Valoa näkyvissä

Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.

Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.

Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.

Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.

Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.

Nyt unten maille, johan se kello on jo 20.20...

Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin

Luin artikkelin onnettomuudessa miehensä ja poikansa vuosi sitten menettäneestä naisesta. Hän totesi siinä, että "Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin, sillä huomisesta ei koskaan tiedä." Hän oli viettänyt tavallista mukavaa päivää perheensä kanssa. Mies ja poika olivat lähteneet ulos talvihommiin, ja päivä päättyi siihen, että nainen sai kuulla heidän ajaneen sulaan jäähän traktorilla. Viimeinen, aivan tavallinen yhdessä vietetty päivä sai erityisen merkityksen tragediaa vasten.

Jotenkin tuossa tuli puettua sanoiksi se, mitä olen itse tuntenut melkein koko elämäni. Tietynlainen tavallisuuden kaipuu. En ole itse koskaan kaivannut erityisesti wow-elämyksiä, seikkailuja, erikoisia kokemuksia tms. Olen aika pienestä lähtien tajunnut, että oma rauha ja ihan sellainen tavallinen arkinen elämä rutiineineen on sellaisenaan ihan parasta. Oma huone, kirjat ja hiljaisuus. Muistan, etten kadehtinut kavereita, jotka pääsivät Lintsille, Särkänniemeen, Ruotsin laivalle, Puuhamaahan jne. Kuuntelin kyllä mielenkiinnolla, millaista siellä oli, mutta ei tullut sellaista pääsisinpä mäkin -fiilistä, mikä esimerkiksi veljilläni oli. Meitä kun oli kuusi, niin tuollaiset olisivat maksaneet ihan liikaa. Sen ymmärsin jo tosi varhain. Kyllähän me, jos olisi varaa, sanoi äiti. Meidän perhe matkusti kesällä tai hiihtolomalla Lappiin ja siihen yhteen lomamatkaan varmaan oli budjetoitu koko vuoden seikkailut kerralla. Voi tietysti olla, että se oli jotain itsesuojeluakin olla kaipaamatta samoja kokemuksia kuin kaveritkin, kun ne kerran olivat saavuttamattomissa?

Tällaista tajunnanvirtaa syntyi, kun taas kerran tästä kropasta löytyi vaivaa hoidettavaksi. Vähän muokattuna; jokainen terve päivä on elämän onnellisin. Nyt näitä vaivoja on ollut jo sen verran, että osaan todellakin arvostaa jokaista päivää, jolloin mikään kipu tai vaiva ei häiritse normaalia arkea, saati sitten treenaamista. Pitää nauttia tästä päivästä, kun huomenna voi olla selkä paskana, näin kärjistettynä :D.

Viime viikon lopulla oli treeneistä lepopäivä, joten tein koiran kanssa aamulla pidemmän lenkin. Oli märkä loskakeli, joten laitoin kumpparit jalkaan. Lenkin aikana en muistaakseni mitään erityistä huomannut, tai saatoin ehkä ajatella, että jalkaterä ei tunnu ihan normaalilta. Tuo sama jalka, josta varvas tulehtui viime vuonna. Viime syksyn jälkeen oikein mitkään kengät eivät ole tuntuneet hyviltä. Olen koko talven painellut välikauden tossuissa, joihin olen laittanut pohjallisen ja villasukat jalkaan. Ostin yhdet Merrellin talvikengät, mutta ne olivat aivan kauhean jäykät kohlot jalassa. Kauhean raskaalta tuntui kävellä, vaikka kenkä itsessään oli suht kevyt patikointikengäksi.

No, takaisin aamulenkkiin. Kotiin päästyäni jalkaterän sivua jomotti jo pikkasen enemmän, ja otin sukan pois jalasta.Vaivaisenluu oli kuin iso punainen kirsikka. Minulla on siis molemmissa jaloissa vaivaisenluut. Ne ovat olleet niin kauan kuin muistan, varmaan ainakin jostain yläasteajoista. Luulin pitkään, että se on jalan normaali malli, hieman leveä tuosta kohtaa. Haudoin sitä kylmällä, ja laitoin Voltarenia, ja pääsin akuutin vaiheen yli sillä. Katsoin Youtubesta kinesioteippausohjeet ja teippasin jalkaa viikon ajan, ennen kuin pääsin jalkaterapeutille.

Olihan muuten himputin pätevän oloinen nuori mies (sanoo Eikku-täti). Älyttömän asiantunteva, selitti ymmärrettävästi kaiken, käsitteli jalat ja selvitti, mikä askelluksessani on pielessä. Sain nyt viisi harjoitusta, joita pitää tehdä. Lacrosse-pallolla avaan kaikenlaisia kalvoja jalasta, lisään poikittaiskaaren liikkuvuutta, ja kuminauhalla mobilisoin nilkkaa ja pohjeluulihasta. Huh. Vartti tuossa menee per jalka, mutta olen nyt säntillisesti tehnyt treenit, koska siitä on nyt ainakin tuntunut olevan apua. Kuukauden päästä on seuraava käynti, enkä halua, että se on turha. Eli jotta harjoituksien vaikutusta voi arvioida silloin, niin niitä on nyt vaan tehtävä. Ja tottakai pelottaa leikkaus, joka on käsittääkseni ihan helvetin kivulias, kun luuta jyrsitään jalasta. Puhumattakaan parin kuukauden sairaslomasta keppien kanssa. Motivaatio tehdä harjoituksia on siis aika korkea.

Oikea jalkateräni ja varpaat ovat paljon paremmin hermottuneet. Vasemman jalan varpaat tuntuvat elävän jotain kimppaelämää, ja vaivaisenluu on tosiaan melko luutunut. Tässäpä kuva missiräpylöistäni, koittakaa kestää :). Jalkaterapian lisäksi tarvitsen jalkahoidon, on sen verran kovettumaa ja rölli-kynttä.. Tuossa vasemmassa jalassa pikkuvarvas on tulehduksen jäljiltä jäänyt pysyvästi punaiseksi. Se tulehtui luultavasti vain siksi, että hiertyi viereiseen käyrään varpaaseen. Ja varmaan kaikki liittyy vähän kaikkeen, vaivaisenluu noihinkin käyristymiin jne. Kuitenkin isovarvas työntää kaikkia noita varpaita vähän kasaan enemän, oikeassa jalassa jokaisella on paremmin tilaa.

Koitan nyt pärjätä tämän ongelmajalkani kanssa. Mutta kieltämättä käy mielessä, että miksi en ole perehtynyt asiaan aiemmin.. Kuitenkin joskus jo vuosia sitten (ehkä 2010 tjsp) ollessani kosmetologisessa jalkahoidossa hoitaja kysyi, ovatko vaivaisenluut vaivanneet minua. Olisi pitänyt kaiketi jo siinä kohtaa alkaa tehdä kaikenlaista harjoitusta ja aktivointia näille. Lisäksi nilkan liikkuvuudesta on puhunut jo Art-Fysion Filippa -fyssarini.

Tämän viikon 7 treenit

Salitreeni onnistuu vaivasta ihan hyvin, samoin sisäpyöräily. Perjantainen juoksutreeni ei ollut ehkä viisain veto, mutta ei se jalka siitä kovin paljon pahemmaksi mennyt. Jalkaterapeutti totesi, että kävellessäni jalka ei rullaa nätisti suoraan jalkaterän yli, vaan liike ikään kuin kiertyy hieman lonkasta ulos auki ja se aiheuttaa sen, että rullausvaihe kuormittaa enemmän isovarvasta ja jalan sisäsyrjää. Siksi kovettumat, vaivaisenluu ja varmaan myös ikuisesti kireät lonkankoukistajatkin.. Nyt sitten tosiaan availlaan nilkkaa, jotta jalkaterä kuormittuisi tasaisemmin.

Vaivojen määrä on tässä kropassa kuitenkin toistaiseksi ollut vakio. Kun yksi on akuutti, niin muut pysyttelevät oireilematta. Ainakin pakaran hermopuristus on ollut poissa jo ties kuinka pitkään, ja se on ihana juttu se! Salilla olen vahvistanut gluteus mediuksia loitontajalaitteessa lähes joka treenissä ja olen venytellyt ahkerasti (minun skaalallani..) lonkankoukistajia.

Jalkaterapeutin kanssa juttelu oli kuitenkin jollain tavalla.. terapeuttista. Hänelläkin on omat vaivansa ja tulipahan taas muutenkin vähän poksauteltua sitä kuplaa, jossa "kaikki muut ihmiset" ovat ihan terveitä ja vaivattomia, ja itsellä vaan sattuu ja oireilee. Välillä vaan tuntuu siltä, että ongelmia on koko ajan lisää, ja ne eivät todellakaan lähde ajan kanssa pois (kuten kouluterkkari tai lääkäri sanoi erilaisista lastentaudeista/kasvuvaivoista ollessani lapsi/nuori). Nyt ne pysyvät suht hallittavissa, jos teet 182 harjoitusta päivässä ja käytät kaikenlaisia tukivempeleitä.. 

Edit: pakko lisätä tähän loppuun mahdollisia närkästyjiä varten, että en vertaa puolison ja lapsen menettämistä vaivaisenluun aiheuttamaan harmiin. 

Ajokoira arjen johtajana

Pari viikkoa sitten hesarin Vieraskynän aiheena oli "Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne".

Johtajan on näytettävä ”ajokoiralta”: nuorekkaalta, sopusuhtaiselta ja atleettiselta. Hänen tulee säteillä energiaa, kestävyyttä ja elämänhallintaa – ja viihtyä parrasvaloissa.
Nuorekkaan, sopusuhtaisen ja atleettisen johtajan ajatellaan liikkuvan aktiivisesti, syövän viisaasti ja nukkuvan hyvin. Ajokoiralta näyttävän johtajan uskotaan viestivän terveestä ja kurinalaisesta elämäntavasta.

Olen jonkun verran pyöritellyt näitä asioita mielessäni, kun elämäntyylini on ehkä hieman erilainen kuin esimieskollegojeni tai tiimiläisteni. Nyt olen viimeinkin löytänyt hyvän tasapainon koiran liikuttamisen ja oman saliharjoitteluni välillä, ja tiedän oikein hyvin, että omat liikuntamääräni ovat koiran lenkittämisestä johtuen melko suuret. Saliaamuina arki sujuu tällä hetkellä näin:

• aamulla herätys 5:15, ruokin Viirun ja lähden Kaapon kanssa tekemään noin 40 minuutin kävelylenkin. Ihan normaalia vauhtia kävellään, ei paineta hiki hatussa mutta ei myöskään maleksita.
• lenkin jälkeen menen salille tekemään n. 50 minuutin salitreenin koko kropalle (pääpaino suhteellisesti heikommassa yläkropassa).
• takaisin kotona olen 7:00 jälkeen, suihku ja aamupala ja sitten vielä 20-30 minuutin kävely Kaapon kanssa ennen töihin menoa.
• töissä olen näinä päivinä 9.20-17.20 ja kotona sitten taas kuuden maissa
• Kaapon kanssa taas ulos, ja ollaan yleensä joku 1,5 tuntia. Usein kaksikin, mutta siinä on sitten jo mukana koirapuistoilua pidemmän aikaa. Varsinaista lenkkeilyä (= minulle aktiivista kävelyä) on yleensä vain reilu tunti. 
• kotona illallista, vähän valmistautumista seuraavaan päivään ja yhdeksän aikaan olenkin jo unten mailla.

Tällaisina päivinä ei paljon siis mitään muuta ehdi, mutta toisaalta näitä on vain 2-3 arkiaamua viikossa. Yhden salitreenin voi aina tarvittaessa jättää viikonlopulle. Pitkään tuskailin aamujen kanssa, kun tein Kaapon kanssa tunnin lenkin ja olin usein sen jälkeen jotenkin väsähtänyt, enkä jaksanut enää salille mennä. Toisaalta olisin voinut mennä salille ensin, ja lenkkeillä sitten, mutta sekin oli huono vaihtoehto. Salin jälkeen ei ole kauheasti paukkuja tehdä pitkää lenkkiä, ja palkkarin + salilla juodun vesipullollisen ansiosta lenkillä oli aina kauhea kupla otsassa. Sitten keksin jakaa aamulenkin kahteen osaan ja kaikki ongelmat oli ratkaistu!

Kaapo tarvitsee paljon liikuntaa ja olenkin täällä varmaan jossain vaiheessa maininnut, että sellainen optimaalinen määrä sille on kolmisen tuntia päivässä. Sen verran kun ollaan ulkona, niin se on mukavan väsynyt rakki kotona. Kun jää alle sen, niin sillä on kotona vähän turhaa energiaa hössöttää ja keksiä kaikenlaisia kolttosia. Ei mitään tuhoamista tms., mutta kanniskelee esim. kenkiä ja kulkee kissan perässä jne. huomion hakemista. Arkipäivinä en ihan saa itsestäni tuota kolmea tuntia rutistettua, jos ei koirapuistossa tosiaan ole aktiivista juoksu-/painikaveria. Silloin jää lenkkien saldo 2,5 tuntiin (jaksaminen on välillä puolesta tunnista kiinni!), mutta sitten laitan sille kotona älypelejä pelailtavaksi, ruoan aktivointipalloon, ja välillä vähän vetoleikkejä ja naminpiilotusta.

Kuva uudenvuoden aatolta hotellihuoneesta

Jos tätä päivää erehtyy avaamaan työkavereille, niin seurauksena on helposti äimistelyä, että "miten sä jaksat" jne., mutta itse en pidä itseäni mitenkään supervirkeänä, kurinalaisena/askeettisena ja energisenä ihmisenä, vaan elämäntyylini on itselleni sopivien valintojen noudattamista. Esimerkiksi raittiudella tai kasvissyönnilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pyrkisin niiden kautta elämään terveellistä ja/tai kurinalaista elämää. Omat valintani on tehty eri aikoina erilaisissa olosuhteissa, ja se, että "lopputulos" näyttää joltain, ei kerro koko totuutta. Tämänkin bloggauksen alussa kerroin arjesta niinä kahtena tai kolmena päivänä viikosta, kun käyn salilla. Toisenlaisen aiheen alla olisin kertonut tarkemmin eilisestä, jolloin söin neljä vai viisi isoa mustikkaleivosta jäätelön kanssa ja laiskottelin koko päivän (no okei, tiskasin) ja koiran kanssakin kaikki lenkit suuntautuivat koirapuistolle, jossa sattui olemaan juuri passeleita riehujakavereita.

Esimiehenä tai rekrytoidessani en arvota ihmisiä elämäntyylin pohjalta. CV:ssä luetellut maratonit, triathlonit, huippujen valloitukset, raakaravintovalmentajan sertifikaatti ja satakunta luottamustoimea näiden ohella eivät yksinään tee vaikutusta; mutta toisaalta voivat tehdä, jos haastateltavalla on elämässään muutakin kuin suoritushakuisuutta. Oman tiimini huippuosaajien elämäntavat ja -tyylit ovat keskenään hyvin erilaisia. Toisilla on lapsia, toiset opiskelevat, jotkut treenaavat maltillisesti, toiset eivät ollenkaan. Elämäntavoista sen verran, että itselläni on hyvin kielteinen asenne esimerkiksi tupakointiin, mutta en voi mitenkään nähdä tiimini tupakoitsijoita vähemmän pätevinä kuin savuttomia.

Itse olen aamuvirkku, ja menen ajoissa nukkumaan. En edes pysty valvomaan myöhään, koska sitten vain nukahdan vaikka väkisin. Ja kun ei ole lapsia tai muita harrastuksia kuin koira + sali, niin tekstin alussa kuvaamani arki on mahdollista. Janne hoitaa yleensä kaupassakäynnin ja viikonloppuna laitetaan ruokaa niin, ettei arkena tarvitse. Tai jos arkena tarvitsee kokkailla, niin Janne hoitelee senkin sillä aikaa, kun olen koiran kanssa ulkona.

Aiempien koirien kanssa en liikkunut ihan näin paljon. Oltiin kyllä helpostikin pari tuntia päivässä  ulkona, mutta kilometrit olivat maltillisempia, koska ne ovat olleet rauhallisempia tassuttelijoita, ja niitä on voinut pitää vapaana. Käveltiin usein läheisille niityille, jossa ne juoksentelivat vapaana ja leikkivät keskenään. Kieltämättä yhdistelmä energinen koira + mahdoton irtipidettävä vaatii omistajaltaan sitkeyttä ja kestävyyttä. Kaapon lenkittäminen on minulle osittain suorittamista, ja mittailen kellosta, että se saa tarpeeksi liikuntaa, ja haen kompromisseja oman jaksamiseni ja Kaapon lenkittämisen välillä. Siinä tulee ehkä hieman sitä kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä kuvioon, sillä näen, ettei koira voi hyvin, jos se kotona joutuu hakemaan huomiota turhautuneena. Hyvinvoiva koira on väsynyt koira kotioloissa :).

Nuorempana olisin voinut ajatella, että tällaisen koiran kanssa liikkuminen riittää yleensäkin liikunnaksi. Mutta nyt kun on kolmenkympin jälkeen ilmestynyt kaikenlaisia vaivoja ja vammoja, jotka tuntuvat pahenevan yksipuolisesta ja kävely-/juoksuvoittoisesta liikunnasta, niin salitreenin motivaatioksi melkein riittää se, että sen jälkeen on paikat kipeänä vain hyvällä tavalla.

Tämän viikon treeninä on ollut kaksi salia ja kaksi aerobista (yksi juoksulenkki koiran kanssa ja yksi kuntopyörällä tehty hiit). Tänään piti tehdä vielä kolmas salitreeni, mutta eilen illalla alkoi yskittää ja nyt palelee, + yskittää, joten ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta lähteä salille reuhkimaan. Lepäillään nyt tänään ja katsotaan huomenna vointi uudelleen.

Nesteinen treenari

Tammikuun aikana olen saanut treenaamisen taas säännölliseksi. Koko kroppaa kuormittavia lihaskuntotreenejä salilla ja kotona tein kahdesti viikossa. Lisäksi kävin muutaman kerran juoksemassa ja tein intervallitreeniä kuntopyörällä. Ihan tyytyväinen olen. Huomasin vaan taas, että kun on paljon vetoliikkeitä (mave, leuanveto jne.), niin forkut alkoivat kiristää ja vanha rannevamma muistutteli, että ei kannata jatkaa ihan tällaisella valitulla tiellä. Nyt jaottelen treeneissä liikkeitä vähän eri tavalla, etten kisko saman treenin aikana eri liikkeissä koko kropan painon edestä tai enemmänkin.

Tällä viikolla seuranani on ollut ehkä elämäni ensimmäistä kertaa aivan jäätävä turvotus. Olen kuin pallokala. Luultavasti hormonaalista, koska ruokailujen tms. suhteen mikään ei ollut muuttunut. Oli vähän tukalaa, kun normivaatteet puristivat päällä, ja töihin mieli mennä verkkareissa. Epätoivo sai jopa tekemään vihersmoothien, jossa on selleriä :D. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta smoothie tuli kyllä jäädäkseen. Googlasin erilaisia reseptejä, ja tästä tuli ihan kelvollista:

- päärynä
- pinaattia (pakastepinaattia laitoin n. 6-7 palaa)
- 10-15 cm pätkä kurkkua
- tammenlehtisalaatti tai romaine-salaatti
- 1-2 vartta selleriä
- banaania sen verran kuin haluaa: pieni banaani on ihan sopiva määrä ja jäisenä vielä parempaa
- inkivääriä
- puolikas sitruuna
- tuoretta minttua
- kurkumaa
- kanelia

Oikein raikasta ja samalla vähän tulista (inkiväärin kautta), ja menee kyllä ihan nikottelematta alas. Nappaan rautaa tuota hörppiessäni, niin sen imeytyminen tehostuu samalla toivoakseni. En ole vähään aikaan mittauttanut rauta-arvojani, mutta suurinpiirtein koko aikuisikäni se on ollut alakantissa, eikä rautalisän nauttiminen ole koskaan aiheuttanut minulle mitään ongelmia.

Tammikuun aikana täytin vuosia ja juhlin miehen ja siskon perheen kanssa Umeshu Sushissa syömällä jättiannoksen sushia. Mies oli sitä mieltä, että seuraavalla kerralla syödään 70 palaa, mutta tuo 50 palaa oli kyllä ihan riittävä meille kahdelle :D. Oli kyllä niin hyvää ja laadukasta sushia, että ei tee mieli enää missään muualla sitä syödäkään. Ja sympaattinen paikka muutenkin.

Töiden puolesta tuli reissattua taas kerran Tukholmaan, tällä kertaa JET-valmennuksen merkeissä. En ollut muistanutkaan, että olin ilmoittautumislomakkeeseen merkinnyt erikoisruokavalion, kun en aina sitä jaksa laittaa, jos ruokailut on buffetissa. Noukin sieltä sitten jotain syötäväksi kelpaavaa. Mutta meillä oli myös kokouslounas ja kokoustarjoilut, ja siellä oli oikein nähty vaivaa! En enää muista kumpana päivänä oli mitäkin, mutta toisena päivänä kokoustarjoiluna oli eräänlaisia rieskarullia, joissa oli täytteenä vähän itämaiseen tyyliin wokattuja kasvissuikaleita. Ne olivat vähän säpsäkän makuisia, mutta se rieska sitten lievitti tulisuutta. Juuri sopivia, tykkäsin kovasti! Ja toisena päivänä oli sitten sämpylä, jossa oli täytteenä Violifen vegaanista juustoa. Kun nuo Violifen ja Wilmersburgerin juustot pari vuotta sitten(?) tulivat Suomeen, niin ostin niitä aika usein ja sitten kyllästyin. Mutta nyt ilahduin kyllä, kun ei ollutkaan pelkkää salaattia leivän sisällä!

Toisena iltana en käynyt illallisella ollenkaan, kun kokouslounas oli niin tuhti. En enää muista pääruokaa, mutta alkuruoaksi oli ihan järkyttävän iso hyvänmakuinen salaatti, jossa oli kaikenlaisia kasviksia, oliiveja ja artisokkaa ja jotain hyvänmakuista mausteöljyä. Ei minulla mitään kuvia ruoista ole, kun en jaksa enää kaivella kännykkää esiin. Olen vähän väsynyt kaikkeen somettamiseen, ja aika harvakseltaan mitään enää päivitän mihinkään. Nyt olen jopa ehtinyt lukea kirjoja (no okei, yhden kirjan). Mutta laivan päälle palatakseni vielä: kiertelin illalla pitkin laivaa miettien, mihin illalliskuponkini käyttäisin. Laivan Promenade-kadulle oli avattu Fast Lane-ravintola, josta olisi saanut tofuwokkia tai vaikka falafelejä. Ja taisi olla joku kasvishampparikin, jossa kai juuri tuota Violifen juustoa, voi että. Mutta kun ei ollut yhtään nälkä, niin menin tuliaisostosten jälkeen sitten vain hyttiin ja nukahdin sinne jo yhdeksältä.

Tässä tällainen kuulumispostaus, tylsästi yhdellä kuvalla mennään. Hyvää alkavaa helmikuuta!

Ilmeellä nousee, jos ei muuten..

Lomalla ainakin ehtii treenata

Vietän loman viimeisiä päiviä, ja on ollut aivan ihanan rentouttavaa lomailla nyt kun tuli kunnon talvi. Ei ole tarvinnut änkeytyä aamulla myöhässä kulkeviin juniin, ja olen saanut lenkkeillä Kaapon kanssa keskellä päivää ja nauttia auringosta (ja viimasta..). Olen nukkunut pitkiä 12 tunnin yöunia kahden peiton alla lämpimässä, käynyt salilla, tapittanut Solsidania ja tapasinpa ystävääkin eilen lounaan ja teen merkeissä.

Viime sunnuntaina kävin siskon kanssa yhdessä Ryhdin salilla. Pyysin häntä mukaan, jotta saisin itsekin viimeinkin palattua treenien pariin. Treenien väliin jääminen tuntuu (tässä iässä?) etenkin niska-hartia -seudun jumituksina ja kipuina. Ajatuksissani olen kiskonut ylätaljaa vaikka kuinka, mutta ei se oikein riitä. Oli vähän sellainen höntsäilytreeni, kun koutsasin siskoa siinä samalla, mutta pääasia, että tuli lähdettyä. Tein tarkoituksella todella kevyillä painoilla, kun tiesin, että sekin riittää kipeyttämään paikat jo ihan riittävän pahasti. Tehtiin aika perusliikkeitä: maastavetoa, ylätaljaa, pystypunnerrusta, hauiskääntöä ja askelkyykkyä.

Maanantaina kävin Elixialla tekemässä intervallitreenin kuntopyörällä. Siinäkin vähän normaalia kevyemmin; kun yleensä olen tehnyt minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla, niin nyt tein 45 sekunnin vedot 1,5 minuutin palautuksilla. Kuusi vetoa kuitenkin, kuten normaalistikin olen tehnyt. Aika paljon oli porukkaa maanantaina aamulla yhdeksän aikaan salilla. Tiistaina en treenaillut mitään, kun oli vielä melko kipeät lihakset sunnuntain treenistä.

Keskiviikkona tein Elixialla lyhyen selkä-olkapäätreenin, kolme liikettä kummallekin lihasryhmälle ja siinä kaikki. Eilen sitten taas oli välipäivä ja tänään tein koko kropan salitreenin kiertoharjoitteluna Ryhdillä. Kyykky-alatalja-pystypunnerrus / mave-ylätalja-vinopenkki. Kaksi pappaa oli samaan aikaan treenaamassa, ja radiosta tuli Bangladeshin tehdastyöläisten tuotanto-olosuhteista (ja tuli sellainen olo, että nyt viimeistään lopullisesti boikottiin kaikki HM:t, Lindexit yms., vaikka en ole niistä juuri mitään enää vuosiin ostanutkaan). Papat päivittelivät, että kyllä hekin tekivät aikoinaan 16-tuntista päivää, ja se vissiin sitten tarkoitti sitä, että  Bangladeshissä ei tartte ruikuttaa. Teki mieli kysyä pari tarkentavaa kysymystä palkasta ja vessaan pääsemisestä työaikana, mutta tyydyin sitten vaan pyörittelemään silmiäni. Kuka jaksaa kinastella pappojen kanssa.

En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, vaikka tällainen vuodenvaihde onkin kaltaiselleni  rajoittuneelle ihmiselle herkullinen kohta. Onhan se nyt paljon helpompaa muistaa, että "olen ollut vuoden 2016 alusta asti.." kuin joku maaliskuun 9. päivänä aloitettu juttu. Tavoitteena on nyt vain  saada edes jonkin verran lisää voimaa tähän kroppaan ja käydä säännöllisesti salilla, ilman isompia taukoja. Kun jäin lomalle ja siirtelin täällä kotona jotain tavaroita, niin oikein kimmastuin itselleni, kun jonkun ison laatikon siirtäminen tuntui niin raskaalta. Sillä raivollahan se sitten siirtyikin näpsäkästi.. :D.

Vuosi vaihtui lentokenttähotellissa Kaapon kanssa. Sillä oli jo 31.12. aamupäivällä maha sekaisin satunnaisista paukahduksista, joten päätös lähteä hiljaisuuteen oli aivan oikea ratkaisu. Olin vähän huolissani, että tuleeko juostua koko yö ulkona, jos sillä on ripuli, mutta turhaan. Saavuttiin hotellille 17.30 aikaan ja vaikka lentokentän alueella ei saakaan ilotulitteita räjäytellä, niin asutusta on kuitenkin siinä 2-3 kilometrin päässä, ja sieltä kaukaa alkoi jo kuulua enenevässä määrin paukahduksia. Koira päätti siltä seisomalta aloittaa ummetuksen ja iski myös rakkonsa umpeen. Itse hotellissa oli hiirenhiljaista, ei kuulunut mitään ääniä. Kaapolla oli aktivointileluja mukana, joiden kanssa se vähän touhuili, ja itse tein pikkuisen läksyjä JET-tutkintoa varten.

Yöllä kokeilin vielä kolmen aikaan käydä Kaapon kanssa ulkona, mutta se ei suostunut mitään tarpeitaan tekemään. Edes nurmikkoalueilla loikkivat citykanit eivät saaneet sitä vakuuttuneeksi siitä, että normaalielämä on mahdollista. Vasta aamulla kahdeksan jälkeen se sitten kävi pissalla, kun edellisestä kerrasta oli jo 16 tuntia. Eikä sitäkään todellakaan tehnyt heti ulos päästessään, vaan ensin piti noin vartin ajan kuljeskella häntä koipien välissä varmistamassa, että karmea paukuttelu on todellakin ohi. Hotellissa oli muuten parikymmentä muutakin koiraa meidän lisäksemme, monilla oli kaksi tai kolmekin mukanaan. Voisivat markkinoida sitä uuden vuoden turvakotina koirille :). Hotelliyöpymisestä oli (rauhallisen koiran ohella) se hyöty, että Kaapo ei nyt yhdistä tuttuja lenkkireittejä paukutteluun. Syksyllä kun sattui yksi nopea ilotulitus tässä lähialueella ja satuttiin olemaan ulkona juuri silloin, niin Kaapo ei suostunut moneen viikkoon menemään siihen kortteliin, missä oltiin sillä hetkellä.

"Pakkasta 25 astetta ja tyyppi pysähtyy ottamaan selfien.."

Minulla ei ole ikinä ollut näin (ääni)arkaa koiraa, joten tulee kyllä opittua kaikennäköistä aran koiran käyttäytymisestä tämän kanssa touhutessa. Kaikkia muita koiria olen voinut pitää vapaana tai pitkässä hihnassa kulkemassa edessä/takanani, ja olen voinut luottaa niiden normaaleihin yhteiskuntataitoihin tässä ihmisten maailmassa. Kaapo on siinä mielessä hyvin tyypillinen rescue, että siltä puuttuu paljon sellaisia palikoita, joita tarvittaisiin perusarjessa. Esimerkiksi tutut ihmiset se hyväksyy ehdoitta, mutta ihan tavallisilla kävelylenkeillä pidän sen aina vierellä, kun tulee ihmisiä vastaan tai takaa ohi. Sille jokainen vieras ihminen on potentiaalinen uhka, ja mitä erikoisemmin pukeutunut, sen pahempi. Nyt pakkasilla on vielä paljon epäilyttävämpää, kun ihmisistä ei näy kuin silmät karvareuhkojen kehystäminä ja kävelevät lumien narskuttaessa kenkien pohjia. Jos antaisin sen mennä pitkässä hihnassa, se haukkuisi ihmisille pelkoaggressiivisesti. Paljon kuljetaankin tuolla namien kanssa, mutta en usko, että saan ikinä kokonaan kytketyksi kaikkia sen epäluuloja pois. Vaadin koirilta aika vähän (en juuri mitään), mutta toki haluan tehdä arjen sen itsensä takia sille helpommaksi.

Sain vähän lisää tietoa sen menneisyydestä, ja se ei ollut mitään iloista kuultavaa. Kaapo on tosiaan huostaanotettu edelliseltä omistajaltaan eläinlääkärin päätöksellä, ja yhdistykselle se meni kotia etsimään pahasti aliravittuna. Sijaiskodissa se oli suhtautunut ruokaan niin fanaattisesti, että oli syönyt ostoskassista tippuilleet tomaatit ja sipulit ahneesti valonnopeudella peläten, että ei saa ruokaa. Ei tarvitse olla kaksinen Einstein päätellessään, että alkutaipaleella ei ole juuri sosiaalistettu tai muutenkaan koulutettu, jos perustarpeistakaan ei ole pidetty huolta. Se on ollut meillä kohta vuoden ja on rauhoittunut kyllä aika tavalla. Löydettiin hyvä (ja tosi kallis) probiootti, jolla sen suolisto-ongelmatkin pysyvät kurissa (sillä diagnosoitiin krooninen koliitti marraskuun alussa). Kotioloissa Kaapo on leikkisä, ja etenkin vinkuleluja "hellästi" hoitava iloinen ja vekkuli koirapoikanen.

Ensi viikolla palaan töihin ja tammikuu onkin aika kiireinen eri reissujen muodossa, joten pitää suunnitella varmaan aina koko seuraava viikko (treenit yms.) aina edeltävänä viikonloppuna, ja siltikin varmaan tulee muutoksia..