Jos elämä sua kuin tuuli vie, anna höpsismin näyttää tie

Yllätin itseni ja sain mentyä loppuviikosta salille kahdesti. Perjantaina tein selkä-hauis -treenin ja lauantaina rinta-olkapää-ojentaja -treenin. Ja taas muistin, miksi oli se jalkapäivä yleensä näiden kahden välillä. Kädet, tai lähinnä hauikset, olivat perjantain treenistä niin muussia, ettei pystypunnertelusta meinannut tulla mitään. Tämän viikon torstaille varasin taas lihaskalvojen aukaisua varten hieronnan, kun ekan kerran perusteella siitä oli jo niin iso apu.

Jos tulit lukemaan treenipostausta, niin se oli tuossa ensimmäisessä kappaleessa. Loppuosa tätä postausta onkin sitten jotain muuta.

Olin lupautunut viikonloppuna hoitelemaan kaverin kissoja Oulunkylässä, ja mietin, josko olisin eilen sunnuntaina juossut sinne tai vaihtoehtoisesti sieltä takaisin. Google mapsin mukaan matkaa olisi ollut vaan 8,6 kilometriä, mutta tulin sitten järkiini. En ole aikoihin käynyt juoksemassa, ja keväällähän sorruin tähän tyhmyyteen, että pitkän “kuivan” kauden jälkeen rykäisin Tukholmassa sen 12 kilomeriä. Ja sen jälkeen on piriformis oireillut enemmän tai vähemmän. Joten jos tässä nyt talven aikana tulee lenkkeiltyä, niin yritän aloittaa fiksusti.

Tässä syksyn aikana on ollut tosi paljon stressiä. Onneksi koirat lähtivät isän luokse, koska aloin jo purkaa ärtymystäni niihinkin :(. Alkukesästä lähtien on joku lemmikki ollut sairaana, ja huoli ei tunnu hellittävän hetkeksikään. Syksyn aikana töissä on tapahtunut raskaita asioita, ja olen nyt siinä pisteessä, että mietin työpsykologin juttusille menoa. Taakka harteilla alkaa olla kasvanut liian isoksi. Stressi oireilee fyysisesti siten, että hengittäminen on hankalaa: haukottelen, enkä ikään kuin saa happea tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Öisin puren hampaita yhteen niin voimakkaasti, että leuat ovat aamuisin aivan jumissa. Mitä enemmän tätä mietin, sen vakuuttuneempi olen siitä, että oma stressi aiheutti sen, että Viiru-kissamme sairastui.

Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hölmöltä, mutta Viiru on meidän perheen stressi-imuri. Aina, kun joku muu kissoista on sairastunut ja viettänyt päivän eläinlääkäriasemalla (vien ne yleensä aamulla sinne ja haen töiden jälkeen), ei ole mennyt montaa päivää, kun Viiru on sairastunut. Se on toistunut jo kolmesti, ja mitään selkeää syytä ei ole löydetty. Näissä tapauksissa se oksentelee, on ruokahaluton ja vetäytyy syrjään. Veriarvot tutkitaan, ja kaikki on kohdallaan. Kotiin lähdetään pahoinvointilääkkeen ja happosalpaajan kanssa, ohjeena nesteyttää tarvittaessa.

Nyt siis on virtsatieongelmaa. Eläinlääkärin ensimmäinen kysymys olikin, kun soitin hänelle pari viikkoa sitten, että onko jotain stressaavaa tapahtunut? Vaikka huoneistoon pissiminen ja veriset pissit jäivät pois, niin edelleen on hieman häiriötä. Se merkkaa laatikon ulkopuolelle ja käy tiheään pissalla. Ostin Feliway-haihduttimen seinään, ja Hillsiltä kokeeksi kahtaa märkäruokaa, jotka on suunniteltu tällaiseen oireiluun. Yritän nyt kaikin tavoin saada oman stressini hallintaan ja rauhoittaa kissan elämän. Lueskelin hieman internetskua, ja tällainen sattui silmään:

did you know that your stress can make your pets sick?

People and pets often mirror each others’ physical and emotional states.  Animals are natural healers and sometimes take on their person’s problems, often in an attempt to heal them. This happens because of the deep bond shared between a pet and his or her person.  Because of the shared energy in such a close relationship, energetic imbalances are shared as well.

Unfortunately stress has the same detrimental effect on our pets’ bodies at it does on ours.  Since pets are so sensitive to our emotions, they can become sick as a result of our stress.

Katselin Viirun kanssa eilen ikkunasta ja juttelin sille, että kyllä me tästä(kin) selvitään. Kun Viiru tuli meille seitsemän vuotta sitten, sillä oli pari kiloa ylipainoa ja virtsakiteitä, eikä edellisellä omistajalla ollut enää resursseja hoitaa sitä. Ensimmäisen parin kuukauden aikana sen kuntoon saamiseksi meni toista tonnia rahaa, ja kerran jo oltiin varattu lopetusaika (ja peruttiin se), kun se oli niin huonossa kunnossa kiteiden vuoksi. Yhtenä yönä kun se oli kipeimmillään ja odotettiin vaan, että kipulääkkeet alkavat vaikuttaa, pidin sitä sylissä ja yritin vain kaikilla soluillani huokua rauhoittavaa oloa ja viestittää sille, että tästä selvitään kyllä. Lopulta tilanne raukesi, kun sillä oli viikon ajan  virtsaputkessaan kestokatetri, jonka kanssa se eli keittiössä eristyksissä muista; tulin töistä aina lounasaikaan huuhtelemaan katetrin ja ruokkimaan sitä, ja nukuin öisin keittiössä sen kanssa. Kideongelmasta päästiin seuraavien kuukausien aikana, kun kissa laihtui normaalipainoon ja söi vaan märkäruokaa.

Mutta eilen olin siis tosiaan kaverin kissoja (joista toinen ylläolevassa kuvassa) hoitamassa Oulunkylässä ja murehdin kotona olevaa pientä potilastani, sekää omaa stressiä ja ahdistuneisuuttani. Lähdin Oulunkylästä Helsingin keskustaan Yliopiston apteekkiin tarkoituksena ostaa se Feliway ja niitä Hillsin c/d-ruokia, ja kaikkea mahdollista, mistä saattaisi olla apua. Feliwayn sain, mutta juuri näitä ruokia ei hyllyssä ollut. Hämärästi muistin, että Malmin Animagi saattaisi olla sunnuntaisin auki, ja varmistettuani sen netistä lähdin lähijunalla sinne, jokseenkin kotimatkan varrella se kuitenkin oli.

Senkin uhalla, että kuulostan aivan höyrähtäneeltä, kerron, mitä tapahtui ja mitä ajattelin siitä. Malmin asemalta pääsee kahdesta suunnasta pois, ja reittiopas näytti, että menisin pohjoispuolelta (en ihan tarkalleen muistanut, missä Animagi on, ja jouduin tarkistamaan reittioppaasta reittiä). Valitsin kuitenkin eteläpäädyn, koska kartan ja hatarien muistikuvieni mukaan näytti turhalta kiertää pohjoisen kautta. Jäin junasta pois ja lähdin kulkemaan eteläpäädyn (edit: korjaus) liukuportaita pitkin. Jos olisin fatalisti, ajattelisin, että minun oli tarkoituskin mennä sitä kautta.

Liukuportaisiin mennessä näin vilauksen laihasta miehestä, joka työnsi lastenrattaita ja kaiveli roskiksia. Näin hänet vain osittain ja oletin, että kyseessä on joku laitapuolenkulkija, joka työntää omaisuuttaan mukanaan. Liukuportaissa näin, että rattaissa on lapsi, arviolta 6-7 -vuotias ja ilmeisesti jollain tapaa kehityshäiriöinen. En tarkkaan muista ajatuksiani, mutta ylös päästyäni lähdin samantien takaisin alas miehen perään. Kun lähestyin häntä, hän oli juuri raiteilla noukkimassa jotain pulloa talteen, ja nousi sieltä. Annoin miehelle kaksikymppisen (mulla ei ikinä ole käteistä, mutta nyt oli, kun olin nostanut hierojaa varten) ja sopersin vaan jotain että "sä tarttet tätä varmaan enemmän kuin mä". Hän sanoi vaan oho. Lähdin äkkiä pois, ja jonkinlainen jännitys purkautui pienenä vetistelynä.

En halunnut kertoa tätä siksi, että "katsokaa, olenpas hyvä ihminen" (enpä. No en, vaikka hetken aikaa kyllä olin iloinen siitä, etten ole ihan täysin mätä yksilö). Minulle tuli se ajatus tai tunne voimakkaasti sen miehen auttamisesta, ja jos en olisi tehnyt mitään, olisin katunut sitä ja jäänyt vatvomaan päivätolkulla, että mitä jos ja olisi pitänyt. En halunnut enää kaiken tämän stressin päälle sellaista murhetta, eli voin suoraan sanoa, että ostin itselleni vähän hyvinvointia. Ja kun lähdin siitä pois ja vähän sain etäisyyttä tilanteeseen, huomasin, että pystyin pitkästä aikaa taas hengittämään helpommin. Selvästi tarvitsin jonkun konkreettisen teon; ehkä jotain, millä pystyin osoittamaan itselleni, että minusta voi olla edes vähän apua jollekin. Että voin vaikuttaa edes pienen hetken. Sen miehen osuminen mun reitille oli just sitä, mitä tarvitsin. Ahdistuksen tilalle alkoi taas tulla vähän uskoa, että selviän. Ja Viiru selviää.

Tänä aamuna kävin salilla tekemässä alakropalle treenin. En ollut ensin lähteä ollenkaan, mutta järkeilin, että stressin kannalta olisi parempi käydä hikoilemassa. Toisin sanoen nyt illalla olisin ehkä ärtyneempi, jos en olisi mennyt. Kun oli aikaa ja kun kerran olen terve. En halua tuntea stressiä treeneistä, mutta en myöskään treenaamattomuudesta.

Kyllä tämä tästä.