Motivaatiojako

Onkohan lähestyvä kevät syynä, vai mikä on, kun nyt useammassa treeniblogissa puhutaan ulkonäköasioista. Analysoidaan omaa rasvaprosenttia (useampi postaus FitFashionissa tällä viikolla), mietitään tuoko unelmakroppa onnellisuutta, tai katsellaan bikinikatalogeja. Nuo, sekä tämä toista kuukautta jatkuva salitreenitauko ovat saaneet miettimään omiakin treenimotivaatioita. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten juttelin miespuolisen työkaverin kanssa, ja hän sanoi jotenkin niin, että oli lukenut jostain, että "kolmenkympin jälkeen naisten kannattaisi painottaa treenit lihaskuntoharjoitteluun ja miesten aerobiseen". Tässä oli kai taustalla jonkinlainen ajatus siitä, että mikä on optimaalista terveyden kannalta. Juttu jäi kummittelemaan mieleeni, kun olin ahkera juoksija noihin aikoihin, eikä kahdenkympin sunnuntailenkki pari kertaa kuussa ollut lainkaan ihmeellistä. Salitreeni tuntui ajatuksena vähän vieraalta. Samana keväänä kuitenkin sitten menin siihen kuntosalin treeniryhmään ja siellä kipinä saliharjoitteluun syttyi.

Juokseminen on aina tuntunut itselleni kuitenkin mielekkäämmältä, pääkopan lepoa. Olen sitkeä, sinnikäs ja kestävä luonteeltanikin, joten siksi varmasti pitkäkestoinen uuvuttava harjoittelu on minulle ominainen tapa liikkua. Siihen ei ole tarvinnut itseään oikein millään lailla motivoida, se tulee vaan jostain syvältä. Ainahan se on mielessä, lenkille lähtö.

Salilla käyn kahdesta syystä, ja voin rehellisesti sanoa, että ulkonäkö on se toinen, mutta ensisijainen syy on se, että säilyttäisin mahdollisimman pitkälle vanhuuteen toimivan ja vahvan kropan. Jonkun mielestä voi kuulostaa hassulta, että alle nelikymppinen miettii vanhuuttaan, mutta haluan kyetä mahdollisimman pitkään nousemaan omin avuin tuolilta, kiipeämään keittiöjakkaralle, kantamaan kauppakassit, siirtelemään huonekaluja jne. Yksi piirteistäni onkin halu pysyä mahdollisimman riippumattomana, ja minulle on kauhistus ajatella, että joskus joutuisin turvautumaan ulkopuolisen apuun yksinkertaisissa arjen askareissa.

Tässä vaiheessa elämää sitä pohjaa hyvälle ja terveelliselle vanhuudelle luodaan, joten haluan käyttää sen kortin niin viisaasti kuin mahdollista. Tulevaisuuden lisäksi minua motivoi tottakai myös nykyisyys. Olen kiinnostunut seuraamaan terveyttäni erilaisilla mittareilla. Olen ylpeä alhaisesta verenpaineestani, leposykkeestäni, kolesteroliarvoista, sokeriarvoista jne. Olen kuin kermaa saanut kissa, kun työterveyslääkäri ihastelee lukemia ja toteaa, ettei ole toisia yhtä hyviä nähnyt vuosikausiin :).

Salitreeneihin motivoi myös kropan ulkonäkö, mutta harjoittelussani ja syömisissäni on todennäköisesti monikin asia pielessä, kun tuloksia ei tule ihan niin nopeasti kuin ehkä voisi. Silti en ihan hirveästi jaksa niitä asioita ruveta korjailemaankaan. Tämänhetkisillä menetelmillä saavutetut tulokset ovat siis kuitenkin jollain tapaa riittäviä, kun ei kerran kiinnosta asialle kauheasti mitään tehdä. En myöskään jaksa ottaa kehityskuvia itsestäni, ja jotenkin haluaisin painaa ulkonäkösyyt mahdollisimman pieneen rooliin. Tuntuu siltä, että mitä enemmän keskitän ajatuksia omaan ulkonäkööni, sen tyytymättömämpi olen. Koko ajan olisi jotain kehitettävää, ja ajatukset pyörii sen ympärillä, että "olen ihan tyytyväinen, mutta tuo kohta saisi olla isompi/pienempi/pyöreämpi/leveämpi/kapeampi..".  En halua olla koko ajan arvioimassa ja arvostelemassa ulkonäköäni, koska se vie minulta liikaa energiaa ja suoraan sanottuna tunnen oloni tyhmemmäksi, kun teen sitä. Tulee sellainen olo, että tämänkin ajan voisi käyttää johonkin fiksumpaan ja hyödyllisempään. Huom! Tämä on vain oma kokemukseni omasta elämästäni, ja toivon, ettei kukaan syyllisty tai ota paineita tästä. En siis sano, että ulkonäön vuoksi treenaavat ovat tyhmiä :D.

Nyt kun salitreenit ovat telakalla, niin saatan hampaita pestessäni todeta, että hauis on vain muisto entisestä, well, shit.  Kyllä kai se sieltä vielä joskus saa mahdollisuuden kasvaa, ja turha murehtia tällä erää. Enemmän, ja ihan aidosti huolissani olen siitä, että voimatasoni putoavat. Uskon, että kun pääsen harjoittelun taas aloittamaan, niin äkkiä ne sieltä palautuvat. Mutta aina välillä mietityttää, että milloin se (saliharjoittelun aloittaminen) oikein pääsee tapahtumaan. Että kohta olen vain pieni heikko narukäsi. Juokseminenhan ei sanottavasti voimatasoja ja lihaksia kasvata. Silti teen sitä, koska nautin siitä niin paljon. Ja kävelystä. Tässä vähän viikkoraporttia FitBitistä:

Viime vuonna ja etenkin kevään kiristelyssä ulkonäköseikat olivat isommassa roolissa. Toki olin innoissani oppiessani uutta salitreeneistä, ja varsinkin kun sain viimeinkin vedettyä elämäni ensimmäisen kerran leukoja. Sitten iski väsähdys, ja kiristely johti vielä siihen, että hormonitoiminta hermostui - ei onneksi lopullisesti, mutta siihen asti saksalaisen viraston tavoin toiminut koneisto muuttui kreikkalaisen viraston tavoin toimivaksi. Hätkähdin ja soimasin itseäni siitä, että olin antanut ulkonäköseikkojen mennä hyvinvoinnin edelle. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut ja harjoitteluun & syömisiin tuli uudenlainen ote ja tavoitteet.

Jossain naistenlehdessä joku tolvana oli tokaissut jotain sensuuntaista, että salilla käydään sen takia, että näytettäisiin hyvältä ja jos joku väittää toisin, niin valehtelee. Yritin arvioida, kuinka paljon omasta salitreenaamisestani olisi ulkonäkösyiden motivoimaa ja tulin siihen tulokseen, että se vaihtelee kausittain ollen jotakin 0-30 % välillä. Välillä se on siis ollut aivan nollassa; olen halunnut keskittyä voimaharjoitteluun ja kehittyä siinä. Toisinaan olen massiivisten olkapäiden toivossa bodaillut hullunkiilto silmissä. Mutta pääsääntöisesti ilahdun enemmän siitä, että treenikehitys on nousujohteista. Kun en tosiaan niitä ulkonäkötuloksia niin hirveästi ole nähnyt, ei-optimaalisen harjoittelun vuoksi ja osittain varmaan myös kehityskuvien puuttuessa (niistähän helposti näkisi pienetkin, pitkän ajan kuluessa ilmaantuvat erot). Ja pahoittelen, että siksikin tämä on varmaan paikoitellen vähän tylsä treeniblogi, kun ei ole niitä kuvia omasta kehityksestä tänne lätkiä.