Koordinaatiota kehittämässä

Hellepäivän asu: löysin kaapista viime
viikolla sortsit, joita en edes muistanut
omistavani. Ja ne jopa mahtuivat!

Taivas on mustana ja jyrähtelee. Vajaa tunti sitten olin hakemassa rehuautolta koirille ruokaa, kun näin parinkymmenen kilometrin päässä välähtelevät salamat ja alkoi hiukan jännittää, että ehtiikö kotiin myräkän alta. Nyt se sitten vasta on täällä lähempänä, alkoi jo vähän ripsiä. Keski-Uudellamaalla kuulemma kadut lainehtivat..

Onkin ollut niin painostava ilma, että kun siellä rehuauton jonossa seisoin, niin tuntui ihanalta, kun alkoi tuulla ja ilma sekoittui. Välillä tuli vilpoisia pyyhkäisyjä kasvoille ja jaloille, ja sitten taas lämpimämpää ilmaa. Odotan kovasti, että iltalenkin aikaan on raikkaampi kulkea tuolla ulkona.

Aamu käynnistyi hiukan jähmeästi, nukuin tavallista pidempään, enkä raaskinut pakottaa mammakoiraa lenkille. Niinpä tehtiin vain juniorin kanssa pitkä lenkki ja vein sen jälkeen mammiksen vain kevyelle pyörähdykselle. Söin aamiaista ja aloin jo asennoitua siihen, että tästäkin päivästä tulee vain möllöttelyä. Sisko kuitenkin tarvitsi koiranhoitoapua aamupäivästä, ja sain siitä itselleni deadlinen mennä salille.

Sali olikin yhdentoista aikaan yllättävän täysi, enkä päässyt tekemään bootcamp-treeniä ryhmäliikuntahuoneeseen, kun siellä oli jo useampi henkilö tekemässä omaa treeniään. Hetken aikaa palloilin ja mietin, tekisinkö ihan vain salitreenin yläkropalle, mutta käsipainopaikatkin olivat varattuja, enkä jotenkin saanut siitä spontaanisti rustattua mitään fiksua treeniohjelmaa. Niinpä kipusin takaisin kuntopyörän selkään ja tein tämän viikon intervallitreenin alta pois. Huomenna aion ängetä salille heti aamuvarhain, jotta ei ole mitään häiriötekijöitä tai esteitä. Sunnuntaina korkkasin siis yhdeksän minuutin viikon, joten kaksi välipäivää on ihan ok.

Siirtyminen seitsemästä kahdeksan minuutin setteihin oli mielestäni vähemmän kivuton kuin nyt. Siinä oli ehtinyt jo viikossa tapahtua niin iso kasvu hapenottokyvyssä ja kestävyydessä, että yhden minuutin lisäys ei tuntunut pahalta. Mutta nyt kun tuli taas yksi minuutti lisää, niin kieltämättä tuli vähän väliä tsekattua, että missä kello kuhnii. Huh. Kaikkein pahin tuossa ykköstreenissä on hyppy etunojaan ja penkille. Nyt kun katsoin sen uudelleen, niin olen vielä tehnyt ihan väärin. Olen siis käynyt ihan punnerrusasennossa tuossa välissä. Ihmekös jos tuntuu raskaalta..

Olin taas kirjoittamssa tähän jotain "minulla on tosi huono.." sitätätätota. Mutta muotoilenpa sen nyt niin, että minulla on kehittämistä siinä, että osaan tehdä jonkun liikkeen mallista. Tuo Ainonkin video on katsottu moneen kertaan, mutta silti olen tehnyt eri tavalla. Koreografialtaan haastavat ryhmäliikuntatunnit eivät tästä(kään) syystä ole yhtään mun juttu. Olen juuri se koordinaatiorajoitteinen, joka pomppii päinvastaiseen suuntaan kuin muut. Onnistuin tekemään päinvastoin jopa joogassa, jossa kaikki tehtiin elämää hitaammin, myös ohjaus. Siinä sitä sitten oltiin naamat vastakkain vierustoverin kanssa. Aika vaikeaa oli löytää sisäinen zen, kun ei tiedä mihin katsoisi ja naurattaa oma vasen-oikea -vammaisuus.

Tuossa samaisessa Ainon videossa tehdään myös askelkyykky taakse ja jalan ojennus sivulle. Sen kanssa on ollut jotain aivan ylitsepääsemättömiä haasteita. Samoin askelkyykky taakse korotetulta stepiltä. Siinä kohtaa tuntui alkuun, että on ylimääräisiä jalkoja, kun en tajunnut tehdä ensin toista puolta ja sitten toista, vaan tein vuorotellen molemmat. Lisäksi lonkankoukistajien tiukkuus teki noinkin yksinkertaisesta liikkeestä haastavan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta mieli on jotenkin positiivinen. En ajattele olevani tuomittu näihin heikkouksiin vaan kehityn kyllä, kun keskityn, tarkistan ja harjoittelen.