Kipittäen kohti kevättä

Tänään aamulla tein ensin koiran kanssa seitsemän kilometrin reippaan juoksulenkin. Tiet ovat täällä melko lailla sulana, mutta onnistuin kuitenkin siinä ainoassa alamäessä liukastumaan ja lentämään pyrstölleni, ja tietenkin juuri sillä kipeällä ranteella otin tukea. Hetken verran sattui niin, että näin tähtiä, ja olin aivan varma, että käsi meni lopullisesti palasiksi, mutta hiljalleen pahin jomotus lakkasi ja taisin selvitä säikähdyksellä. Muuten lenkki meni sutjakkaasti. Vähän (siis todella lievästi) polvea jomotteli, ja luulen, että alkaa olla aika hankkia uudet tossut. Tosi keväinen olo noin muuten, linnutkin lauloivat ja varsinkin nyt iltapäivällä töistä tullessa lenkkipoluilla oli juoksijoita yhtä paljon kuin normaalisti joskus huhtikuussa.

Tulin kotiin suihkuun ja aamiaiselle, ja lähdin sitten molempien rakkien kanssa kävelylle vielä. Tuo 11-vuotias vanha rouva on alkanut suhtautua lenkkeihin entistäkin nihkeämmin. Se kyllä kuvattiin vuodenvaihteessa perusteellisesti ja nivelrikkoa löytyi, joten levon jälkeenhän sillä voi olla kankeutta ja kipua. Tällä hetkellä sillä ei ole kipulääkettä käytössä, mutta harkitsen, että voisi ehkä sille muutaman päivän syöttää ja katsoa, muuttuuko tilanne. Mutta toisaalta se voi myös olla ihan vanhenemistakin vaan. Se siis haluaisi vain teputtaa hyyyyvin verkkaista tahtia ja haistella tarkkaan lumikikkareet ja kivenmurikat jokaiselta kantilta. Joten tuo kävelylenkki kesti sitten vain puolisen tuntia, ja koirilla oli jo kiire aamupalalle.

Nyt kun treenaamiseni on lähes yksinomaan juoksemista, syömiset hakevat vähän sitä optimaalista tasapainoa. Tänään taas jotenkin aliarvioin energiankulutukseni, ja yliarvioin eväideni energiapitoisuuden. Aamiaiseksi söin puuroa mansikoilla ja herukoilla, sekä maustamatonta soijajogurttia soijaprotskulla. Tiesin, että parin tunnin päästä tarvitsee jo lisää polttoainetta tankkiin, niin otin aamupäivän evääksi kaapissa pitkään lojuneen Trekin kaakao-kaurapatukan. Olen jotenkin vähän hylkinyt sitä, kun se ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään hyvältä. Mutta olinpa tosi väärässä, sehän oli aivan älyttömän hyvää.

Kuva täältä

Lounaalle nappasin pakastimesta bataattikeittoa mukaani, ja työpaikalla oli kaapissa tofua sekä näkkileipää, joita söin keiton lisäksi. Iltapäivällä söin Builders-patukan ja hemmetin ison Jonagoldin. Tosin eilinen oli vielä isompi, se painoi ennen pilkkomista 480 grammaa! Pilkon omenan siis lohkoiksi ja siitä keskeltä menee aina se sormen paksuinen siemenkota ja ranka biojätteisiin. Mutta jäihän tuosta vielä syötävää, ja olin ihan varma, että illan mittaan on vatsa kipeä. Apple a day keeps everyone away. Mutta ei tullut mitään vatsanpuruja siitä, vaan tuli oikein hyvä ja kylläinen fiilis.

Toisin kuin tänään. Vaikka omena oli tänäänkin hieman normaalia isompi, niin iltapäivällä alkoi ihan levoton päänsärky. En ole ihan satavarma, mutta mielestäni tunnistan tämän päänsäryn liian heikon syömisen seurauksena, tähän liittyy myös vähän huono olo, joka osittain helpottaa, kun syö. Jännityspäänsärky saattaisi olla myös mahdollinen, mutta tänään nälkä ehti päästä pari kertaa niin pahaksi, että syytän sitä. Toisaalta taas niska-hartiaseutu ei tunnu erityisesti kipeältä/kireältä, mutta niitä tekee kuitenkin mieli hieroa/venyttää koko ajan. Ehkä särkysyyllinen onkin näiden kombo; syy on sekä huonossa syömisessä että hartioiden jumituksessa? Kotiin päästyäni tankkailin hiilareita mm. ruisleivällä ja riisikakuilla, mutta päänsärky helpotti vasta, kun kävin koirien kanssa äsken kävelemässä vajaan tunnin lenkin. Kyllä tässä koneella istuessa edelleen jomottaa lievästi, mutta ei ole enää mitään pahoinvoinnin rajamailla käyvää särkyä.

Rannekipu on tällä hetkellä muuttanut hieman sijaintiaan. Eilen ja tänään särky on paikallistunut enemmän peukalon alueelle. Mietin toiveikkaasti, onko se lähdössä viimein parantumaan. Aamuisin kipu on edelleen viiltävää, ja en esimerkiksi voi tällä vasemmalla peukalolla painaa mitään, koska kipu on niin voimakasta. Välillä unohdan sen ja liikun ajatusta nopeammin, ja sitten käy niin kuin eilen aamulla rappukäytävässä; painoin lukosta alaoven auki ja kivun vihlaistessa kiroilin kuin turkkilainen merimies, jolloin takanani tullut naapuri jäi epävarmasti seisomaan hissin ovelle ikään kuin paetakseen tarvittaessa takaisin hissiin ja siitä omaan asuntoonsa. Mutta kun kiroileva kilari osoittautuikin harmittomaksi koiratyttönaapuriksi, niin hän uskaltautui samalla ovenavauksella ulos.

Ensi viikolle olen buukannut itselleni hammaslääkärin, fysioterapian ja käsikirurgin. Noiden lisäksi vielä sukulaisen kanit eläintohtorille, niin tulee tavattua terveydenhuollon ammattilaisia oikein laajana kattauksena. En jaksaisi millään odottaa, että pääsen taas salille. Tässä on kohta kaksi kuukautta vammakättä takana ja näyttää siltä, että ainakin kuukausi voisi hyvinkin mennä vielä pelkkien juoksutreenien kanssa. No, ehkä saleilla on sitten rauhallista, kun sinne joskus keskikesällä pääsen palaamaan.. [/hapan sarkasmi].

Loppuun tunnustus: en seuraa mitään urheilua mistään mediasta, enkä siis olympialaisiakaan. Mulle selvisi vasta noin 1-2 viikkoa ennen olympialaisten alkua, että sellaiset on tänä vuonna jossain Sotshissa, joka siis kai on Venäjällä. Yleissivistykseni on siis aukkoinen kuin Ponnenjärven jää miljoonapilkin jäljiltä. Enkä ole ylpeä tästä, mutta en nyt erityisesti häpeäkään. Ei vaan jotenkin nappaa. Yksi lysti häviääkö Suomi tai voittaako, se ei herätä mitään fiiliksiä. Jotenkin tosi vaikeaa siis samaistua, kun töissä viereisistä huoneista kuuluu ilon kiljahduksia ja karjahduksia, ja Facebook on täynnä "mie romahan"-tyylisiä statuksia (toinen juttu, josta olen yhtä pihalla kuin olympialaisista). Mutta kiva homma varmaan teille, jotka tykkäätte!