Pakkanen kipristelee ja vatsani myös

Tämän blogin nimen voi kai kohta muuttaa "How I said goodbye to my muscles". Seuraa ikävä tilannekatsaus paskaan fysiikkaani.

Ranne on edelleen kipeä. Tänään vasta kävin ostamassa kipugeeliä, kun muutenkin jouduin apteekissa käymään. Keskiviikkona vein kissat eläinlääkäriin (toisella sydänkontrolli ja toiselta lähti kolme hammasta), ja niitä kantokoppia kantaessahan se ranne sitten hermostui lisää. Otin jopa vetoremmit mukaan :D, mutta ei niistä oikein ollut apua. Miehen sain avuksi viimeiselle pätkälle kantamaan koppia, mutta siinä vaiheessa kättä jomotteli jo ihan kunnolla. Takapakkia otettiin siis. No, mutta ostin tuota kipugeeliä ja rannetuki on nyt ahkerassa käytössä. Ehkä parin viikon päästä uskaltaisi varovaista treeniä jo aloitella. Ensi viikolla tuskin vielä :(.

Työpaikalla on tällä viikolla ollut vaikea poikkeustilanne, ja vaikka kuinka joka aamu (ja päivän mittaan) puhuin itselleni, että "tästä selvitään, asia kerrallaan", niin kroppa ilmeisesti oli eri mieltä. Eilen söin töissä tosi epäsäännöllisesti ja köykäisesti; eväänä oli vain reissumiestä tofulla ja Yosan Sport-jogurtti sekä parin tunnin päästä protskupatukka. Kotiin päästyäni nälkä oli jo niin järkyttävä, että vatsa tuntui kipristyvän koveraksi. Nappasin kaapista yhden syntymäpäivälahjaksi saamistani Nakdeista mukaan ja lähdin viemään koiria lenkille. Tunnin lenkiksi tarkoitettu matka typistyi puoleen tuntiin, kun oli niin heikko olo. Kotona en enää jaksanut laittaa mitään ruokaa vaan söin yhden kotitekoisen sämpylän ja hieman soijajogurttia soijaprotskulla. Pahin nälkä helpotti. Ajatuksena oli syödä kunnollinen ruoka, kun mies tulee kotiin. Siihen asti ei ikinä päästy.

Olisiko mennyt vartti tai hieman päälle, kun tuli todella huono olo, kuvotti. Sanoin juuri kotiin saapuneelle miehelle miehelle, että menen hetkeksi lepäämään. Kello oli varmaan jotain puoli kahdeksan aikaan. Nukahdin ja heräsin parin tunnin päästä aivan hirvittävään ylävatsakipuun. Koko yläkroppa jomotti niin, että särky säteili lapojen väliin saakka. En yhtään tiennyt mistä on kyse, ja olin aivan kaksinkerroin kivusta. Mies huolestui, mutta itsepintaisesti kiskoin ulkovaatteet päälle ja lähdin viemään koiria pikaiselle iltapissalle. Sanoin, että jos ei tulla kymmeneen minuuttiin takaisin, niin lähtee perään.

[Sivuraide]Mun on äärimmäisen vaikea pyytää minkäänlaista apua pahasti sairaanakaan, jos ihmettelette, miksi mies ei lähtenyt koiria ulkoiluttamaan. Joskus vuosia sitten, kun vanhat koirat vielä elivät, oltiin lähdössä illalla viemään niitä ulos, ja pyörtyä kosahdin eteisen lattialle niin, että löin pääni kynnykseen. Siitä taas tolkkuihin tullessani olisin siitä vaan jatkanut lenkityspuuhia normaalisti, mutta mies laittoi niille ajatuksille jyrkän stopin. Tuohon liittyy myös yksi hellyttävimmistä muistoista noista koirista, kun ne eivät olisi millään halunneet lähteä ja jättää minua. Parkittivat peppunsa siihen mun viereen (jäin siis makuuhuoneen lattialle hengittelemään jalat nostettuna sängylle) ja tapittivat minua huolestuneena (tai näin ainakin tulkitsin niiden ilmeet..). [/Sivuraide]

No eilen iltakävelylle kuitenkin päättäväisesti lähdin ja sieltä ihan ajallani takaisin tulin. Kylmä ulkoilma tuntui jopa ihan snadisti helpottavan. Mutta sisälle päästyäni kivut taas pahenivat. Sisuskaluja kärvensi ja korvensi ja tuntui siltä, että jos juon tai syön jotain, se tulee saman tien ulos. Kävin makuulle ja hengittelin syvään. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Lopulta keksin, että kyseessä voisi olla närästys. Hain yhden Antepsinin (jota talossa on koiran vuoksi), ja otin sen. Lumevaikutus vai mikä lie, mutta se vei poltteelta pahimman terän. Kivut jäivät kyllä.

Koko yö meni vaikeasti, heräilin särkyyn vähän väliä, enkä uskaltanut ottaa mitään särkylääkettä, kun ajattelin sen pahentavan vatsan oireilua. Oli nälkä, mutta en pystynyt syömään; ruokahalu oli pahasti pakkasen puolella kuvotuksen vuoksi. Samalla kuitenkin ajattelin, että syömättömyys todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Aamuyöstä otin toisen Antepsinin ja join lasin vettä. Ajattelin että noin tunnin kuluttua syön jotain. En laittanut mitään herätyskelloa soimaan, kun kuitenkin kivut estivät syvään uneen vaipumisen. Heräsinkin sitten reilun tunnin päästä ja yritin syödä hieman muroja, mutta en pystynyt kahta lusikallista enempää. Se taisi kuitenkin riittää, koska herätessni uudelleen seuraavan kerran alkoi olla jo hieman parempi olo.

Työkunnossa en kuitenkaan ollut, joten soitto töihin ja toisen osaston esimiehet lupasivat ottaa vastuulleen meidänkin jengin tältä päivältä. Varasin ajan lääkäriin, ja onpa onni asua näin keskustassa, että kaikki lääkäriasemat ovat tuossa parin minuutin matkan päässä. Meillä on  Diacorissa työterveyshuolto, ja se on todella kattava. Lääkäri palpoi vatsan alueen ja vedet nousivat silmiin kun teki niin kipeää. Sain lähetteen labraan, pieni verenkuva ja crp. Muuten arvot olivat ihan ok, mutta crp oli 12, joka lääkärin mukaan viittasi lievään tulehdustilaan. Helikobakteeri tai muu ärtsympi nostaisi sen kuulemma lukemiin 60-70. Lääkäri mainitsi, että stressi saattaa nostaa arvoa myös, ja sitähän tässä nyt on ollut. Nyt kuukauden sisään jo toisen kerran närästystä, tällä kertaa noin voimakkaana.

Hemoglobiini on noin hyvä varmaan vain siksi, että olin ihan kuivunut

Kokeeksi tämmöistä

Sain reseptillä Somac-nimistä vatsansuojalääkettä kuukauden kuurin. Sen päätyttyä pitäisi kuulemma tarkkailla, palaavatko oireet. Jos palaavat, niin sitten tähystykseen.

Itse mietin tässä jo, josko sijoittaisin tuollaiseen Gastropanel-tutkimukseen. Kun kerran eläintenkin terveydenhoitoon laitan niin surutta rahaa, niin voisin kai tuonkin käydä teettämässä ja ostamassa itselleni mielenrauhaa.

Mutta joka tapauksessa taas kerran: liikunnan puute + stressi = kammottava närästys. Jokohan tästä tällä kertaa opittiin? Pakko käydä nyt sitten vaikka iltaisin hölkällä, että saan johonkin purettua tuota (todennäköisesti puhtaasti työperäistä) stressiä. Viime yö oli kyllä sellainen kauhukokemus, etten halua toistuvan. Hikoilutti, paleli, sattui, kuvotti.. Yöllä asioilla on vielä taipumus suurentua omassa mielessä moninkertaiseksi. Lieväkin vatsakipu on vähintään mahahaava, ja noin voimakkaat kivut on tottakai osoitus kasvaimesta jossain sisäelimissä. Päänsärky on ilman muuta aivokasvain ja jos jotain raajaa särkee, niin amputointiinhan se todennäköisesti menee.. Oma mieli on pahin vihollinen. Ja kun on itse päättänyt, että pahin on kyseessä, niin toisten lohdutukset kuulostavat vain vähättelyltä ja mitätöinniltä. EIKÖ TOI TIEDÄ, MITEN VAKAVAA TÄÄ ON?! No, mies ei onneksi yrittänyt lohduttaa, vaan myötäeli vaan kipujeni kanssa ja oli valmis lähtemään sairaalaan, jos tarve tulee.

Nyt toivutaan viikonloppu. Tätä kirjoitettaessa vatsaa kipristelee inhottavasti, ja pientä poltetta on nielussa. Ostin kaupasta kaurajuomaa (mango-appelsiini) ja riisiproteiinijauhoa. En nyt uskalla syödä mitään soijavalmisteitakaan, ettei vatsa ärsyynny. Inhottavan heikko olo, haluan voimani ja toimivan, kivuttoman kroppani takaisin!

36 on uusi 25 (tai sitten vain vanha ja raihnainen)

Vuodet vierivät ja ikää tulee lisää. Valokuvista huomaan vanhentuneeni, mutta peilistä muka en. Mies yritti lohduttaa: "Et näytä päivääkään yli 34-vuotiaalta. Jos laitat vaan vähän hiuksia tuohon otsalle..". Olen tässä vuoden sisällä joutunut rekrytoimaan muutamaan otteeseen ja se on huvittavaa, kun kysyn haastateltavalta, että haluaako tämä kysyä minulta jotakin, niin monet yrittävät jotenkin kautta rantain udella ikääni. "Niin siis milloin sä olet itse aloittanut täällä..?" Ulkoinen habitukseni ei ehkä aina ihan vastaa ihmisten ennakkoon luomia mielikuvia, jotka he ovat muodostaneet nimen ja aseman perusteella. Yksi vanhempi tiimiläinen myönsikin myöhemmin, että oli hämmästynyt, että "millainen pikkutyttö häntä tuli ala-aulasta noutamaan" :D.

No joo, kyllä se ikä alkaa varmasti vähitellen näkyä, mutta en siitä erityisesti kriiseile. Hämmästelen vain, mihin aika on mennyt. Laskeskelen, kuinka "2007 syntyneet menevät tänä vuonna kouluun!!" tai "1995 syntyneet menevät armeijaan!!" Ja olen järkyttynyt, kun itse en ole muka vanhentunut ollenkaan, mutta aika vain kuluu. Voisin vaikka vannoa, että samana päivänä, kun täytin 30 vuotta, näin otsassani ensimmäiset merkit ns. sibelius-rypyistä, "elevens", kuten englantia puhuvat sanovat. Minulla ei tosin ollut koskaan ykkösiä, oli samantien 11. Silloin olin hetken aikaa (ehkä tunnin tai kaksi) ärtynyt siitä, että kasvoissani voi olla yhtä aikaa sekä finnejä että ryppyjä. Mutta sitten, well shit. Ei tälle mitään voi.

Toivottavasti kuitenkin pikkuisen järkeä on tullut iän myötä tähän päähän? Tai sitten sekoitan sen vain kokemuksen mukanaan tuomaan varovaisuuteen.

Vain kyynisille

Nyt kun olen ollut ranteen vuoksi toipilaana, olen malttanut pysyä salitreeneistä pois. Juoksumattoa kävin eilen aamulla hakkaamassa, kun pakkaset viimein saapuivat tännekin, eikä minulla ole oikein kunnollisia talvijuoksuvarusteita. Sain jopa aikaiseksi myös venytellä lonkankoukistajat ja pakarat huolellisesti eilisiltana. Etenkin oikea puoli tuntuu olevan herkkä jumittumaan ja aikaisemmassa elämässäni on ollut vaiheita, että olen kesken tavallisen kävelylenkin joutunut venyttämään sitä, kun se on vaikuttanut jopa tavalliseen askeltamiseen lyhentävästi ja jäykistävästi.

Käsi on päivä päivältä parempi. Rannetukea pidän öisin ja työpäivän ajan, mutta en näin kotona ollessa enää eilisestä lähtien ole pitänyt. Tänään kävin rehuautolla hakemassa koirille ruokaa pulkan kanssa. Luntahan täällä on ruhtinaalliset puolitoista senttimetriä ja kulkuväylät hiekoitettu. Matkaa rehuauton pysähdyspaikalle on alle kilometri, mutta siihen osuu kaksi tunnelia, joissa ei tietty ollut lunta yhtään. Näytin varmasti aivan kaikkien tuntemalta kylän vajakilta, kun takaisin tullessani puuskutin pulkkaa vetäen ne tunnelitkin (kun kyydissä oli 25 kilon edestä koiranruokaa; jauhelihaa ja kuivamuonaa). Juuri sellainen vähälahjainen mölisijä MINÄ JA MUN PULKKAA! Täytyy toivoa, että ranne ei tuosta nyt suuttuisi.. Hieman takapakkia se saattoi ottaa.

Syntymäpäivää en sen kummemmin vietä. Sisko kävi kylässä antamassa koiralle nivelrikkoon pistoksen ja siinä samalla sitten juotiin kupposet teetä. Mieheltä sain hierontalahjakortin lisäksi lahjaksi uuden akun puhelimeeni, mikä oli ihan huippua! Ei tarvitse enää edes joka päivä ladata tuota puhelinta, pahimmillaan latasin vanhaa akkua kahdesti päivässä.

No, mutta kunnon treenibloggarin tavoin voisin tietysti avata tätä päivää vähän tarkemmin..:

"Ihanaa! Syntymäpäiväni kunniaksi nautin tänään vieraiden kanssa Speltti-näkkileipää, jota olin säästellyt I Love Me -messuista lähtien, sekä japanilaista vihreää Tsugaru Green -teetä. Spelttinäkkärin kanssa oli itse tekemäämme cashew-levitettä ja lahjaksi sain ihania raakaruokapatukoita. Mies paistoi vaalealla soijarouheella terästettyjä pieniä porkkanalettuja, ja söin niitä peräti kaksi. Melkein halkesin, kun olin niin täynnä! Huomenna taidan juosta tavallisen kympin lenkkini sijaan kaksikymmentä :). Kirpakka pakkanen ei haittaa, se herättää mukavasti aamuviideltä <3! Juhlan kunniaksi taidan tosin tänä iltana tehdä vain puolikkaan kuntopiirin kokonaisen sijaan, tuhma minä!"

No okei. Kieli poskessa, mutta totta toinen puoli.. Tai kolme neljäsosaa.

Näille on käyttöä!

En ole mitenkään lahjojen perään, mutta onhan se mukavaa saada jotakin käyttökelpoista, hyödyllistä ja sellaista, mistä oikeasti tosi paljon tykkää.

Tämän viikon treenit siis toistaiseksi eilinen 45 minuutin intervallitreeni juoksumatolla. Suunnitelmia ei ole loppuviikolle, fiiliksen mukaan mennään, kuten edellisessä postauksessa tuumailinkin. Töissä tapahtui myös nopeita käänteitä, joten työkuviotkin sotkevat tällä viikolla vähän normaaleja treeniaikatauluja (aamuja).

Rannevamma ja ruokaonnea, koostetta viikon tapahtumista

Nyt ei sitten pariin viikkoon treenata salilla. Mikähän siinä on, että jos / kun vammaudun, se tapahtuu yleensä loma-aikaan? Joululomalla 2010 reväytin rintalihaksen, kun innostuin punnertelemaan. Kesällä 2011 olin mukana paikallisen kuntosalin treeniryhmässä ja onnistuin venäyttämään selkälihaksen leuanvetoja treenatessa liian innokkaasti. Talvilomalla 2012 sain välilevyn pullistuman kahvakuulatessa kotona.  Ja nyt jouluna 2013 ranne tulehtunut joogan seurauksena. En tiedä, olisiko täyslepo auttanut heti, olen nimittäin käynyt salilla tämän kipeän ranteen kanssa, kun ei se treenatessa häirinnyt. Ainoa, missä se tuntui, oli kapea penkki, ja siinäkin ihan viimeisissä toistoissa vaan. Mutta kun siirtää ja puristaa raskaita tankoja, niin ranne ei ole päässyt lepäämään.

Oma teoriani on, että forkut ovat olleet niin kireät, että kun väkisin väänsin kämmenet selän taakse vastakkain, jollain jänteillä/nivelillä ei ollut tilaa taipua ja sain vamman aikaiseksi. Se ei ihan samana päivänä tuntunut, vaan vasta seuraavana päivänä vähän. Siten, että tiesi tehneensä ja ajattelin sen olevan ihan normaalia. Sitten päivä päivältä se kipeytyi yhä enemmän ja viime viikon lopulla alkoi häiritä jo yöunia. Aamut olivat pahimpia, ja pelkäsin jo nivelrikkoa. Pukeminen sattui, pelkästään jo paidan laittaminen päälle, kun hiha osui ranteeseen. Torstaina aamulla katselin, kuinka vasen käsi oli ranteen kohdalta tuplasti sen, mitä oikea käsi ja mietin, että nyt ei ehkä enää kannata odotella sen paranemista. Varasin ajan työterveyslääkärille, joka totesi, että käsi tarvitsee rannetuen ja tulehduskipulääkettä geelinä. Tuo ranne kun on niin ohkainen, niin siitä kipulääke imeytyisi geelinä hyvin, toisin kuin vaikkapa pakaraan laitettuna. Hoitajalta sain rannetuen, jota olen pitänyt nyt päivin ja öin. Ainoastaan koirien kanssa lenkkeillessä olen jättänyt sen kotiin, kun ei siihen päälle mahdu mikään lapanen.

Sain myös lähetteen käsikirurgille, joka tuntui mielestäni hieman liioittelulta. Mutta tarkoitus oli, että jos nämä toimenpiteet eivät auta, niin hän sitten laittaisi kortisonipistoksen ranteeseen. Se tuntuu ajatuksena niin kammottavalta, että riitti jo yksistään motivoimaan olemaan rasittamatta kättä yhtään enempää. Kipugeeliä en ehtinyt vielä apteekista hakemaankaan, kun tuo rannetuki (ja lepo salitreeneistä) auttoi saman tien. Heti ensimmäisen yön jälkeen tuntui käsi paljon paremmalta, ja nyt ollaan sunnuntaissa, ja pientä edistystä on tapahtunut koko ajan. Turvotus on laskenut lähes kokonaan. Ei se täysin kivuton vielä ole, mutta kipua on vain tietyissä liikkeissä ja esim. koiria kun ulkoilutin ja siirsin taluttimia kädestä toiseen hieman kiertäen, niin siinä tuntuu vihlontaa.

Työterveyslääkäriltä tullessani kävin siinä lähistöllä olevassa lounasruokalassa syömässä, ja huomasin, että meidän työpaikalta siihen ripeästi kävelee noin 10 minuuttia, joten hyvällä säällä tuolla voisi käydä useamminkin syömässä, niin ei tarvitsisi aina kantaa omia eväitä. Edellyttäen tietysti, että tarjolla on jotain syötäväksi kelpaavaa. Tällä kertaa oli tofu-wokkia ja riisiä. Riisiä en juuri koskaan itse keitä. Kavahdan hieman sen epäekologisuutta, mutta suurempi syy on kyllä laiskuuteni. Kestää niin kauan.. Miehen tekemässä "festariruoassa" sitä kyllä syön aina silloin tällöin. Nytkin mietin jälkikäteen, että olisin voinut jättää koko riisin ottamatta, sillä wokki oli itsessään oikein hyvää koostumukseltaan. Ikään kuin pataa, olisi voinut syödä sellaisenaan. Se oli myös tosi hyvää, oikein hyvin maustettua.

Lounasta Sodexholla

Treeneistä sen verran, että tälle viikolle ehdin tehdä olkapää-ojentaja -treenin ja jalkatreenin. Maanantaina ja eilen kävin juoksemassa vakkarini, 10 kilsan lenkin kirkonkylään ja takaisin. Tänään sunnuntaina ajattelin mennä sotkemaan kuntopyörällä intervallitreenin. Sain jopa venyteltyä alkuviikosta, ja pieniä venytyksiä olen tehnyt silloin tällöin pitkin viikkoa lähinnä lonkankoukistajille ja rintalihaksille, jotka minulla on ne ikuisesti kireät paikat. Tälle viikolle on siis tullut ihan mukavasti liikuntaa, ja vaikka sali nyt onkin ainakin osittain tauolla vielä pari viikkoa, niin juoksemassahan voin käydä.

Keskiviikkona aamulla vanhempi koira oli niin uninen ja haluton, että poikkeuksellisesti annoin sen jäädä kotiin nukkumaan. Kokeilin kaikki tavalliset “Lähdetkö mukaan?!” (innostuneesti). “Tänne nyt sieltä!” (käskevämmin) “No, me mennään sitten, heippa!” (päättäväisesti ja samalla vilkuilin, vaikuttaako mitenkään). Voin vaikka vannoa, että se työnsi kuononsa vain syvemmin hännän sisään, joten annoin olla ja lähdin vain juniorin kanssa lenkille. Tehtiin tosi reipastahtinen tunnin kävelylenkki; noin 5,5 kilometriä, mikä on tosi hyvin tuossa ajassa, etenkin kun rämmittiin paikoitellen vähän hankalissa maastoissa. Tultiin kotiin, missä vanhempi koira oli sitä mieltä, että "no nyt voisin ehkä käydä vähän oikomassa koipiani". Vein sen vartin pyrähdykselle tekemään tarpeensa ja lähdin sitten salille tekemään jalkatreeniä. Vähän mietin, että mitä siitä tulee, kun alla on jo sen verran lenkkeilyä, mutta ihan hyvinhän se sujui. Vähän horjuen tein askelkyykkyä 40 kilolla, mutta on se jo reilusti enemmän lastia kuin edellisellä kerralla, eli alkaa vähitellen kroppa tottua sen tangon kanssa tasapainoiluun.

"Ulos? Näytänkö siltä, että nappaa yhtään?"

Keskiviikkona kävin töiden jälkeen hierojalla, ja yläselkä tuntuu vaan olevan ikuisesti jumissa. Kuinkahan usein sitä pitäisi hieroa, että se pysyisi auki? Silti nautin hieronnasta ja oli ihanaa, kun loppuilta kotona oli rentoutunut ja hieman pöhnäinen olo.

Torstaina oli ohjelmassa lepoa ja käden vuoksi sitten perjantain selkä-hauis -treeni jäi tekemättä. Eilen aamulla kävin juoksemassa koiran kanssa, ja sain pujotettua rannetuen juoksuhanskojeni päälle minimoimaan mahdollisen tärinän aiheuttamia haittoja. Juostessa ei kyllä ollut minkäänlaista oireilua. Ulkona oli jo sellainen lumisateen tuoksu aamulla, ja jostain syystä koirat alkavat aina pakkasella tuoksua vähän savulle. Iltapäivällä alkoikin lumisade ja nyt on maa valkoisena.

Pari postausta takaperin kerroin tehneeni energiapatukoita, joita teinkin sitten uudelleen heti toisen satsin, kun edellinen loppui ja tällä kertaa tein samantien kaksinkertaisen annoksen. Nuo säilyvät hyvin jääkaapissa, ja olen ottanut niitä mukaan evääksi työmatkalle. Usein kun käyn aamulla salilla, en ehdi syödä tarpeeksi tukevaa aamupalaa palkkarin päälle, joten junassa alkaa olla jo uudelleen nälkä. Noista saa helposti lisää energiaa, muutama tuollainen rasiaan mukaan. Ja sopivat tosi hyvin esim. lounaan päälle jälkkäriksi. Toissapäivänä söin viimeiset noin 30 kpl annoksesta, ja tänään ajattelin pyöräyttää uuden satsin. Alkuperäisissä Nakdeissahan on cashew-pähkinöitä, mutta olen itse tehnyt mantelijauhoon. Viime viikonloppuna ostin kokeeksi Nakdeja neljää eri makua ja täytyy kyllä sanoa, että omat “nakdini” ovat parempia! Ainoa, mikä pääsi lähelle oli cocoa & orange, ja jossain vaiheessa ehkä teenkin erän appelsiiniaromilla. Mutta toistaiseksi tuo piparminttu on vaan niin hyvä, että sillä mennään.

Kuin karkkia

Muita keittiöonnistumisia on viime aikoina ollut cashew-levite, jota tehtiin ensimmäisen kerran joskus ehkä vuosi tai puolitoista takaperin. Ei enää muistettu, mitä siihen tulee, joten nyt mentiin mutulla. Cashew-pähkinät runsaaseen veteen likoamaan vähintään 3-4 tunniksi, nyt annettiin olla työpäivän yli. Sitten laitettiin ne tehosekoittimeen (jonka tulee olla oikeasti tehokas), sinne sitruunamehua, valkosipulin kynsi, tuoretta basilikaa ja oliiviöljyä. Halutessaan voi toki laittaa suolaa tai muita mausteita. Tästä tulee aivan ihanan paksua mössöä, jota olen syönyt leivän päällä ja “kastikkeena”. Yhtenä päivänä päivälliseni koostui porkkanatikuista, isosta palasta kylmäsavutofua ja tästä tahnasta. Dippailin porkkanoita ja tofukuutioita cashew-tahnaan, aivan järjettömän hyvää!

Purkki täynnä ruokarakkautta

Ensi viikon treenaamisista en oikein osaa sanoa. Toisaalta jotain kevyttä jalkatreeniä laitteissa voisi käydä tekemässä, pakarapotkua taljassa, porrasnousua tms., joka ei niin vaadi puristusotetta tai käsivoimaa. Mutta toisaalta voisin vaan käydä juoksemassa erilaisia lenkkejä. Taidan mennä ihan fiiliksen mukaan.

Olen tosi iloinen siitä, että kun nyt tuli tämä parin viikon tauko treenaamiseen, niin se ei aiheuttanut minkäänlaisia häiritseviä tunteita. Voisin lyödä vetoa, että syksyllä olisin vielä ollut kohtuullisen ärtynyt samanlaisessa tilanteessa. Nyt luulen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että osasin jo odottaa tätä, ja jollain tapaa olin jo sopeutunut siihen ajatukseen alitajuisesti. Mutta silti sellaisesta on matkaa siihen, että nyt tunnen myös hyväksyväni tilanteen, eikä se aiheuta minulle mitään stressiä tai ahdistusta. Ennen olisi ollut heti sellainen “ääh, lihakset lähtee ja plösähdän saman tien” -nurina taustalla koko ajan enemmän tai vähemmän. Nyt en usko, että parin viikon tauko aiheuttaa mitään katastrofia, ja maltan parannella kättä rauhassa ennen kuin salille ryntään. En todellakaan halua jäädä käsipuoleksi, tai että tuo ranne tulee aina jatkossa reistailemaan jollain tavalla. Kunhan tämä akuutti vaihe on ohi kokonaan, varaan ajan fyssarille ja jatketaan noiden forkkujen työstämistä.

Kapinaa

Luin Fitfashionin blogeista postauksen siitä, kannattaako tavoitteet lausua ääneen. Itse ajattelin vielä joku aika sitten, että ehdottomasti, sillä siten niistä saa sosiaalista painetta toteuttamiseen. Kuitenkin kun katson menneisyyttäni, niin parhaiten olen onnistunut kaikissa niissä projekteissa, joissa olen pitänyt matalaa profiilia, ja jopa lähtenyt liikkeelle hieman vähätellen "no, katsotaan mitä tästä nyt tulee" -asenteella. Vasta nyt olen pikkuhiljaa tajunnut sen, että itselleni tuo tavoitteiden julkaiseminen aiheuttaa lähinnä vain ahdistusta ja painostavaa tarkkailun alaisena olemisen fiiliksiä. Olen kaikessa muussakin tekemisessäni yksinäinen puurtaja, niin miksi edes haluaisin mitään sosiaalista painetta? Hieman nyt harmittaa se, että olen kuitenkin tavallaan tiennyt tuon jo aikaisemminkin, mutta vasta nyt aloin ajatella asiaa enemmän, ja se konkretisoitui.

Pari vuotta sitten, kun juoksin enemmän, minulta kyseltiin usein, treenaanko johonkin juoksutapahtumaan tai aionko juosta maratonin. Vastasin aina, että en. Juoksin satunnaisesti 20-22 kilometrin lenkkejä yksinäni, osittain myös todistaakseni itselleni, että voin juosta pitkiä matkoja ilman, että tarvitsen siihen mitään kilpailua tai juoksutapahtumaa. Yhden ainoan kerran elämässäni olen osallistunut Naisten kympille joskus lukioikäisenä, kun juostiin hyväntekeväisyysprojektissa, ja se riitti. Mutta tosi usein vastaukseksi ei riittänyt se, että juoksen vain omaksi huvikseni. "Kyl sun kantsis." "Sit sulla ois joku tavoite, mikä motivois." Kai sitä on vaikea käsittää, että en tarvinnut mitään tavoitteita.

En kaipaa juoksuun mitään ylimääräisiä paineita tai tavoitteita. Toki ilahdun, kun (jos) huomaan juosseeni jonkun lenkin nopeammin ja/tai kevyemmin kuin aiemmin. Mutta en silti mittaa ajan lisäksi muuta kuin juostuja kilometrejä; en seuraile sykkeitäni säännöllisesti tai pyri pysyttelemään tietyllä sykealueella. Jossain vaiheessa en edes mitannut matkoja. Päätin, että teen vain tunnin lenkin. Tai kolmen vartin. Ja sitten vain juoksin välittämättä siitä, minne asti. Utelias luonteeni kuitenkin voitti tässä asiassa, ja niin aloin taas mittailla matkoja. Aiemmin en edes juossut kovin monipuolisesti, enkä tekisi sitä varmasti vieläkään, ellei yksipuolinen harjoittelu kuormittaisi kroppaani liikaa. Fyysisen pakon edessä siis teen juoksulenkeistä vaihtelevampia, mieli ei vaihtelua siellä juuri kaipaa.

Huomasin syksyllä, että kun asetin saliharjoittelulle tavoitteita, ne alkoivat vähitellen hiertää ja ärsyttää. Melkein saman tien, kun olin lausunut ne ääneen. Jopa niitä julkaistessa oli sellainen olo, että sydän ei ole ihan täysillä mukana. Halusin treenata enemmänkin fiiliksen mukaan. Olkoonkin, että se olisi kehityksen hidasteena. Eikö liikunnasta saatava hyvä olo ole kuitenkin tärkeämpää? Toisinaan saattoi käydä niin, että jos treeniohjelmassa oli vähänkin vastenmielinen treeni, tein sen pahantuulisena. Kiinnitin salilla huomiota negatiivisiin asioihin: "no niin, nyt on tuokin paikka varattu, ei tästä tule mitään..". Helposti jäi joku viimeinen liike ohjelmasta tekemättä. Tai tein kolmen sarjan sijasta kaksi, kun ärsytti vaan koko treeni ja halusin sen loppuvan. Vaikka olin itse oman treeniohjelmani itselleni laatinut!

Nyt kun olen taas käynyt enemmän juoksemassa, olen saanut taas maistiaisia siitä mielentilasta, missä tavoitteet eivät ole taustalla olemassa vain sen vuoksi, että pitää olla tavoitteita. Voi vain lähteä juoksemaan, antaa ajatusten virrata ja nauttia raikkaasta ilmasta. Huonoja juoksulenkkejä on onneksi todella harvoin! (En voi sanoa, että en edes muista, milloin viimeksi. Koska muistan. Mutta sitä edellistä en muista!)

Haluan antaa itselleni sen saman vapauden tunteen myös saliharjoitteluun. Vaikka treenaaminen on erilaista, niin asenne voi olla sama. Salilla joudun keskittymään, ja se tekee hyvää harhailevalle mielelleni. Mutta salilla voin tehdä myös sellaisen treenin, jonka haluan, enkä sellaisen, mikä minun pitää. Toki haluan pitää tietyn säännöllisyyden treeneissä, ja että eri lihasryhmät saavat säännöllisesti ärsykettä. Muutenhan treenaus olisi vain lähinnä kalorien kulutusta ja muuten tuloksetonta heiluttelua. Mutta voin silti antaa itselleni nykyistä enemmän vapauksia. Tiedän ja hyväksyn sen asian, että joskus salitreeni voi olla vain velvollisuus, ja se ehkä(?) on hyväkin asia itsekurin kannalta. Kuten Lassin isällä (Lassi ja Leevi -sarjakuva) on tapana sanoa: se kasvattaa luonnetta.

Eilen tein salilla hyvän selkä&hauis -treenin. Tämänhetkisen selkä-hauis -treenini olenkin kirjoittanut tähän postaukseen. Eilen tajusin, että mikään ei estä minua tekemästä jotkut salitreenit pienemmillä painoilla huolellisesti tuntumaa hakien, ja toiset treenit isoilla romuilla tekniikan vähän kärsiessä. Välillä voin hifistellä ja välillä riuhtoa, en ole siitä kenellekään tilivelvollinen. Pääasia, etten hajota itseäni ja saan hyvän olon treenaamisesta (tavoite, jonka itse asiassa asetinkin itselleni kuukausi sitten).

On minulla joka tapauksessa nyt tavoitteita asetettuna, ja sitä mukaa kun niissä onnistun, voin niistä julkisestikin iloita. Mutta sen olen nyt oppinut, että ennalta käsin en käy niistä uhoamaan missään tai kenellekään. 

Kärttyinen ja kireä bitch

Uuden vuoden aattona olin kotona, niin kuin olen ollut viimeiset 17 vuotta, koirien vuoksi ja muutenkin. Jos jaksaisin, olisin fanaattisempi rakettien ja räjähteiden vastustaja, mutta nyt tyydyn vain murisemaan itsekseni ja vähän tässä blogissakin. Ilotulitteet ovat karsea ekokatastrofi jo valmistusvaiheessa sekä täällä jätteen määrän vuoksi. Lisäksi siitä tietysti aiheutuu stressiä kotieläimille, luonnon eläimille sekä joillekin muistisairaille vanhuksille, jotka uskovat sodan syttyneen. Viime vuosilta muistan useammankin tämäntyyppisen uutisen, ja jotenkin mielikuvat noista Aasian maiden tehtaiden työoloista eivät vaikuta siltä, että sitä toimintaa haluaisin millään tavalla muutenkaan tukea.

Näistä koirista toinen pelkää niin, että kirjaimellisesti sen hampaat kalisevat. Soitettiin musiikkia kovalla, ja sen ansiosta se pystyy olemaan suhteellisen rauhallisena. Mutta ei toivoakaan, että voisi käyttää ulkona tarpeillaan. Vielä uuden vuoden päivänä mentiin juoksulenkille illalla, ja satunnainen kaukaa kuuluva pauke sai koiran sen verran vauhkoksi, että juoksin 10 kilsan lenkin nopeammin kuin koskaan pk-sykkeillä. Eipä tarvinnut juuri itse muuta tehdä kuin jarrutella. Vanhempi koirista on ihan ok, ei oikeastaan välitä, kunhan vain ollaan kotosalla ja musiikki soi. Ystävillä ja työkavereilla on koiria, jotka tarvitsevat maksimiannostuksen rauhoittavia lääkkeitä, musiikin kovalle ja silti ne ovat kauhuissaan.

Kissat eivät tänä vuonna pelänneet: viime uutena vuotena punainen kolli oli peloissaan sängyn alla, mutta tänä vuonna ehkä pauke oli sen verran kaukaisempaa, ettei se häiriintynyt. Kyllä nekin kuulostelivat jotain yksittäisiä kovempia laukauksia, mutta selvää pelkoa eivät osoittaneet, vaan söivät illan aikana ja hengailivat kanssamme normaalisti.

Seuraava aamu olikin lenkkireiteillä lohduton näky. Jostain syystä uutena vuotena roskaaminen on ihan ok. Normaalistihan kukaan valopää ei kanna kassillista jätteitä mukana ja levittele niitä pitkin teitä ja nurmikoita, mutta vuodenvaihde on ilmeisen hyvä syy olla idiootti. Olen jo vuosia ottanut tavakseni keräillä noita roskia matkan varrelta ja tiputella niitä roskiksiin. Tänne on myös hyvin järjestetty jätesäkkejä lampputolppiin, joten siivoaminen on kyllä tehty helpoksi. Mutta silti välillä nousee ärsyyntyminen siitä, että paukuttelevat dorkat eivät itse korjaa jälkiään.

No, se siitä vuodenvaihteesta. Olen kai tällä hetkellä hieman tavallista ärtyneempi, kun palasin torstaina töihin, ja menin saman tien aivan jumiin. Tällä hetkellä oikea lonkankoukistaja on älyttömän kireä ja vasen hartia kirraa niin, että päätä särkee. Lisäksi onnistuin ilmeisesti joogatessani vääntämään oikean ranteeni niin kestämättömään solmuun, että nyt siellä on joku niveltulehdus. Nice.

Kävin tänään ostamassa MSM-jauhetta, jota syötin edesmenneelle koiralle aikoinaan, kun sen nivelet olivat kipeät, ja siitä oli selvästi apua. Se pärjäsi pitkään ilman kipulääkkeitä ja pelkällä MSM-jauheella. Usko tuon toimivuuteen on siis kova!

Mutta tällä viikolla treenit ovat jääneet vähiin. Koko joulun ajaksi tekemäni suunnitelma piti hienosti lukuunottamatta hieronnan aiheuttamia poikkeuksia. Heti kun arki alkoi, treenimotivaatio lopahti. En mennyt edes tänään, vaan lähdin kaupungille shoppailemaan ja nythän sali onkin jo kiinni. Nuo salin huonot aukioloajat ottavat päähän myös ja kävinkin eilen nopsasti illalla tsekkaamassa tuon EasyFitin, joka on auki 5-23. Siellä oli 19.30 aikaan tupa täynnä treenaajia ja tiloja esitellyt poika sanoikin tammikuun ryntäyksen olevan täysillä päällä. Mutta uskon silti, että aamulla 5-6 aikaan siellä saisi treenata aika rauhassa. Heikommin varusteltu se on, ja paljon oli laitteita, joita käytetään muistikortin avulla. Onneksi sentään vapaita painojakin löytyi, kuten myös kyykky- ja penkkipaikka, ja kyllä siellä siis ihan treenin saisi tehtyä.

Tänään kaupungilla käydessäni haaveilinkin, että olisi jotain "instant"-hierontapisteitä, joihin voisi vain kävellä sisään ja ostaa vartin niskahartiahieronnan siinä shoppailun lomassa. Onneksi ensi viikolla on hierontaa luvassa.

Erityisiä tammikuun "herkuton, sokeriton, kaloriton jne"-päätöksiä en tehnyt. Uutena vuonna napostelin kunnon terveysfasistin tavoin porkkanalohkoilla, kun mies oli tehnyt niin hyvää dippiä ja jääkaapissa on muutaman kilon porkkanapussi viemässä tilaa. Se jäi kyllä päälle, ja olen nyt joka päivä pilkkonut itselleni kulhollisen porkkanoita dipattavaksi. Tuollaisina suikaleina ne hujahtavat niin, että tuntuvat loppuvan kesken.

Toivottavasti lukijoilla vuosi on alkanut mukavammissa merkeissä. Ensi viikolla sitten treeneistä taas postausta..