Viattomuuden aika

Eilisestä bloggauksestani saattoi jäädä siihen käsitykseen, etten olisi eilen ollut salilla. Olin kyllä ja siis ennen tuota postausta jopa jo. Yläkroppatreeni tuli tehtyä ja kyllä nyt kivistelee lapatuessa ja ojentajissa eritoten. Tänään kävin juoksemassa 45 minuuttia matolla. Lunta on tullut niin älyttömästi ja koko ajan lisää, että minulla ei ole kyllä mitään hinkua tuonne lähteä edes yrittämään. Hiihtäähän siellä nyt pitäisi, mutta kun ei ole varusteita, tekniikkaa eikä oikein osaamistakaan. Eikä näiden myötä siis juuri kiinnostustakaan. Kaveri puhui jo muutama vuosi sitten, että nyt kannattaa hommata halvalla suksipaketti (oli tarjouksessa joku hyvä diili silloin) ja minä vain mutisin, että ilmastonmuutos ja hukkaan menee nekin rahat, ei lumisia talvia enää kuitenkaan tule. Sen jälkeen on tullut joka talvi lunta varmaan enemmän kuin edellisenä. Eli ilmastonmuutoshan se tämäkin on.

Lapsuudenkotini vieressä oli hienot hiihtomahdollisuudet ja Keravan Urheilijoiden päätoimipaikka. Hiihtäjiä, rullahiihtäjiä ja sauvakävelijöitä näkyi Keravalla kuulkaas jo 80-luvulla. Ja vaikka paras lapsuudenystäväni harrasti hiihtoa aktiivisesti, niin minua ei hiihtokärpäinen koskaan puraissut. Nuo hiihtomaastotkin löysin lenkkeily- ja marjastusmaastoikseni vasta kun olin 10 vuotta asunut pois kotoa. Lapsuudenkotini vieressä oli myös Keravan ratsastustalli, eikä tullut koskaan ratsastettuakaan. Hevosia itse asiassa hieman jopa pelkään.

Mutta hölkkäkärpänen puraisikin sitten ja kovaa, jo vuonna 1988. Hiihtäjäkaverini isosisko piti kuntoa kesäisin yllä juoksemalla ja otti minut juoksulenkeille mukaan. En edes muista, millaisilla pommikunnossa olevilla tarralenkkareilla ensimmäiset lenkkini kipitin, mutta pururadalla vietin lapsena kyllä paljon aikaa sekä peruskoulu- että lukioiässä. Yhden kierroksen pituus oli 1,83 kilometriä ja juoksin sen aina viisi kertaa ympäri. Luokallani olleen Henryn kotitalon kohdalla vetäisin viivan pururataan, jotta pysyin laskuissa. Viikottaisia harjoittelumääriä en muista, ja lapsena juoksinkin vain kesäisin, enkä pitänyt harrastustani minkäänlaisena treenaamisena. En edes muista, mikä minua sinne pururadalle motivoi lähtemään. En tiedä, olisinko saanut harrastuksestani enemmän irti, jos olisin aktiivisesti seurannut kehitystä. Välillä laskin sykettä katsomalla rannekellosta aikaa ja sormea pidin ranteella, mutta en edes tiennyt, mitä merkitystä sykkeellä oli. Laskin vain hämmästelläkseni, että vähänks mun sydän lyö lujaa!

Aika voi kullata muistot, mutta kyllä silti jotakin tuosta tavoitteettomasta ja suorittamispaineettomasta lapsuusajan urheilemisesta on onneksi edelleen jäljellä. Ja ehkä se on yksi syy, miksi kuntoilu on pysynyt tavalla tai toisella mukana jo sieltä vuodesta 1988. Ensi vuonna voin viettää 25-vuotis -kuntoilijajuhlaa!

Miksi käyn salilla?

Mitä pidemmälle päivä kuluu, sen paremmin onnistun puhumaan itseni pois salilta:

• olisi pitänyt mennä heti aamusta, nyt on jo niin paljon muuta ohjelmaa loppupäiväksi
• jos nyt menen, niin tulee liian lyhyt lepo huomisaamun salikäyntiin
• edellisestä ruokailusta on jo liikaa aikaa, nälättää. Ei treenistä nälkäisenä mitään tule.
• no nyt söin, en voi mennä heti, joten käyn ensin kaupassa. Kätevää, koska nyt en mene kauppaan nälkäisenä!
• sykemittarin patteri on kuollut, enkä muistanut ostaa kaupasta uutta. Ostan huomenna, kun menen salille, promise!
• vielähän tässä on koko viikko aikaa, voisin pitää tänään lepopäivän. Justhan mä sitä paitsi eilen olin salilla ja liika treenaaminenhan on kehityksen kannalta vaan haitallista. 

Parhaimmillani olen kuin Barney Stinson Playbookinsa kanssa, yritän vietellä itseni pois salilta syillä kuten "jos huomenna kuolisin, niin olisinko muka tyytyväinen siihen, että menin tänään salille sen sijaan, että olisin senkin laatuajan viettänyt koirien kanssa!" Oikeastihan olisin dataillut koneella; refreshannut Facebookia ja lukenut lomalla työmeilejä. Ja jos huomenna kuolisin, se olisi todennäköisesti niin äkillinen kuolema, että en ehtisi siinä kelailla edellispäivän salikäyntiä.

Minä en siis todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka rakastavat salilla käyntiä ja raivaavat sille kalenterista aikaa. Minulle kaikkein luontevinta ja mukavinta treenaamista olisi käydä vaan aamuisin juoksemassa. Harmi, että sillä ei saa tähän ikääntyvään kroppaan juurikaan lihasmassaa lisää. Siispä käyn salilla samasta syystä kuin syön ruisleipää ihanan Pågenin Oivalluksen sijaan ja valitsen töissä ne portaat hissin sijaan; minut on aivopesty uskomaan, että sitten vanhana nostan tästä nuoruuden kuntopankista arvoa itselleni. Aina välillä näen kaupassa jonkun toinen jalka haudassa olevan heiveröisen kyttyräselän, joka ei yllä edes minun silmieni korkeudella olevalle hyllylle, eikä jaksa kantaa ostoksiaan, vaan vetää sellaista ruudullista kauppakärryä perässään. Mielessä käy, että --ttu minä ainakin käyn itse kaupassa vielä 97-vuotiaana aivan reippaasti, yletän tasan niille hyllyille mille haluankin ja kannan itse ostokseni kotiin hauiskääntöjä kauppakasseilla tehden.

No jaa, kyllä se tietysti hieman motivoi, kun peilistä näkyy oikeanlainen patti kohdassa, jossa sitä ei ennen ollut. Ja aina välillä tuntuu ihan kivalta, kun sarjapainot nousevat. Joskus se ei tunnu miltään. Sitä on vaan tyyni kuin Arvi Lind tragedian äärellä: "kas, meni 1,5 kiloa isommilla painoilla kuin viimeksi. Kirjataanpa ylös. Tuskin tämä pysyvä muutos oli kuitenkaan. Katsotaan nyt pari seuraavaa kertaa vielä." Mutta ulkonäkö ja kehitys eivät ole ainakaan vielä minua niin paljon motivoineet, että salille niiden vuoksi kipittäisin. Kyllä se on vanhuuden ja heikkouden pelko, joka sinne salille vie. Ja siitä syystä olen varmaan myös mestari puhumaan itseni sieltä salilta pois: "Vielähän tässä on koko elämä aikaa. Voisin pitää nyt sapattivuoden treenaamisesta, niin sen jälkeen varmasti hinku salille olisi kova. Itse asiassa nyt olisi hyvä kieltäytyä kokonaan treenaamisesta, jotta treenaamisen nälkä olisi vuoden päästä todella luja!"

Uuteen nousuun

Chuck and Beans sanoo sen paremmin

Sairastelut, työkiireet, kolmas koira (yksikään koirista ei ole minun..), you name it. Syitä riittää eivätkä ole edes sataprosenttisesti tekosyitä. Olin aika piipussa tuossa marras-joulukuun vaihteessa. Sellaista syvää väsymystä, joka ei ottanut hellittääkseen mitenkään päin. Täysin tapojeni vastaisesti siirsin aamulla herätyskelloa eteenpäin tunnilla, välillä puolellatoista. Menin töihin hiukset kuivashampoolla "pestynä" ja tein lyhyempää päivää. Töitä jatkoin sitten kotona, kun en tuossa 6-7 tunnissa toimistolla saanut kaikkea valmiiksi. Ja kun kotona on, niin helposti tulee tehtyä sitten kolmekin tuntia. Ja väsymys ei hellitä otettaan, jännä juttu.

Kulunut viikko on ollut jo inhimillisempi. Aamuiset kävelylenkit ovat olleet melkoista tarpomista hangessa koirien kanssa. Kolmoskoiralla on lyhyet jalat, ja sitä saa vähän väliä nostaa syliin, kun ei se meinaa päästä lumidyynien yli. Salille pääsin maanantaina, tein koko kropan treenin. Keskiviikko ja torstai jäivät aikeiksi, mutta perjantaina tein kotona tiukan puolen tunnin kahvakuulatreenin. Sain niin hyvän tuntuman olkapäihin ja sisäreisiin, että vieläkin on piesty olo. Tänään kävin salilla pyöräilemässä puoli tuntia, eikä todellakaan ollut mitään hajamielistä lehtienlukupyöräilyä, vaan sykkeet pyörivät 160 paremmalla puolella. Sen jälkeen tein vielä kymmenisen minuuttia vatsalihastreeniä; hooveria (3 x min) ja jalkojen nostoa dippitelineessä (3 x 30).

Nyt alkava viikko onkin lomaa, joten ennen joulua ehtii tehdä tehokkaan treeniviikon. Sali on näemmä vain joulupäivänä kiinni, eli ei ole mitään syytä sluibailla nyt kun on vapaata.

Räkäviikko takana

Toissaviikon treenit sujuivat torstaihin asti oikein mallikkaasti:

Kävin juoksemassa kolmesti ja salilla kahdesti. Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä pari salikertaa vielä, mutta perjantaina oli tiimin illanvietto ja sen jälkeen väsymys ei hellittänyt, joten kävin sitten vain sunnuntaina pitkällä kävelylenkillä siskon koirien kanssa. Maanantaista lähtien olenkin ollut flunssassa; tiistaina jäin jopa kotiin sairastamaan, mitä ei tapahdu kuin yleensä kerran vuodessa. Inhoan toimistolla pärskiviä ihmisiä, enkä itse halunnut olla yksi niistä. Keskiviikkona olo tuntui jo paremmalta, mutta tukkoista oloa on vielä jatkunut, joten lepäilen sovinnolla tämän viikon. Eilen illalla kävin tunnin kävelyllä ja samoin tänä aamuna, mutta hikiurheiluun tuntuu olevan vielä hieman hutera olo. Maanantaina ajattelin aloitella urheilun varovasti kuntopyöräilyllä. Tai ehkä jo huomenna?

Koirat tulevat takaisin isän luota ensi torstaina, sitten saan päivittäiset koiralenkit taas ohjelmaan. Onkin jo kova ikävä niitä paukapäitä.

Pumppia ja plussakaloreita

Oon kyllä mestari pääsemään melkein tavoitteisiin. Tavoite tälle viikolle oli neljä salitreeniä ja kolme aerobista (koiranulkoilutusta ei lasketa). No.. salikertoja tuli neljä, hyviä treenejä jopa. Mutta aerobisia vain yksi (!) reilun tunnin hölkkä ja epätoivoisena merkkasin myös eilisen koirien ulkoilutuksen, koska tein heti aamusta puoli kahdeksan aikaan ensin tunnin reippaan kävelyn omien koirien kanssa ja siihen perään tunnin reippaan kävelyn siskon koirien kanssa. Kaksi tuntia siis reipasta kävelyä ja olinkin kyllä nälkäinen sen jälkeen.

Eli tältä nyt kulunut viikko näyttää siis heiaheiassa

Salitreenit tein ma, ke, pe ja la. Kaksi yläkropalle ja kaksi alakropalle. Olkapää on edelleen kipeä, joten ylätalja on vaihtunut kulmasoutuun tangolla. Kulmasoutu käsipainoilla on edelleen mukana. Penkki on jämähtänyt 25 kiloon, mutta hauiskääntö taljassa nousee koko ajan. Teen edelleen 13.75 kilolla, mutta toistot olivat viimeksi ekassa sarjassa jo 20! Lisäksi otin hauiksille uuden liikkeen, Barbell Drag Curl, tosin toisin kuin tuossa linkin takana olevassa kuvassa, en nosta tankoa kuin rinnan korkeudelle. Mutta mieletön pumppi tuli kyllä hauiksiin ensimmäisen kerran jälkeen! Sama tapahtui myös tehdessäni kulmasoutua tangolla: forkkuihin tuli niin pinkeä pumppi, että olivat kuin mitkäkin sirkusklovnin pitkulaiset ilmapallot.

Vatsalihaksiinkin on tullut mukavasti voimaa; Captains Chair menee jo 4 x 28 toistoilla.

Jalkapuolelta ei oikein muuta sanottavaa, kuin että askelkyykky vaihtui ainakin hetkeksi jalkaprässiin (pitkästä aikaa), mutta palannen takaisin askelkyykyn pariin heti, kun olkapää antaa periksi pitää niitä himputin kahvakuulia; roikottaminen nyt hieman sattuu. Prässi vaan on tylsä. Kyykätessä on nyt ollut painoa niskassa säälittävät 35 kg. Kokeilin jo 40 kilolla, mutta siinä jää liike vajaaksi, joten parempi vielä treenata vaan.

Energiansaannin näkökulmasta kehitys pitäisi nyt ainakin olla taattu. Eilen ja tänään olen ollut ihan reiluilla plussakaloreilla, kun tein miehen kanssa (vegaani)pizzaa, oijoi miten hyvää. Tänään piti käydä ostamassa uusi mikro perjantaina hajonneen tilalle, että pystyi lämmittämään viimeiset palat vielä. Täytteestä unohdettiin ananas, ja olisin itse laittanut vielä ruskeita papujakin, mutta nyt laitettiin siis tomaattikastikkeen päälle:
- sipulia
- savutofua
- soijarouhetta
- keltaista ja punaista paprikaa
- tomaattisiivuja
- soijajuustoraastetta kaurakermaan sekoitettuna

Ensi kerralla pitää kokeilla siskon kehumaa Denniksen pizzapohjaa. Nyt tein aika hatusta sen pohjan, en kohottanut ollenkaan, joten se jäi vähän sitkeäksi. Maku oli kyllä kohdallaan.

No, ensi viikko on taas kiireinen. Näyttää siltä, että ma/ke/pe olisi mahdollista päästä salille aamulla. Tiistaina ja torstaina aamutreeni ei kyllä tule onnistumaan, kun pitää olla jo kahdeksalta Helsingissä. Ehkä illalla juoksemaan juniorin kanssa..? Lauantaina ja sunnuntaina pitää sitten treenata viikolta vajaaksi jäävät. Lähdetään nyt kuitenkin tavoittelemaan taas neljää salikertaa ja kolmea aerobista. Ehkä se tavoite onnistuu ensi viikolla, optimisti pitää olla!