Pari vuotta sitten, kun juoksin enemmän, minulta kyseltiin usein, treenaanko johonkin juoksutapahtumaan tai aionko juosta maratonin. Vastasin aina, että en. Juoksin satunnaisesti 20-22 kilometrin lenkkejä yksinäni, osittain myös todistaakseni itselleni, että voin juosta pitkiä matkoja ilman, että tarvitsen siihen mitään kilpailua tai juoksutapahtumaa. Yhden ainoan kerran elämässäni olen osallistunut Naisten kympille joskus lukioikäisenä, kun juostiin hyväntekeväisyysprojektissa, ja se riitti. Mutta tosi usein vastaukseksi ei riittänyt se, että juoksen vain omaksi huvikseni. "Kyl sun kantsis." "Sit sulla ois joku tavoite, mikä motivois." Kai sitä on vaikea käsittää, että en tarvinnut mitään tavoitteita.
En kaipaa juoksuun mitään ylimääräisiä paineita tai tavoitteita. Toki ilahdun, kun (jos) huomaan juosseeni jonkun lenkin nopeammin ja/tai kevyemmin kuin aiemmin. Mutta en silti mittaa ajan lisäksi muuta kuin juostuja kilometrejä; en seuraile sykkeitäni säännöllisesti tai pyri pysyttelemään tietyllä sykealueella. Jossain vaiheessa en edes mitannut matkoja. Päätin, että teen vain tunnin lenkin. Tai kolmen vartin. Ja sitten vain juoksin välittämättä siitä, minne asti. Utelias luonteeni kuitenkin voitti tässä asiassa, ja niin aloin taas mittailla matkoja. Aiemmin en edes juossut kovin monipuolisesti, enkä tekisi sitä varmasti vieläkään, ellei yksipuolinen harjoittelu kuormittaisi kroppaani liikaa. Fyysisen pakon edessä siis teen juoksulenkeistä vaihtelevampia, mieli ei vaihtelua siellä juuri kaipaa.
Huomasin syksyllä, että kun asetin saliharjoittelulle tavoitteita, ne alkoivat vähitellen hiertää ja ärsyttää. Melkein saman tien, kun olin lausunut ne ääneen. Jopa niitä julkaistessa oli sellainen olo, että sydän ei ole ihan täysillä mukana. Halusin treenata enemmänkin fiiliksen mukaan. Olkoonkin, että se olisi kehityksen hidasteena. Eikö liikunnasta saatava hyvä olo ole kuitenkin tärkeämpää? Toisinaan saattoi käydä niin, että jos treeniohjelmassa oli vähänkin vastenmielinen treeni, tein sen pahantuulisena. Kiinnitin salilla huomiota negatiivisiin asioihin: "no niin, nyt on tuokin paikka varattu, ei tästä tule mitään..". Helposti jäi joku viimeinen liike ohjelmasta tekemättä. Tai tein kolmen sarjan sijasta kaksi, kun ärsytti vaan koko treeni ja halusin sen loppuvan. Vaikka olin itse oman treeniohjelmani itselleni laatinut!
Nyt kun olen taas käynyt enemmän juoksemassa, olen saanut taas maistiaisia siitä mielentilasta, missä tavoitteet eivät ole taustalla olemassa vain sen vuoksi, että pitää olla tavoitteita. Voi vain lähteä juoksemaan, antaa ajatusten virrata ja nauttia raikkaasta ilmasta. Huonoja juoksulenkkejä on onneksi todella harvoin! (En voi sanoa, että en edes muista, milloin viimeksi. Koska muistan. Mutta sitä edellistä en muista!)
Haluan antaa itselleni sen saman vapauden tunteen myös saliharjoitteluun. Vaikka treenaaminen on erilaista, niin asenne voi olla sama. Salilla joudun keskittymään, ja se tekee hyvää harhailevalle mielelleni. Mutta salilla voin tehdä myös sellaisen treenin, jonka haluan, enkä sellaisen, mikä minun pitää. Toki haluan pitää tietyn säännöllisyyden treeneissä, ja että eri lihasryhmät saavat säännöllisesti ärsykettä. Muutenhan treenaus olisi vain lähinnä kalorien kulutusta ja muuten tuloksetonta heiluttelua. Mutta voin silti antaa itselleni nykyistä enemmän vapauksia. Tiedän ja hyväksyn sen asian, että joskus salitreeni voi olla vain velvollisuus, ja se ehkä(?) on hyväkin asia itsekurin kannalta. Kuten Lassin isällä (Lassi ja Leevi -sarjakuva) on tapana sanoa: se kasvattaa luonnetta.
Eilen tein salilla hyvän selkä&hauis -treenin. Tämänhetkisen selkä-hauis -treenini olenkin kirjoittanut tähän postaukseen. Eilen tajusin, että mikään ei estä minua tekemästä jotkut salitreenit pienemmillä painoilla huolellisesti tuntumaa hakien, ja toiset treenit isoilla romuilla tekniikan vähän kärsiessä. Välillä voin hifistellä ja välillä riuhtoa, en ole siitä kenellekään tilivelvollinen. Pääasia, etten hajota itseäni ja saan hyvän olon treenaamisesta (tavoite, jonka itse asiassa asetinkin itselleni kuukausi sitten).
On minulla joka tapauksessa nyt tavoitteita asetettuna, ja sitä mukaa kun niissä onnistun, voin niistä julkisestikin iloita. Mutta sen olen nyt oppinut, että ennalta käsin en käy niistä uhoamaan missään tai kenellekään.
Luin eilen saman jutun ja jäin myös pohtimaan asiaa! Tuolla MeNaisten artikkelissa (jonne oli linkki Fitfashionin blogissa) sanotaan, että tavoitteiden julkistamisen jälkeen kuvitellaan, että osa tavoitteen eteen tehdystä työstä on jo tehty. Ei se kyllä mulla mene noin. En oikeastaan koskaan uskalla sanoa tavoitteitani ääneen, ja se johtuu juurikin tuosta, että pelkään sen aiheuttavan liikaa paineita.
VastaaPoistaMulla menee muuten ihan toisin päin tuo asenneasia. Siis että salilla pystyn ottamaan rennosti ja pitämään tavoitteet vaan mielessä taustalla, mutta juoksu menee joskus turhan totiseksi tavoitteen eteen "puurtamiseksi". Tai juuri niin kuin sä kuvailit omaa fiilistä saliharjoittelua kohtaan.
Näitä juttuja pitäis varmaan pohtia enemmänkin. Täytyisi löytää se tasapaina, että olisi tavoite, jota kohti menee (jotta homma edistyy), mutta kuitenkin muistaisi ja kykenisi nauttimaan täysillä myös siitä matkasta tavoiteta kohti. Kuulostaa helpolta, mutta on ainakin itselle joskus tosi vaikeaa! Ja varmaanhan riippuu paljon myös ihmisestä, että onko tavoitteiden sanominen ääneen fiksua. Itse kun kerään paineita vähän kaikesta, niin siksi mietin kyllä useampaan kertaan, ennen kuin sanon mitään. :)
Joo, en mäkään kyllä kuvittele millään tasolla, että "nonni, nyt oon jo askeleen lähempänä", jos sanoisin tavoitteet ääneen. Mutta juuri nuo paineet ja niistä koituva ahdistus saa kyllä pitämään nyt matalaa profiilia.
PoistaTuo viimeinen kappale oli hyvä, kiitos! Tavoitteita saa ja on varmasti edistymisen kannalta suositeltavaa olla. Mutta just se, että nauttisi siitä matkasta, eikä antaisi tavoitteen olla pakkomielle tai ahdistuksen aiheuttaja.