Miksi käyn salilla?

Mitä pidemmälle päivä kuluu, sen paremmin onnistun puhumaan itseni pois salilta:

• olisi pitänyt mennä heti aamusta, nyt on jo niin paljon muuta ohjelmaa loppupäiväksi
• jos nyt menen, niin tulee liian lyhyt lepo huomisaamun salikäyntiin
• edellisestä ruokailusta on jo liikaa aikaa, nälättää. Ei treenistä nälkäisenä mitään tule.
• no nyt söin, en voi mennä heti, joten käyn ensin kaupassa. Kätevää, koska nyt en mene kauppaan nälkäisenä!
• sykemittarin patteri on kuollut, enkä muistanut ostaa kaupasta uutta. Ostan huomenna, kun menen salille, promise!
• vielähän tässä on koko viikko aikaa, voisin pitää tänään lepopäivän. Justhan mä sitä paitsi eilen olin salilla ja liika treenaaminenhan on kehityksen kannalta vaan haitallista. 

Parhaimmillani olen kuin Barney Stinson Playbookinsa kanssa, yritän vietellä itseni pois salilta syillä kuten "jos huomenna kuolisin, niin olisinko muka tyytyväinen siihen, että menin tänään salille sen sijaan, että olisin senkin laatuajan viettänyt koirien kanssa!" Oikeastihan olisin dataillut koneella; refreshannut Facebookia ja lukenut lomalla työmeilejä. Ja jos huomenna kuolisin, se olisi todennäköisesti niin äkillinen kuolema, että en ehtisi siinä kelailla edellispäivän salikäyntiä.

Minä en siis todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka rakastavat salilla käyntiä ja raivaavat sille kalenterista aikaa. Minulle kaikkein luontevinta ja mukavinta treenaamista olisi käydä vaan aamuisin juoksemassa. Harmi, että sillä ei saa tähän ikääntyvään kroppaan juurikaan lihasmassaa lisää. Siispä käyn salilla samasta syystä kuin syön ruisleipää ihanan Pågenin Oivalluksen sijaan ja valitsen töissä ne portaat hissin sijaan; minut on aivopesty uskomaan, että sitten vanhana nostan tästä nuoruuden kuntopankista arvoa itselleni. Aina välillä näen kaupassa jonkun toinen jalka haudassa olevan heiveröisen kyttyräselän, joka ei yllä edes minun silmieni korkeudella olevalle hyllylle, eikä jaksa kantaa ostoksiaan, vaan vetää sellaista ruudullista kauppakärryä perässään. Mielessä käy, että --ttu minä ainakin käyn itse kaupassa vielä 97-vuotiaana aivan reippaasti, yletän tasan niille hyllyille mille haluankin ja kannan itse ostokseni kotiin hauiskääntöjä kauppakasseilla tehden.

No jaa, kyllä se tietysti hieman motivoi, kun peilistä näkyy oikeanlainen patti kohdassa, jossa sitä ei ennen ollut. Ja aina välillä tuntuu ihan kivalta, kun sarjapainot nousevat. Joskus se ei tunnu miltään. Sitä on vaan tyyni kuin Arvi Lind tragedian äärellä: "kas, meni 1,5 kiloa isommilla painoilla kuin viimeksi. Kirjataanpa ylös. Tuskin tämä pysyvä muutos oli kuitenkaan. Katsotaan nyt pari seuraavaa kertaa vielä." Mutta ulkonäkö ja kehitys eivät ole ainakaan vielä minua niin paljon motivoineet, että salille niiden vuoksi kipittäisin. Kyllä se on vanhuuden ja heikkouden pelko, joka sinne salille vie. Ja siitä syystä olen varmaan myös mestari puhumaan itseni sieltä salilta pois: "Vielähän tässä on koko elämä aikaa. Voisin pitää nyt sapattivuoden treenaamisesta, niin sen jälkeen varmasti hinku salille olisi kova. Itse asiassa nyt olisi hyvä kieltäytyä kokonaan treenaamisesta, jotta treenaamisen nälkä olisi vuoden päästä todella luja!"