Eilisestä bloggauksestani saattoi jäädä siihen käsitykseen, etten olisi eilen ollut salilla. Olin kyllä ja siis ennen tuota postausta jopa jo. Yläkroppatreeni tuli tehtyä ja kyllä nyt kivistelee lapatuessa ja ojentajissa eritoten. Tänään kävin juoksemassa 45 minuuttia matolla. Lunta on tullut niin älyttömästi ja koko ajan lisää, että minulla ei ole kyllä mitään hinkua tuonne lähteä edes yrittämään. Hiihtäähän siellä nyt pitäisi, mutta kun ei ole varusteita, tekniikkaa eikä oikein osaamistakaan. Eikä näiden myötä siis juuri kiinnostustakaan. Kaveri puhui jo muutama vuosi sitten, että nyt kannattaa hommata halvalla suksipaketti (oli tarjouksessa joku hyvä diili silloin) ja minä vain mutisin, että ilmastonmuutos ja hukkaan menee nekin rahat, ei lumisia talvia enää kuitenkaan tule. Sen jälkeen on tullut joka talvi lunta varmaan enemmän kuin edellisenä. Eli ilmastonmuutoshan se tämäkin on.
Lapsuudenkotini vieressä oli hienot hiihtomahdollisuudet ja Keravan Urheilijoiden päätoimipaikka. Hiihtäjiä, rullahiihtäjiä ja sauvakävelijöitä näkyi Keravalla kuulkaas jo 80-luvulla. Ja vaikka paras lapsuudenystäväni harrasti hiihtoa aktiivisesti, niin minua ei hiihtokärpäinen koskaan puraissut. Nuo hiihtomaastotkin löysin lenkkeily- ja marjastusmaastoikseni vasta kun olin 10 vuotta asunut pois kotoa. Lapsuudenkotini vieressä oli myös Keravan ratsastustalli, eikä tullut koskaan ratsastettuakaan. Hevosia itse asiassa hieman jopa pelkään.
Mutta hölkkäkärpänen puraisikin sitten ja kovaa, jo vuonna 1988. Hiihtäjäkaverini isosisko piti kuntoa kesäisin yllä juoksemalla ja otti minut juoksulenkeille mukaan. En edes muista, millaisilla pommikunnossa olevilla tarralenkkareilla ensimmäiset lenkkini kipitin, mutta pururadalla vietin lapsena kyllä paljon aikaa sekä peruskoulu- että lukioiässä. Yhden kierroksen pituus oli 1,83 kilometriä ja juoksin sen aina viisi kertaa ympäri. Luokallani olleen Henryn kotitalon kohdalla vetäisin viivan pururataan, jotta pysyin laskuissa. Viikottaisia harjoittelumääriä en muista, ja lapsena juoksinkin vain kesäisin, enkä pitänyt harrastustani minkäänlaisena treenaamisena. En edes muista, mikä minua sinne pururadalle motivoi lähtemään. En tiedä, olisinko saanut harrastuksestani enemmän irti, jos olisin aktiivisesti seurannut kehitystä. Välillä laskin sykettä katsomalla rannekellosta aikaa ja sormea pidin ranteella, mutta en edes tiennyt, mitä merkitystä sykkeellä oli. Laskin vain hämmästelläkseni, että vähänks mun sydän lyö lujaa!
Aika voi kullata muistot, mutta kyllä silti jotakin tuosta tavoitteettomasta ja suorittamispaineettomasta lapsuusajan urheilemisesta on onneksi edelleen jäljellä. Ja ehkä se on yksi syy, miksi kuntoilu on pysynyt tavalla tai toisella mukana jo sieltä vuodesta 1988. Ensi vuonna voin viettää 25-vuotis -kuntoilijajuhlaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti