Höh, edellisen postauksen aikoihin olin vielä niin hyvässä draivissa treenien suhteen. Se lopahti sitten siihen kuin veitsellä leikaten. Huhtikuun aikana olen käynyt juoksemassa Heiaheian mukaan kuusi kertaa, ja kahdesti salilla silloin alkukuusta. Että aika laimeaa on ollut tämä treenaaminen. On väsyttänyt oikeasti, on laiskotuttanut, välillä olen ajatellut tulevani kipeäksi (kun aamuisin paleltaa ja on semmoinen köh köh niisk-olo), muutamaksi päiväksi otin kaverin koiran hoitoon Kaapon seuraksi, ja sitten on vielä ollut reissua ihan riittämiin. Tukholmassa kävin silloin alkukuusta, ja viime viikolla pari koulutuspäivää Tallinnassa. Odotin tätä tämän viikon lomaa, että no nyt pääsen treeneihin käsiksi, mutta kilinkakat.
Maanantaina olin lupautunut hoitamaan siskon lapsia. Saisin vähän tätiaikaa niiden kanssa ja sisko saisi apua. Huh, mikä päivä. Koiran kanssa lenkkeilyt ja lasten kanssa ulkoilut veivät kyllä mehut ihan täysin. Ja lasten isä sentään hoiti niiden lounaan ja nuoremman vaipanvaihdon. Olin ihan kuitti päivän jälkeen. En tajua, miten äidit jaksavat :D. Pahinta oli ehkä kesken päivän tajuta, että en hemmetti voi mennä päikkäreille, vaikka väsyttää ihan hulluna.
Tiistaina oli heti aamusta jalkaterapia, ja kun ei aamulla pääse salille treenaamaan, niin se päivä on jo menetetty. Tänään sitten kävin juoksemassa, kun ei vieläkään salille meno napannut. Kohta en saa taas enää yhtään leukaa, kun kaikki voimat hupenee :/. Nyt loppuviikosta ollaan taas reissussa. Miehen veli tulee Viirun seuraksi ja Kaapo lähtee veljeni luokse hoitoon.
Tällaisina aikoina toivon, että olisi salikaveri. Joku, jonka kanssa sopia salitreffit, niin ei ilkeäisi jättää menemättä niin helposti. Eilen juttelin jalkaterapeutin kanssa siitä, että treenimotivaatioksi ei kyllä riitä millään ulkonäkö. Ei lihaksen kasvatus tai kropan kiristely. Joskus siitä sai ehkä vähän ainakin lisäkipinää, mutta nyt ei yhtään. Enemmän minua kiinnostaisi kykyjen ja taitojen kehittäminen salitreenin avulla. Leuanvedot, punnerrukset, human flagit ja sen sellaiset kevyet temppuilut. Sellaisia liikkeitä, joilla saisi kroppaan voimaa ja kehonhallintaa. Vähän toiminnallisempaa treeniä, mutta ei kuitenkaan mitään crossfitiä; siinä vaan hajottaisin itseni. Jos en olisi niin vammautumisaltis ja epäsosiaalinen, niin varmaan olisin mennyt crossfitiä kokeilemaan. Muistan, kun luin siitä jo joskus 2008 ja ehdotin työkaverille, että aletaanko harrastaa. Silloin se ei vielä ollut oikein tullut Suomeen, ja nyt vähän vieroksuttaa se treenin ympärille muodostunut alakulttuuri tunnnuslauseineen ja paleohifistelyineen.
Toiminnallinen treenikin saisi omalla kohdallani olla aika maltillista, koska en usko, että näin neljääkymppiä lähestyessä kannattaa enää alkaa totuttaa toimistotyön runtelemaa kroppaa käsilläseisontaan (ranteet ja olkapäät jo valmiiksi paskana) tai kiusata vaivaisenluu-jalkoja rankoilla loikkatreeneillä. Sellaista kropalle armeliasta, mutta kuitenkin hikistä hommaa.
Sitten muihin hommeleihin: Suomen kielen opettaminen on ollut tosi antoisaa hommaa, mutta olen myös ollut tosi naatti aina niiden tuntien jälkeen. Onneksi tunnit ovat lauantaisin (ja perjantaisin), niin siinä on sunnuntai aikaa toipua. Jotenkin kai se on tällaiselle omissa oloissaan viihtyvälle intrikselle henkisesti vaativaa jutella ihmisten kanssa 1,5 tuntia putkeen, ja yrittää koko ajan miettiä, miten mikäkin asia/lause/sana menisi parhaiten perille. Tuntuu, että aivot oikein savuavat niiden tuntien jälkeen. Mutta silti se on niin palkitsevaa, ja saan siitä kuitenkin jollain tapaa enemmän, kuin mitä siihen itsestäni annan. Välillä joku ei enää ilmesty tunnille, ja joidenkin kohdalla tiedänkin, että on saanut myönteisen päätöksen. Mutta sitten väkisinkin joidenkin kohdalla miettii, että onko palannut takaisin vapaaehtoisesti tai saanut kielteisen päätöksen. Oppilaat ovat pyytäneet minua Facebookissa ystävikseen ja välillä onkin news feed ollut yhtä arabiaa. Meillä oli kevätjuhla viime lauantaina, ja oli tanssia, laulua ja iloista yhdessäoloa. Oli kyllä aika erilainen meno kuin suomalaisissa bileissä :D.
Autoilusta sen verran, että ehti olla parin kuukauden tauko kokonaan ajamisessa ja alkoihan se kynnys mennä ratin taakse taas olla melkoinen. Mutta sitkeästi vaan pakotin itseni ajamaan, ja nyt olen tässä viikon sisällä kolmesti käynyt ajelemassa. Eka kerta oli kyllä aikamoinen sekoilunäytös. Ajelin tuolta Oulunkylästä Siltamäen kautta kotiin pitkää tietä, jossa oli sen sata liikenneympyrää. Aina vilkutin väärässä kohdassa ja ajelin vapaalla kaikki mutkat ja kaarteet, hohhoijaa. Joku jännityskramppi iski siihen kytkinjalkaan, enkä tajunnut/uskaltanut nostaa sitä, ennen kuin mies rupesi huomauttelemaan siitä. No, toinen ajo sujui jo paljon mallikkaammin, ja tänään oli jo ihan rento ote siinä ajamisessa, ja muistin jopa katsella vähän liikennemerkkejäkin :D.
Nyt tulee ajamisia vähän enemmänkin, kun otin asiakseni yhden vaatekeräyksen organisoinnin, ja olen hakenut siihen liittyen henkareita ja muita lahjoituksia. Mutta sehän on vain hyvä, että tulee ajeltua, kun on joku tarkoitus. On ollut vähän ongelmana tuo harjoituksen puute siksi, että ei ole ollut syytä lähteä ajamaan mihinkään. Eikä viitsi keksimällä keksiä niitä, kun ekologinen omatunto soimaa.
Ensi viikolla reissun jälkeen ja arjen taas alettua otan salitreenit takaisin viikko-ohjelmaan, sellaisen lupauksen nyt teen itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti