Treenikuulumisia

Kesäkuun lopulla kävelin töistä kotiin, kun Elixian feissari pysäytti minut tässä ihan kotinurkilla. Juteltiin hetki ja kerroin, että olen aiemmin ollut jäsenenä ja juteltiin syistä, miksi vaihdoin. Hän tarjosi siitä huolimatta tutustumiskäyntiä salille ja annoin numeroni. Arvasin, että jäsenmyyjä soittaa ja niinhän tuo sitten tekikin. No, sovin käynnin sinne, mutta sille viikolle tuli Kutin lopetus, ja kuntosalitreffit oli viimeinen asia mielessäni, joten en koskaan mennyt tutustumiskäynnille. Olin muutenkin ajatellut jo valmiiksi, että niin hyvää diiliä tuskin tarjoavat, että Ryhdistä sinne vaihtaisin. Olen nyt sen verran nuuka, etten viitsi salitreeneistä mitään viittäkymppiä enempää kuussa maksaa, jos ei ole jotenkin todella ihmeellinen paikka (tyyliin vegaaninen palautusjuoma valmiina odottamassa treenien jälkeen ja jäsenyyteen sisältyy hieronta kerran kuussa..).

Sitkeä jäsenmyyjä soitteli kuitenkin sitten vielä myöhemmin, ja kertoi, että heille oli heinäkuun alussa tullut uusi Daytime -jäsenyys, jolla voi treenata halvemmalla kk-maksulla arkipäivisin ennen klo 15 ja viikonloppuisin mihin aikaan vaan. Tartuin siihen, ja olen nyt siis taas jäsenenä Tikkurilan Elixialla. Vuonna 2007 siihen taloon ekan kerran astuin sen vielä ollessa Finnbody, ja kaksi kertaa olen jäsenyyteni irtisanonut. Kolmas kertako nyt toden sanoo ja jään sinne pysyvästi..? Joka kerta on kuitenkin kuukausimaksu laskenut reippaasti :D.

Salitreeneistä tuli siis lopulta lähes kahden kuukauden treenitauko. Kesäkuussa kävin ahkerasti Kaapon kanssa juoksemassa aamuisin, mutta salilla olin viimeksi ollut 18.5. Sen jälkeen sain sitten Kutin syöpädiagnoosin, ja jotenkin epätoivoisesti halusin viettää kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan sen kanssa. Salilla käynti tuntui todella turhalta ajanhaaskaukselta siinä mielentilassa. Ja olihan koko kevään saliharjoittelu ollut muutenkin todella epäsäännöllistä ja harvaa, motivaatio kateissa koko ajan. Ryhdin aukioloajat on iso iso plussa, mutta joku siinä ilmeisesti tökki kuitenkin, kun ei tullut käytyä. Ajattelin pitää jäsenyyteni Ryhtiinkin vielä voimassa joka tapauksessa, koska Elixia on etenkin juhlapyhinä huonosti auki ja joskus jos tekee mieli lähteä ennen aamuviittä treenaamaan, niin on sitten se mahdollisuus olemassa.

Katsoin Heiaheiasta statseja, niin tänä vuonna salikäyntejä on 24, joista 8 jo Elixiaan (parissa viikossa). Se vain on tuossa niin kodin vieressä, että kynnys mennä sinne on tosi matala. Siis ihan oikeasti, ei Ryhtiinkään ole matkaa kuin 900 metriä, mutta Elixiaan on vain 300 metriä. Se on iso ero! :D Ja jotenkin on kiva treenata, kun on muita ihmisiä isolla salilla.  Ei tarvitse olla liian täynnä, mutta jokunen ihminen siellä täällä. Siitä tulee ehkä vähän turvallisempi tunne verrattuna siihen, että on aivan yksin hiljaisella kellarisalilla. Paskaa musiikkiahan Elixialla soi, siitä ei pääse mihinkään; jotain maailman turhinta dancepoppia, joiden supertyhmiä sanoituksia jään välillä oikein kuuntelemaan. Siis oikeasti, kuka haluaa, että kumppani saa tuntemaan “like I’m the only girl in the woo-oo-oo-orld”? Eikö se ole aika epätoivoista? “No, sä kelpaat ku ei täällä planeetalla nyt oo muitakaan”. 
Eilen intervallitreeniä kuntopyörällä tehdessäni kuuntelin kyllä omaa musaa, mutta salitreenejä tehdessä en niin välitä musiikkisoittimen kanssa pelata.

Kun menin Elixialle ekaa kertaa nyt heinäkuussa, niin siellä oli se sama tuttu aamun vakioporukka, joka oli siellä viime vuoden keväällä, kun lopetin. Eräs eläkkeelle jäänyt isokokoinen mies oikein ilahtui näkemisestäni “katsohan, kuka on palannut!” ja yksi keski-ikäinen pariskuntakin tuli  juttelemaan. Kerroin uudesta jäsenyystyypistä ja kaikki kiinnostuivat välittömästi, koska maksavat nyt aika paljon enemmän, ja minun laillani aina aamuisin siellä treenaavat. Veistelinkin, että taitaa tehdä huonoa bisnekselle tämä minun paluuni. Oli jotenkin mukava palata vanhojen tuttujen kanssa treenaamaan, vaikka ei nyt aiemmin mitenkään joka päivä siellä rupateltu. Tuo eläkeläismies on kuitenkin ollut siellä jo silloin kun ensi kertaa Finnbodylle astelin, ja siitä asti ollut sellainen vakiokasvo.

Eihän se mikään yllätys ollut, että voima on tauon aikana heikentynyt ja muutenkin treenitekniikat vähän hakusessa. Esimerkiksi kyykkyjä tein ekalla treenikerralla ihan pelkällä tangolla ja reisilihakset olivat jo alkulämmittelyssä järkyttyneet siitä, että ne joutuivat ihan tekemään töitäkin parin kuukauden möllöttelyn jäljiltä. Mutta jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että kroppa virkosi ja tuntui jäntevämmältä. Ja ensimmäisen viikon ajan treenaaminen oli oikein ihanaa, kun sai koko ajan vaan lisätä painoja ja hakea voimatasoja. Entiselläänhän ne eivät nyt tietenkään voi tämän vuoden treenien perusteella ollakaan (entisellä tarkoitan paria viime vuotta, kun treeni oli säännöllistä), mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Kipinä ainakin on taas syttynyt ja aamuisin ei ole tarvinnut ylipuhua itseään lähtemään treenaamaan.

Kaksijakoinen ohjelma sopii minulle tällä hetkellä hyvin. Jos ehdin treenaamaan kolmesti viikossa, teen kerran yläkropan, kerran alakropan ja kerran koko kropan. Ja tällä viikolla taas treenasin kahdesti yläkropan ja kahdesti alakropan + yhden intervallitreenin. Siitäkin on aikaa, kun edellisen kerran intervallitreenin tein. Ihan kamalaa taisteluahan se oli. Leuanvetosuorituskin on onneton, yksi ainoa menee tällä hetkellä, jos tuulen suunta on oikea.

Treenikuvia ei nyt ole, kun ei tuolla Elixialla kehtaa samaan tapaan kameroita viritellä kuin Ryhdillä. Jotain sitten taas kunhan saan räpsittyä.

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään

Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä

Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.