You are not an athlete!

Tämä kulunut viikko on ollut eläinasioiden täyttämä. Ystäväni koira nukutettiin ikiuneen toissailtana. Lempinimellä "lentävä hollantilainen" tunnettu karhea ja suurisydäminen hollanninpaimenkoira sairastui viime syksynä ja siltä löytyi keuhkokasvain. Nyt sillä alkoi jo väsymys painaa sen verran, että omistaja päätti päästää sen pois, ennen kuin tulee tuskallinen loppu.

Tutustuin hollannikkaaseen kesällä 2010, kun ystävä teki 12-tuntista työpäivää kolmesti viikossa ja tarvitsi niille päiville koiralle lenkittäjän. Oma vanhuskoirani oli silloin jo sen verran verkkaasti liikkuva, että päivässä oli kunnollisen lenkin mentävä aukko. Siitä huolimatta että aamuisin kävin juoksemassa kympin lenkkejä. Iltapäivisin kävin sitten tuon ystäväni koiran kanssa ulkona ja sain kuulla, että se rrrakastaa juoksemista. Ei muuta kuin valjaat niskaan ja lenkille. Koira oli aivan mahtava kirittäjä, se ravasi reipasta tasavauhtista tahtia eikä juuri pysähdellyt haistelemaan tai merkkailemaan, vaikka uros olikin. Juostiin 30-60 minuutin lenkkejä vähän päivästä riippuen. Välillä oli sen verran hellettä, että en uskaltanut sitä rasittaa, vaikka se tuntuikin olevan väsymätön tarmonpesä.

Sinä kesänä paransin kympin juoksuvauhdistani useita minuutteja tuon säännöllisen vauhtiharjoittelun ansiosta. Iso, musta ja hyvin katurakin näköinen koira varasti sydämeni muutenkin. Se tuli aina ovelle vastaan iloisena häntä heiluen ja omistajansa saapas tai joku muu kenkä suussaan. Itku meinasi päästä liikutuksesta kun hain sen ensimmäistä kertaa, ja se toimitti kenkäasiaansa ystävällisen touhukkaana.

Väsymätön juoksukumppani kesällä 2010

Tämän viikon torstaina kävin tarkistamassa erään lähisukulaiseni tilanteen, kun olin kuullut, että hänellä ei ehkä ole kaikki ihan kunnossa. Oli tarkoitus viedä ruokaa ja siivota siellä, mutta kun menin ruokakassien kanssa sinne, totesin, että kämppä oli täynnä erikokoisia kaniineja. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että kaneja on lähemmäs 30 ja omistaja oli jo aivan uupunut tilanteeseen, jossa ne sikiävät koko ajan lisää. Jouduin paikan päällä lopettamaan (tai itse asiassa mies) kaksi parin päivän ikäistä poikasta, joita emo ei enää hoitanut. Yksi siitä poikueesta oli menehtynyt jo ihan itsekseen.

Seuraavana päivänä, perjantaina iltapäivällä töiden jälkeen menin mieheni kanssa paikalle neljän ison kantokopan kanssa ja pyydystimme 19 kania, joista kuusi oli ihan muutaman päivän ikäistä. Ensin ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, jossa oli tarjolla koti kahdelle kuusiviikkoiselle (arvio) ja loput kanit menivät sitten eräälle kokeneelle eläinihmiselle, joka oli aikoinaan kasvattanutkin kaneja. Hänen kauttaan löytyi koti vielä kuudelle ja loput sitten lopetetaan asianmukaisesti, jos ei koteja enempää löydy. Todennäköisesti parempi, ettei löydykään, koska kyse on kuitenkin aika sisäsiittoisesta laumasta. Emo lopetti niiden kuuden "pikkunakin" hoitamisen paikanvaihdoksen seurauksena, ja ne menehtyivät. Jälleen kerran onneksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin äiti-poika -yhdistelmä.

Yksi kuusiviikkoisista

Omistajalle jäi vielä kahdeksan aikuista kania, ja olen vielä tänään neuvotellut hänen kanssaan lauman pienentämisestä puolella. Menemme parin viikon päästä eläinlääkärille, joka tarkastaa nämä kaikki kahdeksan ja samalla eliminoidaan kaikki lisääntymisen mahdollisuudet. Eli leikataan mahdollisesti leikkaamattomat urokset ja otetaan nartut erilleen. Omistaja ei itse osaa oikein kaikista kaneista sanoa, mitkä niistä ovat tyttöjä ja mitkä poikia, joten suunnitelmana on jättää hänelle pelkkiä leikattuja poikia.

Kanioperaation päätteeksi ajelimme Forssaan noutamaan koirat isän luota, ja kun päästiin illalla yhdentoista aikaan kotiin, olin aivan tiltissä väsymyksestä.

Nyt kun katsoin heiaheiaa, niin tälle viikolle tuli vain kolme treenikertaa: yksi jalkatreeni salilla ja kaksi juoksulenkkiä. Terveysliikunnaksi siis ihan ok, ja yritän olla siitä iloinen, että voin juosta ja kävellä. Viime aikoina olen kävellyt paljon, vaikka koirat olivatkin isän luona. Olen ulkoiluttanut siskon koiria ja kävellyt töihin. Ranne on edelleen kipeä, eikä se tuosta kanien pyydystämisestä ja kanniskelusta erityisesti ilahtunut. Nyt sitä on viikonlopun turvotellut ja jomotellut, joten varasin lopulta ajan käsikirurgille. Sain sen vasta parin viikon päähän, mutta parempi on nyt viimein mennä. Jos tuolla vaikka on joku krooninen tulehdustila, joka ei vain ota parantuakseen. Fyssarikin sanoi, että kortisonipistos voisi olla paikallaan ainakin kertaalleen. Toivon, että lääkäri tutkisi tämän nyt kunnolla ja yritän puhua, jos sen voisi kuvata. Ettei vaan lykätä kortisonia sillä tuntumalla, että "katsotaan nyt jos tästä ois apua".

Tänään kävimme ostoskeskus Jumbossa ja kävelin yhden kahvilan ohi. Siinä istui kolme noin 12-14 -vuotiasta tyttöä, joista yhdellä oli käsi kipsissä ja kantositeessä. Toisella kädellä hän piteli jäätelötötteröä ja kaikilla kolmella näytti olevan tosi hauskaa, nauroivat ja juttelivat iloisesti keskenään. Sanoinkin miehelle, että "siinä se vaan iloisesti sirkuttaa, vaikka käsi on murtunut ja paketoitu käyttökelvottomaksi ja itse tässä vaan märehdin jotain rannetta, jota voin sentään jollain tavalla käyttää". Mielessä on aina välillä käynyt, että ei tämä tästä enää paremmaksi tule ja sama kai se on mennä salille vääntämään sitä yläkroppaa kipeälläkin kädellä. Mutta mennään nyt vielä sinne lääkärille kuitenkin. Ainakin tuntui löytyvän ihan pätevä asiantuntija, joka myös opettaa käden alueen vammoista, http://medi-hand.fi/ .

Väistämättä tästä omasta tilanteesta vaan tulee mieleen Louis C.K.:n vitsi vanhenemisesta ja siitä, kuinka lääkärit eivät enää välitä. Tällä hetkellä fiilikseni lääkäreistä on siis aika lailla sama kuin tässä videossa.

"You are not an athlete! So.. no to whatever else you're about to say."