Treeni flunssan jälkeen (ja kun kissoja on yksi vähemmän)

Flunssa alkaa olla tiessään. Kävin eilen aamuvarhain tekemässä salitreenin, sillä hengitystiet tuntuivat jo suht normaaleilta; vapailta ja rauhoittuneilta. Otin normaalia kevyemmin, eli joissakin liikkeissä tein samoilla painoilla kuin ennen flunssaa, mutta joko yhden sarjan vähemmän tai pari kolme toistoa vähemmän per sarja. Joissain liikkeissä vähensin painoja pikkasen. Treenin loppua kohden kuitenkin tuntui siltä, että suorituskyky alkoi palautua, vaikka alussa olikin heikko ja voimaton olo. Lopussa tein hauis- ja ojentajaliikkeet niin, että joka sarjassa vähän nostin painoja, vaikka toistomäärät pysyivät samoina. Kroppa kai vähitellen heräsi ja muisti, että tätähän se treenaaminen oli.

Edellinen salitreeni oli kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, enkä olisi kyllä yhtään aiemmin salille voinut mennä. Vielä tämän viikon alussa oli tukkoinen olo ja äänestäkin kuului, että toipilaana ollaan. Toki tähän väliin sattui myös kissan kuolema, joka saattoi osaltaan hidastaa toipumista; ruokahalua ei esimerkiksi ollut yhtään. Kissasta lisää tekstin lopussa niille, jotka haluavat lukea.

Eilisen treenin aloitin mavella ja tein kolme sarjaa (normaalisti neljä). Viimeisen sarjan aikana tein siis päätöksen, etten tee enää neljättä, kun olo ei tuntunut niin hyvältä. Kaikki liikkeet tein tällä kertaa ihan perustreeninä perätysten, eli ei vuorosarjoja tms., joissa syke pysyy ylhäällä koko ajan. Sydän hakkasi mavessa sen verran, että viimeisen sarjan jälkeen oli hieman pyörryttävä olo. Tarkoitus oli kuitenkin treenata maltillisen kevyesti flunssasta toipuneena, eikä mennä hankkimaan itselleen mitään sydänlihastulehdusta. Muissa sarjoissa olo pysyi ihan hyvänä.

Tuossa flunssaa potiessa paino tipahti pari kiloa alemmas ja lihakset tuntuivat vielä eilen kovin tyhjiltä. Nyt salitreenin seurauksena on taas jumitus päällä ja jonkinlaista painetta lihaksissa. En ole tällä viikolla juuri muutenkaan liikkunut. Kerran kävin siskon koirien kanssa lenkillä (ja kohta lähden taas) ja muutamia kertoja kävelin töihin ja/tai takaisin sieltä. Eläinten seura tekee kyllä hyvää surevalle mielelle. Työpaikan lähellä on koirapuisto ja siellä touhuavien koirien katselu tuo vähän iloa.

Pikkuhiljaa tästä palailen treenien pariin. Huomenna menen taas salille, jos kroppa sen sallii. Ajattelin yrittää vakioida salitreenipäivikseni tiistain, perjantain ja sunnuntain, koska työpäivien puolesta ti ja pe ovat useimmiten sellaisia, ettei tarvitse olla paikalla kovin aikaisin. Koirat ajattelin pyytää isältä tänne ensi viikonloppuna, niin saa taas lenkkirutiinit kohdilleen. Liikkuminen ulkona tekee nyt jo hyvää, mutta pahimman surun ja flunssan ollessa päällä käperryin vain peiton alle, enkä edes tuntenut tarvetta liikkua.

Kun menetin ensimmäisen kerran koiran (se kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen), oli torstai ja olin menossa viikonloppuna pilateksen alkeiskurssille. Silloin alkoi juuri kesä ja meitä oli pieni viiden hengen porukka pienessä studiossa, jonne kuului puiden humina. Rauhallinen kesälauantai ja luonnon äänet, ja tehtiin kevyitä pilatesharjoituksia ja hengitysharjoituksia. Silloin tuntui, että kroppa oli niin tiukasti suruun käpertynyt, että se oli aivan krampissa. Ja ne harjoitukset tuntuivat helpottavan ihan kokonaisvaltaisesti mieltä ja kehoa. Nytkin melkein kaipaisin jotain terapeuttista hierontaa tai muuta sellaista venyttelyä, joka avaisi vähän myös mielen tukkeutumia. Kuulostaa ehkä hömpältä, mutta kun olen itse kokenut, miten pahasti suru runtelee myös kroppaa, niin uskon siihen, että jonkinlainen kevyt liike ja harjoittelu sitä myös korjaa.

**************************

Kissajuttua: 
Noin 16-vuotias Nekku-kissamme nukutettiin siis viime lauantaina. Tytöt tulivat minulle vuoden 2000 helmikuussa Hesyltä, jossa ne olivat olleet reilun kuukauden. Sinne ne olivat päätyneet eläinsuojeluvalvojan huostaan ottamasta ylikasvaneesta laumasta. Arviolta olivat tuolloin 1,5-2 -vuotiaita, nuoria aikuisia. Kun muutettiin miehen kanssa seuraavana vuonna yhteen, tuli meille Hesyltä vielä kolmas kissa, sininen kolli. Ja punainen kolli tuli noin kahdeksan vuotta sitten erään nettipalstan kautta.

Nekku sai jo vuosia sitten sydämen vajaatoiminnasta diagnoosin, olisiko ollut joskus 2007. Sitten joskus ehkä 2010 siltä löytyi maksasta jotakin epämääräistä, jonka tarkempi diagnosointi olisi vaatinut koepalan. Ei lähdetty siihen, en enää muista tarkempaa syytä. Mutta sitä alettiin hoitaa kortisonilla. Viimeiset neljä vuotta se siis söi kortisonia pienellä annostuksella. Kortisonihan on voimakkaasti katabolinen, eli hajottaa lihas-, luusto- ja nivelkudosta. Lisäksi se aiheuttaa helposti närästystä, eli Pepcidiä (= siitä hyvä, ettei tarvitse pitää aikaväliä muihin lääkkeisiin tai ruokailuun) olisi ollut hyvä syöttää kuuriluonteisesti. Viimeisen kuukauden ajan sitä annettiinkin Nekulle ihan jatkuvasti.

Kuvassa nuorena ja terveenä typsynä

Tämän kesän aikana sen vointi alkoi hiipua, ja ruokahalu hiipui. Verikokeet paljastivat, että munuaiset olivat lopussa (niihinkin oli siis ollut jo lääkitys pari vuotta) ja maksan rakenne oli muuttunut selvästi. Koska lihaskato oli jo melko runsasta ja kissalla ikää sen verran, niin ei lähdetty leikkelemään mitään - etenkin kun ennuste olisi kaikesta huolimatta ollut huono.

Elokuun lopusta lähtien tehtiin saattohoitoa, eli se sai mm. pahoinvointiin ja mahdolliseen sisäelinkipuun lääkkeitä. Vointi aaltoili, välillä se söi hyvin ja välillä tosi huonosti. Hyvinäkin päivinä kuitenkin liian vähän. Loppuviikkoina sen paino putosi 100g viikossa. Aina kun olin jo sopinut eläinlääkärin kanssa, että tulevana viikonloppuna sitten, kissa alkoikin syödä, tuli syliin ja oli vastassa kotiovella ja oli sen verran elämässä mukana taas, että peruin päätöksen (tiesin kyllä, että se ei ollut parantunut, mutta en vaan pystynyt päästämään irti kun kissa oli mukana menossa vielä sen verran). Kun aikoinaan yli 5-kiloinen kissa painoi enää alle kolme kiloa, en voinut enää lykätä.

Viimeisinä päivinä en kiusannut sitä enää lääkkeillä, vaan se sai olla rauhassa. Välillä se tuli katsomaan, olisiko ruokaa tarjolla, mutta ei halunnut mitään oikein syödä (ja sen seitsemän erilaista ruokaa oli tarjolla). Ihan viimeiseksi illaksi ostin sen suurta herkkua, Hillsin M/D-ruokaa, joka on siis laihdutusruoka. Sen avulla laihdutettiin Nekun sisko Nanna joitain vuosia sitten 7,5-kiloisesta viisikiloiseksi. Aikaa meni kaksi vuotta, mutta oli sen arvoista kissan elämänlaadun kohentuessa. Muutkin kissat silloin ihastuivat tuohon ruokaan ja nyt kun avasin purkin, Nekku rohmusi sitä kupista ahneesti. Mutta lopulta sekin ruoka jäi suurimmaksi osaksi syömättä. Olen silti iloinen, että se sai sitä vielä kerran ja että se maistui niinkin hyvin.

Lauantaina oli kaunis aurinkoinen päivä ja olin Nekun kanssa kotona. Enimmäkseen se vaihtoi paikasta toiseen, hakeutui viileälle alustalle ja piilopaikkoihin. Siitä käytöksestä näki, että oli jo oikea aika, kun kissalla oli niin rauhaton ja tukala olo. Pidin sitä sylissä ja katseltiin parvekkeelta ulos, ja se pari kertaa vähän pukkaisi päälaellaan leukaani. Eläinlääkäri tuli iltapäivällä kotiin ja totesi, että tukee minua päätöksessäni sataprosenttisesti. Kissa oli hänenkin mukaansa jo niin kuihtunut ja mitään sellaista ei olisi tehtävissä, mikä lisäisi hyvää elinaikaa. Nekku nukahti syliini ja toisen pistoksen jälkeen meni ihan muutama sekunti, kun se oli poissa. Muut kissat kävivät vielä katsomassa sitä ja sitten käärittiin se pyyhkeeseen ja kannoin sen eläinlääkärin autoon. Vielä rapussa rutistin pyyhkeeseen käärittyä kissaa rintaani vasten ja kyynelille ei tuntunut tulevan loppua.

Muut kissamme eivät ole Nekkua etsineet tai silminnähden surreet. Se oli niin poissaoleva jo pitkään ja en tiedä, jos ne kuitenkin jotakin ymmärsivät siitä, kun se kannettiin pois.

Joskus 10 vuotta sitten opiskelija-asunnossamme

Nyt eletään sitten ilman Nekkua, ja kyllä tuntuu koti hiljaisemmalta, vaikka se olikin meidän kaikkein kiltein ja hiljaisin kissa. En muista oikeasti koskaan, koskaan komentaneeni sitä mistään. Muut kolme ovat milloin mistäkin asiasta eri mieltä keskenään ja antavat mielipiteensä kyllä kuulua, joten niitä pitää vähän patistella ja toimia silloin tällöin erotuomarina. Nekku lähti aina pois tilanteesta, jos joku haastoi riitaa. Ja kun sininen kolli tuli meille ja pelkäsi aivan kaikkea niin, että eli ensimmäiset viikot sohvan alla, niin Nekku meni sinne sen kanssa ja kehräsi rauhoittavasti toisen yksityisyyttä kunnioittavalta etäisyydeltä. Niistä tulikin sitten sydänystävät, nukkuivat usein kylki kyljessä ja hengailivat muuten vaan.

Noudan Nekun tuhkat ensi viikolla eläinlääkäriasemalta ja laitan ne tuonne talteen sitten koirien tuhkien kanssa. En ole keksinyt, mihin ne ripottelisin. Sitten kun itse joskus kuolen, niin sinne samaan uurnaan vaan kaikki rakkaiden lemmikkieni jäännökset..

Tosi iso ikävä pientä typykkääni :(.

Tavoite ja valmennussuunnitelmia

Flunssa on edelleen päällä, joskin pahin piikki taisi olla sunnuntaina ja maanantaina. Eilen olin jo töissä, vaikkakaan en työpaikalla, vaan koulutuksessa koko päivän. Tulipa opiskeltua sosiaalisen median kanavat perusteellisesti ja ilahduin myös, kun minulle oli tarjolla ihan kunnon ruokaa. Olin ilmoittautuessani laittanut erikoisruokavalio-kenttään merkinnän vegaaniruokavaliosta ja tarjolla oli riisiä (jonka seassa manteleita ja karpaloita) sekä soijasuikaleita jossakin tomaattisessa punajuurikastikkeessa. Tai kastike on ehkä väärä sana, koska se oli sellaista paksua, vähän kuin pestoa. Suikaleetkin olivat onneksi hyviä, eivät liian lötköjä tai liian kuivia. Kuvaa en ottanut, kun istuin siinä ruokapöydässä kaikkien muiden koulutettavien keskellä :).

Kello on 6.15 ja olen ollut jo tunnin hereillä.. Työkone on töissä, joten en voi tehdä töitäkään ja toimistolle ei kannata mennä vielä tähän aikaan. Joten tapan aikaani bloggaamalla, juna lähtee puolen tunnin kuluttua. Ehkä pitää yrittää sopia siskon kanssa jotain aamulenkityksiä hänen koirilleen nyt kun ei pääse salille ja herään kuitenkin tähän aikaan. Tuntuu hieman menevän hukkaan tämä aika. Eikä voi oikein ruveta imuroimaankaan tai paukutella vihersmoothieita, kun koko muu talo nukkuu. Hmph.

Pari postausta takaperin mietin tavoitetyhjiötä ja melkein siltä istumalta se tipahti syliini, osittain haluamattanikin. Johtoryhmämme jäsen kävi yhtenä päivänä työhuoneessani ja aloitti keskustelun toteamalla kysyvästi, että "sinähän kuulemma olet sellainen urheilullinen nainen?" Hmm..? Hän on kokoamassa 12 henkilön joukkuetta ensi vuoden toukokuussa Ruotsissa järjestettävään Tough Viking -kisaan. Toissaviikonloppuna juuri totesin miehelle niitä kilpailuja junan ikkunasta katsellessani, että en ikinä, IKINÄ lähtisi tuonne. Liikaa henkisiä kauhukuvia ja kun luin muutamien bloggareiden kokemuksia siitä, niin vaan varmistui, että ei ole minun juttuni ollenkaan.

Mutta nyt sitten kuitenkin lupauduin. Jotenkin vaan tuli sellainen olo, että what the hell, mennään kokeilemaan. Rata on 8 kilometriä, eli pituudeltahaan se ei ole millään tavalla ylivoimainen. Mutta nuo esteet vaativat voimaa, räjähtävyyttä, liikkuvuutta ja tietynlaista kylmäpäisyyttä, joista mitään ominaisuuksia minulla ei erityisesti (vielä) ole. Ja vaikka kyseessä onkin leikkimielinen skaba, niin en silti halua jäädä hännänhuipuksi, joka luovuttaa ja punnertaa joka esteellä viisi kertaa (koska ei pysty 30). Niinpä mietin, että kun kisaan on nyt reilusti aikaa, niin se mielessäni ryhdyn nyt sitten treenaamaan kehittäen eri ominaisuuksia tavoitteellisemmin ja treeneissä jaksottaen.

Muu porukka kuulemma kaavailee yhteisiä treenejä edes kerran kuukaudessa. Itse mietin, että olisi hyvä löytää joku pt, joka ymmärtäisi toiminnallisen harjoittelun päälle, mutta myös tiedostaisi hyvin loukkaantumisriskit tällaisen maanantaikappaleen kohdalla. Kehonhuollon tarve varmasti korostuu verrattuna nykyiseen peruskuntotreenailuuni. Ja ehkä pitäisi opetella uimaan.. tai ainakin sietämään vettä. Nimim. kaikki vuoden 1998 jälkeiset talviturkit päällä edelleen. Kävinhän minä toissakeväänä siskon kanssa uimahallissa muutamaan otteeseen vesijuoksemassa.

Selvittelin erilaisia valmennusmahdollisuuksia ja löysinkin lupaavalta kuulostavan fysiikkavalmennus Athletican, johon aion nyt ainakin ottaa yhteyttä ja kartoittaa, olisiko heistä apua kuntoni kehittämiseen. Bongasin tuon Yle Tiede-toimittajan tekemän leuanvetohaasteen kautta, mielenkiintoinen juttusarja, kannattaa lukea!

Nyt töihin!

Nainen blogin takana

..potee lievää flunssaa. Viime postauksen jälkeen alkoi kurkussa kasvaa kaktus, ja olen jättänyt loppuviikon treenit väliin. Torstaina ja eilen heräsin kuitenkin puoleksi tunniksi venyttelemään ennen töihin lähtöäni. Ajatus kulki niin, että kun en kerran saa venyteltyä töiden jälkeen, vaikka niin aina aamuisin itselleni vannon ja laitan muistutuksen kännykkään, niin varataan sille aika heti aamusta aivan kuten muillekin treeneille. Nyt vaan mietin, miksen ole näin yksinkertaista ajatusta aiemmin itselleni täsmentänyt. Jos siis ei ole varsinainen treeniaamu, niin sitten on venyttelyaamu. Ennen tätä älynväläystä olin joka tapauksessa herännyt samaan aikaan, mutta sitten vain lähtenyt töihin hieman aiemmin.

Ja venytellä toki voin, vaikka olenkin vähän kipeä. Toivottavasti tämä ei mene tästä pahemmaksi. Löysin imeskeltäviä sinkkitabletteja ja vannon muutenkin sinkin nimeen flunssien lieventäjänä / ehkäisijänä. Noissa tableteissa ei ole kovin paljon sinkkiä, joten otan sitä vielä erikseen. Kuulemma sitä voisi jopa 80 mg/vrk ottaa ja mieluiten asetaattimuodossa, mutta sitä ei tunnu mistään löytyvän.

Sinkkiäkin enemmän uskon huolelliseen käsienpesuun. Töissä saippuoinkin tuon tuosta, kun sairaslomilta palanneet tuovat lääkärintodistuksiaan ja ramppaavat muutenkin huoneessani ovenkahvaa näpläten.. Nyt lepäilen viikonlopun ja toivon, että tämä menee sillä ohi. Jätin työkoneenkin töihin, ettei tule kiusausta tehdä töitä viikonlopun aikana.

Nyt kun ei ole treeneistä mitään kerrottavaa, niin voisin kertoa itsestäni. Jostain facebookista on yhtäkkiä tullut blogiin useampia käyntejä, ja tajusin, etten muutenkaan ole juuri itseäni tässä parin vuoden aikana esitellyt. Faktapostauksia olen pari tehnyt, joisssa olen tehnyt itseäni hieman tutummaksi, mutta tehdään nyt varsinainen esittely..

Synnyin tammikuussa 1978 kolmantena lapsena vantaalaiseen Mikkolan lähiöön, jossa mummo ja täti asuivat aivan kävelymatkan päässä samanlaisissa kolmekerroksissa pienkerrostaloissa. Sieltä muutimme Keravalle jo ennen kuin menin kouluun ja Keravalla vietinkin sitten suurimman osan lapsuuttani aina lukion loppuun saakka, jolloin muutin omilleni, ja itse asiassa takaisin Vantaalle, vain kivenheiton matkan päähän synnyinkodistani, toiseen lähiöön. Tuo Korson seutu on tullut tutuksi elämässäni monella tavalla. Sukulaiseni asuivat siellä ympäriinsä, kävin pianotunneilla lapsuudenkotini naapurikorttelissa, ensimmäisen oman koirani ostin siitä aivan kävelymatkan päästä jne. Mielikuvissani Korso ja Mikkola ovat aina aurinkoisia ja vähän maaseutumaisia paikkoja, vaikka paikat ovat muuttuneet tietysti tosi paljon sieltä 80-luvun alkuvuosilta.

Taustalla näkyvä talo oli naapuritalo, mutta tuollainen samanlainen betonipömpeli se oma kotitalokin oli

Nykyisin asun Tikkurilassa ja käyn töissä Helsingissä. Olen esimiehenä 30 henkilön tiimille ja päivät kuluvat pitkälti siis toimistossa istuen, ja välillä on työmatkojakin Itämeren ympäristössä. Työnantaja on sen verran suuri ja tunnettu, etten halua tarkemmin alaa mainita. En ole unelma-ammatissani (en osaa enää sanoa, mikä se olisi), mutta pidän kyllä työstäni, vaikka välillä päivät ovat henkisesti raskaita. Usemman ihmiset murheet saattavat kasautua joskus yhtä aikaa päälle, ja joskus täytyy tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Välillä pyörittelen ajatusta siitä, että lähtisin tekemään aineenopettajan töitä. Valmistumisestani on kuitenkin jo seitsemän vuotta ja tutkinto kaipaisi varmasti freesausta.. Eikä se nyt niin paljon kuitenkaan vielä houkuttele.

Olen vähän sellainen pysyvyyttä rakastava ihminen. Samoilla hoodeilla koko elämäni, saman ihmisen kanssa kimpassa jo viidettätoista vuotta, samassa työpaikassakin jo 15 vuotta.. Olen kuin lemmikkini, jotka rakastavat rutiineja. Jotkut ihmiset saavat vaihtelusta ja muutoksesta energiaa, mutta itseäni se enemmän kuluttaa kuin mitä antaa. En koe kuitenkaan olevani mikään nurkkapatriootti, ja lähden tarvittaessa sinne missä mahdollisuudet ovat.

Vegaani olen ollut myöskin jo viitisentoista vuotta. Lukiossa jäi ensin pois liha ja kana, sitten myöhemmin kala ja lopulta myös maitotuotteet ja kananmuna. Veganismini alkutaival oli vähän sellaista askeettista; söin samaa hiilarimössöä päivästä toiseen. Makaronia, tomaattikastiketta ja herneitä tai hemapaa. Tuohon aikaan kauppojen valikoimat esim. soijatuotteiden osalta olivat kyllä aika onnettomat, eikä kuivattuja papujakaan saanut kuin jostain etnokaupoista - joita ei ollut joka kylässä niin kuin nykyään. Mutta olisin silti voinut syödä paljon terveellisemmin ja ravitsevammin. Olin sellainen alle 50-kiloinen hintelä ja kalpea rillipää, ja tietysti sain anemian tuollaisella ruokavaliolla.

Syömisestä olen kyllä aina pitänyt

Onneksi aika pian tapasin nykyisen mieheni, joka rakastaa ruokaa ja ruoanlaittoa. Hänen avullaan tutustuin moniin uusiin makuihin ja raaka-aineisiin. Monet olivat jo tuttuja nimiltään, mutta en vain ollut tullut käyttäneeksi esim. kikherneitä mihinkään. Vähitellen opin syömään jopa valkosipulia, jota inhosin koko lapsuuteni. Ja siis nykyisin minä taidan olla meistä kahdesta se ennakkoluulottomampi, ainakin mitä tulee uusiin trendeihin tyyliin lehtikaali tai raakasuklaa. En oikeastaan karta mitään, mutta sieniä en juuri käytä ja pääsiäisestä lähtien ollaan (lomat poislukien) pyhitetty herkut omalle karkkipäivälleen, joko lauantaina tai sunnuntaina.

Liikunnan ilon löysin jo lapsena, kun lähdin naapurin kanssa 10-11 -vuotiaana juoksulenkeille. Vähitellen aloin juosta myös yksinäni ja olisinkohan ollut 16 -vuotias kun ensimmäisen kerran kävin kuntosalilla joulun välipäivinä. Harmi, että tuosta ajasta ei ole mitään salipäiväkirjaa tms. Kävimme ystäväni kanssa yhden kevään ajan keravalaisella naistensalilla, jossa soi aina Kiss FM ja siellä aina samat muutamat kappaleet. Aki Sirkesalon Naispaholainen ei ole koskaan lakannut soimasta päästäni.. En yhtään muista mitä siellä salilla tein. Hämärä muistikuva on, että tein jotain jalkaprässiä. Ja kerran olin ylätaljaa tekemässä, niin joku tuli neuvomaan mua, kun tein varmaan ihan väärin. Sain liikunnassa onnistumisen iloa ihan vaan siitä, että hengästyin ja tuli hiki. Tuli sellainen olo, että olen tehnyt töitä :). Silloin en mistään kropan muokkaamisesta tiennyt vielä mitään. Suoritus oli onnistunut, jos juoksulenkki meni yhtä nopeasti tai nopeammin kuin edellisellä kerralla. Mutta en silti jäänyt suremaan, jos meni hitaammin.

Sitten kuntosali jäi yli 10 vuodeksi, ja harrastin enimmäkseen juoksemista ja lenkkeilyä koiran kanssa. Jotain satunnaisia lajikokeiluja tein aina silloin tällöin. Kävin joitain kuukausia astangajoogassa siinä 2000-luvun alussa, enkä ole koskaan ollut niin notkea kuin silloin. Sitten kävin pilateksessa jopa parin vuoden ajan kerran viikossa. Yhtenä syksynä ilmoittauduin aikuisopiston kahteen jumppaan, mutta ne jäivät molemmat kesken, kun ei se ryhmäliikkuminen, koreografiat ja aikatauluun sidottu tekeminen ollut yhtään mielekästä. Vuonna 2007 hankin jäsenyyden paikalliselle kuntosalille ja siitä lähtien olen salihommeleita harrastanut. Välillä tavoitteellisemmin ja enimmäkseen omaksi huvikseni.

Tein ajatuksellisesti jonkinlaisen syrjähypyn, kun lähdin tavoittelemaan näkyvämpiä lihaksia / lihaserottuvuutta 1,5 vuotta sitten. Dieetillä ja harjoittelulla saavutin kyllä kireämmän kunnon, mutta se oli ohimenevää. Kun huomasin, miten pieneksi kutistuin, ja millaisia sivuvaikutuksia sillä oli (mm. kuukautishäiriöt), käänsin kelkkani. Aloitin viime vuoden kesällä voimaharjoittelun, mutta laiminlöin kehonhuollon, joten forkut olivat jatkuvasti jumissa ja kireät. Kun sitten yhden kerran joulun aikana joogasin, ja forkut/ranteet olivat venytyksessä, niin seurauksena tuli jännetupintulehdus. Alkuvuosi meni sitä parannellessa, sitten tuli sitkeä flunssa, jonka aikana murtui kylkiluu ja taas treenit olivat telakalla. Huhtikuussa pääsin taas treenailemaan, ja toukokuussa aloitin taas juoksemisen. Pari pitkää lenkkiä ehdin tehdä ja piriformis hermostui. Niinpä en sitten oikeastaan juossut koko tänä kesänä. Nyt vasta elokuussa uskaltauduin ensimmäisille lenkeille.

Kesällä tein perinteisen salitreenin sijaan neljän viikon ajan korkeatehoista patteriharjoittelua, jossa oli paljon pomppuja. Tässä esimerkki yhdestä patterista. Oho, en taaskaan venytellyt, ja pohje meni niin tukkoon, että jalkapohjaan asti tuli kipuja. Onneksi osaava urheiluhieroja sai avattua pohkeet ja selvisin tällä kertaa vain muuttamalla treeniä ja lyhyellä hyppy/juoksutauolla.

Yhteenvetona todettakoon, että olen siis sellainen ihminen, joka innostuu helposti tekemään putkikatseisesti ja yksipuolisesti yhtä juttua, ja sen seurauksena sitten päädyn usein vaihtopenkille. Turha varmaan siis todeta, että joku crossfit-tyyppinen harjoittelu olisi minun fysiikalleni ja järjenlahjoilleni aivan kuolemaksi. Sami Sundvik totesi hiljattain, ettei ole tavannut ketään aktiiviliikkujaa, jolla kehonhuolto menisi överiksi. Toivoisin, että omalla kohdallani se saavuttaisi edes kohtuullisuuden nykyisen olemattomuuden sijaan. Toivominenhan ei mihinkään johda, joten nyt tavoitteena on siis venytellä kaikkina niinä aamuina, kun en ole lähdössä salille tai juoksemaan. Jos ei sitä puoli tuntia, niin ainakin nuo kireimmät lihasryhmät: lonkankoukistajat, rintalihakset, takareidet ja pakarat. Siihen ei menisi kuin kymmenisen minuuttia.

Palatakseni vielä tuohon lihaserottuvuuden tavoitteluun.. luen kyllä monia fitness-harrastajien blogeja ja katson mielenkiinnolla, millaisia tuloksia he saavat omassa kropassaan. Siltikin arvostan enemmän suorituskykyä; terveyttä, voimaa ja kestävyyttä. Minulle on yhdentekevää, näkyykö kuoppa tai säie olkapäässä, jos en pysty vetämään leukoja tai punnerrukseni ovat vajaita. Isosta tai näkyvästä lihaksesta en saa sitä onnistumisen iloa, mitä fyysisestä suorituksesta. Tai no, isoja lihaksia ei ole vielä koskaan ollut, joten en voi tietysti ihan varmaksi sanoa :P. Kyllä välillä tirkistelen peilistä, että pilkottaako se vatsalihas ja myhäilen, jos näin on. Mutta se ilo kestää sekunnin ja se ei oikeastaan motivoi mihinkään. Sen sijaan kun saa tehtyä kaksi puhdasta leukaa putkeen, niin ilo ja motivaatioruiske siitä kestää vähintään seuraavaan treeniin asti.

Oh tavoitteet wherefore art ye?

Sovittiin isän kanssa, että koirat lähtevät hänen luokseen perjantaina. Johan ne tällä kertaa ovat olleetkin täällä jo kahdeksan viikkoa. Nyt niiden on ihan hyvä sauma vaihtaakin taas tukikohtaa sinne hetkeksi, koska tiedossa on pari työreissua lähiviikkoina. Ja niin karulta kuin tämä kuulostaakin, niin kun tässä nyt näyttää kissan eutanasia olevan tulossa lähitulevaisuudessa, niin parempi että nuo kaksi sählää ovat pois jaloista (eläinlääkäri tulee siis kotiin, mutta mitään päivää ei ole vielä sovittu, kun nyt tehdään saattohoitoa päivä kerrallaan). Tämä kieltämättä valtaa päivittäisistä ajatuksista suurimman osan, mutta en nyt koe tarvetta vatvoa sitä tässä blogissa enää sen enempää. No, woman, no cry.

Mutta viikonlopusta lähtien uhkaa siis tulla arkiliikuntavaje! Työmatkat tulee kyllä käveltyä rautatieasemalta toimistolle ja takaisin, ainakin hyvällä säällä. Mutta niistäkin kertyvä edestakainen matka on vain yhden aamulenkin verran.. Siskon koiria saan luultavasti tarvittaessa liikuttaa sydämeni kyllyydestä, mutta ei se ole ihan sama asia, kun lähteä spontaanisti ulos omien rakkien kanssa juuri silloin kun mieli halajaa. Ilman koiria käveleminen taas on tyyyyylsää.

Toisaalta nyt meille avautuu mahdollisuus käydä pelaamassa kössiä arki-iltaisin töiden jälkeen. Kun minulla on sellainen periaate, että koiria ei jätetä työpäivän jälkeen enää yksin (eli kaupassakin käy aina vaan toinen meistä, jos on tarve arkena käydä). Nyt se este poistuu hetkeksi, niin saadaan toivottavasti aikaiseksi mentyä pelaamaan. Tarjouksesta jo ostin pari kössipalloa lisää siltä varalta, että tulee läimittyä niitä taas salin kattoon.

Tälle viikolle pyrin nyt saamaan kolme salitreeniä. Ensimmäiselle pääsin vasta tänään, koska kroppa oli sunnuntain treenin jäljiltä vielä eilen aivan moukaroitu. Eilen kävin koiran kanssa aamulla verryttelyhölkkäilemässä paikkoja vetreämmäksi (as if). Ei olisi tänäänkään varsinaisesta jalkatreenistä vielä tullut mitään, kun takapuolen palautuminen on vielä kesken. Mutta ainahan sitä voi huolellisten lämmittelyjen jälkeen vähän mavea puristaa? Painoa lastasin edelleen vaan sen 50 kiloa (siis yhteensä), vaikka paukkuja olisi enempäänkin. Viime vuonnahan tein 70 kilollakin, mutta oon jotenkin forkkujen vammautumisten jälkeen nössöillyt noissa puristusvoimaa vaativissa liikkeissä. Ja yritän nyt vaan panostaa tuohon tekniikkaan, enkä ainoastaan laittaa egolaattoja tankoon. Tänään yritin erityisesti keskittyä siihen, että lähtöasento olisi ollut tarpeeksi syvä. Tuossa alla olevassa kuvassa se on mielestäni aika kohdillaan. Sen lisäksi pitäisi yrittää muistaa pitää yläselkä tiukassa paketissa, se minulla pyöristyy ehkä liikaa (ja sitä ei nyt tuosta kuvasta näy, kun on videolta kuvakaappaus, enkä huomannut sijoitella kameraa niin, että olisin mahtunut kokonaan kuvaan..).

Maven jälkeen tein reippaan yläkropan treenin; penkkiä, leuanvetoja, kulmasoutua, pystypunnerrusta, ojentajarutistusta, hauiskääntöjä, vipareita ja takaolkapäitä. Oli keskittynyt ja suorituskykyinen olo, enkä itse asiassa edelleenkään kaivannut yhtään musiikkia. Taustamusiikiksi murisin mavea tehdessä, ja laskin toistoja ääneen yläkropan liikkeissä, tsempatakseni itseäni. Ehkä jossain vaiheessa hiljaisuus alkaa kyllästyttää liikaa, mutta ei vielä nyt ainakaan. Ja tuolla on siis todella hiljaista, kun sali on siellä kellarissa. Sinne ei kantaudu mitään kadun ääniäkään - ei niin että niitä arkiaamuna ennen kuutta hirveästi edes olisi. Putkista silloin tällöin saattaa joku ääni kuulua, mutta aika harvakseltaan.

Voiko olo olla samaan aikaan vähän apaattinen mutta suorituskykyinen? Koska sellainen olo nyt on treenatessa. Teen, mitä olen suunnitellut, saatan yllättää itseni positiivisesti, mutta en tunne siitä juurikaan iloa. Odottelen jotakin inspiraatiota ja halua asettaa tavoitteita, mutta en odota malttamattomasti. Nyt vain suoritan treenejä monotonisesti, koska liikkumattomuus vaan ei ole mitenkään vaihtoehto. En koe nyt tarvetta levätä tms. Kellun nyt tällaisessa jonkinlaisessa ylläpitotilassa ja uskon, että se halu tavoitteelliseen tekemiseen herää jossain vaiheessa. Vaikka sitä en edes tällä hetkellä hirveästi kaipaa. On jotenkin omituisen tyhjä olo.

Ruoka onneksi maistuu. Salin jälkeen söin taas tuorepuuron aamiaiseksi ja lounaaksi Postitalon K-kaupan salaattitiskistä keräämäni runsaan salaatin. Tuolla on kyllä minun makuuni paras valikoima, ja olen useammasta K-kaupassa niitä lounassalaatteja kuitenkin ostanut. Kasvissyöjälle protskupuoli on vähän yksipuolinen; herneitä ja papusekoitusta, mutta tuo papusekoitus on oikeasti hyvää. Ja töissä lisään siihen kuitenkin aina joko tofua tai sitten niitä Palirrian jättipapuja, kuten tänään. Työhuoneeni kaapin papupurkkivarasto alkaakin huveta, pitää muistaa ostaa täydennystä. Töissä söin lisäksi välipalaksi banaanin ja Leaderin appelsiini-raakakaakaopatukan. Löysin niitä viikonloppuna paikallisesta Prismasta tarjoushintaan 99 snt kappale ja hamstrasin muutamat itselleni.

Töiden jälkeen mies "teki" intialaista illalliseksi. Käytännössä siis paistoi Alpron tofua kuutioituna jossain valmiissa intialaisessa kastikkeessa. Riisin kanssa sitä söin ja oli kyllä ihan maukasta, mutta olisin kaivannut naan-leipää seuraksi. Pirkalla oli yhdessä vaiheessa vegaaninen naan, mutta sitä ei enää löytynyt kaupasta, eikä näköjään netistä Pirkka-tuotteiden joukosta. Hmph! Pitää ehkä itse leipoa, ellei joltain muulta valmistajalta löydy.

Olen jonkun aikaa miettinyt, että pitäisi päivittää uusi teksti tuosta vegaanin proteiininsaannista, näin siis omasta näkökulmastani. Nyt kun en ole lisäprotskua jauheista haalinut, niin voisin joku päivä ottaa asiakseni vähän laskeskella makroja, ja tsekkailla, mistä kaikesta se protsku kertyy. En ole huolissani protskun saannista, kun sitä tuli jauheiden kanssa niin helposti se päälle sata grammaa. Jos nyt tavoitteellisemmin pattia kasvattaisin, niin ottaisin taas soijaprotskun käyttöön. Mutta nyt kun olen tällaisessa kondiksen ylläpitovaiheessa, niin en koe tarvitsevani ylimääräistä proteiinilisää. Olen aika varma, että protskua tulee nykyisillä syömisillä ainakin se 1,5g/painokilo (hm, pitäisikin varmaan muuten käydä puntarissa pitkästä aikaa?) ja se riittää ihan mukavasti. Mutta siis ehkä tässä lähiaikoina rustaan proteiinipostaus osa kakkosen.

Hiljaisia treenejä kellarisalilla

Tämän viikon treeneiksi kertyi kaksi juoksulenkkiä ja kaksi salitreeniä. Sen lisäksi liikettä päiviin toivat normaalit koirien kanssa lenkkeilyt, vaan kössiä ei tällä viikolla ehditty mennä pelaamaan (nyt tänä viikonloppuna ollaan luuhattu Design Market -messuilla Kaapelilla). Salitreenit tein Haikaraisen ohjelmalla, jossa ensimmäinen liike on alakropalle, ja lopputreeni omistetaan yläkropalle.

Molemmat juoksulenkit olivat tällä viikolla kolmen vartin tasavauhtisia rallatteluja koiran kanssa. Ajatus oli, että toinen olisi ollut reippaampi ja toinen matalasykkeisempi, mutta kun yritin hölläillä, niin koira vilkuili koko ajan minua, kuin ihmetelläkseen, että "mitä tämä hissuttelu nyt oikein meinaa?" Paljon on rusakoita ja muuta elämää aamuviideltä tuolla maisemissa. Tällä viikolla nähtiin kissoja ja supikoira, mutta olen varma, että siellä maastossa meitä tuijottaa yhdet jos toisetkin ketunsilmät ja kärpät, kun ollaan niitäkin silloin tällöin bongailtu.

Keskiviikkoaamuna olin Ryhdin salilla puoli kuuden aikaan ja ihan yksin sain treenailla. Oli tosi hiljaista, kun en tiennyt, mistä radio tulee päälle, eikä ollut omaa usb-tikkua nakata soittimeen. Mutta jotenkin tykkäsin siitä hiljaisuudesta, keskityin ihan eri tavalla kuin EasyFitillä. Kyllä sielläkin totuin tauotta soivaan soittolistaan, mutta silti siihen kiinnitti huomiota (ja jotkut biisit jäivät koko päiväksi soimaan päähän). Pikkuisen jännää oli mennä kaupan parkkihallin läpi salille, kytkeä valot sinne ja alkaa treenailla. Siellä parkkihallissa kulkiessani mietin, että nyt jos joku alkaisi vihellellä sitä Kill Billistä tuttua melodiaa, niin jalat olisivat varmaan muuttuneet ihan hyytelöksi. Mielikuvitus laukkaa :D.

Keskiviikon treeni käynnistyi mavella. Oli mukavaa mavetella kunnon alustalla ja ihan sukkasillani treenasin. Ja leukojakin pystyi vetämään ilman, että pää pamahteli kattoon, luksusta. Tuolla on kyllä treenipuitteet kohdillaan. Melkein kaikki löytyy, mitä tarvitsen ja vaikka ei ole iso sali, niin silti tilaa on ihan riittävästi. On siellä puutteensakin, mutta halpa hinta ja hyvät aukioloajat korvaavat moninkerroin.

Tänään sunnuntaina en sentään ihan viiden aikaan sinne paukannut, vaan vasta puoli kahdeksan maissa. Treenin alkuun tein askelkyykkyä smithissä, pitkää sarjaa hapottamalla ja sen jälkeen sitten yläkropan treeniä; punnerruksia, kulmasoutua jne. Askelkyykkyä tehdessä muuten mietin kaverin mielikuvavinkkiä kyykkyyn: kuvittelee työntävänsä lattiaa jaloilla. Auttoi ihan huomattavasti siihen, että paino pysyi koko jalkapohjalla ja kantapäillä varsinkin, eikä pyrkinyt varpaille! Tuollaiset mielikuvat ovat kyllä ihan parhaita, kun heti loksahtaa ajatus kohdalleen ja siirtyy toimintaan. Mielenkiinnolla odotan vaikutusta varsinaisessa taka- tai etukyykkäämisessä, kun nyt jo tuossa askelkyykyssä siitä oli iso apu, enkä tarvinnut mitään kiiloja varpaiden alle.

Salille mennessä potkin yhden ojaan sammuneen nuoren miehen ylös. Tyypillä oli jo huulet siniharmaat ja pari muurahaista käveli pitkin naamaa. Hetken pelkäsin, että hän on jo vainaa, mutta heräsi sitten kuitenkin ja lähti lopulta kävelemään jonnekin. Oli sillä onneksi ihan hyvin vaatetta yllä, ettei pelkässä t-paidassa ollut, mutta ulkona oli siinä vaiheessa alle 10 astetta ja kostean märässä ojassa makaaminen ei varmaan ihan parasta hoitoa ole krapulaiselle kropalle.

Suoraan mittakannusta lusikoituna nassuun vaan

Ruokapuolesta sen verran, että olin jo pitkään miettinyt aamiaiselle uusia vaihtoehtoja, kun ainainen puuro marjoilla alkoi vähän kyllästyttää. Sitten muistin tuorepuuron! Joskus hesarista leikkaamallani ohjeella tein pitkään, siihen tuli julmettu määrä sokeria, puolukoita ja banaania, maustamatonta jogurttia, leseitä. Nyt kehittelin vähän terveellisemmän kombon ja hassua kyllä, yhtäkkiä monissa blogeissa tuntui olevan myös tuorepuurointoilua. Tämmöisellä reseptillä olen nyt syönyt tuorepuuroa monta päivää putkeen:

- 1 dl soijamaitoa
- 1 dl maustamatonta soijajogurttia
- 1 dl kaurahiutaleita
- 1 banaani
- ruokalusikallinen Valon paahdettu&rouhittu pellava-mustikkaa (noita on muutama pussukka kotiin kertynyt, ja vasta nyt aloin kunnolla käyttää)
- ruokalusikallinen auringonkukansiemeniä
- mustaherukoita kourallinen

Lisäksi olen välillä laittanut pikkuisen mantelilastuja tai sitten mantelitahnaa reilun teelusikallisen. Kaikki sekaisin ja yön yli turpoamaan jääkaappiin, niin on aamulla syötäväksi valmis aamupala. Jokainen säästetty minuutti aamulla on tarpeen :). Ja tuolla on pysynyt nälkäkin töissä paremmin kuin tavallisella puuroaamiaisella, kun onhan tuossa nyt energiaa ja ravintoaineitakin aika lailla enemmän.

Ensi viikon treenit menee varmaan taas ihan fiiliksen mukaan, mikä milloinkin tuntuu sopivalta. Tähän viikkoon olen ihan tyytyväinen, vaikka treenitunteja ei määrällisesti tullutkaan paljon. Kuitenkin sen verran urheiltu, että pysyy jonkinlainen kondis yllä.