Palautumista ja tankkausta

Toissaviikosta tulikin sitten nollan salitreenin viikko. Neljän tiukemman treeniviikon jälkeen kroppa kaipasi lepoa ihan kunnolla. Aamuisin heräsin pitkien (7-8h) yöunien jälkeen ja olin silti väsynyt. Joinain aamuina pystyin vielä nukkumaan tunnin verran lisää, mutta en kaikkina, joten jätin salitreenit suosiolla tekemättä. Se olikin hyvä päätös, vaikka koko viikon ehkä pikkuisen myös harmitti ja nakersi. Vasta oikeastaan joskus torstaina (17.3.) tein lopullisesti sen päätöksen, että pidän täysin salittoman viikon ja olin sinut asian kanssa.

Sitten kun tämän viikon maanantaiaamulla menin salille tekemään yläkropan treeniä, ymmärsin lepoviikon olleen todella tarpeen. Oli voimakas ja suorituskykyinen olo. Leukoja paukutin menemään niin kuin kahvat olisivat olleet nenän korkeudella (Elixialla teen vasaraotteella leukoja eteenpäin sojottavilla kahvoilla). Ensimmäisen sarjan aikana tuntui kuin olisin lentänyt ylös. Se aiheutti pitkästä aikaa oikein kunnon endorfiiniryöpyn elimistöön. En edes muista, koska viimeksi oli sellainen niin voimakas mielihyvän tunne tullut treenaamisesta. Kontrastina oli vielä se, että olin heti maanantaina herätessäni todella pahalla tuulella. Niin kärttyinen, että näytin varmasti Kaapon kanssa aamulenkkeillessäni mustalta pilveltä, josta kuuluu pieniä jyrähdyksiä ja näkyy pieniä salamavälähdyksiä. Ja kuinka se kireän äkäinen olo hävisi kuin tuhka tuuleen ensimmäistä leuanvetosarjaa tehdessä. Tilalle tuli kuin kohisten onnellinen ja voimakas fiilis. Jos olisin uskonnollinen, niin lähes tuolta se varmaan tuntuisi, kun kokee jonkun hurmostilan?

Muutenkin maanantain treeni sujui mukavasti loppuun saakka, ja kroppa vaikutti palautuneen hyvin. Tiistaina pidin lepopäivän aikaisen työpäivän vuoksi. Keskiviikkona tein sitten alakropan treenin ja siihen olisin kyllä kaivannut vähän paukkuja lisää. Lisäksi sain loppupäivästä inhottavan jännityspäänsäryn riesakseni, vaikka en tehnyt mitään tanko-niskassa -liikkeitä. Harmitti, kun takareisilaite oli rikki, joten tein pitkästä aikaa takareisien rullausta jumppapallolla. Kolme pitkää, polttavaa sarjaa ja vieläkin näin sunnuntaina on takareisissä kipua. Torstaina kävin kevyellä hölkällä jalkoja aukomassa, mutta vasta perjantaina se pahin lihaskipu vasta alkoi tuntuakin.

Tämän viikon treenit jäivät nyt noihin kahteen salitreeniin ja yhteen 50 min hölkkään Kaapon kanssa. Perjantaina ja eilen lauantaina kävin opettamassa taas suomea vokissa ja olivat kyllä molemmat tunnit niin palkitsevia. Minähän olen koulutukseltani aineenopettaja, mutta jo sijaisuuksia tehdessäni turhauduin siihen, että yläkoulussa suuri osa tunnista menee siihen, että kasvattaa ja paimentaa teini-ikäisiä, ja varsinainen opetustyö ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Vokissa pääsee kyllä täysillä toteuttamaan sitä ja oppilaat ovat supermotivoituneita, tiedonnälkäisiä ja kehittyvät huimaa vauhtia. Harvoinpa sitä opettaja saa niin kiitollista palautetta tuntien jälkeen, mitä näiltä. Ja oma maailmantuskani on kyllä helpottunut noin 600% sen jälkeen, kun aloitin tuon vapaaehtoistyön. Kannattaa muuten lukea Imagen juttu "kotouttamisesta". Kaikkien ei todellakaan tarvitse tehdä vapaaehtoistyötä, mutta on ironista, että jotkut luulevat, että selkänsä kääntämällä, silmät sulkemalla ja "rajat kiinni" -jankutuksella maailman siirtolaisongelma on ratkaistu.

No, se siitä yhteiskunnallisesta syrjähypystä tällä kertaa. Paitsi vielä sen verran, että kun perjantaina käsittelin miesten ryhmän kanssa harrastuksia, niin tuli puheeksi kuntosali ja he olivat aivan innoissaan, kun kerroin käyväni kuntosalilla. Siellä oli pari kolme tyyppiä, jotka halusivat harrastaa "bodybildingiä" ja näyttivät siltä, että joskus on myös jotain treenattukin. Tuli mieleen, että voisin viedä heitä läheiselle salille tutustumaan tässä kevään aikana. Silloin ehkä tulkki voisi olla hyvä, onneksi tuolla on sellainen tarvittaessa käytössä.

Toissaviikon palautumista edisti varmaan tankkauskin. En enää edes muista, mitä kaikkea söin menemään, mutta viikko sitten käytiin lauantaina taas Umeshussa. Nyt ei 50 palaa riittänyt, vaan otettiin päälle vielä setti nigirejä. Olihan taas itkettävän hyvää. Tarjoilija ei aluksi meinannut tehdä meille tilausta 50 palan vegaanisesta sushilajitelmasta, mutta kun näytin instasta tammikuista kuvaa, että viimeksikin onnistui, niin hän kävi vielä tarkistamassa kokilta. Myöhemmin hän sanoi sitten (englanniksi käytiin tämä keskustelu), että he kokevat, että se on vähän yksitoikkoinen ja boring, kun siinä on niin paljon samoja. Sanottiin sitten, että meille se ei ole lainkaan liian boring, vaan just sopiva, kun on kaikkia hyviä niin paljon :).

Pääsiäisenä on tullut kans vähän herkuteltua, eilen tehtiin karjalanpiirakoita (no okei, Janne teki tällä kertaa melkein yksin. Itse kaulitsin ehkä kuusi piirakkaa..) ja viikolla syötiin parit Arnoldsin pääsiäiskuorrute -donitsit. Tipumarmeladeja vein vokkiin ja ne saavuttivat suuren suosion.

Huomenna uusi treeniviikko alkaa, ja josko sitä nyt ottaisi taas sellaisen 3-4 salitreenin viikon, kun on noita vapaapäiviäkin kolme kappaletta.

Neljän salitreenin viikko toistamiseen

Tämä viikko meni treenien puolesta aivan samalla tavalla kuin edellinenkin. Maanantaina tein 30 min hiit-treenin salin kuntopyörällä ja varsinaiset salitreenit sitten ti, ke, pe ja tänään. Kaksi yläkropan treeniä, yksi alakropan treeni ja äsken kotiuduin salilta koko kropan treenistä. Tai no, tuo koko kropan treenikin on aika yläpainoitteinen, tällaisella ohjelmalla sitä olen nyt tehnyt:

- maastaveto 4 x 10
- vuorosarjana kulmasoutu tangolla ja punnerrukset (3 x 12 molempia)
- vuorosarjana leuanveto (3 x max) ja pystypunnerrus käsipainoilla (3 x 12)
- vuorosarjana ojentajarutistus taljassa ja hauiskääntö käsipainoilla (3 x 12)
- loppuun vielä takareidet laitteessa

Maastaveto on kyllä niin ässä liike koko kropalle. Harvoin saan siitä lihaksia kipeiksi, mutta väsyneeksi kyllä. Suhtaudun maveen edelleen hieman pelonsekaisella kunnioituksella, vaikka kyllä se vähemmän vaatii omalta mieleltä kuin esim. takakyykky (jota teen nykyisin hyvinhyvin harvoin siitä aiheutuvan päänsäryn vuoksi). Mutta edelleen kun sieltä ala-asennosta lähden nostamaan, niin pitää oikein erikseen keskittyä pyyhkimään kaikki muut ajatukset pois mielestä ja ladata ajatukset siihen nostoon. Vähänkin jos pykii joku tunteikas ajatus (oli se sitten surua tai iloa) mieleen, niin ovi kiinni sen edestä äkkiä. Mitkään hurjat raudat mulla ei ole, mutta enemmän kuitenkin kuin itse painan :P. Ja tarkoitus on kuitenkin nousujohteisesti treenata tuon suhteen, vaikka syömiset onkin nyt aika normaalit, enkä mitenkään erityisesti panosta plussakaloreihin. Siinä mielessä mitään hirveän nopeaa kehitystä on turha odottaa, mutta on tässä jo tämän vuoden aikana saanut vähän lisätä painoja.

Eilen korkkasin pyöräilykauden, kun aloitin vapaaehtoistyöt vastaanottokeskuksessa ja sinne menee vähän huonosti busseja. Kävin kuun alussa SPR:n ja seurakunnan yhteistyössä järjestämän starttikoulutuksen (yksi ilta), kun olin lukenut Facesta paikallisesta ryhmästä, että viikonloppuisin tarvittaisiin lasten kerhoon lisää vetäjiä, ja ei tarvitsisi sitoutua edes joka viikonlopuksi, vaan vaikka tuuraajaksi. Kuulosti niin matalan kynnyksen velvoitteelta, että ajattelin siihen riittävän paukkuja. Starttikoulutuksen päätteeksi huomasinkin ilmoittautuneeni suomen kielen opettajaksi, joten nyt sitten käyn 1-2 krt/viikossa opettamassa turvapaikanhakijoille suomea. Ja kahden kerran kokemuksella voin sanoa, että on ollut ihan älyttömän hauskaa. Toisessa ryhmässä oli miehiä, toisessa naisia (järjestelyjen puolesta ei olisi mitään estettä sekoittaa sukupuolia, mutta ovat itse ilmeisesti vähän nihkeitä tulemaan sekaryhmiin).

Heti tuli kauhea into tehdä lisää, mutta yritän toppuutella itseäni, koska sitten helposti palan loppuun, kun alan kahmia kaikkea ekstraa. Huomasin vastaanottokeskuksessa pianon, jota lapset rämpläsivät tohkeissaan, ja sen verran ehkä haluaisin tehdä lisää, että voisin opettaa pianonsoittoa joillekin siitä kiinnostuneille lapsille. Pitää vielä kysellä SPR:ltä lisää, miten sitä järjestäisi. Tällä hetkellä tuo suomen opetus vie aikaani muutaman tunnin viikonlopuista, joten vielä ei ole niin isot resurssit kiinni tässä, että olisi vaarana väsähtää, enkä sitä tietysti tavoittelekaan.

Eilen oli pyöräilyä varten kelit kohdallaan; aivan ihana aurinkoinen päivä, ja vaikka tämä aamu alkoi vähän harmaampana, niin nyt se kevätaurinko tuolta paistaa taas. Jottei olisi ihan kuvaton postaus, niin tähän loppuun Jannen räpsäisemä kuva eiliseltä lounaalta. Kaapo on kiinnostunut porkkana-appelsiini -raasteestani (jota syön moukkamaisesti suoraan tehosekoittimen purkista..). Mä päästän sen usein tuohon tuolille taakseni katselemaan ulos ikkunasta samalla kun syön. On kiva, kun se nojailee mun selkään :).

Valoa näkyvissä

Kevät on pikkuhiljaa hiipimässä tänne. Vielä pari viikkoa sitten toivottelin asiakkaille sähköpostien lopussa mukavia kevättalven päiviä ja nyt toivotuksia voisi rukata kevään odotteluun päin. Parasta tässä on valon lisääntyminen, joka vaikuttaa omaan jaksamiseeni ihan hirmuisen paljon. Ihanaa lähteä töiden jälkeen lenkille Kaapon kanssa, kun on vielä valoisaa ainakin lähtiessä. Viimeisen parin viikon aikana on vielä ollut useampia ihan aurinkoisia päiviä; viime viikonloppuna harmittelin lenkillä jo aurinkolasien puuttumista, kun oli niin kirkasta, että tunsin olevani luolasta noussut mörrimöykky siristellessäni jatkuvasti.

Valoa on myös mielessä. Noin kuukauden ajan, ehkä parinkin, on tuntunut siltä, kuin jotain pieniä onnellisuuden pilkahduksia aina silloin tällöin tulisi. Olen tuntenut itseni ikään kuin kuivaksi ja kuolleeksi multaruukuksi, jossa nyt yhtäkkiä vähän pilkottaakin jotain vihreää verson tynkää. Ei mitään isoa, eikä nopeasti esiin kasvavaa kukoistusta. Mutta muutaman kerran on tullut välähdyksiä siitä normaalista olosta, joka oli ennen kuin kaikki tämä suru ja painava olo alkoi. Ja kamalaa myöntää, mutta vasta nyt on alkanut tuntua siltä, että Kaapoakin kohtaan osoittamani hellyys ja kiintymys alkaa tuntua aidolta. Viime vuonna rapsuttelut ja hellittely tuntuivat mekaaniselta ja rutiininomaiselta; tein sitä, koska olin tottunut rapsuttelemaan lemmikkejäni ja koska koira haki huomionosoituksia itsekin. Kaivautui kylkeen kiinni sohvalla ja työnsi päätä syliin jne. Vasta nyt on alkanut tulla lämpimiä läikähdyksiä sydämeen, kun vastaan sen huomionkaipuuseen ja rapsuttelen sitä.

Tällä viikolla yllätin itseni ja kävin neljästi salilla. Tein kahdesti yläkropan treenin, yhden kerran alakropan treenin ja tänään koko kropan treenin. Tänään huomasin viimein nyt parin kuukauden harjoittelun tuloksena, että leuanvedot alkavat taas sujua. Kaksi puhdasta leukaa vedin melko kevyestikin, mutta sen jälkeen en enää uskaltanut kokeillakaan, vaan jatkoin pomppujen kautta jarruttavilla alastuloilla. Kolme vuotta sitten Haikaraisen pt-ohjauksessa vedin parhaimmillani 5-6 puhdasta leukaa, mutta sitten harjoittelu muuttui epäsäännöllisemmäksi ja jossain vaiheessa yläkropan voimatasot olivat niin kehnot, että pomppujenkin kautta oli ihan hemmetin raskasta ja jarrutukset kestivät max viisi sekuntia.

Tänään oli muutenkin voimakas ja suorituskykyinen olo, vaikka en ole edes erityisesti tankannut, vaan syönyt ihan normaalisti. Mavessa tein neljä siistiä sarjaa, ja kokeilin ensimmäistä kertaa vyötäkin. Ei ole omaa vyötä, mutta salilla oli useampia, ja testasin sitten sellaista. En osaa sanoa, oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei ainakaan haittaakaan. Mutta oli kuitenkin sellainen olo, että seuraavalla kerralla maveenkin voi jo lastata taas vähän lisää painoa. Tosin nyt kun kirjoitan tämän ja ajattelen näin toiveikkaasti, niin ensi kerralla olen tietysti heikoin ikinä, eikä nouse edes normaalit painot.

Keittelin tässä kirjoitellessani ensi viikon lounaille bataattikeiton Chocochilin hyväksihavaitulla ohjeella, jota tuunasin nyt punaisilla linsseillä. Paprikankin jätin pois ja korvasin mausteet keltaisella currytahnalla. Tällaista linsseillä voimistettua ohjetta näkyi nyt menneen parin viikon ajan muutamissa eri blogeissa ja ihmettelenkin, kun en ole aiemmin kokeillut laittaa linssejä joukkoon. Niiden avulla saa keitosta vähän ravitsevampaa, mutta makuun ne eivät vaikuta oikeastaan yhtään. Koko viime viikon söin sitä töissä ja taidan syödä koko seuraavankin. Sen kyljessä syön avokadolla päällystettyä realia ja lounas on todellakin päivän kohokohta.

Nyt unten maille, johan se kello on jo 20.20...

Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin

Luin artikkelin onnettomuudessa miehensä ja poikansa vuosi sitten menettäneestä naisesta. Hän totesi siinä, että "Jokainen tavallinen päivä on elämän onnellisin, sillä huomisesta ei koskaan tiedä." Hän oli viettänyt tavallista mukavaa päivää perheensä kanssa. Mies ja poika olivat lähteneet ulos talvihommiin, ja päivä päättyi siihen, että nainen sai kuulla heidän ajaneen sulaan jäähän traktorilla. Viimeinen, aivan tavallinen yhdessä vietetty päivä sai erityisen merkityksen tragediaa vasten.

Jotenkin tuossa tuli puettua sanoiksi se, mitä olen itse tuntenut melkein koko elämäni. Tietynlainen tavallisuuden kaipuu. En ole itse koskaan kaivannut erityisesti wow-elämyksiä, seikkailuja, erikoisia kokemuksia tms. Olen aika pienestä lähtien tajunnut, että oma rauha ja ihan sellainen tavallinen arkinen elämä rutiineineen on sellaisenaan ihan parasta. Oma huone, kirjat ja hiljaisuus. Muistan, etten kadehtinut kavereita, jotka pääsivät Lintsille, Särkänniemeen, Ruotsin laivalle, Puuhamaahan jne. Kuuntelin kyllä mielenkiinnolla, millaista siellä oli, mutta ei tullut sellaista pääsisinpä mäkin -fiilistä, mikä esimerkiksi veljilläni oli. Meitä kun oli kuusi, niin tuollaiset olisivat maksaneet ihan liikaa. Sen ymmärsin jo tosi varhain. Kyllähän me, jos olisi varaa, sanoi äiti. Meidän perhe matkusti kesällä tai hiihtolomalla Lappiin ja siihen yhteen lomamatkaan varmaan oli budjetoitu koko vuoden seikkailut kerralla. Voi tietysti olla, että se oli jotain itsesuojeluakin olla kaipaamatta samoja kokemuksia kuin kaveritkin, kun ne kerran olivat saavuttamattomissa?

Tällaista tajunnanvirtaa syntyi, kun taas kerran tästä kropasta löytyi vaivaa hoidettavaksi. Vähän muokattuna; jokainen terve päivä on elämän onnellisin. Nyt näitä vaivoja on ollut jo sen verran, että osaan todellakin arvostaa jokaista päivää, jolloin mikään kipu tai vaiva ei häiritse normaalia arkea, saati sitten treenaamista. Pitää nauttia tästä päivästä, kun huomenna voi olla selkä paskana, näin kärjistettynä :D.

Viime viikon lopulla oli treeneistä lepopäivä, joten tein koiran kanssa aamulla pidemmän lenkin. Oli märkä loskakeli, joten laitoin kumpparit jalkaan. Lenkin aikana en muistaakseni mitään erityistä huomannut, tai saatoin ehkä ajatella, että jalkaterä ei tunnu ihan normaalilta. Tuo sama jalka, josta varvas tulehtui viime vuonna. Viime syksyn jälkeen oikein mitkään kengät eivät ole tuntuneet hyviltä. Olen koko talven painellut välikauden tossuissa, joihin olen laittanut pohjallisen ja villasukat jalkaan. Ostin yhdet Merrellin talvikengät, mutta ne olivat aivan kauhean jäykät kohlot jalassa. Kauhean raskaalta tuntui kävellä, vaikka kenkä itsessään oli suht kevyt patikointikengäksi.

No, takaisin aamulenkkiin. Kotiin päästyäni jalkaterän sivua jomotti jo pikkasen enemmän, ja otin sukan pois jalasta.Vaivaisenluu oli kuin iso punainen kirsikka. Minulla on siis molemmissa jaloissa vaivaisenluut. Ne ovat olleet niin kauan kuin muistan, varmaan ainakin jostain yläasteajoista. Luulin pitkään, että se on jalan normaali malli, hieman leveä tuosta kohtaa. Haudoin sitä kylmällä, ja laitoin Voltarenia, ja pääsin akuutin vaiheen yli sillä. Katsoin Youtubesta kinesioteippausohjeet ja teippasin jalkaa viikon ajan, ennen kuin pääsin jalkaterapeutille.

Olihan muuten himputin pätevän oloinen nuori mies (sanoo Eikku-täti). Älyttömän asiantunteva, selitti ymmärrettävästi kaiken, käsitteli jalat ja selvitti, mikä askelluksessani on pielessä. Sain nyt viisi harjoitusta, joita pitää tehdä. Lacrosse-pallolla avaan kaikenlaisia kalvoja jalasta, lisään poikittaiskaaren liikkuvuutta, ja kuminauhalla mobilisoin nilkkaa ja pohjeluulihasta. Huh. Vartti tuossa menee per jalka, mutta olen nyt säntillisesti tehnyt treenit, koska siitä on nyt ainakin tuntunut olevan apua. Kuukauden päästä on seuraava käynti, enkä halua, että se on turha. Eli jotta harjoituksien vaikutusta voi arvioida silloin, niin niitä on nyt vaan tehtävä. Ja tottakai pelottaa leikkaus, joka on käsittääkseni ihan helvetin kivulias, kun luuta jyrsitään jalasta. Puhumattakaan parin kuukauden sairaslomasta keppien kanssa. Motivaatio tehdä harjoituksia on siis aika korkea.

Oikea jalkateräni ja varpaat ovat paljon paremmin hermottuneet. Vasemman jalan varpaat tuntuvat elävän jotain kimppaelämää, ja vaivaisenluu on tosiaan melko luutunut. Tässäpä kuva missiräpylöistäni, koittakaa kestää :). Jalkaterapian lisäksi tarvitsen jalkahoidon, on sen verran kovettumaa ja rölli-kynttä.. Tuossa vasemmassa jalassa pikkuvarvas on tulehduksen jäljiltä jäänyt pysyvästi punaiseksi. Se tulehtui luultavasti vain siksi, että hiertyi viereiseen käyrään varpaaseen. Ja varmaan kaikki liittyy vähän kaikkeen, vaivaisenluu noihinkin käyristymiin jne. Kuitenkin isovarvas työntää kaikkia noita varpaita vähän kasaan enemän, oikeassa jalassa jokaisella on paremmin tilaa.

Koitan nyt pärjätä tämän ongelmajalkani kanssa. Mutta kieltämättä käy mielessä, että miksi en ole perehtynyt asiaan aiemmin.. Kuitenkin joskus jo vuosia sitten (ehkä 2010 tjsp) ollessani kosmetologisessa jalkahoidossa hoitaja kysyi, ovatko vaivaisenluut vaivanneet minua. Olisi pitänyt kaiketi jo siinä kohtaa alkaa tehdä kaikenlaista harjoitusta ja aktivointia näille. Lisäksi nilkan liikkuvuudesta on puhunut jo Art-Fysion Filippa -fyssarini.

Tämän viikon 7 treenit

Salitreeni onnistuu vaivasta ihan hyvin, samoin sisäpyöräily. Perjantainen juoksutreeni ei ollut ehkä viisain veto, mutta ei se jalka siitä kovin paljon pahemmaksi mennyt. Jalkaterapeutti totesi, että kävellessäni jalka ei rullaa nätisti suoraan jalkaterän yli, vaan liike ikään kuin kiertyy hieman lonkasta ulos auki ja se aiheuttaa sen, että rullausvaihe kuormittaa enemmän isovarvasta ja jalan sisäsyrjää. Siksi kovettumat, vaivaisenluu ja varmaan myös ikuisesti kireät lonkankoukistajatkin.. Nyt sitten tosiaan availlaan nilkkaa, jotta jalkaterä kuormittuisi tasaisemmin.

Vaivojen määrä on tässä kropassa kuitenkin toistaiseksi ollut vakio. Kun yksi on akuutti, niin muut pysyttelevät oireilematta. Ainakin pakaran hermopuristus on ollut poissa jo ties kuinka pitkään, ja se on ihana juttu se! Salilla olen vahvistanut gluteus mediuksia loitontajalaitteessa lähes joka treenissä ja olen venytellyt ahkerasti (minun skaalallani..) lonkankoukistajia.

Jalkaterapeutin kanssa juttelu oli kuitenkin jollain tavalla.. terapeuttista. Hänelläkin on omat vaivansa ja tulipahan taas muutenkin vähän poksauteltua sitä kuplaa, jossa "kaikki muut ihmiset" ovat ihan terveitä ja vaivattomia, ja itsellä vaan sattuu ja oireilee. Välillä vaan tuntuu siltä, että ongelmia on koko ajan lisää, ja ne eivät todellakaan lähde ajan kanssa pois (kuten kouluterkkari tai lääkäri sanoi erilaisista lastentaudeista/kasvuvaivoista ollessani lapsi/nuori). Nyt ne pysyvät suht hallittavissa, jos teet 182 harjoitusta päivässä ja käytät kaikenlaisia tukivempeleitä.. 

Edit: pakko lisätä tähän loppuun mahdollisia närkästyjiä varten, että en vertaa puolison ja lapsen menettämistä vaivaisenluun aiheuttamaan harmiin. 

Ajokoira arjen johtajana

Pari viikkoa sitten hesarin Vieraskynän aiheena oli "Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne".

Johtajan on näytettävä ”ajokoiralta”: nuorekkaalta, sopusuhtaiselta ja atleettiselta. Hänen tulee säteillä energiaa, kestävyyttä ja elämänhallintaa – ja viihtyä parrasvaloissa.
Nuorekkaan, sopusuhtaisen ja atleettisen johtajan ajatellaan liikkuvan aktiivisesti, syövän viisaasti ja nukkuvan hyvin. Ajokoiralta näyttävän johtajan uskotaan viestivän terveestä ja kurinalaisesta elämäntavasta.

Olen jonkun verran pyöritellyt näitä asioita mielessäni, kun elämäntyylini on ehkä hieman erilainen kuin esimieskollegojeni tai tiimiläisteni. Nyt olen viimeinkin löytänyt hyvän tasapainon koiran liikuttamisen ja oman saliharjoitteluni välillä, ja tiedän oikein hyvin, että omat liikuntamääräni ovat koiran lenkittämisestä johtuen melko suuret. Saliaamuina arki sujuu tällä hetkellä näin:

• aamulla herätys 5:15, ruokin Viirun ja lähden Kaapon kanssa tekemään noin 40 minuutin kävelylenkin. Ihan normaalia vauhtia kävellään, ei paineta hiki hatussa mutta ei myöskään maleksita.
• lenkin jälkeen menen salille tekemään n. 50 minuutin salitreenin koko kropalle (pääpaino suhteellisesti heikommassa yläkropassa).
• takaisin kotona olen 7:00 jälkeen, suihku ja aamupala ja sitten vielä 20-30 minuutin kävely Kaapon kanssa ennen töihin menoa.
• töissä olen näinä päivinä 9.20-17.20 ja kotona sitten taas kuuden maissa
• Kaapon kanssa taas ulos, ja ollaan yleensä joku 1,5 tuntia. Usein kaksikin, mutta siinä on sitten jo mukana koirapuistoilua pidemmän aikaa. Varsinaista lenkkeilyä (= minulle aktiivista kävelyä) on yleensä vain reilu tunti. 
• kotona illallista, vähän valmistautumista seuraavaan päivään ja yhdeksän aikaan olenkin jo unten mailla.

Tällaisina päivinä ei paljon siis mitään muuta ehdi, mutta toisaalta näitä on vain 2-3 arkiaamua viikossa. Yhden salitreenin voi aina tarvittaessa jättää viikonlopulle. Pitkään tuskailin aamujen kanssa, kun tein Kaapon kanssa tunnin lenkin ja olin usein sen jälkeen jotenkin väsähtänyt, enkä jaksanut enää salille mennä. Toisaalta olisin voinut mennä salille ensin, ja lenkkeillä sitten, mutta sekin oli huono vaihtoehto. Salin jälkeen ei ole kauheasti paukkuja tehdä pitkää lenkkiä, ja palkkarin + salilla juodun vesipullollisen ansiosta lenkillä oli aina kauhea kupla otsassa. Sitten keksin jakaa aamulenkin kahteen osaan ja kaikki ongelmat oli ratkaistu!

Kaapo tarvitsee paljon liikuntaa ja olenkin täällä varmaan jossain vaiheessa maininnut, että sellainen optimaalinen määrä sille on kolmisen tuntia päivässä. Sen verran kun ollaan ulkona, niin se on mukavan väsynyt rakki kotona. Kun jää alle sen, niin sillä on kotona vähän turhaa energiaa hössöttää ja keksiä kaikenlaisia kolttosia. Ei mitään tuhoamista tms., mutta kanniskelee esim. kenkiä ja kulkee kissan perässä jne. huomion hakemista. Arkipäivinä en ihan saa itsestäni tuota kolmea tuntia rutistettua, jos ei koirapuistossa tosiaan ole aktiivista juoksu-/painikaveria. Silloin jää lenkkien saldo 2,5 tuntiin (jaksaminen on välillä puolesta tunnista kiinni!), mutta sitten laitan sille kotona älypelejä pelailtavaksi, ruoan aktivointipalloon, ja välillä vähän vetoleikkejä ja naminpiilotusta.

Kuva uudenvuoden aatolta hotellihuoneesta

Jos tätä päivää erehtyy avaamaan työkavereille, niin seurauksena on helposti äimistelyä, että "miten sä jaksat" jne., mutta itse en pidä itseäni mitenkään supervirkeänä, kurinalaisena/askeettisena ja energisenä ihmisenä, vaan elämäntyylini on itselleni sopivien valintojen noudattamista. Esimerkiksi raittiudella tai kasvissyönnilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pyrkisin niiden kautta elämään terveellistä ja/tai kurinalaista elämää. Omat valintani on tehty eri aikoina erilaisissa olosuhteissa, ja se, että "lopputulos" näyttää joltain, ei kerro koko totuutta. Tämänkin bloggauksen alussa kerroin arjesta niinä kahtena tai kolmena päivänä viikosta, kun käyn salilla. Toisenlaisen aiheen alla olisin kertonut tarkemmin eilisestä, jolloin söin neljä vai viisi isoa mustikkaleivosta jäätelön kanssa ja laiskottelin koko päivän (no okei, tiskasin) ja koiran kanssakin kaikki lenkit suuntautuivat koirapuistolle, jossa sattui olemaan juuri passeleita riehujakavereita.

Esimiehenä tai rekrytoidessani en arvota ihmisiä elämäntyylin pohjalta. CV:ssä luetellut maratonit, triathlonit, huippujen valloitukset, raakaravintovalmentajan sertifikaatti ja satakunta luottamustoimea näiden ohella eivät yksinään tee vaikutusta; mutta toisaalta voivat tehdä, jos haastateltavalla on elämässään muutakin kuin suoritushakuisuutta. Oman tiimini huippuosaajien elämäntavat ja -tyylit ovat keskenään hyvin erilaisia. Toisilla on lapsia, toiset opiskelevat, jotkut treenaavat maltillisesti, toiset eivät ollenkaan. Elämäntavoista sen verran, että itselläni on hyvin kielteinen asenne esimerkiksi tupakointiin, mutta en voi mitenkään nähdä tiimini tupakoitsijoita vähemmän pätevinä kuin savuttomia.

Itse olen aamuvirkku, ja menen ajoissa nukkumaan. En edes pysty valvomaan myöhään, koska sitten vain nukahdan vaikka väkisin. Ja kun ei ole lapsia tai muita harrastuksia kuin koira + sali, niin tekstin alussa kuvaamani arki on mahdollista. Janne hoitaa yleensä kaupassakäynnin ja viikonloppuna laitetaan ruokaa niin, ettei arkena tarvitse. Tai jos arkena tarvitsee kokkailla, niin Janne hoitelee senkin sillä aikaa, kun olen koiran kanssa ulkona.

Aiempien koirien kanssa en liikkunut ihan näin paljon. Oltiin kyllä helpostikin pari tuntia päivässä  ulkona, mutta kilometrit olivat maltillisempia, koska ne ovat olleet rauhallisempia tassuttelijoita, ja niitä on voinut pitää vapaana. Käveltiin usein läheisille niityille, jossa ne juoksentelivat vapaana ja leikkivät keskenään. Kieltämättä yhdistelmä energinen koira + mahdoton irtipidettävä vaatii omistajaltaan sitkeyttä ja kestävyyttä. Kaapon lenkittäminen on minulle osittain suorittamista, ja mittailen kellosta, että se saa tarpeeksi liikuntaa, ja haen kompromisseja oman jaksamiseni ja Kaapon lenkittämisen välillä. Siinä tulee ehkä hieman sitä kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä kuvioon, sillä näen, ettei koira voi hyvin, jos se kotona joutuu hakemaan huomiota turhautuneena. Hyvinvoiva koira on väsynyt koira kotioloissa :).

Nuorempana olisin voinut ajatella, että tällaisen koiran kanssa liikkuminen riittää yleensäkin liikunnaksi. Mutta nyt kun on kolmenkympin jälkeen ilmestynyt kaikenlaisia vaivoja ja vammoja, jotka tuntuvat pahenevan yksipuolisesta ja kävely-/juoksuvoittoisesta liikunnasta, niin salitreenin motivaatioksi melkein riittää se, että sen jälkeen on paikat kipeänä vain hyvällä tavalla.

Tämän viikon treeninä on ollut kaksi salia ja kaksi aerobista (yksi juoksulenkki koiran kanssa ja yksi kuntopyörällä tehty hiit). Tänään piti tehdä vielä kolmas salitreeni, mutta eilen illalla alkoi yskittää ja nyt palelee, + yskittää, joten ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta lähteä salille reuhkimaan. Lepäillään nyt tänään ja katsotaan huomenna vointi uudelleen.