Tassua toisen eteen

Tällä viikolla suomalainen syksy on ollut pahimmillaan. Koko ajan on tuntunut olevan pimeää, märkää ja tuulista. Talviaikaan siirtyminen oli kuitenkin helppoa, aamuisin viideltä herääminen ei tunnu missään, kun sisäinen kello on jo kuusi.

Viime viikon epäonnistuneen salitreenin jälkeen päätin pitää loppuviikon salitaukoa ja antaa kyynärvarren ja pääkopan levätä. Kävin kolmesti juoksemassa ja huomasin, että pitkä peruskestävyyslenkki oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Kaksi kympin lenkkiä ja yksi seitsemän kilometrin lenkki tuli viime viikon saldoksi, ja vaikka joka kerralla taisi sataa, ei se menoa haitannut. Päinvastoin: tuulinen ja sateinen sää tuntui oikein antavan lisää energiaa. Tuo juoksureittini Vantaanjoen rannassa on onneksi suht hyvässä kunnossa, eli mitään isompia lätäköitä, kuoppia tai tulvakohtia ei ainakaan viime viikolla ollut. Rusakoita sen sijaan riittää niin, että välillä edetään vähän nopeampaa tahtia, ja eilisaamun juoksulenkillä bongasin myös supikoiran.

Aamuviideltä startti

Minulla on jalassa todella ohuet tuulihousut ja niiden alla juoksutrikoot. En tykkää juosta pelkissä trikoissa, ja nuo housut ovat todella kevyet ja mukavat juostessa. Harmi kyllä, ne alkavat vedellä viimeisiään, kun lahkeensuut ovat rikki, eli pitäisi etsiä uudet. Nuo ostin joitain vuosia sitten urheiluliikkeestä, jota ei enää edes ole.

Lenkkareillakin on jo juostu reippaasti enemmän kuin suositusten mukaiset 600 kilometriä (luin FIT-lehdestä, että siinä kohtaa on paikallaan vaihtaa tossut). Nuo ovat ehkä kaksi vuotta vanhat ja viime vuonna en kirjannut heiaheiaan kaikkia juoksukilometrejä, mutta tuli niitä reilusti yli 500, ja tänä vuonna on nyt 436 kilometriä. Harmittaa, kun adidas.running -sivusto ei enää toimi. Pidin siellä juoksupäiväkirjaa 2007-2011 ja koko ajan oli aikomus laittaa tiedot myös itselleni ylös jonnekin. 2009 oli muistaakseni juoksun huippuvuoteni, kilometrejä kertyi lähes 1200. Silloin en käynyt salilla lainkaan, juoksin vain. Ja aina samaa kympin lenkkiä, useamman kerran viikossa ja välillä 15-20 kilometrin lenkkejä.

Ilmankos lonkankoukistajat alkoivatkin sitten krampata ajan kanssa, kun venyttelyä en harrastanut laisinkaan. Nytkin viime viikolla huomasin heti, että oikeassa lonkankoukistajassa on kireyttä ihan tavallisessa kävelyssä, ja kun maanantaina kyykkäsin salilla, niin se vaikutti heti liikerataan. En tuntunut pääsevän tarpeeksi syvälle edes lämmittelysarjoissa pelkän tangon kanssa. Nyt olen availlut niitä rullalla ja piikkipallolla, ja kun ei näitä juoksuviikkoja nyt koko ajan tule, niin eiköhän tuo koukkari tuosta taas vetreydy.

Saliohjelmaa on nyt rukattu hieman ja yksi treenikerta jäi pois ohjelmasta, eli kolmella mennään. Se sopii kyllä tähän hetkeen paremmin kuin hyvin; viikonloppu on salitaukoa (saatan kyllä silloin tällöin käydä erillisen vatsalihastreenin tekemässä, jos oikein hotsittaa) eli treenit on ohjelmoitu arkipäiville. Yksi käynti on puhtaasti voimatreeniä koko kropalle, yksi puhdas body-treeni yläkropalle ja kolmas sitten treeni, jossa pääpaino on jalkatreenissä; sekä voimatreeniä että bodailuaa ja mukana myös pari voimaliikettä yläkropalle (leuanveto, vauhtipunnerrus). Pitkät pumppailut on nyt toistaiseksi jäissä, eli ohjelmassa on lyhyttä (3-6 toistoa) ja keskipitkää (8-12 toistoa) sarjaa.

Salin lisäksi ohjelmassa ei paljon juoksua ole: yksi puolen tunnin palauttava ja yksi intervallitreeni. Venyttelyä saisi edelleen harrastaa vaikka joka päivä, ja tällä viikolla olenkin jopa kymmenen (10!) minuuttia venytellyt.. En sentään kirjannut sitä heiaheiaan, vaikka ehkä olisi pitänyt; se saattaisi jopa motivoida.

Yrityksen ja erehdyksen kautta (tee-se-itse -protskupatukat)

Olen jo jonkun aikaa miettinyt tekeväni itse proteiinipatukoita, kuinka vaikeaa se muka voisi olla? I Love Me -messuilta ostin Biokian marjajauheita, joita ajattelin niissä käyttää, mutta muuten oli vielä ihan jäsentelemättömän ajatuksen tasolla koko patukka-asia, kun eilen päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Minun tyylini on googlata pikaisesti aiheeseen liittyvää, silmäillä muutama sivu ja alkaa askarrella. Nyt olin sen verran perehtynyt, että olin ehtinyt hankkia jo muitakin aineksia.

Bodybuilding.com -sivuilta löysin hyvän perusohjeen. Valitaan proteiinijauho, jokin "raakajauho" (jauho, jonka käyttö ei edellytä kypsentämistä) ja jokin maito. Näitä sitten sotketaan keskenään, että saa taikinan, taikinasta muotoillaan patukoita ja pakastetaan. Taikinaan voi toki sekoittaa muitakin aineksia, esim. pähkinävoita tms.

Patukka-aineksia

Ajattelin lähteä kokeilemaan ensimmäistä patukkaerääni "suklaan"makuisella Fastin soijajauholla, mantelijauholla ja Biokian sinisellä marjajauheella. Punnitse ja Säästä -kaupasta kävin ostamassa mantelijauhoa sikamaiseen 30 euron kilohintaan. Sikamainen siksi, että tänään ihan paikallisessa ruokakaupassani törmäsin siihen alle 13 euron kilohintaan. Olin skipannut paikallisen kaupan jo valmiiksi, koska en uskonut sieltä löytyvän mantelijauhoa kuin pienissä, leivontaan tarkoitetuissa maustepussin kokoluokkaa olevissa pakkauksissa. Mutta tietenkin kauppaan oli nyt tullut sitä kilon pakkauksissa. No, seuraavalla kerralla olen viisaampi.

Tässä kohtaa vielä hyräilin..

Aineksista sekoittuikin oikein mukava taikina koostumukseltaan, mutta violetti väri ei näyttänyt kovin houkuttelevalta. Jotenkin tuossa punaisessa leivontakulhossa se vielä näytti tosi epäilyttävältä.

Tässä kohtaa en enää niinkään..

Heitin vielä joukkoon muutaman rusinan ja veivasin taikinan tasaiseksi. Maistoin sitä hieman epäluuloisena ja voi hemmetti se oli tunkkaisen makuista, umpfh. Mietin, että se ei ehkä vielä ole tekeytynyt ja pyörittelin siitä patukoita ja laitoin pakastimeen. Pakastuksen jälkeen ne olivat kivikovia, koska jätin ne sinne loppupäiväksi. Nyt ne ovat olleet jääkaapissa vuorokauden, ja tarpeeksi pehmeitä syötäväksi, mutta ei tee mieli muuta kuin kipata ne biojäteastiaan. Haju on tosi tunkkainen ja kellarimainen. Siskokin sanoi, että ihan kuin homeisia olisivat.

Tässä nämä kaunottaret! Maistuvat yhtä hyvälle kuin miltä
näyttävätkin..

Höh. En nyt kuitenkaan aio lannistua tästä. Veikkaan, etteivät Sacher-kakku, Tarte Tatin, Schwarzwaldin kakku tai vaikka Sans Rivalkaan olleet menestyksiä heti ensimmäisellä valmistumisellaan. Seuraavalla kerralla taidan valita maustamattoman proteiinijauhon, jättää marjajauhot käyttämättä ja hakea makeutusta taateleista/rusinoista tms. Ja taidanpa myös tutustua jo hieman valmiisiin ohjeisiin, jos jostain löytyisi herkullinen ja käyttökelpoinen resepti. Tämä ei ole niin työlästä, että kokeileminen on vielä kivaa. Mutta tässä tapauksessa raaka-aineet kun eivät ole ihan edullisimmasta päästä, niin ei viitsisi turhan monta kertaa hakata päätään seinään.

Tällä viikolla en ole paljon urheillut. (Tuo lause kuului alunperin: ei ole paljon urheiltu, mutta yritän nyt välttää passiivin käyttöä. Siitä tulee jotenkin valheellinen ulkoistuksen tunne, ikään kuin minä en olisi se, joka on jättänyt treenit väliin, vaan joku muu, paheellisempi.) Kaksi juoksulenkkiä tein ja sen alle puolen tunnin salitreeni, joka meni penkin alle. Päätin, että pidän loppuviikon pakkotaukoa salista. Menen sinne vasta ensi viikolla, kun oikein polttelee. Tänään jo teki mieli mennä, mutta en mennyt. Jätin tietoisesti väliin ja tiedän, että huomenna hinku on vielä suurempi. Mutta nyt on ollut niin hidasta tuon palautumisen kanssa, että haluan ikään kuin resetoida itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä hitaasti taas rakentelemaan. Haluan olla täysin kunnossa, kun salille menen seuraavan kerran.

Kinesioteippiä kädessä

Eilen kävin fyssarilla ja kyynärvarsi sai taas oikein täysipainoisen kidutuskäsittelyn. Lihaskalvon käsittely veitsellä on sellaista, että jaloilla oli pakko liikehtiä ja toisella kädellä puristella vyötä, hierontapöytää, paitaa, jalkaa, mitä tahansa. Nyt käteen ei noussut niin ärhäkän näköisiä ja valtavia mustelmia kuin viimeksi, mutta vähän kuitenkin. Lisäksi siihen laitettiin kinesioteippiä, jota minulla ei olekaan aiemmin ollut. Teipin teho kai perustuu jotenkin siihen, että se nostaa lihaskalvoa, jolloin sen alla pääsee veri kiertämään paremmin. Kädessä on ollut kevyt olo, ja annan sen nyt toipua viikonlopun yli, ennen kuin kosken yhteenkään käsipainoon, kahvakuulaan tai tankoon. Viimeksi menin heti fyssaria seuraavana päivänä salille, mikä ei ehkä ollut ihan viisasta, joskaan sitä ei myöskään oltu mitenkään kielletty.

Niin joo, ja sokeriton lokakuu päättyi sitten tällä viikolla. Kolme neljäsosaa kuukaudesta sujui hyvin, mutta sitten yhtenä päivänä töissä söin protskupatukan, kun olin huonosti varustautunut eväillä. Ja siitäpä se sokerin mussuttaminen sitten lähti taas. Minulle on aika tyypillistä se, että kun en pääse treenaamaan, niin ruokavaliokin menee rempalleen. Tällä viikolla en ole yhtään katsonut, mitä syön ja olen muutenkin antanut ihan tietoisesti kontrollin päästä irti kokonaan. Perusruokailut (terveellinen aamiainen, lounas ja joka päivä sen puolisen kiloa tuoreita kasviksia) nyt ovat luonnostaan kunnossa, eli kontrollin irtipäästö ei tarkoita, ettäkö vetäisin jotain rasva-suola-sokeri -mättöä kaikilla aterioillani. Mutta en ole suostunut tuntemaan huonoa omatuntoa mistään ylimääräisestä, olen syönyt tarkoituksella yli oman kulutukseni ja jos joku syyllistävä ääni takaraivossa yrittää vähän inistä, että nyt on hei tosi epäterveellistä, niin olen vaientanut sen samantien. Urheilija ei voi syödä sataprosenttisen terveellisesti, sanoo pöperöproffakin :).

Tyttökissat kävivät eilen vuosihuollossa. Toiselta putsattiin hampaita, joten jouduin odottelemaan pari tuntia, ja soitin miehen lounasseuraksi. Kävimme New Bamboo Centerissä, jossa tuli aikoinaan rampattua tiheäänkin. Nykyisin käyn siellä muutaman kerran vuodessa ja olen viimeiset viisi vuotta varmaan aina syönyt Satay-tofun, koska rakastan maapähkinän ja ananaksen makuista satay-kastiketta. Eilen kuitenkin päätettiin ottaa Kung Po -tofu ja friteerattu tofu -annokset ja jakaa ne. Nuo alla olevat kasvispihvin näköiset kiekot ovat siis uppopaistettua tofua. Jos tykkää tämäntyyppisestä ruoasta, niin suosittelen Bamboo Centeriä lämpimästi ihan jo hauskan persoonallisen palvelunsa vuoksi. Ravintolassa ei myydä lainkaan alkoholia, sillä liikehuoneiston omistaa muistaakseni joku raittiusseura. Hinnat ovat helsinkiläisittäin kohtuulliset, eli allaolevat annokset olivat alle 10 euroa kumpainenkin. Todella hyvää, mutta taidan seuraavalla kerralla kuitenkin tilata vakkariannokseni.

Stressinpolttolenkki

Eilen, keskiviikkoaamuna ei mennyt mikään suunnitellusti. Olin mennyt edeltävänä iltana ajoissa - siis todella ajoissa - nukkumaan. Jo klo 20 jälkeen olin nukkumassa ja heräsin vain puolilta öin käyttämään koirat lyhyellä pissalenkillä. Ulkona satoi ja otti päähän, kun jouduin vielä keskellä yötä kuivaamaan koiria ja laittamaan kaikki talutusvälineet kuivumaan vielä, enkä vaan voinut painua takaisin pehkuihin. Joka tapauksessa eilen aamulla kello soi 5.30 aikaan ja kuulostelin hetken, sataako ulkona (= saanko luvan jatkaa nukkumistani, se olisi tarkoittanut myös salille menon skippaamista). Ei satanut, eikä muutenkaan enää nukuttanut, joten nousin ylös. Aamutoimet sujuivat jotenkin hitaasti ja tahmeasti, vaikka ei ollut mitenkään pöhnäinen olo. Haahuilin, enkä saanut itsestäni mitään reipas-moodia päälle. Söin yhden banaanin, join pari lasia vettä ja lähdin koirien kanssa lenkille. Tarkoituksena oli tehdä vain puolen tunnin lenkki, koska olin menossa salille tekemään jalkatreenin, enkä halunnut väsyttää koipiani sen alle.

Kesken lenkin alkoi tietenkin sataa, ja olimme kaikki ilman sadevarusteita. Olin vetänyt päälle karseat kotiverkkarini ja niiden päälle rikkinäiset tuulihousut, Vantaa-style. Sade tuli ja meni ja tuli uudelleen, ärsyttävästi. Välillä voimakkaammin, välillä vain tihuttaen. Tulin koko ajan yhä pahemmalle tuulelle ja loppulenkin kävelin kulmat kurtussa koiria hoputtaen. Ressukat. Taas kotona kuivauspuuhiin ja koirat & kissat ruokittuani nappasin parit vitamiinit (sinkki+B6 ja d-vitamiini) ja pakkasin salikassin. Normaalisti pakkaan sen jo illalla, eli kirjoitan ohjelman vihkoon ja laitan palkkaripurkkiin kuivat aineet (leusiini, kreatiini, soijaprode) valmiiksi. Nyt kaikki nämä viivästyttivät salille menoa ja olin siellä puoli tuntia tavallista myöhemmin.

Pukkarissa sitten huomasin, että minulla ei ole salihousuja mukana. Jalassa oli edelleen ne koiranulkoilutuskamppeet, aargh. Ne kollarit olivat sen verran paksut ja hiostavat (+ rumat), että niillä treenaaminen olisi ollut ihan myrkkyä. Päädyin sitten jättämään tuulihousut päälleni. Ne taas olivat niin isot ja lepattavat sekä vielä lahkeensuista rikkinäiset, että treenaaminen ei loppujen lopuksi sujunut niilläkään. Kaiken lisäksi alkoi jo lämmitellessä vyöryä niin paha olo, että oksetti. Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään ja arvelen sen johtuvan noista vitamiineista, vaikka olen ennenkin ne vetänyt lähes tyhjään vatsaan. Sitkeästi lämppäsin loppuun ja siirryin salin puolelle.

Molemmat kyykkyhäkit sekä smith varattuna, mitä hittoa? Siihen aikaan aamusta, aargh. No, suunnitelmaan muutos ja menin alakertaan prässiin. Siinä jo huomasin, että tuulihousut ovat ihan perseestä, ne eivät joustaneet yhtään ja repalainen lahje jäi koko ajan kantapään alle. Tein prässin loppuun sitkeästi itseäni psyykaten "tämä sarja vielä, sitten voit lähteä himaan". Kun sain sen suoritettua, oli jo hieman parempi fiilis, että ehkä tästä vielä jotain tulee, ja siirryin tekemään askelkyykkyjä. Huono olo velloi vatsassa edelleen ja kävin pukkarissa hörppäämässä hieman palkkaria alle. Askelkyykyissä sitten kävikin niin, että kahdesti liukastuin siihen lahkeenriekaleeseen ja homma alkoi jo tuntua vaaralliselta. Tein kuitenkin nekin sarjat loppuun väkisin. Ajatus oli, että niiden jälkeen vielä reiden ojentajat ja koukistajat laitteessa ja sitten armahtaisin itseni. Mutta salin personal trainer olikin jonkun asiakkaan kanssa vallannut ne laitteet, joten päätin jättää homman kesken.

Enpä muista, koska olisin viimeksi jättänyt salitreenin kesken, vai olenko koskaan. 23 minuutin kestävän "salitreenin" seurauksena on kuitenkin pakaroissa tänään edes pieni lihaskipu, joten ei se käynti nyt ihan hukkaan mennyt, vaikka eilen turhalta tuntuikin.

Muutenkin viikko on sujunut todella nihkeästi. Selkä on vieläkin palautumatta sunnuntain mavetreeneistä, vetelin raskaita kutosia perinteisellä tyylillä pitkästä aikaa ja kroppa hermostui. Nyt olen sitten käynyt kahdesti juoksemassa. Tänä aamuna lähdin koiran kanssa viideltä lenkille. Kuuntelin, ettei sada, enkä sen kummemmin tarkistellut tilannetta ikkunastakaan. Pihalle päästyä kävikin selväksi, että sataa, ei tosin kovaa, mutta kuitenkin. Koiraa ei sade haitannut lainkaan, enkä sitten edes hakenut sille sadetakkia päälle (koska kotiin jääneet tyttökoirat olisivat tervetuloa takaisin! -haukunnallaan raapineet hereille koko rapun).

Sateesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - aamun lenkki oli todella terapeuttinen. Pientä syysmyräkkää oli joenrannassa ja sää tuntui oikein energisoivalta, vaikka taivas oli synkkä ja tummanpuhuva. Tuuli puhalsi ja sade kasteli silmälasit niin, etten eteeni meinannut nähdä. Koira ravasi tasaisen tyytyväisenä ja vauhti pysyi ihan kohtuullisena muutamista haistelu ja tarpeiden teko -pysähtelyistä huolimatta. Kymmenen kilometrin lenkki juostiin aikaan 1h 1 min ja 30 sekuntia. Kotiin päästyä oli sellainen olo, että sen perään menisi vielä toinenkin; jos ei nyt kymppiä niin ainakin vitonen. Eilisen päivän epäonnisesta treenistä jäi kökköfiilis, mutta tänään tilanne oli toinen, oikeaa liikkumisen riemua. Tuntui siltä, että pääkoppa oli kaivannut pidempää juoksulenkkiä jo jonkin aikaa ja nyt se sen viimein sai.

Hieman lenkin loppupuolen juoksemista häiritsi tielle nousseet etanat, pari kertaa rusahti ikävästi lenkkarin alla. Ihmettelin, miten koira väisti ne niin taitavasti. Sillä on sentään neljä tassua koordinoitavanaan ja vaikka yhteispinta-ala onkin pienempi kuin minun kahden räpyläni, niin se ei kuitenkaan katso yhtään jalkoihinsa ja silti oikein kyttäsin, että jääkö sen tassuihin yhtään etanaa. Ei yhtään. Monta kertaa se kipitti ihan jonkun etanakeskittymän vierestä, mutta ei koskaan niiden päältä. Sillä on joku tutka tassuissaan :).

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja söin aamiaista ihan rauhassa koneen ääressä. Sitten alkoivat tytötkin heräillä ja kömpiä keittiöön venytellen ja äänekkäästi haukotellen. Laitoin koirille sadekamat niskaan ja lähdettiin kävelylle. Ei tehty kuin puolen tunnin lenkki, sillä pikkukoira inhoaa edelleen sadehaalariaan ja laahusti perässä mököttäen. Nurmikkoalueella se innostui vähän spurttailemaan, joten en tiedä sitten, inhoaako se tuota haalaria vai ainoastaan sateisia teitä. Ajattelin ostaa sille samanlaisen sademanttelin kuin isoillakin koirilla, ja kokeilla, jos sen kanssa lenkkeily sujuisi pikkiksen mielestä mukavammin.

Aamulenkin loppupuolella takaa ajoi Kalpea Rotta; paikallinen kylähullu, joka ajaa pyörällään kovaa vauhtia ja raivoaa aina ohi mennessään koirista. Yleensä tyyliin "saatanan rakit perkele vie helvettiin ne täältä", ja nytkin oli samaa sarjaa. En ole ainoa hänen raivonsa kohteeksi joutunut, vaan tasaisesti osansa ovat saaneet muutkin seudun koiranulkoiluttajat. Kesällä hän tuli minua vastaan ja muistaakseni olin liikenteessä yksin ilman koiria, mutta hän tunnisti minut ja raivosi taas "saatanan kalpea rotta perkele!" ohi ajaessaan. Siitäpä hän sitten sai nimensäkin. Jotenkin yhtä aikaa huvittava ja ärsyttävä tyyppi, joten olen ottanut kypsän aikuisen tavoin nyt sen asenteen, että huudan takaisin.. Tänäänkin hihkaisin hänelle, että "tulehan tänne sanomaan, niin kiskaisen turpaan!". Hohhoijaa.. Sauvakävelyllä olleet mummot tuijottivat meitä päätään pudistellen. En varsinaisesti menetä malttiani, mutta en myöskään halua antaa hänelle sellaista vaikutelmaa, että jotenkin pelkäisin hänen rähisemistään. Ja jos käsirysy tulisi, niin olen sen verran itsevarma, että uskon pärjääväni hänelle; näyttää sen verran heikolta pakkaukselta, että tipahtaisi Vantaanjokeen yhdellä tiukalla paukautuksella.

Vahingollinen naiskuva vai itseaiheutettu stressi?

Koska omassa blogissani saan inttää niin paljon kuin haluan, niin jatkan vielä täällä aloittamaani väittelyä (käytän sanaa väittely neutraalissa sävyssä). Olen huomannut, että en useinkaan saa pointtiani selväksi lyhyesti ja ytimekkäästi, vaan sorrun jaarittelemaan ja poimimaan näkökulmia sieltä täältä. Blogeihin kommentointi pitäisi kai lopettaa kokonaan, kun tuntuu siltä, että saan usein vihaisen lauman alkuperäistä kirjoittajaa puolustavia kommentaattoreita kimppuuni, kun erehdyn inisemään oman eriävän mielipiteeni. Välillä mietin, että onko vika omassa päässäni, vai näenkö asiat muka niin eri tavalla kuin muut?

Blogikommentoinnissa olen huomannut myös sen huvittavan piirteen, että joku alkuperäistä kirjoittajaa puolustava viittaa epäsuorasti aiempiin, eri mieltä oleviin kommentoijiin. Tuossakin keskustelussa on yksi esimerkki aiheesta, mutta muistelen nähneeni tämäntyyppistä kommentointia aiemminkin. Miksi ei voi vastata minulle suoraan, että hei Eikku, olen sun kanssa kyllä tosi eri mieltä tästä asiasta x? Sen sijaan vastataan alkuperäiselle kirjoittajalle ja verhoillaan vittuilu minulle vaan jotenkin tyyliin "on se kumma kun ERÄÄT täällä eivät ymmärrä" tai "joidenkin mielestä näköjään vaan voi sanoa plaaplaa" ja käytetään termejä, joita olen juuri käyttänyt. Sitten pitää itse mennä siihen puolustautumaan kaikenlaisia tahallisia väärintulkintoja vastaan, että niin tarkoitat ilmeisesti tuota minun kommenttiani vai? Pyritäänkö tuollaisella epäsuoralla huutelulla sitten jotenkin välttämään konfliktia? Että kun tuo kommentoija on niin ärhäkkä, niin minäpäs vihjailen turvallisesti täältä alkuperäisen kirjoittajan selän takaa.. ?

Mutta jospa itse aiheesta sitten. Minun mielestäni median tarjoilemaa epärealistista naiskuvaa vastaan voi hyvinkin suojautua. Jos alkaa kokea ulkonäköpaineita, niin ei niihin tarvitse alistua. Eikä se tarkoita, että sinun tulee sitten olla aktiivinen naisasianainen, joka nousee barrikadeille ja polttaa H&M:n bikinijulisteita. Voi vain ihan yksinkertaisesti lakata välittämästä. Ihan oikeasti se on juuri niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa ja täysin oma valinta.

Minulla oli jossain vaiheessa vaihe, että muotiin ja kauneuteen keskittyvät lehdet alkoivat ahdistaa. Ehkä joskus 20-25 -vuotiaana, en enää muista tarkalleen. Nuo lehdet kun ovat täynnä juttuja tyyliin miten tehdä vaatekaapista käytännöllinen, klassinen & trendikäs, onko kulmakarvat/otsatukka/polkkatukka/kiharat hiukset/juurikasvu jne. tänä syksynä in vai out, hame housujen päälle vai ei, kopio tästä julkkisten hiustyyli jne. Päätin lopettaa lehtien lukemisen kokonaan, kun tuli niin riittämätön olo. Ei ollut aikaa eikä jaksamista panostaa ulkonäköön niin paljon, ei edes sitä "tee edes tämä" (vaikka jollekin meikkityylille 5 min, 15 min, tunnin kestävät vaihtoehdot). Olisin kyllä halunnut, mutta kun en pystynyt. Se ei tullut minulta luontevasti ja intressit olivat muualla (koirassa ja opiskelussa lähinnä). Ja kun se olisi ihan oikeasti vaatinut aikaa enemmän kuin sen viisi minuuttia. Olisihan pitänyt selvittää, mistä ne kaikki meikkituotteet saa ostettua, käydä ostamassa ne ja opetella niiden käyttö. Sitten ehkä puolen vuoden päästä se uusi, opeteltu aamu-rutiini olisi kestänyt päivittäin sen viisi minuuttia.

Päätös oli helppo, lehtitilaukset loppuivat yksi toisensa jälkeen enkä enää jatkanut niitä. Joskus erehdyin tilaamaan jonkun uuden lehden todetakseni, että samat jutut eri kuoressa. Olivia, Evita, Kauneus ja Terveys, Trendi jne.. Samaa "hyvää ja onnellisempaa elämää kunhan vain teet nämä asiat" -juttua kaikissa. Niitä lukiessa alkaa päähän hiipia ajatuksia, että miksei mulla ole rempattavaa kansakoulua maalla ja miksi mä en käy joogaamassa joka aamu. Tai pitäiskö opetella itse huovuttamaan ja tekemään kynttilöitä? Tai molempia? Jos hankkisi lauman lampaita ja kanoja..? Vitsi toi rintasyövän sairastanut nainen lopetti työnteon ja lähti Peruun hiihto-oppaaksi, pitäisköhän munkin repäistä ja muuttaa elämäni?

Ehkä myös hieman tylsistyin. Tosiaan kun oli samat jutut joka lehdessä. Sama julkisuuden henkilö vuoronperään eri lehdissä kertomassa elämäntapamuutoksestaan. Lehdet jäähylle ja johan paineet helpottivat vähitellen. Muistan vieläkin sen olon, mikä tuli pikkuhiljaa, kun ei koko ajan ollut olo, että omalle elämälle täytyy tehdä koko ajan jotain, että se täyttää kriteerit.

Nykyisin tuntuu siltä, että olen jo ihan immuuni "naiskuvalle", mikä se sitten onkaan. Tiedän, millainen olen ja mihin tämänhetkiset resurssini riittävät. Välillä laiskottaa ja välillä olen hurjan reipas. Tiedän aika hyvin, mistä motivoidun ja mistä lannistun. Kun on laatinut itselleen tavoitteet ja tietää suurinpiirtein keinot niihin pääsemiseen, niin ei enää säntäile jokaisen trendin perässä. Kun kerran haluan lisää voimaa ja penkkituloksen paremmaksi, niin joku Fit-lehden pepputreeni ei aiheuta välitöntä reaktiota tyyliin "pakko saada tuollaiset pikajuoksijan pakarat, kun tässä sanotaan että kun teen tän 3 kertaa viikossa niin saan kuukaudessa tuloksia!" Kun se ei liity omiin tavoitteisiin, se ei liity minuun. Maria Kangin "what's your excuse" -kuvaa katsoessa on siis vähän samanlainen olo kuin jotain Hesarin ruokatorstain liharuokareseptejä silmäillessä. Että ei ole tekosyitä, eipähän vaan ole mun juttu.

Jos treenaaminen kiinnostaa ja omat tavoitteet ovat selkeät, niin minusta asia on yksinkertainen. Joko kuva toimii kannustavana / paineistavana roolimallina (jos tavoitteet ovat sen suuntaiset) tai se ei aiheuta mitään reaktiota (kun se ei liity omiin tavoitteisiin). Mutta jos se aiheuttaa närkästystä, niin kehottaisin kaivelemaan niitä fiiliksiä sen närkästyksen takana. Onko se ihan aitoa huolestuneisuutta esimerkiksi vaikutteille alttiiden nuorten naisten puolesta vai olisiko se sittenkin vain oma riittämättömyyden tunne, joka kalvaa? Jos haluat näyttää Maria Kangilta ja uskot sen olevan mahdollista, tee suunnitelma sen eteen. Jos et edes halua näyttää häneltä tai se ei sinulle ole mahdollista, käytä aikasi johonkin muuhun kuin siitä asiasta murehtimiseen.

Niin, kävikö tästä jo selväksi, että uskon voimakkaasti omiin valintoihin ja niiden seurauksiin?

Sun valinnat on tuonut sut siihen. Sä oot siinä, koska sä haluut olla siinä. Sä siis oot siellä missä haluut olla ja siksi sä olet siinä.
— Ajokoirat 2008 (@Ajokoirat2008) October 17, 2013

Viikkotreenejä pitkästä aikaa

Juuri kun pari postausta takaperin valittelin, etten palaudu kunnolla neljää viikkotreeniä varten, niin tälle viikolle tuli vahingossa viisi salikertaa. Kirjoittaessani edellistä lausetta olin vielä siinä käsityksessä että kävin neljästi salilla, mutta tuli tunne, että pitää tarkistaa ja niinhän tuo heiaheia näyttää viittä kertaa.

Maanantaina: selkä+rinta. Tein vähän varovasti, kun oli vielä vähän tukkoinen olo, mutta sarjapainoissa ei muutoksia flunssaa edeltäneeseen aikaan.

Tiistaina ja keskiviikkona piti olla aikaisin töissä. Kävi mielessä mennä töiden jälkeen salille, mutta puhti oli kateissa ja ajattelin, että voisi olla hyväkin tehdä paluu salille vähän rauhallisemmin, eli pari lepopäivää koin ihan tarpeelliseksi.

Torstaina kävin tekemässä jalkatreenin. Yksi liike (juoksijan askelkyykky) jäi uupumaan kokonaan ja muutenkin oli todella heikko olo. Takareisikoukistukset aloitin 35 kilolla, kun ennen flunssaa tein jo 37,5-40 kilolla. Tuo 35 kiloakin oli ihan hirveän raskas ja viimeiset toistot menivät täysin epäpuhtaasti. Masensi ja kaksi viimeistä sarjaa tein vain 25 kilolla. Etureiden ojennuksissa puolestaan ei ollut kuin yhden painolevyn verran pudotusta, eli 55 kilolla tein. Ennen flunssaa sarjapainot tuossa olivat 55-57,5 kg päivästä riippuen.

Prässissäkin tuntui, että kelkka romahtaa päälle, ei vaan jaksa. Sykkeen kohoaminen tuntui epämiellyttävältä ja tässä kohtaa aloin jo hieman pelätä, että kroppa ei ole vielä ihan treenikunnossa. Flunssa oli jotenkin tavallista sitkeämpi ja ärsyttävämpi.

Perjantain salipäiväkirjan kohdalla onkin iso surullinen naama. Treenasin käsiä & olkapäitä ja osassa liikkeitä jouduin pudottamaan sarjapainoja 3-5 kiloa, kun ei vaan millään lähtenyt. Otti oikeasti päähän niin paljon, että meinasin jossain vaiheessa pakata kamat kasaan ja lähteä kotiin. Hauiskääntöjä taljassa tein syyskuussa 21 kilolla ja nyt 16 kilolla! Ojentajilla sarjapainot putosivat kolmisen kiloa.

Siinä kohtaa alkoi jo mietityttää, mistä yleinen heikko olo johtuu. Olin treenaamassa poikkeuksellisesti ilta-aikaan, kello oli lähempänä kahdeksaa, mutta olin ihan virkeä ja mielestäni myös ihan hyvin syönyt tuona päivänä. Toisaalta nyt kun olen pitänyt noita gluteenittomia päiviä, niin en ole ihan jaksanut panostaa vaihtoehtoihin, eli hiilarin saanti ei ole ollut aivan optimaalista. Nyt olen viikonloppuna syönyt ruisleipää ja muutenkin tankannut hiilaria enemmän; pottua ja punajuurta, puuroa ja hedelmiä. Ensi viikolla on parempi lähteä taas sarjapainot nousuun tai ainakin palautua pikkuhiljaa flunssailua edeltävälle tasolle!

Eilen lauantaina mieli poltteli salille, mutta kun jalat olivat palautumatta torstain treeneistä ja käsiä oli rääkätty edellisenä päivänä, niin mietin, että menen salille venyttelemään kun ei siitä kotona mitään tule. Salille päästyäni suunnitelma oli jo hieman jalostunut, ja otinkin venyttelyn alle puoli tuntia kestävän intervallitreenin pyöräilemällä. Olin jo kahden vedon jälkeen valmis luovuttamaan, mutta psyykkasin itseäni samaan tapaan kuin yleensäkin: annan itselleni luvan lopettaa koska vaan, mutta "katsotaan nyt ainakin yksi veto vielä". Ja sittenhän niitä on jo kolme, niin kyllä nyt neljännenkin pystyy vielä tekemään. Psyykkaus jatkuu niin, että neljähän on tosi hyvä määrä, mutta intervallitreeniohjeissani on 5-6 vetoa. Joten nyt ollaan jo näin pitkällä, että se viides kyllä rutistetaan vaikka väkisin. Ja kun viides on tehty, niin voi vitsi, irtoaiskohan tästä vielä se kuudeskin, kokeillaan ainakin! Jos ei loppuun saakka niin ainakin puolikas veto (30 sekkaa)! Oho, menee se toinenkin puolikas, ei voi jäädä näin vähästä kiinni.

Tuollaiset välitavoitteet ovat minulle tuttuja jo lapsesta saakka. Muistan, kuinka luin joskus 90-luvun alussa Tuuli Matinsalon haastattelun jostain ja hän kertoi psyykkaavansa itseään vähän samaan tyyliin; "tuolle lampputolpalle nyt ainakin jaksaa juosta vielä", ja kuin huomaamatta tuosta ajattelusta tuli myös osa minun treenaamistani jo lapsena. Aina en jaksanut lähteä juoksemaan, mutta mietin, että pyrähdän nyt ainakin kerran tuon pururadan ympäri (1,83 km), niin saan vähän happea ja hien pintaan. Ja kun oli kerran mennyt, niin ei sitä nyt viitsinyt yhteen kierrokseen jättää. Viisi kierrosta oli vakiomittani lukioaikoina ja lopussa juoksin täysillä kotiin n. 300-400 metrin matkan. Kun on itsellä lupa lopettaa koska vaan, kunhan vaan x-määrä (joka on tosi helppo ja saavutettavissa ilman mitään hirveitä ponnistuksia) on suoritettu, niin kaikki sen ensimmäisen jälkeen on plussaa.

No mutta, kuntopyörän selässä keksin, että voisin tehdä sen perään tiukan vatsalihastreenin ja näin siinä kävi, että löysin itseni tekemästä vatsoja:

- kierto taljassa (ns. halonhakkaajaliike) 3 x 12/puoli
- rutistus taljassa (köysi niskassa) 3 x 12
- jalkojen nosto dippitelineessä 3 x 15
- vatsarutistukset matolla ja jalkojen potku eteen vuorosarjana 3 x 12/15
- kylkilankkurutistukset 3 x 15/puoli
- hoover loppuun 2 x 60 sek

Ja tämän päälle jaksoin vielä venytellä 20 minuuttia, hihhei! Oli aika sankariolo, kun tulin takaisin kotiin. Mentiin sitten leffaan ja siellä söin tavoistani poiketen popcornia. Yleensä nappaan mieheltä pari kourallista, mutta se jää siihen. Nyt taisin tuhota kolmasosan koko sammiosta.

Tänään sitten aamulenkillä mietin, että miten hitossa teen viikon voimatreenini, kun takareidet ovat edelleen ihan hemmetin kipeät ja samoin ojentajat. Googlailin vähän kaksijakoisia ohjelmia, joissa olisi jonkinlainen etukroppa/takakroppa -jako, mutta en jaksanut sitten syventyä niihin, vaan päätin, että menen ja teen sen, minkä pystyn.

Eli tänään sunnuntaina treenasin viidennen kerran tällä viikolla. Molemmat kyykkyhäkit olivat alkuun varattuja, joten aloitin penkki/leuanveto -kombolla. Penkki meni odotetusti, mutta leuanvedoissa iski taas päälle heikko olo ja sen myötä vitutus. Kolme ensimmäistä sarjaa meni ok, mutta sen jälkeen oli pakko turvautua pomppuihin; parissa sarjassa viimeiseen toistoon ja viimeisissä sarjoissa kaikkiin :/. No, jarruttamalla alas ja jarruissahan sen huomasi, että ojentajat eivät tykkää ollenkaan, kipu ei ollut erityisen lievää. Hassua kyllä, penkatessa en juuri kipua huomannut, eli sain liikkeen aika hyvin kohdistettua rintalihoille. Penkissä tosin painoa oli vain 30 kiloa, eli pari kiloa jouduin siitäkin pudottamaan. Mutta siis arvelen, että ojentajien puutteellinen palautus oli ainakin osasyy kehnosti menneisiin leuanvetoihin.

Koska romanialainen mave olisi ollut liikaa takareisille, tein mavea perinteiseen tyyliin viisi sarjaa. Siinä takareidet eivät kuormitu niin pahasti ja muutenkin tuntui siltä, että sain lantiolla työnnettyä tavallista paremmin kuorman liikkeelle. Maven lisäksi vauhtipunnerrus ja hauiskäännöt menivät ihan hyvin, dipit jätin tekemättä kokonaan. Forkut ovat kyllä nyt kovin kipeät.

Mutta venyttelin tämänkin treenin päätteeksi parikymmentä minuuttia, tästä saattaa tulla jopa tapa - tosin vain viikonloppuisin tai vapaapäivinä tehtyihin treeneihin. Tai iltatreeneihin. Arkiaamuina venyttelylle ei vaan jää aikaa, ja illalla en useinkaan muista enää.

Outo viikko, ei yhtään minun tyylinen. On treenattu illalla ja venytelty kahdesti ja salille on menty, vaikka treenit ovat menneet kehnosti. Ja viisi treeniä koko viikon aikana, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin aloitin tämän postauksen.