Miksi käyn salilla, note to self

Kävin eilenkin juoksemassa, 60 minuuttia matolla. Juoksun loppupuolella piriformis muistutteli, että saliharjoittelun on syytä pysyä mukana treeniohjelmassa. Jos urheilemiseni menee pelkäksi juoksemiseksi, lonkankoukistajat kiristyvät ja tosiaan tuo vasen piriformis alkaa jomotella. Fysioterapeutti on kyllä neuvonut erilaisia aktivoivia lihasharjoituksia ja mielikuvia, joita pitäisi työstää juoksussa, mutta tehokkaampi tapa pitää kipu poissa on ollut ihan salitreeni. Se onkin sitten vanhuuden peikon ohella se toinen asia, joka motivoi menemään salille. Äässi toimii herätyskellona; kun jomottaa, on liian pitkä aika kulunut edellisestä kyykkytreenistä.

Tänään olin siis tekemässä alakroppatreenin salilla. Kyykkyä, mavea, takareisien koukistusta laitteessa, selän ojennusta, askelkyykkyä. Tein myös ns. "single leg raise with ball" -liikettä, eli sama lähtöasetelma kuin "leg curl on ball" -liikkeessä, mutta pallon rullauksen sijaan nostin aina toista jalkaa suorana kohti kattoa. Aika rapsakka fiilis tuolla ahterin ja takareisien tuntumassa. Plussakaloreiden saannin varmistin mutustelemalla treenin jälkeen tekemääni piparkakkutaikinaa, nam!

Ostin viimein uudet salihousut. Vanhat ovat jo 12 vuoden takaa, toki ihan näpsäkät edelleen. Perusmustat lököttävät ja jotain teknistä materiaalia. Jossain mielenhäiriössä olen kuitenkin ostanut kokoa M olevat housut tuolloin ja ne ovat nyt hieman turhan isot, kun lahkeiden ja vyötärön kiristysnauhat ovat hajonneet. Stockkalla oli 20% alennuksessa kaikki urheiluvaatteet, joten satsasin Casallin tyylikkäisiin lökäpöksyihin ja maksoin niistä mukisematta kuutisenkymppiä (lähtöhinta siis melkein 80 euroa). Minähän en missään trikoissa treenaa. Prismasta nappasin mukaani sovittamatta 30% alennuksessa olleen Puman puseron. Sovitus olisi ehkä ollut paikallaan, sillä se istuu vähän oudosti hartioista. No, olisin saattanut sen ostaa silti, joten väliäkö tuolla.

Viattomuuden aika

Eilisestä bloggauksestani saattoi jäädä siihen käsitykseen, etten olisi eilen ollut salilla. Olin kyllä ja siis ennen tuota postausta jopa jo. Yläkroppatreeni tuli tehtyä ja kyllä nyt kivistelee lapatuessa ja ojentajissa eritoten. Tänään kävin juoksemassa 45 minuuttia matolla. Lunta on tullut niin älyttömästi ja koko ajan lisää, että minulla ei ole kyllä mitään hinkua tuonne lähteä edes yrittämään. Hiihtäähän siellä nyt pitäisi, mutta kun ei ole varusteita, tekniikkaa eikä oikein osaamistakaan. Eikä näiden myötä siis juuri kiinnostustakaan. Kaveri puhui jo muutama vuosi sitten, että nyt kannattaa hommata halvalla suksipaketti (oli tarjouksessa joku hyvä diili silloin) ja minä vain mutisin, että ilmastonmuutos ja hukkaan menee nekin rahat, ei lumisia talvia enää kuitenkaan tule. Sen jälkeen on tullut joka talvi lunta varmaan enemmän kuin edellisenä. Eli ilmastonmuutoshan se tämäkin on.

Lapsuudenkotini vieressä oli hienot hiihtomahdollisuudet ja Keravan Urheilijoiden päätoimipaikka. Hiihtäjiä, rullahiihtäjiä ja sauvakävelijöitä näkyi Keravalla kuulkaas jo 80-luvulla. Ja vaikka paras lapsuudenystäväni harrasti hiihtoa aktiivisesti, niin minua ei hiihtokärpäinen koskaan puraissut. Nuo hiihtomaastotkin löysin lenkkeily- ja marjastusmaastoikseni vasta kun olin 10 vuotta asunut pois kotoa. Lapsuudenkotini vieressä oli myös Keravan ratsastustalli, eikä tullut koskaan ratsastettuakaan. Hevosia itse asiassa hieman jopa pelkään.

Mutta hölkkäkärpänen puraisikin sitten ja kovaa, jo vuonna 1988. Hiihtäjäkaverini isosisko piti kuntoa kesäisin yllä juoksemalla ja otti minut juoksulenkeille mukaan. En edes muista, millaisilla pommikunnossa olevilla tarralenkkareilla ensimmäiset lenkkini kipitin, mutta pururadalla vietin lapsena kyllä paljon aikaa sekä peruskoulu- että lukioiässä. Yhden kierroksen pituus oli 1,83 kilometriä ja juoksin sen aina viisi kertaa ympäri. Luokallani olleen Henryn kotitalon kohdalla vetäisin viivan pururataan, jotta pysyin laskuissa. Viikottaisia harjoittelumääriä en muista, ja lapsena juoksinkin vain kesäisin, enkä pitänyt harrastustani minkäänlaisena treenaamisena. En edes muista, mikä minua sinne pururadalle motivoi lähtemään. En tiedä, olisinko saanut harrastuksestani enemmän irti, jos olisin aktiivisesti seurannut kehitystä. Välillä laskin sykettä katsomalla rannekellosta aikaa ja sormea pidin ranteella, mutta en edes tiennyt, mitä merkitystä sykkeellä oli. Laskin vain hämmästelläkseni, että vähänks mun sydän lyö lujaa!

Aika voi kullata muistot, mutta kyllä silti jotakin tuosta tavoitteettomasta ja suorittamispaineettomasta lapsuusajan urheilemisesta on onneksi edelleen jäljellä. Ja ehkä se on yksi syy, miksi kuntoilu on pysynyt tavalla tai toisella mukana jo sieltä vuodesta 1988. Ensi vuonna voin viettää 25-vuotis -kuntoilijajuhlaa!

Miksi käyn salilla?

Mitä pidemmälle päivä kuluu, sen paremmin onnistun puhumaan itseni pois salilta:

• olisi pitänyt mennä heti aamusta, nyt on jo niin paljon muuta ohjelmaa loppupäiväksi
• jos nyt menen, niin tulee liian lyhyt lepo huomisaamun salikäyntiin
• edellisestä ruokailusta on jo liikaa aikaa, nälättää. Ei treenistä nälkäisenä mitään tule.
• no nyt söin, en voi mennä heti, joten käyn ensin kaupassa. Kätevää, koska nyt en mene kauppaan nälkäisenä!
• sykemittarin patteri on kuollut, enkä muistanut ostaa kaupasta uutta. Ostan huomenna, kun menen salille, promise!
• vielähän tässä on koko viikko aikaa, voisin pitää tänään lepopäivän. Justhan mä sitä paitsi eilen olin salilla ja liika treenaaminenhan on kehityksen kannalta vaan haitallista. 

Parhaimmillani olen kuin Barney Stinson Playbookinsa kanssa, yritän vietellä itseni pois salilta syillä kuten "jos huomenna kuolisin, niin olisinko muka tyytyväinen siihen, että menin tänään salille sen sijaan, että olisin senkin laatuajan viettänyt koirien kanssa!" Oikeastihan olisin dataillut koneella; refreshannut Facebookia ja lukenut lomalla työmeilejä. Ja jos huomenna kuolisin, se olisi todennäköisesti niin äkillinen kuolema, että en ehtisi siinä kelailla edellispäivän salikäyntiä.

Minä en siis todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka rakastavat salilla käyntiä ja raivaavat sille kalenterista aikaa. Minulle kaikkein luontevinta ja mukavinta treenaamista olisi käydä vaan aamuisin juoksemassa. Harmi, että sillä ei saa tähän ikääntyvään kroppaan juurikaan lihasmassaa lisää. Siispä käyn salilla samasta syystä kuin syön ruisleipää ihanan Pågenin Oivalluksen sijaan ja valitsen töissä ne portaat hissin sijaan; minut on aivopesty uskomaan, että sitten vanhana nostan tästä nuoruuden kuntopankista arvoa itselleni. Aina välillä näen kaupassa jonkun toinen jalka haudassa olevan heiveröisen kyttyräselän, joka ei yllä edes minun silmieni korkeudella olevalle hyllylle, eikä jaksa kantaa ostoksiaan, vaan vetää sellaista ruudullista kauppakärryä perässään. Mielessä käy, että --ttu minä ainakin käyn itse kaupassa vielä 97-vuotiaana aivan reippaasti, yletän tasan niille hyllyille mille haluankin ja kannan itse ostokseni kotiin hauiskääntöjä kauppakasseilla tehden.

No jaa, kyllä se tietysti hieman motivoi, kun peilistä näkyy oikeanlainen patti kohdassa, jossa sitä ei ennen ollut. Ja aina välillä tuntuu ihan kivalta, kun sarjapainot nousevat. Joskus se ei tunnu miltään. Sitä on vaan tyyni kuin Arvi Lind tragedian äärellä: "kas, meni 1,5 kiloa isommilla painoilla kuin viimeksi. Kirjataanpa ylös. Tuskin tämä pysyvä muutos oli kuitenkaan. Katsotaan nyt pari seuraavaa kertaa vielä." Mutta ulkonäkö ja kehitys eivät ole ainakaan vielä minua niin paljon motivoineet, että salille niiden vuoksi kipittäisin. Kyllä se on vanhuuden ja heikkouden pelko, joka sinne salille vie. Ja siitä syystä olen varmaan myös mestari puhumaan itseni sieltä salilta pois: "Vielähän tässä on koko elämä aikaa. Voisin pitää nyt sapattivuoden treenaamisesta, niin sen jälkeen varmasti hinku salille olisi kova. Itse asiassa nyt olisi hyvä kieltäytyä kokonaan treenaamisesta, jotta treenaamisen nälkä olisi vuoden päästä todella luja!"

Uuteen nousuun

Chuck and Beans sanoo sen paremmin

Sairastelut, työkiireet, kolmas koira (yksikään koirista ei ole minun..), you name it. Syitä riittää eivätkä ole edes sataprosenttisesti tekosyitä. Olin aika piipussa tuossa marras-joulukuun vaihteessa. Sellaista syvää väsymystä, joka ei ottanut hellittääkseen mitenkään päin. Täysin tapojeni vastaisesti siirsin aamulla herätyskelloa eteenpäin tunnilla, välillä puolellatoista. Menin töihin hiukset kuivashampoolla "pestynä" ja tein lyhyempää päivää. Töitä jatkoin sitten kotona, kun en tuossa 6-7 tunnissa toimistolla saanut kaikkea valmiiksi. Ja kun kotona on, niin helposti tulee tehtyä sitten kolmekin tuntia. Ja väsymys ei hellitä otettaan, jännä juttu.

Kulunut viikko on ollut jo inhimillisempi. Aamuiset kävelylenkit ovat olleet melkoista tarpomista hangessa koirien kanssa. Kolmoskoiralla on lyhyet jalat, ja sitä saa vähän väliä nostaa syliin, kun ei se meinaa päästä lumidyynien yli. Salille pääsin maanantaina, tein koko kropan treenin. Keskiviikko ja torstai jäivät aikeiksi, mutta perjantaina tein kotona tiukan puolen tunnin kahvakuulatreenin. Sain niin hyvän tuntuman olkapäihin ja sisäreisiin, että vieläkin on piesty olo. Tänään kävin salilla pyöräilemässä puoli tuntia, eikä todellakaan ollut mitään hajamielistä lehtienlukupyöräilyä, vaan sykkeet pyörivät 160 paremmalla puolella. Sen jälkeen tein vielä kymmenisen minuuttia vatsalihastreeniä; hooveria (3 x min) ja jalkojen nostoa dippitelineessä (3 x 30).

Nyt alkava viikko onkin lomaa, joten ennen joulua ehtii tehdä tehokkaan treeniviikon. Sali on näemmä vain joulupäivänä kiinni, eli ei ole mitään syytä sluibailla nyt kun on vapaata.

Räkäviikko takana

Toissaviikon treenit sujuivat torstaihin asti oikein mallikkaasti:

Kävin juoksemassa kolmesti ja salilla kahdesti. Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä pari salikertaa vielä, mutta perjantaina oli tiimin illanvietto ja sen jälkeen väsymys ei hellittänyt, joten kävin sitten vain sunnuntaina pitkällä kävelylenkillä siskon koirien kanssa. Maanantaista lähtien olenkin ollut flunssassa; tiistaina jäin jopa kotiin sairastamaan, mitä ei tapahdu kuin yleensä kerran vuodessa. Inhoan toimistolla pärskiviä ihmisiä, enkä itse halunnut olla yksi niistä. Keskiviikkona olo tuntui jo paremmalta, mutta tukkoista oloa on vielä jatkunut, joten lepäilen sovinnolla tämän viikon. Eilen illalla kävin tunnin kävelyllä ja samoin tänä aamuna, mutta hikiurheiluun tuntuu olevan vielä hieman hutera olo. Maanantaina ajattelin aloitella urheilun varovasti kuntopyöräilyllä. Tai ehkä jo huomenna?

Koirat tulevat takaisin isän luota ensi torstaina, sitten saan päivittäiset koiralenkit taas ohjelmaan. Onkin jo kova ikävä niitä paukapäitä.