Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.

Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut

En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.

Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.