Jag gillar min fillar

Viime viikko heilahti hieman enemmän aerobisen puolella. En ollut suunnitellut sitä niin, mutta nyt on sellainen  vaihe, että harvoin suunnittelen mitään ihan tiukasti ja pitäydyn siinä. Sanon vaihe siksi, että tiedän (tai ainakin uskon) jossain edessäpäin olevan taas sellainen vaihe, kun teen tiukkaa viikko-ohjelmaa ja pitäydyn siinä. Ja palkitsen itseni henkisin papukaijamerkein, kun saan kaiken suoritettua.

Maanantai: juoksu-/hölkkälenkki, 10 kilometriä. 63 minuuttia kesto ja pk-sykkeillä mentiin
Tiistai: yläkroppatreeni salilla. Ylätaljaa, penkkiä ja niin pois päin.
Keskiviikko: alakroppatreeni salilla. Kyykkyjä, sjmv, askelkyykkykävelyä ja juoksijan askelkyykkyö, pari eristävää liikettä loppuun ja inhottava vatsalihastreeni loppuun: 20 perinteistä nousurutistusta, jonka jälkeen heti minuutiksi lankkuun.
Torstai: puolen tunnin palautteleva juoksulenkki. Sen jälkeen vein vielä siskon koirat noin tunnin kävelylenkille. Nähtiin kettu ja jänis, siinäpä tulikin sitten koirille kiire. Kettu sai vielä mennä menojaan, mutta rusakon perään tehtiin sellaista kuopimista ja ulvomista, että oli aikamoinen piteleminen. En ole varmaan koskaan nähnyt näitä koiria noin kimpaantuneina. Kaiketi se johtui siitä, että itsestään varma rusakko odotti, että pääsimme siihen 10 metrin päähän, ennen kuin se ampaisi liikkeelle.
Perjantai: Oli muistaakseni suunnitelmia mennä salille, mutta heräsin niin aikaisin, etten jaksanut odottaa salin avautumista ja lähdin taas juoksemaan. 43 minuutin intervalli-lenkki, jonka aikana matkaa ehti kertyä 7,2 kilometriä. Max-syke oli 198, eli lähes kaikkeni kyllä annoin.

Lauantaina oli tarkoitus pitää lepopäivä, illalla treffata ystäviä töistä ja ihastella kimpassa kolmen kuukauden ikäistä ystävän vauvaa. Mutta kun katselin kulkureittiä reittioppaasta, se näytti turhauttavalta. Olisi pitänyt mennä vähintään kahdella bussilla ja ärsyttää odotella vaihtoa. Muutenkin luottamus mennyt tähän julkisen liikenteen toimivuuteen, joten päätin fillaroida paikan päälle, sillä meiltä näytti olevan vain 11 kilometriä matkaa. Reitti oli karkeasti sanottuna sateenvarjon muotoinen, eli meiltä Kehä III:lle ja sieltä käännös Itäväylälle, jonka varrella ystävän koti on. Eli päivän liikkuminen oli vauhdikasta fillarointia 2 x 11 kilometriä. Menomatka taittui 45 minuutissa, kun pysähdyin vähän väliä tutkimaan karttaa, että olenko nyt oikealla reitillä. Lisäksi sinne päin mentäessä oli hemmetin paljon todella veemäisiä ylämäkiä. Olin jo paluumatkasta ihan innoissani, että pääsen huristelemaan alamäkiä.

Maisemaa Itäväylän varrelta

Kotiin lähtiessä oli kuitenkin jo pimeää, ja olen niin urpo-rebel, että minulla ei ole kypärää, eikä pyörässä myöskään valoja. Liikenneturvallisuuskäyttäytymiseni on muutenkin ajalta ennen syntymääni, mutta nyt riskitekijät (kypärän ja valojen puute) laittoivat arvioimaan omaa käyttäytymistäni hieman kriittisemmin. Kotimatkaan kului 36 minuuttia, kun en pistellyt mutkia suoriksi ylittäessäni esim. siltaa Kehä III yläpuolella tai ajaessani aivan vapaalla kaikkia hieman mutkaisia alamäkiä. Pelkäsin, että juuri kun vauhti on hurjimmillaan, tien yli päättää juosta joku kissa / kettu / supi / mäyrä, jonka kanssa sitten kolaroin, lennän Kehälle ja joku itärekka ajaa ylitseni, eikä edes huomaa.

Sunnuntaina jätin itseni kotiin. Houkutteli mennä salille, mutta tykkään aloittaa viikon (eli tänään maanantaina) aamulla salilla, ja en halunnut sitten mitään kahdeksan päivän treeniputkea, kun ei tuolla ollut kuin yksi vähän rennompi treenipäivä (torstai). Haluan reagoida ajoissa, ennen kuin palautuminen taas alkaa takkuilla ja flunssat iskevät. Liian usein kuuntelen jaksamistani, eli jos mitään paikkaa ei erityisemmin kolota tai särje, niin tulee sellainen olo, että miksipä ei salille tai juoksemaan? Ja sitten taas manailen omaa tyhmyyttäni, kun se liika urheilu kostautuu. Niinpä sunnuntaina ulkoilutin vain koiria. Aamulla kävelin pikkukoiran kanssa tunnin lenkki ja päivällä sen + siskon koirien kanssa reilun puolen tunnin ajan.

Viikon liikunnoista hauskimmaksi jäi mieleen pyöräily. Oli kiva liikkua siksi, että sillä oli oikeasti saavutettavissa välitön ja konkreettinen hyöty: pääsin nopeammin perille kuin julkisilla, vaikka matkaa oli tuonkin verran. Se vapauden hurma oli lievästi huumaavaa! En joutunut katsomaan aikatauluja tai pohtimaan, olisinko nopeammin perillä/kotona jollain toisella reittioppaan tarjoamalla vaihtoehdolla, tuleeko bussi vai jättikö pysäkille, tuleeko joku "elämän kovan koulun" käynyt heittämään läppää ja niin edelleen. Kotoa lähtiessäni mietin hetken, laittaisinko sykemittarin päälle, mutta onneksi en laittanut! Olisin tehnyt tästä vain suorittamista; yrittänyt saavuttaa jonkun tietyn ajan / energiankulutuksen / sykkeen tms. Nyt olin sellaisesta vapaa ja se tuntui mukavalta.

Tällä viikolla tarkoituksenani on käydä salilla kolmesti. Ehkä jopa neljästi, jos innostuisin taas menemään tekemään erillisen vatsalihastreenin. Tänään treenasin yläkroppaa, keskiviikkona aion käydä muussaamassa alakropan. Vihdoinkin sain viime viikolla aikaiseksi raahata penkin siihen kyykkypaikan ääreen varmistaakseni, että kyykky ei jää vajaaksi. Ja aloinpa siinä kyykkysarjojen aikana epäillä, että aiemmin on jäänyt ainakin jokunen toisto siellä sarjojen keskellä hieman pinnalliseksi niiaukseksi, sillä sen verran se penkille kyykkääminen otti perseeseen. Mitään syväkyykkyjä en aiokaan harrastaa kehnon liikkuvuuteni vuokse: huomaan jo pelkän kepin kanssa valakyykkyä tehdessäni, että selkä on siinä ja siinä pyöristymässä, kun käyn syvällä. Parempi pysytellä omalle keholle turvallisilla liikeradoilla.

Hiphei, marraskuu on yli puolenvälin!