Fake it til you make it

Kymmenen päivää on kulunut Luto-koiran kuolemasta ja ikävä on valtava. Rakas kaahottajani riistettiin tästä maailmasta kyllä aivan liian aikaisin. Viime viikko meni joten kuten räpiköiden. Suru vie kaiken ruokahalun, koska kurkkuun vain kasvaa joku möykky, joka blokkaa halun syödä. Söin koko viikkona varmaan sen verran, mitä pitäisi syödä päivässä. Maha kaiversi tiensä selkärankaan kiinni ja ahdistus oli rinnassa painava ja kipeä. Teki itsekin mieli kuolla, jotta se kipu katoaisi. Työkaverit ja läheiset ovat halanneet ja olleet empaattisia, työnohjaajakin halasi ja kissojen eläinlääkäri myös. Koko viikon vain mietin, että olisin halunnut tietää koiran voinnista aiemmin, olla läsnä sen luona ja entä olisinko voinut jotain tehdä? Isä teki parhaansa, mutta kun en ole ollut näkemässä, olisiko vielä kuitenkin voinut jotain tehdä. Tällaisia ajatuksia pyöri päässä. Itku tulee vieläkin joka päivä, mutta nyt se on enemmänkin vain ikävää, ei enää epätoivoa ja tuskaa.

Käänne tapahtui viikonloppuna, kun lueskelin koirien pernakasvaimista. Sairastuneiden koirien kohtalo on aika synkkä. Kasvaimet ovat usein hyvin aggressiivisia, leviävät nopeasti, ja tosiaan monesti jopa vain 1-2 viikossa terveenä pidetty koira on vainaa. Leikkauspöydälle kuolee moni, tai sitten jälkikäteen komplikaatioihin. Kissojemme eläinlääkäri kertoi vielä, että pernakasvaimet ovat usein sekundäärejä, eli etäpesäkkeitä ja varsinainen pääpirulainen onkin sydämessä. Ihana ihminen, oikeasti. Minua nimittäin lohduttavat järkisyyt, ei mitkään "nyt se on vihreämmillä niityillä juoksentelemassa" - lässytykset. Vitut! Sen olisi kuulunut olla minun kanssa juoksentelemassa :(.

Koska Lutolla oli vakava trombosytopenia, eli veri ei hyytynyt normaalisti, se olisi tarvinnut leikkauksessa todella paljon verta, ja ennuste oli silti erittäin huono. Ei haluttu, että se kärsii enempää. Luin pernakasvainleikkauksen läpikäyneestä koirasta, joka oli kuollut kuuden päivän päästä leikkauksesta. Mietin, että olo olisi paljon kamalampi nyt, jos Luto olisi leikattu, ja sitten se olisi kärsinyt kuusi päivää leikkauskipuja, ollut toipilaana ja sitten kuitenkin menehtynyt. Monet ovat selvinneet pernakasvaimesta siksi, että kasvain on huomattu sattumalta ajoissa jonkun toisen tutkimuksen tai operaation yhteydessä. 

Luto lähti Eviraan avattavaksi, ja odotellaan vielä tuloksia. Koiran tuhkat tulivatkin jo, ja isä hautaa ne pihaansa. Vakuutuksestakin tuli korvaus. Tuntui jotenkin kylmältä, vaikka tietysti ne menevät kaikki noiden eläinlääkärikustannusten kattamiseen (ja takkiin tuli silti toista tonnia), joten ihan tarpeeseen korvaus on. Mutta kuitenkin riipaiseva olo.

Kävin siis Viiru-kissan kanssa lääkärissä, aika hammashoitoon oli varattu jo kuukausi sitten. Viiru on onneksi noin muuten terve, 14,5-vuotiaaksi kissaksi sillä on hyvät veriarvot. Ainoa vaan, että se on tosi stressiherkkä. Nyt kun Luto kuoli, ja olen ollut poissa tolaltani, Viiru alkoi taas stressata ja pissailla yli laatikon. Onneksi se tekee sitä siis vain tuolla kylpyhuoneessa, missä on hiekkalaatikot, joten ne saa helposti pestyä pois. Juttelin siitäkin eläinlääkärin kanssa ja hän sanoi, että olen ihan oikeilla jäljillä teoriani (= Viiru huolestuu minun stressistäni) kanssa, ja tietää joidenkin kissojen olevan sellaisia omistajiensa mielialojen puntareita.

Lääkäri kirjoitti Viirulle reseptin mielialalääkkeeseen, jota voisin kuulemma kokeilla. Uusi vuosi on tulossa ja Viiru on perinteisesti viettänyt sen sängyn alla. Parina viime vuonna tosin ollaan soiteltu rokkia sen verran kovaa, että pahin pauke katoaa sillä. Mutta se on enimmäkseen helpottanut vain koirien oloa, ja Viiru on rekisteröinyt jokaikisen paukauksen. Ehkä tuolla lääkkeellä voisi helpottaa sen elämää. Ei se siis mitään selviytymistaistelua päivästä toiseen ole. Enimmäkseen se ottaa todella lunkisti. Mutta aina välillä on näitä raskaita aikoja, ja se ottaa pulttia kahdelle muulle kissallemme. Ei mitään varsinaisia tappeluja, mutta kiukkuista maukumista ja murinaa.

Viime viikolla halusin mennä töihin, siellä oli helpompi olla kuin kotona. Kotona kaikki muistuttaa koirasta. Minulla on aiempienkin lemmikkien kuollessa ollut tämä sama riesa: jokainen esine muistuttaa koiran olemassaolosta ja kuolemasta. Siis ihan jokainen, teepannusta lähtien. "Tätä kuppia kun viimeksi käytin, Luto oli vielä elossa." "Tätä teetä kun viimeksi join, koira oli vielä elossa." "Viimeksi kun tyhjensin biojätteet, Luto oli vielä elossa." Ihan oikeasti, se saa jo tragikoomisia piirteitä.

Lueskelin netistä kaikenlaisia pet loss-sivustoja ja yritin aktiivisesti helpottaa oloani, sillä se on ollut jotain aivan kamalaa. Tuntui siltä, että pelkkä ajan kuluminen ei nyt riitä, koska menetys tuli niin äkkiä. Pakotin itseni välillä syömään jotain edes pientä, jotta ei tulisi fyysisesti vielä pahempi olo. Yritin pitää mielessäni, että jos pakotan itseni elämään normaalia elämää, niin se sujuu koko ajan vähitellen helpommin. Fake it til you make it. Vaikka synkimmillä hetkillä olikin sellainen olo, että haluan kuolla, jotta kipu helpottuu, niin ei minulla mitään itsetuhoisia ajatuksia varsinaisesti ollut.

Luin, että surutyötä tehdessä olisi hyvä muistaa niitä kaikkia asioita, joilla lemmikki teki minut iloiseksi. Aluksi vastustelin ja olin sitä mieltä, että MÄ EN PYSTY NYT SIIHEN!! Että ei ole vielä oikea aika muistella mitään iloista. Ja olen/olin mustasukkainen surustani: minä päätän, milloin koiraa saa muistella haikean iloisesti. Onneksi lähipiiri on ilmeisen hyvin vaistonnut ajatukseni, eikä ole vielä ottanut puheeksi "se oli niin hassu kun teki sitätätätota". Tai sitten muutkin ovat vähän riekaleina. Luto oli niin monelle tärkeä ja läheinen. Pikkuveljeni asui kotona kuusi vuotta sitten, kun pennut (2 kpl) syntyivät, ja Luto vietti ensimmäiset kuukaudet hänen kainalossaan turvassa. Se oli vähän sellainen syntymässään säikähtänyt tapaus; arka, mutta sen kanssa pärjäsi. Pikkusisko oli myös sinä kesänä (pennut syntyivät 7.5.) paljon pentujen kanssa tekemisissä ja päätyi lopulta ottamaan toisen niistä itselleen. Hertta-sisko paikkaa nyt osittain veljensä jättämää aukkoa, on niillä kuitenkin paljon samoja eleitä, piirteitä ja tapoja.

Nyt olen pahimman itkukohtauksen yllättäessä antanut itkun tulla ja sitten yrittänyt vähän muistella niitä Luton piirteitä, jotka saivat minut iloiseksi. Kyllä se vähän helpottaa, ehkä. Ja kuten muidenkin kuolleiden lemmikkieni kanssa, kuvittelen Luton myös tuohon olkapäälleni, niin se on aina mukana. Alkaa hartioilla olla jo tungosta, kun tämä oli nyt neljäs, jonka menetin kahdeksan vuoden sisällä. Haluaisin edelleen koiran ja olen vähän katsellut kotia etsiviä, mutta viime aikoina on mielessä vilahtanut, että olenko oikea ihminen edes omistamaan mitään lemmikkejä, kun niistä luopuminen ottaa näin koville. Kun pitäisihän se voida hyväksyä, että ne elävät joka tapauksessa lyhyemmän aikaa kuin me. Enkä edes haluaisi sellaista, että kuolisin itse ensin, ja ne jäisivät kaipaamaan Hachikon lailla. Ja mitä jos joskus joku tuleva lemmikkini kuolee vielä karmeammalla tavalla? Yhden koiralenkki-tuttuni koira hukkui jäihin, ja hän näki sen, mutta ei voinut mitään asialle. Miten tuollaisesta voi päästä yli?

Aktiivisesti en nyt koiraa etsi, vaan luotan siihen että kotia etsivä tulee kohdalle, jos on tullakseen. Nyt minulla on täällä seuranani Kuti, joka on siis Luton ja Hertan emo. Kuti täyttää maaliskuussa 12 vuotta, ja on nyt vanhuuttaan yhä enemmän vain sellainen mukavuudenhaluinen köpöttelijä; ei tosiaankaan mikään himolenkkeilijän bestis. Olen kai aiemmin puhunut täällä blogissa näistä isän ja minun koirista vain "mammakoirana" ja "juniorina". Kuti tuli reilu 10 vuotta sitten Virosta Rakveren koiratarhalta, olin sitä isän kanssa hakemassa, ja se oli niin terhakka ja reipas pieni koira silloin, rakasti juoksemista ja oli täynnä energiaa.

Sitten isä tosiaan sai 2008 alkuvuonna silloisen naapurinsa kanssa "hyvän" ajatuksen pennuttaa Kuti ("kato sulla on toi uros ja meillä tää narttu, niin.."). Olin silloin aivan raivona, enkä halunnut olla missään tekemisissä niin tyhmän idean kanssa. Pelkäsin, että pentuja tulee tyyliin 10, niille ei löydy koteja ja isä ei hoida niitä kunnolla. Ja pahimmassa tapauksessa Kuti vielä menehtyy synnytykseen tai jotain. Mutta pentuja tuli vain kaksi ja kaikki meni hyvin, kun molemmat koirat saivat kodin perhepiiristä. Lopulta sitten monien vaiheiden kautta Luto ja Kuti päätyivät minulle yhteisomistukseen isän kanssa. Luto rakasti juoksemista ja lenkille lähtöä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Se oli väsymätön pinkoja. Kuti nyt on jo iäkäs, sillä on vähän nivelrikkoakin, joten ei sitä voisi muutenkaan juoksuttaa. Mutta sille optimaalinen lenkkeilyaika on joskus aamukymmenestä eteenpäin, mieluiten vapaana joenrantapenkereitä tarkasti tutkien. Toissa-aamuna yritin viedä sitä kuudelta lenkille, niin se pisti kolme kertaa jarrut pohjaan takapihalla, kun satoi aika rankasti. Lopulta neuvottelin sen kanssa, että kunhan käy edes kerran pissillä, niin käännytään takaisin sisään. Ja sen sata metriä se sitten kotiin päin kyllä käveli tosi rivakasti.

Treenaamista en ole jaksanut edes ajatella. Aina välillä kun treenit ovat käyneet mielessä, on tuntunut jotenkin väärältä ja pinnalliseltakin. Sitä miettii, että miten ihmeessä se hauiksen koko tai kropan ulkomuoto onkin joskus voinut tuntua niin tärkeältä ja seurattavalta asialta. Kaikenlaiset belfiet ja posekuvat blogeissa ovat vaan nyt aiheuttaneet inhonväreitä. Synkkänä ajattelen, että en enää ikinä tuhlaa aikaani mihinkään turhanpäiväiseen ja pinnalliseen.

Palaan treenien pariin, kunhan aika tuntuu sopivalta ja on energiaa. Nyt on vasta pikkuhiljaa tämän viikon puolella saanut syötyä normaaleja ruoka-annoksia välillä, niin turhaan sinne salille menee mieltään pahoittamaan lisää. Niin joo, ja se ensi kevään Tukholman Tough Viking -kisakin jää nyt osaltani väliin. Koko ajan on mieli hannannut hieman sitä vastaan ja olen suoraan sanottuna pelännyt, että rikon itseni joko harjoitellessa tai itse kisassa. Olen jotenkin niin paskoista palasista kasattu, että joku amerikkalaisen jalkapalloilijan runnoma taklaus veisi minut varmaan pariksi vuodeksi pois treenien parista kokonaan.

Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että kun luki noita pet loss-sivustoja, niin jotenkin havahduin siihen, kuinka hirvittävän voimakkaasti ihmiset surevat kuolleita lemmikkejään. Se rakkaus niitä kohtaan on vain niin suurta. Monet surevat jopa enemmän kuin vaikkapa omien vanhempiensa kuolemaa. Joku kirjoitti, että se on luonnollista, isä oli jo iäkäs ja ollut sairaalassa moneen otteeseen. Mutta vaikka lemmikkikin olisi iäkäs ja sairastellut ennen kuolemaansa, niin sen kuolemasta toipuminen ottaa koville. Siksi se nyt mietityttääkin, että jaksaako tähän enää lähteä. Vielä on Kutin lisäksi muutama vanha kissa, joiden aika tulee väistämättä joskus.