Sisäinen valmentaja ja henkistä kanttia hakemassa

Huh, on ollut sellainen viikko, että on pää ihan pökkeryksissä. Tiiminvetäjien kanssa pakkasimme tämän viikon niin täyteen, että tilaa yllätyksille ei olisi ollut ja silti niitä tuli. Tuli mm. kutsu poliisikuulusteluihin, olen silminnäkijätodistajana koiran pahoinpitelyssä. Töissä oli selviteltäviä hr-asioita ja jatkoin työpäivää tällä viikolla kotonakin moneen otteeseen, kun tunnit vain loppuivat kesken ja päivät olivat pirstaleisia.

Torstai-aamuna kävin kuuntelemassa Ben Furmanin (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus -kirjan kirjoittanut psykologi) ja hänen serkkunsa, yritysvalmentaja Mika Rubanovitshin luennon itsensä valmentamisesta. Kävin marraskuussa kuuntelemassa heidän edellisen luentonsa. Nämä molemmat olivat maksuttomia tilaisuuksia Tennispalatsissa, ja aivan tosi innostavaa ja henkisesti eteenpäin potkivaa puhetta. Molemmilla on positiivinen asenne ja elämänkatsomus, ja tämänkertaisessa tilaisuudessa Mika painotti paljon sitä, miten onnistuminen muissa elämänalueilla on kiinni hyvästä fyysisestä kunnosta. Kun kehostaan pitää huolta, se on jaksamisen lähde. Tilaisuuteen osallistuneet saivat ladata Mikan kirjan "Bisnesatleetti" (hirveä nimi, mutta anyway), jossa käsitellään uran ja fyysisen kunnon yhdistämistä.

Tilaisuudessa Mika puhui ajankäytön hallinnasta ja siitä, kuinka usein tingitään väärästä paikasta. Karkeasti arvioituna on perhe, minä ja työ, joiden kesken pitäisi aika jakaa. Ja välillä kun työelämässä on vaativa projekti, se syö joltain aikaa. Silloin on ihan ok ja pitääkin hellittää ja joustaa muilla osa-alueilla. Mutta pitää nähdä myös se väliaikaisuus. Pitkällä tähtäimellä näiden osa-alueiden tulisi toki olla tasapainossa. Mutta hän mainitsi esimerkkinä ylisuorittamisen, johon jotkut sortuvat. Kun töissä tosiaan on hektistä ja vaativaa, niin silti yritetään mahduttaa kalenteriin se sama treeniohjelma, mihin pystytään hyvin silloin, kun on aikaa. Ja sitten aivan piipussa tunnetaan syyllisyyttä siitä, ettei ole laatuaikaa perheen kanssa.

Itse olen sitä mieltä, että kun töissä on kiireistä, niin silloin hyvän fyysisen kunnon merkitys korostuu. Mutta se on perusta, joka on hankittu silloin, kun työ ei vie ylimääräistä aikaa. Niitä ajanjaksoja on paljon enemmän. Ja sitten kun tulee ne hektiset kiireiset viikot, niin treeniohjelma joustaa. Kunto ei silloin rapise pohjalukemiin. Omassa työssäni on useimmiten onneksi niin, että se on joku yksittäinen viikko, mikä on paha, eikä jatku yleensä sen pidempään. Näitä kiireviikkoja on minulla karkeasti arvioituna noin 6-7 vuodessa, eli ei edes joka kuukausi. Suurimpaan osaan pystyn varautumaan ennalta, ja tuollakin seminaarissa opin lisää ajankäytön hallinnasta. Kalenteriin on vain raivattava tilaa niille yllätyksillekin.

Tähän viikkoon tämä liittyy siten, että treeniohjelma tosiaan jousti. Ohjelman aerobisia en tehnyt, koska kävelyä tuli tähän viikkoon jopa normaaliakin enemmän; oli sen verran paikasta toiseen siirtymistä, mikä oli tehokkaampaa hoitaa jalan. Lisäksi koirien lenkitykset tietysti päivittäin. Koin, että on tärkeämpää pitää kiinni salitreenistä. Tiistaina tein ohjelman mukaisen ensimmäisen treenin.  Tässähän treenataan siis koko kropan isot lihasryhmät läpi kolme kertaa viikossa.

Tofusalaatti on ollut tämän viikon vakioruoka

Aloitin kyykkäämällä, jonka jälkeen tein haasteliikkeinä juoksijan askelkyykyn ja yhden jalan maastavedon smithissä. Sitten penkkiä, leuanvetoa (josta siirryinkin ensimmäisen sarjan jälkeen ylätaljaan) ja pystypunnerrusta. Leuanveto oli aivan järkyttävää räpiköintiä. Kaiholla muistelin viime vuoden loppukesää, kun sujuvasti meni viisi leukaa. Nyt on elopainoa muutama kilo enemmän, kehonkoostumus hieman pehmeämpi, ja takana pitkä harjoittelematon kausi. En edes muista, koska vedin viimeksi leukoja, varmaan joskus joulukuussa? Mutta tästä se taas lähtee! Viisi leukaa vedin pompun kautta ja alastullessa jarruttaen. Sitten tein kolme sarjaa ylätaljassa. Siinäkin painot ovat tulleet roimasti alaspäin.

Vaikka sarjapainot ja suorituskyky on laskenut, niin minua potkii eteenpäin se, että tiedän, mihin olen pystynyt ja että pystyn siihen edelleenkin, kun vain sitkeästi harjoittelen. Tiistain treenin jälkeen olin niin kipeä joka paikasta, että jouduin pitämään kaksi välipäivää, ennen kuin olin riittävän palautunut uuteen treeniin. Perjantaina treeni sujuikin jo jouhevammin. Penkissä sain enemmän toistoja ja leuanveto meni pikkuisen paremmin.

Viikon viimeinen treeni oli tarkoitus tehdä tänään, mutta salin tyhmät aukioloajat eivät sopineet yhteen päivän muiden suunnitelmien (työnteon ohella mm. lapsimessut, kyllä vain.. ) kanssa. Toisaalta selkä ja hauikset ovat edelleen perjantain jäljiltä kipeät, niin eipä olisi ollut niitä järkeä käydä rasittamassakaan. Toivon, että palautuminen vähän nopeutuisi tässä nyt, kunhan kroppa alkaa taas tottua treenaamiseen.

Sitä olen miettinyt, että miksi jotkut liikkeet vaativat henkisesti niin paljon? Maastaveto ja leuanveto ovat minulla tällaisia. Ennen suoritusta joudun tekemään itselleni huolellisen pikapsyykkauksen ja tsempin. En tarvitse sellaista missään muissa liikkeissä. Ylätalja, pystypunnerrus jne., siitä vaan suorittamaan. Penkissäkin on vielä niin pienet painot, että ei sen tekemisessä ole mitään epävarmuutta. Mutta leuanvetotelineen äärellä on pakko aina hetkeksi sulkea silmänsä ja tehdä edes yksi onnistunut veto pään sisällä. Samoin maastavedossa. Se hetki ei kestä kuin muutaman sekunnin, mutta sinä aikana vilisee filminä se suoritus mielessä: tarttuminen, nosto, puristus, lasku. Ikään kuin sanoisin itse itselleni, että näin yksinkertaista se on, älä ole huolissasi.

Palaan vielä Benin ja Mikan luentoon, jossa he puhuivat sisäisestä valmentajasta. Sisäinen valmentaja osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Niitä, joita ehkä oikeakin valmentaja kysyisi. Sellaisia, kuten missä asioissa olet hyvä? Ja kun olet saanut muutaman kohdan mietittyä, et lopetakaan siihen. Lopeta vasta, kun sinulla on oikeasti listattuna vaikkapa kolmekymmentä asiaa, joissa olet hyvä. Luennon tärkein anti oli ehkä juuri tämä, miten omaa sisäistä valmentajaa voi hyödyntää. Usein kysymme itseltämme kysymyksiä, mutta emme tarpeeksi. Luovutamme ensimmäiseen vastaukseen.

Kun kymmenien vahvuuksien lista on valmiina, kysy seuraavaksi itseltäsi, mitä haluat oppia. Ja viimeiseksi: miten voisit hyödyntää niitä vahvuuksiasi uuden asian oppimisessa? Mikan esimerkki oli se, että hän on hyvä kestävyysjuoksija. Mitä hän sitten haluaisi oppia? Pianonsoittoa. Mitä hyvän kestävyysjuoksijan ominaisuuksia voisi hyödyntää pianonsoiton opiskelussa? Itse ajattelin heti rytmitajua. Mutta myös ja ennen kaikkea kestävyyttä, sitkeyttä, pitkäjänteisyyttä. Sitä kaikkea tarvitaan minkä tahansa uuden asian opettelussa.

(Mika oli muuten taannoin saanut jonkun rasitusvamman jalkaansa juuri ennen maratonia, mutta kolmen kuukauden liikuntakiellon aikana hän oli opetellut uimaan ja pyöräilemään ja suunnittelee nyt ilmeisesti triathonia. Ja oli sitten myöhemmin juossut muuten sen maratoninkin alle kolmeen tuntiin.)