Autoilua ja syksyn alkua

Paljon on tapahtunut muutamassa viikossa, eikä postaamaankaan ole ehtinyt, kun olen ollut menossa koko ajan. Töissä, koiran kanssa ulkona, harjoittelemassa ajamista, töitä vähän kotonakin..

Koirapuistossa

Maanantaina 17.8. aamusta oli heti ajotunti klo 7:45 ja sen perään inssi. Katsastuskonttorilla on kolme tutkinnonvalvojaa, joista kahden ajettavana minä olin jo ollut. En osannut sanoa, kumpi niistä olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Toinen oli vähän erikoinen, ja toinen ei puhunut mitään koko ajon aikana. Niinpä olinkin sitten jollain tavalla helpottunut, kun sain sen kolmannen, jolla en vielä ollut. Hän oli tosi mukava ja leppoisa mies; ihan kuin joulupukki, mutta ruskealla parralla. Kerroin heti alkuun, että olen jo nyt aivan krampissa jännityksestä, mutta hän osasi kyllä jutustella hyvin rauhoittavaan tyyliin.

Heti konttorilta lähdettäessä olisi ollut hylsyn paikka, mutta ajoin niin rauhallisesti, että kävi tuuri. Käännyin vasemmalle ja vastaantulijakin kääntyi sinne, ja minulla oli väistämisvelvollisuus. Ajoin niin hiljaa risteykseen, että se näytti ikään kuin olisin tarkoituksella antanut vastaantulijalle tilaa, vaikka huomasin sen vasta sitten, kun se posotteli jo ohi. Sain tästä palautettakin lopussa, kun valvoja sanoi että tuuri kävi. Joku niuhompi valvoja olisi saattanut siinä jo painaa jarrua, että katsotko yhtään muita. Muuten ajo meni aika puhtaasti, mitä nyt parkittaessa unohdin vilkkua käyttää.

Olin niin onnellinen, kun valvoja sanoi että kyllä tämä on hyväksytty. Kiljaisin "ihanaa!!" ja vedet pyrkivät silmiin onnesta. Sain heti käyttööni paperisen väliaikaisen ajoluvan, ja varsinainen ajokortti tulikin postissa jo torstaina. Samana päivänä en päässyt ajelemaan vielä, mutta saman viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaina käytiin ottamassa vähän kilometrejä alle. Tiistaina ajeltiin tässä lähiympäristössä Koivukylässä ja Siltamäessä, käytiin tsekkaamassa Kaapon kanssa eri koirapuistoja. Se on vähän malttamaton autoilija ja yleensä vinkuu autossa, kun ajetaan hiljaa. Mutta minun kanssani se oli hiljaa. Varmaan kauhusta :D.

Keskiviikkona käytiin Keravalla tutuilla niityillä. Oli ihan pusertavan haikea olo, kun metsät ja niityt tuntuivat oikein ihmettelevän, missä Kuti on. Siellä se vietti elämänsä onnellisimmat hetket. Olisin ehkä halunnut ripotella sen tuhkatkin sinne jonnekin, mutta isä halusi ne kotipihaansa omenapuun juurelle yhdessä Luton tuhkien kanssa. On hirveän vaikea ajatella, miten erilaista elämä oli vielä vuosi sitten, kun kumpikin koheltaja oli vielä elossa. Nekun kuolemastakin tulee tässä kuussa jo vuosi. Nyt on ollut niin pitkään jo surua, että välillä pelkään tämän olevan pysyvää, eikä enää vaihe. Mietityttää, voiko sitä koskaan enää olla onnellinen.

Torstaina pari päivää inssin jälkeen ajelin elämäni kauheimmat kilometrit. Olin päättänyt ajaa siskon koiran eläinlääkäriin Helsinkiin. Iltapäiväruuhkassa. Oli vain sellainen olo, että jos en heti sinne mene, niin kynnys ajella Helsingissä kasvaa liian korkeaksi ajan kanssa. Jo Lahden moottoritieltä Vallilaan tultaessa alkoi paniikki iskeä. Paavalin kirkolla Janne sanoi, että bussi on lähdössä pysäkiltä eteeni, mutta jotenkin olin aivan sumussa ja matelin silti eteenpäin. Sillä seurauksella, että kopautin bussin kylkeen sivupeilillä. No, se oli onneksi vain kevyt kosketus, eikä tullut vahinkoja, mutta juuri riittävän karmea kokemus aloittelevalle kuskille. Olin säätänyt istuimeni aivan liian lähelle eteen ja kytkinjalka oli aivan krampissa ja väsynyt. Niinpä auto sammui varmaan jokaisissa liikennevaloissa. Pahimmillaan se sammui neljä kertaa. Itku kurkussa ajelin ja hoin Jannelle, että kohta pysähdytään ja hän saa tulla kuskiksi. Mutta en sitten kuitenkaan luovuttanut. En tajunnut sitä istuimen sijainnin merkitystä ennen kuin kotona, kun ehdin sitten pysähtyä ajattelemaan. Muistin yhden ajotunnin, jossa oli käynyt juuri samalla tavalla, ja opettajan kanssa kun säädettiin istuin oikein, niin kytkimen käyttöönkin löytyi oikea tuntuma.

On se ruudussa!

Takaisin päin tullessa posottelin vähän liian isolla vaihteella Kehältä Tikkurilan liittymään, ja siinä on mäki ja liikennevalot, joihin jäin. Siinä meni oikeasti neljät tai viidet liikennevalot, ennen kuin pääsin lähtemään! Takanani olevat autot onneksi pääsivät ohi toista kaistaa. Kiroilin ja taistelin, kunnes huomasin, että vaihde oli kakkosella. Oli ehkä maailman tyhmin olo, ja kiukuttelin Jannellekin, että miksei hän huomannut. Mutta toisaalta hyvä, ettei huomannut, koska nyt muistan sen lopun ikääni..

No, mutta se autoilusta. Tuon Helsingin keikan jälkeen olen kyllä pari kertaa ajellut pikkasen täällä Tikkurilan seudulla, mutta aivan kauhuissani olen kyllä siellä ratin takana edelleen. Ohessa tyylinäyte pysäköinnistäni tässä pari päivää sitten.. (olisin halunnut laittaa sen kunnolla ruutuun, mutta parkkipaikka oli tosi ruuhkainen, joten olisin vaan sotkenut enemmän).

Treenit ovat sujuneet aina alkuviikosta hyvin, ja loppuviikkoa kohden on tullut töissä kiire ja sen myötä väsymys. Nyt on pari viikkoa mennyt niin, että treenit ovat jääneet kolmeen kertaan viikossa; kaksi salia ja yksi kympin juoksulenkki Kaapon kanssa. Salilla kyllä treenit kulkevat ihan hyvin ja juoksukin on ollut nyt ihan vetreää. Olen salilla treenannut nyt ahkerasti keskimmäistä pakaralihasta loitontajalaitteessa, ja saanut sen mielestäni ihan kivasti vahvistumaan. Luultavasti sillä on ollut nyt vaikutusta siihen, että juostessakaan ei ala särkeä pakaraa. Juoksulenkkipäivinä kyllä istuminen on sitten hankalaa, ja töissä tulee venyteltyä pitkin päivää, ja työt hoituu seisten. Mutta näillä toimenpiteillä se hermopuristus pysyy melko lailla oireettomana ja hallinnassa.

Ennen treeniä pikainen selfie

Olen kyllä syönytkin aika paljon. Johan siinä ehti muutama viikko mennäkin oikein esimerkillisillä syömisillä. Nyt olen taas viimeisen viikon ajan syönyt irtokarkkeja, keksejä ja suklaata joka ilta. Homma lähti käyntiin viime viikonloppuna, kun tein töitä kotoa käsin. Työkoneestani oli kiintolevy napsahtanut rikki ja se jouduttiin laittamaan huoltoon. Sain tilalle sysipaskan varakoneen, ja ihan siihen vitutukseen söin karkkia töitä tehdessäni :D. Onneksi oma kone tuli takaisin huollettuna (huoltomiehen kysyessä onkohan omistajalla kissaa..) ja työntekokin sujuu nyt ilman sokeritrippiä.

Punssinapit eivät sitten ole minulle, yökkks.

Viime viikonloppuna matkattiin uudella kehäradalla Myyrmäkeen, jossa on vegaanista pizzaa myyvä Oikku-vaunu. Oli aivan älyttömän hyvää, ja saatetaanpa lähteä sinne huomenna uudestaan, jos ei sada. Kaapo oli mukana tietysti, ja sitä vähän pelotti kauempana jyrähdellyt ukkonen. Mamin sylissä oli turvassa <3.

Cashew-"juustoa", kapriksia, kesäkurpitsaa, valkosipulia. Nam!

Jannenkin loma loppui ja Kaapon yksinolo alkoi taas ahdistaa. Nyt ei ole enää Kutia pitämässä sille seuraa. Aina silloin tällöin haaveilen saksanpaimenkoiran pennusta, mutta täytyy nyt myöntää, että omat resurssit pennun kouluttamiseen eivät tällä hetkellä riitä. Ja rodun terveystilannekin mietityttää. Ja yleensäkin rotukoiran ottaminen, kun rescueita on niin paljon. Ilmoitin dagikseen, että Kaapo käy nyt kerran viikossa päivähoidossa. Torstaina se oli siellä ensimmäistä päivää sitten kesälomien ja oli kyllä aivan raatoväsynyt, kun hain sen. Oli kuulemma leikkinyt ihan hulluna koko päivän.

Duuniselfie

Duuniselfie jonain toisena päivänä.
Kyllä mä välillä töitäkin teen.

Laitoin myös Facen eläinhoitoryhmään ilmoituksen, jossa etsin ulkoiluttajaa, joka pääsisi työpäivien aikana käyttämään Kaapoa ulkona, korvausta vastaan tietysti. Ei tarvitsisi tehdä mitään pitkää lenkkiä, mutta sellainen lyhyt pissatus edes. Yksi opiskelijatyttö sieltä ilmoittautui, mutta teki jo heti ensitapaamisessa oharit, joten se siitä. Mutta toivo elää, että vielä joku löytyisi. Työmatkojen kanssa päivät ovat niin pitkiä (9,5-10h), että olisi hyvä saada sitä jollain tapaa lyhennettyä.