Tässä iässä(?) vamma seuraa toistaan. Olen käynyt nyt vähän enemmän juoksemassa, kun salilla käynti ei maistu, ja on ollut aikaisia aamuja töissä. Kaapon kanssa ollaan juostu aamuisin 9,5-10 km:n lenkki tuonne pitäjän kirkonkylälle. On muuten näkynyt ihan hurjasti supikoiria viime aikoina. Ne ovat hauskan näköisiä, kun yhtäkkiä jostain hämärästä puskasta tuijottaa valkoinen maski ja katoaa äkkiä, kun tajuaa tulleensa huomatuksi. Samanaikaisesti sen kaveri jolkotteli tietä pitkin vastaan ja pujahti sinne samaan puskaan. Yksi lähti uimaan Vantaanjokeen, kun ei muutakaan keksinyt. Kaapo tietysti aivan pöhkönä tempoilee niiden perään, kurnuttaa ja lopulta kimakka ajohaukku alkaa. Pahin oli ehkä tilanne, kun Kaapo ryntäsi hihnan mitalla johonkin ryteikköön, jossa supi veteli juuri aamiaistaan, ja kiukkuisena alkoi murista ja sähistä Kaapolle. Sain koiran onneksi käskytettyä pois sieltä ja aika vikkelästi jatkettiin matkaa.
Yhtenä aamuna pari viikkoa sitten juostessa mietin, että onpa ihanaa, kun mihinkään ei satu ja juoksu kulkee. Oikein nautiskelin siitä tunteesta, ja tuntui siltä, että leijailen kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ehkä kaksi minuuttia sen ajatuksen jälkeen alkoi pohjetta kirrata ihan kunnolla. Oltiin jo lähellä kotia ja pystyin osittain kävelemään ja jonkun verran hölkkäämään loppumatkan kotiin. Pari päivää sitä katselin ja yritin itse aukoa, mutta lopulta varasin ajan Auralle (Hgin urheiluhieronta) ja saatiin pohje kertakäynnillä kuntoon. Se oli todennäköisesti jumiutunut siitä, kun tulehtuneen varpaan vuoksi onnuin jonkun aikaa sitä jalkaa. Huomasin silloin jo kävellessä, että akillesjänteen ja pohkeen alueilla oli pientä oireilua siitä ontumisesta.
Tällä hetkellä on ihan perusjumitukset päällä; tuo oikea lonkanseutu on kestojumissa. Sitäkin Aura aukoi, mutta ongelma on ilmeisesti jossain askelluksessani, ja olen jo luovuttanut. En noilla fyssarin harjoituksilla saa sitä ikinä muutettua, ja jos se venyttelyllä ja hieronnalla pysyy sellaisessa kunnossa, että voin juosta, niin olkoon. Ja kuten taisin jo joskus aiemmin mainita, niin keskimmäisen pakaralihaksen vahvistaminen on vähentänyt pakaran hermopuristusoireita niin paljon, että sitä on enää todella harvakseltaan. Lähinnä silloin, jos olen juossut useampana päivänä peräkkäin, ja venyttely on jäänyt tekemättä.
Mutta niin, juoksu kulkee enimmäkseen ihan kivasti, vaikka samaa lenkkiä aina mennäänkin. En enää jaksa ottaa paineita siitä, että olisi vaihtelevia lenkkejä. En kuitenkaan treenaa mihinkään kilpailuun tms., vaan juoksen lähinnä lyödäkseni kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saan lenkkeilytettyä koiran samalla kun kuntoilen. (Kylläpä sana kuntoilla kuulostaa vanhanaikaiselta. "Woimistelu ja ruumiin wetreäksi tegemine".) Ja nautin siitä, kun koira nauttii juoksemisesta. Se pöhisee ja piippailee, kun laitan juoksukamoja päälle. Viimeistään, kun vyötän juoksuvyön päälleni, se on jo aivan maantiekiitäjänä paikoillaan; savu nousee koivista.
Töissä on ollut ikävä flunssa-aalto, ja vaikka jynssäsin käsiä huolella, vedin vitamiinit ja probiootit nassuun, ja söin kasviksia kilokaupalla joka päivä, niin viimein se pöpö minuunkin iski. Keskiviikkona vielä olin töissä, kun vasta vähän aivastutti, mutta torstaiksi jäin lepäämään. Vilutti fleecepusakka päällä kahden täkin alla ja pää oli aivan tukossa. Mutta sitten kun yhden päivän heti alkuun lepäsin, niin perjantaina jaksoin hyvin mennä töihin. Tällä hetkellä on vain nuhaa ja pientä köhää. Sellainen olo, että ei voi urheilla, mutta muu normaalielämä kyllä onnistuu. Onneksi flunssa tuli nyt, kun seuraavat viikot ovat aika hektisiä.
Aloitan työn ohella johtamisen erikoisammattitutkinnon (JET) suorittamisen, ja ensi viikolla pitäisi olla iskussa sitä varten. Tutkinto kestää kaksi vuotta ja enimmäkseen opiskelen työajalla. Vuosia sitten kun olin vielä asiantuntijatehtävissä, en suurin surminkaan halunnut esimieshommiin. Ja vaikka nytkin päivät ovat ajoittain raskaita ison tiimin kanssa, niin kyllä tämä tällä hetkellä vielä tuntuu omalta jutulta, ja haluan kehittyä ja oppia lisää. Ihmisten (oman ja muiden) käyttäytymisen ymmärtäminen, ja etenkin viestinnän ja kommunikaation kehittäminen on tässä vuosien aikana osoittautunutkin yllättävän mielenkiintoiseksi. Toisaalta sitten taas vastapainoksi kaipaan ihan kunnolla koneiden kanssa nyhräämistä. Ettei tarvitse ymmärtää kuin pelkkää kylmää dataa vaan. Onneksi(?) saan excelöidä ihan riittävästi ja mietin jopa, jos pyytäisin miestä opettamaan mulle jotain pieniä koodausjuttuja.
Salikärpästä odottelen, olen viimeksi käynyt 4.10. sunnuntaiaamuna Ryhdillä treenaamassa, joten huomenna tulee jo kolme viikkoa salitonta elämää. Tuntuu pidemmältä. Ajatuskin salille menemisestä on jotenkin kaukainen. Mutta kyllä se kipinä sieltä taas tulee, pakottamattakin toivottavasti. Yleensä flunssan jälkeen tulee sellainen “uuteen nousuun” -fiilis, ehkä nytkin. Ja kun juokseminen on nyt kuitenkin sujunut niin mukavasti, niin ei haittaa. Salilla en ole enää aikoihin käynyt mitenkään lihaksenkasvatusmielessä. Vähän harteikkuutta kaipaisin edelleen, etten olisi niin henkarimallinen, mutta enpä enempää oikeastaan massaa kaipaa. Kun olen koko aikuisikäni ollut niin kirppu, olen jo tottunut elämään tällaisena. Jos sitä lihasta tulisi ilman suuria ponnisteluita, niin fine. Salitreenistä haluan kuitenkin pitää kiinni ihan sen vuoksi, että se auttaa näihin jumituksiin. Nyt kun on useampi saliton viikko takana, niin niska-hartiaseutu rasittuu töissä ihan eri tavalla, ja alkaa jumittaa.
Loppuun lemmikeistä sen verran, että meidän 17-vuotias Nanna-kissan vointi on kesän ja syksyn aikana hiipunut. Se on monta vuotta jo sairastanut munuaisten vajaatoimintaa, ja nyt viime käynnillä lokakuun alussa krea oli pompannut aika korkealle. Ollaan nyt tällä viikolla aloitettu sille nahanalaiset nesteytykset. Ollin vielä eläessä kokeilin Nannalle pari kertaa, mutta se oli niin äkäinen, että ei viitsitty stressata sitä enää. Nyt kuitenkin se alkoi kuivua niin pahasti, että käytin sen kerran klinikalla nesteytettävänä ja kun se vointi niin dramaattisesti siitä koheni, päätin, että sen on vain nyt onnistuttava myös kotioloissa. Ja niinhän se onnistui. Ei se enää tappele vastaan. Pari maukua protestina, mutta muuten se pötköttelee ja jaksaa odottaa, että toimenpide on ohi. Huomasin, että virtauksen kannattaa olla hidas. Heti kun nopeutin sitä, niin Nanna hermostui.
Viime aikoina on tullut kuvattua lähinnä herkkuja. On niitä kyllä syötykin, eipä sen puoleen. Mutta jotenkin sen normaalin ruoan kuvaaminen on jäänyt, kun syö viikon putkeen kaalilaatikkoa tai makaronilaatikkoa.. Ne ovat vielä niin epämääräisen mössön näköisiä lautasella, että ei jaksa vaivautua kuvaamaan. Joten tässä hieman herkkukuvia, instassa nämä taitaa olla jo nähtykin.
 | ||
| Sushia Hulluilla päivillä |
 | |
| Raakakakkua miehen äidin luona Kouvolassa |
 |
| Kansallinen korvapuustipäivä (on meillä aika usein..) |
 |
| Minttusuklaabrownieita (ohje Vegeherkut-kirjasta) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti