Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin

Luin artikkelin onnettomuudessa miehensä ja poikansa vuosi sitten menettäneestä naisesta. Hän totesi siinä, että "Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin, sillä huomisesta ei koskaan tiedä." Hän oli viettänyt tavallista mukavaa päivää perheensä kanssa. Mies ja poika olivat lähteneet ulos talvihommiin, ja päivä päättyi siihen, että nainen sai kuulla heidän ajaneen sulaan jäähän traktorilla. Viimeinen, aivan tavallinen yhdessä vietetty päivä sai erityisen merkityksen tragediaa vasten.

Jotenkin tuossa tuli puettua sanoiksi se, mitä olen itse tuntenut melkein koko elämäni. Tietynlainen tavallisuuden kaipuu. En ole itse koskaan kaivannut erityisesti wow-elämyksiä, seikkailuja, erikoisia kokemuksia tms. Olen aika pienestä lähtien tajunnut, että oma rauha ja ihan sellainen tavallinen arkinen elämä rutiineineen on sellaisenaan ihan parasta. Oma huone, kirjat ja hiljaisuus. Muistan, etten kadehtinut kavereita, jotka pääsivät Lintsille, Särkänniemeen, Ruotsin laivalle, Puuhamaahan jne. Kuuntelin kyllä mielenkiinnolla, millaista siellä oli, mutta ei tullut sellaista pääsisinpä mäkin -fiilistä, mikä esimerkiksi veljilläni oli. Meitä kun oli kuusi, niin tuollaiset olisivat maksaneet ihan liikaa. Sen ymmärsin jo tosi varhain. Kyllähän me, jos olisi varaa, sanoi äiti. Meidän perhe matkusti kesällä tai hiihtolomalla Lappiin ja siihen yhteen lomamatkaan varmaan oli budjetoitu koko vuoden seikkailut kerralla. Voi tietysti olla, että se oli jotain itsesuojeluakin olla kaipaamatta samoja kokemuksia kuin kaveritkin, kun ne kerran olivat saavuttamattomissa?

Tällaista tajunnanvirtaa syntyi, kun taas kerran tästä kropasta löytyi vaivaa hoidettavaksi. Vähän muokattuna; jokainen terve päivä on elämän onnellisin. Nyt näitä vaivoja on ollut jo sen verran, että osaan todellakin arvostaa jokaista päivää, jolloin mikään kipu tai vaiva ei häiritse normaalia arkea, saati sitten treenaamista. Pitää nauttia tästä päivästä, kun huomenna voi olla selkä paskana, näin kärjistettynä :D.

Viime viikon lopulla oli treeneistä lepopäivä, joten tein koiran kanssa aamulla pidemmän lenkin. Oli märkä loskakeli, joten laitoin kumpparit jalkaan. Lenkin aikana en muistaakseni mitään erityistä huomannut, tai saatoin ehkä ajatella, että jalkaterä ei tunnu ihan normaalilta. Tuo sama jalka, josta varvas tulehtui viime vuonna. Viime syksyn jälkeen oikein mitkään kengät eivät ole tuntuneet hyviltä. Olen koko talven painellut välikauden tossuissa, joihin olen laittanut pohjallisen ja villasukat jalkaan. Ostin yhdet Merrellin talvikengät, mutta ne olivat aivan kauhean jäykät kohlot jalassa. Kauhean raskaalta tuntui kävellä, vaikka kenkä itsessään oli suht kevyt patikointikengäksi.

No, takaisin aamulenkkiin. Kotiin päästyäni jalkaterän sivua jomotti jo pikkasen enemmän, ja otin sukan pois jalasta.Vaivaisenluu oli kuin iso punainen kirsikka. Minulla on siis molemmissa jaloissa vaivaisenluut. Ne ovat olleet niin kauan kuin muistan, varmaan ainakin jostain yläasteajoista. Luulin pitkään, että se on jalan normaali malli, hieman leveä tuosta kohtaa. Haudoin sitä kylmällä, ja laitoin Voltarenia, ja pääsin akuutin vaiheen yli sillä. Katsoin Youtubesta kinesioteippausohjeet ja teippasin jalkaa viikon ajan, ennen kuin pääsin jalkaterapeutille.

Olihan muuten himputin pätevän oloinen nuori mies (sanoo Eikku-täti). Älyttömän asiantunteva, selitti ymmärrettävästi kaiken, käsitteli jalat ja selvitti, mikä askelluksessani on pielessä. Sain nyt viisi harjoitusta, joita pitää tehdä. Lacrosse-pallolla avaan kaikenlaisia kalvoja jalasta, lisään poikittaiskaaren liikkuvuutta, ja kuminauhalla mobilisoin nilkkaa ja pohjeluulihasta. Huh. Vartti tuossa menee per jalka, mutta olen nyt säntillisesti tehnyt treenit, koska siitä on nyt ainakin tuntunut olevan apua. Kuukauden päästä on seuraava käynti, enkä halua, että se on turha. Eli jotta harjoituksien vaikutusta voi arvioida silloin, niin niitä on nyt vaan tehtävä. Ja tottakai pelottaa leikkaus, joka on käsittääkseni ihan helvetin kivulias, kun luuta jyrsitään jalasta. Puhumattakaan parin kuukauden sairaslomasta keppien kanssa. Motivaatio tehdä harjoituksia on siis aika korkea.

Oikea jalkateräni ja varpaat ovat paljon paremmin hermottuneet. Vasemman jalan varpaat tuntuvat elävän jotain kimppaelämää, ja vaivaisenluu on tosiaan melko luutunut. Tässäpä kuva missiräpylöistäni, koittakaa kestää :). Jalkaterapian lisäksi tarvitsen jalkahoidon, on sen verran kovettumaa ja rölli-kynttä.. Tuossa vasemmassa jalassa pikkuvarvas on tulehduksen jäljiltä jäänyt pysyvästi punaiseksi. Se tulehtui luultavasti vain siksi, että hiertyi viereiseen käyrään varpaaseen. Ja varmaan kaikki liittyy vähän kaikkeen, vaivaisenluu noihinkin käyristymiin jne. Kuitenkin isovarvas työntää kaikkia noita varpaita vähän kasaan enemän, oikeassa jalassa jokaisella on paremmin tilaa.

Koitan nyt pärjätä tämän ongelmajalkani kanssa. Mutta kieltämättä käy mielessä, että miksi en ole perehtynyt asiaan aiemmin.. Kuitenkin joskus jo vuosia sitten (ehkä 2010 tjsp) ollessani kosmetologisessa jalkahoidossa hoitaja kysyi, ovatko vaivaisenluut vaivanneet minua. Olisi pitänyt kaiketi jo siinä kohtaa alkaa tehdä kaikenlaista harjoitusta ja aktivointia näille. Lisäksi nilkan liikkuvuudesta on puhunut jo Art-Fysion Filippa -fyssarini.

Tämän viikon 7 treenit

Salitreeni onnistuu vaivasta ihan hyvin, samoin sisäpyöräily. Perjantainen juoksutreeni ei ollut ehkä viisain veto, mutta ei se jalka siitä kovin paljon pahemmaksi mennyt. Jalkaterapeutti totesi, että kävellessäni jalka ei rullaa nätisti suoraan jalkaterän yli, vaan liike ikään kuin kiertyy hieman lonkasta ulos auki ja se aiheuttaa sen, että rullausvaihe kuormittaa enemmän isovarvasta ja jalan sisäsyrjää. Siksi kovettumat, vaivaisenluu ja varmaan myös ikuisesti kireät lonkankoukistajatkin.. Nyt sitten tosiaan availlaan nilkkaa, jotta jalkaterä kuormittuisi tasaisemmin.

Vaivojen määrä on tässä kropassa kuitenkin toistaiseksi ollut vakio. Kun yksi on akuutti, niin muut pysyttelevät oireilematta. Ainakin pakaran hermopuristus on ollut poissa jo ties kuinka pitkään, ja se on ihana juttu se! Salilla olen vahvistanut gluteus mediuksia loitontajalaitteessa lähes joka treenissä ja olen venytellyt ahkerasti (minun skaalallani..) lonkankoukistajia.

Jalkaterapeutin kanssa juttelu oli kuitenkin jollain tavalla.. terapeuttista. Hänelläkin on omat vaivansa ja tulipahan taas muutenkin vähän poksauteltua sitä kuplaa, jossa "kaikki muut ihmiset" ovat ihan terveitä ja vaivattomia, ja itsellä vaan sattuu ja oireilee. Välillä vaan tuntuu siltä, että ongelmia on koko ajan lisää, ja ne eivät todellakaan lähde ajan kanssa pois (kuten kouluterkkari tai lääkäri sanoi erilaisista lastentaudeista/kasvuvaivoista ollessani lapsi/nuori). Nyt ne pysyvät suht hallittavissa, jos teet 182 harjoitusta päivässä ja käytät kaikenlaisia tukivempeleitä.. 

Edit: pakko lisätä tähän loppuun mahdollisia närkästyjiä varten, että en vertaa puolison ja lapsen menettämistä vaivaisenluun aiheuttamaan harmiin. 

Ajokoira arjen johtajana

Pari viikkoa sitten hesarin Vieraskynän aiheena oli "Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne".

Johtajan on näytettävä ”ajokoiralta”: nuorekkaalta, sopusuhtaiselta ja atleettiselta. Hänen tulee säteillä energiaa, kestävyyttä ja elämänhallintaa – ja viihtyä parrasvaloissa.
Nuorekkaan, sopusuhtaisen ja atleettisen johtajan ajatellaan liikkuvan aktiivisesti, syövän viisaasti ja nukkuvan hyvin. Ajokoiralta näyttävän johtajan uskotaan viestivän terveestä ja kurinalaisesta elämäntavasta.

Olen jonkun verran pyöritellyt näitä asioita mielessäni, kun elämäntyylini on ehkä hieman erilainen kuin esimieskollegojeni tai tiimiläisteni. Nyt olen viimeinkin löytänyt hyvän tasapainon koiran liikuttamisen ja oman saliharjoitteluni välillä, ja tiedän oikein hyvin, että omat liikuntamääräni ovat koiran lenkittämisestä johtuen melko suuret. Saliaamuina arki sujuu tällä hetkellä näin:

• aamulla herätys 5:15, ruokin Viirun ja lähden Kaapon kanssa tekemään noin 40 minuutin kävelylenkin. Ihan normaalia vauhtia kävellään, ei paineta hiki hatussa mutta ei myöskään maleksita.
• lenkin jälkeen menen salille tekemään n. 50 minuutin salitreenin koko kropalle (pääpaino suhteellisesti heikommassa yläkropassa).
• takaisin kotona olen 7:00 jälkeen, suihku ja aamupala ja sitten vielä 20-30 minuutin kävely Kaapon kanssa ennen töihin menoa.
• töissä olen näinä päivinä 9.20-17.20 ja kotona sitten taas kuuden maissa
• Kaapon kanssa taas ulos, ja ollaan yleensä joku 1,5 tuntia. Usein kaksikin, mutta siinä on sitten jo mukana koirapuistoilua pidemmän aikaa. Varsinaista lenkkeilyä (= minulle aktiivista kävelyä) on yleensä vain reilu tunti. 
• kotona illallista, vähän valmistautumista seuraavaan päivään ja yhdeksän aikaan olenkin jo unten mailla.

Tällaisina päivinä ei paljon siis mitään muuta ehdi, mutta toisaalta näitä on vain 2-3 arkiaamua viikossa. Yhden salitreenin voi aina tarvittaessa jättää viikonlopulle. Pitkään tuskailin aamujen kanssa, kun tein Kaapon kanssa tunnin lenkin ja olin usein sen jälkeen jotenkin väsähtänyt, enkä jaksanut enää salille mennä. Toisaalta olisin voinut mennä salille ensin, ja lenkkeillä sitten, mutta sekin oli huono vaihtoehto. Salin jälkeen ei ole kauheasti paukkuja tehdä pitkää lenkkiä, ja palkkarin + salilla juodun vesipullollisen ansiosta lenkillä oli aina kauhea kupla otsassa. Sitten keksin jakaa aamulenkin kahteen osaan ja kaikki ongelmat oli ratkaistu!

Kaapo tarvitsee paljon liikuntaa ja olenkin täällä varmaan jossain vaiheessa maininnut, että sellainen optimaalinen määrä sille on kolmisen tuntia päivässä. Sen verran kun ollaan ulkona, niin se on mukavan väsynyt rakki kotona. Kun jää alle sen, niin sillä on kotona vähän turhaa energiaa hössöttää ja keksiä kaikenlaisia kolttosia. Ei mitään tuhoamista tms., mutta kanniskelee esim. kenkiä ja kulkee kissan perässä jne. huomion hakemista. Arkipäivinä en ihan saa itsestäni tuota kolmea tuntia rutistettua, jos ei koirapuistossa tosiaan ole aktiivista juoksu-/painikaveria. Silloin jää lenkkien saldo 2,5 tuntiin (jaksaminen on välillä puolesta tunnista kiinni!), mutta sitten laitan sille kotona älypelejä pelailtavaksi, ruoan aktivointipalloon, ja välillä vähän vetoleikkejä ja naminpiilotusta.

Kuva uudenvuoden aatolta hotellihuoneesta

Jos tätä päivää erehtyy avaamaan työkavereille, niin seurauksena on helposti äimistelyä, että "miten sä jaksat" jne., mutta itse en pidä itseäni mitenkään supervirkeänä, kurinalaisena/askeettisena ja energisenä ihmisenä, vaan elämäntyylini on itselleni sopivien valintojen noudattamista. Esimerkiksi raittiudella tai kasvissyönnilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pyrkisin niiden kautta elämään terveellistä ja/tai kurinalaista elämää. Omat valintani on tehty eri aikoina erilaisissa olosuhteissa, ja se, että "lopputulos" näyttää joltain, ei kerro koko totuutta. Tämänkin bloggauksen alussa kerroin arjesta niinä kahtena tai kolmena päivänä viikosta, kun käyn salilla. Toisenlaisen aiheen alla olisin kertonut tarkemmin eilisestä, jolloin söin neljä vai viisi isoa mustikkaleivosta jäätelön kanssa ja laiskottelin koko päivän (no okei, tiskasin) ja koiran kanssakin kaikki lenkit suuntautuivat koirapuistolle, jossa sattui olemaan juuri passeleita riehujakavereita.

Esimiehenä tai rekrytoidessani en arvota ihmisiä elämäntyylin pohjalta. CV:ssä luetellut maratonit, triathlonit, huippujen valloitukset, raakaravintovalmentajan sertifikaatti ja satakunta luottamustoimea näiden ohella eivät yksinään tee vaikutusta; mutta toisaalta voivat tehdä, jos haastateltavalla on elämässään muutakin kuin suoritushakuisuutta. Oman tiimini huippuosaajien elämäntavat ja -tyylit ovat keskenään hyvin erilaisia. Toisilla on lapsia, toiset opiskelevat, jotkut treenaavat maltillisesti, toiset eivät ollenkaan. Elämäntavoista sen verran, että itselläni on hyvin kielteinen asenne esimerkiksi tupakointiin, mutta en voi mitenkään nähdä tiimini tupakoitsijoita vähemmän pätevinä kuin savuttomia.

Itse olen aamuvirkku, ja menen ajoissa nukkumaan. En edes pysty valvomaan myöhään, koska sitten vain nukahdan vaikka väkisin. Ja kun ei ole lapsia tai muita harrastuksia kuin koira + sali, niin tekstin alussa kuvaamani arki on mahdollista. Janne hoitaa yleensä kaupassakäynnin ja viikonloppuna laitetaan ruokaa niin, ettei arkena tarvitse. Tai jos arkena tarvitsee kokkailla, niin Janne hoitelee senkin sillä aikaa, kun olen koiran kanssa ulkona.

Aiempien koirien kanssa en liikkunut ihan näin paljon. Oltiin kyllä helpostikin pari tuntia päivässä  ulkona, mutta kilometrit olivat maltillisempia, koska ne ovat olleet rauhallisempia tassuttelijoita, ja niitä on voinut pitää vapaana. Käveltiin usein läheisille niityille, jossa ne juoksentelivat vapaana ja leikkivät keskenään. Kieltämättä yhdistelmä energinen koira + mahdoton irtipidettävä vaatii omistajaltaan sitkeyttä ja kestävyyttä. Kaapon lenkittäminen on minulle osittain suorittamista, ja mittailen kellosta, että se saa tarpeeksi liikuntaa, ja haen kompromisseja oman jaksamiseni ja Kaapon lenkittämisen välillä. Siinä tulee ehkä hieman sitä kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä kuvioon, sillä näen, ettei koira voi hyvin, jos se kotona joutuu hakemaan huomiota turhautuneena. Hyvinvoiva koira on väsynyt koira kotioloissa :).

Nuorempana olisin voinut ajatella, että tällaisen koiran kanssa liikkuminen riittää yleensäkin liikunnaksi. Mutta nyt kun on kolmenkympin jälkeen ilmestynyt kaikenlaisia vaivoja ja vammoja, jotka tuntuvat pahenevan yksipuolisesta ja kävely-/juoksuvoittoisesta liikunnasta, niin salitreenin motivaatioksi melkein riittää se, että sen jälkeen on paikat kipeänä vain hyvällä tavalla.

Tämän viikon treeninä on ollut kaksi salia ja kaksi aerobista (yksi juoksulenkki koiran kanssa ja yksi kuntopyörällä tehty hiit). Tänään piti tehdä vielä kolmas salitreeni, mutta eilen illalla alkoi yskittää ja nyt palelee, + yskittää, joten ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta lähteä salille reuhkimaan. Lepäillään nyt tänään ja katsotaan huomenna vointi uudelleen.