, niin ei sitä nyt viitsinyt yhteen kierrokseen jättää. Viisi kierrosta oli vakiomittani lukioaikoina ja lopussa juoksin täysillä kotiin n. 300-400 metrin matkan. Kun on itsellä lupa lopettaa koska vaan, kunhan vaan x-määrä (joka on tosi helppo ja saavutettavissa ilman mitään hirveitä ponnistuksia) on suoritettu, niin kaikki sen ensimmäisen jälkeen on plussaa.

No mutta, kuntopyörän selässä keksin, että voisin tehdä sen perään tiukan vatsalihastreenin ja näin siinä kävi, että löysin itseni tekemästä vatsoja:

- kierto taljassa (ns. halonhakkaajaliike) 3 x 12/puoli
- rutistus taljassa (köysi niskassa) 3 x 12
- jalkojen nosto dippitelineessä 3 x 15
- vatsarutistukset matolla ja jalkojen potku eteen vuorosarjana 3 x 12/15
- kylkilankkurutistukset 3 x 15/puoli
- hoover loppuun 2 x 60 sek

Ja tämän päälle jaksoin vielä venytellä 20 minuuttia, hihhei! Oli aika sankariolo, kun tulin takaisin kotiin. Mentiin sitten leffaan ja siellä söin tavoistani poiketen popcornia. Yleensä nappaan mieheltä pari kourallista, mutta se jää siihen. Nyt taisin tuhota kolmasosan koko sammiosta.

Tänään sitten aamulenkillä mietin, että miten hitossa teen viikon voimatreenini, kun takareidet ovat edelleen ihan hemmetin kipeät ja samoin ojentajat. Googlailin vähän kaksijakoisia ohjelmia, joissa olisi jonkinlainen etukroppa/takakroppa -jako, mutta en jaksanut sitten syventyä niihin, vaan päätin, että menen ja teen sen, minkä pystyn.

Eli tänään sunnuntaina treenasin viidennen kerran tällä viikolla. Molemmat kyykkyhäkit olivat alkuun varattuja, joten aloitin penkki/leuanveto -kombolla. Penkki meni odotetusti, mutta leuanvedoissa iski taas päälle heikko olo ja sen myötä vitutus. Kolme ensimmäistä sarjaa meni ok, mutta sen jälkeen oli pakko turvautua pomppuihin; parissa sarjassa viimeiseen toistoon ja viimeisissä sarjoissa kaikkiin :/. No, jarruttamalla alas ja jarruissahan sen huomasi, että ojentajat eivät tykkää ollenkaan, kipu ei ollut erityisen lievää. Hassua kyllä, penkatessa en juuri kipua huomannut, eli sain liikkeen aika hyvin kohdistettua rintalihoille. Penkissä tosin painoa oli vain 30 kiloa, eli pari kiloa jouduin siitäkin pudottamaan. Mutta siis arvelen, että ojentajien puutteellinen palautus oli ainakin osasyy kehnosti menneisiin leuanvetoihin.

Koska romanialainen mave olisi ollut liikaa takareisille, tein mavea perinteiseen tyyliin viisi sarjaa. Siinä takareidet eivät kuormitu niin pahasti ja muutenkin tuntui siltä, että sain lantiolla työnnettyä tavallista paremmin kuorman liikkeelle. Maven lisäksi vauhtipunnerrus ja hauiskäännöt menivät ihan hyvin, dipit jätin tekemättä kokonaan. Forkut ovat kyllä nyt kovin kipeät.

Mutta venyttelin tämänkin treenin päätteeksi parikymmentä minuuttia, tästä saattaa tulla jopa tapa - tosin vain viikonloppuisin tai vapaapäivinä tehtyihin treeneihin. Tai iltatreeneihin. Arkiaamuina venyttelylle ei vaan jää aikaa, ja illalla en useinkaan muista enää.

Outo viikko, ei yhtään minun tyylinen. On treenattu illalla ja venytelty kahdesti ja salille on menty, vaikka treenit ovat menneet kehnosti. Ja viisi treeniä koko viikon aikana, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin aloitin tämän postauksen.

Hiilari kaipaa kaveria tositarkoituksella

En ole matalahiilihydraattisen ruokavalion ystävä, mutta myönnän kuitenkin, että minulla nopeiden ja makeiden hiilihydraattien nauttiminen saattaa helposti johtaa ylilyönteihin. Helposti käy niin, että runsashiilihydraattisen aterian jälkeen tuntuu siltä, että kaipaa jälkkäriksi jotain, edes pientä hyvää. Saatan nappaista muutaman rusinan tai palan tummaa suklaata, joskus jogurtin. En stressaa tuosta, sillä toisinaan pystyn hyvinkin vastustamaan kiusausta, eikä kyseessä ole piintynyt tapa. Nuo määrätkin ovat todella kohtuullisia.

Kiristellessäni pyrin pitämään hiilarien saannin lähempänä 40 % päivittäisestä energiansaannistani, mutta nyt olen nostanut hiilarin määrää etenkin treenipäivinä, ja tällöin se muodostaakin noin puolet päivän energiansaannista. Perunaa, ruisleipää, kaurapuuroa, mysliä, banaania, marjoja..  Pastaa ja riisiä en ole syönyt vähään aikaan, mutta en niitä ole erityisesti pois karsinut. Paitsi tosiaan lasagne, sitä tehtiin nyt parina viikonloppuna putkeen sellainen satsi, että olisi riittänyt kaikille naapureillekin. Sitä olen töissä syönyt eväänä, pastaruokiinhan se menee. Mutta tuo 40% tuntuu yleisesti ottaen sopivan minulle paremmin ja vähentävän kaikenlaisia lisähiilarihimoja. Näin treenipäivinä tuntuu, että saisi lappaa kaksin käsin ruokaa ja mikään ei riitä.

Tämä viikonloppu on kulunut aika tiiviisti keittiön puolella. Eilen kokkasin kaksia erilaisia kasvispihvejä, joista kikherne-kesäkurpitsapihvit nousivat välittömästi suosikkiruokalistalleni. Sen sijaan kikherne-tofupihvit eivät olleen niin iso suksee, sillä käytin pestona Pirkan Arrabiataa, jossa olikin chiliä, eikä se ihan iskenyt. Nämä eivät pysyneet niin hyvin kasassakaan, gluteenijauhot olivat noiden toisien pihvien salaisuus ja tekivät niistä jopa sopivasti sitkeitä. Epämuodikkaasti en karttele gluteenia lainkaan, ja hieman jopa huvitti, kun eräällä keskustelupalstalla ennakoitiin, että kyllä siitä minulle vielä ongelmia koituu. Suolinukkani tulee tuhoutumaan ja ties mitä vielä. No, niitä ongelmia odotellessa nautin seitanistani ja muista gluteenipitoisista ruoista hyvällä ruokahalulla.

Lisäksi tein jälleen kerran bataatti-kookoskeittoa pakastimeen, joten nyt on eväät valmiina taas vähäksi aikaa. Mies keitteli illalla vielä kuusi litraa riisipuuroa (kauramaitoon), ja tehtiin tänään karjalanpiirakoita. Minä pyörittelen pohjat ja mies täyttää, rypyttää ja paistaa (+ käyttää rasvasulassa). Itse tehdyt karjalanpiirakat ovat kyllä jotain niin käsittämättömän hyviä. Niiden kanssa vielä pannu Jääomena-teetä, niin ei voi kuin vain huokaista syvään tyytyväisyydestä.

Nyt onkin sitten edessä arviolta parin viikon mittainen tyystin koiraton aika. Koirien kanssa tulee niin paljon oltua ulkona, että harmittaa jo ennalta se hyötyliikunnan määrä, minkä menetän. Sillä on ihan kunnon merkitys päivittäiseen energiankulutukseen. Tokihan voin lähteä itsekseni kävelemään tai käydä lainaamassa siskon koiria, tai täyttää vajeen muulla liikunnalla, mutta ei se nyt vaan ole yhtään niin kätevää, kuin tässä yks kaks kotona ollessa vaan päättää, että nyt kipaisen noiden kanssa lenkillä. Aamutkin alkavat niin hyvin kirpakassa loppukesän/alkusyksyn kuulaudessa, että on varmaan ihan pakko ottaa jonkinlainen oma aamulenkki nyt ohjelmaan täksi aikaa. Tuolla kypsien omenoiden tuoksussa on vain niin oma fiiliksensä kävellä.

Tänäänkin olen kävellyt koirien kanssa jo lähemmäs kolme tuntia (kaksi tunnin lenkkiä ja yksi reilun puolen tunnin) ja iltalenkki on vielä tekemättä. Tultiin puoli kuuden aikaan edelliseltä lenkiltä ja loppuiltapäivän aurinko paistoi vielä todella lämpimästi. Joku pikkupoika oli ongella pelkät uimahousut päällä ja istuessaan siinä aurinkoisella rantatörmällä ruskettuneena ja laihana tuli vain jotenkin nostalginen ja haikea fiilis lapsuuden kesistä, ja niistä ajoista kun oli vielä lämmintä ja illat valoisia, mutta koulupäivinä piti kuitenkin olla aikaisin nukkumassa.. Tämä aika on kyllä nyt just ihan parasta aikaa! Suomen vuodenajat ja ilmasto ovat minun makuuni. Kulunut kesä oli jotenkin aivan täydellinen; ei ollut pitkiä kärsimyshellejaksoja,  mutta silti riittävän lämmintä ja helteitäkin oli sopivasti. Yöt olivat mukavan viileitä ja sain nukuttua hyvin. Ei ollut liian kuivaa (vaikkakin juuri siinä rajoilla), ja silloin tällöin tuli sadettakin. Mansikat kypsyivät nopeasti ja mustikallekin ehdin.

Tällä viikolla en ole ihan tyytyväinen hikiliikunnan määrään, vaikka ulkona on tullut oltua todella paljon. Kolme salitreeniäni suoritin ihan ohjelman mukaan ja siihen olen tyytyväinen. Palauttava lenkki jäi kuitenkin tekemättä ja venyttelyt (vielä ehtisin tänä iltana kyllä venytellä oikein hyvin!), ja siinä suhteessa annan itselleni sapiskaa. Ensi viikkoon lataan kaikki paukut: kun ei kerran ole koiriakaan täällä, niin on sitä suurempi syy latoa liikuntaa tiskiin.

Light mode

Lomailen tämän viikon ja hieman seuraavaakin, niin salille ei tarvitse hilpaista heti aamuvarhaisella. Tänään tosin vuorossa olisi intervallitreeni, jonka olen tehnyt nyt joka kerta juosten, joten salin aukioloajat eivät sinänsä rajoita mitään.

Kalorien nosto näkyy treenissä jo jonkin verran. En tiedä, uskaltaako tätä sanoa edes, mutta varovaista edistystä etenkin rintalihastreenissä on nyt tullut. Ristikkäistaljassa tein eilen puolitoista sarjaa (12 toiston sarjoja) 15 kilolla, mikä tuntuu huimalta, kun vielä pari viikkoa sitten voimat uupuivat kesken sarjan kymmenessä kilossakin. Rintaprässissä saa tehdä ihan tosissaan töitä, että vasen hartia pysyy kurissa, eikä lähde kiertämään vinkuralleen. Tyhmä tunne, kun oikea puoli pusertaa ihan tyylikkäästi yläviistoon ja vasen hyytyy puoliväliin.

Hello chest press, my darkest enemy.

Kuitenkin lihakset tuntuvat kauttaaltaan hieman tukkoisilta, olkapäitä kivistää ja samoin vasenta polvea. Palautuminen ottaa ehkä hieman tavallista enemmän aikaa, sillä eilen selkä-rinta -treeniä tehdessä kädet eivät olleet vieläkään palautuneet torstain käsipäivästä. Selasin kalenteria, niin kevyt viikko oli viimeksi viikolla 19, eli 6.5. alkaneella viikolla. Sen jälkeen olen treenannut käytännössä katsoen joka päivä ja treeni on ollut korkeatehoista. Joku lepopäivä tuolla oli taannoin, kun yhdistin palauttavan lenkin samalle päivälle kuin jalkatreenin, mutta yhtä kaikki siihenkin viikkoon tuli useampi raskas treeni.

Laitoinkin nyt valmentajalle viestiä, että olisiko syytä vetää kevyempi viikko tähän väliin. Mieli kyllä jaksaa, ja intoa riittää, mutta (tai ehkä juuri) siksi olisikin hyvä nyt ottaa hieman rauhallisemmin. Voin ihan suoraan myöntää, että yhdistelmä kalorien nosto ja kevyt viikko on sellainen, mitä pitää hieman työstää. Vaikka tarkoitus onkin saada lihasmassaa, niin välillä jokin pieni epäilys nostaa päätään, ja tulee sellainen olo, että "yhyy, kerään vain rasvaa tätä menoa". Ja seuraavassa hetkessä pyörittelen itselleni silmiä ja läpsäisen henkisesti poskelle, että "nyt ihan oikeesti!" En ole vielä tehnyt päätöstä tämän päivän intervallistakaan, että teenkö sen vai en. Jos teen, niin todennäköisesti kuntopyörällä ja annan polvien vähän levätä.

Tällä viikolla aion keskittyä kehon huoltoon ihan todella. Tavoite on venytellä vähintään kolme kertaa tämän viikon aikana huolellisesti, eli noin puoli tuntia per venyttelykerta. Katselin tuossa myös jo vapaita hieronta-aikoja. Haluaisin mennä ihan kunnolliseen klassiseen hierontaan pitkästä aikaa. Työpaikan osteopaattinen hieronta on kyllä ollut ihan paikallaan, mutta ei siellä nauttimaan pääse. Kolmantena kehonhuoltokeinona ajattelin mennä uimaan, edellisestä kerrasta onkin vuosi aikaa..

Yllätin lisäksi itseni ja kävin nyt aamusta Terve Selkä -nimisellä ryhmäliikuntatunnilla, jossa keski-ikä oli varmaan 63 vuotta. Tunti sopi tähän viikkoon ja fiilikseen kuin nenä päähän; paljon lämmittelyä, verryttelyä ja selän + rintarangan liikkuvuutta lisääviä harjoituksia. Juuri sopivassa määrin palautteleva tunti.

Uusi treeniohjelma

Eilen illalla tapasin pt:n treenien ja tilannekatsauksen merkeissä. Saatiin treenailla ihan kahdestaan, koska perjantai-iltana stadilaiset ovat 21 aikaan jossain ihan muualla kuin kuntosaleilla. Rautatieasemalta salille mennessäni bongasin aika monta epämääräisen näköistä piripäätä illanviettäjää. Lämmin kevätilta oli selvästi nostanut koloistaan kaikenlaiset säätäjät.

Treenin alkuun pt antoi omaan ystävälliseen sävyynsä heti hieman palautetta lämmittelystäni. Valakyykyssä kepin pitäisi pysyä niskan takana ja käsien asento oli turhan kapea. Toinen korjattava seikka oli rintarangan kierto lattialla, siinä kierto jäi puolikkaaksi. Pahoitteli, että aloittaa heti kritiikillä, mutta sitä vartenhan siellä ollaan. Arvostan suorapuheisuutta, koska en itsekään jaksa kuorruttaa sanomisiani mihinkään sokeripilveen antaessani palautetta esim. alaisilleni. Hymistely on kehityksen este, tuumaan minä. En myöskään koe kritiikkiä ollenkaan raskaana tai pahana asiana; en ajattele, että olisin jotenkin tyhmä tai huono, kun olen tehnyt väärin. Oppimisprosessihan tämä on.

Alkuun otettiin taas vähän mittoja, jotka sain tänään sähköpostilla. Reidestä on kadonnut 1,5 senttiä ja hauis kasvanut puolella sentillä (jännitetty mitta). Vyötärö on pienentynyt pari senttiä ja pt totesikin saateviestissä, että vatsanseutu näyttää nyt ihan erilaiselta kuin maaliskuun lopussa. Rasvaprosentti oli pienentynyt vajaalla prosenttiyksiköllä, ja nyt on kuulemma "helpot rasvat" sulatettu, joten uusi treeniohjelma onkin aika paljon totisempaa menoa kuin tämä nyt päättynyt.

Käytiin eilen ohjelma läpi uusien liikkeiden osalta ja taisin kiroilla kuin merimies jo alkumetreillä. Pt totesi, että nyt alkavan ohjelman salipäivien pitää tuntua treenatussa lihasryhmässä siltä, että ne ovat aivan hyytelöä lopussa. Nyt ei enää nössöillä. Toistojen määrää paikoin pudotettiin ja paikoin lisättiin. Uudessa ohjelmassa on sekä raskaita liikkeitä 5-6 toistomäärillä, että hapottavia 15 toiston sarjoja. Huhhuh, hieman hirvittää jo valmiiksi. Suunnittelen jo vakavasti ostavani kylpyhuoneeseen sellaisen shampooannostelijan, mikä on aina sairaaloissa ja laitoksissa; ei tarvitse kurotella ja puristaa mitään purkkeja vaan painaa metallista ohutta rinkulanmuotoista kahvaa. Voin sitten tröötätä siitä sopivankokoisen annoksen vaikka otsallani, kun en jaksa nostaa käsiä. Ehkä pitää hommata myös penkki tai sellainen invakaide tuonne suihkukaappiin jalkapäivien varalta?

Uusi saliohjelma on kolmejakoinen, ja treenit on 4-5 krt viikossa. Lisäksi on yksi palauttava lenkki ja 1-2 intervallitreeniä. Ei ollenkaan täysiä lepopäiviä siis kesäkuun loppuun asti, näillä näkymin.  Katsotaan tilanteen mukaan, miten palautuminen toimii ja tarvitseeko kaloreita syklitellä jotenkin esimerkiksi. Palauttava lenkki kuitenkin menee omassa mielessäni melko lailla lepopäivästä, sillä puolen tunnin hölköttelyn hoitaa pois alta lähestulkoon missä kondiksessa hyvänsä. Muuten olen yhtä aikaa innoissani ja hieman kauhuissani treenin määrästä.

---

Tänään on ollut aurinkoinen ja melko lämmin päivä. Aamulenkillä olisi ehkä juuri ja juuri pärjännyt ilman huppariakin ja saanut siinä kätevästi d-vitamiinit auringosta, mutta varjoon tultaessa oli aina turhan viileää.

Aamulenkkimaisemia Vantaanjoen varrelta

Iltapäivällä kävin kaupungilla miehen kanssa leffassa (To the Wonder; voi hyvänen aika, miten puuduttava tekele!) ja kun tultiin Elielinaukiolle asemalta, puhalsikin todella kylmä tuuli, vaikka aurinko posotti edelleen taivaan täydeltä. Kylmyys antoi hyvän syyn kipaista kaupoille ennen leffaa, ostamaan puseroa lämmittämään, kun olin lähtenyt matkaan vain t-paidassa. Löysinkin lähes samantien ihanan (ja melko kalliin) Peakin puseron. En osannut päättää väriä, joten melkein ostin sen kahtena erivärisenä. Tulin kuitenkin järkiini hinnan kanssa ja ostin vain yhden, hennon roosan värisen (vai vaaleanpunainen?). Täytyy varmaan laittaa itselleni joku muistutus siitä, että kun alet alkavat, syöksyn katsomaan, löytyykö sitä vielä..

Liikunnan määrästä (ja vähän syömistenkin)

Jennien kirjoitusta liikunnan määrästä lukiessani ajattelin itsekin laittaa aiheesta pari sanaa. Kun sain uuden treeniohjelmani, huomio kiinnittyi heti liikunnan vähäiseen määrään. Sielultani tulen varmaan pitkään olemaan kestävyysurheilija, joka saa kicksinsä suurista viikottaisista treenituntimääristä. Ns. "normaaliolosuhteissa" juoksua ja kävelyä on tullut yli 100 km viikossa. Koirien kanssa 8-10 km kävelyä päivässä ja omat juoksulenkit siihen päälle. Pahimpina päivinä olen vielä myöhästynyt ratikasta ja kävellyt vajaan kolmen kilometrin matkan rautatieasemalta työpaikalle.

Kumma juttu, ettei lihas kasva! Haikarainen kysyi aerobisen harjoittelun määrästäni ja totesin, että juoksua on viime aikoina kertynyt enintään 30 km viikossa ja mutisin, että sitä pitää varmaan vähentää. "Sitä pitää vähentää todella paljon", hän totesi. Ja nyt on sitten ohjelmassa yksi (1!!) pk-lenkki. Kysyi myös, voinko vähentää koirien kanssa kävelyä, ja nyt pari viikkoahan se on ollut mahdollista, kun urpo ja turpo ovat olleet isällä. Pikkiksen kanssa olen tehnyt aika lyhyttä kävelylenkkiä, kun mies vaeltelee sen kanssa päivisin (ja jakaa mulle lenkkidatat My Tracksista Google Driven kautta kesken työpäivän <3). Mutta dillekaksikko tulee nyt lauantaina takaisin ja odottaa aktiivista elämää, johon ne ovat tottuneet. Yritän korvata ainakin osan lenkeistä niin, että juoksutan niitä tuolla lumisella niityllä ja seisoskelen itse heittelemässä palloa. PT:lle sanoinkin, että en ehkä pysty vähentämään, mutta keventämään kyllä.

Nyt on ohjelmassa kolme napakkaa yksijakoista treeniä, yksi pk-lenkki/intervallitreeni ja venyttelyä. En saa tuosta kuin hätinään viisi tuntia liikuntaa viikkoon, ja se tuntuu niiiiiin vähältä. Mutta toisaalta se tuntuu myös tervetulleelta vaihtelulta. Kunhan vain saan säännösteltyä tuota aerobisen määrää niin, että en pilaa sillä koko touhua.

Tässä vähän dataa tämän päivän syömisistä. Oikeasti kasviksia on yli 600 g, mutta kalorilaskuri ei tunnista Teksasin uunikasvissekoitus-pakastetta kasviksiksi. Hmph.

Hieman alle 1600 kcal. Vähäisillä määrillä mennään.. Tänään kävin hölkkäämässä 45 minuutin pk-lenkkini keskisykkeellä 136. Ei sillä hissuttelulla pitkälle pötkitä, tuliko viitisen kilometriä matkaa. Ihana aamuauringonpaiste oli jo silloin 6.30 aikaan kuitenkin.

Ihanaa, kun olkapää on täysin kivuton eilisestä penkkipunnerruksesta huolimatta!!!