Liikutko määrä edellä vai liikkumisen ilosta?

Olen vähän lipsunut tavoitteestani olla tekemättä samoja lenkkejä perätysten. Samaa matkaa tulee nykyisin juostua, ja viime viikolla kaikki aika lailla samaan tahtiinkin koiran kanssa, joka joinain aamuna on enemmän nuuskuttelevalla tuulella ja toisina taas tekee vaan pikaiset tsekkaukset. Yhtään intervallitreeniä en tehnyt. Tässä viime viikon liikkumiset:

Ja tältä viikko näytti FitBitin koosteessa:

En tiedä, onko tuota FitBitiä nyt tänne tarpeen joka viikko laittaa tai enää ollenkaan? Nyt olen kolme viikkoraporttia saanut ja aika lailla samoja lukemia ne kaikki näyttävät. Noissa kilometreissä ja askeleissa on siis mukana kaikki juoksulenkit, koirien ulkoilutukset ja kaikki arkinen kävely, oli se sitten työpaikan taukohuoneeseen ja takaisin tai pidempi pyrähdys.

Viime viikolle tuli vain yksi salitreeni, ja sinnekin piti lähteä heti kun inspiraatio iski, koska se ei hirveän usein ja voimakkaasti tällä hetkellä ilmaannu. Olin jo vähän luovuttanut sen suhteen, että viime viikolla pääsisin salille kertaakaan. Ja kun kirjoitan "pääsisin" tarkoitan "saisin aikaiseksi mentyä". Mutta sunnuntaina aamulenkin ja aamupalan jälkeen oli hetken aikaa sellainen olo, että nyt. Ja tartuin siihen tunteeseen samantien. Päivälle oli muuta ohjelmaa suunnitteilla (veljen vastasyntynyttä tytärtä oli tarkoitus käydä moikkaamassa), joten treenille ei olisi ollut myöhemmin päivällä enää aikaa. Tai no, illalla ehkä sitten taas olisi ehtinyt, mutta todennäköisyys sen toteutumiselle olisi ollut aika minimaalinen.

Vaihdoin treenivaatteet ja laitoin itseni liikkeelle niin nopeasti, etten jäänyt edes palkkaria valmistelemaan. Ajattelin, että niidenkin jauhojen mittailemiseen kuluva aika olisi aikapommin tavoin tikittänyt ja syönyt vähitellen sitä tarmokkuutta, jonka kaikki rippeet tarvitsin päästäkseni salille. Nyt kun kaikki salipäivät ovat jalkapäiviä ja niissäkin liiikkeet aika lailla niitä samoja toistuvia, niin salilla käyminen on tällä hetkellä kuin olisin päiväni murmelina-elokuvassa päähenkilönä.

Salilla tein siis viime aikojen tapaan askelkyykkyä, tällä kertaa smithissä. Siinä kyllä sai keskittyä vähemmän tasapainoon, mutta sen vuoksi kai liike tuntui jotenkin liian kevyeltä, vaikka taakkaa olikin 50 kiloa (tai no, 49 jos tarkkoja ollaan). Siirryin sitten vapaalla tangolla kyykkäämään, sieltä prässiin, ja lopuksi tein laitteessa reiden ojentajia ja koukistajia. Painoja sain laittaa tällä kertaa lisää prässiin ja koukistajiin (eli takareisilaitteessa). Näköjään kerran viikossakin voi jalat treenata, tehdä juoksulenkkejä ja syödä ihan normaalisti ja silti salitreenissä voi tulla kehitystä. Ja aika masentavaahan se olisikin, jos kehityksen eteen pitäisi jatkuvasti tehdä hulluna töitä.

Viime viikko sai miettimään omia treenimääriä ja sitä, kuinka usein varsinkin treeniblogeissa näkee ajatusta, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan. Jotenkin tuntuu siltä, että osa siitä sellaisesta sekoaisin -puheesta on tekemällä tehtyä; on niin hienoa olla riippuvainen liikunnasta ja treenata 16 tuntia viikossa. Vaikka oikeastaanhan tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään hienoa, että treenaaminen on pakkomielteistä ja on niin henkisesti heikoilla, että kevennetty viikko tai ajanjakso elämässä ajaa heti ranteet auki -fiiliksiin. Olisin itsekin joskus pitänyt tätä nyt kulunutta viikkoa treenimääriltään heikkona tai vähäisenä ja tuhahdellut, että ei tämä mitään ole. Nyt olen ihan tyytyväinen, hei - sentään neljä treeniä ja siihen päälle arkiaktiivisuus, luomuliikunta. Monipuolisempaa liikkumiseni voisi olla, sillä nythän se painottuu tuohon jalkapuoleen kaikilla tavoilla. Mutta olosuhteiden pakostahan se nyt on näin. Sulkapalloakaan en ole päässyt pelailemaan, kun treenikaveri ei ole ehtinyt. Sitä sentään voisi tällä hetkellä pelata.

Viime vuonna kun aloitin treenit pt:n kanssa, yllätyin siitä liikunnan määrän vähäisyydestä. Kolme salitreeniä viikossa, yksi 30-45 minuutin juoksulenkki ja yksi puolen tunnin venyttely oli muistaakseni siinä ihan ensimmäisessä ohjelmassa, jonka mukaan mentiin 6-8 viikkoa. Tuollaisilla määrillä kuitenkin tuli jo ihan kunnon kehitystä. Ja aikaa jää kaikkeen muuhun kivaan elämässä. Toki liikkuminen itsessään on kivaa, ja sinänsä hyvä syy. Mutta jos liikkumisen määrät tuntuvat itseisarvolta ja vähentäminen ahdistaa ajatuksena, niin on varmaan hyvä tarkastella suhtautumistaan treenaamiseen kriittisesti. Itse kävin tuon keskustelun itseni kanssa vuosi sitten, ja eihän se mukavaa ollut tajuta, että olin ollut ylpeä nimenomaan harrastamani liikunnan määrästä enkä niinkään laadusta. Ja kyllä välillä vieläkin fiksaudun liikaa numeroihin, kun olen sen tyyppinen luonteeltani, että kiinnostaa kaikenlainen mittaaminen.

Pakollinen fysiikkaraportti: ranne on tosi kipeä. Koiria taluttelen tällä hetkellä enimmäkseen yhdellä kädellä, koska talutushihnojen siirtely kädestä toiseen särkee. Ikävää on ollut huomata, että kipuun tavallaan turtuu, se tulee osaksi elämää ja lannistaa. Eilinen fyssarikäynti peruuntui, kun tuli viesti, että hän on jumissa Torinossa ja pääsi Suomeen vasta tänään. Uusi aika ei sopinut omaan aikatauluuni, kun olen hammaslääkärissä. Mutta huomenna olen menossa käsikirurgin vastaanotolle (jonne näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt mennä jo tammikuun alussa), se sitten tarkentaa jatkotoimenpiteet fyssarin suhteen. Huomenna olen ottanut työpäivän vapaaksi muutenkin, sillä ohjelmassa on operaatio Kanit 2 - lauma harvenee.

Motivaatiojako

Onkohan lähestyvä kevät syynä, vai mikä on, kun nyt useammassa treeniblogissa puhutaan ulkonäköasioista. Analysoidaan omaa rasvaprosenttia (useampi postaus FitFashionissa tällä viikolla), mietitään tuoko unelmakroppa onnellisuutta, tai katsellaan bikinikatalogeja. Nuo, sekä tämä toista kuukautta jatkuva salitreenitauko ovat saaneet miettimään omiakin treenimotivaatioita. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten juttelin miespuolisen työkaverin kanssa, ja hän sanoi jotenkin niin, että oli lukenut jostain, että "kolmenkympin jälkeen naisten kannattaisi painottaa treenit lihaskuntoharjoitteluun ja miesten aerobiseen". Tässä oli kai taustalla jonkinlainen ajatus siitä, että mikä on optimaalista terveyden kannalta. Juttu jäi kummittelemaan mieleeni, kun olin ahkera juoksija noihin aikoihin, eikä kahdenkympin sunnuntailenkki pari kertaa kuussa ollut lainkaan ihmeellistä. Salitreeni tuntui ajatuksena vähän vieraalta. Samana keväänä kuitenkin sitten menin siihen kuntosalin treeniryhmään ja siellä kipinä saliharjoitteluun syttyi.

Juokseminen on aina tuntunut itselleni kuitenkin mielekkäämmältä, pääkopan lepoa. Olen sitkeä, sinnikäs ja kestävä luonteeltanikin, joten siksi varmasti pitkäkestoinen uuvuttava harjoittelu on minulle ominainen tapa liikkua. Siihen ei ole tarvinnut itseään oikein millään lailla motivoida, se tulee vaan jostain syvältä. Ainahan se on mielessä, lenkille lähtö.

Salilla käyn kahdesta syystä, ja voin rehellisesti sanoa, että ulkonäkö on se toinen, mutta ensisijainen syy on se, että säilyttäisin mahdollisimman pitkälle vanhuuteen toimivan ja vahvan kropan. Jonkun mielestä voi kuulostaa hassulta, että alle nelikymppinen miettii vanhuuttaan, mutta haluan kyetä mahdollisimman pitkään nousemaan omin avuin tuolilta, kiipeämään keittiöjakkaralle, kantamaan kauppakassit, siirtelemään huonekaluja jne. Yksi piirteistäni onkin halu pysyä mahdollisimman riippumattomana, ja minulle on kauhistus ajatella, että joskus joutuisin turvautumaan ulkopuolisen apuun yksinkertaisissa arjen askareissa.

Tässä vaiheessa elämää sitä pohjaa hyvälle ja terveelliselle vanhuudelle luodaan, joten haluan käyttää sen kortin niin viisaasti kuin mahdollista. Tulevaisuuden lisäksi minua motivoi tottakai myös nykyisyys. Olen kiinnostunut seuraamaan terveyttäni erilaisilla mittareilla. Olen ylpeä alhaisesta verenpaineestani, leposykkeestäni, kolesteroliarvoista, sokeriarvoista jne. Olen kuin kermaa saanut kissa, kun työterveyslääkäri ihastelee lukemia ja toteaa, ettei ole toisia yhtä hyviä nähnyt vuosikausiin :).

Salitreeneihin motivoi myös kropan ulkonäkö, mutta harjoittelussani ja syömisissäni on todennäköisesti monikin asia pielessä, kun tuloksia ei tule ihan niin nopeasti kuin ehkä voisi. Silti en ihan hirveästi jaksa niitä asioita ruveta korjailemaankaan. Tämänhetkisillä menetelmillä saavutetut tulokset ovat siis kuitenkin jollain tapaa riittäviä, kun ei kerran kiinnosta asialle kauheasti mitään tehdä. En myöskään jaksa ottaa kehityskuvia itsestäni, ja jotenkin haluaisin painaa ulkonäkösyyt mahdollisimman pieneen rooliin. Tuntuu siltä, että mitä enemmän keskitän ajatuksia omaan ulkonäkööni, sen tyytymättömämpi olen. Koko ajan olisi jotain kehitettävää, ja ajatukset pyörii sen ympärillä, että "olen ihan tyytyväinen, mutta tuo kohta saisi olla isompi/pienempi/pyöreämpi/leveämpi/kapeampi..".  En halua olla koko ajan arvioimassa ja arvostelemassa ulkonäköäni, koska se vie minulta liikaa energiaa ja suoraan sanottuna tunnen oloni tyhmemmäksi, kun teen sitä. Tulee sellainen olo, että tämänkin ajan voisi käyttää johonkin fiksumpaan ja hyödyllisempään. Huom! Tämä on vain oma kokemukseni omasta elämästäni, ja toivon, ettei kukaan syyllisty tai ota paineita tästä. En siis sano, että ulkonäön vuoksi treenaavat ovat tyhmiä :D.

Nyt kun salitreenit ovat telakalla, niin saatan hampaita pestessäni todeta, että hauis on vain muisto entisestä, well, shit.  Kyllä kai se sieltä vielä joskus saa mahdollisuuden kasvaa, ja turha murehtia tällä erää. Enemmän, ja ihan aidosti huolissani olen siitä, että voimatasoni putoavat. Uskon, että kun pääsen harjoittelun taas aloittamaan, niin äkkiä ne sieltä palautuvat. Mutta aina välillä mietityttää, että milloin se (saliharjoittelun aloittaminen) oikein pääsee tapahtumaan. Että kohta olen vain pieni heikko narukäsi. Juokseminenhan ei sanottavasti voimatasoja ja lihaksia kasvata. Silti teen sitä, koska nautin siitä niin paljon. Ja kävelystä. Tässä vähän viikkoraporttia FitBitistä:

Viime vuonna ja etenkin kevään kiristelyssä ulkonäköseikat olivat isommassa roolissa. Toki olin innoissani oppiessani uutta salitreeneistä, ja varsinkin kun sain viimeinkin vedettyä elämäni ensimmäisen kerran leukoja. Sitten iski väsähdys, ja kiristely johti vielä siihen, että hormonitoiminta hermostui - ei onneksi lopullisesti, mutta siihen asti saksalaisen viraston tavoin toiminut koneisto muuttui kreikkalaisen viraston tavoin toimivaksi. Hätkähdin ja soimasin itseäni siitä, että olin antanut ulkonäköseikkojen mennä hyvinvoinnin edelle. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut ja harjoitteluun & syömisiin tuli uudenlainen ote ja tavoitteet.

Jossain naistenlehdessä joku tolvana oli tokaissut jotain sensuuntaista, että salilla käydään sen takia, että näytettäisiin hyvältä ja jos joku väittää toisin, niin valehtelee. Yritin arvioida, kuinka paljon omasta salitreenaamisestani olisi ulkonäkösyiden motivoimaa ja tulin siihen tulokseen, että se vaihtelee kausittain ollen jotakin 0-30 % välillä. Välillä se on siis ollut aivan nollassa; olen halunnut keskittyä voimaharjoitteluun ja kehittyä siinä. Toisinaan olen massiivisten olkapäiden toivossa bodaillut hullunkiilto silmissä. Mutta pääsääntöisesti ilahdun enemmän siitä, että treenikehitys on nousujohteista. Kun en tosiaan niitä ulkonäkötuloksia niin hirveästi ole nähnyt, ei-optimaalisen harjoittelun vuoksi ja osittain varmaan myös kehityskuvien puuttuessa (niistähän helposti näkisi pienetkin, pitkän ajan kuluessa ilmaantuvat erot). Ja pahoittelen, että siksikin tämä on varmaan paikoitellen vähän tylsä treeniblogi, kun ei ole niitä kuvia omasta kehityksestä tänne lätkiä.

Kipittäen kohti kevättä

Tänään aamulla tein ensin koiran kanssa seitsemän kilometrin reippaan juoksulenkin. Tiet ovat täällä melko lailla sulana, mutta onnistuin kuitenkin siinä ainoassa alamäessä liukastumaan ja lentämään pyrstölleni, ja tietenkin juuri sillä kipeällä ranteella otin tukea. Hetken verran sattui niin, että näin tähtiä, ja olin aivan varma, että käsi meni lopullisesti palasiksi, mutta hiljalleen pahin jomotus lakkasi ja taisin selvitä säikähdyksellä. Muuten lenkki meni sutjakkaasti. Vähän (siis todella lievästi) polvea jomotteli, ja luulen, että alkaa olla aika hankkia uudet tossut. Tosi keväinen olo noin muuten, linnutkin lauloivat ja varsinkin nyt iltapäivällä töistä tullessa lenkkipoluilla oli juoksijoita yhtä paljon kuin normaalisti joskus huhtikuussa.

Tulin kotiin suihkuun ja aamiaiselle, ja lähdin sitten molempien rakkien kanssa kävelylle vielä. Tuo 11-vuotias vanha rouva on alkanut suhtautua lenkkeihin entistäkin nihkeämmin. Se kyllä kuvattiin vuodenvaihteessa perusteellisesti ja nivelrikkoa löytyi, joten levon jälkeenhän sillä voi olla kankeutta ja kipua. Tällä hetkellä sillä ei ole kipulääkettä käytössä, mutta harkitsen, että voisi ehkä sille muutaman päivän syöttää ja katsoa, muuttuuko tilanne. Mutta toisaalta se voi myös olla ihan vanhenemistakin vaan. Se siis haluaisi vain teputtaa hyyyyvin verkkaista tahtia ja haistella tarkkaan lumikikkareet ja kivenmurikat jokaiselta kantilta. Joten tuo kävelylenkki kesti sitten vain puolisen tuntia, ja koirilla oli jo kiire aamupalalle.

Nyt kun treenaamiseni on lähes yksinomaan juoksemista, syömiset hakevat vähän sitä optimaalista tasapainoa. Tänään taas jotenkin aliarvioin energiankulutukseni, ja yliarvioin eväideni energiapitoisuuden. Aamiaiseksi söin puuroa mansikoilla ja herukoilla, sekä maustamatonta soijajogurttia soijaprotskulla. Tiesin, että parin tunnin päästä tarvitsee jo lisää polttoainetta tankkiin, niin otin aamupäivän evääksi kaapissa pitkään lojuneen Trekin kaakao-kaurapatukan. Olen jotenkin vähän hylkinyt sitä, kun se ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään hyvältä. Mutta olinpa tosi väärässä, sehän oli aivan älyttömän hyvää.

Kuva täältä

Lounaalle nappasin pakastimesta bataattikeittoa mukaani, ja työpaikalla oli kaapissa tofua sekä näkkileipää, joita söin keiton lisäksi. Iltapäivällä söin Builders-patukan ja hemmetin ison Jonagoldin. Tosin eilinen oli vielä isompi, se painoi ennen pilkkomista 480 grammaa! Pilkon omenan siis lohkoiksi ja siitä keskeltä menee aina se sormen paksuinen siemenkota ja ranka biojätteisiin. Mutta jäihän tuosta vielä syötävää, ja olin ihan varma, että illan mittaan on vatsa kipeä. Apple a day keeps everyone away. Mutta ei tullut mitään vatsanpuruja siitä, vaan tuli oikein hyvä ja kylläinen fiilis.

Toisin kuin tänään. Vaikka omena oli tänäänkin hieman normaalia isompi, niin iltapäivällä alkoi ihan levoton päänsärky. En ole ihan satavarma, mutta mielestäni tunnistan tämän päänsäryn liian heikon syömisen seurauksena, tähän liittyy myös vähän huono olo, joka osittain helpottaa, kun syö. Jännityspäänsärky saattaisi olla myös mahdollinen, mutta tänään nälkä ehti päästä pari kertaa niin pahaksi, että syytän sitä. Toisaalta taas niska-hartiaseutu ei tunnu erityisesti kipeältä/kireältä, mutta niitä tekee kuitenkin mieli hieroa/venyttää koko ajan. Ehkä särkysyyllinen onkin näiden kombo; syy on sekä huonossa syömisessä että hartioiden jumituksessa? Kotiin päästyäni tankkailin hiilareita mm. ruisleivällä ja riisikakuilla, mutta päänsärky helpotti vasta, kun kävin koirien kanssa äsken kävelemässä vajaan tunnin lenkin. Kyllä tässä koneella istuessa edelleen jomottaa lievästi, mutta ei ole enää mitään pahoinvoinnin rajamailla käyvää särkyä.

Rannekipu on tällä hetkellä muuttanut hieman sijaintiaan. Eilen ja tänään särky on paikallistunut enemmän peukalon alueelle. Mietin toiveikkaasti, onko se lähdössä viimein parantumaan. Aamuisin kipu on edelleen viiltävää, ja en esimerkiksi voi tällä vasemmalla peukalolla painaa mitään, koska kipu on niin voimakasta. Välillä unohdan sen ja liikun ajatusta nopeammin, ja sitten käy niin kuin eilen aamulla rappukäytävässä; painoin lukosta alaoven auki ja kivun vihlaistessa kiroilin kuin turkkilainen merimies, jolloin takanani tullut naapuri jäi epävarmasti seisomaan hissin ovelle ikään kuin paetakseen tarvittaessa takaisin hissiin ja siitä omaan asuntoonsa. Mutta kun kiroileva kilari osoittautuikin harmittomaksi koiratyttönaapuriksi, niin hän uskaltautui samalla ovenavauksella ulos.

Ensi viikolle olen buukannut itselleni hammaslääkärin, fysioterapian ja käsikirurgin. Noiden lisäksi vielä sukulaisen kanit eläintohtorille, niin tulee tavattua terveydenhuollon ammattilaisia oikein laajana kattauksena. En jaksaisi millään odottaa, että pääsen taas salille. Tässä on kohta kaksi kuukautta vammakättä takana ja näyttää siltä, että ainakin kuukausi voisi hyvinkin mennä vielä pelkkien juoksutreenien kanssa. No, ehkä saleilla on sitten rauhallista, kun sinne joskus keskikesällä pääsen palaamaan.. [/hapan sarkasmi].

Loppuun tunnustus: en seuraa mitään urheilua mistään mediasta, enkä siis olympialaisiakaan. Mulle selvisi vasta noin 1-2 viikkoa ennen olympialaisten alkua, että sellaiset on tänä vuonna jossain Sotshissa, joka siis kai on Venäjällä. Yleissivistykseni on siis aukkoinen kuin Ponnenjärven jää miljoonapilkin jäljiltä. Enkä ole ylpeä tästä, mutta en nyt erityisesti häpeäkään. Ei vaan jotenkin nappaa. Yksi lysti häviääkö Suomi tai voittaako, se ei herätä mitään fiiliksiä. Jotenkin tosi vaikeaa siis samaistua, kun töissä viereisistä huoneista kuuluu ilon kiljahduksia ja karjahduksia, ja Facebook on täynnä "mie romahan"-tyylisiä statuksia (toinen juttu, josta olen yhtä pihalla kuin olympialaisista). Mutta kiva homma varmaan teille, jotka tykkäätte!

You are not an athlete!

Tämä kulunut viikko on ollut eläinasioiden täyttämä. Ystäväni koira nukutettiin ikiuneen toissailtana. Lempinimellä "lentävä hollantilainen" tunnettu karhea ja suurisydäminen hollanninpaimenkoira sairastui viime syksynä ja siltä löytyi keuhkokasvain. Nyt sillä alkoi jo väsymys painaa sen verran, että omistaja päätti päästää sen pois, ennen kuin tulee tuskallinen loppu.

Tutustuin hollannikkaaseen kesällä 2010, kun ystävä teki 12-tuntista työpäivää kolmesti viikossa ja tarvitsi niille päiville koiralle lenkittäjän. Oma vanhuskoirani oli silloin jo sen verran verkkaasti liikkuva, että päivässä oli kunnollisen lenkin mentävä aukko. Siitä huolimatta että aamuisin kävin juoksemassa kympin lenkkejä. Iltapäivisin kävin sitten tuon ystäväni koiran kanssa ulkona ja sain kuulla, että se rrrakastaa juoksemista. Ei muuta kuin valjaat niskaan ja lenkille. Koira oli aivan mahtava kirittäjä, se ravasi reipasta tasavauhtista tahtia eikä juuri pysähdellyt haistelemaan tai merkkailemaan, vaikka uros olikin. Juostiin 30-60 minuutin lenkkejä vähän päivästä riippuen. Välillä oli sen verran hellettä, että en uskaltanut sitä rasittaa, vaikka se tuntuikin olevan väsymätön tarmonpesä.

Sinä kesänä paransin kympin juoksuvauhdistani useita minuutteja tuon säännöllisen vauhtiharjoittelun ansiosta. Iso, musta ja hyvin katurakin näköinen koira varasti sydämeni muutenkin. Se tuli aina ovelle vastaan iloisena häntä heiluen ja omistajansa saapas tai joku muu kenkä suussaan. Itku meinasi päästä liikutuksesta kun hain sen ensimmäistä kertaa, ja se toimitti kenkäasiaansa ystävällisen touhukkaana.

Väsymätön juoksukumppani kesällä 2010

Tämän viikon torstaina kävin tarkistamassa erään lähisukulaiseni tilanteen, kun olin kuullut, että hänellä ei ehkä ole kaikki ihan kunnossa. Oli tarkoitus viedä ruokaa ja siivota siellä, mutta kun menin ruokakassien kanssa sinne, totesin, että kämppä oli täynnä erikokoisia kaniineja. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että kaneja on lähemmäs 30 ja omistaja oli jo aivan uupunut tilanteeseen, jossa ne sikiävät koko ajan lisää. Jouduin paikan päällä lopettamaan (tai itse asiassa mies) kaksi parin päivän ikäistä poikasta, joita emo ei enää hoitanut. Yksi siitä poikueesta oli menehtynyt jo ihan itsekseen.

Seuraavana päivänä, perjantaina iltapäivällä töiden jälkeen menin mieheni kanssa paikalle neljän ison kantokopan kanssa ja pyydystimme 19 kania, joista kuusi oli ihan muutaman päivän ikäistä. Ensin ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, jossa oli tarjolla koti kahdelle kuusiviikkoiselle (arvio) ja loput kanit menivät sitten eräälle kokeneelle eläinihmiselle, joka oli aikoinaan kasvattanutkin kaneja. Hänen kauttaan löytyi koti vielä kuudelle ja loput sitten lopetetaan asianmukaisesti, jos ei koteja enempää löydy. Todennäköisesti parempi, ettei löydykään, koska kyse on kuitenkin aika sisäsiittoisesta laumasta. Emo lopetti niiden kuuden "pikkunakin" hoitamisen paikanvaihdoksen seurauksena, ja ne menehtyivät. Jälleen kerran onneksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin äiti-poika -yhdistelmä.

Yksi kuusiviikkoisista

Omistajalle jäi vielä kahdeksan aikuista kania, ja olen vielä tänään neuvotellut hänen kanssaan lauman pienentämisestä puolella. Menemme parin viikon päästä eläinlääkärille, joka tarkastaa nämä kaikki kahdeksan ja samalla eliminoidaan kaikki lisääntymisen mahdollisuudet. Eli leikataan mahdollisesti leikkaamattomat urokset ja otetaan nartut erilleen. Omistaja ei itse osaa oikein kaikista kaneista sanoa, mitkä niistä ovat tyttöjä ja mitkä poikia, joten suunnitelmana on jättää hänelle pelkkiä leikattuja poikia.

Kanioperaation päätteeksi ajelimme Forssaan noutamaan koirat isän luota, ja kun päästiin illalla yhdentoista aikaan kotiin, olin aivan tiltissä väsymyksestä.

Nyt kun katsoin heiaheiaa, niin tälle viikolle tuli vain kolme treenikertaa: yksi jalkatreeni salilla ja kaksi juoksulenkkiä. Terveysliikunnaksi siis ihan ok, ja yritän olla siitä iloinen, että voin juosta ja kävellä. Viime aikoina olen kävellyt paljon, vaikka koirat olivatkin isän luona. Olen ulkoiluttanut siskon koiria ja kävellyt töihin. Ranne on edelleen kipeä, eikä se tuosta kanien pyydystämisestä ja kanniskelusta erityisesti ilahtunut. Nyt sitä on viikonlopun turvotellut ja jomotellut, joten varasin lopulta ajan käsikirurgille. Sain sen vasta parin viikon päähän, mutta parempi on nyt viimein mennä. Jos tuolla vaikka on joku krooninen tulehdustila, joka ei vain ota parantuakseen. Fyssarikin sanoi, että kortisonipistos voisi olla paikallaan ainakin kertaalleen. Toivon, että lääkäri tutkisi tämän nyt kunnolla ja yritän puhua, jos sen voisi kuvata. Ettei vaan lykätä kortisonia sillä tuntumalla, että "katsotaan nyt jos tästä ois apua".

Tänään kävimme ostoskeskus Jumbossa ja kävelin yhden kahvilan ohi. Siinä istui kolme noin 12-14 -vuotiasta tyttöä, joista yhdellä oli käsi kipsissä ja kantositeessä. Toisella kädellä hän piteli jäätelötötteröä ja kaikilla kolmella näytti olevan tosi hauskaa, nauroivat ja juttelivat iloisesti keskenään. Sanoinkin miehelle, että "siinä se vaan iloisesti sirkuttaa, vaikka käsi on murtunut ja paketoitu käyttökelvottomaksi ja itse tässä vaan märehdin jotain rannetta, jota voin sentään jollain tavalla käyttää". Mielessä on aina välillä käynyt, että ei tämä tästä enää paremmaksi tule ja sama kai se on mennä salille vääntämään sitä yläkroppaa kipeälläkin kädellä. Mutta mennään nyt vielä sinne lääkärille kuitenkin. Ainakin tuntui löytyvän ihan pätevä asiantuntija, joka myös opettaa käden alueen vammoista, http://medi-hand.fi/ .

Väistämättä tästä omasta tilanteesta vaan tulee mieleen Louis C.K.:n vitsi vanhenemisesta ja siitä, kuinka lääkärit eivät enää välitä. Tällä hetkellä fiilikseni lääkäreistä on siis aika lailla sama kuin tässä videossa.

"You are not an athlete! So.. no to whatever else you're about to say."

Huoltamolla: teippausta ja tankkausta

Kuluneella viikolla olen temmeltänyt muualla somessa (blogien kommenteissa, Facebookissa ja Twitterissä), joten oma blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Toki päivätkin ovat menneet aika haipakkaa tahtia, kun olen tehnyt pitkää päivää töissä ja iltaisin lenkkeilyttänyt siskon koiria.

Eilen pääsin viimein pitkän odotuksen jälkeen fysioterapeutille, joka heti bongasi turvonneen ranteen. Tunnin verran hän käsitteli molempia kyynärvarsia ja sillä Graston-raudalla myös tuota rannetta. Juteltiin anatomiasta, ja ihan oikein olin paikallistanut tuon kipukohdan lihakset ja jänteet, ja hoitanut niitä oikein niillä De Quervain -taudin harjoituksilla. Varattiin uusi aika kuun loppuun, ja tarkoitus oli perua se, jos ranne käsittelystä oikein hermostuisi. Mutta ei se ole ollut eilen eikä tänään merkittävästi kipeämpi kuin aikaisemminkaan. Ehkä aavistuksen parempi. Fyssari teippasi sen vielä, ja pidän tuota teippiä nyt niin pitkään kuin se pysyy siinä. Ajattelin, että voisin teipata sen sitten itse miehen avustuksella uudelleen, kun nyt näin, miten teippi laitettiin.

Tällä viikolla olen juossut ja kyykännyt. Varsinaista erillistä vatsalihastreeniä en ole tehnyt, mutta treenasin vatsoja jalkojen ohessa. Juoksulenkit ovat olleet vaihtelevia intensiteetiltään, vaikka matka onkin ollut sama seitsemän kilometriä. Se on vain niin mukava lenkki juosta tuonne kirkonkylään, kääntyä puusillalla takaisin ja hölkkäillä pitkin joenrantaa. Maanantaina aamulla juoksin sen normaalina peruskestävyyslenkkinä ja tiistaina aamulla tein intervallitreenin. Alunperin oli tarkoitus mennä salille, mutta heräsin taas klo 5, joten se siitä. Jalkatreeni siirtyi keskiviikolle. Menin tiistaina tarkoituksella hieman myöhemmin nukkumaan, jottei sama toistuisi. Aamulla heräsinkin kuuden aikaan, joten siinä ehti hyvin haukata vähän banaania nassuun, laittaa palkkarin valmiiksi ja mennä salille.

Salilla tuttu mies kyseli, että mikä rannetta vaivaa, kun rannetuen kanssa ähelsin menemään. Kovasti symppasi ja tsemppasi, ja tuntui kivalta, että sai jollekin siellä vähän selittää, miksi en nyt niin usein näy siellä. Heidin vinkistä inspiroituneena vaihtelin vähän liikkeiden järjestystä ja aloitin nyt askelkyykyllä. Yleensä olen siis aina kyykännyt alkuun. Mutta tuo askelkyykky alkuun olikin hyvä, koska siinä on aina sitä tasapainon hakemista. Nyt keskityin erityisesti pitämään coren tiukkana pakettina ja katse vakaana edessä tietyssä pisteessä, joten sain tehtyä liikettä oikein tasaiseen, rauhalliseen ja tappavan polttavaan tahtiin. Kyykkääminen tuntui sen jälkeen oikein rennolta puuhalta :D.

Takareisiä treenailin taas puhtaasta tekemisen ilosta kuusi sarjaa, ja niissä huomasin jo selvää kehitystä, kun painoja sai laittaa pakkaan enemmän. Ajattelin siinä, että voisinkin joku kerta aloittaa takareisien treenillä, kun niihin tahdon enemmän voimaa. Harmi, että mielikuvitukseni liikkeiden kanssa on niin huono ja fysiikka asettaa nyt lisää rajoituksia. Takareisiä voin oikeastaan treenata tällä hetkellä vain laitteella. Sjmv ei onnistu ranteen vuoksi, eikä ham raise muuten kuin ilman lisäpainoa (= tyhjän kanssa). Leg curl jumppapallolla on kyllä toinen ihan passeli liike, sitä voisi hapotella seuraavaksi takareisilaitteen jälkeen.

Torstaina oli lepopäivä ja illan koiralenkki teki vain hyvää jumissa olevalle hanurille ja reisille. Eilen perjantaina kävin aamulla juoksemassa tasasykkeisen vk-lenkin ilman mitään intervalleja. Tänään aamulla sitten menin sen saman reitin aivan peruskestävyyden alarajoilla, eli paikoitellen jouduin ihan kävelemään, että syke pysyi tarpeeksi matalana. Loppulenkistä alkoi sataa räntää, mutta muuten oli oikein hyvä sää juosta, tarpeeksi hapekas ja askel tarttui hyvin pintaan, eikä tullut mitään turhia sutimisia.

FitBitin laskeman kulutuksen mukaan olen nyt syönyt, ja pyrkinyt kasvattamaan energiansaantiani. Aikaisemmin olen tosiaan syönyt turhan kevyesti ja etenkin viikonloppua kohden liian matala energiansaanti on aiheuttanut ongelmia, kun olen sitten pois normaalista työrytmistä ja kotona napostelen koko ajan. Mutta nyt ei ole ollut sitä ongelmaa! Alla olevassa graafissa näkyy tuo FitBitin arvioima kulutus päivittäin ja olen yrittänyt syödä yhtä paljon.

Paino ei ole juurikaan liikkunut mihinkään suuntaan tässä reilun viikon kuluessa, ehkä se on hieman laskusuunnassa, mutta se menee osittain varmaan sen piikkiin, että arvioin vielä syömisiäni vähän yläkanttiin. Ja toisaalta taas ainakin itselläni säännöllinen salitreeni pitää painon koholla, kun nestettä on kertyneenä lihaksissa vähän koko ajan viikon aikana. Kevyillä viikoilla sen huomaa, ja silloin kun juoksutreenejä on enemmän. Hassua toisaalta, että tässä graafissa keskiviikon kulutus on liki sama kuin torstain, vaikka keskiviikkona oli salitreeni ja torstai lepopäivä. Molempina päivinä tein koirien kanssa täsmälleen saman lenkin ja muukin arkinen liikkuminen oli aika lailla identtistä.

Eilen perjantaina olinkin sitten liikkeellä vähän enemmän; juoksulenkin ohella kävin siellä fyssarilla, kävelin sieltä töihin ja töistä asemalle (molemmat matkat jotain 2,5-3 km väliltä) + se illan koiralenkki. Illalla olikin sellainen olo, että jalat voisi heittää kattoa kohden. Kävellessäni fyssarilta töihin nappasin pari kuvaa, kun Helsinki oli niin paksun sumun peitossa, että näkyvyys oli muutaman metrin luokkaa. Sumu oli jotenkin ihanan pehmoinen ja rauhoittava. Satama-alueella kulkiessani ympärillä kuului rakennustyömaan kilke ja jotain virolaisia ja puolalaisia huutoja, joten tuli oikein kansainvälinen fiilis :).



Tein taas alkuviikosta omia "nakdejani", ja niistä saa kyllä kätevästi lisää energiaa päiviin, kun ei ehdi muuten olla koko ajan syömässä. Noita voin ottaa mukaan kokouksiin ja napostella työn ohessa. Ostinpa muuten myös riisikakkuja, kun niistä nyt niin monessa blogissa puhutaan. Työkaverilta sain lopullisen kimmokkeen, kun hän oli syönyt riisikakkua avokadolla ja oli siitä aivan innoissaan. Kerrankin joku herkullinen juttu, jota hän saattoi hehkuttaa minulle hyvällä omatunnolla :D. Usein ihmiset hehkuttavat jotain "ihanaa kylmäsavulohipastaa", kunnes sitten jotenkin kiusaantuneena muistavat kasvissyöntini, ja yrittävät paikkailla hehkutustaan jotenkin tyyliin "nii sähän et kyl söis sitä.." ja sitten kuumeisesti miettivät, millä fiksauksella se sopisi minulle: "mut voisko sen lohen korvata vaik jollain.. pavuilla?" No, mutta riisikakusta löysimme nyt yhteisen puheenaiheen :).

Tämän päivän ohjelmassa on aamulla tehdyn juoksulenkin lisäksi kaupungilla surffailua, joten sinne siis, ennen kuin kaupat sulkeutuvat. Mukavaa viikonloppua!

Energiankulutuksestani (Fitbit)

Edellisessä postauksessa mainitsin FitBit Flexistä, joka on nyt muutaman päivän kulkenut ranteessa mukana. Sen suurin hyöty minulle on ehkäpä se, että varmistuin ja sain ymmärrystä päivittäisestä energiankulutuksestani. Ensimmäisen kokonaisen päivän se oli ylläni perjantaina, jolloin tein salilla jalkatreenin, ja kävelin jonkin verran (osan työmatkoista), mutta muuten oli aika rento päivä. Perjantain kulutukseksi tuli hieman alle 2100 kcal. Todellinen kulutus saattoi olla aavistuksen suurempi, mutta aika lailla noissa lukemissa kuitenkin.

Eilen lauantaina olikin sitten aktiivinen päivä, vaikka en varsinaisesti treenannutkaan. Kaksi tuntia (siskon) koirien kanssa reipasta lenkkeilyä ja viisi tuntia kaupungilla kulkemista tuottivat kulutuksen lukemiksi päälle 2500 kcal. Olikin koko ajan melkoinen nälkä, ja käytiin syömässä lounasta kurdilaisessa buffetissa, Kaisaniemen Mesopotamiassa.

Paikan omistaja oli aivan äärettömän sympaattinen ja tuli heti neuvomaan, mitkä kaikki olivat kasvisruokia. Kylmistä vaihtoehdoista vain 1-2 taisi olla sellaisia, etteivät sopineet meille. Lappasin lautaselle mausteista pastaa, marinoituja kikherneitä, linssisalaattia, hummusta, tavallista salaattia (lehtisalaattia, kurkkua, tomaattia) ja tuota leipää, joka oli mausteista ja lämmintä. Niin hyvää, että melkein silmät ummessa söin.

Lämpimien vaihtoehtojen puolella oli jonkinlainen kasvis-papu-padan tyyppinen, riisiä, paistettuja perunoita sekä tomaattinen linssikeitto. Olin tuosta alkupalalautasesta niin täynnä jo, että hain vain hieman keittoa ja lisää leipää. Buffetin hinta oli 8,90 euroa, mikä on Helsingissä erittäin kohtuullista. Olisi vielä saanut teetä tai kahvia samaan hintaan, mutta olo oli niin kylläinen ja piti jatkaa matkaa, että jätettiin väliin. Suosittelen kuitenkin paikkaa, jos yhtään tuontyyppinen ruoka maistuu. Aion itsekin käydä sen tsekkaamassa vielä uudelleen, että oliko vain onnellinen sattuma. Mies on käynyt tuolla aiemminkin lounaalla, ja syönyt mm. falafeleja.

Lauantain dataa

Illalla, kun katsoin FitBitin lukemia, yllätyin ensin vähän. Mutta sitten kun mietin koko päivän menemisiä ja tekemisiä, ne tuntuivatkin aivan järkeenkäyviltä. Mielessä kävi, kuinka viime keväänä kiristellessäni lepopäivien kalorit olivat 1500 luokkaa, ja tällaiset viikonlopun päivät olivat silloinkin ihan normaaleja. Ei ihmekään, että silloin välillä oli niin nälkä, että olisi voinut vastaantulijalta syödä pään! Ja muistan, kuinka ensimmäisen kuukauden jälkeen sorruin syömään yhden päivän aikana melkein 4000 kcal. PT:hän sanoikin heti aluksi, että aerobisen määrää tulisi rajoittaa, mutta enhän nyt voinut tuosta noin vaan koirista hommautua eroon (tai olisin kai voinut pitää niitä isän luona kolme kuukautta, jos oikein olisin halunnut keskittyä projektiin). Ja en lainkaan tajunnut, miten suuri kokonaiskulutukseni on tuollaisina päivinä, kun ollaan koko ajan liikkeellä.

Olen aina arvioinut kulutukseni alakanttiin. Se johtuu osittain myös erilaisista laskureista, jotka ilmeisesti arvioivat kulutuksen hieman normaalia alemmaksi. Esimerkiksi kalorilaskurissa voi arvioida päivän aktiivisuudeksi todella kevyt = "istumatyö tai oleilua", kevyt = "hieman istumatyötä aktiivisempaa" tai kohtalainen = "seisomista/liikkumista jonkin verran". Jos on vielä tästä raskaampi päivä, se tulisi merkitä todella kevyenä ja merkitä liikunta erikseen. Ja kun olen kokeillut muita erityyppisiä laskureita netissä, niin saan aina päivän keskikulutukseksi suurinpiirtein 1600-1800 kcal. Nyt tätä kirjoittaessani en sitten tiedä, olenko itse aliarvioinut aktiivisuuteni vai nuo laskurit, mutta joka tapauksessa käsitys todellisesta kulutuksestani on ollut alimitoitettu.

Nyt jos lähtisin kiristelemään uudelleen, tekisin hyvin paljon maltillisemman kalorivajeen, ja söisin enemmän tuollaisina päivinä, kun kevyttä kaupungilla kävely -tyyppistä liikuntaa tulee runsaasti. Muutama vuosi sitten, kun olin kuntosalin treeniryhmässä, söimme noin 1800 kcal päivässä ja se tuntui oikein sopivalta määrältä. Jaksoin treenata, mutta oli kevyt olo, ja kroppa kiristyi 12 viikon aikana ihan kivasti. Rasvaprosentti putosi siinä ajassa 4 %-yksikköä ja lihasmassa kasvoi 3 %-yksikköä. Eiväthän nuo tietenkään mitään eksakteja lukemia olleet, mutta vaaka kertoi, että paino pysyi samana, housut väljenivät ja hauis tuli esille. Missään vaiheessa ei ollut nälkä ja olin koko 12 viikon ajan täysin herkuitta ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Se kertoo siitä, että vaje oli oikein mitoitettu.

Mielenkiintoista nähdä, miltä tuleva viikko näyttää FitBitissä. Salilla tulee varmasti tehtyä 1-3 treeniä (suunnitelmissa on kaksi jalkatreeniä ja yksi vatsatreeni) ja pari juoksulenkkiä. Lisäksi olen lupautunut lenkittämään siskon koirat ensi viikon arki-iltoina, ja lenkkien pituus tulee olemaan mitä tahansa 30-90 minuutin väliltä jaksamiseni mukaan. Tällä hetkellä en ole kasvattamassa lihasta, kun en voi täysipainoisesti treenatakaan salilla, mutta en ole myöskään miinuksilla, vaan pyrin syömään kulutukseni mukaan. Liikunta on tällä hetkellä terveysliikkumista niin kauan, kunnes tuo käsi saadaan terveeksi. Ensi perjantaina onkin fysioterapia, viimein! Ranne kipeytyi eilen taas, kun sisarenpoikaa nostelin kaupungilla ja on tänäänkin vähän jomotellut. Silti mieli on valoisampi ihan vain sen vuoksi, että käsi oli perjantaina niin oireeton. Uskon, että niitä päiviä tulee vielä lisää!