maanantai 10. elokuuta 2015

Viimeinen lomaviikko, autokoulua ja vähäisiä treenejä

Palaan huomenna töihin muutaman viikon loman jäljiltä. Olen ollut oikein tyytyväinen kesän säihin ja lomasäihin. En yleensäkään jaksa hirveästi säästä murehtia, kun sille ei juuri mitään voi. Pitkä märkä ja pimeä loskakausi kyllä vetää olon yleensä aika väsyneeksi. Mutta en ole mikään helteiden ystävä, ja kun viimeiset 10 vuotta on ollut kotona koko ajan vanhuseläimiä, niin olen aina niidenkin voinnin puolesta toivonut maltillisia lämpötiloja. Minulle riittää, kun ei sada. Ja jos sataakin, niin kunhan ei sada montaa päivää putkeen aamusta iltaan.

Viimeinen lomaviikko meni treenien puolesta ihan toisin kuin hahmottelin. Autokoulu sotki vähän viime viikon kuvioita. Maanantaina kävin tekemässä kuntopyörällä tiukan intervallitreenin, kuusi minuutin vetoa ja parin minuutin palautukset välissä + alku- ja lopputasoittelut. Hiki virtasi ja psyykkasin itseäni oikein kunnolla, että sain tehtyä neljännen vedon jälkeen myös kaksi viimeistä.

Maanantaina iltapäivällä oli ajotunti, ja se meni aivan käsittämättömän surkeasti. Takana oli kuuden viikon tauko ja tiesin olevani ruosteessa, ja sanoinkin sen opettajalle. Ja sanoin jo hänen jäädessään kesälomalle, että unohdan tauon aikana kaiken. Hän oli sitä mieltä, että kukaan ei tauon aikana ruostu. Eipä! Ei varmaan, jos takana on vuosien ajokokemus. Mutta jos on sellainen parikymmentä tuntia, niin asia on hieman toinen. Tunnin aikana ja sen jälkeen opettaja sitten moittikin ja päivitteli suoritustani oikein kunnolla. Illalla kertasin mielessäni tehtyjä virheitä (ajelin mm. liikenneympyrään kolmion takaa melko lujaa, enkä juuri katsellut muuta liikennettä) ja tein ihan kunnolla mielikuvaharjoittelua ajamisesta. Tein myös teoriakoeharjoituksia netissä, jotta sain vähän liikennetilanteisiin taas tuntumaa. Teoriakokeen kävin siis jo kesäkuussa tekemässä.

Tiistaille oli sovittu toinen ajotunti, ja kun lihakset olivat vielä melko kipeät sunnuntain salitreeneistä, niin päätin pitää tiistain lepopäivänä ja keskittyä vain ajelemiseen. Tiistain tunti menikin tosi hyvin ja opettajakin oli lauhkeampi. Mainittakoon tässä, että mun ajo-opettaja on melko jyrkkä ja paikoitellen äkäinenkin vanhempi mies, jolta ei juuri kehuja tule, moitteita sitäkin enemmän. Jos tulee joskus kehu, niin sekin on puoliksi moite. Esimerkiksi kun tiistaina suoriuduin hyvin sellaisista paikoista, missä maanantaina mokasin, niin hän totesi äreällä äänellä, että “no niin, NÄIN ne pitää hoitaa eikä silleen, että mennään vaan suin päin päläpäläpälä”. Noita kuunnellessa tulee vaan fiilis, että “öh, kiitos..?” Jos olisin kymmenisen vuotta nuorempi, pillahtaisin varmaan itkuun joka ajotunnin jälkeen, mutta nyt osaan enimmäkseen valuttaa toisesta korvasta ulos hänen äksyilynsä. Vinkki autokoulua valitseville: älkää ottako lähintä/halvinta/tms, vaan sellainen, missä on hyvä maine opettajien suhteen. Itsehän en yhtään selvitellyt, vaan menin vaan tuohon viereiseen rappuun.

Keskiviikolle oli sovittu inssiajo aamupäiväksi ja olin niin hermostunut aamusta lähtien, että en mennyt treenaamaankaan. Inssiajossa mokasin kahdesti, kun en huomioinut kevyttä liikennettä yhdessä käännöksessä, ja sitten oli liian luja tilannenopeus tasa-arvoiseen risteykseen (tyhjään) tultaessa. Ajelin toki vain kahtakymppiä, kun oli sellainen nukkumalähiö, jossa oli koko ajan suojateitä ja lapsia, mutta silti nopeus oli liian kova, eikä pääni kääntyillyt riittävästi. Joten suoritus hylättiin. Jännitystä ehkä vähän lisäsi se, että inssin valvoja ei puhunut koko ajon aikana juuri mitään, oli hieman hyinen tunnelma autossa. Mutta antoi sentään positiivistakin palautetta ja merkitsi ihan papereihin että kiihdytyskaista oli hyvä suoritus. Posottelin Itäväylälle reippaasti kaasuttaen, enkä hannaillut. Siitä täytyy kyllä antaa propsit opettajalleni, että hän on noissa kiihdyttelyissä mua rohkaissut alusta lähtien oikein. Tosin vilkkua muistin laittaa vasta sitten, kun olin jo puoliksi omalla kaistallani..

Autokoulukämmäily ja -jännitys sotki siis viime viikon treenejä. Harmitti tuo inssin mokaus niin pirusti, mutta en koe arvostelua epäoikeudenmukaisena. Ihan aiheesta nuo K (konflikti)-merkinnät paperiin tuli, ei vaan ollut riittävästi sitä vuorovaikutusta muun liikenteen kanssa. Kyllä huomioin kevyen liikenteen enimmäkseen, mutta kun se yksikin huomioimattomuus voi olla kohtalokas.. Ja se vielä, että tämä oli jo toinen yritys. Ekan inssin tein kesäkuun lopussa, ja se meni oikein paljon paremmin kuin tämä toka, kun alla oli tiheästi ajotunteja. Mutta siellä tuli hylsy, kun ajoin liian lähellä pysäköityjä autoja, valvoja sanoi siitä pari kertaa. Tunnin päätteeksi hän pahoitellen totesi, että "jos olisin joutunut sanomaan vain kerran, ja olisit ottanut autoa lähemmäs keskikaistaa, niin tämä olisi mennyt läpi". Hmph. Kallistahan tämä mokailu on. Kummallakin kerralla on mätkäisty kaksi ajotuntia lisää.

Torstaina kävin sitten tekemässä salitreenin; pääpaino oli yläkropassa, mutta tein askelkyykkyä smithissä alkuun. Ajatus oli sitten loppuviikko treenata ahkerasti, lisää intervallitreeniä ja jotain oman kehon painolla tehtävää, mutta laiskotti aika lailla. Lupauduin kaverin kissanhoitajaksi, ja siellä tuli ravattua to-la sitten kahdesti vuorokaudessa oman koiran lenkitysten lisäksi ja tämän raskaan lomailun ohella, niin en stressannut treenaamattomuudesta. Annoin vaan itselleni luvan olla möllöttää.
Hoidokit valtasivat reppuni vuoron perään
Perjantaina tuli käveltyä kaupungilla ja koiran kanssa niin, että askelmittari näytti päivän päätteeksi lähes 32 000 ja jalatkin olivat sen tuntuiset. Ihan en ehtinyt syödä sen kulutuksen mukaisesti, ja lauantaiaamuna heräsinkin siihen, että vatsa teki tietään kohti selkärankaan julmetun kurinan säestyksellä.


Lauantaina kävin aamusta hoitelemassa kissoja, ja lenkkeilin koiran kanssa ennen kuin aurinko oli kovin korkealla kärventämässä. Iltapäivästä hyppäsin pyörän kanssa junaan, jäin parin pysäkin jälkeen Rekolassa pois ja poljin siitä reilun 5 kilometrin matkan Sipoon puolelle entisen työkaverin omakotitalon tupaantuliaisiin. Siellä mutustelin lastenpöydästä suikaloituja porkkanoita, kurkkuja, mansikoita ja viinirypäleitä, ja tein saman matkan takaisin. Oli tosi painostava ja hiostava ilma, ja oli kiire kotiin, ennen kuin mahdollinen ukkosmyräkkä alkaa.

Tupareista kotiuduttuani lähdin heti lenkille siskon ja Kaapon kanssa, mutta ei ehditty kävellä kuin kymmenisen minuuttia, kun huomasin, että Kaapo ontuu ja sen tassu oli aivan veressä. En tiedä, mihin se on astunut, mutta aivan kuin juustohöylä olisi silpaissut palan sen polkuanturasta pois :/. Vitutti kyllä aivan armottomasti, energinen koira joutuu nyt himmailemaan. Hihnalenkkejä voidaan tehdä tossun avulla, mutta koirapuistoilu jää nyt kyllä varmaan pariksi viikoksi ainakin pois kuvioista; riippuen siitä, miten nopsaan tuo nyt paranee. Entisillä koirilla kun on ollut anturoissa haavoja, niin aika hitaastihan ne paranevat. Onneksi Kaapo tuntuu tajuavan oman tilanteensa, ja on muutenkin tässä aikuistunut aika lailla, niin ei tarvitse hössöttää vaikka vähän ylimääräistä lepoa tuleekin. Mutta joka tapauksessa ottaa päähän. Onneksi löysin Musti&Mirristä tossuja, jotka kestävät ja pysyvät paikoillaan, niin antura saa suojaa ulkona.

Tämä viikko on korkattu käyntiin tänään aamulla yläkropan treenillä salilla. Aikaa meni vajaa tunti ja treenissä oli seuraavat liikkeet (pääsääntöisesti 3*12):

- ylätalja
- penkkipunnerrus
- alatalja
- pystypunnerrus
- hauiksille vasarakääntö istuen
- ojentajarutistus taljassa eteen
- viparit eteen+sivulle -kombo
- vatsat jumppapallolla (pallon nosto jaloilla)
- kyljen nostot makuulla

Olin salilla vasta klo 10 aikaan, ja se oli sen verran ruuhkainen, että tein kaikki liikkeet peräkkäin ilman mitään vuorottelua. Silloin kun salilla on rauhallista, niin yleensä vähän tehostan ja teen vuoroparina ylätaljaa+penkkiä, alataljaa + pystypunnerrusta jne. Pysyy syke paremmin ylhäällä ja tulee sellainen tekemisen meininki muutenkin. Ja kestää vähemmän aikaa. Nyt tällä hetkellä treenin tavoite on saada suorityskyky kohennettua entiselleen; mm. viisi leukaa on joskus tullut vedettyä. Kokeilin viime viikolla dippitelinettäkin ja voi että hävetti se oma räpiköinti siinä. Kolmen hyvin epäpuhtaan toiston jälkeen luovutin ja menin nöyrästi tekemään dippiä penkille jalat maassa.

Kotona tehtyä vegaanipizzaa
Nyt kun loma loppui, niin tuli vähän siivottua ruokapuolta. Loman aikana on syöty mm. pizzaa ja toteutin viimeinkin vuosia kestäneen suunnitelmani leipoa pieniä marjapiiraita. Lapsena Fazerin marjapiirasvuoat olivat suurta herkkua, äiti niitä aina joskus osti ja vegaanina olen kaihonnut sellaisten perään. Olen suunnitellut niiden leipomista varmaan koko aikuisikäni ja nyt niitä sitten viimein sain tehtyä. Mutta nyt siis herkuttelu saa taas jäädä vähän taka-alalle (= viikonloppuihin), ja ruokapuoli siistiytyä sen myötä.

Valmistusvaiheessa  
Valmiita piiraita, vanilja-riisijäätelön kanssa täydellisiä..

tiistai 4. elokuuta 2015

Nyt kroppa jumiset vammasi mutiset

Alkuvuosi meni erilaisista vammoista kärsiessä. Jännetuppitulehdus rajoitti salitreenejä yläkropan osalta ja kaikki muu paska elämässä sitten salpasi muuta tekemistä. Vähän näin jälkikäteen (ja tilanteen ollessa päälläkin) mietin, miten jotkut jaksavat tehdä, painaa ja suorittaa elämäänsä normaalisti, kun vaikka lähiomainen on kuollut. Silti tehdään viisi salitreeniä viikossa ja käydään töissä jne. Vähän jopa hävetti, että olenko jotenkin helposti lannistuvaa sorttia, kun "annan" vastoinkäymisten blokata treenaamisen, enkä tee edes sitä, mitä pystyn.

Jos kyse olisi ollut pelkästä jännetuppitulehduksesta, niin ehkä olisin vielä jaksanut hinkata alakroppaa ja käydä juoksemassa jne. Niinhän tein edellisellä kerrallakin. Mutta nyt lemmikkien sairastelu, menetykset ja uusi aikaa sekä energiaa vievä nuori koira olivat kyllä sen verran iso pala purtavaksi, etten saanut siihen kuvioon mitenkään treenejä enää yhdistettyä. Ja uskon, että tein oikean ratkaisunkin, kun vähensin sieltä, mistä pystyin. Vielä nyt heinäkuussakin salilla treenatessa on pitänyt valmiiksi listata asioita, joita mietin salilla, jos keskittyminen herpaantuu, tai vaikka sarjatauoilla. Jos alan miettiä poisnukkuneita, niin eihän treenaamisesta mitään tule. Suru tekee voimattomaksi.

Ranne parani ajan ja kortisonipistosten myötä, eikä häiritse elämää tällä hetkellä millään tavalla. Hauiskääntöjä tehdessä olen kyllä aika varovainen; forkut ottavat herkästi osumaa ja vikainen ranne tuntuu tietyllä tapaa kireämmältä kuin ehjä. Vaikea kuvailla sitä. Ja suora tanko/kapula on pahin. Vasara-asento on parempi, mutta se taas tuntuu kohdistuvan vielä enemmän forkuille kuin kämmenet ylöspäin tehtävät käännöt. Harkitsen vakavasti rannetukien hankkimista.


Oikea lonkankoukistaja on loputon työmaa. Se jumittaa ja hermopuristus pakarassa on silloin äkäinen. Vaikea sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Yksi valistunut arvaus on jalkaterä ja nilkka. Virheaskellus ylläpitää nilkan virheasentoa, jonka seurauksena koko ketju ylös pakaraan ja lantioon saakka tekee töitä väärillä lihaksilla tai väärällä tavoin kuormittuneena. Teen fyssarin ohjeilla harjoituksia, mutta edistystä tulee niin vähän/ei ollenkaan ja vaiva rajoittaa elämää niin vähän/ei ollenkaan, että motivaatio työläisiin harjoituksiin on aika usein kadoksissa. Nyt esimerkiksi tässä istuessa ja konetta näpytellessä ei tunnu missään mitään. Jonain toisena päivänä voi olla niin ärhäkkä puristus, etten istu mielelläni ollenkaan.

Helsingin urheiluhieronnan Auralla olen käynyt nyt kesän aikana muutaman kerran, ja hän saa  todella hyvin kyllä avattua tuota lantiota. Toisaalta on hölmöä maksaa hieronnasta, ja tehdä harjoituksia niin laiskasti.. Ulkoistan seurauksien hoidon, mutta en viitsi paneutua riittävän innokkaasti syyn korjaamiseen. Saliharjoittelu ei pahenna asiaa, ainoastaan juoksulenkit. Ja jos en venyttele lonkankoukistajia ja etureisiä, niin hermopuristus pakarassa on tosi paljon ärsyttävämpi. Ennen salia lämmittelen kyllä huolellisesti; aktivoin pakaroita valakyykyillä ja avaan lonkankoukistajia venyttävillä askelkyykyillä.


Tällä hetkellä siis mitään treenejä rajoittavia vammoja ei ole. Ehkä juoksua vähän tulee välteltyä, mutta sekin enemmän siksi, että juoksukunto on tällä hetkellä niin huono. Kesäkuussa juoksin 3-4 kertaa viikossa, mutta sen jälkeen lenkkipolulla on tullut pyörähdettyä vain pari kertaa. Normaaliarjessa pakaran hermopuristus silloin tällöin häiritsee, mutta sitä pystyy jossain määrin siis kehonhuollolla kontrolloimaan.


Aamun kävelylenkillä Kaapon kanssa

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Treenikuulumisia

Kesäkuun lopulla kävelin töistä kotiin, kun Elixian feissari pysäytti minut tässä ihan kotinurkilla. Juteltiin hetki ja kerroin, että olen aiemmin ollut jäsenenä ja juteltiin syistä, miksi vaihdoin. Hän tarjosi siitä huolimatta tutustumiskäyntiä salille ja annoin numeroni. Arvasin, että jäsenmyyjä soittaa ja niinhän tuo sitten tekikin. No, sovin käynnin sinne, mutta sille viikolle tuli Kutin lopetus, ja kuntosalitreffit oli viimeinen asia mielessäni, joten en koskaan mennyt tutustumiskäynnille. Olin muutenkin ajatellut jo valmiiksi, että niin hyvää diiliä tuskin tarjoavat, että Ryhdistä sinne vaihtaisin. Olen nyt sen verran nuuka, etten viitsi salitreeneistä mitään viittäkymppiä enempää kuussa maksaa, jos ei ole jotenkin todella ihmeellinen paikka (tyyliin vegaaninen palautusjuoma valmiina odottamassa treenien jälkeen ja jäsenyyteen sisältyy hieronta kerran kuussa..).

Sitkeä jäsenmyyjä soitteli kuitenkin sitten vielä myöhemmin, ja kertoi, että heille oli heinäkuun alussa tullut uusi Daytime -jäsenyys, jolla voi treenata halvemmalla kk-maksulla arkipäivisin ennen klo 15 ja viikonloppuisin mihin aikaan vaan. Tartuin siihen, ja olen nyt siis taas jäsenenä Tikkurilan Elixialla. Vuonna 2007 siihen taloon ekan kerran astuin sen vielä ollessa Finnbody, ja kaksi kertaa olen jäsenyyteni irtisanonut. Kolmas kertako nyt toden sanoo ja jään sinne pysyvästi..? Joka kerta on kuitenkin kuukausimaksu laskenut reippaasti :D.

Salitreeneistä tuli siis lopulta lähes kahden kuukauden treenitauko. Kesäkuussa kävin ahkerasti Kaapon kanssa juoksemassa aamuisin, mutta salilla olin viimeksi ollut 18.5. Sen jälkeen sain sitten Kutin syöpädiagnoosin, ja jotenkin epätoivoisesti halusin viettää kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan sen kanssa. Salilla käynti tuntui todella turhalta ajanhaaskaukselta siinä mielentilassa. Ja olihan koko kevään saliharjoittelu ollut muutenkin todella epäsäännöllistä ja harvaa, motivaatio kateissa koko ajan. Ryhdin aukioloajat on iso iso plussa, mutta joku siinä ilmeisesti tökki kuitenkin, kun ei tullut käytyä. Ajattelin pitää jäsenyyteni Ryhtiinkin vielä voimassa joka tapauksessa, koska Elixia on etenkin juhlapyhinä huonosti auki ja joskus jos tekee mieli lähteä ennen aamuviittä treenaamaan, niin on sitten se mahdollisuus olemassa.

Katsoin Heiaheiasta statseja, niin tänä vuonna salikäyntejä on 24, joista 8 jo Elixiaan (parissa viikossa). Se vain on tuossa niin kodin vieressä, että kynnys mennä sinne on tosi matala. Siis ihan oikeasti, ei Ryhtiinkään ole matkaa kuin 900 metriä, mutta Elixiaan on vain 300 metriä. Se on iso ero! :D Ja jotenkin on kiva treenata, kun on muita ihmisiä isolla salilla.  Ei tarvitse olla liian täynnä, mutta jokunen ihminen siellä täällä. Siitä tulee ehkä vähän turvallisempi tunne verrattuna siihen, että on aivan yksin hiljaisella kellarisalilla. Paskaa musiikkiahan Elixialla soi, siitä ei pääse mihinkään; jotain maailman turhinta dancepoppia, joiden supertyhmiä sanoituksia jään välillä oikein kuuntelemaan. Siis oikeasti, kuka haluaa, että kumppani saa tuntemaan “like I’m the only girl in the woo-oo-oo-orld”? Eikö se ole aika epätoivoista? “No, sä kelpaat ku ei täällä planeetalla nyt oo muitakaan”. 
Eilen intervallitreeniä kuntopyörällä tehdessäni kuuntelin kyllä omaa musaa, mutta salitreenejä tehdessä en niin välitä musiikkisoittimen kanssa pelata.

Kun menin Elixialle ekaa kertaa nyt heinäkuussa, niin siellä oli se sama tuttu aamun vakioporukka, joka oli siellä viime vuoden keväällä, kun lopetin. Eräs eläkkeelle jäänyt isokokoinen mies oikein ilahtui näkemisestäni “katsohan, kuka on palannut!” ja yksi keski-ikäinen pariskuntakin tuli  juttelemaan. Kerroin uudesta jäsenyystyypistä ja kaikki kiinnostuivat välittömästi, koska maksavat nyt aika paljon enemmän, ja minun laillani aina aamuisin siellä treenaavat. Veistelinkin, että taitaa tehdä huonoa bisnekselle tämä minun paluuni. Oli jotenkin mukava palata vanhojen tuttujen kanssa treenaamaan, vaikka ei nyt aiemmin mitenkään joka päivä siellä rupateltu. Tuo eläkeläismies on kuitenkin ollut siellä jo silloin kun ensi kertaa Finnbodylle astelin, ja siitä asti ollut sellainen vakiokasvo.

Eihän se mikään yllätys ollut, että voima on tauon aikana heikentynyt ja muutenkin treenitekniikat vähän hakusessa. Esimerkiksi kyykkyjä tein ekalla treenikerralla ihan pelkällä tangolla ja reisilihakset olivat jo alkulämmittelyssä järkyttyneet siitä, että ne joutuivat ihan tekemään töitäkin parin kuukauden möllöttelyn jäljiltä. Mutta jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että kroppa virkosi ja tuntui jäntevämmältä. Ja ensimmäisen viikon ajan treenaaminen oli oikein ihanaa, kun sai koko ajan vaan lisätä painoja ja hakea voimatasoja. Entiselläänhän ne eivät nyt tietenkään voi tämän vuoden treenien perusteella ollakaan (entisellä tarkoitan paria viime vuotta, kun treeni oli säännöllistä), mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Kipinä ainakin on taas syttynyt ja aamuisin ei ole tarvinnut ylipuhua itseään lähtemään treenaamaan.

Kaksijakoinen ohjelma sopii minulle tällä hetkellä hyvin. Jos ehdin treenaamaan kolmesti viikossa, teen kerran yläkropan, kerran alakropan ja kerran koko kropan. Ja tällä viikolla taas treenasin kahdesti yläkropan ja kahdesti alakropan + yhden intervallitreenin. Siitäkin on aikaa, kun edellisen kerran intervallitreenin tein. Ihan kamalaa taisteluahan se oli. Leuanvetosuorituskin on onneton, yksi ainoa menee tällä hetkellä, jos tuulen suunta on oikea.

Treenikuvia ei nyt ole, kun ei tuolla Elixialla kehtaa samaan tapaan kameroita viritellä kuin Ryhdillä. Jotain sitten taas kunhan saan räpsittyä.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Moninkertainen menetys

En tiedä oikein, mistä alkaisin purkamaan kuluneen parin kuukauden tapahtumia..

Kuti-koira saateltiin reilu kaksi viikkoa sitten viimeiselle matkalleen isäni kotipihassa Forssassa. Viimeisenä aamuna sillä oli hieman epämukava olo. Olin unen läpi kuunnellut, että se vaihtoi aamuyöstä paikkaa aika tiheään, ja hengitys oli jo vähän vaivalloista makuulla ollessaan. Ulkona se kuitenkin oli aivan reipas, vaikka tuo lauantai oli yksi kesän harvoja hellepäiviä. Oltiinkin ihan koko päivä ulkona, ja se ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään. Pieni kuono oli pohkeessa kiinni koko ajan, mihin meninkin. Istuin pihatuolissa ja koira oli jaloissa uskollisena vahtina. Käytiin uimassa (kahlaamassa), Kutin lempipuuhaa oli haukkailla vettä ja katsella ympäriinsä. Se sai herkkuja, hautasi viimeisen luunsa ja vahtihaukahteli naapurustosta silloin tällöin kantautuville vieraille äänille.

Illalla eläinlääkärin auto ajoi portille ja Kutin oli aika lähteä. Kaikkein kauheinta oli rauhoitella ja sanoa koiralle, ettei ole mitään hätää. Tunsin itseni paskimmaksi valehtelijaksi ikinä. Pidin sitä kainalossani ja kun sitä alkoi nukuttaa, laskin sen varovasti pihamaalle lakanan päälle. Kuten Lutolle, niin Kutillekin luettelin, ketkä kaikki sitä rakastavat ihan hirmuisesti. Silittelin sen silkinpehmeää päälakea ja annoin kyynelten tippua sen turkille.

Tänään hain Kutin tuhkat postista ja aloin itkeä, kun postitäti osoitti myötätuntoaan; päätteli pakkauksesta ja paketin lähettäjästä (Suomen eläintuhkaus), mikä on kyseessä. Näin viime yönä unta, että Kuti ei ollutkaan kuollut, vaan oli sittenkin elossa. Selitin ihmisille itsekin ihmetellen, että se ei enää yski ollenkaan ja pohdin, että ehkä lopetus oli tapahtunut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Koira oli ihan terve ja hyvinvoiva siinä unessa.

Kuti onnellista kevätpäivää viettämässä rakkaassa kotimetsässään
Muutama viikko ennen Kutia jouduimme hyvästelemään Olli-kissamme. Pieni rakas jutteleva kollimme meni nopeasti huonoon kuntoon. Se alkoi hoiperrella eikä oikein pysynyt enää pystyssä. Ruoka ei maistunut ja se vaan pysytteli kaapissa. Kävimme oman lääkärimme lisäksi neurologilla ja kardiologilla. Jonkinlainen sydänvika sillä oli, ja röntgenkuvauksissa selkärangassa näkyi jonkinlainen epämuodostuma. Kolme päivää se oli tehohoidossa kissaklinikalla päivät. Kuitenkin heti kun se otettiin tipasta pois, alkoivat veriarvot (etenkin kalium) laskea liian alas. Lääkärimme antoi sille onneksi niin hyvät lääkkeet, että sillä ei ollut kipuja.

Perjantaiaamuna 12.6. odottelimme klinikan vastaanotossa ja avasin kopan katon. Olli puski tyytyväisenä kopan reunoja kun rapsuttelin sitä. Mutta se ei jaksanut edes nousta istumaan ja oli niin kovin laiha. Meille tullessaan vuonna 2001 Olli oli kuusikiloinen vonkale ja vielä viime vuonnakin reilusti yli viisikiloinen. Nyt se painoi jo alle neljä kiloa. Olin aamulla yrittänyt tarjota sille ruokaa ja herkkuja, mutta se teki selvän pahoinvointireaktion ja yökkäsi, jos sen eteen tuotiin mitä tahansa ruokaa.

Lääkärin kanssa todettiin, että enempää ei ole tehtävissä. Omassa kopassaan pehmeän pedin päällä Olli sai nukkua pois hyvin rauhallisesti. Tilanne ei olisi voinut juuri kauniimmin mennä. Sillä oli kanyyli jo valmiina tassussa, joten ei tarvinnut pistääkään. Olli pötkötteli aivan rauhassa, eikä ollut pahoinvointisen oloinen. Silittelin sitä viimeiseen asti, ja vielä senkin jälkeen kun se oli jo nukkunut pois. En olisi millään halunnut irrottaa siitä. Vielä nytkin kuulen korvissani Ollin äänet. Aina kun se oli nukkumassa vaikka makuuhuoneessa ja sen ohi käveli, niin se nosti hieman päätä ja kurnahti hiljaa tervehtiäkseen. Juttelin sen kanssa usein, se maukaisi ja minä maukaisin takaisin. Ja jatkettiin tätä pitkäänkin välillä. Yleensä se päättyi siihen, että otin syliin ja hellittelin hetken.

Olli ja paras ystävänsä, syyskuussa poisnukkunut Nekku.
Haluan kuvitella, että nyt ne ovat jälleen yhdessä
Olen 10 kuukauden sisällä joutunut luopumaan kahdesta koirasta ja kahdesta kissasta. Surutyön tekeminen tuntuu ihan ylivoimaiselta. Jos yhdessä surussa pääsee hieman eteenpäin, niin toisesta vasta hyökyy päälle se ensimmäinen vaihe. Jos ei itketä, niin on vaikea hengittää. Kaikki lemmikkini ovat tuoneet elämääni ihan valtavan määrän rakkautta, mutta sen rakkauden hinta on todella kova. Kaipaan kaikkia ihan mielettömästi.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Saattohoitoa

Ehdin pari kertaa käydä treenaamassa salilla ja päästä jo vähän treenin makuun takaisin. Nyt laitan blogin telakalle joksikin aikaa. Kutilta löytyi tänään keuhkoista kasvaimia. Olen koko kevään ajan epäillyt ja aavistellut, että niitä siellä on. Hyvin satunnaista ajoittaista yskää, pari kertaa oksentanut verta ja ripuloinut verta. Nisäkasvain oli sitten kuitenkin ehtinyt etäpesäkkeitä lähettämään. Nyt kun ripuli ei ottanut hellittääkseen, päätin viimein kuvata sen. Siellä niitä julman näköisiä kasvainpalleroita oli keuhkoissa useita.

Valmistaudutaan siis lähiviikkoina eutanasiaan.