Vapaaehtoistyö on nimittäin vienyt mukanaan täysin ja sen lisäksi, että käyn kahdesti viikossa opettamassa suomea, toimin myös tukihenkilönä muutamille irakilaisille, jotka ovat saaneet oleskeluluvat. Olen auttanut asunnon etsinnässä, hoidellut vuokrasoppareita, vakuutusasioita, asioinut sosiaalitoimen kanssa, opettanut suomea messengerissä ja kodeissa, opettanut kodin hoitoa ja oikeastaan aivan kaikenlaista kotouttamista laidasta laitaan. Vein muutaman afgaanin punttikselle Tikkurilan Ryhtiin, treenattiin yhdessä ja juttelin siellä yhdistyksen puheenjohtajan kanssa pitkät pätkät politiikkaa, ja pojat kävivät reippaasti esittäytymässä hänelle. Oman yksiönikin annan nyt vuokralle heinäkuun alusta lähtien irakilaiselle oppilaalleni. Olen itse oppinut arabiaa ja vähän dariakin (afgaanien käyttämä kieli), ja haluan oppia lisää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Seurasaaressa ja Kuusijärvellä, kun vietiin vokkilaisia retkille. Olen käynyt pitkiä mielenkiintoisia keskusteluja länsimaisen naisen asemasta, ja vaikka mistä muistakin aiheista. Kaiken ohella olen tutustunut myös lukuisiin uusiin suomalaisiin, ja löytänyt samanlaista pohjatonta auttamisen halua myös heistä.
Kieltämättä kaikki tämä on ollut myös henkisesti aika vaativaa. Välillä on ollut päiviä, kun en olisi halunnut nähdä yhtään ihmistä, ja mennä täysin offline koko maailmasta. Mutta sitten messenger laulaa ja soi ja en voi olla auttamatta. Ja olen huomannut, että jotenkin sellainen sosiaalinen lihas kasvaa, kun sitä harjoittaa. Ei minusta koskaan mitään rakastan-olla-esillä -ekstroverttia tule, mutta jonkinlainen ihmisten sietokyky on kyllä kasvanut ihan älyttömästi. Olen myös huomannut, että minusta on lyhyessä ajassa kehittynyt kamala halailija ja tunteet avoimesti näyttävä. Halaan miehiä, naisia, lapsia, puristan olkapäästä ja itken yhdessä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen oppilaani kanssa. Oman elämän ongelmat tuntuvat aivan mitättömiltä. Salilla käyn tällä hetkellä vain ja ainoastaan kunnossapysymisen takia. Ikään kuin välttämättömyys.
Tiedostan loppuunpalamisen mahdollisuuden, mutta en ole vielä tehnyt oikein mitään konkreettista välttääkseni sen. Onneksi on Kaapo, jonka vuoksi on pakko olla kotona ja käydä pitkillä lenkeillä. Vielä kun saisin ruokahaluni takaisin.
Elämäntilanne kun on nyt tällainen, niin tähän blogiin tuskin tulee mitään urheilullista sisältöä enää vähään aikaan. Mutta jos haluatte lukea vapaaehtoistyöstä lisää, niin voin siitä kirjoitella ehtiessäni :P. Loppuun laitan kuvan toisen ryhmän oppilaistani (aivan ihania huipputyyppejä kaikki!) täysin keskittyneenä opiskeluun.
