Makeaa syksyä

Antibiootit tepsivät ja varvas parantui. On se omituisen punainen kyllä edelleen, mutta ei turvonnut eikä kipeä. En kyllä tiedä, mitä tekisin näiden räpylöideni kanssa. Muutamana edellisenä talvena käyttämäni Haglöfsin ulkoilukengät (kahdet eri, mutta samaa mallia) eivät tunnu vasemmassa jalassa enää yhtään hyviltä. Tuntuu kuin vasen jalka olisi puolen vuoden aikana kasvanut leveyttä, ja ne puristavat juuri siitä varpaan kohdalta. Nyt painelen koiran kanssa juoksulenkkareissa koko ajan, ja ne ovat vähän viileät jo joinain aamuina.

Tässä iässä(?) vamma seuraa toistaan. Olen käynyt nyt vähän enemmän juoksemassa, kun salilla käynti ei maistu, ja on ollut aikaisia aamuja töissä. Kaapon kanssa ollaan juostu aamuisin 9,5-10 km:n lenkki tuonne pitäjän kirkonkylälle. On muuten näkynyt ihan hurjasti supikoiria viime aikoina. Ne ovat hauskan näköisiä, kun yhtäkkiä jostain hämärästä puskasta tuijottaa valkoinen maski ja katoaa äkkiä, kun tajuaa tulleensa huomatuksi. Samanaikaisesti sen kaveri jolkotteli tietä pitkin vastaan ja pujahti sinne samaan puskaan. Yksi lähti uimaan Vantaanjokeen, kun ei muutakaan keksinyt. Kaapo tietysti aivan pöhkönä tempoilee niiden perään, kurnuttaa ja lopulta kimakka ajohaukku alkaa. Pahin oli ehkä tilanne, kun Kaapo ryntäsi hihnan mitalla johonkin ryteikköön, jossa supi veteli juuri aamiaistaan, ja kiukkuisena alkoi murista ja sähistä Kaapolle. Sain koiran onneksi käskytettyä pois sieltä ja aika vikkelästi jatkettiin matkaa.

Yhtenä aamuna pari viikkoa sitten juostessa mietin, että onpa ihanaa, kun mihinkään ei satu ja juoksu kulkee. Oikein nautiskelin siitä tunteesta, ja tuntui siltä, että leijailen kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ehkä kaksi minuuttia sen ajatuksen jälkeen alkoi pohjetta kirrata ihan kunnolla. Oltiin jo lähellä kotia ja pystyin osittain kävelemään ja jonkun verran hölkkäämään loppumatkan kotiin. Pari päivää sitä katselin ja yritin itse aukoa, mutta lopulta varasin ajan Auralle (Hgin urheiluhieronta) ja saatiin pohje kertakäynnillä kuntoon. Se oli todennäköisesti jumiutunut siitä, kun tulehtuneen varpaan vuoksi onnuin jonkun aikaa sitä jalkaa. Huomasin silloin jo kävellessä, että akillesjänteen ja pohkeen alueilla oli pientä oireilua siitä ontumisesta.

Tällä hetkellä on ihan perusjumitukset päällä; tuo oikea lonkanseutu on kestojumissa. Sitäkin Aura aukoi, mutta ongelma on ilmeisesti jossain askelluksessani, ja olen jo luovuttanut. En noilla fyssarin harjoituksilla saa sitä ikinä muutettua, ja jos se venyttelyllä ja hieronnalla pysyy sellaisessa kunnossa, että voin juosta, niin olkoon. Ja kuten taisin jo joskus aiemmin mainita, niin keskimmäisen pakaralihaksen vahvistaminen on vähentänyt pakaran hermopuristusoireita niin paljon, että sitä on enää todella harvakseltaan. Lähinnä silloin, jos olen juossut useampana päivänä peräkkäin, ja venyttely on jäänyt tekemättä.

Mutta niin, juoksu kulkee enimmäkseen ihan kivasti, vaikka samaa lenkkiä aina mennäänkin. En enää jaksa ottaa paineita siitä, että olisi vaihtelevia lenkkejä. En kuitenkaan treenaa mihinkään kilpailuun tms., vaan juoksen lähinnä lyödäkseni kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saan lenkkeilytettyä koiran samalla kun kuntoilen. (Kylläpä sana kuntoilla kuulostaa vanhanaikaiselta. "Woimistelu ja ruumiin wetreäksi tegemine".) Ja nautin siitä, kun koira nauttii juoksemisesta. Se pöhisee ja piippailee, kun laitan juoksukamoja päälle. Viimeistään, kun vyötän juoksuvyön päälleni, se on jo aivan maantiekiitäjänä paikoillaan; savu nousee koivista.

Töissä on ollut ikävä flunssa-aalto, ja vaikka jynssäsin käsiä huolella, vedin vitamiinit ja probiootit nassuun, ja söin kasviksia kilokaupalla joka päivä, niin viimein se pöpö minuunkin iski. Keskiviikkona vielä olin töissä, kun vasta vähän aivastutti, mutta torstaiksi jäin lepäämään. Vilutti fleecepusakka päällä kahden täkin alla ja pää oli aivan tukossa. Mutta sitten kun yhden päivän heti alkuun lepäsin, niin perjantaina jaksoin hyvin mennä töihin. Tällä hetkellä on vain nuhaa ja pientä köhää. Sellainen olo, että ei voi urheilla, mutta muu normaalielämä kyllä onnistuu. Onneksi flunssa tuli nyt, kun seuraavat viikot ovat aika hektisiä.

Aloitan työn ohella johtamisen erikoisammattitutkinnon (JET) suorittamisen, ja ensi viikolla pitäisi olla iskussa sitä varten. Tutkinto kestää kaksi vuotta ja enimmäkseen opiskelen työajalla. Vuosia sitten kun olin vielä asiantuntijatehtävissä, en suurin surminkaan halunnut esimieshommiin. Ja vaikka nytkin päivät ovat ajoittain raskaita ison tiimin kanssa, niin kyllä tämä tällä hetkellä vielä tuntuu omalta jutulta, ja haluan kehittyä ja oppia lisää. Ihmisten (oman ja muiden) käyttäytymisen ymmärtäminen, ja etenkin viestinnän ja kommunikaation kehittäminen on tässä vuosien aikana osoittautunutkin yllättävän mielenkiintoiseksi. Toisaalta sitten taas vastapainoksi kaipaan ihan kunnolla koneiden kanssa nyhräämistä. Ettei tarvitse ymmärtää kuin pelkkää kylmää dataa vaan. Onneksi(?) saan excelöidä ihan riittävästi ja mietin jopa, jos pyytäisin miestä opettamaan mulle jotain pieniä koodausjuttuja.

Salikärpästä odottelen, olen viimeksi käynyt 4.10. sunnuntaiaamuna Ryhdillä treenaamassa, joten huomenna tulee jo kolme viikkoa salitonta elämää. Tuntuu pidemmältä. Ajatuskin salille menemisestä on jotenkin kaukainen. Mutta kyllä se kipinä sieltä taas tulee, pakottamattakin toivottavasti. Yleensä flunssan jälkeen tulee sellainen “uuteen nousuun” -fiilis, ehkä nytkin. Ja kun juokseminen on nyt kuitenkin sujunut niin mukavasti, niin ei haittaa. Salilla en ole enää aikoihin käynyt mitenkään lihaksenkasvatusmielessä. Vähän harteikkuutta kaipaisin edelleen, etten olisi niin henkarimallinen, mutta enpä enempää oikeastaan massaa kaipaa. Kun olen koko aikuisikäni ollut niin kirppu, olen jo tottunut elämään tällaisena. Jos sitä lihasta tulisi ilman suuria ponnisteluita, niin fine. Salitreenistä haluan kuitenkin pitää kiinni ihan sen vuoksi, että se auttaa näihin jumituksiin. Nyt kun on useampi saliton viikko takana, niin niska-hartiaseutu rasittuu töissä ihan eri tavalla, ja alkaa jumittaa.

Loppuun lemmikeistä sen verran, että meidän 17-vuotias Nanna-kissan vointi on kesän ja syksyn aikana hiipunut. Se on monta vuotta jo sairastanut munuaisten vajaatoimintaa, ja nyt viime käynnillä lokakuun alussa krea oli pompannut aika korkealle. Ollaan nyt tällä viikolla aloitettu sille nahanalaiset nesteytykset. Ollin vielä eläessä kokeilin Nannalle pari kertaa, mutta se oli niin äkäinen, että ei viitsitty stressata sitä enää. Nyt kuitenkin se alkoi kuivua niin pahasti, että käytin sen kerran klinikalla nesteytettävänä ja kun se vointi niin dramaattisesti siitä koheni, päätin, että sen on vain nyt onnistuttava myös kotioloissa. Ja niinhän se onnistui. Ei se enää tappele vastaan. Pari maukua protestina, mutta muuten se pötköttelee ja jaksaa odottaa, että toimenpide on ohi. Huomasin, että virtauksen kannattaa olla hidas. Heti kun nopeutin sitä, niin Nanna hermostui.

Nanna 💕 #calicocat #polydactylcat #sixtoedcat #seniorcat #sweetseventeen

A photo posted by @ms_eikku on Oct 18, 2015 at 2:45am PDT

Mielenkiintoista, että Yhdysvalloissa kissojen nahanalainen nesteytys kotioloissa on aika yleistä, mutta Suomessa sitä ei juurikaan edes ehdoteta asiakkaille. Onneksi meidän kissojen lääkäri Teija on kiertänyt maailmaa, ja ollut mm. Espanjassa ja Texasissa töissä, ja tuo sieltä hyviä oppeja tännekin. Jos satut olemaan Helsingissä päin 17.11., niin Teija luennoi Helsingin kissakahvilassa vanhoista kissoista. Lisää tietoa Animagi Felinan FB-sivuilta. Menisin itse, jos en olisi silloin työmatkalla.

Viime aikoina on tullut kuvattua lähinnä herkkuja. On niitä kyllä syötykin, eipä sen puoleen. Mutta jotenkin sen normaalin ruoan kuvaaminen on jäänyt, kun syö viikon putkeen kaalilaatikkoa tai makaronilaatikkoa.. Ne ovat vielä niin epämääräisen mössön näköisiä lautasella, että ei jaksa vaivautua kuvaamaan. Joten tässä hieman herkkukuvia, instassa nämä taitaa olla jo nähtykin.

Sushia Hulluilla päivillä

Raakakakkua miehen äidin luona Kouvolassa

Kansallinen korvapuustipäivä (on meillä aika usein..)

Minttusuklaabrownieita (ohje Vegeherkut-kirjasta)

Äkäinen varvas ja viikon kolme treeniä

Kävin Kaapon kanssa keskiviikkona juoksemassa, perjantaina kävelin sen kanssa kahden tunnin lenkin töiden jälkeen ja eilenkin askelia kertyi lenkkeilystä ja kaupungilla palloilusta yli 30 000. Varvas suuttui ja turposi taas järkyttäväksi palloksi. Kävin sitten hakemassa apteekista sen ab-kuurin ja aloitin eilen illalla. Yölläkin heräsin kipuun vielä, vaikka olin pari tuntia aiemmin ottanut 800 mg ibuprofeenia. Hauduttelin sitä hetken kylmäpussilla ja laitoin pumpulia varpaiden väliin. Nyt se on rauhoittumaan päin.

Tämän päivän aamulenkki tehtiin fillarilla. Se on hullun hommaa, mutta tänään ajoitus oli täydellinen. Lähdettiin siten, että aurinko oli juuri noussut ja rusakot alkoivat olla jo siirtyneet aamu-unille. Mutta kuitenkin siten, että muita lenkkeilijöitä ei vielä ollut, ja sain ajella keskeytyksettä. Jos tulee muita vastaan, niin yleensä hyppään pois pyörän selästä ja talutan, kun ei voi koskaan olla varma, mitä tuo koira saa yhtäkkiä päähänsä; mennä haistelemaan tms. Ja etenkin, jos on muita koiria, niin ohittaminen on astetta jännempää.

Kaapo ei onneksi ole mikään remmirähjä, enää. Tammikuussa meille tullessaan se hyppi ja pomppi kuin kenguru, ja piti hirveää mekkalaa muita koiria nähdessään. Mutta se ei ollut oikeastaan koskaan sellaista aggressiivista vaan enemmänkin hirveää intoa mennä tapaamaan kaikkia. Ja onneksi se on niin ahne, niin makupaloilla koulutin sen aika pian pois siitä tavasta. Nykyisin ohitukset menevät 97%:sti nätisti. Jos vastaantuleva koira aloittaa rähinän, niin joissain tapauksissa Kaapo siihen myös vastaa, mutta ei aina silloinkaan.

Ikkunaprinssi

Löysin muuten hyvän koiranulkoiluttajan lähempää kuin arvasinkaan! Tutustuin koirapuistossa keväällä erääseen noin kuusikymppiseen naiseen ja juteltiin juoksemisesta. Hän harrastaa maratonjuoksua ja hänellä itsellään on kolmevuotias vilkas paimenkoira. Puhuin hänelle vaan, että olen laittanut ilmoituksen, ja että ensimmäinen ehdokas teki heti oharit. Hän suoraan tarjoutui, että hänpä voisi käyttää. Hän asuu ja on tässä lähellä töissä, ja voisi kuulemma työmatkalla kotiin tullessaan käydä viemässä Kaapon pissalle. Antoi puhelinnumeronsa ja sitä sitten jäin miettimään, kunnes taas hän tuli lenkillä vastaan ja kehotti ottamaan yhteyttä, ja totesi ettei se olisi hänelle mikään vaiva. Nyt hän on parin viikon ajan käynyt täällä, ja tulevat Kaapon kanssa hyvin juttuun. Ihanaa tulla töistä kotiin, kun tietää, että koiralla ei ole rakko pullistelemassa.

Tosiaan tiistaina tein koko kropan salitreenin ja keskiviikkona kävin juoksemassa. Torstaina oli välipäivä ja perjantaina taas tein uudelleen (noin) koko kropan treenin. Vähän erilaisen taas tällä kertaa, kun päätin, että teenpä lähes koko treenin salin alakerrassa laitteilla.

Alkuun tein yläkerrassa askelkyykkyä smithissä, ja sen jälkeen:

- loitontajat laitteessa
- pulldown eli ylätalja laitteessa
- rintaprässi
- vaakasoutu laitteessa (ikään kuin alatalja siis)
- takareidet laitteessa
+ loppuun vipunostot käsipainoilla eteen ja sivulle -kombona

Vatsat (ja pohkeet, kuten aina) jäivät treenaamatta, enkä tehnyt erikseen liikkeitä ojentajille ja hauiksille, kun ne nyt saivat jonkun verran osumaa noissa selkä- ja rintaliikkeissäkin. Mutta oli kiva tehdä erilainen treeni. En kyllä jokaista treeniä jaksaisi laitteilla tehdä, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Ja etenkin, kun yläkerran taljat ja muut harjoittelupaikat olivat vähän ruuhkaisia jostain syystä siihen aikaan perjantaiaamusta.

Eilen lauantaina liikuin sitten ihan sitä jokapäiväistä koiran ulkoilutusta (kolme tunnin lenkkiä tehtiin) ja kaupungilla käveltiin jonkun verran. Yhteensä 30 283 askelta FitBit laski, ja tänään mennään sitten hissukseen varpaan takia. Olin ajatellut tehdä kotona kahvakuulatreenin, mutta olen hieman aivastellut ja palelee. Olisiko syytä siis treenata vielä kun voi, vai antaa kropan levätä ja keskittyä kaikin voimin flunssan torjuntaan? Flunssakausi on nyt tällä viikolla alkanut täällä ihan kunnolla. Töistä oli muutama poissa ja autokoulun opettaja oli räkäinen kuin mikä (ällötti koskea rattiin..). Ei yhtään kiinnosta sairastua, yllätys.

Aamulla kävin ajamassa äidin työpaikalleen vankimielisairaalaan, jossa hänellä oli viimeinen työpäivä, ja tarvitsi kyytiä läksiäiskakkujen vuoksi. Isoveli lähti apukuskiksi, ja ajelin hänen autollaan siis. Oli kivaa, kun veli neuvoi ja antoi kuitenkin sopivasti itse tehdä ratkaisuja. Ja näki, että kyllä mulle uskaltaa autoa lainata. Pientä arpomista se vaihteiden käyttö edelleen on, mutta huomaa kyllä nyt, että kun saman viikon aikana ajaa useamman kerran ilman ongelmia, niin jännityskin pysyy kurissa.

Sain tällä viikolla viimein katkaistua päivittäisen herkuttelukierteen. Söin tosi siististi kaikki arkipäivät. Tehtiin lasagnea viime viikonloppuna taas iso seitsemän kilon vuoallinen. Meillä lasagneen tulee linssejä, ruskeita papuja, valkoisia isoja papuja ja tofua, niin siinä on hyvin erilaisia palkokasveja. Sitä söin sitten kaikki arkipäivät töissä. Eilen sitten varmaan tuon suuren kävelymäärän vuoksi oli vähän isompi ruokahalukin, niin söin lakuja pari kourallista. Eipä enempää tehnyt mieli ja fiksusti lopetin kun alkoi tökkiä. Mutta jos nyt taas edes jonkun aikaa saisi ylläpidettyä tätä, että ei tarvitse joka päivä siellä herkkulaatikolla käydä. Vaikka löydettiinkin Tokmannilta Apple Pie Cookies-keksejä, joita syötiin viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Hassu etiäinen, sillä olin juuri pari viikkoa sitten haaveillut niistä ääneen, kun löysin Hong Kongista jotain vähän saman tyyppisiä, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet yhtä hyviä, alkuunkaan. Sanoin miehelle, että nyt lakkaan etsimästä niiden keksien korvaajaa, kun ei kuitenkaan löydy. Ja melkein saman tien ne tupsahtivat nenän eteen :).

Ensi viikon evääksi on luvassa kaalilaatikkoa, jota tein nyt sunnuntai-iltana. Vasta tehtyäni laatikon googlasin muitakin ohjeita, ja joku oli laittanut vegaaniseen kaalilaatikkoon texmex-maustetta. Olisinpa itse tajunnut saman. Tuosta tuli kyllä oikein hyvää, mutta seuraavaan satsiin taidan kokeilla vähän mausteisempaa versiota.

Mukavaa syksyistä alkavaa viikkoa, olkoon se kuiva ja aurinkoinen :)!

A niin kuin antibioottikuuri?

Viettelen ansaittua vapaapäivää. Syyskuun alkupuolella tuli tehtyä töitä illat ja viikonloput, kun koulutin tiimilleni uutta tiiminvetäjää, ja muut hommat kasautuivat sinä aikana. Tänään otin ajotunnin vuoksi vapaapäivän ja muutenkin ihan vain breikkiä töistä. Jätin jopa työkoneen töihin, jotta en sortuisi edes vilkaisemaan sähköposteja.

Nykyisin autokouluissa on harjoitteluvaiheen alkupuolella (suositus noin kuukauden kuluttua kortin saamisesta) käytävä yksi "palauteajotunti", jossa käydään läpi inssiajon heikkoja lenkkejä. Sen lisäksi on yksi teoriatunti ja yksi ryhmä(pari)ajotunti. Teoriatunti tarkoitti käytännössä sitä, että juteltiin ryhmässä kokemuksiamme kuljettajina. Palauteajotunti ei eronnut varsinaisen autokoulun ajotunneista mitenkään. Saman verran tuli palautetta ajon aikana kuin silloinkin.. Tämän viikon perjantaina on sitten ryhmäajo, jolloin ajan toisen oppilaan kanssa siten, että toinen ajaa noin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja toinen hieman eri reittiä saman verran takaisin. Ja sitten kuunnellaan opettajan palautteet.

Treenaaminen on edelleen vähän laiskanpuoleista. Osasyy siihen on jälleen tämä kroppa, joka yskii pikkuvikojaan kuin ruosteinen datsun. Toissaviikon lopulla käytin pari päivää suutarissa korjattavina olleita nilkkureita, ja ne hiersivät vasempaan pikkuvarpaaseen mojovan rakkulan. Se oli jo kesän jäljiltä entisestään jotenkin paksuuntunut, vanha hiertymä ei kai koskaan kunnolla parantunut, ja nyt tulehtui ihan kunnolla. En pystynyt kävelemään kunnolla ja menin lääkäriin. Lääkäri kun koski varpaaseen, niin vedet tulivat silmiin kun sattui niin s&%**nasti. Neuvoksi tuli vetää ibuprofeenia 800 mg kolmesti päivässä ja antiseptisiä jalkakylpyjä. Ja ab-kuuri (kefaleksiiniä), jos punoitus ei laske. Miehen kenkää lainasin muutaman päivän ajan, kun ei mikään oma mahtunut jalkaan :D.

No laskihan se punoitus, mutta varvas on edelleen kipeä. Ei siis mitenkään pahasti, pystyn kävelemään ja treenaamaankin suht normaalisti. Mutta ei se siis kunnossa ole. Puristaminen sattuu. Kaapo on pari kertaa survaissut tassullaan siihen päälle, ja näen tähtiä. Harkitsen edelleen ab-kuurin aloittamista. En ole syönyt antibiootteja vuosiin: edellinen kerta taitaa olla 2009 tammikuussa, kun jouduin ison dogon puremaksi. Luulisin. Hämärästi muistelen, että tähän väliinkin olisi ehkä joku kuuri määrätty, mutta en ole varma. Odottelen nyt vielä jokusen päivän kuitenkin.

Sitten toinen murheenkryyni: ranne. Kyllä, se hemmetin jännetuppitulehdus yrittää taas tulla. Mutta vasta yrittää. Erehdyin taluttelemaan koiraa taas nahkahihnalla, kun se on fleksin päässä niin epäluotettava (pelkää esimerkiksi takaa tulevia pyöräilijöitä). Yritin talutella enimmäkseen oikealla kädellä, mutta aina välillä toki vasurilla autoin, ja eihän tuo tyhmä ranne kestä mitään. Saliharjoittelu kiristää forkut entisestään, joten voin vaan kuvitella, että ranteen lihakset on yhtä haperoa jäykkää solukkoa vaan.

Joten viime viikolla kävin kahdesti salilla ja kerran juoksemassa. Juokseminen taas kipeytti varpaan niin, etten tiedä, koska uskallan seuraavan kerran kokeilla. Tämän viikon treenit on korkattu tänä aamuna salilla. Mulla ei ole tällä hetkellä mitää saliohjelmaa, mitä seuraisin orjallisesti. Näin harvoilla käymisillä olen yrittänyt nyt treenata kropan mahdollisimman monipuolisesti läpi. Ja koska inhoan melkein kaikkia fiksuja liikkeitä (penkki, mave, takakyykky), niin semmoiseksi vemputtamiseksihan se treeni on mennyt. Tänään tein prässiä, loitontajia, sumokyykkyä, ylätaljaa, penkkiä, pystypunnerrusta kässäreillä ja selän ojennusta. Eikös tuossa nyt suurinpiirtein kaikkia lihasryhmiä vähän rasitettu?

Joku nainen kysyi, saako tehdä prässissä mun kanssa vuorotellen ja yllätyin, että joku uskaltaa tulla kysymään sellaista. Yritin vastata oikein reippaasti ja iloisesti, että ilman muuta. Jotenkin oma tunne ei aina välity äänestä. Joskus olen kuunnellut omia puheluitani (töissä) ja niinä hetkinä, kun olen yrittänyt kuulostaa oikein iloiselta ja/tai ystävälliseltä, niin sävy muuttuu hyvin vähän siitä rutiinirussutuksesta. En halua ihmisten kuvittelevan, että olen mikään mörökölli. Mutta niin siis sitä vaan tehtiin prässiä vuorotellen ja ihan sutjakkaasti se kävi. Ei omat sarjatauot venyneet, vaikka vähän painoja venkslattiinkin.

Nyt lähden Kaapon kanssa nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä.

Autoilua ja syksyn alkua

Paljon on tapahtunut muutamassa viikossa, eikä postaamaankaan ole ehtinyt, kun olen ollut menossa koko ajan. Töissä, koiran kanssa ulkona, harjoittelemassa ajamista, töitä vähän kotonakin..

Koirapuistossa

Maanantaina 17.8. aamusta oli heti ajotunti klo 7:45 ja sen perään inssi. Katsastuskonttorilla on kolme tutkinnonvalvojaa, joista kahden ajettavana minä olin jo ollut. En osannut sanoa, kumpi niistä olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Toinen oli vähän erikoinen, ja toinen ei puhunut mitään koko ajon aikana. Niinpä olinkin sitten jollain tavalla helpottunut, kun sain sen kolmannen, jolla en vielä ollut. Hän oli tosi mukava ja leppoisa mies; ihan kuin joulupukki, mutta ruskealla parralla. Kerroin heti alkuun, että olen jo nyt aivan krampissa jännityksestä, mutta hän osasi kyllä jutustella hyvin rauhoittavaan tyyliin.

Heti konttorilta lähdettäessä olisi ollut hylsyn paikka, mutta ajoin niin rauhallisesti, että kävi tuuri. Käännyin vasemmalle ja vastaantulijakin kääntyi sinne, ja minulla oli väistämisvelvollisuus. Ajoin niin hiljaa risteykseen, että se näytti ikään kuin olisin tarkoituksella antanut vastaantulijalle tilaa, vaikka huomasin sen vasta sitten, kun se posotteli jo ohi. Sain tästä palautettakin lopussa, kun valvoja sanoi että tuuri kävi. Joku niuhompi valvoja olisi saattanut siinä jo painaa jarrua, että katsotko yhtään muita. Muuten ajo meni aika puhtaasti, mitä nyt parkittaessa unohdin vilkkua käyttää.

Olin niin onnellinen, kun valvoja sanoi että kyllä tämä on hyväksytty. Kiljaisin "ihanaa!!" ja vedet pyrkivät silmiin onnesta. Sain heti käyttööni paperisen väliaikaisen ajoluvan, ja varsinainen ajokortti tulikin postissa jo torstaina. Samana päivänä en päässyt ajelemaan vielä, mutta saman viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaina käytiin ottamassa vähän kilometrejä alle. Tiistaina ajeltiin tässä lähiympäristössä Koivukylässä ja Siltamäessä, käytiin tsekkaamassa Kaapon kanssa eri koirapuistoja. Se on vähän malttamaton autoilija ja yleensä vinkuu autossa, kun ajetaan hiljaa. Mutta minun kanssani se oli hiljaa. Varmaan kauhusta :D.

Keskiviikkona käytiin Keravalla tutuilla niityillä. Oli ihan pusertavan haikea olo, kun metsät ja niityt tuntuivat oikein ihmettelevän, missä Kuti on. Siellä se vietti elämänsä onnellisimmat hetket. Olisin ehkä halunnut ripotella sen tuhkatkin sinne jonnekin, mutta isä halusi ne kotipihaansa omenapuun juurelle yhdessä Luton tuhkien kanssa. On hirveän vaikea ajatella, miten erilaista elämä oli vielä vuosi sitten, kun kumpikin koheltaja oli vielä elossa. Nekun kuolemastakin tulee tässä kuussa jo vuosi. Nyt on ollut niin pitkään jo surua, että välillä pelkään tämän olevan pysyvää, eikä enää vaihe. Mietityttää, voiko sitä koskaan enää olla onnellinen.

Torstaina pari päivää inssin jälkeen ajelin elämäni kauheimmat kilometrit. Olin päättänyt ajaa siskon koiran eläinlääkäriin Helsinkiin. Iltapäiväruuhkassa. Oli vain sellainen olo, että jos en heti sinne mene, niin kynnys ajella Helsingissä kasvaa liian korkeaksi ajan kanssa. Jo Lahden moottoritieltä Vallilaan tultaessa alkoi paniikki iskeä. Paavalin kirkolla Janne sanoi, että bussi on lähdössä pysäkiltä eteeni, mutta jotenkin olin aivan sumussa ja matelin silti eteenpäin. Sillä seurauksella, että kopautin bussin kylkeen sivupeilillä. No, se oli onneksi vain kevyt kosketus, eikä tullut vahinkoja, mutta juuri riittävän karmea kokemus aloittelevalle kuskille. Olin säätänyt istuimeni aivan liian lähelle eteen ja kytkinjalka oli aivan krampissa ja väsynyt. Niinpä auto sammui varmaan jokaisissa liikennevaloissa. Pahimmillaan se sammui neljä kertaa. Itku kurkussa ajelin ja hoin Jannelle, että kohta pysähdytään ja hän saa tulla kuskiksi. Mutta en sitten kuitenkaan luovuttanut. En tajunnut sitä istuimen sijainnin merkitystä ennen kuin kotona, kun ehdin sitten pysähtyä ajattelemaan. Muistin yhden ajotunnin, jossa oli käynyt juuri samalla tavalla, ja opettajan kanssa kun säädettiin istuin oikein, niin kytkimen käyttöönkin löytyi oikea tuntuma.

On se ruudussa!

Takaisin päin tullessa posottelin vähän liian isolla vaihteella Kehältä Tikkurilan liittymään, ja siinä on mäki ja liikennevalot, joihin jäin. Siinä meni oikeasti neljät tai viidet liikennevalot, ennen kuin pääsin lähtemään! Takanani olevat autot onneksi pääsivät ohi toista kaistaa. Kiroilin ja taistelin, kunnes huomasin, että vaihde oli kakkosella. Oli ehkä maailman tyhmin olo, ja kiukuttelin Jannellekin, että miksei hän huomannut. Mutta toisaalta hyvä, ettei huomannut, koska nyt muistan sen lopun ikääni..

No, mutta se autoilusta. Tuon Helsingin keikan jälkeen olen kyllä pari kertaa ajellut pikkasen täällä Tikkurilan seudulla, mutta aivan kauhuissani olen kyllä siellä ratin takana edelleen. Ohessa tyylinäyte pysäköinnistäni tässä pari päivää sitten.. (olisin halunnut laittaa sen kunnolla ruutuun, mutta parkkipaikka oli tosi ruuhkainen, joten olisin vaan sotkenut enemmän).

Treenit ovat sujuneet aina alkuviikosta hyvin, ja loppuviikkoa kohden on tullut töissä kiire ja sen myötä väsymys. Nyt on pari viikkoa mennyt niin, että treenit ovat jääneet kolmeen kertaan viikossa; kaksi salia ja yksi kympin juoksulenkki Kaapon kanssa. Salilla kyllä treenit kulkevat ihan hyvin ja juoksukin on ollut nyt ihan vetreää. Olen salilla treenannut nyt ahkerasti keskimmäistä pakaralihasta loitontajalaitteessa, ja saanut sen mielestäni ihan kivasti vahvistumaan. Luultavasti sillä on ollut nyt vaikutusta siihen, että juostessakaan ei ala särkeä pakaraa. Juoksulenkkipäivinä kyllä istuminen on sitten hankalaa, ja töissä tulee venyteltyä pitkin päivää, ja työt hoituu seisten. Mutta näillä toimenpiteillä se hermopuristus pysyy melko lailla oireettomana ja hallinnassa.

Ennen treeniä pikainen selfie

Olen kyllä syönytkin aika paljon. Johan siinä ehti muutama viikko mennäkin oikein esimerkillisillä syömisillä. Nyt olen taas viimeisen viikon ajan syönyt irtokarkkeja, keksejä ja suklaata joka ilta. Homma lähti käyntiin viime viikonloppuna, kun tein töitä kotoa käsin. Työkoneestani oli kiintolevy napsahtanut rikki ja se jouduttiin laittamaan huoltoon. Sain tilalle sysipaskan varakoneen, ja ihan siihen vitutukseen söin karkkia töitä tehdessäni :D. Onneksi oma kone tuli takaisin huollettuna (huoltomiehen kysyessä onkohan omistajalla kissaa..) ja työntekokin sujuu nyt ilman sokeritrippiä.

Punssinapit eivät sitten ole minulle, yökkks.

Viime viikonloppuna matkattiin uudella kehäradalla Myyrmäkeen, jossa on vegaanista pizzaa myyvä Oikku-vaunu. Oli aivan älyttömän hyvää, ja saatetaanpa lähteä sinne huomenna uudestaan, jos ei sada. Kaapo oli mukana tietysti, ja sitä vähän pelotti kauempana jyrähdellyt ukkonen. Mamin sylissä oli turvassa <3.

Cashew-"juustoa", kapriksia, kesäkurpitsaa, valkosipulia. Nam!

Jannenkin loma loppui ja Kaapon yksinolo alkoi taas ahdistaa. Nyt ei ole enää Kutia pitämässä sille seuraa. Aina silloin tällöin haaveilen saksanpaimenkoiran pennusta, mutta täytyy nyt myöntää, että omat resurssit pennun kouluttamiseen eivät tällä hetkellä riitä. Ja rodun terveystilannekin mietityttää. Ja yleensäkin rotukoiran ottaminen, kun rescueita on niin paljon. Ilmoitin dagikseen, että Kaapo käy nyt kerran viikossa päivähoidossa. Torstaina se oli siellä ensimmäistä päivää sitten kesälomien ja oli kyllä aivan raatoväsynyt, kun hain sen. Oli kuulemma leikkinyt ihan hulluna koko päivän.

Duuniselfie

Duuniselfie jonain toisena päivänä.
Kyllä mä välillä töitäkin teen.

Laitoin myös Facen eläinhoitoryhmään ilmoituksen, jossa etsin ulkoiluttajaa, joka pääsisi työpäivien aikana käyttämään Kaapoa ulkona, korvausta vastaan tietysti. Ei tarvitsisi tehdä mitään pitkää lenkkiä, mutta sellainen lyhyt pissatus edes. Yksi opiskelijatyttö sieltä ilmoittautui, mutta teki jo heti ensitapaamisessa oharit, joten se siitä. Mutta toivo elää, että vielä joku löytyisi. Työmatkojen kanssa päivät ovat niin pitkiä (9,5-10h), että olisi hyvä saada sitä jollain tapaa lyhennettyä.

Festarileskenä

Sekalaisia biisejä soi päässä, esim. Mad World Adam Lambertin laulamana. Pohdin tälle postaukselle otsikkoa ja jäinkin Youtubeen selailemaan menneiden vuosien American Idol-kohokohtia. Taisin yhden kauden katsoa sen jälkeen kun Simon lähti tuomaristosta, mutta sitten en enää jaksanut. Tuntui, että kaikki oli jo nähty. Mutta vielä vaan jaksaa nuo jotkut mieleen jääneet huippuhetket liikuttaa.

Janne lähti Flow-festivaaleille, joten olen festarileskenä kotona. Kävin Flowssa kuusi vuotta putkeen ja viime vuonna tuli sitten katko, kun Kuti leikattiin juuri festareiden alla, enkä halunnut jättää toipilasta yksin kotiin. Kun tämän vuoden liput tulivat heti edellisvuoden tapahtuman jälkeen myyntiin ns. early bird-hintaan, en laittanut rahaa kiinni, kun oli sellainen olo, että jotain voi taas sattua. Tällä viikolla sitten mietin, että no jos lauantaina menisin sinne, mutta se olikin jo loppuunvarattu.

Olisin lipun vielä sitten onnistunut hankkimaan, kun niitä vapautui myyntiin, mutta onneksi en hankkinut. Tässä muutaman kilometrin päässä on Malmin lentokenttä, jossa järjestetään tänään ja huomenna joku helvetin Hornet-hävittäjälentonäytös. Siitä oli esimakua eilen puolenpäivän aikaan, kun lentäjä harjoitteli. Onneksi Janne on lomalla, sillä Kaapo oli pelännyt lentomelua todella paljon. Se oli kuulemma niin kova, ettei omia ajatuksiakaan kotona kuullut. Lentoja on tänään ja huomenna 17.45-18.30 (eli ihan kohta alkaa, mrr!), ja en olisi millään voinut olla festareilla tietäen, että koira pelkää kotona. Turha lähteä mihinkään poiskaan, sillä meteli kuuluu Keravalle asti.

Ja, no, kun luin, että festareille odotetaan 70 000 kävijää, niin ei ihan hirveästi harmita. Se on noin 10 000 enemmän kuin parina viime vuonna, jolloin jo väenpaljous ahdisti. Kuulostan nyt ihan kärttyiseltä hipsteriltä, mutta silloin ensimmäisinä Suvilahden vuosina se 30 000-40 000 kävijää oli vielä sopiva ja festari tuntui sopivan pikkuiselta ja kotikutoiselta. Nyt se on enemmän sellainen maailmanluokan juhla, mikä tietysti on varmaan ihan huippujuttu järjestäjille ja valtaosalle yleisöä. Ja sinne tulee paljon ulkomailta festarivieraita ihan jo tunnelman vuoksi.

Flow 2013

Elokuun illan Suvilahti on kyllä kaunis ja valoilla sinne on saatu niin ihana tunnelma. Mutta itse olen tainnut tosiaan jollain tapaa kasvaa eroon festareista. Kotona on hyvä olla. Kesäiltapäivän kaupungin raukeat äänet kantautuvat parvekkeen kautta sisään ja aurinko paistaa verhojen lomasta. Kaapo kuorsaa sohvalla ja Viiru kiipeilypuun pesässä. Nautin siitä, että kukaan ei tallo varpaille, eikä tarvitse tuntea toisten ihmisten hikisiä käsivarsia omalla iholla, kun jonotan hirveänhintaista (joskin yleensä hirveän hyvää) ruokaa. Kuuntelen Belle ja Sebastiania, vaikka eihän se nyt ihan sama asia ole kuin livenä..

Treeniviikko ei vielä ole ohi, mutta tänään on lepopäivä. Maanantain salitreenistä mainitsinkin jo toissapostauksessa. Tiistaina kävin tekemässä intervallitreenin juoksumatolla. Kuntopyörän päälle kapuaminen ei houkutellut. Juoksumatolla tein kuitenkin saman syklittelyn mukaisesti ja jo iltapäivällä alkoi tuntua etureisissä ihan mojovaa lihaskipua. Venyttelin heti juoksun päälle pitkät venytykset lonkankoukistajille ja etureisille. Yleensähän varoitellaan venyttelemästä pitkään heti treenin päälle, mutta näin superjäykkänä ihmisenä viittaan kintaalla niille varoituksille. Minulle heti treenin perään venyttely tarkoittaa kahta asiaa: 1) olen tarpeeksi lämmin ja 2) venyttely tulee tehtyä. Pikkuisen hermopinne pakarassa päivän mittaan muistutteli, mutta ei lainkaan niin pahasti, kuin mitä pelkäsin ennakkoon.

Tiimiläisiltä saatu bonsaipuu
työhuoneen ikkunalla voi hyvin

Matolla juokseminen pitkästä aikaa oli kivaa. Nopeus pysyy vakiona sekä palautteluissa että vedoissa. Ja kun pakottaa nopeuden tietylle tasolle, niin ei pysty himmailemaan. Syke nousi 197:ään viimeisissä vedoissa. Kuntopyörällä se on tainnut jäädä viime aikoina sinne 190 kieppeille.

Keskiviikkoaamulle olin suunnitellut salia, mutta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen oli tosi rankka. Sain heti aamusta kuulla erään tiimiläiseni löytyneen kotoaan kuolleena. Hän oli jo lähellä eläkeikää ja sairas, ja olin jo lomalle jäädessäni aavistellut, että pitkään hän ei enää ole keskuudessamme. Mutta ihan näin nopeaa kuolemaa en osannut odottaa. Suru-uutinen tuli sitten keskusteltua monen kanssa läpi, ja sekavissa fiiliksissä lähdin päivän päätteeksi kotiin.

Torstaina heräsin puoli viiden aikaan aamulla, ja lähdin Kaapon kanssa lenkille. Rusakoita oli paljon liikkeellä tuohon aikaan ja muutenkin kaikki aamuyön tuoksut saivat pojan pään ihan pyörälle. Se veti vimmatusti kuono maassa vihikoiran lailla, vikisi ja päästi pari kertaa ajohaukahduksiakin, vaikka mitään ei näkynyt missään; jälki oli vain niin voimakas. Hassu touhottaja. Tuollaisen lenkin jälkeen se onkin yleensä tavallista väsyneempi, vaikka ajallisesti ulkoiltaisiinkin ihan normaalin verran. Se vaan kiskoo minua perässään ja prosessoi jälkeä pienessä koiranpäässään, niin uuvuttaahan tuo. Aamuissa tuntuu jo hieman lähestyvää syksyä; lämpötila oli kymmenen asteen paikkeilla ja usva niittyjen yllä oli jotenkin syksyisen kolea.

Aamulenkin varrelta

Lenkin jälkeen menin tekemään jalkatreenin. Olin syönyt alle vain hieman jogurttia, ja energiavaje näkyi kyllä treenitehoissa. Tein pitkästä aikaa suorin jaloin maastavetoa, kun on turhauttanut se, etten laitteessa juuri saa takareisiin osumaa. Pitäisi käydä Ryhdillä, kun siellä voi tehdä laitteessa maaten. Tuossa Elixian laitteessa istutaan. Tai sitten voisin kokeilla pudottaa vähän painoja ja tehdä pidempää sarjaa.. hm. Mutta sjmv joka tapauksessa otti juuri sinne minne pitikin ja vielä tänään on vähän tuntunut koukkukävelyltä, kun jalka ei tunnu suoristuvan lyhentyneen takareiden vuoksi riittävästi.

Salihan aukeaa nykyisin jo kuudelta, ja siellä on siihen aikaan vain muutama hassu aamuvirkku. Aika rauhassa saa treenailla. Aamuaurinko paistaa laitesaliin niin, että melkein tarvitsisi olla aurinkolasit päässä, kun treenaa. Yläkerrassa on taljat ja vapaat painot, sinne ei aurinko paista.

Matkalla salin yläkertaan, tyhjää on..

Eilen perjantaina tein yläkropan treenin, jossa tein pari liikettä selälle, yhden hauiksille ja ojentajalle ja muuten keskityin olkapäihin. Ne ovatkin nyt kosketusarat, eli hyvin meni perille. Suosikkiliike olkapäille on nykyisin viparikombo, jossa nostan käsipainot ensin eteen-alas ja sitten sivulle alas. Tsaijai, kuinka viimeiset toistot polttelevatkaan!

Selkätreeni tuntuu myös purreen viime aikoina oikein hyvin. Kehityskuvia en ole ottanut, mutta huomasin, kuinka yksi ohut pusero kirraa latseista(!), vaikka se oli vielä alkukesästä ihan kevyt ja hulmuava. Heinäkuussa kun palasin salille, niin keskityin hakemaan selkään tuntumaa ihan tosissaan, jottei kaikki liikkeet menisi enimmäkseen hauiksille tai forkuille. Olen vaihdellut vähän kahvoja ylätaljassa, ja koittanut pitää käsiä rentoina, ja uusaloittelijanahan vähensin painoja aika lailla. Tekniikasta sen verran, että Haikaraisen Timo pari vuotta sitten neuvoi työntämään rintaa ylös kahvaa kohden, ja siinä puristuksessa olen hetken koittanut pysyä paikallaan ja keskittää ajatusta selkään ja siihen, kuinka lavat liikkuvat.

Olen aina ollut hieman alapainoitteinen ruumiinrakenteeltani, niin innostaa ajatus, että saisi vähän harteikkuutta ja leveyttä yläkroppaan, ja sen myötä ainakin omaan silmään sopusuhtaisempi kroppa. Noin muuten olen hirveän tyytyväinen omaan kroppaani, joskin vähemmän vammaherkkä se saisi olla. Salaisuus taitaa olla siinä, etten juuri peilaile tai jos peilailen, niin en etsi ongelmakohtia siitä.

Huomisesta treenistä en vielä tiedä, mitä teen. Täytyy katsoa varmaan, mistä kohtaa olen vähiten kipeä ja mennä sen mukaan. Tai menenkö ollenkaan, who knows. Kolme salitreeniä ja yksi hiit tälle viikolle on jo ihan riittävä määrä sekin. Tiedän vaan, etten maanantaina ehdi aamusta salille, niin ei houkuta kolme treenitöntä päivää putkeen.