Huonosti treenattu huhtikuu

Höh, edellisen postauksen aikoihin olin vielä niin hyvässä draivissa treenien suhteen. Se lopahti sitten siihen kuin veitsellä leikaten. Huhtikuun aikana olen käynyt juoksemassa Heiaheian mukaan kuusi kertaa, ja kahdesti salilla silloin alkukuusta. Että aika laimeaa on ollut tämä treenaaminen. On väsyttänyt oikeasti, on laiskotuttanut, välillä olen ajatellut tulevani kipeäksi (kun aamuisin paleltaa ja on semmoinen köh köh niisk-olo), muutamaksi päiväksi otin kaverin koiran hoitoon Kaapon seuraksi, ja sitten on vielä ollut reissua ihan riittämiin. Tukholmassa kävin silloin alkukuusta, ja viime viikolla pari koulutuspäivää Tallinnassa. Odotin tätä tämän viikon lomaa, että no nyt pääsen treeneihin käsiksi, mutta kilinkakat.

Maanantaina olin lupautunut hoitamaan siskon lapsia. Saisin vähän tätiaikaa niiden kanssa ja sisko saisi apua. Huh, mikä päivä. Koiran kanssa lenkkeilyt ja lasten kanssa ulkoilut veivät kyllä mehut ihan täysin. Ja lasten isä sentään hoiti niiden lounaan ja nuoremman vaipanvaihdon. Olin ihan kuitti päivän jälkeen. En tajua, miten äidit jaksavat :D. Pahinta oli ehkä kesken päivän tajuta, että en hemmetti voi mennä päikkäreille, vaikka väsyttää ihan hulluna.

Tiistaina oli heti aamusta jalkaterapia, ja kun ei aamulla pääse salille treenaamaan, niin se päivä on jo menetetty. Tänään sitten kävin juoksemassa, kun ei vieläkään salille meno napannut. Kohta en saa taas enää yhtään leukaa, kun kaikki voimat hupenee :/. Nyt loppuviikosta ollaan taas reissussa. Miehen veli tulee Viirun seuraksi ja Kaapo lähtee veljeni luokse hoitoon.

Tällaisina aikoina toivon, että olisi salikaveri. Joku, jonka kanssa sopia salitreffit, niin ei ilkeäisi jättää menemättä niin helposti. Eilen juttelin jalkaterapeutin kanssa siitä, että treenimotivaatioksi ei kyllä riitä millään ulkonäkö. Ei lihaksen kasvatus tai kropan kiristely. Joskus siitä sai ehkä vähän ainakin lisäkipinää, mutta nyt ei yhtään. Enemmän minua kiinnostaisi kykyjen ja taitojen kehittäminen salitreenin avulla. Leuanvedot, punnerrukset, human flagit ja sen sellaiset kevyet temppuilut. Sellaisia liikkeitä, joilla saisi kroppaan voimaa ja kehonhallintaa. Vähän toiminnallisempaa treeniä, mutta ei kuitenkaan mitään crossfitiä; siinä vaan hajottaisin itseni. Jos en olisi niin vammautumisaltis ja epäsosiaalinen, niin varmaan olisin mennyt crossfitiä kokeilemaan. Muistan, kun luin siitä jo joskus 2008 ja ehdotin työkaverille, että aletaanko harrastaa. Silloin se ei vielä ollut oikein tullut Suomeen, ja nyt vähän vieroksuttaa se treenin ympärille muodostunut alakulttuuri tunnnuslauseineen ja paleohifistelyineen.

Toiminnallinen treenikin saisi omalla kohdallani olla aika maltillista, koska en usko, että näin neljääkymppiä lähestyessä kannattaa enää alkaa totuttaa toimistotyön runtelemaa kroppaa käsilläseisontaan (ranteet ja olkapäät jo valmiiksi paskana) tai kiusata vaivaisenluu-jalkoja rankoilla loikkatreeneillä. Sellaista kropalle armeliasta, mutta kuitenkin hikistä hommaa.

Sitten muihin hommeleihin: Suomen kielen opettaminen on ollut tosi antoisaa hommaa, mutta olen myös ollut tosi naatti aina niiden tuntien jälkeen. Onneksi tunnit ovat lauantaisin (ja perjantaisin), niin siinä on sunnuntai aikaa toipua. Jotenkin kai se on tällaiselle omissa oloissaan viihtyvälle intrikselle henkisesti vaativaa jutella ihmisten kanssa 1,5 tuntia putkeen, ja yrittää koko ajan miettiä, miten mikäkin asia/lause/sana menisi parhaiten perille. Tuntuu, että aivot oikein savuavat niiden tuntien jälkeen. Mutta silti se on niin palkitsevaa, ja saan siitä kuitenkin jollain tapaa enemmän, kuin mitä siihen itsestäni annan. Välillä joku ei enää ilmesty tunnille, ja joidenkin kohdalla tiedänkin, että on saanut myönteisen päätöksen. Mutta sitten väkisinkin joidenkin kohdalla miettii, että onko palannut takaisin vapaaehtoisesti tai saanut kielteisen päätöksen. Oppilaat ovat pyytäneet minua Facebookissa ystävikseen ja välillä onkin news feed ollut yhtä arabiaa. Meillä oli kevätjuhla viime lauantaina, ja oli tanssia, laulua ja iloista yhdessäoloa. Oli kyllä aika erilainen meno kuin suomalaisissa bileissä :D.

Autoilusta sen verran, että ehti olla parin kuukauden tauko kokonaan ajamisessa ja alkoihan se kynnys mennä ratin taakse taas olla melkoinen. Mutta sitkeästi vaan pakotin itseni ajamaan, ja nyt olen tässä viikon sisällä kolmesti käynyt ajelemassa. Eka kerta oli kyllä aikamoinen sekoilunäytös. Ajelin tuolta Oulunkylästä Siltamäen kautta kotiin pitkää tietä, jossa oli sen sata liikenneympyrää. Aina vilkutin väärässä kohdassa ja ajelin vapaalla kaikki mutkat ja kaarteet, hohhoijaa. Joku jännityskramppi iski siihen kytkinjalkaan, enkä tajunnut/uskaltanut nostaa sitä, ennen kuin mies rupesi huomauttelemaan siitä. No, toinen ajo sujui jo paljon mallikkaammin, ja tänään oli jo ihan rento ote siinä ajamisessa, ja muistin jopa katsella vähän liikennemerkkejäkin :D.

Nyt tulee ajamisia vähän enemmänkin, kun otin asiakseni yhden vaatekeräyksen organisoinnin, ja olen hakenut siihen liittyen henkareita ja muita lahjoituksia. Mutta sehän on vain hyvä, että tulee ajeltua, kun on joku tarkoitus. On ollut vähän ongelmana tuo harjoituksen puute siksi, että ei ole ollut syytä lähteä ajamaan mihinkään. Eikä viitsi keksimällä keksiä niitä, kun ekologinen omatunto soimaa.

Ensi viikolla reissun jälkeen ja arjen taas alettua otan salitreenit takaisin viikko-ohjelmaan, sellaisen lupauksen nyt teen itselleni.

Kirimällä kiinni tavoitteisiin

Alkuviikosta näytti vähän pahalta tämän viikon liikkumiset. Kesäaikaan siirtyminen on rikkonut sisäisen kelloni. Näin taisi käydä viime tai toissavuonna ekaa kertaa. Ennen ei kesä- ja talviaikoihin siirtymiset heilauttaneet koneistoani mihinkään suuntaan, mutta ehkä tämä on jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa? Kelloa siirrettiin tunnilla eteenpäin, mutta jostain syystä nukkumaanmenoaikani on siirtynyt 2-3 tunnilla?? Nyt viikonloppuna olen ottanut pitkiä päikkäreitä, ja olen siitäkin syystä tähän aikaan vielä hereillä.

Maanantai oli vapaapäivä pääsiäisen vuoksi, joten silloin pääsin salille, vaikka nukuinkin aamulla pari tuntia pidempään. Tein yläkropan treenin, ja siitä jäi ihan hemmetin kipeät rintalihakset punnertelun seurauksena. Tiistaina olisi suunnitelmani mukaan ollut alakropan treeni, mutta juoksulenkki houkutti enemmän, joten sinne mentiin. Nyt alkaa olla ihanan kuivat tiet ja rullaa hyvin. Punnitsin 6,5 ja 9,5 kilometrin välillä, mutta päädyin lyhyempään, vaikka juoksu kulki hyvin. Nyt kun tuo vaivaisenluu on saatu jollain tapaa hallintaan, niin en halua vielä "kesken kuntoutuksen" ottaa mitään turhia riskejä. Juoksun jälkeen jalkapohja olikin väsynyt, mutta vaivaisenluu ei varsinaisesti kärsinyt. Pidän siinä muutenkin nyt sellaista silikonisuojaa lenkkien aikana.

Varsinainen ongelmahan on kaiketi se, että nilkka on heikko ja aiheuttaa virheaskellusta. Jalka astuu liikaa sisäsyrjälle, jalka ei rullaa tasaisesti, ja sen seurauksena isovarpaan tyvinivel saa liikaa rasitusta. Ja mitä pidempää lenkkiä tekee, sen enemmän väärää kuormitusta jalkaterään ja -pohjaan tulee. Jalkaterapiaharjoituksia olen nyt sitkeästi tehnyt. Toissakerralla jalkaterapeutti motkotti myös ihan aiheellisesti liian vähäisestä veden juonnista ja totesi, että kuivuus ylläpitää lihaskalvojen tiukkuutta. Laitoin taas puhelimesta veden juonnista muistuttavan sovelluksen reminderit päälle ja nyt olen juonut ihan kelvollisesti.

Keskiviikon ja torstain pidin treeneistä lepoa, ja olin jo tosiaan luovuttanut tämän viikon suhteen. Ajattelin, että perjantaina pääsen salille, mutta tuskin viikonloppuna jaksan enää. Perjantaina kävin kuitenkin taas sitten juoksemassa Kaapon kanssa, kun halusin nukkua vähän pidempään. Tehtiin sama 6,5 kilometrin lenkki, vaikka lonkankoukistajat olivat aika hemmetin jumissa jo lähtiessä. Minulla oli heti aamusta varattuna jalkaterapia ja siellä mainitsin noista jumituksista, niin Sami avasi lonkankoukistajatkin jalkapohjien lisäksi. Se fiilis, kun ne hierotaan auki, ja lähtee sen jälkeen kävelemään.. jotain niin ihanaa! Siis koko lantio tuntuu kevyeltä ja irralliselta, ja aina ajattelen, että tältä tuntuisi kävellä pilven päällä :). Harmi, että ne vaan kiristyvät tosi nopeasti uudestaan, mutta sain Samilta hyviä ohjeita niidenkin vahvistamiseksi. Venyttely ei yksin riitä, vaan niitä pitää myös voimistaa.

Perjantaina illalla olin toisena opettajana suomen kielen miesten ryhmässä ja oli niin hauska tunti, että se venyi kahdeksi tunniksi. Kuunneltiin Kari Tapion "Olen suomalainen" ja Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on", ja opiskelijat täyttivät puuttuvia laulun sanoja monisteeseen. Oli hauska nähdä, miten fiiliksissä he olivat ja kuuntelivat tosi keskittyneesti sanoja. Ja jos joku mölisi jotain, niin ryhmäkuri kyllä palautetettiin nopeasti tiukoilla shhh!!! ihan opiskelijoiden itsensä toimesta :). He vielä tykkäsivät molemmista kappaleista.

Eilen lauantaiaamuna ehdin hyvin sittenkin salille, kun päätin tiukasti, että menen sinne. En ollut eilen itse vastuuopettajana naisten ryhmässä, joten ei tarvinnut erityisesti valmistella mitään. Edelliset pari kertaa olen jättänyt suurimman osan valmistelusta just lauantaiaamuun, niin ei siinä mihinkään salille ole edes ehtinyt. Nyt kävin sitten tekemässä alakropan treenin. Oli jotenkin täysi sali ja kaikki suorituspaikat varattuna, joten aloitin loitontajalaitteessa. On kiva huomata, että nuo ennen niin heikot gluteus mediukset ovat nykyisin jo aika vahvat. Pidän aina parin sekunnin pidon loitontajaliikkeen ääriasennossa ja palautan hitaasti. Tuo liike tukee kyllä hyvin juoksua, eli jos en sitä tee, niin parin juoksulenkin jälkeen alkaa taas pakarassa tuttu hermopuristus. En nyt osaa tarkemmin analysoida syy-seuraus -yhteyttä, enkä oikeastaan haluakaan. Riittää, että tiedän sen auttavan.

Loitontajalaitteen kanssa tein vuorosarjana takareisilaitteessa, kun se sattuu olemaan siinä vieressä. Niiden jälkeen prässiä, askelkyykkykävelyä ja pohjeprässiä. Lopuksi tein vielä killerisarjan vatsalihaksille nostamalla jalkoja ylös penkillä maaten ja laskemalla ne kidutushitaasti alas. Treenin jälkeen olikin kiva sitten lähteä pyöräilemään vokkiin karmeassa vastatuulessa :D. Onneksi oli muuten aurinkoinen ja kuiva sää, toisin kuin tänään. Tunnin jälkeen mentiin miehen kanssa Jumboon pyörimään ja ostin (epävegaanisen) Coco-nuts -smoothien Jungle Juice Barista. Siinä oli hunajaa, mutta en ole koskaan ollut sen suhteen niin nökönuuka. Illalla skippasin stand up -keikan, johon olin jo ostanut lipun, kun väsytti niin paljon. Onneksi Jannella oli kaveri seuranaan, muuten olisi varmaan pitänyt raahautua mukaan.

Tänään sain sitten eilisestä tarmokkuudestani inspiroituneena tehtyä toisen yläkropan treenin tälle viikolle, joten sain kuin sainkin jonkinlaisen epävirallisen viikon liikuntatavoitteeni täyteen (vähintään kolme salitreeniä ja kaksi aerobista). Tänään jostain syystä vähän arastelin mennä salille. Olen yleensä viikonloppuisin treenannut Ryhdillä, kun siellä on niin rauhallista. Eilen ja tänään menin kuitenkin Elixialle, ja siellä oli tosi täyttä etenkin tänään. Jotenkin tulee heti sellainen tympäännyksen ja hermostuneisuuden sekainen tunne, että mihin siellä mahtuu tekemään yhtään mitään, ja yhyy olen niin heikko ja kaikki tuijottaa. Siis ei tuo mikään sellainen voimakas tunne ole, mutta vähän kuitenkin kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Otin sellaisen asenteen, mikä yleensä auttaa, että teen nyt edes tämän alkulämmittelyn ja katson sitten liike kerrallaan. Että saan lopettaa heti, jos ärsyttää liikaa.

Alkulämpän jälkeen siihen asti varattuna ollut leuanvetoteline olikin sopivasti vapautunut, joten uskaltauduin siihen, vaikka ympärillä pyörikin jotain itsetietoisen näköisiä kundeja treenaamassa. Kiskoin kolme puhdasta leukaa, vaikka olikin koko ajan sellainen tunne, että tyypit tuijottavat ja arvioivat suoritustani. En sitten uhrannut sille sen enempää ajatuksia ja onneksi lähtivätkin siitä sitten muualle :D. Ja jotenkin nätisti siitä sitten koko ajan vapautui paikkoja sitä mukaa, kun treenini eteni. Minulla ei ole mitään tiukkaa ohjelmaa, vaan lähinnä jonkinlainen runko päässä ja sitä voi hyvin soveltaa. Täydellä salilla en edes yritä mitään vuoro- tai supersettejä.

Penkkipunnerrus menee olkapään puolesta ihan hyvin, mutta pystysoutua en näemmä voi tehdä. Vasen olkapää ärsyyntyy heti sarjan aikana, vaikka yritän kuinka saada olkapäätä käänneltyä oikeampaan asentoon. Kai tuohon pitää jossain välissä paneutua, että mikä siellä oikein juilii. Totesin siskolle juuri, että en edes halua tietää, paljonko rahaa on mennyt fysioterapeuteille, hierojille, kiropraktikolle, fysiatreille jne. Vastineeksi on tullut ainakin hurja määrä tietoa, jos ei muuta. Ehkä vähän olen käytännössäkin viisastunut, enkä vaan teoriassa. Kaipa noilla ravaamista voisi jo sanoa jonkinlaiseksi harrastukseksikin.. :D.

Ensi viikonloppuna olen Tukholmassa, joten viikon treenit täytyy yrittää mahduttaa arkipäiville. Kaunista viikkoa meille kaikille!

(Selfiet Kaapon kanssa lauantaiaamun ja -illan lenkeiltä)

Syksyn pikakelaus

Parin kuukauden blogitauko ei ollut harkittu, mutta en ottanut siitä mitään paineitakaan. Kun en kerran juuri treenannut, niin ei treeniblogiin ollut mitään kerrottavaa. Olen toki kirjoitellut tänne muitakin asioita kuin treeneihin liittyviä, mutta ei ole ollut tarkoitus, että niistä tulisi pääsisältöä.

Kulunut syksy ja loppuvuosi on jatkanut 2014 syksyllä alkaneita surullisia tunnelmia. Nanna-kissamme jouduttiin nukuttamaan pois 9.12.; se oli myös Luton kuoleman vuosipäivä. Nannan syöminen oli ollut pidemmän aikaa huonoa, ja huomasin, että sen kuivuminen alkoi kiihtyä. Syksyn mittaan nesteytettiin sitä 2-3 kertaa viikossa, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä piti nesteyttää joka päivä, että siitä olisi apua. Nesteyttämisen avulla kissa siis söi itse, kävi hiekkalaatikolla normaalisti, oleskeli meidän seurassa ja hakeutui syliin; oli normaali oma itsensä. Kun se kuivui, se alkoi oksennella, oli huonovointinen, ei halunnut syödä, hakeutui piilopaikkoihinsa. Nestevajauksessa on paljon samoja oireita kuin krapulassa, lääkäri sanoi. Kiihtyvästä kuivumisesta arvelin, että munuaiset alkavat olla jo aivan finaalissa, ja otin lääkäriin yhteyttä. Toki olisin voinut nesteyttää sitä joka päivä, jos siitä olisi hyötyä, mutta eiväthän ne munuaiset loputtomiin toimi senkään avulla. Tutkimuksissa ilmeni, että Nannalla oli haimassa kasvain, joten se yksistään jo riitti aiheuttamaan heikon ruokahalun. Viimeiselle matkalle mentiin autolla, Nanna minun sylissäni, hyvinkin valppaana ja kiinnostuneena valojen ja varjojen liikkeestä. Oli sillä jo ikää (ainakin) 17 vuotta, mutta silti en pitänyt sitä mitenkään ikäloppuna, kun kissoissa tuo vanheneminen ei samalla tavalla näy kuin koirissa. Ja on paljon kissoja, jotka elävät lähelle kahtakymppiä tai päällekin.

Siskokset yhdessä vuonna 2004, kumpikin vielä soman pyöreä ja elämänsä kunnossa.
(Vasemmalla Nekku, oikealla Nanna)

Nyt meillä on siis vain Kaapo-koira ja Viiru-kissa. Tällaista kokoonpanoa ei ole koskaan ollutkaan. On ollut yksi koira, sitten oli koira ja kaksi kissaa, koira ja kolme kissaa, kaksi koiraa ja kolme kissaa, koira ja neljä kissaa jne. Parhaimmillaan tässä talossa vilisti kolme koiraa (joista yksikään ei virallisesti omani) ja neljä kissaa. Silloin onneksi kukaan ei vaatinut erityisiä hoitotoimenpiteitä tai ylimääräistä huolenpitoa. Nyt kun on muutaman kissan ja yhden koiran saattohoidon käynyt läpi, niin tuntuu oikein sopivalta omalle kantokyvylle tämä nykyinen määrä. Joitakin sana “saattohoito” kavahduttaa, kun puhutaan lemmikeistä. Että eikö voisi jo päästää irti ja kun se kuolee kohta kumminkin. Itse olen kuitenkin kokenut, että sen oikean hetken kyllä tietää. Saattohoito voi olla itselle raastavaa aika ajoin, mutta se on myös samalla surutyötä. Ja niin kauan kuin hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja, minun ei tarvitse kiirehtiä eutanasiapäätöstä vain siksi, että en itse kestä. Olen onnellinen hyvistä päivistä ja teen kaikkeni helpottaakseni huonoja. On kuitenkin hyvä, että on joku - ehkä vähän ulkopuolinenkin - jonka kanssa jutella asiasta; jolta saa sitten vähän perspektiiviä. En usko olevani tilanteelle sokeutumisen yläpuolella ja siksi on tarpeellista, että on luottolääkärit, lemmikillisiä ystäviä ja sisaruksia, jotka osaavat ottaa kantaa asiaan hienotunteisesti mutta kuitenkin realistisesti.

Luin taannoin artikkelin naisesta, joka oli lapsena menettänyt veljensä ja vanhempansa tsunamissa 2004. Artikkelista opin käsitteen resilientistä ihmistyypistä, joka selviää vastoinkäymisistä tavanomaista paremmin. Pystyin hyvin samaistumaan tuohon ja olin jotenkin iloinen, että tälle on oma terminsä. Suren voimakkaasti, mutta en menetä toimintakykyäni, vaan ponnistelen pysyäkseni pinnalla. Ok, en ole menettänyt koko perhettäni, enkä vertaakaan nyt vanhenevien lemmikkien nopeatahtistakaan menettämistä siihen. Mutta esimerkiksi työelämässä kun on ollut vaativia haasteita ja rankkojakin muutoksia, olen huomannut, että selviän niistä ympärilläolevia nopeammin, ja ryhdyn aika pian laatimaan uusia suunnitelmia ja “selviämisstrategioita”. Vaikka koen olevani herkkä ja reagoin kyynelehtimällä niin onnellisille kuin surullisillekin uutisille, niin käsittelen ne kuitenkin melko nopeasti mielessäni.

Esimerkiksi tämän syksyn maahanmuuttokeskustelussa ärsyttää eniten sen paikallaan vellominen, ja samojen kliseiden ja argumenttien toistelu uudestaan ja uudestaan. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka tarttuvat toimeen ja yrittävät sopeutua ja sopeuttaa rakentavasti uuteen tilanteeseen; järjestävät turvapaikanhakijoille aktiviteettia, perehdytystä jne. Sen sijaan, että vaan itketään ja päivitellään somessa kuinka kamalaa ja turvatonta nyt on ja maailma/Suomi/tms kulkee kohti tuhoaan.

Sen verran suru ja stressi kuitenkin vaikuttaa toimintakykyyn, että salitreenit eivät ole koko syksynä oikeastaan maistuneet. Tai voiko siitä syyttää surua? Ei ihan kokonaan, vaikka on sillä suuri osa. Surutyön ollessa jatkuvasti päällä ei löydy tästä kropasta sitä energiaa ja positiivista puhtia, joka painojen nosteluun vaaditaan. Salilla olen käynyt koko tänä vuonna Heiaheian mukaan vain 44 kertaa. Alle kerran viikossa siis. Jotain kotijumppaa olen kyllä tehnyt sitten välillä vähän lisäksi. Tänä vuonna  jaksamiseen on vaikuttanut merkittävästi myös Kaapo, jonka kanssa lenkkeilyn määrä ja intensiteetti on kohonnut aika paljon aiemmista vuosista. Muita koiriani olen halutessani pystynyt pitämään paljon vapaana esimerkiksi niityillä ja pelloilla, ja oma liikkumiseni on ollut sitten kevyttä höntsäilyä siinä sivussa. Kaapon kanssa olen nyt joutunut itsekin laittamaan tassua toisen eteen sen kolme tuntia päivässä, joten siinä on paukut salitreeniin olleet aika tiukassa. Oma kroppakin on joutunut uudenlaisen haasteen eteen, kun aika ajoin on lonkankoukistaja jumissa, joku varvas hiertynyt/tulehtunut, etureisi kramppaa, pohje kipeytyy jne. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi, mutta kekseliäisyyttä, kehonhuoltoa ja välillä vähän fysioterapiaakin on tarvittu.

Joten juokseminen on tänä syksynä syrjäyttänyt salitreenit. Sitä samaa tasavauhtista juoksulenkkiä on tullut tahkottua yhtenä sun toisenakin aamuna. Marraskuussa kävin muutaman kerran salilla, ja joka kerta ajattelin, että pääsisinpä tänne useammin. Laitoin kellon soimaan aamulla 4.30, että ehtisin lääkitä Nannan, ruokkia kissat, lähteä lenkille Kaapon kanssa ja pääsisin salille kuuden aikaan, jotta ehtisin ajoissa töihin. Työmatkaan minulla menee nopeimmillaan noin 40 minuuttia, yleensä 45-50 minuuttia. Kun kello sitten aamulla soi, ulkoa kuului sateen ropina tai myrskytuuli ja uni painoi silmää, laitoin tunnilla eteenpäin ja skippasin salin. Ei siihen muuta tarvittu. Iltaisin kuitenkin nukahdin siinä 20-21 välillä, eli periaatteessa yöunet olisivat riittäneet. Mutta jokin puhti vain puuttui, sillä vielä viime vuonna noin aikaisin herääminen ei tuottanut lainkaan samanlaisia vaikeuksia. Ja sitten kun salitreenit vain alkoivat jäädä pois, aloin sopia töissä aamulle palavereja ja tapaamisia, joten en enää niidenkään vuoksi olisi ehtinyt salille.

Ensi viikolla jään lomalle hetkeksi aikaa ja aloitan taas treenit tauon jälkeen. Yritän löytää sen sopivan balanssin Kaapon kanssa lenkkeilyn ja salitreenien välille. Fillaria olen välillä jo hyödyntänytkin, joten se on ainakin yksi vaihtoehto salipäivien aamulenkeiksi. Tunnin kevyt pyöräily tasamaalla väsyttää aika paljon vähemmän kuin juoksu- tai kävelylenkki.

Voisi olla keväiseltä parvekkeelta, mutta on ihan tapaninpäivänä 2015 räpäsäisty kuva..

Voisi luulla että 4:30 aikaan saisi yksin treenata?

Voi ei, edellisen postauksen jälkeen unohdin saman tien tuon, että "kokeilen postata joka päivä" :D :D.  Maanantaina vaikutti siltä, että työviikosta on tulossa tavallista rauhallisempi, voisin käyttää vähän saldotunteja pois ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta niin vain sitä joka päivälle sitten ilmaantuikin ihan riittävästi tekemistä. Joten se siitä postaan joka päivä -ajatuksesta. Viikot tuntuvat nykyisin menevän ihan yhdessä hujauksessa.

Ensi viikon perjantaina toinen kollimme Olli menee jälleen eläinlääkäriin tarkastukseen. Sillä todettiin kolme viikkoa sitten huolestuttavan korkea veren kalsium, joka saattaa olla seurausta kilpirauhasongelmasta tai lisäkilpirauhasista. Hoidoksi saatiin kortisoni ja lisäksi sitä on pitänyt nesteyttää nahan alla muutaman kerran viikossa keittosuolalla. Kissa makaa lipaston päällä olevalla patjallaan, Janne silittelee ja pitelee sitä paikoillaan ja minä tökkään neulan sen takareiteen. Välillä se 100 millin keittosuolapurkki tuntuu sujahtavan kissaan yhdessä hujauksessa ja välillä kestää ikuisuus. Mutta ollaan nyt saatu se joka toinen päivä tehtyä ilman suurempia rimpuiluja, ja kissa on voinut paljon paremmin. Ennen eläinlääkärikäyntiä se oksenteli, söi huonosti ja laihtui. Lääkäri sanoi, että sen vointi muistutti kestokrapulaa tuon kalsiumarvon johdosta. Ikää Ollilla on jo 16 vuotta, joten saattaa olla, että tuo nesteytys tuli nyt sen loppuelämän ajaksi, en tiedä. Yksi vaihtoehto olisi leikata lisäkilpirauhanen (tai kilpirauhanen), mutta en tiedä, haluanko noin vanhaa kissaa enää leikkauttaa..

Se kissajutuista. Kuluneella viikolla heräsin kahteen otteeseen neljältä, ja olin salilla jo puoli viiden jälkeen. Maanantaista jo kerroinkin, ja sitä luulisi, että tuohon aikaan aamusta saisi olla yksin treenaamassa, eikä tarvitsisi muokata treeniään. Mutta ehei, torstaina siellä oli jo yksi mies treenaamassa silloin klo 4:30 aikaan, kun salin oven avasin. Sama mies on ollut usein kanssani yhtä aikaa, ja tavallaan ihan hauskaa, että on joku muukin siellä noin aikaisin. Mutta hemmetin raskasta treeniä se äijä kyllä tekee. Prässiä ja kyykkyä lukuisia sarjoja hirveillä painoilla.

Koska prässi oli siis varattu ja samoin kyykkypaikka (käytännössä koko sen ajan kun salilla olin, reilu puoli tuntia), niin tein sitten prässin sijaan takakyykkyä smithissä. En uskaltanut laittaa mitään kovin isoja painoja, kun olin vasta herännyt. Lisäksi siinä smithin alla on suht liukkaaksi kulunut puulattia ja minulla oli ihan tasapohjaiset kengät, niin tuntui siltä, että joutui keskittymään ihan tosissaan pitämään lähentäjissä jännityksen, ettei jalat luisu jonnekin. Vähän vaarallista menoa.

T-kulmasoututanko on tuolla salilla aivan prässin kyljessä, niin en kehdannut mennä siihen viereen silläkään sotkemaan, vaan tein kulmasoutua käsipainoilla. Ihan hyvää vaihteluahan se on lihaksille tietysti vähän muokata harjoitusta, ettei tullut täysin samanlainen treeni kuin maanantaina. Kolmantena liikkeenä tein pystypunnerrusta tangolla.

Toinen patteri oli se mave, ylätalja ja penkkipunnerrus, joka meni muuten suunnitellusti, mutta tein vinopenkkiä käsipainoilla. Niinkin hölmöstä syystä, että sen miehen jotkut remmit roikkuivat penkkipaikan tangon päällä, enkä viitsinyt niitä mennä siirtelemään. Vinopenkki ja käsipainot ajoivat kuitenkin ihan saman asian.

Taas oli nopea treeni ja sitten kotiin, koiran kanssa ulos ja suihkuun. Loppuviikkoa kohden on ollut tosi inhottavat ulkoilukelit. Joko tuulee ihan hirveästi tai sitten sataa, tai molempia. Tiet ovat liukkaat ja märät. Koko alkutalvi on ollut tällaista ja koko ajan mietin, että hommaan jotkut nastapohjaiset kengät, mutta en vain saa aikaiseksi.

Kuva: Death to Stock Photo

Torstaina kävin työterveyslääkärillä (eri lääkäri kuin viimeksi) juttelemassa tuosta piriformiksesta. Olen ollut kyseisen lääkärin kanssa paljon tekemisissä nyt viime syksystä lähtien, kun tiimissäni on erilaisia työterveysasioita hoidettavana. Tosi hyvä ja kokenut lääkäri nimenomaan näissä työterveysasioissa. Ja muutenkin tutki paljon perusteellisemmin kuin se, jolla kävin vuodenvaihteessa. Totesi, että minulla on ihan juoksijan runko, mutta tosiaan aika jäykkä.

Sain lähetteen työfysioterapiaan, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Tämä on kuitenkin prosessi, mikä pitää käydä läpi joka tapauksessa sähköpöydän hankintaa varten, jotta kartoitetaan se fyysinen ongelma ja mahdollinen hoitosuunnitelma. Nyt olen töissä aina välillä käyttänyt poissaolevien tai lomailevien työntekijöiden sähköpöytiä salissa, ja se helpottaa ihan välittömästi. Istuminen kipeyttää tuon nivustaipeen ja piriformiksen niin, että se säteilee ikävästi takareiteen. Venyttely helpottaa väliaikaisesti, mutta ei pysyvästi. Tosin olen tällä viikolla tosi laiskasti kyllä venytellytkin, ihan lyhyitä satunnaisia kylläpä juilii, pitää venyttää vähän -tyyppisiä ohimennen tehtyjä 15-20 sekunnin mittaisia venytyksiä. Mutta menen nyt sille fyssarille ensi viikolla, ja katsotaan, tuleeko sieltä mitään apua tilanteeseen.

Viikonlopun aikana olen arponut salille menoa ja tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin juoksemaan. Vasen ranne oikuttelee hieman, enkä halua ottaa riskiä, että se siitä taas pahemmin kipeytyy. Nyt tuntuu pientä kipua vain, kun siihen painaa tai se käy nopeasti jossain vähän ääriasennossa. Lisäksi koiran tulosta lähtien on poltellut juokseminen mielessä, mutta tiet vaan ovat olleet niin huonossa kunnossa, ja koirakin vähän palikka kesken, että olen sitä lykännyt koko ajan ajatuksissani kevääseen. Ja muutenkin olen ajatellut, että ei tuo piriformis ja lonkan seutu siitä juoksemisesta hirveästi ilahdu. Tänään kuitenkin sitten vetäisin juoksukamat päälle. Tuli taas vähän haikea olo, kun laitoin juoksuvyötä päälleni, kun viimeksi sitä olen käyttänyt Luton kanssa joskus syksyllä.

Kaapo kuitenkin ravasi ihan yhtä nätisti kuin Luto, ja jossain mutkassa sitä vahingossa kehotinkin Luton nimellä, kun olin niin ajatuksissani. Se ei yhtään sinkoillut ja tuntui kaiken kaikkiaan olevan kuin luotu ravaamaan. Puolivälissä reilun kuuden kilometrin lenkkiä alkoi pakara ja nivunen kirrata niin, että se oli jo häiritsevää, mutta ei tuonne jäiseen tihkuun huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa, niin hölkkäilin vammaisena kotiin asti. Venyttelystä tuli onneksi jonkinlainen laastari/pika-apu tilanteeseen. Löysin juoksufoorumin tai Pakkiksen kautta tällaisen venytyksen, ja vaikka meikäläisen tekemänä se nyt ei ole ihan tuollainen, niin se kuitenkin hyvin avasi tuota lonkanseutua.

Kipuilusta huolimatta juoksu oli kivaa taas pitkästä aikaa. Se rentouttaa ja ajatukset vaan soljuvat esteettä eteenpäin. Stressaantuneena huomaan, että ajatuksien ympärille kasvaa ikään kuin seinä. Joku itsepintainen ja ärsyttävä/ahdistava ajatus vaan tökkii, mutta ei pääse eteenpäin. Juostessa ei sellaista oloa ole. Eikä sitä samaa tunnetta oikein saa muustakaan aerobisesta liikunnasta. En tiedä, onko siinä tärähtelyssä jotain meditatiivista.

Viikon saldona siis kaksi koko kropan treeniä salilla ja yksi juoksulenkki. Ensi viikon tavoittena on taas kolme salitreeniä, ehkä siihen vielä joskus päästään. Ei se aamuherätys neljän aikaan nyt niin paha ole, kun ei sitä joka päivä tarvitse tehdä. Mutta kyllä se väsymystä loppuviikkoa kohden kerryttää, ja torstaina taisinkin mennä yöunille jo joskus 19 aikaan (tosin nousin sieltä puolilta öin vielä viemään koiran pissille). Olen huomannut, että en ihan vieläkään osaa olla tyytyväinen tällaisiin liikuntamääriin. Vaikka nämähän ovat ihan suositusten mukaisia: kolme hikistä treeniä, sekä lihaskuntoa että kestävyyttä vahvistavaa.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä olisinkin vain hyvilläni kolmesta viikottaisesta liikuntakerrasta? Työnohjaaja pyysi miettimään, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja vaativa. Muistin mm. yhden kerran, kun lapsena harjoittelin pianonsoittoläksyä, ja päätin, että joka kerta kun tulee pienikin virhe, aloitan kappaleen alusta. Ja siis soitin sitä samaa kappaletta sen illan aikana varmaan 60 kertaa. Se harjoittelu taisi loppua siihen, että isä tuli laittamaan pianon kannen kiinni :D.

Sanoin, etten pidä siitä, että minua kehutaan jostain, mikä ei itselleni tunnu miltään. Että kun esimies toteaa jostain minulle itsestäänselvästä asiasta, että hyvin hoidettu, niin tulee sellainen olo, että säästähän ne kehut siihen tilanteeseen, kun saan oikeasti aikaiseksi jotain merkittävää. Enkä siis halua itsekään paukutella henkseleitä, että jee, treenasin kolmesti viime viikolla. En tiedä, mihin vertaan. Muihin? Itseeni silloin joskus "hyvinä aikoina"? Tavallaan ärsyttää tällainen tyytymättömyyskin, mutta samalla pelottaa, että jos tyydyn tähän, niin mihin se päättyy? Olenko seuraavaksi tyytyväinen kahteen treeniin viikossa? Tai yhteen? Ja kohta olenkin jo sitten sohvalla sipsiä syövä löhömössykkä?

En siis ole aktiivisesti tyytymätönkään ja tavallaan olen hyväksynyt tilanteen, kun sitä aikaa vaan ei ole enempään ja tiedän, ettei oma kroppa kovin paljon enempää kestäisikään. Mutta sellainen ihan joku pikkiriikkinen ääni tuolla takaraivossa kuiskaa, että no ihan ok, mutta..

Vuosikatsaus

Ensi vuodesta toivon kovasti niin paljon parempaa kuin tästä vuodesta. Roppakaupalla terveyttä sekä itselleni että lemmikeilleni. Voisi olla välivuosi myös kaikesta kuolemisesta lähipiirissä. Pari viikkoa sitten lounastauolla sanoin kollegalle synkkänä, että on ollut raskas vuosi, kun muistelee, mitä kaikkea on tapahtunut. Hän sirkutti iloisena, että "muistitko kiinnittää huomiota niihin positiivisiin juttuihin?" Argh. En pidä itseäni mitenkään erityisen negatiivisena, joskaan en kyllä myöskään yltiöpositiivisena asenne ratkaisee-ihmisenä. Asenne ratkaisee monessa asiassa, kuten siinä että kun lähden lenkille superkurjaan säähän, niin millaiset varusteet sinne laitan. Turha valittaa, jos on valinnut tossut sellaiseen keliin, missä on polvia myöten loskaa. Asenne ratkaisee varmaan myös silloin, jos on joku yksittäinen vamma, joka estää treenaamisen täysipainoisesti. Että löytää ne vaihtoehtoiset tavat.

Mutta entä jos ei nauti niistä vaihtoehtoisista tavoista samalla tavalla kuin siitä omasta jutustaan? Jos rakastaa juoksemista ja siihen ei vaan kykene, niin ainakin itseäni ottaisi suunnattomasti päähän kuunnella mitään "mee vesijuoksemaan, asenne ratkaisee" -tsemppauksia. Kun ei ole kyse siitä, etteikö pystyisi liikkumaan jollain tavalla, vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta ei se ole sama asia! Minulle se on vähän kuin todettaisiin "ai höh, sun koira kuoli. No nyt sun pitää ottaa uus!". Ymmärtämättömyys turhauttaa.

Sitten kun lukee vaikka treeniblogeista ja lehdistä onnistumistarinoita, joissa joku on suurinpiirtein ollut neliraajahalvautunut ja kuntoutunut siitä piirimestaruustason urheilijaksi jossain muussa lajissa kuin alkuperäisessään, niin väkisinkin tulee mietittyä omaa asennettaan. Olenko vain nyrpeä kitisijä, "yhyy, noi ei ymmärrä" -tyyliin. Vaikea sanoa.

Uskon, että siihen omaan asenteeseen vaikuttaa paljon ympäristöstä saatu tuki. Kun itselläni oli alkuvuodesta ranne ja kyynärvarsi rikki, eikä kunnollisesta salitreenistä tullut mitään, niin turha siitä oli lähipiirille avautua. Ei niin, etteivätkö he olisi tarvittaessa kuunnelleet, mikä sekin on arvokasta. Mutta käytännönläheisenä ihmisenä kaipaan kuitenkin jotain oikeita ratkaisuehdotuksia. Enemmänkin jotain sellaista tukea, mitä joku varsinainen valmentaja voisi antaa. En voi kuitenkaan odottaa lähimmäisteni olevan mitään koutseja vaikeissa elämäntilanteissa.

TH-valmennuksen joulukalenterin viimeisessä luukussa kerrottiinkin treenaajasta, jolla oli rannevamma, ja harjoittelu hetken aikaa hyvin haasteellista. Tässä valmentajan merkitys oli suuri, koska tuollaisessa elämäntilanteessa ei itsellä ole (välttämättä) resursseja tai edes aikaa lähteä selvittämään kaikkia mahdollisia vaihtoehtoisia harjoitustapoja niin, että treenaaminen olisi kehittävää ja haastavaa. Itsekin surffasin kaikkia mahdollisia saitteja läpi etsien vinkkejä treeniin rikkinäisellä kädellä. Joko ne vaativat jonkinlaisia sci-fi -välineitä, tai laitteita, joita salilla ei ole. Suurimmaksi osaksi ehdotukset olivat vain "harrasta enemmän aerobista nyt, kun et voi treenata salilla" tai "kannattaa nyt levätä, eikä miettiä mitään salitreenejä". Ammattitaitoinen valmentaja etsii ja tietää jo valmiiksi treenaajan puolesta ne keinot ja tavat, joilla saadaan treeni kulkemaan vammoista huolimatta.

Tammi-helmikuun siis kärsin rannevammasta ja sen aiheuttamasta tauosta yläkropan treeneihin. Kävin enimmäkseen juoksemassa ja treenaamassa alakroppaa salilla. Kävin fyssarilla teippauttamassa ja avaamassa forkkuja, mutta lopulta jouduin ottamaan ranteeseen kortisonipistoksen 26.2. Sen jälkeen piti pitää lepoa niin kauan, että käsi on kunnolla tervehtynyt. Lepo pitkittyi, sillä maaliskuu meni lähes kokonaan sairasvuoteella.

Maaliskuun alussa sairastuin vatsatautiin ja pyörtyä kupsahdin tuohon kodin lähelle juna-asemalle, josta sisko kävi minut noukkimassa Jehovan todistajien antamasta ensiavusta. Joku muukin ohikulkija tarjosi kuljetusapua. Hienoa, että ihmiset välittivät. Vatsatauti muuttui parissa päivässä pahaksi ja sitkeäksi flunssaksi. Yskä oli niin kova, että mursin kylkiluuni. Ja siinähän se kuukausi sitten kuluikin sitä parannellessa..

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä pääsin salille treenaamaan yläkroppaa. Pari viikkoa meni varovaisesti kahden viikottaisen treenikerran kanssa ja sitten kuun puolivälistä lähtien näkyy Heiaheiasta, että liikkuminen alkoi monipuolistua. Kävin pelaamassa sulkista, venyttelin, juoksin, treenasin pari kertaa viikossa salilla, tein intervalleja kuntopyörällä ja kävin kävelemässä yksinäni koirien ollessa Forssassa isän luona.

Toukokuussa teki mieli juosta enemmänkin ja tein pari pidempääkin lenkkiä; nyt puhutaan siis jostain 10-12 kilometrin pituisista. Toisen niistä kipitin Tukholmassa kuun lopulla ja piriformis hermostui siitä lopullisesti. Se ei ole vieläkään terve. Istun parhaillaan koiran kongi-lelu pakaran alla :D, sillä tennispallo on kadonnut jonnekin. En ole saanut tähän kipuun oikein apua fysioterapiasta. Jotenkin lantion alueen jäykkyys siihen kai vaikuttaa, koska venyttely tuo ainakin hetkellisen avun. En oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Kävely, juokseminen ja istuminen hermostuttaa sen. Mutta salitreeni ei oikeastaan. Sitten vaan kotona sitä yritän aukoa noilla kovilla palloilla. Ihan kuin siellä olisi joku sitkeä kramppi tai solmu, joka ei aukene.

Piriformis-syndroomaksi olen tämän itse diagnosoinut, ja kävin itse asiassa tänään työterveyslääkärin luona kyselemässä lähetettä magneettiin. Hän oli sitä mieltä, ettei siellä ole mitään jännerepeämää tms., koska muuten kipu vaivaisi koko ajan. Ja sanoi, että diagnoosini on todennäköisesti oikea. Kehotti syömään kipulääkettä (Sirdalud) ja venyttelemään. En nyt rupea mitään kipulääkettä syömään, kun ei tämä niin paljon kipuile.

Toukokuussa vaihdoin myös salia Easyfitille, ja treenasin siellä koko kesän. Mukava sali muuten, mutta vähän heikosti oli vapaapainoja. Kesäkuussa kävin muutaman kerran hatha-joogassa ja treenasin kuntosalilla pt:ltä viime vuoden keväänä saamallani ohjelmalla. Salin varustelu vaati sen verran improvisointia ja säätöä, että heinäkuun alusta ryhdyin tekemään bikini body bootcamp-treenejä, johon ei tarvittu juuri muuta kuin matto, steppilauta ja pieniä painoja. Ehdin tehdä niitä treenejä reilu kolme viikkoa (10 kertaa), kun jalkapohja alkoi oireilla pohkeen kireyttä. Bootcamp-treeneissä oli sen verran hyppyjä, että pohkeet olivat tosi koetuksella, enkä tajunnut niitä sitten venytellä tarpeeksi (ollenkaan). Viikon lepo ja kotivenyttelyt eivät auttaneet, vaan ongelma korjautui vasta urheiluhierojan rusikoinnin jälkeen.

Elokuun vielä treenasin Easyfitillä, ja tiedossa oli, että sali sulkeutuu. Etsiskelin vaihtoehtoja ja kävinkin Fressillä esittelyssä, mutta en vakuuttunut. Ystäväni FB:stä bongasin Ryhdin salin, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siellä aloitin sitten syyskuun alusta treenit. Käytiin myös miehen kanssa pelaamassa squashia, ja saatiin melkein koko kymmenen kerran kortti käytettyä :P (taisi jäädä yksi kerta käyttämättä). Syyskuun alussa olin flunssassa ja kuun loppupuolella jouduin silittelemään vanhan kissani ikuiseen uneen, joten syöminen ja treenit olivat hetken aikaa jäähyllä surutyötä tehdessä.

Lokakuussa ostin Fitfarmilta Bikini Challenge-treeniohjelman. Ohjelmaan kuului myös ruokavalio, mutta pidin mieluummin omat syömiseni, kun ei oikein houkutellut mikään kiristely tai muutenkaan alkaa kikkailla ylimääräistä syömisten kanssa. Tuo treeniohjelma on ollut näihin päiviin asti ihan käytössä, nyt olen alkanut jo vähän soveltaakin. Loka- ja marraskuu ovat olleet tänä vuonna harvoja ehjiä kuukausia. Lokakuussa treenasin salilla viidesti viikossa ja marraskuussakin 4-5 krt/viikko. Marraskuussa työmatkat sotkivat vähän treenirutiineja, mutta treenit sujuivat kuitenkin hyvin, aina joulukuun alkuun saakka.

Reissattu on

Monien työmatkojen vuoksi koirat olivat marraskuun alusta lähtien Forssassa isän luona, ja tarkoitus oli, että ne tulevat joulukuun alussa tänne. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sainkin sitten kuulla nuoremman, Luto-koiramme voinnin olevan huono ja jo samaa viikonloppua seuranneena tiistaina jouduin siitä lopullisesti luopumaan. Kaikki kävi niin nopeasti, että järkytys oli viedä omankin terveyteni, ja treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Sain tällä viikolla viimein isältä Eviran paperit. Lutolla oli nopeasti levinnyt ja aggressiviinen lymfooma; pahanlaatuisia imusolmukasvaimia luuytimessä, maksassa ja pernassa. Ei sitä olisi siis pelastanut mikään kirurgia. En ollut enää hetkeen ajatellut, ettäkö sille olisi ollut vielä jotain tehtävissä, mutta onhan tässä silti pyörinyt päässä kaikenlaiset mitä jos -ajatukset. Ne kyllä aika lailla sammuivat noita papereita lukiessa. On vaan pohjaton ikävä. Ja joka päivä se ajatus Luto on poissa täytyy toistaa itselleen, kun ei sitä muuten käsitä. 

Pikkupennusta keski-ikään

Nyt joulun alla palasin salitreenien pariin, ja viime viikolla tuli taas käytyä viidesti salilla. Muuntelin vähän viikkojakoa ja tykkäsin paljon viime viikosta, joka meni näin:

- ma: selkä & hauis
- ti: alakroppa
- ke: olkapää, ojentaja, rinta
- to ja pe lepo
- la: koko yläkroppa
- su: jalat

Jotenkin tuntui mielekkäältä tehdä yläkropalle yksi kokonainen treeni ja sitten pilkoa vähän pienempään. En sitä siis alkuviikosta suunnitellut, mutta kun perjantaikin meni lepopäivänä, niin halusin sitten lauantaina treenata koko yläkropan. Lauantain ja sunnuntain treenit tein muuten Ryhdillä, koska kaipasin sittenkin enemmän sitä omaa rauhaa ja pientä tilaa. Elixia on sen verran iso paikka, että siellä on ripoteltu tarvitsemani harjoituspaikat niin laajalle alueelle kahteen kerrokseen, että siitä tulee jo turhaa ravaamista. Ja on vain yksinkertaisesti kivempi treenata omassa rauhassa, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon.. Sunnuntaina olin lisäksi jo seitsemän jälkeen treenaamassa, kun Elixia olisi avautunut vasta kymmeneltä.

Mutta siis kokonaisuutena vuoteen on mahtunut paljon (ihan liikaa) henkistä ja fyysistä kipua. Paljon olen liikkunut, vaikka mitään erityisiä tavoitteita ei ole ollutkaan. Liikkumisen suhteen en oikein uskalla enää laittaa itselleni mitään tavoitteita. Tuntuu, että alan sitten satsaamaan siihen ihan liikaa ja väärillä tavoilla ja sitten joudunkin taas telakalle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että tavoitteet enemmänkin ahdistaisivat ja rajoittaisivat kuin antaisivat.

Yhden tavoitteen ensi vuodelle voisin kuitenkin tässä ääneen sanoa: venytellä enemmän. Tänä vuonna olen Heiaheian mukaan venytellyt 14 kertaa (vuoden viimeisenä päivänä ehtisin vielä yhden kerran lisää)! Mutta tekeehän se yli yhden kerran per kuukausi.. En ole tuohon merkinnyt kaikkia muutaman minuutin mittaisia venyttelyjä ja rullailuja, vaan tuossa taitaa olla kaikki vähintään 30 minuutin venyttelysessiot. Joka tapauksessa: luulisi tuon tavoitteen olevan teoriassa helppo saavuttaa? Tärkeää minulle on pysyä mahdollisimman ehjänä ja venyttely varmaan edesauttaa siinä. Kun vaan saisin vain pidettyä tämän ajatuksen aina kirkkaana mielessäni, ja todella otettua sen ajan sille venyttelylle.

Toiveikkaana uuteen vuoteen.

Fake it til you make it

Kymmenen päivää on kulunut Luto-koiran kuolemasta ja ikävä on valtava. Rakas kaahottajani riistettiin tästä maailmasta kyllä aivan liian aikaisin. Viime viikko meni joten kuten räpiköiden. Suru vie kaiken ruokahalun, koska kurkkuun vain kasvaa joku möykky, joka blokkaa halun syödä. Söin koko viikkona varmaan sen verran, mitä pitäisi syödä päivässä. Maha kaiversi tiensä selkärankaan kiinni ja ahdistus oli rinnassa painava ja kipeä. Teki itsekin mieli kuolla, jotta se kipu katoaisi. Työkaverit ja läheiset ovat halanneet ja olleet empaattisia, työnohjaajakin halasi ja kissojen eläinlääkäri myös. Koko viikon vain mietin, että olisin halunnut tietää koiran voinnista aiemmin, olla läsnä sen luona ja entä olisinko voinut jotain tehdä? Isä teki parhaansa, mutta kun en ole ollut näkemässä, olisiko vielä kuitenkin voinut jotain tehdä. Tällaisia ajatuksia pyöri päässä. Itku tulee vieläkin joka päivä, mutta nyt se on enemmänkin vain ikävää, ei enää epätoivoa ja tuskaa.

Käänne tapahtui viikonloppuna, kun lueskelin koirien pernakasvaimista. Sairastuneiden koirien kohtalo on aika synkkä. Kasvaimet ovat usein hyvin aggressiivisia, leviävät nopeasti, ja tosiaan monesti jopa vain 1-2 viikossa terveenä pidetty koira on vainaa. Leikkauspöydälle kuolee moni, tai sitten jälkikäteen komplikaatioihin. Kissojemme eläinlääkäri kertoi vielä, että pernakasvaimet ovat usein sekundäärejä, eli etäpesäkkeitä ja varsinainen pääpirulainen onkin sydämessä. Ihana ihminen, oikeasti. Minua nimittäin lohduttavat järkisyyt, ei mitkään "nyt se on vihreämmillä niityillä juoksentelemassa" - lässytykset. Vitut! Sen olisi kuulunut olla minun kanssa juoksentelemassa :(.

Koska Lutolla oli vakava trombosytopenia, eli veri ei hyytynyt normaalisti, se olisi tarvinnut leikkauksessa todella paljon verta, ja ennuste oli silti erittäin huono. Ei haluttu, että se kärsii enempää. Luin pernakasvainleikkauksen läpikäyneestä koirasta, joka oli kuollut kuuden päivän päästä leikkauksesta. Mietin, että olo olisi paljon kamalampi nyt, jos Luto olisi leikattu, ja sitten se olisi kärsinyt kuusi päivää leikkauskipuja, ollut toipilaana ja sitten kuitenkin menehtynyt. Monet ovat selvinneet pernakasvaimesta siksi, että kasvain on huomattu sattumalta ajoissa jonkun toisen tutkimuksen tai operaation yhteydessä. 

Luto lähti Eviraan avattavaksi, ja odotellaan vielä tuloksia. Koiran tuhkat tulivatkin jo, ja isä hautaa ne pihaansa. Vakuutuksestakin tuli korvaus. Tuntui jotenkin kylmältä, vaikka tietysti ne menevät kaikki noiden eläinlääkärikustannusten kattamiseen (ja takkiin tuli silti toista tonnia), joten ihan tarpeeseen korvaus on. Mutta kuitenkin riipaiseva olo.

Kävin siis Viiru-kissan kanssa lääkärissä, aika hammashoitoon oli varattu jo kuukausi sitten. Viiru on onneksi noin muuten terve, 14,5-vuotiaaksi kissaksi sillä on hyvät veriarvot. Ainoa vaan, että se on tosi stressiherkkä. Nyt kun Luto kuoli, ja olen ollut poissa tolaltani, Viiru alkoi taas stressata ja pissailla yli laatikon. Onneksi se tekee sitä siis vain tuolla kylpyhuoneessa, missä on hiekkalaatikot, joten ne saa helposti pestyä pois. Juttelin siitäkin eläinlääkärin kanssa ja hän sanoi, että olen ihan oikeilla jäljillä teoriani (= Viiru huolestuu minun stressistäni) kanssa, ja tietää joidenkin kissojen olevan sellaisia omistajiensa mielialojen puntareita.

Lääkäri kirjoitti Viirulle reseptin mielialalääkkeeseen, jota voisin kuulemma kokeilla. Uusi vuosi on tulossa ja Viiru on perinteisesti viettänyt sen sängyn alla. Parina viime vuonna tosin ollaan soiteltu rokkia sen verran kovaa, että pahin pauke katoaa sillä. Mutta se on enimmäkseen helpottanut vain koirien oloa, ja Viiru on rekisteröinyt jokaikisen paukauksen. Ehkä tuolla lääkkeellä voisi helpottaa sen elämää. Ei se siis mitään selviytymistaistelua päivästä toiseen ole. Enimmäkseen se ottaa todella lunkisti. Mutta aina välillä on näitä raskaita aikoja, ja se ottaa pulttia kahdelle muulle kissallemme. Ei mitään varsinaisia tappeluja, mutta kiukkuista maukumista ja murinaa.

Viime viikolla halusin mennä töihin, siellä oli helpompi olla kuin kotona. Kotona kaikki muistuttaa koirasta. Minulla on aiempienkin lemmikkien kuollessa ollut tämä sama riesa: jokainen esine muistuttaa koiran olemassaolosta ja kuolemasta. Siis ihan jokainen, teepannusta lähtien. "Tätä kuppia kun viimeksi käytin, Luto oli vielä elossa." "Tätä teetä kun viimeksi join, koira oli vielä elossa." "Viimeksi kun tyhjensin biojätteet, Luto oli vielä elossa." Ihan oikeasti, se saa jo tragikoomisia piirteitä.

Lueskelin netistä kaikenlaisia pet loss-sivustoja ja yritin aktiivisesti helpottaa oloani, sillä se on ollut jotain aivan kamalaa. Tuntui siltä, että pelkkä ajan kuluminen ei nyt riitä, koska menetys tuli niin äkkiä. Pakotin itseni välillä syömään jotain edes pientä, jotta ei tulisi fyysisesti vielä pahempi olo. Yritin pitää mielessäni, että jos pakotan itseni elämään normaalia elämää, niin se sujuu koko ajan vähitellen helpommin. Fake it til you make it. Vaikka synkimmillä hetkillä olikin sellainen olo, että haluan kuolla, jotta kipu helpottuu, niin ei minulla mitään itsetuhoisia ajatuksia varsinaisesti ollut.

Luin, että surutyötä tehdessä olisi hyvä muistaa niitä kaikkia asioita, joilla lemmikki teki minut iloiseksi. Aluksi vastustelin ja olin sitä mieltä, että MÄ EN PYSTY NYT SIIHEN!! Että ei ole vielä oikea aika muistella mitään iloista. Ja olen/olin mustasukkainen surustani: minä päätän, milloin koiraa saa muistella haikean iloisesti. Onneksi lähipiiri on ilmeisen hyvin vaistonnut ajatukseni, eikä ole vielä ottanut puheeksi "se oli niin hassu kun teki sitätätätota". Tai sitten muutkin ovat vähän riekaleina. Luto oli niin monelle tärkeä ja läheinen. Pikkuveljeni asui kotona kuusi vuotta sitten, kun pennut (2 kpl) syntyivät, ja Luto vietti ensimmäiset kuukaudet hänen kainalossaan turvassa. Se oli vähän sellainen syntymässään säikähtänyt tapaus; arka, mutta sen kanssa pärjäsi. Pikkusisko oli myös sinä kesänä (pennut syntyivät 7.5.) paljon pentujen kanssa tekemisissä ja päätyi lopulta ottamaan toisen niistä itselleen. Hertta-sisko paikkaa nyt osittain veljensä jättämää aukkoa, on niillä kuitenkin paljon samoja eleitä, piirteitä ja tapoja.

Nyt olen pahimman itkukohtauksen yllättäessä antanut itkun tulla ja sitten yrittänyt vähän muistella niitä Luton piirteitä, jotka saivat minut iloiseksi. Kyllä se vähän helpottaa, ehkä. Ja kuten muidenkin kuolleiden lemmikkieni kanssa, kuvittelen Luton myös tuohon olkapäälleni, niin se on aina mukana. Alkaa hartioilla olla jo tungosta, kun tämä oli nyt neljäs, jonka menetin kahdeksan vuoden sisällä. Haluaisin edelleen koiran ja olen vähän katsellut kotia etsiviä, mutta viime aikoina on mielessä vilahtanut, että olenko oikea ihminen edes omistamaan mitään lemmikkejä, kun niistä luopuminen ottaa näin koville. Kun pitäisihän se voida hyväksyä, että ne elävät joka tapauksessa lyhyemmän aikaa kuin me. Enkä edes haluaisi sellaista, että kuolisin itse ensin, ja ne jäisivät kaipaamaan Hachikon lailla. Ja mitä jos joskus joku tuleva lemmikkini kuolee vielä karmeammalla tavalla? Yhden koiralenkki-tuttuni koira hukkui jäihin, ja hän näki sen, mutta ei voinut mitään asialle. Miten tuollaisesta voi päästä yli?

Aktiivisesti en nyt koiraa etsi, vaan luotan siihen että kotia etsivä tulee kohdalle, jos on tullakseen. Nyt minulla on täällä seuranani Kuti, joka on siis Luton ja Hertan emo. Kuti täyttää maaliskuussa 12 vuotta, ja on nyt vanhuuttaan yhä enemmän vain sellainen mukavuudenhaluinen köpöttelijä; ei tosiaankaan mikään himolenkkeilijän bestis. Olen kai aiemmin puhunut täällä blogissa näistä isän ja minun koirista vain "mammakoirana" ja "juniorina". Kuti tuli reilu 10 vuotta sitten Virosta Rakveren koiratarhalta, olin sitä isän kanssa hakemassa, ja se oli niin terhakka ja reipas pieni koira silloin, rakasti juoksemista ja oli täynnä energiaa.

Sitten isä tosiaan sai 2008 alkuvuonna silloisen naapurinsa kanssa "hyvän" ajatuksen pennuttaa Kuti ("kato sulla on toi uros ja meillä tää narttu, niin.."). Olin silloin aivan raivona, enkä halunnut olla missään tekemisissä niin tyhmän idean kanssa. Pelkäsin, että pentuja tulee tyyliin 10, niille ei löydy koteja ja isä ei hoida niitä kunnolla. Ja pahimmassa tapauksessa Kuti vielä menehtyy synnytykseen tai jotain. Mutta pentuja tuli vain kaksi ja kaikki meni hyvin, kun molemmat koirat saivat kodin perhepiiristä. Lopulta sitten monien vaiheiden kautta Luto ja Kuti päätyivät minulle yhteisomistukseen isän kanssa. Luto rakasti juoksemista ja lenkille lähtöä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Se oli väsymätön pinkoja. Kuti nyt on jo iäkäs, sillä on vähän nivelrikkoakin, joten ei sitä voisi muutenkaan juoksuttaa. Mutta sille optimaalinen lenkkeilyaika on joskus aamukymmenestä eteenpäin, mieluiten vapaana joenrantapenkereitä tarkasti tutkien. Toissa-aamuna yritin viedä sitä kuudelta lenkille, niin se pisti kolme kertaa jarrut pohjaan takapihalla, kun satoi aika rankasti. Lopulta neuvottelin sen kanssa, että kunhan käy edes kerran pissillä, niin käännytään takaisin sisään. Ja sen sata metriä se sitten kotiin päin kyllä käveli tosi rivakasti.

Treenaamista en ole jaksanut edes ajatella. Aina välillä kun treenit ovat käyneet mielessä, on tuntunut jotenkin väärältä ja pinnalliseltakin. Sitä miettii, että miten ihmeessä se hauiksen koko tai kropan ulkomuoto onkin joskus voinut tuntua niin tärkeältä ja seurattavalta asialta. Kaikenlaiset belfiet ja posekuvat blogeissa ovat vaan nyt aiheuttaneet inhonväreitä. Synkkänä ajattelen, että en enää ikinä tuhlaa aikaani mihinkään turhanpäiväiseen ja pinnalliseen.

Palaan treenien pariin, kunhan aika tuntuu sopivalta ja on energiaa. Nyt on vasta pikkuhiljaa tämän viikon puolella saanut syötyä normaaleja ruoka-annoksia välillä, niin turhaan sinne salille menee mieltään pahoittamaan lisää. Niin joo, ja se ensi kevään Tukholman Tough Viking -kisakin jää nyt osaltani väliin. Koko ajan on mieli hannannut hieman sitä vastaan ja olen suoraan sanottuna pelännyt, että rikon itseni joko harjoitellessa tai itse kisassa. Olen jotenkin niin paskoista palasista kasattu, että joku amerikkalaisen jalkapalloilijan runnoma taklaus veisi minut varmaan pariksi vuodeksi pois treenien parista kokonaan.

Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että kun luki noita pet loss-sivustoja, niin jotenkin havahduin siihen, kuinka hirvittävän voimakkaasti ihmiset surevat kuolleita lemmikkejään. Se rakkaus niitä kohtaan on vain niin suurta. Monet surevat jopa enemmän kuin vaikkapa omien vanhempiensa kuolemaa. Joku kirjoitti, että se on luonnollista, isä oli jo iäkäs ja ollut sairaalassa moneen otteeseen. Mutta vaikka lemmikkikin olisi iäkäs ja sairastellut ennen kuolemaansa, niin sen kuolemasta toipuminen ottaa koville. Siksi se nyt mietityttääkin, että jaksaako tähän enää lähteä. Vielä on Kutin lisäksi muutama vanha kissa, joiden aika tulee väistämättä joskus.

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.

Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut

En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.

Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.

Nainen blogin takana

..potee lievää flunssaa. Viime postauksen jälkeen alkoi kurkussa kasvaa kaktus, ja olen jättänyt loppuviikon treenit väliin. Torstaina ja eilen heräsin kuitenkin puoleksi tunniksi venyttelemään ennen töihin lähtöäni. Ajatus kulki niin, että kun en kerran saa venyteltyä töiden jälkeen, vaikka niin aina aamuisin itselleni vannon ja laitan muistutuksen kännykkään, niin varataan sille aika heti aamusta aivan kuten muillekin treeneille. Nyt vaan mietin, miksen ole näin yksinkertaista ajatusta aiemmin itselleni täsmentänyt. Jos siis ei ole varsinainen treeniaamu, niin sitten on venyttelyaamu. Ennen tätä älynväläystä olin joka tapauksessa herännyt samaan aikaan, mutta sitten vain lähtenyt töihin hieman aiemmin.

Ja venytellä toki voin, vaikka olenkin vähän kipeä. Toivottavasti tämä ei mene tästä pahemmaksi. Löysin imeskeltäviä sinkkitabletteja ja vannon muutenkin sinkin nimeen flunssien lieventäjänä / ehkäisijänä. Noissa tableteissa ei ole kovin paljon sinkkiä, joten otan sitä vielä erikseen. Kuulemma sitä voisi jopa 80 mg/vrk ottaa ja mieluiten asetaattimuodossa, mutta sitä ei tunnu mistään löytyvän.

Sinkkiäkin enemmän uskon huolelliseen käsienpesuun. Töissä saippuoinkin tuon tuosta, kun sairaslomilta palanneet tuovat lääkärintodistuksiaan ja ramppaavat muutenkin huoneessani ovenkahvaa näpläten.. Nyt lepäilen viikonlopun ja toivon, että tämä menee sillä ohi. Jätin työkoneenkin töihin, ettei tule kiusausta tehdä töitä viikonlopun aikana.

Nyt kun ei ole treeneistä mitään kerrottavaa, niin voisin kertoa itsestäni. Jostain facebookista on yhtäkkiä tullut blogiin useampia käyntejä, ja tajusin, etten muutenkaan ole juuri itseäni tässä parin vuoden aikana esitellyt. Faktapostauksia olen pari tehnyt, joisssa olen tehnyt itseäni hieman tutummaksi, mutta tehdään nyt varsinainen esittely..

Synnyin tammikuussa 1978 kolmantena lapsena vantaalaiseen Mikkolan lähiöön, jossa mummo ja täti asuivat aivan kävelymatkan päässä samanlaisissa kolmekerroksissa pienkerrostaloissa. Sieltä muutimme Keravalle jo ennen kuin menin kouluun ja Keravalla vietinkin sitten suurimman osan lapsuuttani aina lukion loppuun saakka, jolloin muutin omilleni, ja itse asiassa takaisin Vantaalle, vain kivenheiton matkan päähän synnyinkodistani, toiseen lähiöön. Tuo Korson seutu on tullut tutuksi elämässäni monella tavalla. Sukulaiseni asuivat siellä ympäriinsä, kävin pianotunneilla lapsuudenkotini naapurikorttelissa, ensimmäisen oman koirani ostin siitä aivan kävelymatkan päästä jne. Mielikuvissani Korso ja Mikkola ovat aina aurinkoisia ja vähän maaseutumaisia paikkoja, vaikka paikat ovat muuttuneet tietysti tosi paljon sieltä 80-luvun alkuvuosilta.

Taustalla näkyvä talo oli naapuritalo, mutta tuollainen samanlainen betonipömpeli se oma kotitalokin oli

Nykyisin asun Tikkurilassa ja käyn töissä Helsingissä. Olen esimiehenä 30 henkilön tiimille ja päivät kuluvat pitkälti siis toimistossa istuen, ja välillä on työmatkojakin Itämeren ympäristössä. Työnantaja on sen verran suuri ja tunnettu, etten halua tarkemmin alaa mainita. En ole unelma-ammatissani (en osaa enää sanoa, mikä se olisi), mutta pidän kyllä työstäni, vaikka välillä päivät ovat henkisesti raskaita. Usemman ihmiset murheet saattavat kasautua joskus yhtä aikaa päälle, ja joskus täytyy tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Välillä pyörittelen ajatusta siitä, että lähtisin tekemään aineenopettajan töitä. Valmistumisestani on kuitenkin jo seitsemän vuotta ja tutkinto kaipaisi varmasti freesausta.. Eikä se nyt niin paljon kuitenkaan vielä houkuttele.

Olen vähän sellainen pysyvyyttä rakastava ihminen. Samoilla hoodeilla koko elämäni, saman ihmisen kanssa kimpassa jo viidettätoista vuotta, samassa työpaikassakin jo 15 vuotta.. Olen kuin lemmikkini, jotka rakastavat rutiineja. Jotkut ihmiset saavat vaihtelusta ja muutoksesta energiaa, mutta itseäni se enemmän kuluttaa kuin mitä antaa. En koe kuitenkaan olevani mikään nurkkapatriootti, ja lähden tarvittaessa sinne missä mahdollisuudet ovat.

Vegaani olen ollut myöskin jo viitisentoista vuotta. Lukiossa jäi ensin pois liha ja kana, sitten myöhemmin kala ja lopulta myös maitotuotteet ja kananmuna. Veganismini alkutaival oli vähän sellaista askeettista; söin samaa hiilarimössöä päivästä toiseen. Makaronia, tomaattikastiketta ja herneitä tai hemapaa. Tuohon aikaan kauppojen valikoimat esim. soijatuotteiden osalta olivat kyllä aika onnettomat, eikä kuivattuja papujakaan saanut kuin jostain etnokaupoista - joita ei ollut joka kylässä niin kuin nykyään. Mutta olisin silti voinut syödä paljon terveellisemmin ja ravitsevammin. Olin sellainen alle 50-kiloinen hintelä ja kalpea rillipää, ja tietysti sain anemian tuollaisella ruokavaliolla.

Syömisestä olen kyllä aina pitänyt

Onneksi aika pian tapasin nykyisen mieheni, joka rakastaa ruokaa ja ruoanlaittoa. Hänen avullaan tutustuin moniin uusiin makuihin ja raaka-aineisiin. Monet olivat jo tuttuja nimiltään, mutta en vain ollut tullut käyttäneeksi esim. kikherneitä mihinkään. Vähitellen opin syömään jopa valkosipulia, jota inhosin koko lapsuuteni. Ja siis nykyisin minä taidan olla meistä kahdesta se ennakkoluulottomampi, ainakin mitä tulee uusiin trendeihin tyyliin lehtikaali tai raakasuklaa. En oikeastaan karta mitään, mutta sieniä en juuri käytä ja pääsiäisestä lähtien ollaan (lomat poislukien) pyhitetty herkut omalle karkkipäivälleen, joko lauantaina tai sunnuntaina.

Liikunnan ilon löysin jo lapsena, kun lähdin naapurin kanssa 10-11 -vuotiaana juoksulenkeille. Vähitellen aloin juosta myös yksinäni ja olisinkohan ollut 16 -vuotias kun ensimmäisen kerran kävin kuntosalilla joulun välipäivinä. Harmi, että tuosta ajasta ei ole mitään salipäiväkirjaa tms. Kävimme ystäväni kanssa yhden kevään ajan keravalaisella naistensalilla, jossa soi aina Kiss FM ja siellä aina samat muutamat kappaleet. Aki Sirkesalon Naispaholainen ei ole koskaan lakannut soimasta päästäni.. En yhtään muista mitä siellä salilla tein. Hämärä muistikuva on, että tein jotain jalkaprässiä. Ja kerran olin ylätaljaa tekemässä, niin joku tuli neuvomaan mua, kun tein varmaan ihan väärin. Sain liikunnassa onnistumisen iloa ihan vaan siitä, että hengästyin ja tuli hiki. Tuli sellainen olo, että olen tehnyt töitä :). Silloin en mistään kropan muokkaamisesta tiennyt vielä mitään. Suoritus oli onnistunut, jos juoksulenkki meni yhtä nopeasti tai nopeammin kuin edellisellä kerralla. Mutta en silti jäänyt suremaan, jos meni hitaammin.

Sitten kuntosali jäi yli 10 vuodeksi, ja harrastin enimmäkseen juoksemista ja lenkkeilyä koiran kanssa. Jotain satunnaisia lajikokeiluja tein aina silloin tällöin. Kävin joitain kuukausia astangajoogassa siinä 2000-luvun alussa, enkä ole koskaan ollut niin notkea kuin silloin. Sitten kävin pilateksessa jopa parin vuoden ajan kerran viikossa. Yhtenä syksynä ilmoittauduin aikuisopiston kahteen jumppaan, mutta ne jäivät molemmat kesken, kun ei se ryhmäliikkuminen, koreografiat ja aikatauluun sidottu tekeminen ollut yhtään mielekästä. Vuonna 2007 hankin jäsenyyden paikalliselle kuntosalille ja siitä lähtien olen salihommeleita harrastanut. Välillä tavoitteellisemmin ja enimmäkseen omaksi huvikseni.

Tein ajatuksellisesti jonkinlaisen syrjähypyn, kun lähdin tavoittelemaan näkyvämpiä lihaksia / lihaserottuvuutta 1,5 vuotta sitten. Dieetillä ja harjoittelulla saavutin kyllä kireämmän kunnon, mutta se oli ohimenevää. Kun huomasin, miten pieneksi kutistuin, ja millaisia sivuvaikutuksia sillä oli (mm. kuukautishäiriöt), käänsin kelkkani. Aloitin viime vuoden kesällä voimaharjoittelun, mutta laiminlöin kehonhuollon, joten forkut olivat jatkuvasti jumissa ja kireät. Kun sitten yhden kerran joulun aikana joogasin, ja forkut/ranteet olivat venytyksessä, niin seurauksena tuli jännetupintulehdus. Alkuvuosi meni sitä parannellessa, sitten tuli sitkeä flunssa, jonka aikana murtui kylkiluu ja taas treenit olivat telakalla. Huhtikuussa pääsin taas treenailemaan, ja toukokuussa aloitin taas juoksemisen. Pari pitkää lenkkiä ehdin tehdä ja piriformis hermostui. Niinpä en sitten oikeastaan juossut koko tänä kesänä. Nyt vasta elokuussa uskaltauduin ensimmäisille lenkeille.

Kesällä tein perinteisen salitreenin sijaan neljän viikon ajan korkeatehoista patteriharjoittelua, jossa oli paljon pomppuja. Tässä esimerkki yhdestä patterista. Oho, en taaskaan venytellyt, ja pohje meni niin tukkoon, että jalkapohjaan asti tuli kipuja. Onneksi osaava urheiluhieroja sai avattua pohkeet ja selvisin tällä kertaa vain muuttamalla treeniä ja lyhyellä hyppy/juoksutauolla.

Yhteenvetona todettakoon, että olen siis sellainen ihminen, joka innostuu helposti tekemään putkikatseisesti ja yksipuolisesti yhtä juttua, ja sen seurauksena sitten päädyn usein vaihtopenkille. Turha varmaan siis todeta, että joku crossfit-tyyppinen harjoittelu olisi minun fysiikalleni ja järjenlahjoilleni aivan kuolemaksi. Sami Sundvik totesi hiljattain, ettei ole tavannut ketään aktiiviliikkujaa, jolla kehonhuolto menisi överiksi. Toivoisin, että omalla kohdallani se saavuttaisi edes kohtuullisuuden nykyisen olemattomuuden sijaan. Toivominenhan ei mihinkään johda, joten nyt tavoitteena on siis venytellä kaikkina niinä aamuina, kun en ole lähdössä salille tai juoksemaan. Jos ei sitä puoli tuntia, niin ainakin nuo kireimmät lihasryhmät: lonkankoukistajat, rintalihakset, takareidet ja pakarat. Siihen ei menisi kuin kymmenisen minuuttia.

Palatakseni vielä tuohon lihaserottuvuuden tavoitteluun.. luen kyllä monia fitness-harrastajien blogeja ja katson mielenkiinnolla, millaisia tuloksia he saavat omassa kropassaan. Siltikin arvostan enemmän suorituskykyä; terveyttä, voimaa ja kestävyyttä. Minulle on yhdentekevää, näkyykö kuoppa tai säie olkapäässä, jos en pysty vetämään leukoja tai punnerrukseni ovat vajaita. Isosta tai näkyvästä lihaksesta en saa sitä onnistumisen iloa, mitä fyysisestä suorituksesta. Tai no, isoja lihaksia ei ole vielä koskaan ollut, joten en voi tietysti ihan varmaksi sanoa :P. Kyllä välillä tirkistelen peilistä, että pilkottaako se vatsalihas ja myhäilen, jos näin on. Mutta se ilo kestää sekunnin ja se ei oikeastaan motivoi mihinkään. Sen sijaan kun saa tehtyä kaksi puhdasta leukaa putkeen, niin ilo ja motivaatioruiske siitä kestää vähintään seuraavaan treeniin asti.

Raskas treeni vaatii raskaat ruoat ja vähän vappupurnausta

Tänään on ensimmäinen päivä, kun jäsenyyteni Elixialle ei ole enää voimassa. Tuntuu oudolta olla nyt "saliton". Toissapäivänä kävin tekemässä siellä viimeiset treenit ja palautin kortin vastaanottoon. Eilen oli lepopäivä ja tänään kävin koiran kanssa aamulla juoksemassa.

Mutta jos palataan vielä viime kirjoituksen jälkeisiin tapahtumiin kronologisessa järjestyksessä.. Perjantaina 25.4. palasin siis töihin ja pidin treeneistä lepopäivää. Samoin lauantaina, sillä olinkin yllättävän rikki torstain treeneistä. Sumomaven tekniikka tuntuu olevan aina hakusessa ja välillä näemmä fuskaan ihan tarkoituksella, eli en vaan jaksa/viitsi työntää liikettä käyntiin niin alhaalta kuin pitäisi. Jokunen toisto siellä välissä siis lähtee vähän turhan pystyasennosta. Kipeimmin treeni otti kuitenkin olkapäihin, joita tuli treenattua penkissä ja pystypunnerruksissa. Koska A-ohjelmassa toistot ovat kaseja, otin pystypunnerrukseenkin isommat painot kuin aiemmin 12 toistoja tehdessäni. Vielä lauantaina olkapäät olivat aivan kosketusarat. Eipä näemmä tosiaan tarvitse vaihtaa kuin toistojen määrää (+ taakkaa siinä sivussa), niin lihas saa uutta ärsykettä. Tarkoitan siis, että vaikka liike on sama, niin silti sieltä on saatavissa uudenlaista tuntumaa.

Viimeisiä alkulämmittelyjä Elixialla

 Sunnuntaina oli taas B-ohjelman vuoro ja kieltämättä mukavuudenhaluinen mieleni pitää siitä enemmän. Siitä palautuminenkin on nopeampaa. Askelkyykky smithissä on henkisesti lastenleikkiä maveen verrattuna. Mutta kyllä tuossakin ohjelmassa on hetkiä, kun askarruttaa, teenkö oikein. Meneekö punnerrukset riittävän syvälle? Entä onko kroppa tarpeeksi suorana? Ja vipareissa sorrun usein ottamaan liian isot painot tekniikan kustannuksella.

Sunnuntaina tehtiin Chocochilin ohjeella Italialaista pastavuokaa. Siskon perhe oli päivällisvieraana ja sai kyllä aikamoisia ylistyksiä tämä ruoka, se oli niin hyvää. Tosin cashew-ricottaa tehdessä pääsi pari ärräpäätä, kun itsepintaisesti sotkin sitä sauvasekoittimella, vaikka se olisi ehkä meidän tehosekoittimessa tullut helpommin.

Itse tehty tomaattikastike, Setaron pasta ja cashew-ricotta tekivät tästä kyllä aivan verrattoman hyvää. Tehtiin ohje puolitoistakertaisena, joten siitä jäi vieraista huolimatta vielä evästäkin töihin seuraavaksi päiväksi. Työkaveri oli aivan varma, että vetelen jotain gourmet-lasagnea, kun lämmitin sitä mikrossa ja tuoksu valtasi taukotilan. Vakuuttelin sitten siinä, että ei tosiaan ole maitotuotteita tässä. Hassua, miten cashew-pähkinöistä ja tofusta voi saada niin juustoista :).

Tähän aikaan vuodesta alkaa normaalisti tehdä mieli kaikkia perunasalaatteja, varhaiskaaliwokkeja ja yleensäkin raikkaampaa ruokaa. Mutta nyt on ollut niin koleita päiviä, että mieli on tehnyt raskaampaa ja lämpimämpää ruokaa. Kulutuskin tuntuu olevan tällä hetkellä aika suurta, vaikka olen vähän leikannut aerobista puolta pois palautuakseni riittävästi salitreeneistä. Nyt uuden ohjelman alkuun palautuminen taas tuntuu ottavan aikansa ja etenkin mavepäivinä nälkää puskee tuon tuosta. Juoksulenkeille on tehnyt mieli, mutta olen yllättävän hyvin pystynyt nyt keskittymään riittävään lepoon varmistaakseni palautumisen. Ehkä monet rikkoontumiset ja ylilyönnit treeneissä ovat sittenkin opettaneet jotain.

Tiistaina tein siis viimeiset treenit Elixialla, ja ei se mave ehkä arkiaamuna klo 6.30 aikaan ihan yhtä vaivatonta ole kuin viikonloppuna klo 10-11 aikaan.. Tiistaina lounaan virkaa toimitti puolikas Subin patonki tofulla tuunattuna. Ei se nyt ihan riittänyt nälkää pitämään loitolla, mutta mukana oli onneksi välipaloja, nakdeja, omenaa jne. Ai niin! Sovittiin miehen kanssa, että nyt syödään herkkuja vain sunnuntaisin. Ja onpa muuten älyttömän paljon helpompaa pysyä itse ruodussa, kun mies on mukana tässä. Hän on vielä niin itsepintainen ja ehdoton, että kun jotain päättää, niin sen myös toteuttaa. Eihän siinä itsekään kehtaa sitten napostella töiden jälkeen edes sitä jotain pientä hyvää ruoan päätteeksi, kun toisen itsekuri on noin rautainen.

Tähän toki lähdettiin minun aloitteestani ja jouduin sitä vähän hänen kanssaan työstämäänkin, mutta kun totuus on se, että hänellä se herkuttelu oli alkanut muuttua jokapäiväiseksi ja näkyä jo fysiikassa, niin lähti mukaan. Ensin mutisten ja sitten se muuttui ehdottomaksi. Aloitettiin tämä siis ennen pääsiäistä, eli nyt on pari sunnuntaita takana. Viime sunnuntaina tuon pastavuoan päätteeksi syötiin korvapuustit, ja kyllä pulla maistui ansaitulta :). Mennään nyt näin ainakin kuukauden verran. Toukokuun lopussa vietetään viikonloppu Tukholmassa, joten siellä kyllä varmaan tulee höllättyä tästä. Mutta ei se sunnuntaisin ja matkoilla olisi lainkaan paha linjaus pysyvästi!

Nyt näiden parin sunnuntain pohjalta olen huomannut, että se herkuttelu ei jää päälle, vaikka aluksi sitä vähän pelkäsinkin. Että sitten sitä sunnuntaita valmistelee suurinpiirtein koko viikon ja kasaan kauheat odotukset ja herkut kaappiin odottamaan. Mutta eipä nyt ole ainakaan niin käynyt. Ehdotin miehelle vielä, että pyritään siihen, että herkutellaan jollain itse tehdyllä. Että ei kannettaisi mitään irttarisäkkejä joka sunnuntai tänne. Itse tehdyt korvapuustit tai marjapiirakka on jotenkin ajatuksena kivempi; sen eteen on nähnyt hieman vaivaa ja onhan se nyt hyvänen aika paljon parempaakin ihan heittämällä! Tai riippuu tietysti, mitä tekee mieli, mutta itsellä aika harvoin on nimenomaan irtokarkkimielitekoja, vaan yleensä vain jotain makeaa. Mutta ei nyt tehty siitä mitään päätöstä, enkä ole tässä suunnitellut ensi sunnuntaiksi yhtään mitään. Onneksi olen spontaani luonne, eli katson sitten sunnuntaina, tekeekö mieli mitään ja jos tekee, niin mitä. Ei ole tarvetta käydä hamstraamassa herkkuvarastoja. Niin, ja ensi sunnuntain olenkin hoitamassa parin kuukauden ikäistä veljentytärtäni koko päivän, eli siitä tulee vähän erilainen sunnuntai muutenkin.

Eilen oli taas välipäivä treeneistä ja tänään kävin aamulla koiran kanssa juoksemassa seitsemän kilsan lenkkimme. Oli aika kolea ilma, ja aamupuuron ohella piti juoda iso muki teetä, jotta sulaisin. Ei sentään satanut ja aurinkokin vielä silloin vähän pilkahteli. Kyllä kulki askel kevyemmin kuin edellisellä juoksulenkillä, josta olikin jo yli viikko. Loman päättyessä olivat nimittäin viimein nytkähtäneet nesteet tästä kropasta liikkeelle, niin kuin ounastelinkin. Paino hulahti alas pari kiloa kahdessa vuorokaudessa. Erikoinen tuollainen yli viikon kestänyt tiukka nestejumi. Tänään tein hieman omasta päästä soveltaen suolaisen piirakan. Keskustassa jakoivat pääsiäisen alla Alpron soijapohjaisia kasvis"kermoja", ja niitä oli kaapissa muutama, niin käytin tällaiseen piirakkaan.

Täytteenä on purjoa, paprikaa ja savutofua ja tuo päällä oleva mössö on siis Cheezlyn mozzarella-soijajuustoa ja soijakermaa. Mies sai tästä hieman kuulemma kinkkupiirakkaviboja, mutta minua se ei haitannut (en koskaan lopettanut lihansyöntiä siksi, että se olisi pahaa. Päinvastoin, söin vaikka raakaa jaukkista suoraan paketista.. ).

Mausteena tuossa on mustapippuria, timjamia ja persiljaa, jotka sopivat kaikki oikein hyvin. Paprikaa olisi saanut olla enemmänkin, mutta vaikka ei sitä tuossa kuvassa kauheasti näy, niin kyllä sitä tasaisesti ympäri piirakkaa kuitenkin oli. Ehkä voisi seuraavalla kerralla laittaa kaikkia erivärisiä paprikoita, vihreää, keltaista ja punaista. Hyvää tuosta joka tapauksessa tuli meidän molempien mielestä ja siitä voisi tulla vaikka vappuperinne.

Eipä me juuri vappua juhlisteta mitenkään. Juuri sitä itsekseni tuossa mietin, kuinka turha juhla se on nykyisin. On tietysti kiva, että on erilaisia arkipyhiä ja niihin liittyy varmaan ihmisillä erilaisia perinteitä ja fiiliksiä. Mutta sanotaanko nyt näin, että vappu on minun makuuni aivan liian kostea juhla, ja tuntuu kurjalta ajatella kaikkia niitä lapsia (ja myös lemmikkejä), joille vappu on vain yksi ahdistava päivä kun isä/äiti juo liikaa ja käyttäytyy oudosti tai jopa aggressiivisesti. Sorry, ei ole tarkoitus kenenkään vappufiiliksiä tässä latistaa, mutta itse tosiaan suhtaudun tällaisiin alkoholinhuuruisiin juhliin vähän varauksella. Toki mikä tahansa muukin juhlapyhä tai viikonloppu on aivan yhtä hyvä syy juoda, mutta kyllähän vappu ja juhannus ovat suomalaisille ne isoimmat ryyppäysbileet. Olisi kiva, jos oikeasti juhlistettaisiin kevään alkua ja keskikesää ja perinteet olisivat tervehenkisiä ja positiivisia.

Mutta se siitä angstista.. Kuten mainitsin, niin olen vähän aerobisia karsinut. Olen ajatellut, että yksi pk-lenkki ja yksi intervallitreeni viikossa voisi olla ihan maksimi nyt kun haluan salitreenien kulkevan jouhevasti. Toistan itseäni, mutta hyötyliikunta ja koirien kanssa lenkkeily kuluttaa niin paljon, että siihen päälle useampi aerobinen harjoitus viikossa söisi kehitystä liikaa. Viime vuonna PT-Timpan valmennuksessa kiristellessänihän tein sen virheen, että en huomioinut tuota koirien kanssa liikkumista lainkaan, joten dieetti oli aivan liian ankara, vaikka sitä paria yksittäistä repsahdusta lukuunottamatta tunnollisesti noudatinkin. Rasvaprosentti oli viimeisessä mittauksessamme alle 19, ja se oli minulle liian alhainen. On hämmentävää lukea välillä joidenkin bloggareiden Inbody-tuloksia, kun rasvat ovat jossain 15 tuntumassa ja silti kaikki pelaa ihan normaalisti. Kyllä on ihmisten kropat erilaisia..

Minullahan siis hormonitoiminta alkoi kiukutella jo siinä vaiheessa, kun olin kiristellyt kuusi viikkoa ja paino oli hieman alle 50 kiloa. Lopulta kesti syksyyn asti, ennen kuin se normalisoitu. Vain yhdet menkat jäivät pois, mutta kesti siis puolisen vuotta, ennen kuin kierto palautui säännölliseksi. Se vähän herätti. Etenkin kun kiristelyn lopputulos ei ollut oikeasti mikään kisakunto tai tiukka lihapaketti. Olo oli enemmänkin sellainen kuiva ja hintelä "suonet-näkyy-ja-pari-vatsapalaa". Nyt en pidä tiukkaa kalorivajetta, vaan yritän vain syödä puhtaasti suurinpiirtein kulutuksen mukaan ja jättää ne herkut sunnuntaihin. Tavoitteenani on maltillinen kropan muokkaus, eli jos vaikka puolen vuoden päästä olisi jo jonkin verran enemmän lihasta tässä rungossa ja rasvat voisivat pysyä nykytasolla. En siis tiedä rasvaprosenttiani, eikä ole tarkoitus sitä mittauttaakaan, vaan ajattelin ihan peilistä seurata kropan muuttumista. Tällä hetkellä painan 53 kiloa, eikä ole minkäänlaisia aikeita pudottaa siitä yhtään pois.

Tarkoitus on pitää erillinen 1-2 viikon pituinen voimajakso aina silloin tällöin ohjelmaa vaihtaessa. Viime loppukesän ja syksyn voimaharjoittelusta jäi vähän pelko oman fysiikan kanssa. Tuntui, ettei kroppa kestänyt voimaharjoittelua ihan odotetusti ja forkut alkoivat reistailla. Joten nyt en ainakaan alkuun ota sen pidempiä voimajaksoja, ja noilla viikoillakin taidan pitää treenimäärät maltillisina, esim. kaksi treeniä viikkoon ja kunnolla ruokaa tankkiin. Kropan muokkauksen ohella ja/tai oikeastaan ensisijainen tavoitteni onkin pysyä vain terveenä.

Hei, ja olen tänään venytellyt kelloon katsomatta alakropan lihaksia! Pieni askel minulle (tosi pieni, koska olen niin jumissa), mutta iso henkisesti. Huomenna olen vapaalla ja lähden etsimään itselleni uutta salia, toivottavasti löydän hyvän ratkaisun.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki

No jaa, tuskin se kreatiini turvotuksen syypää on. Se on nyt ollut pois kuvioista, mutta silti vaan on kumman nesteinen olo. Huomenna palaan töihin ja normaaleihin arkirutiineihin, ehkäpä ne nesteetkin sitten hulahtaa liikkeelle? Olen vieläpä syönyt todella esimerkillisesti, ja juonut paljon vettä, joten pohdituttaa vain, mistä tämä yhtäkkinen turpoaminen johtuu. Muistelen hämärästi, että joskus viime vuonnakin oli jossain kohtaa sellainen viikon pätkä, että imin kaiken nesteen itseeni kuin sieni, ja sitten yhtäkkiä vain hulahti ulos.

Nyt olen pitänyt ruokapäiväkirjaa muutaman päivän, mutta ei sieltä oikein syy löydy, kun turvottelu alkoi jo viime viikon lopulla. Hm.. Nyt tätä kirjoittaessani yhtäkkiä muistin, että sinä päivänä, kun turpoaminen alkoi, olin syönyt aamiaiseksi sen tuorepuuron, jossa oli leseitä noin 1,5 desilitraa. Ja en ole siis leseitä käyttänyt varmaan vuoteen, kuidun saanti on muutenkin niin suurta, ettei kaipaa mitään ekstrabuustia. Leseissäkö se syyllinen olisi?

Tällä viikolla treenit ovat menneet hyvin. Tiistaina kävin tekemässä B-ohjelman, eli ensin askelkyykkyä smithissä ja sen jälkeen neljä vuorosarjaa, eli kuusi liikettä yläkropalle ja pari vatsalihasliikettä. Oli mukavaa, kun treeni oli reipastempoinen ja ohi 45 minuutissa. Kulmasoutu ja punnerrus olivat mukana ohjelmassa pitkästä aikaa, ja tuli kyllä tiukka jumitus latseihin ja rintalihaksiin.

Niinpä eilen keskiviikkona sitten venyttelin oikein huolellisesti puoli tuntia; lähinnä yläkroppaa, mutta myös vakiojumituksiani lonkankoukistajia ja pakaroita. Tein venyttelyn heti herättyäni aamulla. Ensin herättelin vähän kroppaa kevyillä pyörityksillä ja selän alasrullauksilla. Kun on niin kankea kuin minä, niin venyttelykin vaatii alkulämmittelyn :D. Sitten tein sekä dynaamisia että pitkiä venytyksiä oikein varovasti kroppaa kuunnellen. Ei mitään ääriasentoja tai pakotuksia, jottei olla taas kohta saikulla.

Tänään torstaina aamulla kävin sitten tekemässä A-ohjelman, joka on henkisesti vaativampi. Treeni polkaistaan käyntiin sumomavella, jonka jälkeen vuorosarjoja taas kolme. Niistä ensimmäinen on kulmasoutu + penkki. Sitten leuanvetoa + pystypunnerrusta. Leuanveto on kyllä tällä hetkellä sellaista räpiköintiä, että huhhuh. Itsepäisesti en aio turvautua kuminauhaan, vaikka sellaiset on näemmä salille hankittukin. Pompulla ylös ja jarrulla alas. Vika pomppu on kyllä sellainen, että silmät juuri ja juuri kurkistaa tangon yli, leuanvedosta ei voi oikein puhua. Mutta tällaista se leuanvedon harjoittelu oli viime keväänäkin, ja nyt kun turvotuksen vuoksi on vielä elopainoa sellainen +1,5 kg, niin raskasta on!  

Kuvituksena arkiruokaa tältä viikolta: meksikolaista papupataa. Porkkanaa, sipulia,
kidneypapuja, tomaattimurskaa ja oreganoa. Pilkotaan, paistetaan ja syödään vaikka riisin kanssa

Palatakseni vielä eiliseen venyttelyyn: sen jälkeen olo oli aivan ihmeellisen ihana. Mietin siinä, että miksi se venyttely on niin pakkopullaa, kun sen jälkeen olo on noin hyvä? Lähdin sen jälkeen koirien kanssa aamulenkille, ja kroppa tuntui joustavalta, kevyeltä ja vetreältä. Miksei tällaista oloa haluaisi itselleen useamminkin? Minulla on venyttelyn kanssa vähän se suoritusongelma. Tuntuu, että ei voi vaan venyttää paria lihasta, vaan pitäisi käydä kroppa läpi ja venytellä se puoli tuntia ainakin kerrallaan. Ja sitten heti tietysti suoritus Heiaheiaan. Olen koko elämäni kyllä ollut sellainen suorittaja, ja sellaiseen minua on rohkaistu. Mieleen tulee paljon asioita, missä on kannustettu juuri siihen suoritukseen itsessään, eikä varsinaiseen tavoitteeseen.  
- Kun siivoaa pulpetin, saa leiman pulpetin kannen sisäpuolella olevaan teippiin. 
- Kun soittotunti sujuu hyvin, pianonsoitonopettaja piirtää perhosia soittovihkoon; kolme oli nappisuoritus ja kaksi ihan ok.
- Kun kesälomalla lukee vähintään kymmenen klassikkoteosta ja tekee niistä esseen, saa puolikkaan opintoviikon (lukiossa)

Kun olin 11-12 -vuotias, kotikaupunkimme jakoi urheilukortteja kesäksi. Niihin merkittiin kaikki urheilusuoritukset ja palautettiin kesän jälkeen liikuntatoimistoon. Niillä kai osallistui sitten jonkun uimahallin kausikortin arvontaan tms., mutta minua palkitsi jo se, että sain ruksia kortista ruutuja. Crazy little thing called me.

Nyt ei sitten maksa vaivaa venytellä muutamaa minuuttia esim. tiukassa olevia rintalihaksia, koska c'mon, eihän sitä nyt voi merkata kolmen minuutin suoritusta Heiaheiaan. Pähkähullua. Nykyisin olen sentään sen verran fiksumpi, että ymmärrän lopullisen päämäärän, toisin kuin lapsena. Soittotunnin tavoitteena olisi ollut kehittyä soittamaan paremmin, mutta minä harjoittelin vain perhosen kuvat silmissä. Pulpetin siivouksen piti opettaa järjestelmällisyyttä ja siisteyttä, mutta jos ei saanut leimaa, niin päivä pilalla. Vaikka sen viivottimen olisikin löytänyt sieltä helpommin.

Mutta mitä se ymmärtäminen auttaa, jos se ei motivoi kuitenkaan tarpeeksi? Olisipa ihanaa olla elastinen ja vetreä, mutta plaah. Toisaalta en taida olla venyttelylaiskuuteni kanssa yksin, mitä olen muita blogeja lukenut. Venyttely tuntuu olevan aina blogimerkinnän tai jopa otsikon arvoinen suoritus :D.

Mutta tämä suorituskeskeisyys on kyllä hyvin läheistenikin tiedossa. Mies välillä yrittääkin ehdottaa toiveikkaasti, että jos käyt kaupassa, niin saat erikoisleiman! Mitään tasopelejä minun on turha pelata; opiskeluaikoina välttelin tehokkaasti tenttiin lukemista hakkaamalla jotain konsoli- tai pc-pelejä aivan addiktoituneena pisteistä ja kerätyistä bonuksista, yksi vielä ja sitten menen lukemaan. Tuntuu siltä, että olen kyllä hieman vinksahtanut, ja haluaisin tästä suorituspaineesta jollain tapaa eroon. Että nyt kun olen jo vuosia urheillut lukujen, määrien jne. motivoimana, niin olisi mukavaa löytää se motivaatio jostain muualta. Aiemmin seurasin määriä enemmän, ja pyrin aina tiettyyn pisteeseen. Nykyisin en enää sentään lähde kävelemään korttelin ympäri, jos päivän askelmäärä on vajaa. Tai no, en aina. Joskus edelleen.. Mutta kuitenkin seuraan lukemia ja tavoittelen tiettyä määrää.

En minä tästä suorittajan olemuksesta kyllä mitenkään varsinaisesti kärsi. Mielestäni osaan ottaa aika rennosti elämän noin yleensäkin. Mutta haluaisin tietää, miltä tuntuu jonkinlainen toinen motivaation lähde, ja onko minun edes mahdollista saavuttaa sellaista? Vai pitääkö vain hyväksyä, että olen tällainen numerokahjo?