Stand-uppia ja muuta menoa

Eilen, tänään ja huomenna päivät vierähtävät sen verran pitkiksi erilaisen työ- ja viihdeohjelman merkeissä, että en todennäköisesti ehdi treenaamaan. Eilen menin aamulla töihin aikaisin, joten en ehtinyt salille ennen työpäivää. Töistä suoraan nopeasti koirat lenkille ja isä tuli niiden seuraksi, kun lähdimme stand up -keikalle Savoyhin.

Bill Burr on koomikko, jonka "löysin" siskon ansiosta Netflixistä muistaakseni keväällä/alkukesästä. Riemastuin kesällä, kun kuulin hänen esiintyvän Suomessa nyt loppuvuodesta ja buukattiin heti liput. Näytös myytiinkin sitten melko pikaisesti loppuun. Show alkoi eilen klo 19 ja reilu puolitoista tuntia sellaista tykitystä, että alkoi jo vähän vatsaa krampata lopussa. Miehenkin silmistä valui kyyneliä keikan kuluessa. Tuollaisen jälkeen on kyllä jotenkin takki aivan tyhjä, hieman haikeakin olo ja jollain tapaa terapeuttistahan se on nauraa niin paljon, että melkein itkettää.

Saliin siirtyessämme löysimme istumapaikoiltamme dvd:t, jotka oli jaettu jokaiselle. Olen tuon keikan jo Netflixistä katsonutkin, mutta silti jee, tästä saan hyvän joululahjan ystävälleni :D. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille stand-upin ystäville, jotka eivät hätkähdä roisia ja paikoitellen aggressiivistakin tykitystä. Jos kotimaisista esim. Niko Kivelä uppoaa (oli lämppärinä tuolla), niin Bill Burr kannattaa ehdottomasti tsekata.

Siskokset kuin.. discokset?

Nenävakka löytänyt nenäkantensa

Kirjoittelen tätä postausta hotellin kokoustilassa, odotellaan vielä osan porukkaa saapumista, kun on taas eri maista osallistujia tulossa. Tallinna on harmaa ja sateinen, samanlaista kuin Helsingistä lähtiessä. Olen kotona vasta 19.30 aikaan ja koska syömiset tänään ovat aika huterat, niin vaikka ajallisesti ehkä ehtisin salille tänään, niin tiedän, ettei treenaamisesta tulisi mitään. Väsynyt ja nälkäinen kun on, niin vaikka saisin itsestäni kaivettua sisun mennä illalla treenaamaan, niin se olisi todennäköisesti suoritus, joka vain suututtaisi enemmän. Vai olisiko kokonaan skippaamisen sijaan parempi mennä tekemäänkin joku ihan kevyt treeni? Kyykkäisi pelkällä tangolla, tekisi askelkyykyt omalla painolla jne.? Olisiko se lihaksille tervetullutta vaihtelua?

Huomenna taas on oltava töissä aamulla ennen kukonlaulua, ja töistä päivä jatkuu suoraan Virgin Oiliin, jossa taas luvassa stand uppia. Normaalisti kökin kaikki illat kotona ja nyt sitten tulee yhdelle viikolle tällainen rysäys kaikkea. Huomenna saattaisin kyllä ehtiä juoksulenkille aamulla, jos heräilen taas todella aikaisin.. Tänään heräsin itsekseni hieman neljän jälkeen, mutta nyt torkuin sitkeästi vielä kolme varttia. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin kyllä voinut nousta tuolloinkin, olisi ehtinyt tehdä koirien kanssa kunnon pituisen aamulenkin. Kun tiesin kuitenkin, että mammakoira nihkeilee taas lenkille lähtöä siihen aikaan, ja kun satoi ja oli aivan superliukasta, niin päätin sitten itsekin kääntää kylkeä. Kun sen pakottaa pihalle, niin lenkkeily on kuin suossa juoksemista. Taas näin jälkiviisaana pohdin, että olisi voinut lähteä pelkästään juniorin kanssa kahdestaan, kun se on valmis ulos mihin aikaan tahansa.

Aamulenkki typistyi siis 20 minuuttiin, kun satamassa piti olla viimeistään 7 aikaan ja kotoa lähdin siis noin kolme varttia ennen. Mies sitten pyöräytti koiria vielä herätessään toisen samanmoisen, ja käy niiden kanssa vielä töistä palattuaankin. Tällaisilla keleillä saan itsekin usein lonkankoukistajat jumiin, kun köpöttelen tuolla vesijäällä, mutta mies onnistuu usein saamaan itsensä aivan kramppiin, harjoituksen puutetta ;).

Vuosi ei ole ihan vielä lopuillaan, mutta tässä vähän dataa tämän vuoden treenimääristä. Hieman vajaa 12 salitreeniä kuukaudessa ja juoksukilometrithän ovat täysin romahtaneet aiemmista vuosista. Parhaimmillaan juoksin sataa kilometriä kuussa, mutta silloinpa ei sitten salilla tullut käytyä juuri lainkaan. Sitten alkoivat erilaiset ongelmat; lonkankoukistajien kireydet ja sitä kautta alaselkäkivut. Kun viimein aloitin saliharjoittelun, sain jo siitä pelkästään apua lihaskipuihin. Liikaa yksipuolista kuormitusta oli siis siihen mennessä.

Kävelykilometrejä en ole tainnut merkitä kuin yhdestä lenkistä, ja käveltyä tulee muutenkin niin paljon koirien kanssa. Mutta huomatkaa, top kolmosena venyttely :D. Olen venytellyt tänä vuonna melkein keskimäärin kaksi kertaa kuukaudessa! Pakko suhtautua huumorilla, koska muuten melkein itkettäisi. Tosin puolustuksekseni on sanottava, että olen merkinnyt vain vähintään puolen tunnin venyttelyt tuonne. Eli olen kuitenkin töissä salipäivinä venytellyt rintalihaksia ja lonkankoukistajia; en aina, mutta monesti kuitenkin. Ehkä pitäisi merkitä nekin kerrat, niin näkisi niistäkin kylmän totuuden. Tuossa pitäisi näkyä myös minuuttimäärät: stretching, 21 times, 21 minutes.. No, sitten on nuo intervallitreenit kuntopyörällä ja listan ulkopuolelle jää sulkikset ja kiipeily, joita on siis harrasteltu alle seitsemän kertaa kumpaistakin.

---
Nyt ollaankin jo paluumatkalla, ja kotona ehkä jo alle kahden tunnin päästä. Merellä verkko toimii aina vähän huonosti, mutta yritänpä postata tämän joka tapauksessa..

Arkinen maanantai

Jospa minäkin avaisin yhden normaalin arkipäiväni tarkemmin? Vai jaksaakohan näitä kukaan lukea.. No, tämä on joka tapauksessa aika tavallinen päivä minulla.

Aamu:
Heräsin tänään klo 4:28. Olo oli virkeä, mutta ennen kuin kurotin katsomaan, mitä kello on, toivoin sen olevan noin kolme, että saisi vielä pari tuntia nukkua. Herätyksen olin asettanut viideksi. Mutta koska se oli jo puoli viisi, niin puolen tunnin takia ei kannattanut enää yrittää nukahtaa, sillä olisin vain tokkuraisempi uudelleen herätessäni.

Nousin ylös, ja ajattelin että nyt on hyvin aikaa ehtiä tekemään kaikki aamutoimet oikein rauhassa. Join lasin vettä ja ruokin kaksi keittiössä norkoilevaa kissaa neljästä, kaksi muuta vielä nukkuivat. Tämä varhaisempi ruokinta tulee arvatenkin kostautumaan tulevina aamuina, kun aamiaista odotetaan jatkossakin tähän aikaan.. Kirjoitin päivän treenin salivihkoon siinä kissojen syödessä. Yläkropan treeni oli vuorossa. Olin tyytyväinen siihen, että sain kirjoitettua sen ylös ennen aamulenkkiä, niin ehtisin käydä sen mielessäni läpi lenkin aikana, ennen salille menoa.

Söin pienen annoksen mysliä ja lähdin koirien kanssa lenkille. Mammakoira yritti olla pieni ja huomaamaton kerä nojatuolissa, mutta kampesin sen ylös armotta. Ulkona oli kuuden asteen pakkanen ja olin vetänyt toppahousut jalkaan. Ketään ei näkynyt, saatiin ihan keskenämme lenkkeillä koirapuistolle ja takaisin. Eilen nähtiin saman reitin varrella joen pintaa pitkin juoksennellut saukko, ja kun päästiin niille hoodeille, mammakoirakin terästäytyi ja alkoi kulkea rivakammin joelle tähyillen. Lenkin pituus oli 50 minuuttia, mutta matkaa ei tuolla taida olla kuin vajaa nelisen kilometriä, eli aika rauhallisesti mentiin, kuten aina, kun molemmat ovat mukana.

Salitreeni:
Kotiin päästyämme ruokin koirat, sekoitin palkkarin ja lähdin salille. Joulukuu, maanantai ja kello 6.30, eli ainoastaan muutama vakituinen aamutreenaaja paikalla: yhdessä treenaava pariskunta, rauhallista tahtia yläkroppaa treenaava suht hyväkuntoisen oloinen mies ja juoksumatolla juokseva nuori pienikokoinen tyttö. Nämä samat henkilöt ovat hyvin usein samaan aikaan kanssani treenaamassa. Jos joku puuttuu, niin sen heti huomaa.

Treeni meni hyvin, olin tyytyväinen. Piirsin vihkoon hymynaaman ja vaikka en ollut mitenkään erityisen riemastunut, niin positiivisen puolella kuitenkin reilusti. Ohjelma oli seuraava:

• ylätalja 3*12 (44.4kg), ja sen kanssa vuorosarjana kapea penkki 3*12 (25kg)
• kulmasoutu käsipainoilla 3*8/puoli (20 kg)
• viparit sivulle ja eteen 3*12 (5kg), ja vuorosarjana takaolkapäille face pull, 3*12 (23¾ kg)
• ojentajarutistus taljassa 2*12 (21¼ kg), vuorosarjana vasarakääntö käsipainoilla 2*12 (8 kg)
• loppuun vatsalihastreeniä: rutistuksia ja hooveria

Vipareita olen tehnyt kylkimakuulla, enkä pitkään aikaan seisten normaalisti. Kylkimakuulla painot ovat olleet 8-9 kg yhdellä kädellä kerrallaan tehtyä, joten oli vähän egolle kolahdus ottaa nuo vitoset. Ja hauiskäännöissä en tunnu edistyvän ollenkaan, painot seilaavat kasien ja kymppien välillä. Tänään halusin keskittyä siihen, että tekniikka olisi puhdas, eikä sitä tarvitsisi erikseen ajatella, joten tein kaseilla ja ihan riittävän raskasta oli.

Valotus ja asettelu onnistunut.. (arkistokuvaa)

Työpäivä:
Salilta palattuani nopea suihku, aamiainen, kissoille lääkkeitä ja koirat vielä pikaisesti pissalle, ja sen jälkeen lähdin asemalle. Junat olivat taas myöhässä, omani onneksi vain pari minuuttia. Ja kun se tuli rautatieasemalle Helsinkiin, kävelin siitä käytännössä suoraan ratikkaan.

Tässä yritin kuvata aikataulunäyttöä..

Päivä oli rauhallinen. Yksi semiturha ja lyhyt palaveri, mutta muuten normaalisti koneella istuen. Lounaaksi söin aikamoisen läjän peruna-persiljasosetta ja paistettua tofua. Iltapäivällä soijajogurttia, johon olen tehnyt oman "myslisekoitukseni": pieni kourallinen pähkinöitä ja rusinoita + soijaprotskua.

Ilta kotona:
Tein vähän lyhyemmän päivän, sillä isä oli tulossa tuomaan meille keittiön pöytää, joka jäi isoveljeltäni tarpeettomaksi ja halusin ehtiä lenkittämään koirat ennen sitä. Vanha keittiön pöytä + tuolit olikin isosiskon vanhaa perua ja vaikka ei todellakaan mikään trendikäs, niin minulle kelpaava. Mies on sille enemmänkin nenää nyrpistellyt :D. Minulla ei ole oikein mitään sisustussilmää, mutta yhdessä ollaan saatu tästä kämpästä ihan viihtyisä.

Ja tämä kuva on veljen ottama, veljen kotoa..

Tein koirien kanssa tunnin lenkin ja kotiin palattuani tein kaksi voikkaria: ruisrealia, päälle hummusta, kurkkua, kylmäsavutofua ja tyhjenevästä pakkauksesta viimeinen pieni pala Wilmersburgerin juustoa toiselle leivälle. Sitten isä jo tulikin tuomaan pöytää ja koirat menivät ilosta sekaisin, hänen koiriaanhan ne ovat. Huomenna mennään katsomaan Savoy-teatteriin Bill Burrin stand up-keikkaa (mahtavaa!!!!) ja isä tulee koiravahdiksi meille kotiin. En raaski niitä jättää illaksi yksin, kun ne ovat jo olleet koko työpäivän ajan keskenään. Alunperin oli ajatus tehdä etäpäivä, mutta kalenteriin oli sovittu jo sen verran toimistolla setvittävää, ettei onnistu.

Nyt ollaan iltaa istuttu tässä koneella, mies datailee omiaan ja minä kirjoitan tätä postausta. En taaskaan saanut otettua kuvia oikein mistään, vaikka kuvan paikkoja olisi ollut ehkä useampikin? Koirat nukkuvat ja kissat alkavat pikkuhiljaa odotella iltaruokaa. Nukuttaa jo armottomasti, ja taidankin napata pienet iltaunet ja käyttää koirat sitten yöllä kävelyllä muutaman tunnin iltaunien jälkeen.

Tavoitetyhjiö ja treenaamisen tehokkuudesta

Lokakuun alkupuolella asetin itselleni treenitavoitteita, mutta rehellisesti sanottuna en ole hirveästi panostanut niihin. Penkkipunnerruksen sarjapainot ovat edelleen 32,5 - 35 kg (5 toistoa) ja maastavetoa treenailen harvakseltaan, noin joka toinen viikko. Viimeksi tein kaseja 65 kilolla: tekniikka pysyi puhtaana, mutta oli silti sen verran raskas, etten vielä raaski sarjapainoja nostaa.

Painoa on tullut lisää reilun kilon verran, mutta ei ole aavistustakaan, miten suurelta osin se on lihasta ja rasvaa, eikä oikeastaan hirveästi kiinnostakaan. Herkuttelu on ollut hyvin maltillista ja koostunut lähinnä itse tekemistäni leivonnaisista; omenapiirakkaa, mustikkapiirakkaa jne., ja ne on jaettu pienellä porukalla hyvässä seurassa. Irtokarkkien kanssa sanoin toistaiseksi sopimuksen irti, joulun aikaan tulee muutenkin syötyä hyvää ihan riittävästi. Kroppa tuntuu nyt oikein sopivan kokoiselta, ja se onkin saanut miettimään harjoitteluani ja tavoitteita aika ajoin. Tällä hetkellä elän sellaisessa tyytyväisyyden kuplassa, että on vaikea asettaa itseä motivoivia tavoitteita. Voiko tavoite olla yksinkertaisesti se, että haluan mahdollisimman monen treenin sujuvan niin, että olen itse niihin tyytyväinen? Minulla on sellainen käsitys, että suurin osa treeneistä on onnistuneita, mutta ajattelin ryhtyä merkitsemään jollain hymiöllä tai vastaavalla sen fiiliksen ihan treenipäiväkirjaan treenin jälkeen, jotta saisin siitä jotain faktaakin.

Välillä luen eri blogeista, kuinka kirjoittaja on tavannut personal trainerinsa, ja sitten on vedetty sellaiset treenit, että itku ja oksennus tulee, ja kuolemakin on lähellä. Suhtaudun hieman kyynisesti noihin kirjoituksiin. On vähän sellainen olo, että joko kirjoittajan omat treenit ovat nössöjä tai sitten valmentaja on joku egoilija, jonka pitää todistella maksavalle asiakkaalleen jotakin. Kyllä, omat treenit pt:n kanssa olivat myös raskaita, mutta eivät mitään sotilasleirejä. Joissain liikkeissä ehkä tehtiin ne pari rutistusta enemmän, mitä itse suorittaessa saattaisi jäädä vajaaksi, mutta suureksi osaksi treeni oli yhtä tehokasta, kuin mitä itse treenatessakin saan parhaimmillaan aikaiseksi. Pt:n kanssa tavatessa käytiin läpi tekniikkaa, uuden ohjelman rakennetta ja mikä merkitys milläkin liikkeellä ja ohjelmalla kokonaisuudessaan on. Treeni ja analyysi samassa paketissa; jouduin itse pohtimaan paljon vastauksia pt:n asettamiin kysymyksiin. Olin kovin kovin tyytyväinen. (Valmennus on päättynyt, joten olen tällä hetkellä omillani, mutta jos jokin askarruttaisi, en epäröisi ottaa häneen yhteyttä ja sopia yhteistreenit johonkin kohtaan.)

Nyt tällä hetkellä olen tosiaan jonkinlaisessa tavoitetyhjiössä. En hae treeniltäni suurensuurta lihaskasvua, enkä kropan kiristymistäkään. Voimaa saa tulla lisää, eli nuo lokakuussa asettamani tavoitteet ovat taustalla edelleen, mutta tärkeämpää on se, että kroppa pysyy terveenä ja että itse pysyn terveenä. Olen hyvässä kunnossa ja haluan pysyäkin siinä. Tänä syksynä olen onnistunut torjumaan useampia mahdollisuuksia saada flunssa, vaikka ympärillä on koko ajan joku pärskimässä ja yskimässä. Ehkä se yksi flunssa lokakuussa oli sitten riittävä. Uskon, että kun treenaaminen, lepo ja ravinto ovat olleet melko hyvällä mallilla, niin ajoittainen työstressikään ei ole saanut vastustuskykyä liian alas. Sen sijaan kroppahan on ilmoitellut nyt itsestään: kireä ja juminen olo sekä erilaiset tiukat krampit ovat haitanneet etenkin yläkropan treenaamista.

Lapsena harrastin pianonsoittoa. Ei minulla silloin mitään tavoitteita ollut, paitsi ehkä soittaa läksyksi saatu kappale sen verran hyvin, ettei soitonopettajalta tullut moitteita = rangaistuksen pelko (soitonopettaja ei ollut siis mikään hirviö, mutta kukapa haluaa kuulla nuhteita). Hiljalleen mentiin eteenpäin harrastuksessa ja edettiin vaikeampiin kappaleisiin. Muistan edelleen, että hyvin menneen soittotunnin jälkeen into harjoitella kotona oli paljon suurempi kuin silloin, kun soittotunti meni täysin mönkään. Odotellessani bussia kotiin haaveilin soittavani jonain päivänä suurella konserttilavalla ja kotiin päästyäni olisin saman tien halunnut alkaa treenata. No, muu perhe oli vähän eri mieltä asiasta.. Saman fiiliksen tunnistan itsessäni edelleen: kun treeni sujuu salilla hyvin ja napakasti, jään jo odottamaan seuraavaa treeniä. Kun taas johonkin särkee ja joutuu sumplimaan hirveästi tai on heikko olo, niin lannistaa, ja saan tosissani psyykata, että teen treenin loppuun.

Nyt kun yläkroppa on jumissa, niin alakroppaa olen sitten treenannut senkin edestä. Tämän viikon saldoiksi jäi kaksi jalkatreeniä ja yksi yläkroppatreeni (+ aerobisina intervallitreeni kuntopyörällä, yksi juoksulenkki ja lukuisat lenkit koirien kanssa).  Alakroppa tuntuu vahvalta ja suorituskykyiseltä. Kyykyt, askelkyykyt ja eristävät liikkeet tuntuvat sujuvan puhtaasti ja raskaasti. Tunnen ja tiedän, että viimeinen toisto oli nyt tässä, ja enempää ei olisi puhtaasti tullut.

Sen sijaan yläkroppaa treenatessa on lähes jokaisen liikkeen kohdalla olo, että eikö tämä takkuaminen koskaan lopu?? Koko ajan mietityttää tekniikka, ja kireydet varmasti vaikuttavat sen puhtauteen. Ylätalja otti viimeksi sen verran kivuliaasti suurten selkälihasten sivuihin, että jouduin lopettamaan kesken ja vaihtamaan alataljaan. Leuanvedot ovat samasta syystä pois laskuista. Hauiskääntöjä en ole koskaan erityisesti rakastanut, ja melkein kaikki ojentajaliikkeet ovat perseestä :D (dipit ja ranskalainen punnerrus maaten ihan ok). Ojentajat minulla vielä palautuvat tosi hitaasti, joten yläkropan treenissä joudun silloin tällöin jättämään erilliset ojentajaliikkeet kokonaan pois ihan sen vuoksi, että palautuminen on kesken. Ainoastaan olkapäiden treenaaminen on tällä hetkellä mielekästä, mutta siinäkin alkaa jo liikepankin suppeus tylsistyttää. Aina sitä samaa viparia, pystypunnerrusta, pystysoutua, face pullia.. plaah. Mutta tuntuma on ainakin hyvä ja toistaiseksi olen onnistunut treenaamaan olkapäitä niin, etteivät lihaskireydet erityisesti haittaa suoritusta.

Kävin torstaina työpaikan osteopaatti-hierojalla, kun sain peruutusajan. Hänkin marmatti kireydestä ja sai kyllä sille jotain tehtyä, mutta en ollut ihan tyytyväinen käyntiin. Hän tuntui hieman poissaolevalta ja otteet olivat jotenkin hutiloivia; ihan kuin hän ei oikein olisi tiennyt, mistä aloittaa, kun työstettävää oli niin paljon. Vähän sieltä täältä paineli ja hieroi, ja siirtyi muutaman painalluksen jälkeen hakemaan uutta kohtaa. Omalle hierojalle sain ajan vasta 18.12., joten siihen asti kärvistelen, ja mies onneksi hieroo tässä välillä sen, minkä osaa ja pystyy.

Mutta joka tapauksessa: tällä hetkellä tavoitteena on ainoastaan se, että salitreeneistä jää hyvä fiilis (= olen tyytyväinen suoritukseeni), ja katsotaan niitä konkreettisempia tavoitteita sitten myöhemmin, jos/kun taas jostain erityisesti innostun.

Viisi tapaa välttää parisuhdekilot

Ajattelin, että voisin jatkossa harrastaa blogissa iltapäivälehti-tyyppisiä otsikoita.  
Kahdeksan tapaa välttää joulukilot 
10 hyvää tekosyytä skipata salikäynti (no, tuota nyt tuskin kukaan googlaa)
Näin muutut iltatreenaajasta aamutreenaajaksi 
Onko tämä omenapiirakka maailman paras? Katso kuvat! 
Kissa kehrää astmalääkettä saadessaan - this will make your heart melt!

Ihan itse tein

Aloin seurustella mieheni kanssa vuonna 2000. Asuimme ensimmäisen vuoden eri kaupungeissa, hän Lahdessa ja minä Tikkurilassa. Se oli vielä aikaa ennen oikorataa, joten täältä Lahteen mentiin junalla Riihimäen kautta ja matka kesti muistaakseni vajaa 1,5 tuntia. Muistan vielä, että edestakainen junalippu maksoi 66 markkaa. Kerran olin niin rahapulassa (opiskelija, osa-aikatöissä), että menin pummilla Riihimäelle ja ostin vasta siitä lipun Lahteen. Mutta mielitietyn luokse oli pakko päästä :). Vietimme pääsääntöisesti viikonloput aina jomman kumman luona ja viikolla soittelimme joka ilta. Muistelen, että tuohon aikaan kännykkäpuhelut olivat jotenkin älyttömän paljon edullisempia klo 22 jälkeen, ainakin siinä omassa liittymässäni, joten kun kello tuli 22, puhelin käteen ja pari tuntia riiattiin puhelimitse. Voi niitä aikoja..

Olin 47-kiloinen rimppakinttu, kun aloimme seurustella. Olin ollut vegaani vajaa pari vuotta ja ruokavalioni oli todella onneton. Söin pääsääntöisesti makaronia herne-maissi-paprika -sekoituksella ja tomaattikastikkeella. Leivän päälle levitin Tartex-kasvislevitettä ja söin jonkun verran hedelmiä. En koskaan ostanut soijamaitoa tai papuja/linssejä/soijarouhetta, en jotenkin edes tajunnut niiden olemassaoloa ja olisi osannut niitä edes käyttää. Tuolloin kaupoissa myytiin sitä paitsi vain  maustamatonta soijamaitoa, joka kelpaa nykyisinkin meillä vain ruoanlaittoon.

Kun tapasin mieheni, hän oli laktovegetaristi, joka rakasti juustoja. Kuumia juustovoileipiä, pizzaa, mozzarellatikkuja jne. Hän oli kuitenkin jo jonkun aikaa pohtinut vegaaniruokavaliota, ja kun olimme seurustelleet pari kuukautta, hän päätti kokeilla jättää maitotuotteet pois. Vegaanikokeiluksi hän on kutsunut elämäntapaansa vielä vuosia myöhemminkin. Hän on kuitenkin aina ollut meistä kahdesta se innokkaampi kokeilemaan uusia juttuja ruoanlaitossa, ja kun muutimme yhteen, ruokavalioni monipuolistui huomattavasti ja se proteiinikin alkoi löytyä lautaselta. Teimme paljon kasviswokkeja, jossa oli monia eri papuja. Soijarouheesta tehtiin pihvejä ja pyöryköitä, tofua kävimme ostamassa etnokaupasta kilokaupalla ja jääkaapissa oli jatkuvasti marinoituja tofukuutioita (marinadi = soijakastike, pippuri, valkosipuli).

Parisuhde toi siis minulle muutaman ihan tervetulleen kilon muutaman ensimmäisen vuoden aikana. Olin myös ollut pitkään ilman karkkeja, koska en tiennyt muita vegaanisia karkkeja kuin jotkut Dietorellet, jotka olivat niin pahoja ja aspartaamintäytteisiä, että olin mieluummin ilman. No, miehen kanssa löysin sitten itseni myös karkkihyllyiltä tutkimassa e-koodeja ja liivatteita ja löytyihän niitä vegaanisia karkkejakin vähitellen. Ehkä ei niin hyvä asia näin jälkikäteen ajateltuna..?

Mies on ollut myös innokas leipomaan ja hänen korvapuustejaan on ylistetty työpaikallani saakka, kun olen niitä sinne joskus vienyt. Leipomisen ohella hän teki meillä pitkään kaikki ruoat, ja jossain vaiheessa tajusin, että jos meinaan mahtua vaatteisiini, on joko pienennettävä annoskokoja tai lisättävä kulutusta; sen verran energiapitoisia ruokia hän tekee, eikä edelleenkään säästele rasvaa. Koirien kanssa lenkkeilin jo paljon, mutta elvytin uudelleen lapsuuteni/nuoruuteni juoksuharrastuksen. Ja taas sai syödä entiseen malliin.

Nykyisin meillä on sekä yhteisiä että omia ruokia. Mies syö aika pitkälti työpäivän aikana lounaspaikoissa, ja tekee kotona sitten vain jotain iltapalaa. Minä taas kannan töihin eväitä, ja samoja ruokia syön sitten kotonakin. Tässä oli pitkään opettelua, sillä olen todella laiska laittamaan ruokaa. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa olin nälkäisenä töissä (eväänä joku banaani tms.) ja söin illalla kotiin tultuani koko jääkaapin tyhjäksi, niin pikkuhiljaa alkoi iskostua päähän se, että syön kunnon aterian työpäivän aikana. Työpaikkamme muutti pari vuotta sitten, ja entisen paikan lähellä oli kauppa ja työpaikan keittiössä liesi. Niinpä sain kokkailtua siellä usein jotain nopeaa, vaikka en olisi ottanut töihin eväitä. Nykyisin kauppaan on hankalampi matka ja töissä ei ole liettä, ainoastaan mikrot. Joten ruoka on oltava mukana.

Mutta miten sitten välttää ne parisuhteen mukanaan tuomat kilot? Useinhan niitä alkaa kertyä, kun istutaan yhdessä sohvalla ja tyhjennetään videovuokraamosta ostettua jättimäistä karkkisäkkiä. Parisuhteen vakiintuessa usein arkiaktiivisuus vähenee; mennään autolla joka paikkaan ja käydään ulkona yhdessä syömässä. Itse en ehtinyt parisuhteen takia liikoja kiloja kerryttää, kun heräsin ajoissa siihen, että jos sama meno jatkuu, niin vaatekaapin sisältö menee uusiksi. Pelastus ehkä oli se, että halusin vielä mahtua vaatteisiini, ja puristavat farkut ovat inhottava asia.

Muita seikkoja, joilla itse onnistuin välttämään parisuhdekilot
- Koira. Koiran kanssa tuli liikuttua paljon ja siitä tuli myös yhteinen juttu. Sohvalla ei voinut löhötä koko iltaa, kun oli mentävä ulos. Mukavampaahan se oli yhdessä. Ja kun on iso koira, joka tarvitsee paljon liikuntaa, niin en ole itse koskaan ollut tyytyväinen mihinkään korttelipissatuksiin muuna kuin vain koiraa virikkeellistävänä toimintana. Haahuiltiin pitkiäkin iltalenkkejä jutellen. Kun koira pysähtyy haistelemaan, voi käyttää odotteluajan pussailemiseen <3.
- Arkiaktiivisuus: (opiskelija-)asunto ei niin hyvien yhteyksien varrella. Lähimpään kauppaan oli meiltä toista kilometriä ja se oli kallis lähikauppa. Käytiin usein kaupassa koulumatkan aikana tai pyöräiltiin pidemmälle hieman edullisempiin marketteihin. Meillä ei ole koskaan ollut autoa, joten julkisilla, kävellen ja pyörällä ollaan liikuttu. Bussilla oltaisiin päästy kouluun melkein kotiovelta, mutta bussimatka kesti kauan, ja muutenkin olen aina enemmän pitänyt junista, joten päivittäin tuli mentyä parin kilometrin päähän asemalle joko pyörällä tai kävellen.
- Kauppojen herkkuvalikoimat ;). Toki vegaani voi lihoa syömällä energiapitoisesti vaikkapa vaaleaa leipää kaikilla ihanilla levitteillä. Miehen bravuuri onkin ciabatta, jonka päälle tekee itse yrttisen tomaatti-valkosipuli -pestotyyppisen levitteen ja keittiössä on aina silloin huumaava tuoksu. Mutta fakta vain on se, että varsinkin valmiita herkkuja vegaanille on kaupoissa aika vähän. Itse olen esimerkiksi keksien ystävä, ja kauppojen keksihyllyissä on hyvin vähän sellaista, a) mikä sopii vegaaniruokavalioon ja b) mitä tekee mieli. Vaikka olenkin keksihiiri, niin ei minun pikkuleipähimoani millään puisevilla Marie-kekseillä taltuteta. Tai kun katsoo vaikka kesällä jäätelöallasta: siellä on pari mehujäätä, ja vuodesta toiseen se sama toffee-tofuline -tuutti. Eipä ole juuri houkutuksia.
- Ulkona syöminen. Jälleen kerran vegaaniruokavalio on ennaltaehkäissyt kilojen kertymistä. Helposti sitä tulisi haettua valmista ruokaa tai mentyä ulos syömään, onhan se mukava tapa viettää aikaa kodin ulkopuolella. Itse haluan, että ravintolaruoka on sellaista, mitä ei itse ehkä tulisi kokkailtua ja sellaista, mistä saa riittävästi proteiinia. Vegaaniruoka tarkoitti ravintoloissa pitkään vihreää salaattia tai jotain  tomaatti-vihannesmössöä. Ja ne oikeasti herkulliset vegaaniannokset tulevat äkkiä tutuiksi. Jos käydään nykyisin ulkona syömässä yhdessä, niin se melkein tarkoittaa thaikkuruokaa; riisiä, tofua ja jotain herkullista kastiketta. Mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa. Valinnanvaran suppeus on tässäkin siis ollut avainsana. Ja etenkin se jälkiruokavalikoima.. Kuka jaksaa aina ulkona syödessään ottaa jälkiruoaksi sen saman sorbetin tai hedelmäsalaatin?
- (Yhteinen) liikuntaharrastus: No.. me yritimme käydä yhdessä harrastamassa. Kokeilimme ju-jutsua, jota mies on harrastanut ja valmentanut aktiivisesti. Siitä ei tullut mitään. En tykkää kivusta ja kontaktista, eli kamppailulajit eivät sytyttäneet alkuunkaan. Jossain vaiheessa kävimme suht usein keilaamassa ja siitä tykkäsin. Nyt ei keilahallia ihan tässä lähellä enää ole, mutta voisi kyllä ehdottomasti yrittää lähteä vähän kauemmas; ei tästä nyt niin pitkä matka seuraavalle hallille ole. Sulkiksen pelaamisesta olemme puhuneet jo vuosia, ja olen kaverin kanssa sitä käynytkin silloin tällöin pelailemassa.

Kun ei yhteistä harrastusta tuntunut löytyvän, päädyin elvyttämään juoksuharrastukseni tuossa seitsemän vuotta sitten. Mies on aina välillä ollut mukana vierellä pyöräillen, lähinnä kesäaikaan. Toki olen juossut "aina", mutta lukion jälkeen juokseminen oli muuttunut hyvin epäsäännölliseksi ja säännöllisemmän treenin aloitin tosiaan vasta 2006.

Muita, yksittäisiä ajatuksia tämän aiheen tiimoilta: itse en ole koskaan ollut mikään sipsien tai suolaisten naposteltavien ystävä. En koskaan ostaisi sipsipussia itselleni. Kuitenkin kun mies on pusseja ostanut, ja sohvalla vieressä istuen niitä syö, niin kuin huomaamatta saatan itsekin pari kourallista sieltä napsia. Tuntuu näin ajatuksenakin ihan hölmöltä. Että kun ei oikeastaan edes tee mieli, mutta hänen mielitekonsa vain jotenkin muuttuu minunkin mieliteoksi. Kun tämän tajusin, niin oli tosi helppoa olla ilman sipsejä.

Mies tykkää myös tehdä lehtitaikinasta erilaisia leivoksia. Näyttävät hyviltä kieltämättä, mutta kun ei oikeastaan tee mieli. Ja joka kerta, kun olen maistanut, en ole saanut mitään kicksejä. Vähän sellaista turhan makuista. Joten tein päätöksen, että kun syön jotain hyvää, sen on oltava oikeasti hyvää. Sellaista niin vastustamattoman hyvää, minkä eteen melkein leikkaisi vasemman jalan varpaansa.

Ikävä totuus on myös, että kun meillä on 30-40 kiloa painoeroa, niin mies nyt vaan voi vedellä aika paljon isompia annoksia kuin minä. Joten jos annan hänen annostella minulle ruokaa, niin turmion tiellä ollaan. Kipeänä tai väsyneenä on ihanaa, kun toinen kysyy, että tekisinkö sulle jonkun hyvän voikkarin, ja silloin nautiskelen hyvällä omatunnolla, mutta ovathan ne voikkarit noin kaksitoista kertaa energiapitoisempia kuin itse väsäämäni. Tätä minun ei ole koskaan tarvinnut erikseen oppia, vaan se on tullut ihan luonnostaan; en edes jaksa samankokoisia annoksia kuin mies, eikä tarvitsekaan.

Lopuksi on vielä sanottava se, että vaikka itse onnistuu pitämään painonsa normaalilukemissa, niin ei kannata sortua myöskään siihen, että pitää kumppaniaan jonkinlaisena jätemyllynä. Itse tein aina välillä sitä, että ravintolassa tarjosin miehelle loput annoksestani syö sä, kun emmä jaksa enää tai odotan, että hän hoitelee 4/5 leipomastani Sacher-kakusta. Helposti sitä saattaa sortua olemaan lievä "feeder" ajattelemattaan. Etenkin jos puoliso ei erityisemmin urheile, niin turha sitä hänen energiansaantiaan on erikseen kasvattaa omilla toimenpiteillään.

Mieli ja kroppa jumissa

Ehti vallan kuukausi vaihtumaan postauksien välissä; en ole sitä ihan vielä ehtinyt edes sisäistää, että vuoden viimeisiä päiviä mennään jo. Viime viikolla treenasin viidesti, joista kaksi kertaa tuli lauantaille. Kävin ensin aamulla hölkkäilemässä vähän jalkoja vetreämmäksi perjantain jalkatreenin jäljiltä. Sitten tein muutamia tunteja töitä ja menin salille tekemään yläkroppatreenin. Sepä ei sujunutkaan niin kuin Strömsön kuntosalilla. Voimat olivat kateissa ja niska-hartiaseudun jumitukset tuntuivat rajoittavan kaikkia liikeratoja. Mikään nosto ei tuntunut hyvältä mihinkään suuntaan. Neljänkymmenen minuutin räpistelyn jälkeen luovutin ja lähdin pois.

Sunnuntaina lepäsin, tein mustikkapiirakan (jota leipoessa toivoin, että minulla olisi Narrative-kamera blogiin otettavia kuvia varten), ja yritin availla tennispallolla tukkoisia hartioitani. Tuntuu muuten todella ilkeän ihanalta, kun käy pallon päälle makaamaan selinmakuulle, pallo johonkin oikein tiukkaan kipupisteeseen ja siitä käy nostelemaan käsiä kaaressa pään taakse ja takaisin kyljen viereen. Tähtiä näin!  Mieskin on yrittänyt näitä tiukimpia kohtia pariin otteeseen hieroa, mutta taitaa vaatia nyt ammattilaista. Olen käynyt paikallisessa Hierontaotteessa, mutta paikan nettivarausjärjestelmä oli muuttunut tosi kökön oloiseksi ja näköiseksi, ja hierojalleni ei ollut vapaita aikoja kuin vasta joskus joulua edeltävälle viikolle. Vaikka minulla ei muuten ole mitään puhelinkammoa, niin tuollaiset ajanvarausasiat tykkään hoitaa mieluiten netin kautta, kun voin rauhassa katsoa omaa kalenteria ja ajanvarausta vuorotellen ja miettiä eri vaihtoehtoja.

Kun en ole vielä hierojalle päässyt, on alkuviikko keskittynyt jalkoihin. Eilen maanantaina tein kuntopyörällä intervallitreenin ja tänään salin puolella jalkatreenin. Kiireen vuoksi oli tehtävä vähän vähemmän sarjoja ja toistoja: viime aikoina olen tehnyt esim. kyykyssä 4 x 15 ja nyt tänään 3 x 12. Huomenna haluaisin mennä treenaamaan yläkroppaa, mutta vähän huolestuttaa, että tuleeko siitä mitään. Tässä koneella istuessanikin vasen hartianseutu kirraa koko ajan.

Perusarkilookki tältä päivältä

Jumitukset eivät sinällään masenna, pitäisi nyt vain päästä pian sinne hierojalle, jotta saadaan hoito alkuun. Sen sijaan muuten on ollut vähän alakuloinen olo. Onneksi koirat tulevat torstaina, ja pikkukoirakin perjantaina. Luin Body Gossipin postauksesta tavasta miettiä jokaisesta päivästä muutama hyvä asia, josta on iloinen tai kiitollinen. Joskus olen sitä satunnaisesti tehnytkin. Tänään kun lähdin töistä, oli tosiaan apea mieli ja jostain syystä kyynelkin pyki vähän silmäkulmaan. Mitään varsinaista isompaa syytä ei ollut, oli ehkä ikävä koiria ja vähän väsyttää pitkät päivät töissä. Niinpä sitten kotimatkalla junassa ja ratikassa kirjoittelin kännykän päiväkirjaan asioita, joista olin tänään iloinen. Huomasin, että näinkin allapäin löysin kuitenkin useita asioita, jotka oikeasti olivat ilahduttaneet. Mm. sen, että töissä kävi vierailemassa  huumekoira, jota vällyytin hetken aikaa, ja se oli niin nuori ja elämäniloinen, että se oli kerrassaan päivän kohokohta. Menomatkalla töihin juttelin kivan työkaverin kanssa, joka on eri osastolla töissä, mutta jonka kanssa tehtiin aikoinaan aika paljon yhteistyötä. Lisäksi oli muutamia muita juttuja, joiden koin tuoneen parempaa mieltä. Yritän muistaa ottaa tuon nyt ihan tavaksi.

Kotona vielä ilahdutti kissa, josta on viime aikoina tullut kovin hellyyden- ja huomionkipeä. Se seurailee aamulla, tulee ovelle vastaan kun tulen töistä, pyörii jaloissa, tulee mukaan suihkuun ja nukkuu pesukoneen tai vessanpöntön kannen päällä, nukkuu kanssani päiväunet ja tulee sohvalle viereen polkemaan sohvatyynyjä pikku tassuillaan ja kehrää niin lujaa, että voisi luulla täällä hurisevan jonkun isommankin teknisen vempeleen.

You talking to me?