Vuosikatsaus

Ensi vuodesta toivon kovasti niin paljon parempaa kuin tästä vuodesta. Roppakaupalla terveyttä sekä itselleni että lemmikeilleni. Voisi olla välivuosi myös kaikesta kuolemisesta lähipiirissä. Pari viikkoa sitten lounastauolla sanoin kollegalle synkkänä, että on ollut raskas vuosi, kun muistelee, mitä kaikkea on tapahtunut. Hän sirkutti iloisena, että "muistitko kiinnittää huomiota niihin positiivisiin juttuihin?" Argh. En pidä itseäni mitenkään erityisen negatiivisena, joskaan en kyllä myöskään yltiöpositiivisena asenne ratkaisee-ihmisenä. Asenne ratkaisee monessa asiassa, kuten siinä että kun lähden lenkille superkurjaan säähän, niin millaiset varusteet sinne laitan. Turha valittaa, jos on valinnut tossut sellaiseen keliin, missä on polvia myöten loskaa. Asenne ratkaisee varmaan myös silloin, jos on joku yksittäinen vamma, joka estää treenaamisen täysipainoisesti. Että löytää ne vaihtoehtoiset tavat.

Mutta entä jos ei nauti niistä vaihtoehtoisista tavoista samalla tavalla kuin siitä omasta jutustaan? Jos rakastaa juoksemista ja siihen ei vaan kykene, niin ainakin itseäni ottaisi suunnattomasti päähän kuunnella mitään "mee vesijuoksemaan, asenne ratkaisee" -tsemppauksia. Kun ei ole kyse siitä, etteikö pystyisi liikkumaan jollain tavalla, vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta ei se ole sama asia! Minulle se on vähän kuin todettaisiin "ai höh, sun koira kuoli. No nyt sun pitää ottaa uus!". Ymmärtämättömyys turhauttaa.

Sitten kun lukee vaikka treeniblogeista ja lehdistä onnistumistarinoita, joissa joku on suurinpiirtein ollut neliraajahalvautunut ja kuntoutunut siitä piirimestaruustason urheilijaksi jossain muussa lajissa kuin alkuperäisessään, niin väkisinkin tulee mietittyä omaa asennettaan. Olenko vain nyrpeä kitisijä, "yhyy, noi ei ymmärrä" -tyyliin. Vaikea sanoa.

Uskon, että siihen omaan asenteeseen vaikuttaa paljon ympäristöstä saatu tuki. Kun itselläni oli alkuvuodesta ranne ja kyynärvarsi rikki, eikä kunnollisesta salitreenistä tullut mitään, niin turha siitä oli lähipiirille avautua. Ei niin, etteivätkö he olisi tarvittaessa kuunnelleet, mikä sekin on arvokasta. Mutta käytännönläheisenä ihmisenä kaipaan kuitenkin jotain oikeita ratkaisuehdotuksia. Enemmänkin jotain sellaista tukea, mitä joku varsinainen valmentaja voisi antaa. En voi kuitenkaan odottaa lähimmäisteni olevan mitään koutseja vaikeissa elämäntilanteissa.

TH-valmennuksen joulukalenterin viimeisessä luukussa kerrottiinkin treenaajasta, jolla oli rannevamma, ja harjoittelu hetken aikaa hyvin haasteellista. Tässä valmentajan merkitys oli suuri, koska tuollaisessa elämäntilanteessa ei itsellä ole (välttämättä) resursseja tai edes aikaa lähteä selvittämään kaikkia mahdollisia vaihtoehtoisia harjoitustapoja niin, että treenaaminen olisi kehittävää ja haastavaa. Itsekin surffasin kaikkia mahdollisia saitteja läpi etsien vinkkejä treeniin rikkinäisellä kädellä. Joko ne vaativat jonkinlaisia sci-fi -välineitä, tai laitteita, joita salilla ei ole. Suurimmaksi osaksi ehdotukset olivat vain "harrasta enemmän aerobista nyt, kun et voi treenata salilla" tai "kannattaa nyt levätä, eikä miettiä mitään salitreenejä". Ammattitaitoinen valmentaja etsii ja tietää jo valmiiksi treenaajan puolesta ne keinot ja tavat, joilla saadaan treeni kulkemaan vammoista huolimatta.

Tammi-helmikuun siis kärsin rannevammasta ja sen aiheuttamasta tauosta yläkropan treeneihin. Kävin enimmäkseen juoksemassa ja treenaamassa alakroppaa salilla. Kävin fyssarilla teippauttamassa ja avaamassa forkkuja, mutta lopulta jouduin ottamaan ranteeseen kortisonipistoksen 26.2. Sen jälkeen piti pitää lepoa niin kauan, että käsi on kunnolla tervehtynyt. Lepo pitkittyi, sillä maaliskuu meni lähes kokonaan sairasvuoteella.

Maaliskuun alussa sairastuin vatsatautiin ja pyörtyä kupsahdin tuohon kodin lähelle juna-asemalle, josta sisko kävi minut noukkimassa Jehovan todistajien antamasta ensiavusta. Joku muukin ohikulkija tarjosi kuljetusapua. Hienoa, että ihmiset välittivät. Vatsatauti muuttui parissa päivässä pahaksi ja sitkeäksi flunssaksi. Yskä oli niin kova, että mursin kylkiluuni. Ja siinähän se kuukausi sitten kuluikin sitä parannellessa..

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä pääsin salille treenaamaan yläkroppaa. Pari viikkoa meni varovaisesti kahden viikottaisen treenikerran kanssa ja sitten kuun puolivälistä lähtien näkyy Heiaheiasta, että liikkuminen alkoi monipuolistua. Kävin pelaamassa sulkista, venyttelin, juoksin, treenasin pari kertaa viikossa salilla, tein intervalleja kuntopyörällä ja kävin kävelemässä yksinäni koirien ollessa Forssassa isän luona.

Toukokuussa teki mieli juosta enemmänkin ja tein pari pidempääkin lenkkiä; nyt puhutaan siis jostain 10-12 kilometrin pituisista. Toisen niistä kipitin Tukholmassa kuun lopulla ja piriformis hermostui siitä lopullisesti. Se ei ole vieläkään terve. Istun parhaillaan koiran kongi-lelu pakaran alla :D, sillä tennispallo on kadonnut jonnekin. En ole saanut tähän kipuun oikein apua fysioterapiasta. Jotenkin lantion alueen jäykkyys siihen kai vaikuttaa, koska venyttely tuo ainakin hetkellisen avun. En oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Kävely, juokseminen ja istuminen hermostuttaa sen. Mutta salitreeni ei oikeastaan. Sitten vaan kotona sitä yritän aukoa noilla kovilla palloilla. Ihan kuin siellä olisi joku sitkeä kramppi tai solmu, joka ei aukene.

Piriformis-syndroomaksi olen tämän itse diagnosoinut, ja kävin itse asiassa tänään työterveyslääkärin luona kyselemässä lähetettä magneettiin. Hän oli sitä mieltä, ettei siellä ole mitään jännerepeämää tms., koska muuten kipu vaivaisi koko ajan. Ja sanoi, että diagnoosini on todennäköisesti oikea. Kehotti syömään kipulääkettä (Sirdalud) ja venyttelemään. En nyt rupea mitään kipulääkettä syömään, kun ei tämä niin paljon kipuile.

Toukokuussa vaihdoin myös salia Easyfitille, ja treenasin siellä koko kesän. Mukava sali muuten, mutta vähän heikosti oli vapaapainoja. Kesäkuussa kävin muutaman kerran hatha-joogassa ja treenasin kuntosalilla pt:ltä viime vuoden keväänä saamallani ohjelmalla. Salin varustelu vaati sen verran improvisointia ja säätöä, että heinäkuun alusta ryhdyin tekemään bikini body bootcamp-treenejä, johon ei tarvittu juuri muuta kuin matto, steppilauta ja pieniä painoja. Ehdin tehdä niitä treenejä reilu kolme viikkoa (10 kertaa), kun jalkapohja alkoi oireilla pohkeen kireyttä. Bootcamp-treeneissä oli sen verran hyppyjä, että pohkeet olivat tosi koetuksella, enkä tajunnut niitä sitten venytellä tarpeeksi (ollenkaan). Viikon lepo ja kotivenyttelyt eivät auttaneet, vaan ongelma korjautui vasta urheiluhierojan rusikoinnin jälkeen.

Elokuun vielä treenasin Easyfitillä, ja tiedossa oli, että sali sulkeutuu. Etsiskelin vaihtoehtoja ja kävinkin Fressillä esittelyssä, mutta en vakuuttunut. Ystäväni FB:stä bongasin Ryhdin salin, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siellä aloitin sitten syyskuun alusta treenit. Käytiin myös miehen kanssa pelaamassa squashia, ja saatiin melkein koko kymmenen kerran kortti käytettyä :P (taisi jäädä yksi kerta käyttämättä). Syyskuun alussa olin flunssassa ja kuun loppupuolella jouduin silittelemään vanhan kissani ikuiseen uneen, joten syöminen ja treenit olivat hetken aikaa jäähyllä surutyötä tehdessä.

Lokakuussa ostin Fitfarmilta Bikini Challenge-treeniohjelman. Ohjelmaan kuului myös ruokavalio, mutta pidin mieluummin omat syömiseni, kun ei oikein houkutellut mikään kiristely tai muutenkaan alkaa kikkailla ylimääräistä syömisten kanssa. Tuo treeniohjelma on ollut näihin päiviin asti ihan käytössä, nyt olen alkanut jo vähän soveltaakin. Loka- ja marraskuu ovat olleet tänä vuonna harvoja ehjiä kuukausia. Lokakuussa treenasin salilla viidesti viikossa ja marraskuussakin 4-5 krt/viikko. Marraskuussa työmatkat sotkivat vähän treenirutiineja, mutta treenit sujuivat kuitenkin hyvin, aina joulukuun alkuun saakka.

Reissattu on

Monien työmatkojen vuoksi koirat olivat marraskuun alusta lähtien Forssassa isän luona, ja tarkoitus oli, että ne tulevat joulukuun alussa tänne. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sainkin sitten kuulla nuoremman, Luto-koiramme voinnin olevan huono ja jo samaa viikonloppua seuranneena tiistaina jouduin siitä lopullisesti luopumaan. Kaikki kävi niin nopeasti, että järkytys oli viedä omankin terveyteni, ja treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Sain tällä viikolla viimein isältä Eviran paperit. Lutolla oli nopeasti levinnyt ja aggressiviinen lymfooma; pahanlaatuisia imusolmukasvaimia luuytimessä, maksassa ja pernassa. Ei sitä olisi siis pelastanut mikään kirurgia. En ollut enää hetkeen ajatellut, ettäkö sille olisi ollut vielä jotain tehtävissä, mutta onhan tässä silti pyörinyt päässä kaikenlaiset mitä jos -ajatukset. Ne kyllä aika lailla sammuivat noita papereita lukiessa. On vaan pohjaton ikävä. Ja joka päivä se ajatus Luto on poissa täytyy toistaa itselleen, kun ei sitä muuten käsitä. 

Pikkupennusta keski-ikään

Nyt joulun alla palasin salitreenien pariin, ja viime viikolla tuli taas käytyä viidesti salilla. Muuntelin vähän viikkojakoa ja tykkäsin paljon viime viikosta, joka meni näin:

- ma: selkä & hauis
- ti: alakroppa
- ke: olkapää, ojentaja, rinta
- to ja pe lepo
- la: koko yläkroppa
- su: jalat

Jotenkin tuntui mielekkäältä tehdä yläkropalle yksi kokonainen treeni ja sitten pilkoa vähän pienempään. En sitä siis alkuviikosta suunnitellut, mutta kun perjantaikin meni lepopäivänä, niin halusin sitten lauantaina treenata koko yläkropan. Lauantain ja sunnuntain treenit tein muuten Ryhdillä, koska kaipasin sittenkin enemmän sitä omaa rauhaa ja pientä tilaa. Elixia on sen verran iso paikka, että siellä on ripoteltu tarvitsemani harjoituspaikat niin laajalle alueelle kahteen kerrokseen, että siitä tulee jo turhaa ravaamista. Ja on vain yksinkertaisesti kivempi treenata omassa rauhassa, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon.. Sunnuntaina olin lisäksi jo seitsemän jälkeen treenaamassa, kun Elixia olisi avautunut vasta kymmeneltä.

Mutta siis kokonaisuutena vuoteen on mahtunut paljon (ihan liikaa) henkistä ja fyysistä kipua. Paljon olen liikkunut, vaikka mitään erityisiä tavoitteita ei ole ollutkaan. Liikkumisen suhteen en oikein uskalla enää laittaa itselleni mitään tavoitteita. Tuntuu, että alan sitten satsaamaan siihen ihan liikaa ja väärillä tavoilla ja sitten joudunkin taas telakalle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että tavoitteet enemmänkin ahdistaisivat ja rajoittaisivat kuin antaisivat.

Yhden tavoitteen ensi vuodelle voisin kuitenkin tässä ääneen sanoa: venytellä enemmän. Tänä vuonna olen Heiaheian mukaan venytellyt 14 kertaa (vuoden viimeisenä päivänä ehtisin vielä yhden kerran lisää)! Mutta tekeehän se yli yhden kerran per kuukausi.. En ole tuohon merkinnyt kaikkia muutaman minuutin mittaisia venyttelyjä ja rullailuja, vaan tuossa taitaa olla kaikki vähintään 30 minuutin venyttelysessiot. Joka tapauksessa: luulisi tuon tavoitteen olevan teoriassa helppo saavuttaa? Tärkeää minulle on pysyä mahdollisimman ehjänä ja venyttely varmaan edesauttaa siinä. Kun vaan saisin vain pidettyä tämän ajatuksen aina kirkkaana mielessäni, ja todella otettua sen ajan sille venyttelylle.

Toiveikkaana uuteen vuoteen.

Joulun ajan treenejä, koirajuttuja ja syöpämietintää

Elämä on muuttunut vuodessa paljon.. Muistelin viime joulua, kun kotona oli kaiken kaikkiaan seitsemän lemmikkiä. Entisen koulukaverini koira Alma (joka oli ollut hoidossa koko vuoden 2013), neljä kissaa sekä Kuti ja Luto. Nekku-kissa ja Luto-koira ovat nyt poissa lopullisesti, enkä ole Almaakaan nähnyt enää vuoteen (päihteitä käyttänyt kaveri pisti välit poikki, kun tein -muistaakseni kolmannen kerran- lastensuojeluilmoituksen hänen perheestään; ihan omalla nimellä toki ja kerroin siitä myös hänelle). Kovasti ikävöin kaikkia poissaolevia :(. Näin muuten n. 1-2 viikkoa ennen Luton kuolemaa unta, että Kuti liukastui rantapenkereellä, ajautui Vantaanjoen virran vietäväksi ja menehtyi. Nyt jos olisin joku semijulkkis, iltapäivälehden viihdesivuilla olisi otsikko kuinka "Eikku näki enneunen koiransa kuolemasta" (väärä koira, mutta sehän ei klikkejä vähentäisi).

Evirasta oli soitettu isälle ruumiinavaustuloksia, ja paperitkin ovat jo tulleet (mutta en ole vielä nähnyt). Isä kertoi tutkijan sanoneen, että "syöpä oli ollut todella aggressiivinen ja levinnyt nopeasti koko koiraan". Odotan nyt vielä papereita nähtäväksi, että mitä tuo lääketieteellisessä mielessä tarkoittaa, mutta niin karmivalta kuin se kuulostaakin, niin tavallaan myös helpottaa ajatella, että lopetus oli ainoa vaihtoehto. Kauheasti vaan ajatukset pyörivät syövässä ja siinä pelossa, että joku nykyisistä tai mahdollisesti tulevista lemmikeistä sen saa. Google johdatti minut hiljattain lukemaan Strictly Style-blogin tekstiä siitä, kuinka bloggari menetti keväällä rottweilerinsa osteosarkoomaan (luusyöpään) ja sekin on kyllä lähes aina toivoton sairaus. Kutin vatsaa tulee näpelöityä päivittäin, ja kaikki pahkurat ja patit mietityttävät. Ohutneulanäytteestä ei ole välttämättä mitään hyötyä, kun se voi osua terveeseen kudokseen. Se Kutilta poistettu kasvainkin oli todella pieni, eikä alustavissa tutkimuksissa oltu löydetty mitään pahanlaatuisuuteen viittavaa. Vasta aivan viimeisissä analyyseissa sieltä löytyi adenokarsinooma.

Tälle joululle sain hoitoon toisen kaverin kaksi koiraa, kun omistajat itse lähtivät pariksi yöksi reissuun. Nuori portugalinvesikoira-uros ja vanha sekarotuinen narttu, jossa on puolet dalmatiankoiraa ja puolet bokseria. Molemmat aivan hurmaavia luonteiltaan, kilttejä ja hiljaisia. Arvelutti, että Kuti ei tulisi niiden kanssa toimeen, mutta tehtiin niin, että Kuti oli siskollani kun koirat tulivat tänne. Sitten lähdin hakemaan sitä lenkille ja Janne tuli kaverin koirien kanssa vastaan. Nähtiin puolueettomalla maaperällä ja pienten alkuärinöiden (Kuti lähinnä) jälkeen koirat mennä pöhisivät eteenpäin iloisesti. Kuti jopa innostui leikkimään tuon nuoren uroksen kanssa ihan kunnolla <3. Haastoi sitä jatkuvasti ja kirmaili sen vierellä kuin nuori tyttönen. Paras joululahja minulle on nähdä vanha muori noin terhakkana ja iloisena :). Nyt kaikki kolme ottavat päivätorkkuja ja lattialla lojuu koiranvonkaleita siellä täällä.

Tiri

Raki

Tällä viikolla palasin treenien pariin. Viikonloppuna sitä jo suunnittelin ja olin molempina päivinä menossa, mutta en vain jaksanut / saanut aikaiseksi. Maanantaina aamulla sitten lähdin Elixialle tekemään selkä-hauis -treeniä ja tietysti jouduin taas kohtaamaan kaikki viimeksi kun olin täällä, Luto oli vielä elossa -ajatukset. Voimatasotkin olivat pikkuisen parissa viikossa laskeneet ja olo oli heikko. Hyvin vähän oli Elixialla mitään muutoksia tapahtunut. Samat laitteet ja hanat olivat rikki kuin keväälläkin :P. Oli jotain pieniä hankintoja tehty, uusia köysiä taljaan ja T-kulmasoutupaikka ainakin. Jotenkin en saanut sitä itselläni pelittämään, ja nyt kun katsoin tutorialia Youtubesta, niin olen ollut aivan väärässä kulmassakin. Vähän on tekniikoissa hakemista heti, kun vaihtuu suorituspaikka. Amatöörejähän tässä vielä ollaankin. Tein sitten kulmasoutua ihan tavalliseen tapaan tangolla. En tajua, miksen siitä hiffannut oikeaa suoritusasentoa tuohon T-kulmaan.

Se tuolla on tietty mukavaa, että nyt näkee ihan kilomäärät, millä toistoja tulee tehtyä taljaliikkeissä. Luulin kiskovani ylätaljasta enemmänkin, mutta pah. Puhtaasti mentiin 35-37 kilolla, plääh. Joskus keväällä tein neljänkympin paremmalla puolellakin leveällä otteella, mutta taisi silloin olla jonkun verran heilumista? En enää muista.. Nyt siis teen kapealla otteella V-kahvalla.

Eilen tiistaina kävin tekemässä jalkatreenin. Tarkoitus oli käynnistää se reidenkoukistuksia laitteessa tehden, mutta laite oli rikki. Vähän harmitti, mutta toisaalta tykkään tehdä koukistusta muutenkin makuulla, enkä istuen, joten harmitus meni nopsaan ohi. Niinpä tein sitten kolme kappaletta kolmenkympin sarjoja pallolla takareisiä rullaten. Sen päälle kokeilin vielä tehdä yhden jalan mavea kahvakuulalla, mutta en löydä siinä oikein sopivaa asentoa ja hermot menee. Lisäksi tein mm. askelkyykkyä smithissä, prässiä ja  sumokyykkyä. Tuosta Elixian prässistä tykkään kyllä, en osaa sanoa miksi. Se Ryhdin prässi on vähän turhan askeettinen minun makuuni, mutta kyllä se asiansa ajaa. Saattaa kuitenkin olla, että seuraavan jalkatreenin teen Ryhdillä.

Tänään tein viimein olkapää-ojentaja-rinta -treenin. Edellisestä treenistä olikin jo ihan liikaa aikaa, treenipäivyrin mukaan 29.11.! Sen jälkeen olen tehnyt kahtena viikkona vaan selkä-hauis -treenin ja jalkatreenin. Joulukuun ekalla viikolla oli näemmä tullut tehtyä aerobinen intervallitreeni ja ollut vähän nihkeä treenifiilis (oli työmatkaa yms.) ja tokalla viikolla sitten kuoli koira. Ja sen jälkeen kertyi kaksi viikkoa täysin taukoa treeneistä.

Olkapäille tuli tehtyä neljä eri liikettä; pystypunnerrusta, face pullia taljassa, yhden käden viparia kylkimakuulla ja koko treenin loppuun Ida Jeminan vipari-comboa, kolmen kilon painoilla :P. Rintalihaksille tein vain ristikkäistaljaa ja ojentajille ranskalaista punnerrusta mutkatangolla sekä rutistusta taljassa. Tein yhden vuorosarjan (face pull + ojentajarutistus), ja vipari-combossa pidin yli minuutin pituiset sarjatauot, kun olkapäitä poltti niin älyttömästi.

Takapiha 24.12.2014

Huomenna Elixia on kiinni, ja vaikka Ryhdille kyllä pääsisin treenaamaan, niin pidän lepopäivän kolmen perättäisen treenin päälle. Venyttelen ja ulkoilen koirien kanssa. Aamulenkki tulee varmaan tehtyä tuon nuorukaisen kanssa erikseen, ja mummelit pääsevät sitten kun jaksavat kammeta itsensä ylös patjalta.

Outoa oli kyllä taas treenata salilla siten, että siellä on muita ihmisiä. Vähän ne muut jopa tuppasivat häiritsemään keskittymistä. Piti oikeasti orientoitua siihen, että nyt en treenaakaan yksin. Mutta tänään jopa jo vähän pidin siitä, että muita oli siellä. Ainakin niin kauan, kuin pysyivät kauempana minusta :). Sellaista taustahälinää oli vaihteeksi ihan kiva kuulla. Hiljaisuus on joskus tuolla Ryhdillä niin korviinpistävää.

Meillä joulu menee aika matalalla profiililla. Ei olla vielä syöty varsinaista päivällistä. Aamulla söin riisipuuroa, joka on tehty kauramaitoon. Päivällisellä on luvassa peruna-persiljasosetta ja tofu-pähkinämureketta. Mutta viime viikonlopun Kouvolan reissulta toin tuomisina porkkanalaatikkoa ja punajuuri-tofu-ananaslaatikkoa.

Miehen äiti kokeilee meille aina kaikkia vegaanireseptejä ja jättää nykyisin itsekin lihat ja kalat syömättä meidän aikana, ja syö tyytyväisenä kasvisruokia. Nuo laatikot olivat molemmat tosi hyviä, vaikka en ole juuri joululaatikoista perustanut. Lanttulaatikkoa tai imellettyä perunalaatikkoa en suostu edelleenkään syömään. Pipareita ei leivottu, mutta tähtitorttuja kyllä, ja glögin kanssa ne ovat hyviä. Huomenna tai ylihuomenna tehdään karjalanpiirakoita, joista on fitness todella kaukana.

Rauhallista joulun aikaa kaikille.

Fake it til you make it

Kymmenen päivää on kulunut Luto-koiran kuolemasta ja ikävä on valtava. Rakas kaahottajani riistettiin tästä maailmasta kyllä aivan liian aikaisin. Viime viikko meni joten kuten räpiköiden. Suru vie kaiken ruokahalun, koska kurkkuun vain kasvaa joku möykky, joka blokkaa halun syödä. Söin koko viikkona varmaan sen verran, mitä pitäisi syödä päivässä. Maha kaiversi tiensä selkärankaan kiinni ja ahdistus oli rinnassa painava ja kipeä. Teki itsekin mieli kuolla, jotta se kipu katoaisi. Työkaverit ja läheiset ovat halanneet ja olleet empaattisia, työnohjaajakin halasi ja kissojen eläinlääkäri myös. Koko viikon vain mietin, että olisin halunnut tietää koiran voinnista aiemmin, olla läsnä sen luona ja entä olisinko voinut jotain tehdä? Isä teki parhaansa, mutta kun en ole ollut näkemässä, olisiko vielä kuitenkin voinut jotain tehdä. Tällaisia ajatuksia pyöri päässä. Itku tulee vieläkin joka päivä, mutta nyt se on enemmänkin vain ikävää, ei enää epätoivoa ja tuskaa.

Käänne tapahtui viikonloppuna, kun lueskelin koirien pernakasvaimista. Sairastuneiden koirien kohtalo on aika synkkä. Kasvaimet ovat usein hyvin aggressiivisia, leviävät nopeasti, ja tosiaan monesti jopa vain 1-2 viikossa terveenä pidetty koira on vainaa. Leikkauspöydälle kuolee moni, tai sitten jälkikäteen komplikaatioihin. Kissojemme eläinlääkäri kertoi vielä, että pernakasvaimet ovat usein sekundäärejä, eli etäpesäkkeitä ja varsinainen pääpirulainen onkin sydämessä. Ihana ihminen, oikeasti. Minua nimittäin lohduttavat järkisyyt, ei mitkään "nyt se on vihreämmillä niityillä juoksentelemassa" - lässytykset. Vitut! Sen olisi kuulunut olla minun kanssa juoksentelemassa :(.

Koska Lutolla oli vakava trombosytopenia, eli veri ei hyytynyt normaalisti, se olisi tarvinnut leikkauksessa todella paljon verta, ja ennuste oli silti erittäin huono. Ei haluttu, että se kärsii enempää. Luin pernakasvainleikkauksen läpikäyneestä koirasta, joka oli kuollut kuuden päivän päästä leikkauksesta. Mietin, että olo olisi paljon kamalampi nyt, jos Luto olisi leikattu, ja sitten se olisi kärsinyt kuusi päivää leikkauskipuja, ollut toipilaana ja sitten kuitenkin menehtynyt. Monet ovat selvinneet pernakasvaimesta siksi, että kasvain on huomattu sattumalta ajoissa jonkun toisen tutkimuksen tai operaation yhteydessä. 

Luto lähti Eviraan avattavaksi, ja odotellaan vielä tuloksia. Koiran tuhkat tulivatkin jo, ja isä hautaa ne pihaansa. Vakuutuksestakin tuli korvaus. Tuntui jotenkin kylmältä, vaikka tietysti ne menevät kaikki noiden eläinlääkärikustannusten kattamiseen (ja takkiin tuli silti toista tonnia), joten ihan tarpeeseen korvaus on. Mutta kuitenkin riipaiseva olo.

Kävin siis Viiru-kissan kanssa lääkärissä, aika hammashoitoon oli varattu jo kuukausi sitten. Viiru on onneksi noin muuten terve, 14,5-vuotiaaksi kissaksi sillä on hyvät veriarvot. Ainoa vaan, että se on tosi stressiherkkä. Nyt kun Luto kuoli, ja olen ollut poissa tolaltani, Viiru alkoi taas stressata ja pissailla yli laatikon. Onneksi se tekee sitä siis vain tuolla kylpyhuoneessa, missä on hiekkalaatikot, joten ne saa helposti pestyä pois. Juttelin siitäkin eläinlääkärin kanssa ja hän sanoi, että olen ihan oikeilla jäljillä teoriani (= Viiru huolestuu minun stressistäni) kanssa, ja tietää joidenkin kissojen olevan sellaisia omistajiensa mielialojen puntareita.

Lääkäri kirjoitti Viirulle reseptin mielialalääkkeeseen, jota voisin kuulemma kokeilla. Uusi vuosi on tulossa ja Viiru on perinteisesti viettänyt sen sängyn alla. Parina viime vuonna tosin ollaan soiteltu rokkia sen verran kovaa, että pahin pauke katoaa sillä. Mutta se on enimmäkseen helpottanut vain koirien oloa, ja Viiru on rekisteröinyt jokaikisen paukauksen. Ehkä tuolla lääkkeellä voisi helpottaa sen elämää. Ei se siis mitään selviytymistaistelua päivästä toiseen ole. Enimmäkseen se ottaa todella lunkisti. Mutta aina välillä on näitä raskaita aikoja, ja se ottaa pulttia kahdelle muulle kissallemme. Ei mitään varsinaisia tappeluja, mutta kiukkuista maukumista ja murinaa.

Viime viikolla halusin mennä töihin, siellä oli helpompi olla kuin kotona. Kotona kaikki muistuttaa koirasta. Minulla on aiempienkin lemmikkien kuollessa ollut tämä sama riesa: jokainen esine muistuttaa koiran olemassaolosta ja kuolemasta. Siis ihan jokainen, teepannusta lähtien. "Tätä kuppia kun viimeksi käytin, Luto oli vielä elossa." "Tätä teetä kun viimeksi join, koira oli vielä elossa." "Viimeksi kun tyhjensin biojätteet, Luto oli vielä elossa." Ihan oikeasti, se saa jo tragikoomisia piirteitä.

Lueskelin netistä kaikenlaisia pet loss-sivustoja ja yritin aktiivisesti helpottaa oloani, sillä se on ollut jotain aivan kamalaa. Tuntui siltä, että pelkkä ajan kuluminen ei nyt riitä, koska menetys tuli niin äkkiä. Pakotin itseni välillä syömään jotain edes pientä, jotta ei tulisi fyysisesti vielä pahempi olo. Yritin pitää mielessäni, että jos pakotan itseni elämään normaalia elämää, niin se sujuu koko ajan vähitellen helpommin. Fake it til you make it. Vaikka synkimmillä hetkillä olikin sellainen olo, että haluan kuolla, jotta kipu helpottuu, niin ei minulla mitään itsetuhoisia ajatuksia varsinaisesti ollut.

Luin, että surutyötä tehdessä olisi hyvä muistaa niitä kaikkia asioita, joilla lemmikki teki minut iloiseksi. Aluksi vastustelin ja olin sitä mieltä, että MÄ EN PYSTY NYT SIIHEN!! Että ei ole vielä oikea aika muistella mitään iloista. Ja olen/olin mustasukkainen surustani: minä päätän, milloin koiraa saa muistella haikean iloisesti. Onneksi lähipiiri on ilmeisen hyvin vaistonnut ajatukseni, eikä ole vielä ottanut puheeksi "se oli niin hassu kun teki sitätätätota". Tai sitten muutkin ovat vähän riekaleina. Luto oli niin monelle tärkeä ja läheinen. Pikkuveljeni asui kotona kuusi vuotta sitten, kun pennut (2 kpl) syntyivät, ja Luto vietti ensimmäiset kuukaudet hänen kainalossaan turvassa. Se oli vähän sellainen syntymässään säikähtänyt tapaus; arka, mutta sen kanssa pärjäsi. Pikkusisko oli myös sinä kesänä (pennut syntyivät 7.5.) paljon pentujen kanssa tekemisissä ja päätyi lopulta ottamaan toisen niistä itselleen. Hertta-sisko paikkaa nyt osittain veljensä jättämää aukkoa, on niillä kuitenkin paljon samoja eleitä, piirteitä ja tapoja.

Nyt olen pahimman itkukohtauksen yllättäessä antanut itkun tulla ja sitten yrittänyt vähän muistella niitä Luton piirteitä, jotka saivat minut iloiseksi. Kyllä se vähän helpottaa, ehkä. Ja kuten muidenkin kuolleiden lemmikkieni kanssa, kuvittelen Luton myös tuohon olkapäälleni, niin se on aina mukana. Alkaa hartioilla olla jo tungosta, kun tämä oli nyt neljäs, jonka menetin kahdeksan vuoden sisällä. Haluaisin edelleen koiran ja olen vähän katsellut kotia etsiviä, mutta viime aikoina on mielessä vilahtanut, että olenko oikea ihminen edes omistamaan mitään lemmikkejä, kun niistä luopuminen ottaa näin koville. Kun pitäisihän se voida hyväksyä, että ne elävät joka tapauksessa lyhyemmän aikaa kuin me. Enkä edes haluaisi sellaista, että kuolisin itse ensin, ja ne jäisivät kaipaamaan Hachikon lailla. Ja mitä jos joskus joku tuleva lemmikkini kuolee vielä karmeammalla tavalla? Yhden koiralenkki-tuttuni koira hukkui jäihin, ja hän näki sen, mutta ei voinut mitään asialle. Miten tuollaisesta voi päästä yli?

Aktiivisesti en nyt koiraa etsi, vaan luotan siihen että kotia etsivä tulee kohdalle, jos on tullakseen. Nyt minulla on täällä seuranani Kuti, joka on siis Luton ja Hertan emo. Kuti täyttää maaliskuussa 12 vuotta, ja on nyt vanhuuttaan yhä enemmän vain sellainen mukavuudenhaluinen köpöttelijä; ei tosiaankaan mikään himolenkkeilijän bestis. Olen kai aiemmin puhunut täällä blogissa näistä isän ja minun koirista vain "mammakoirana" ja "juniorina". Kuti tuli reilu 10 vuotta sitten Virosta Rakveren koiratarhalta, olin sitä isän kanssa hakemassa, ja se oli niin terhakka ja reipas pieni koira silloin, rakasti juoksemista ja oli täynnä energiaa.

Sitten isä tosiaan sai 2008 alkuvuonna silloisen naapurinsa kanssa "hyvän" ajatuksen pennuttaa Kuti ("kato sulla on toi uros ja meillä tää narttu, niin.."). Olin silloin aivan raivona, enkä halunnut olla missään tekemisissä niin tyhmän idean kanssa. Pelkäsin, että pentuja tulee tyyliin 10, niille ei löydy koteja ja isä ei hoida niitä kunnolla. Ja pahimmassa tapauksessa Kuti vielä menehtyy synnytykseen tai jotain. Mutta pentuja tuli vain kaksi ja kaikki meni hyvin, kun molemmat koirat saivat kodin perhepiiristä. Lopulta sitten monien vaiheiden kautta Luto ja Kuti päätyivät minulle yhteisomistukseen isän kanssa. Luto rakasti juoksemista ja lenkille lähtöä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Se oli väsymätön pinkoja. Kuti nyt on jo iäkäs, sillä on vähän nivelrikkoakin, joten ei sitä voisi muutenkaan juoksuttaa. Mutta sille optimaalinen lenkkeilyaika on joskus aamukymmenestä eteenpäin, mieluiten vapaana joenrantapenkereitä tarkasti tutkien. Toissa-aamuna yritin viedä sitä kuudelta lenkille, niin se pisti kolme kertaa jarrut pohjaan takapihalla, kun satoi aika rankasti. Lopulta neuvottelin sen kanssa, että kunhan käy edes kerran pissillä, niin käännytään takaisin sisään. Ja sen sata metriä se sitten kotiin päin kyllä käveli tosi rivakasti.

Treenaamista en ole jaksanut edes ajatella. Aina välillä kun treenit ovat käyneet mielessä, on tuntunut jotenkin väärältä ja pinnalliseltakin. Sitä miettii, että miten ihmeessä se hauiksen koko tai kropan ulkomuoto onkin joskus voinut tuntua niin tärkeältä ja seurattavalta asialta. Kaikenlaiset belfiet ja posekuvat blogeissa ovat vaan nyt aiheuttaneet inhonväreitä. Synkkänä ajattelen, että en enää ikinä tuhlaa aikaani mihinkään turhanpäiväiseen ja pinnalliseen.

Palaan treenien pariin, kunhan aika tuntuu sopivalta ja on energiaa. Nyt on vasta pikkuhiljaa tämän viikon puolella saanut syötyä normaaleja ruoka-annoksia välillä, niin turhaan sinne salille menee mieltään pahoittamaan lisää. Niin joo, ja se ensi kevään Tukholman Tough Viking -kisakin jää nyt osaltani väliin. Koko ajan on mieli hannannut hieman sitä vastaan ja olen suoraan sanottuna pelännyt, että rikon itseni joko harjoitellessa tai itse kisassa. Olen jotenkin niin paskoista palasista kasattu, että joku amerikkalaisen jalkapalloilijan runnoma taklaus veisi minut varmaan pariksi vuodeksi pois treenien parista kokonaan.

Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että kun luki noita pet loss-sivustoja, niin jotenkin havahduin siihen, kuinka hirvittävän voimakkaasti ihmiset surevat kuolleita lemmikkejään. Se rakkaus niitä kohtaan on vain niin suurta. Monet surevat jopa enemmän kuin vaikkapa omien vanhempiensa kuolemaa. Joku kirjoitti, että se on luonnollista, isä oli jo iäkäs ja ollut sairaalassa moneen otteeseen. Mutta vaikka lemmikkikin olisi iäkäs ja sairastellut ennen kuolemaansa, niin sen kuolemasta toipuminen ottaa koville. Siksi se nyt mietityttääkin, että jaksaako tähän enää lähteä. Vielä on Kutin lisäksi muutama vanha kissa, joiden aika tulee väistämättä joskus.

Äkillinen suru

Bloggaan ensimmäistä kertaa puhelimella. Tulin vain kertomaan, että koiran vointi meni huonompaan suuntaan ja se tutkittiin Hattulan eläinsairaala Univetissä kauttaaltaan. Matkustin sinne varhain aamulla junalla ja taksilla. Minut nähdessään koira nousi seisomaan ja heilutti hiljaa häntää hetken, ennen kuin kävi takaisin makuulle.

Pernassa oli useita kasvaimia, munuais- ja maksa-arvot koholla, ei voitu poissulkea etäpesäkkeitä sydämessäkään ja vielä lisäksi veren hyytymistekijä koholla, niin leikkaus olisi ollut hurjan suuri riski, ja ennuste huono. Koira ei ollut vuorokauden tehohoidon aikana piristynyt yhtään.

Jos se olisi selvinnyt leikkauksesta, niin kotona olisi vielä voinut tietysti tulla komplikaatioita ja pahimmassa tapauksessa koira olisi vuotanut kuiviin. Isä päätti, ettei koiraa lähdetä leikkaamaan. Istuin Luton vieressä häkissä, pää sylissäni se nukkui pois. Kerroin sille, että rakastan sitä, ja Janne (mies) rakastaa ja sisko ja luettelin kaikki läheiset koirat ja kissat nimillä. Se kuunteli selvästi, mutta oli niin kovin uupunut :(.

Alle viikossa terve ja elinvoimainen 6,5- vuotias koira romahti, en pysty käsittelemään tätä ollenkaan.

Luto 7.5.2008 - 9.12.2014

Kun ei jaksaisi syödä eikä ajatella syömistä

Onneksi ei ole mitään tulevaisuuteen näkemiskykyä, koska viime sunnuntaina olisin suhtautunut tosi nihkeästi aloittamaan tämän viikon, jos olisin nähnyt, millainen se tulee olemaan. Liikaa pimeyttä, latteutta ja huonoja uutisia, ja vain jotain yksittäisiä valonpilkahduksia siellä täällä. Koirat ovat isän luona, ja nuorempi niistä oli torstaina sairastunut. Lääkäri arveli sen syöneen pihalta jotain, mahdollisesti myrkyllistä. Maksa-arvot olivat koholla, korkea kuume, keuhkoissa tiiviyttä. Se sai kaksi voimakasta antibioottikuuria, ja nesteytystä klinikalla. Nyt illalla juttelin isän kanssa, niin iltapäivästä tänään oli tapahtunut käänne parempaan. Ehdin jo olla ihan huolesta harmaa, ja kuulin tästä siis vasta eilen. Isäkin oli kai odottanut, että menee parempaan suuntaan, ennen kuin ilmoittelee minulle, mrr.. Olin jo ottamassa Onnibussia Forssaan, mutta nyt kun koira oli alkanut jo itse syömään, niin ehkä maltan vielä.

Maanantain starttasin selkätreenillä ja se oli kyllä hyvä, jopa erinomainen. Selkä on ollut aina haasteellinen treenata, vaikea löytää tuntumaa ja hauikset väsyvät, ja vain harvoin on selkä ollut kipeänä / tuntunut treenaltulta jälkikäteen. Siirsin ylätaljan ensimmäisen liikkeen paikalta pois ja tein t-kulmasoutua kapealla otteella. Sen jälkeen yhden käden kulmasoutua ja sitten vasta ylätaljaa, ja sekin kapealla v-kahvalla. Kapea ote tuntui olevan jonkinlainen avain siihen tuntuman löytämiseen. Viimeisenä selkäliikkeenä tein ns. hiihtoliikettä, jonka bongasin täältä. Noiden neljän liikkeen jälkeen on selkälihakset tuntuneet hyvin treenatuilta. Loppuun sitten vielä pari hauisliikettä, ja tuonne treenin loppupuolen liikkeiden väliin olen ripotellut lankkua, vuorikiipeilyä ja vatsarutistuksia.

Tiistaina treenasin jalat, ja olen nyt jonkun aikaa aloittanut jalkatreenit takareisiliikkeillä, koska ne vaan laahavat niin paljon jäljessä. Ensin koukistuksia laitteessa ja sitten ham raisea lattialla. Muuten menee sitten aika peruskaavalla; askelkyykkyä, prässiä jne. Tiistai oli huono päivä jalkatreenille, kun oli palaveria toisensa perään ja syömisten ajoittaminen oli hankalaa. Niinpä inhottava päänsärky alkoi taas iltapäivällä hiipiä, mutta onnistuin taltuttamaan sen ajoissa.

Tässä liikkeessä riittää treenattavaa loppuelämäksi..

Keskiviikkona oli lepopäivä, sillä olin työmatkalla Tallinnassa, ja nyt tulevan viikon keskiviikkona on onneksi viimeinen reissu tänä vuonna. Aika kuluttavia nuo päivät, kun lähdetään aikaisin aamulla ja ruokailupuoli on heikkoa. Omia energiapatukoita olen kantanut mukana, joskin hiilarin saanti ei näillä reissuilla ole se suurin ongelma.. Tämä oli taas näitä viikkoja, kun olisin toivonut voivani kuitata ruokailut vaan jollain pillereillä, joissa olisi kaikki tarvittava.

Torstaina ei huvittanut salitreeni, enkä olisi töiden vuoksi ehtinytkään aamulla kunnon treeniä tehdä, joten kävin vain tekemässä nopean intervallitreenin kuntopyörällä pitkästä aikaa. Olisiko ollut elokuussa edellinen? Huh, miten aerobinen kuntoni on laskenut kuin lehmän häntä, ihan hirveä puuskutus ja kiukulla tein vedot läpi. Nyt pyrin tekemään 1-2 aerobista treeniä viikkoon, jotta ei ihan rapistuisi se puoli.

Perjantaina oli joku ihmeellinen eijaksahuvitapystykiinnosta -fiilis. En mennyt salille ja töistäkin lähdin jo aikaisin pois. Mies oli puolestaan Tallinnassa työmatkalla silloin, ja tuli vasta myöhään illalla kotiin.

Lauantaina tein ikään kuin aerobisen treenin, kun kävin siivoamassa kuntosalin. Tuo on siis yhdistyksen ylläpitämä sali, ja jäsenet ovat vastuussa sen siisteydestä. Minulle ei ole vielä kertaakaan merkitty siivousvuoroa, joten reippaana tyttönä rustasin itse nimeni listaan itsenäisyyspäivälle ja siellä sitten aamukahdeksalta olin ja tutkin siivousohjeita. Ensin imuri käteen ja reilu puoli tuntia meni, kun olin sen imuroinut. Sitten oli aika pestä lattiat. Salilla ei ole omaa vesipistettä, eli ämpärit käteen ja tie vei parkkihallin toisella puolella sijaitseviin sosiaalitiloihin, jotka sijaitsivat useamman (lukitun) oven takana. Sieltä kannoin kaksi ämpärillistä vettä, truuttasin niihin pesuaineet ja aloin luuttuamaan lattioita. Ohje oli, että toinen ämpärillinen menee puoleen väliin salia, ja toinen puolivälistä loppuun. Ja kyllähän sen ensimmäisen ämpärin vesi olikin aika mustaa puoliväliin saavuttaessa.

Toinen reilu puoli tuntia meni lattioita pestessä, mutta olipas kiva katsoa puhdasta salia sen jälkeen, kun mustat muovimatot lattioilla kiiltelivät. Kieltämättä kävi välillä ajatus mielessä, että voisihan sitä salista enemmän maksaa, jos sitä ei tarvitsisi itse siivota. Mutta tuollakin jäseniä on sen verran, että jos jokainen sen oman siivousvuoronsa hoitaisi, niin se nakki napsahtaisi ehkä kerran vuodessa. Ei siis paha. Ja tykkään kyllä tuosta kellarisalin fiiliksestä, jotenkin sellainen rento ja salliva. Tuntuu, että nuo ketjusalit ovat täynnä kieltoja ja ohjeita; kirjoitettuja ja kirjoittamattomia. Ethän tee sitä, tätä ja tuota ja nipotinipoti. Tuolla ainoat säännöt ovat suurinpiirtein että painot paikoilleen, älä nojaa peiliin, äläkä käytä nyrkkiä sammuttaessasi valoja :D.

Tänään sunnuntaina kävin sitten tekemässä viikon kolmannen salitreenin, ja tein uudelleen selkä&hauis-treenin. Korkkasin ikään kuin ensi viikon päivää etuajassa. Ihanteellinen treenisyklitys mulla menee tällä hetkellä seuraavasti: selkä&hauis - jalat - olkapäät & rinta/ojentaja. Kolme päivää putkeen ja lepo. Joten koska keskiviikkona on työmatka, niin ehdin saada nämä kolme treeniä sen alta pois.

Aamun salitreenin jälkeen vein siskon koirat lenkille, ja kun olin saanut aamiaisen syötyä, nukahdin nojatuoliin. Heräsin siihen, että mies paistoi lounaaksi pinaattilättyjä, ja voi veljet niistä tuli hyviä. Puolukkahillon kanssa natustelin ne pelkältään ja pyysin tekemään toisen satsin huomenna töihin lounaaksi. Noissa on pinaatin lisäksi kaurahiutaleita ja soijarouhetta. Voisin syödä niitä koko ensi viikon!

Heidi kirjoitteli taannoin siitä, ettei jaksaisi nyt olla plussakaloreilla. En ole seurannut omaa energiansaantiani aikoihin, mutta fiilisten perusteella kuvittelisin, että olen viikot aika lievästi miinuksella, ja viikonloppuisin kun lauantaina tai sunnuntaina on herkkupäivä, niin viikko heilahtaa tasapainoon. Punnitsin itseni tällä viikolla pitkästä aikaa ja painoa oli 54 kg. Ja kun olen käynyt tänä vuonna silloin tällöin puntarissa, paino on heilunut 53-54 kilon välillä. Joten siitäkin kertoisi se, että energiansaanti on aika lailla tasapainossa. Siksi ei salillakaan mitään ihmeellisempää kehitystä tule, kun en jaksaisi syödä (puhtaasti) niin paljon kuin pitäisi. Varmaan siis oikeasti pitäisi vetää se +500 kcal päivässä lisää, että alkaisi mitään oikeaa lihaskasvua näkyä niin peilissä kuin puntarissakin. Ja silloin kun koirat ovat täällä, niin varmaan toiset +500 siihen vielä lisää.

Ajattelin vuoden loppuun mennessä yrittää syklittää ensi kevään tavoitteet. Tyyliin tammi-maaliskuu plussalla ja kunnolla treeniä, ja jos sitten huhti-toukokuun kiristelisi, kun on jo valoisampaa ja energiaa alkaa olla enemmän. En ajatellut edelleenkään mitään sikabulkkia, mutta yrittäisin laskeskella, että olen koko ajan kuitenkin plussan puolella energiansaannissa. Toukokuun alussa on se Tough Viking -kisa Tukholmassa, joten sitäkin pitää vähän miettiä tässä ajoituksessa. Siellä pitää kuitenkin juosta se 12 kilometriä, joten olisi hyvä olla energiaa, mutta ei mikään talipallo. Vaikeita juttuja nämä, ja ehkä tosiaan otan yhteyttä johonkin valmennustahoon (sitä Athleticaa olin miettinyt), jotta en itse sörssi kevään treenejä poukkoilemalla päätöksestä toiseen.