Vuosikatsaus

Ensi vuodesta toivon kovasti niin paljon parempaa kuin tästä vuodesta. Roppakaupalla terveyttä sekä itselleni että lemmikeilleni. Voisi olla välivuosi myös kaikesta kuolemisesta lähipiirissä. Pari viikkoa sitten lounastauolla sanoin kollegalle synkkänä, että on ollut raskas vuosi, kun muistelee, mitä kaikkea on tapahtunut. Hän sirkutti iloisena, että "muistitko kiinnittää huomiota niihin positiivisiin juttuihin?" Argh. En pidä itseäni mitenkään erityisen negatiivisena, joskaan en kyllä myöskään yltiöpositiivisena asenne ratkaisee-ihmisenä. Asenne ratkaisee monessa asiassa, kuten siinä että kun lähden lenkille superkurjaan säähän, niin millaiset varusteet sinne laitan. Turha valittaa, jos on valinnut tossut sellaiseen keliin, missä on polvia myöten loskaa. Asenne ratkaisee varmaan myös silloin, jos on joku yksittäinen vamma, joka estää treenaamisen täysipainoisesti. Että löytää ne vaihtoehtoiset tavat.

Mutta entä jos ei nauti niistä vaihtoehtoisista tavoista samalla tavalla kuin siitä omasta jutustaan? Jos rakastaa juoksemista ja siihen ei vaan kykene, niin ainakin itseäni ottaisi suunnattomasti päähän kuunnella mitään "mee vesijuoksemaan, asenne ratkaisee" -tsemppauksia. Kun ei ole kyse siitä, etteikö pystyisi liikkumaan jollain tavalla, vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta ei se ole sama asia! Minulle se on vähän kuin todettaisiin "ai höh, sun koira kuoli. No nyt sun pitää ottaa uus!". Ymmärtämättömyys turhauttaa.

Sitten kun lukee vaikka treeniblogeista ja lehdistä onnistumistarinoita, joissa joku on suurinpiirtein ollut neliraajahalvautunut ja kuntoutunut siitä piirimestaruustason urheilijaksi jossain muussa lajissa kuin alkuperäisessään, niin väkisinkin tulee mietittyä omaa asennettaan. Olenko vain nyrpeä kitisijä, "yhyy, noi ei ymmärrä" -tyyliin. Vaikea sanoa.

Uskon, että siihen omaan asenteeseen vaikuttaa paljon ympäristöstä saatu tuki. Kun itselläni oli alkuvuodesta ranne ja kyynärvarsi rikki, eikä kunnollisesta salitreenistä tullut mitään, niin turha siitä oli lähipiirille avautua. Ei niin, etteivätkö he olisi tarvittaessa kuunnelleet, mikä sekin on arvokasta. Mutta käytännönläheisenä ihmisenä kaipaan kuitenkin jotain oikeita ratkaisuehdotuksia. Enemmänkin jotain sellaista tukea, mitä joku varsinainen valmentaja voisi antaa. En voi kuitenkaan odottaa lähimmäisteni olevan mitään koutseja vaikeissa elämäntilanteissa.

TH-valmennuksen joulukalenterin viimeisessä luukussa kerrottiinkin treenaajasta, jolla oli rannevamma, ja harjoittelu hetken aikaa hyvin haasteellista. Tässä valmentajan merkitys oli suuri, koska tuollaisessa elämäntilanteessa ei itsellä ole (välttämättä) resursseja tai edes aikaa lähteä selvittämään kaikkia mahdollisia vaihtoehtoisia harjoitustapoja niin, että treenaaminen olisi kehittävää ja haastavaa. Itsekin surffasin kaikkia mahdollisia saitteja läpi etsien vinkkejä treeniin rikkinäisellä kädellä. Joko ne vaativat jonkinlaisia sci-fi -välineitä, tai laitteita, joita salilla ei ole. Suurimmaksi osaksi ehdotukset olivat vain "harrasta enemmän aerobista nyt, kun et voi treenata salilla" tai "kannattaa nyt levätä, eikä miettiä mitään salitreenejä". Ammattitaitoinen valmentaja etsii ja tietää jo valmiiksi treenaajan puolesta ne keinot ja tavat, joilla saadaan treeni kulkemaan vammoista huolimatta.

Tammi-helmikuun siis kärsin rannevammasta ja sen aiheuttamasta tauosta yläkropan treeneihin. Kävin enimmäkseen juoksemassa ja treenaamassa alakroppaa salilla. Kävin fyssarilla teippauttamassa ja avaamassa forkkuja, mutta lopulta jouduin ottamaan ranteeseen kortisonipistoksen 26.2. Sen jälkeen piti pitää lepoa niin kauan, että käsi on kunnolla tervehtynyt. Lepo pitkittyi, sillä maaliskuu meni lähes kokonaan sairasvuoteella.

Maaliskuun alussa sairastuin vatsatautiin ja pyörtyä kupsahdin tuohon kodin lähelle juna-asemalle, josta sisko kävi minut noukkimassa Jehovan todistajien antamasta ensiavusta. Joku muukin ohikulkija tarjosi kuljetusapua. Hienoa, että ihmiset välittivät. Vatsatauti muuttui parissa päivässä pahaksi ja sitkeäksi flunssaksi. Yskä oli niin kova, että mursin kylkiluuni. Ja siinähän se kuukausi sitten kuluikin sitä parannellessa..

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä pääsin salille treenaamaan yläkroppaa. Pari viikkoa meni varovaisesti kahden viikottaisen treenikerran kanssa ja sitten kuun puolivälistä lähtien näkyy Heiaheiasta, että liikkuminen alkoi monipuolistua. Kävin pelaamassa sulkista, venyttelin, juoksin, treenasin pari kertaa viikossa salilla, tein intervalleja kuntopyörällä ja kävin kävelemässä yksinäni koirien ollessa Forssassa isän luona.

Toukokuussa teki mieli juosta enemmänkin ja tein pari pidempääkin lenkkiä; nyt puhutaan siis jostain 10-12 kilometrin pituisista. Toisen niistä kipitin Tukholmassa kuun lopulla ja piriformis hermostui siitä lopullisesti. Se ei ole vieläkään terve. Istun parhaillaan koiran kongi-lelu pakaran alla :D, sillä tennispallo on kadonnut jonnekin. En ole saanut tähän kipuun oikein apua fysioterapiasta. Jotenkin lantion alueen jäykkyys siihen kai vaikuttaa, koska venyttely tuo ainakin hetkellisen avun. En oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Kävely, juokseminen ja istuminen hermostuttaa sen. Mutta salitreeni ei oikeastaan. Sitten vaan kotona sitä yritän aukoa noilla kovilla palloilla. Ihan kuin siellä olisi joku sitkeä kramppi tai solmu, joka ei aukene.

Piriformis-syndroomaksi olen tämän itse diagnosoinut, ja kävin itse asiassa tänään työterveyslääkärin luona kyselemässä lähetettä magneettiin. Hän oli sitä mieltä, ettei siellä ole mitään jännerepeämää tms., koska muuten kipu vaivaisi koko ajan. Ja sanoi, että diagnoosini on todennäköisesti oikea. Kehotti syömään kipulääkettä (Sirdalud) ja venyttelemään. En nyt rupea mitään kipulääkettä syömään, kun ei tämä niin paljon kipuile.

Toukokuussa vaihdoin myös salia Easyfitille, ja treenasin siellä koko kesän. Mukava sali muuten, mutta vähän heikosti oli vapaapainoja. Kesäkuussa kävin muutaman kerran hatha-joogassa ja treenasin kuntosalilla pt:ltä viime vuoden keväänä saamallani ohjelmalla. Salin varustelu vaati sen verran improvisointia ja säätöä, että heinäkuun alusta ryhdyin tekemään bikini body bootcamp-treenejä, johon ei tarvittu juuri muuta kuin matto, steppilauta ja pieniä painoja. Ehdin tehdä niitä treenejä reilu kolme viikkoa (10 kertaa), kun jalkapohja alkoi oireilla pohkeen kireyttä. Bootcamp-treeneissä oli sen verran hyppyjä, että pohkeet olivat tosi koetuksella, enkä tajunnut niitä sitten venytellä tarpeeksi (ollenkaan). Viikon lepo ja kotivenyttelyt eivät auttaneet, vaan ongelma korjautui vasta urheiluhierojan rusikoinnin jälkeen.

Elokuun vielä treenasin Easyfitillä, ja tiedossa oli, että sali sulkeutuu. Etsiskelin vaihtoehtoja ja kävinkin Fressillä esittelyssä, mutta en vakuuttunut. Ystäväni FB:stä bongasin Ryhdin salin, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siellä aloitin sitten syyskuun alusta treenit. Käytiin myös miehen kanssa pelaamassa squashia, ja saatiin melkein koko kymmenen kerran kortti käytettyä :P (taisi jäädä yksi kerta käyttämättä). Syyskuun alussa olin flunssassa ja kuun loppupuolella jouduin silittelemään vanhan kissani ikuiseen uneen, joten syöminen ja treenit olivat hetken aikaa jäähyllä surutyötä tehdessä.

Lokakuussa ostin Fitfarmilta Bikini Challenge-treeniohjelman. Ohjelmaan kuului myös ruokavalio, mutta pidin mieluummin omat syömiseni, kun ei oikein houkutellut mikään kiristely tai muutenkaan alkaa kikkailla ylimääräistä syömisten kanssa. Tuo treeniohjelma on ollut näihin päiviin asti ihan käytössä, nyt olen alkanut jo vähän soveltaakin. Loka- ja marraskuu ovat olleet tänä vuonna harvoja ehjiä kuukausia. Lokakuussa treenasin salilla viidesti viikossa ja marraskuussakin 4-5 krt/viikko. Marraskuussa työmatkat sotkivat vähän treenirutiineja, mutta treenit sujuivat kuitenkin hyvin, aina joulukuun alkuun saakka.

Reissattu on

Monien työmatkojen vuoksi koirat olivat marraskuun alusta lähtien Forssassa isän luona, ja tarkoitus oli, että ne tulevat joulukuun alussa tänne. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sainkin sitten kuulla nuoremman, Luto-koiramme voinnin olevan huono ja jo samaa viikonloppua seuranneena tiistaina jouduin siitä lopullisesti luopumaan. Kaikki kävi niin nopeasti, että järkytys oli viedä omankin terveyteni, ja treenit olivat viimeinen asia mielessäni. Sain tällä viikolla viimein isältä Eviran paperit. Lutolla oli nopeasti levinnyt ja aggressiviinen lymfooma; pahanlaatuisia imusolmukasvaimia luuytimessä, maksassa ja pernassa. Ei sitä olisi siis pelastanut mikään kirurgia. En ollut enää hetkeen ajatellut, ettäkö sille olisi ollut vielä jotain tehtävissä, mutta onhan tässä silti pyörinyt päässä kaikenlaiset mitä jos -ajatukset. Ne kyllä aika lailla sammuivat noita papereita lukiessa. On vaan pohjaton ikävä. Ja joka päivä se ajatus Luto on poissa täytyy toistaa itselleen, kun ei sitä muuten käsitä. 

Pikkupennusta keski-ikään

Nyt joulun alla palasin salitreenien pariin, ja viime viikolla tuli taas käytyä viidesti salilla. Muuntelin vähän viikkojakoa ja tykkäsin paljon viime viikosta, joka meni näin:

- ma: selkä & hauis
- ti: alakroppa
- ke: olkapää, ojentaja, rinta
- to ja pe lepo
- la: koko yläkroppa
- su: jalat

Jotenkin tuntui mielekkäältä tehdä yläkropalle yksi kokonainen treeni ja sitten pilkoa vähän pienempään. En sitä siis alkuviikosta suunnitellut, mutta kun perjantaikin meni lepopäivänä, niin halusin sitten lauantaina treenata koko yläkropan. Lauantain ja sunnuntain treenit tein muuten Ryhdillä, koska kaipasin sittenkin enemmän sitä omaa rauhaa ja pientä tilaa. Elixia on sen verran iso paikka, että siellä on ripoteltu tarvitsemani harjoituspaikat niin laajalle alueelle kahteen kerrokseen, että siitä tulee jo turhaa ravaamista. Ja on vain yksinkertaisesti kivempi treenata omassa rauhassa, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon.. Sunnuntaina olin lisäksi jo seitsemän jälkeen treenaamassa, kun Elixia olisi avautunut vasta kymmeneltä.

Mutta siis kokonaisuutena vuoteen on mahtunut paljon (ihan liikaa) henkistä ja fyysistä kipua. Paljon olen liikkunut, vaikka mitään erityisiä tavoitteita ei ole ollutkaan. Liikkumisen suhteen en oikein uskalla enää laittaa itselleni mitään tavoitteita. Tuntuu, että alan sitten satsaamaan siihen ihan liikaa ja väärillä tavoilla ja sitten joudunkin taas telakalle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että tavoitteet enemmänkin ahdistaisivat ja rajoittaisivat kuin antaisivat.

Yhden tavoitteen ensi vuodelle voisin kuitenkin tässä ääneen sanoa: venytellä enemmän. Tänä vuonna olen Heiaheian mukaan venytellyt 14 kertaa (vuoden viimeisenä päivänä ehtisin vielä yhden kerran lisää)! Mutta tekeehän se yli yhden kerran per kuukausi.. En ole tuohon merkinnyt kaikkia muutaman minuutin mittaisia venyttelyjä ja rullailuja, vaan tuossa taitaa olla kaikki vähintään 30 minuutin venyttelysessiot. Joka tapauksessa: luulisi tuon tavoitteen olevan teoriassa helppo saavuttaa? Tärkeää minulle on pysyä mahdollisimman ehjänä ja venyttely varmaan edesauttaa siinä. Kun vaan saisin vain pidettyä tämän ajatuksen aina kirkkaana mielessäni, ja todella otettua sen ajan sille venyttelylle.

Toiveikkaana uuteen vuoteen.

Joulun ajan treenejä, koirajuttuja ja syöpämietintää

Elämä on muuttunut vuodessa paljon.. Muistelin viime joulua, kun kotona oli kaiken kaikkiaan seitsemän lemmikkiä. Entisen koulukaverini koira Alma (joka oli ollut hoidossa koko vuoden 2013), neljä kissaa sekä Kuti ja Luto. Nekku-kissa ja Luto-koira ovat nyt poissa lopullisesti, enkä ole Almaakaan nähnyt enää vuoteen (päihteitä käyttänyt kaveri pisti välit poikki, kun tein -muistaakseni kolmannen kerran- lastensuojeluilmoituksen hänen perheestään; ihan omalla nimellä toki ja kerroin siitä myös hänelle). Kovasti ikävöin kaikkia poissaolevia :(. Näin muuten n. 1-2 viikkoa ennen Luton kuolemaa unta, että Kuti liukastui rantapenkereellä, ajautui Vantaanjoen virran vietäväksi ja menehtyi. Nyt jos olisin joku semijulkkis, iltapäivälehden viihdesivuilla olisi otsikko kuinka "Eikku näki enneunen koiransa kuolemasta" (väärä koira, mutta sehän ei klikkejä vähentäisi).

Evirasta oli soitettu isälle ruumiinavaustuloksia, ja paperitkin ovat jo tulleet (mutta en ole vielä nähnyt). Isä kertoi tutkijan sanoneen, että "syöpä oli ollut todella aggressiivinen ja levinnyt nopeasti koko koiraan". Odotan nyt vielä papereita nähtäväksi, että mitä tuo lääketieteellisessä mielessä tarkoittaa, mutta niin karmivalta kuin se kuulostaakin, niin tavallaan myös helpottaa ajatella, että lopetus oli ainoa vaihtoehto. Kauheasti vaan ajatukset pyörivät syövässä ja siinä pelossa, että joku nykyisistä tai mahdollisesti tulevista lemmikeistä sen saa. Google johdatti minut hiljattain lukemaan Strictly Style-blogin tekstiä siitä, kuinka bloggari menetti keväällä rottweilerinsa osteosarkoomaan (luusyöpään) ja sekin on kyllä lähes aina toivoton sairaus. Kutin vatsaa tulee näpelöityä päivittäin, ja kaikki pahkurat ja patit mietityttävät. Ohutneulanäytteestä ei ole välttämättä mitään hyötyä, kun se voi osua terveeseen kudokseen. Se Kutilta poistettu kasvainkin oli todella pieni, eikä alustavissa tutkimuksissa oltu löydetty mitään pahanlaatuisuuteen viittavaa. Vasta aivan viimeisissä analyyseissa sieltä löytyi adenokarsinooma.

Tälle joululle sain hoitoon toisen kaverin kaksi koiraa, kun omistajat itse lähtivät pariksi yöksi reissuun. Nuori portugalinvesikoira-uros ja vanha sekarotuinen narttu, jossa on puolet dalmatiankoiraa ja puolet bokseria. Molemmat aivan hurmaavia luonteiltaan, kilttejä ja hiljaisia. Arvelutti, että Kuti ei tulisi niiden kanssa toimeen, mutta tehtiin niin, että Kuti oli siskollani kun koirat tulivat tänne. Sitten lähdin hakemaan sitä lenkille ja Janne tuli kaverin koirien kanssa vastaan. Nähtiin puolueettomalla maaperällä ja pienten alkuärinöiden (Kuti lähinnä) jälkeen koirat mennä pöhisivät eteenpäin iloisesti. Kuti jopa innostui leikkimään tuon nuoren uroksen kanssa ihan kunnolla <3. Haastoi sitä jatkuvasti ja kirmaili sen vierellä kuin nuori tyttönen. Paras joululahja minulle on nähdä vanha muori noin terhakkana ja iloisena :). Nyt kaikki kolme ottavat päivätorkkuja ja lattialla lojuu koiranvonkaleita siellä täällä.

Tiri

Raki

Tällä viikolla palasin treenien pariin. Viikonloppuna sitä jo suunnittelin ja olin molempina päivinä menossa, mutta en vain jaksanut / saanut aikaiseksi. Maanantaina aamulla sitten lähdin Elixialle tekemään selkä-hauis -treeniä ja tietysti jouduin taas kohtaamaan kaikki viimeksi kun olin täällä, Luto oli vielä elossa -ajatukset. Voimatasotkin olivat pikkuisen parissa viikossa laskeneet ja olo oli heikko. Hyvin vähän oli Elixialla mitään muutoksia tapahtunut. Samat laitteet ja hanat olivat rikki kuin keväälläkin :P. Oli jotain pieniä hankintoja tehty, uusia köysiä taljaan ja T-kulmasoutupaikka ainakin. Jotenkin en saanut sitä itselläni pelittämään, ja nyt kun katsoin tutorialia Youtubesta, niin olen ollut aivan väärässä kulmassakin. Vähän on tekniikoissa hakemista heti, kun vaihtuu suorituspaikka. Amatöörejähän tässä vielä ollaankin. Tein sitten kulmasoutua ihan tavalliseen tapaan tangolla. En tajua, miksen siitä hiffannut oikeaa suoritusasentoa tuohon T-kulmaan.

Se tuolla on tietty mukavaa, että nyt näkee ihan kilomäärät, millä toistoja tulee tehtyä taljaliikkeissä. Luulin kiskovani ylätaljasta enemmänkin, mutta pah. Puhtaasti mentiin 35-37 kilolla, plääh. Joskus keväällä tein neljänkympin paremmalla puolellakin leveällä otteella, mutta taisi silloin olla jonkun verran heilumista? En enää muista.. Nyt siis teen kapealla otteella V-kahvalla.

Eilen tiistaina kävin tekemässä jalkatreenin. Tarkoitus oli käynnistää se reidenkoukistuksia laitteessa tehden, mutta laite oli rikki. Vähän harmitti, mutta toisaalta tykkään tehdä koukistusta muutenkin makuulla, enkä istuen, joten harmitus meni nopsaan ohi. Niinpä tein sitten kolme kappaletta kolmenkympin sarjoja pallolla takareisiä rullaten. Sen päälle kokeilin vielä tehdä yhden jalan mavea kahvakuulalla, mutta en löydä siinä oikein sopivaa asentoa ja hermot menee. Lisäksi tein mm. askelkyykkyä smithissä, prässiä ja  sumokyykkyä. Tuosta Elixian prässistä tykkään kyllä, en osaa sanoa miksi. Se Ryhdin prässi on vähän turhan askeettinen minun makuuni, mutta kyllä se asiansa ajaa. Saattaa kuitenkin olla, että seuraavan jalkatreenin teen Ryhdillä.

Tänään tein viimein olkapää-ojentaja-rinta -treenin. Edellisestä treenistä olikin jo ihan liikaa aikaa, treenipäivyrin mukaan 29.11.! Sen jälkeen olen tehnyt kahtena viikkona vaan selkä-hauis -treenin ja jalkatreenin. Joulukuun ekalla viikolla oli näemmä tullut tehtyä aerobinen intervallitreeni ja ollut vähän nihkeä treenifiilis (oli työmatkaa yms.) ja tokalla viikolla sitten kuoli koira. Ja sen jälkeen kertyi kaksi viikkoa täysin taukoa treeneistä.

Olkapäille tuli tehtyä neljä eri liikettä; pystypunnerrusta, face pullia taljassa, yhden käden viparia kylkimakuulla ja koko treenin loppuun Ida Jeminan vipari-comboa, kolmen kilon painoilla :P. Rintalihaksille tein vain ristikkäistaljaa ja ojentajille ranskalaista punnerrusta mutkatangolla sekä rutistusta taljassa. Tein yhden vuorosarjan (face pull + ojentajarutistus), ja vipari-combossa pidin yli minuutin pituiset sarjatauot, kun olkapäitä poltti niin älyttömästi.

Takapiha 24.12.2014

Huomenna Elixia on kiinni, ja vaikka Ryhdille kyllä pääsisin treenaamaan, niin pidän lepopäivän kolmen perättäisen treenin päälle. Venyttelen ja ulkoilen koirien kanssa. Aamulenkki tulee varmaan tehtyä tuon nuorukaisen kanssa erikseen, ja mummelit pääsevät sitten kun jaksavat kammeta itsensä ylös patjalta.

Outoa oli kyllä taas treenata salilla siten, että siellä on muita ihmisiä. Vähän ne muut jopa tuppasivat häiritsemään keskittymistä. Piti oikeasti orientoitua siihen, että nyt en treenaakaan yksin. Mutta tänään jopa jo vähän pidin siitä, että muita oli siellä. Ainakin niin kauan, kuin pysyivät kauempana minusta :). Sellaista taustahälinää oli vaihteeksi ihan kiva kuulla. Hiljaisuus on joskus tuolla Ryhdillä niin korviinpistävää.

Meillä joulu menee aika matalalla profiililla. Ei olla vielä syöty varsinaista päivällistä. Aamulla söin riisipuuroa, joka on tehty kauramaitoon. Päivällisellä on luvassa peruna-persiljasosetta ja tofu-pähkinämureketta. Mutta viime viikonlopun Kouvolan reissulta toin tuomisina porkkanalaatikkoa ja punajuuri-tofu-ananaslaatikkoa.

Miehen äiti kokeilee meille aina kaikkia vegaanireseptejä ja jättää nykyisin itsekin lihat ja kalat syömättä meidän aikana, ja syö tyytyväisenä kasvisruokia. Nuo laatikot olivat molemmat tosi hyviä, vaikka en ole juuri joululaatikoista perustanut. Lanttulaatikkoa tai imellettyä perunalaatikkoa en suostu edelleenkään syömään. Pipareita ei leivottu, mutta tähtitorttuja kyllä, ja glögin kanssa ne ovat hyviä. Huomenna tai ylihuomenna tehdään karjalanpiirakoita, joista on fitness todella kaukana.

Rauhallista joulun aikaa kaikille.

Fake it til you make it

Kymmenen päivää on kulunut Luto-koiran kuolemasta ja ikävä on valtava. Rakas kaahottajani riistettiin tästä maailmasta kyllä aivan liian aikaisin. Viime viikko meni joten kuten räpiköiden. Suru vie kaiken ruokahalun, koska kurkkuun vain kasvaa joku möykky, joka blokkaa halun syödä. Söin koko viikkona varmaan sen verran, mitä pitäisi syödä päivässä. Maha kaiversi tiensä selkärankaan kiinni ja ahdistus oli rinnassa painava ja kipeä. Teki itsekin mieli kuolla, jotta se kipu katoaisi. Työkaverit ja läheiset ovat halanneet ja olleet empaattisia, työnohjaajakin halasi ja kissojen eläinlääkäri myös. Koko viikon vain mietin, että olisin halunnut tietää koiran voinnista aiemmin, olla läsnä sen luona ja entä olisinko voinut jotain tehdä? Isä teki parhaansa, mutta kun en ole ollut näkemässä, olisiko vielä kuitenkin voinut jotain tehdä. Tällaisia ajatuksia pyöri päässä. Itku tulee vieläkin joka päivä, mutta nyt se on enemmänkin vain ikävää, ei enää epätoivoa ja tuskaa.

Käänne tapahtui viikonloppuna, kun lueskelin koirien pernakasvaimista. Sairastuneiden koirien kohtalo on aika synkkä. Kasvaimet ovat usein hyvin aggressiivisia, leviävät nopeasti, ja tosiaan monesti jopa vain 1-2 viikossa terveenä pidetty koira on vainaa. Leikkauspöydälle kuolee moni, tai sitten jälkikäteen komplikaatioihin. Kissojemme eläinlääkäri kertoi vielä, että pernakasvaimet ovat usein sekundäärejä, eli etäpesäkkeitä ja varsinainen pääpirulainen onkin sydämessä. Ihana ihminen, oikeasti. Minua nimittäin lohduttavat järkisyyt, ei mitkään "nyt se on vihreämmillä niityillä juoksentelemassa" - lässytykset. Vitut! Sen olisi kuulunut olla minun kanssa juoksentelemassa :(.

Koska Lutolla oli vakava trombosytopenia, eli veri ei hyytynyt normaalisti, se olisi tarvinnut leikkauksessa todella paljon verta, ja ennuste oli silti erittäin huono. Ei haluttu, että se kärsii enempää. Luin pernakasvainleikkauksen läpikäyneestä koirasta, joka oli kuollut kuuden päivän päästä leikkauksesta. Mietin, että olo olisi paljon kamalampi nyt, jos Luto olisi leikattu, ja sitten se olisi kärsinyt kuusi päivää leikkauskipuja, ollut toipilaana ja sitten kuitenkin menehtynyt. Monet ovat selvinneet pernakasvaimesta siksi, että kasvain on huomattu sattumalta ajoissa jonkun toisen tutkimuksen tai operaation yhteydessä. 

Luto lähti Eviraan avattavaksi, ja odotellaan vielä tuloksia. Koiran tuhkat tulivatkin jo, ja isä hautaa ne pihaansa. Vakuutuksestakin tuli korvaus. Tuntui jotenkin kylmältä, vaikka tietysti ne menevät kaikki noiden eläinlääkärikustannusten kattamiseen (ja takkiin tuli silti toista tonnia), joten ihan tarpeeseen korvaus on. Mutta kuitenkin riipaiseva olo.

Kävin siis Viiru-kissan kanssa lääkärissä, aika hammashoitoon oli varattu jo kuukausi sitten. Viiru on onneksi noin muuten terve, 14,5-vuotiaaksi kissaksi sillä on hyvät veriarvot. Ainoa vaan, että se on tosi stressiherkkä. Nyt kun Luto kuoli, ja olen ollut poissa tolaltani, Viiru alkoi taas stressata ja pissailla yli laatikon. Onneksi se tekee sitä siis vain tuolla kylpyhuoneessa, missä on hiekkalaatikot, joten ne saa helposti pestyä pois. Juttelin siitäkin eläinlääkärin kanssa ja hän sanoi, että olen ihan oikeilla jäljillä teoriani (= Viiru huolestuu minun stressistäni) kanssa, ja tietää joidenkin kissojen olevan sellaisia omistajiensa mielialojen puntareita.

Lääkäri kirjoitti Viirulle reseptin mielialalääkkeeseen, jota voisin kuulemma kokeilla. Uusi vuosi on tulossa ja Viiru on perinteisesti viettänyt sen sängyn alla. Parina viime vuonna tosin ollaan soiteltu rokkia sen verran kovaa, että pahin pauke katoaa sillä. Mutta se on enimmäkseen helpottanut vain koirien oloa, ja Viiru on rekisteröinyt jokaikisen paukauksen. Ehkä tuolla lääkkeellä voisi helpottaa sen elämää. Ei se siis mitään selviytymistaistelua päivästä toiseen ole. Enimmäkseen se ottaa todella lunkisti. Mutta aina välillä on näitä raskaita aikoja, ja se ottaa pulttia kahdelle muulle kissallemme. Ei mitään varsinaisia tappeluja, mutta kiukkuista maukumista ja murinaa.

Viime viikolla halusin mennä töihin, siellä oli helpompi olla kuin kotona. Kotona kaikki muistuttaa koirasta. Minulla on aiempienkin lemmikkien kuollessa ollut tämä sama riesa: jokainen esine muistuttaa koiran olemassaolosta ja kuolemasta. Siis ihan jokainen, teepannusta lähtien. "Tätä kuppia kun viimeksi käytin, Luto oli vielä elossa." "Tätä teetä kun viimeksi join, koira oli vielä elossa." "Viimeksi kun tyhjensin biojätteet, Luto oli vielä elossa." Ihan oikeasti, se saa jo tragikoomisia piirteitä.

Lueskelin netistä kaikenlaisia pet loss-sivustoja ja yritin aktiivisesti helpottaa oloani, sillä se on ollut jotain aivan kamalaa. Tuntui siltä, että pelkkä ajan kuluminen ei nyt riitä, koska menetys tuli niin äkkiä. Pakotin itseni välillä syömään jotain edes pientä, jotta ei tulisi fyysisesti vielä pahempi olo. Yritin pitää mielessäni, että jos pakotan itseni elämään normaalia elämää, niin se sujuu koko ajan vähitellen helpommin. Fake it til you make it. Vaikka synkimmillä hetkillä olikin sellainen olo, että haluan kuolla, jotta kipu helpottuu, niin ei minulla mitään itsetuhoisia ajatuksia varsinaisesti ollut.

Luin, että surutyötä tehdessä olisi hyvä muistaa niitä kaikkia asioita, joilla lemmikki teki minut iloiseksi. Aluksi vastustelin ja olin sitä mieltä, että MÄ EN PYSTY NYT SIIHEN!! Että ei ole vielä oikea aika muistella mitään iloista. Ja olen/olin mustasukkainen surustani: minä päätän, milloin koiraa saa muistella haikean iloisesti. Onneksi lähipiiri on ilmeisen hyvin vaistonnut ajatukseni, eikä ole vielä ottanut puheeksi "se oli niin hassu kun teki sitätätätota". Tai sitten muutkin ovat vähän riekaleina. Luto oli niin monelle tärkeä ja läheinen. Pikkuveljeni asui kotona kuusi vuotta sitten, kun pennut (2 kpl) syntyivät, ja Luto vietti ensimmäiset kuukaudet hänen kainalossaan turvassa. Se oli vähän sellainen syntymässään säikähtänyt tapaus; arka, mutta sen kanssa pärjäsi. Pikkusisko oli myös sinä kesänä (pennut syntyivät 7.5.) paljon pentujen kanssa tekemisissä ja päätyi lopulta ottamaan toisen niistä itselleen. Hertta-sisko paikkaa nyt osittain veljensä jättämää aukkoa, on niillä kuitenkin paljon samoja eleitä, piirteitä ja tapoja.

Nyt olen pahimman itkukohtauksen yllättäessä antanut itkun tulla ja sitten yrittänyt vähän muistella niitä Luton piirteitä, jotka saivat minut iloiseksi. Kyllä se vähän helpottaa, ehkä. Ja kuten muidenkin kuolleiden lemmikkieni kanssa, kuvittelen Luton myös tuohon olkapäälleni, niin se on aina mukana. Alkaa hartioilla olla jo tungosta, kun tämä oli nyt neljäs, jonka menetin kahdeksan vuoden sisällä. Haluaisin edelleen koiran ja olen vähän katsellut kotia etsiviä, mutta viime aikoina on mielessä vilahtanut, että olenko oikea ihminen edes omistamaan mitään lemmikkejä, kun niistä luopuminen ottaa näin koville. Kun pitäisihän se voida hyväksyä, että ne elävät joka tapauksessa lyhyemmän aikaa kuin me. Enkä edes haluaisi sellaista, että kuolisin itse ensin, ja ne jäisivät kaipaamaan Hachikon lailla. Ja mitä jos joskus joku tuleva lemmikkini kuolee vielä karmeammalla tavalla? Yhden koiralenkki-tuttuni koira hukkui jäihin, ja hän näki sen, mutta ei voinut mitään asialle. Miten tuollaisesta voi päästä yli?

Aktiivisesti en nyt koiraa etsi, vaan luotan siihen että kotia etsivä tulee kohdalle, jos on tullakseen. Nyt minulla on täällä seuranani Kuti, joka on siis Luton ja Hertan emo. Kuti täyttää maaliskuussa 12 vuotta, ja on nyt vanhuuttaan yhä enemmän vain sellainen mukavuudenhaluinen köpöttelijä; ei tosiaankaan mikään himolenkkeilijän bestis. Olen kai aiemmin puhunut täällä blogissa näistä isän ja minun koirista vain "mammakoirana" ja "juniorina". Kuti tuli reilu 10 vuotta sitten Virosta Rakveren koiratarhalta, olin sitä isän kanssa hakemassa, ja se oli niin terhakka ja reipas pieni koira silloin, rakasti juoksemista ja oli täynnä energiaa.

Sitten isä tosiaan sai 2008 alkuvuonna silloisen naapurinsa kanssa "hyvän" ajatuksen pennuttaa Kuti ("kato sulla on toi uros ja meillä tää narttu, niin.."). Olin silloin aivan raivona, enkä halunnut olla missään tekemisissä niin tyhmän idean kanssa. Pelkäsin, että pentuja tulee tyyliin 10, niille ei löydy koteja ja isä ei hoida niitä kunnolla. Ja pahimmassa tapauksessa Kuti vielä menehtyy synnytykseen tai jotain. Mutta pentuja tuli vain kaksi ja kaikki meni hyvin, kun molemmat koirat saivat kodin perhepiiristä. Lopulta sitten monien vaiheiden kautta Luto ja Kuti päätyivät minulle yhteisomistukseen isän kanssa. Luto rakasti juoksemista ja lenkille lähtöä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Se oli väsymätön pinkoja. Kuti nyt on jo iäkäs, sillä on vähän nivelrikkoakin, joten ei sitä voisi muutenkaan juoksuttaa. Mutta sille optimaalinen lenkkeilyaika on joskus aamukymmenestä eteenpäin, mieluiten vapaana joenrantapenkereitä tarkasti tutkien. Toissa-aamuna yritin viedä sitä kuudelta lenkille, niin se pisti kolme kertaa jarrut pohjaan takapihalla, kun satoi aika rankasti. Lopulta neuvottelin sen kanssa, että kunhan käy edes kerran pissillä, niin käännytään takaisin sisään. Ja sen sata metriä se sitten kotiin päin kyllä käveli tosi rivakasti.

Treenaamista en ole jaksanut edes ajatella. Aina välillä kun treenit ovat käyneet mielessä, on tuntunut jotenkin väärältä ja pinnalliseltakin. Sitä miettii, että miten ihmeessä se hauiksen koko tai kropan ulkomuoto onkin joskus voinut tuntua niin tärkeältä ja seurattavalta asialta. Kaikenlaiset belfiet ja posekuvat blogeissa ovat vaan nyt aiheuttaneet inhonväreitä. Synkkänä ajattelen, että en enää ikinä tuhlaa aikaani mihinkään turhanpäiväiseen ja pinnalliseen.

Palaan treenien pariin, kunhan aika tuntuu sopivalta ja on energiaa. Nyt on vasta pikkuhiljaa tämän viikon puolella saanut syötyä normaaleja ruoka-annoksia välillä, niin turhaan sinne salille menee mieltään pahoittamaan lisää. Niin joo, ja se ensi kevään Tukholman Tough Viking -kisakin jää nyt osaltani väliin. Koko ajan on mieli hannannut hieman sitä vastaan ja olen suoraan sanottuna pelännyt, että rikon itseni joko harjoitellessa tai itse kisassa. Olen jotenkin niin paskoista palasista kasattu, että joku amerikkalaisen jalkapalloilijan runnoma taklaus veisi minut varmaan pariksi vuodeksi pois treenien parista kokonaan.

Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että kun luki noita pet loss-sivustoja, niin jotenkin havahduin siihen, kuinka hirvittävän voimakkaasti ihmiset surevat kuolleita lemmikkejään. Se rakkaus niitä kohtaan on vain niin suurta. Monet surevat jopa enemmän kuin vaikkapa omien vanhempiensa kuolemaa. Joku kirjoitti, että se on luonnollista, isä oli jo iäkäs ja ollut sairaalassa moneen otteeseen. Mutta vaikka lemmikkikin olisi iäkäs ja sairastellut ennen kuolemaansa, niin sen kuolemasta toipuminen ottaa koville. Siksi se nyt mietityttääkin, että jaksaako tähän enää lähteä. Vielä on Kutin lisäksi muutama vanha kissa, joiden aika tulee väistämättä joskus.

Äkillinen suru

Bloggaan ensimmäistä kertaa puhelimella. Tulin vain kertomaan, että koiran vointi meni huonompaan suuntaan ja se tutkittiin Hattulan eläinsairaala Univetissä kauttaaltaan. Matkustin sinne varhain aamulla junalla ja taksilla. Minut nähdessään koira nousi seisomaan ja heilutti hiljaa häntää hetken, ennen kuin kävi takaisin makuulle.

Pernassa oli useita kasvaimia, munuais- ja maksa-arvot koholla, ei voitu poissulkea etäpesäkkeitä sydämessäkään ja vielä lisäksi veren hyytymistekijä koholla, niin leikkaus olisi ollut hurjan suuri riski, ja ennuste huono. Koira ei ollut vuorokauden tehohoidon aikana piristynyt yhtään.

Jos se olisi selvinnyt leikkauksesta, niin kotona olisi vielä voinut tietysti tulla komplikaatioita ja pahimmassa tapauksessa koira olisi vuotanut kuiviin. Isä päätti, ettei koiraa lähdetä leikkaamaan. Istuin Luton vieressä häkissä, pää sylissäni se nukkui pois. Kerroin sille, että rakastan sitä, ja Janne (mies) rakastaa ja sisko ja luettelin kaikki läheiset koirat ja kissat nimillä. Se kuunteli selvästi, mutta oli niin kovin uupunut :(.

Alle viikossa terve ja elinvoimainen 6,5- vuotias koira romahti, en pysty käsittelemään tätä ollenkaan.

Luto 7.5.2008 - 9.12.2014

Kun ei jaksaisi syödä eikä ajatella syömistä

Onneksi ei ole mitään tulevaisuuteen näkemiskykyä, koska viime sunnuntaina olisin suhtautunut tosi nihkeästi aloittamaan tämän viikon, jos olisin nähnyt, millainen se tulee olemaan. Liikaa pimeyttä, latteutta ja huonoja uutisia, ja vain jotain yksittäisiä valonpilkahduksia siellä täällä. Koirat ovat isän luona, ja nuorempi niistä oli torstaina sairastunut. Lääkäri arveli sen syöneen pihalta jotain, mahdollisesti myrkyllistä. Maksa-arvot olivat koholla, korkea kuume, keuhkoissa tiiviyttä. Se sai kaksi voimakasta antibioottikuuria, ja nesteytystä klinikalla. Nyt illalla juttelin isän kanssa, niin iltapäivästä tänään oli tapahtunut käänne parempaan. Ehdin jo olla ihan huolesta harmaa, ja kuulin tästä siis vasta eilen. Isäkin oli kai odottanut, että menee parempaan suuntaan, ennen kuin ilmoittelee minulle, mrr.. Olin jo ottamassa Onnibussia Forssaan, mutta nyt kun koira oli alkanut jo itse syömään, niin ehkä maltan vielä.

Maanantain starttasin selkätreenillä ja se oli kyllä hyvä, jopa erinomainen. Selkä on ollut aina haasteellinen treenata, vaikea löytää tuntumaa ja hauikset väsyvät, ja vain harvoin on selkä ollut kipeänä / tuntunut treenaltulta jälkikäteen. Siirsin ylätaljan ensimmäisen liikkeen paikalta pois ja tein t-kulmasoutua kapealla otteella. Sen jälkeen yhden käden kulmasoutua ja sitten vasta ylätaljaa, ja sekin kapealla v-kahvalla. Kapea ote tuntui olevan jonkinlainen avain siihen tuntuman löytämiseen. Viimeisenä selkäliikkeenä tein ns. hiihtoliikettä, jonka bongasin täältä. Noiden neljän liikkeen jälkeen on selkälihakset tuntuneet hyvin treenatuilta. Loppuun sitten vielä pari hauisliikettä, ja tuonne treenin loppupuolen liikkeiden väliin olen ripotellut lankkua, vuorikiipeilyä ja vatsarutistuksia.

Tiistaina treenasin jalat, ja olen nyt jonkun aikaa aloittanut jalkatreenit takareisiliikkeillä, koska ne vaan laahavat niin paljon jäljessä. Ensin koukistuksia laitteessa ja sitten ham raisea lattialla. Muuten menee sitten aika peruskaavalla; askelkyykkyä, prässiä jne. Tiistai oli huono päivä jalkatreenille, kun oli palaveria toisensa perään ja syömisten ajoittaminen oli hankalaa. Niinpä inhottava päänsärky alkoi taas iltapäivällä hiipiä, mutta onnistuin taltuttamaan sen ajoissa.

Tässä liikkeessä riittää treenattavaa loppuelämäksi..

Keskiviikkona oli lepopäivä, sillä olin työmatkalla Tallinnassa, ja nyt tulevan viikon keskiviikkona on onneksi viimeinen reissu tänä vuonna. Aika kuluttavia nuo päivät, kun lähdetään aikaisin aamulla ja ruokailupuoli on heikkoa. Omia energiapatukoita olen kantanut mukana, joskin hiilarin saanti ei näillä reissuilla ole se suurin ongelma.. Tämä oli taas näitä viikkoja, kun olisin toivonut voivani kuitata ruokailut vaan jollain pillereillä, joissa olisi kaikki tarvittava.

Torstaina ei huvittanut salitreeni, enkä olisi töiden vuoksi ehtinytkään aamulla kunnon treeniä tehdä, joten kävin vain tekemässä nopean intervallitreenin kuntopyörällä pitkästä aikaa. Olisiko ollut elokuussa edellinen? Huh, miten aerobinen kuntoni on laskenut kuin lehmän häntä, ihan hirveä puuskutus ja kiukulla tein vedot läpi. Nyt pyrin tekemään 1-2 aerobista treeniä viikkoon, jotta ei ihan rapistuisi se puoli.

Perjantaina oli joku ihmeellinen eijaksahuvitapystykiinnosta -fiilis. En mennyt salille ja töistäkin lähdin jo aikaisin pois. Mies oli puolestaan Tallinnassa työmatkalla silloin, ja tuli vasta myöhään illalla kotiin.

Lauantaina tein ikään kuin aerobisen treenin, kun kävin siivoamassa kuntosalin. Tuo on siis yhdistyksen ylläpitämä sali, ja jäsenet ovat vastuussa sen siisteydestä. Minulle ei ole vielä kertaakaan merkitty siivousvuoroa, joten reippaana tyttönä rustasin itse nimeni listaan itsenäisyyspäivälle ja siellä sitten aamukahdeksalta olin ja tutkin siivousohjeita. Ensin imuri käteen ja reilu puoli tuntia meni, kun olin sen imuroinut. Sitten oli aika pestä lattiat. Salilla ei ole omaa vesipistettä, eli ämpärit käteen ja tie vei parkkihallin toisella puolella sijaitseviin sosiaalitiloihin, jotka sijaitsivat useamman (lukitun) oven takana. Sieltä kannoin kaksi ämpärillistä vettä, truuttasin niihin pesuaineet ja aloin luuttuamaan lattioita. Ohje oli, että toinen ämpärillinen menee puoleen väliin salia, ja toinen puolivälistä loppuun. Ja kyllähän sen ensimmäisen ämpärin vesi olikin aika mustaa puoliväliin saavuttaessa.

Toinen reilu puoli tuntia meni lattioita pestessä, mutta olipas kiva katsoa puhdasta salia sen jälkeen, kun mustat muovimatot lattioilla kiiltelivät. Kieltämättä kävi välillä ajatus mielessä, että voisihan sitä salista enemmän maksaa, jos sitä ei tarvitsisi itse siivota. Mutta tuollakin jäseniä on sen verran, että jos jokainen sen oman siivousvuoronsa hoitaisi, niin se nakki napsahtaisi ehkä kerran vuodessa. Ei siis paha. Ja tykkään kyllä tuosta kellarisalin fiiliksestä, jotenkin sellainen rento ja salliva. Tuntuu, että nuo ketjusalit ovat täynnä kieltoja ja ohjeita; kirjoitettuja ja kirjoittamattomia. Ethän tee sitä, tätä ja tuota ja nipotinipoti. Tuolla ainoat säännöt ovat suurinpiirtein että painot paikoilleen, älä nojaa peiliin, äläkä käytä nyrkkiä sammuttaessasi valoja :D.

Tänään sunnuntaina kävin sitten tekemässä viikon kolmannen salitreenin, ja tein uudelleen selkä&hauis-treenin. Korkkasin ikään kuin ensi viikon päivää etuajassa. Ihanteellinen treenisyklitys mulla menee tällä hetkellä seuraavasti: selkä&hauis - jalat - olkapäät & rinta/ojentaja. Kolme päivää putkeen ja lepo. Joten koska keskiviikkona on työmatka, niin ehdin saada nämä kolme treeniä sen alta pois.

Aamun salitreenin jälkeen vein siskon koirat lenkille, ja kun olin saanut aamiaisen syötyä, nukahdin nojatuoliin. Heräsin siihen, että mies paistoi lounaaksi pinaattilättyjä, ja voi veljet niistä tuli hyviä. Puolukkahillon kanssa natustelin ne pelkältään ja pyysin tekemään toisen satsin huomenna töihin lounaaksi. Noissa on pinaatin lisäksi kaurahiutaleita ja soijarouhetta. Voisin syödä niitä koko ensi viikon!

Heidi kirjoitteli taannoin siitä, ettei jaksaisi nyt olla plussakaloreilla. En ole seurannut omaa energiansaantiani aikoihin, mutta fiilisten perusteella kuvittelisin, että olen viikot aika lievästi miinuksella, ja viikonloppuisin kun lauantaina tai sunnuntaina on herkkupäivä, niin viikko heilahtaa tasapainoon. Punnitsin itseni tällä viikolla pitkästä aikaa ja painoa oli 54 kg. Ja kun olen käynyt tänä vuonna silloin tällöin puntarissa, paino on heilunut 53-54 kilon välillä. Joten siitäkin kertoisi se, että energiansaanti on aika lailla tasapainossa. Siksi ei salillakaan mitään ihmeellisempää kehitystä tule, kun en jaksaisi syödä (puhtaasti) niin paljon kuin pitäisi. Varmaan siis oikeasti pitäisi vetää se +500 kcal päivässä lisää, että alkaisi mitään oikeaa lihaskasvua näkyä niin peilissä kuin puntarissakin. Ja silloin kun koirat ovat täällä, niin varmaan toiset +500 siihen vielä lisää.

Ajattelin vuoden loppuun mennessä yrittää syklittää ensi kevään tavoitteet. Tyyliin tammi-maaliskuu plussalla ja kunnolla treeniä, ja jos sitten huhti-toukokuun kiristelisi, kun on jo valoisampaa ja energiaa alkaa olla enemmän. En ajatellut edelleenkään mitään sikabulkkia, mutta yrittäisin laskeskella, että olen koko ajan kuitenkin plussan puolella energiansaannissa. Toukokuun alussa on se Tough Viking -kisa Tukholmassa, joten sitäkin pitää vähän miettiä tässä ajoituksessa. Siellä pitää kuitenkin juosta se 12 kilometriä, joten olisi hyvä olla energiaa, mutta ei mikään talipallo. Vaikeita juttuja nämä, ja ehkä tosiaan otan yhteyttä johonkin valmennustahoon (sitä Athleticaa olin miettinyt), jotta en itse sörssi kevään treenejä poukkoilemalla päätöksestä toiseen.

Sisäinen ääni ja kehon puhetta

Olen tässä syksyn mittaan yrittänyt opetella kuuntelemaan kroppaani. Kaikenlaisissa hyvinvointia käsittelevissä jutuissa ja blogeissa siitä aina rummutetaan, kuuntele kehoasi. Se lausahdus on ollut jotenkin ympäripyöreää lätinää mulle. En muista, missä lehdessä tai nettisivulla oli juttu, jossa toimittaja halusi kokeilla rentoutumista ja stressin lievennystä. Häntä oli neuvomassa asiantuntijana Villa Mandalan Mia Jokiniva (joka btw oli lapsuudessa pari vuotta luokkakaverini). Toimittaja siinä totesi, että ei keho puhu hänelle mitään ja Mia tyrmäsi väitteen vastaamalla, että kyllähän se kertoo koko ajan. Kun istut, onko tarve vaihtaa asentoa? Tai nälkä, pitäisikö syödä. Aika selkeitä signaaleja, eikö? Ryhdyin tuon artikkelin myötä enemmän kuuntelemaan kehoani, tai oikeastaan reagoimaan noihin tarpeisiin. Joskus sitä esim. lojuu epämukavassa asennossa pitkään, laiskuuttaan tms.

Tänä aamuna olin lähdössä salille. Vähän innottomana raapustin treeniä valmiiksi vihkoon. Arvoin hieman jalka- ja selkä&hauis -treenin välillä, mutta jälkimmäisestä oli useampi päivä, joten päädyin siiihen. Päätin taas vaihdella vähän liikkeitä, ja aloin jo innostua enemmän. Kuitenkin taka-alalla raksutti jotain, joka pani vastaan. En saanut siitä oikein selvää, mikä se oli ja yritin kuulostella yläkroppaani. Eilisen rinta-olkapäätreenin jäljiltä rintalihakset ovat kovin kipeät, mutta myös teres major otti kunnolla osumaa sivuvipareissa, jotka tein yksi käsi kerrallaan penkkiä vasten nojaten aika isoilla painoilla. Ja ehkä halonhakkaajaliike taljassa myös kipeytti. Rintaranka tuntui jäykältä ja aralta. Laitoin silti palkkarin valmiiksi, puin kamat päälle. Olin jo ulkovaatteet päällä käsi ovenkahvassa, kun tuli sellainen pahaa aavistava tunne. Halusin silti mennä salille tekemään treeniä, ja menin jo rappukäytävään ajatellen, että kököt minä mitään pahaa aavistan. Se on vain mukavuudenhaluinen ja laiskotteleva mieli, joka haluaa jäädä kotiin.

Halonhakkausta

En tiedä, mikä se oli se viimeinen niitti, mutta päätin antaa periksi tunteelle ja menin takaisin sisälle. Eteisessä pahvilaatikon päällä pötköttävä kissa katsoi ihmeissään sompailuani ovenraossa. Mietin, että tässä on nyt tuhannen taalan paikka kuunnella sitä omaa sisäistä ääntään, joka kai yrittää varoittaa, että treeni kipeällä yläkropalla ei ole viisasta. Fitfarmin BC-ohjelmaanhan kuuluu viisi treeniä viikossa, ja tälle viikolle salitreenejä on kertynyt neljä kappaletta. Olisin voinut treenata alakroppaa, sillä edellinen treeni oli torstaina ja olen siitä jo palautunut. Mutta ei yhtään huvittanut. Toisin sanoen tässä voittivat nyt vähän molemmat; sekä laiskottelunhalu että järjen ääni.

Laiskottelulle en kuitenkaan halunnut antaa niin periksi, joten "määräsin" itseni venyttelemään, kun kerran olen niin jäykkä, ettei treeneihin ole asiaa. Ja 40 minuutin ajan tosiaan sitten teinkin erilaisia jooga- ja venytysliikkeitä. Aurinkotervehdyksillä sain kropan lämpimäksi ja sitten ihan tavallisia pitkiä venytyksiä koko kropalle.

Tämän viikon treeneiksi kertyi siis seuraavaa:

MA: salitreeni selkä & hauis
TI: lepo (työmatka Tallinnaan)
KE: salitreeni olkapää & ojentaja 
TO: salitreeni jalat
PE: venyttely 30 min
LA: salitreeni olkapää & rinta
SU: venyttely 40 min

Tällä palautumiskapasiteetilla, mitä minulle on jaettu, ei näemmä auta treenailla yläkroppaa kahtena päivänä peräkkäin, vaikka treeni olisi jaoteltukin. Nyt kun katson treeniviikkoa taaksepäin, niin ehkä olisi eilen voinut tehdä selkätreenin, mutta olkoon. Halusin punnertaa ja tehdä ristikkäistaljaa, ja trust me, sellaisia mielitekoja tulee ehkä kerran vuodessa :D, joten ne pitää hyödyntää.

Tällä viikolla muuta tapahtunutta: mies oli ostanut hyvästä alennuksesta Vitamix-tehosekoittimen, joten vihersmoothieiden tekokin muuttui juuri astetta helpommaksi. Ja sattumalta käyttämästäni reseptistä jäi pois kokonaan appelsiinimehu, jota olen aina desin verran sinne lorauttanut, koska vanha tehosekoitin ei oikein pyörinyt ilman. Se olikin hyvä sattuma, sillä ilman appelsiinimehua tämä on paljon pehmeämpää! Reseptihän on siis:

- 1 päärynä
- 1 (Jonagold) omena
- 6-7 palaa pakastepinaattia
- kourallinen pakastemangoa
- tammenlehtisalaatti
- puolen peukalon pituinen pala inkivääriä (enkä Vitamixin myötä enää edes kuori sitä)

Hyvää ja raikasta! Googlailin tässä joku päivä myös lämpöisien smoothieiden reseptejä, ja tämä lämmin banaanismoothie kuulosti niin ihanalta, että meni tänään testiin. Lopputulos oli ihan ok. Ei mikään täydellinen herkku, mutta join kyllä koko annoksen mukisematta. Kouluarvosana sille sellainen kasimiikka. Tosin meillä ei ollut saksanpähkinöitä, joten käytin pekaanipähkinöitä. Ehkä siitä tuli ratkaiseva ero :). Vähän piparkakkutaikinamaista, kun siihen tuli kuitenkin inkivääriä ja kanelia.

Vihersmoothie valmistumassa ja banaanismoothieta kupissa. Kaunista..

Eilen olin elämäni ensimmäistä kertaa pelaamassa laserpeliä Megazonessa työporukalla. Oli aika hauskaa! Harmi, että peli kesti vain reilu parikymmentä minuuttia. Olin juuri päässyt oikein kunnolla jyvälle pelistä, kun se jo loppui. Jäi kyllä nälkä mennä uudelleen pelaamaan.

Tämä päivä on mennyt pääsääntöisesti koiravahtina siskon luona. Hän lähti reissuun koko päiväksi perheensä kanssa ja vaikka asummekin samassa korttelissa, niin koirat eivät oikein voi tulla meille. Vanhempi, Kreikan kaduilta kotiutettu ajokoira-mix pelkää kissoja, eikä sitä nyt halua yksinkään tänne jättää. Eihän minun täällä koko päivää tarvitse niille seuraa pitää, mutta en myöskään halua, että niillä on liian pitkä päivä keskenään. Käydään lenkeillä, ja yhtä hyvin tämä datailu täältä käsin onnistuu.

Hommasin muuten Sats-Elixiaan kuukausikortin Groupon-tarjouksesta. Se maksoi 25 euroa, ja pitää lunastaa viimeistään 10.12. Ajatus on, että käyn joulun aikaan siellä treenailemassa, kun ei ole niin kiire töihin. Jään lomalle 17.12. ja palaan sitten 29.12. töihin. Silloinkin siellä on niin hiljaista, että ei ole aamulla kiire sinne..

Ensi viikolla ja sitäkin seuraavalla on molempina viikkoina yksi päivän työreissu Tallinnaan. Muuten työstressi on pääsemässä jo hallintaan, sillä pääsin työnohjaukseen! Aivan mahtava tilaisuus ja ensimmäinen sessio on jo ohi, ja avautui jo monta solmukohtaa. Kotona Viiru-kissakin alkaa olla parempaan päin. Like a boss, kuten kuvat kertovat..

En ole päässyt purkamaan maanantaina tullutta 168 kg kissanhiekkalähetystä, koska Viiru on rakastunut laatikkopinoon..

Hello headache my old friend

Ihana ensilumi ja alkutalvi! Ennen tätä postausta kävin siskon kanssa aamulenkillä, hänen koiransa olivat aivan tohkeissaan lumesta ja varsinkin ajokoira veti hullun lailla. Juuri kun toissailtana sitä lenkittäessä mietin, että onpa se rauhoittunut vanhetessaan (nyt noin 9-vuotias). Mitä vielä, kaikki villieläinten jäljet lumen pinnalla saivat sen ihan sekaisin. Hauska sattumus lapsen suusta muuten aiheeseen liittyen: sisko oli kesällä kaksi vuotta täyttäneen poikansa kanssa kävelyllä ja ohitse oli kulkenut pari koirakkoa. Sitten oli mennyt mies ilman koiria ja poika oli huudahtanut hämmästyneenä "pelkkä?!". Ja tarkentanut sitten pyydettäessä, että "pelkkä setä, ei koiria". Käsittämätöntä touhua tuollainen kävely ilman koiria parivuotiaan mielestä :D.

Ajattelin raapustaa eilisen päivän tapahtumat ylös kauttaaltaan. Näitä päivän postauksia aina silloin tällöin näkee blogeissa, ja ne ovat energisiä, täynnä tohinaa ja hyvinvointia, yhdessäoloa ja ystäviä, "elämänmakuisia" kuvia.. No, tämä on vähän inhorealistisempi, ja kuvatonkin vielä. En ole näemmä ottanut koko viikon aikana muita kuvia kuin puolivuotiaasta veljentyttärestäni pari räpsyä.

Aloitan siitä, että olin torstaina töiden jälkeen hierottavana sillä samalla lihaskalvojen avaajalla, jolla kävin toissamaanantaina. Hän ottaa tuolla nykyisin käyttämälläni Ryhdin kuntosalilla vastaan, ja tunnin verran aukoi oikeaa kättäni ja selkää. Ihan kamalan juminen on tuo koko käsivarsi kauttaaltaan. Hauis, ojentaja ja kyynärvarsi ovat kaikki niin tiukkana, että koko kämmensyrjä oli puutunut ja kylmä. Vasenta kättä ei otettu, koska selän työstämisessä meni niin paljon aikaa. Eikä haitannut ollenkaan, vasen käsi ei samalla tavalla oireilekaan, vaikka kyllähän sielläkin jumituksia on.

Eilen perjantaina aamulla heräsin 5:15, ruokin kissat ja laitoin itselleni tuorepuuron jääkaappiin tekeytymään. Jonkin aikaa meni miettiessä, mitä tekisin. Venyttelisikö, lähtisikö lenkille vai salille. Päätin mennä tekemään salitreenin alakropalle ja antaa käsien ja selän enimmäkseen levätä. Kuuden aikaan olin salilla ja sielläkin hieman hitaasti käynnistyin alkulämmittelyjä varten. Rullailin vähän reisiäkin auki, kun siellä sattuu olemaan vielä kauheampi nystyrärulla kuin mitä minulla on kotona.

Olin tehnyt jo yhden alakroppatreenin maanantaina, ja halusin vähän vaihtelua, joten muokkasin ohjelmaa hieman. Jätin prässin pois ja tein sen sijaan hack-kyykkyä. Olkatuet tuntuivat jo ensimmäisessä sarjassa tosi inhottavilta, joten laitoin pienet lisäpehmusteet hartioiden päälle. Niiden avulla pärjäsin kolme sarjaa. Tein lisäksi mm. askelkyykkyä ja yhden jalan maastavetoa smithissä. En tiedä, sainko oikein missään liikkeessä hyvää tuntumaa mihinkään, mutta kyllä nyt vuorokautta myöhemmin särkee alakropassa tasaisesti (paitsi pohkeissa, jotka jätin treenaamatta..).

Seitsemän aikaan lähdin salilta kotiin, kävin suihkussa ja söin sitä tuorepuuroa. Kasasin töihin eväitä; pilkoin salaattiaineksia ja niiden seuraksi tuli tällä kertaa miehen edellisiltana tekemää tofu-pinaattipiirakkaa pieni pala. Lääkitsin kissoja, enkä ottanut mitään paineita siitä, etten suorittanut aamutoimia pää höyryten. Minulle on kertynyt sen verran plussatunteja, että otan nyt ihan rauhassa, jos siltä tuntuu. Töihin on helpompi mennä myöhään kuin lähteä sieltä aikaisin pois, joten polttelen saldoja mieluummin aamusta.

Lähdettiin sitten miehen kanssa yhtä aikaa junalla Helsinkiin, ja ratikkapysäkille päästyä huomattiin, että on vielä seitsemän minuuttia aikaa. Siinä ehti hyvin käydä apteekissa hakemassa Viirulle Multicat-vitamiinia: syötän sille nyt niin paljon täydennysravintoja (Applaws, Almo Nature yms., jotka ovat melkein pelkkää kanaa/kalaa), että vitamiinilisä on tarpeen.

Töissä olin 9.30 jälkeen ja jo tunnin päästä lounaalla, kun olin nälkäinen. Söin yhdessä toisen tiiminvetäjäni kanssa (tiimiini kuuluu 33 työntekijää ja kaksi tiiminvetäjää), ja käytiin läpi päivän asioita samalla. Jatkoin yhden määräaikaisen työntekijän sopimusta, selvittelin reklamaatiota, lähetin yhdelle asiakkaalle lahjakortin yhdistyksen myyjäisiä varten, täyttelin työnantajan selvitystä eräälle opintovapaata hakeneelle, selvittelin vapaaehtoisia erilaisiin asiakastilaisuuksiin, laskin uudelleen ja uudelleen kevään resursseja, laitoin pari nopean tason kehitysehdotusta vireille jne. Välissä aina neuvoin ja keskustelin jonkun huoneeseeni tulleen tai meiliä lähettäneen kanssa.

Iltapäivää kohden alkoi hiljalleen voimistua päänsärky. Hieroin niskoja, söin välipaloja (päärynää, soijajogurttia, pähkinöitä, näkkileipää), join vettä, heiluttelin keppiä. Lopulta neljän aikaan päänsärky oli jo niin voimakas, että aloin voida pahoin ja päätin lähteä kotiin. Ilmeisesti hack-kyykky ja/tai yhden jalan mave sai selkäni niin jumiin, että se aiheutti päänsäryn. Ajatus täpötäyteen ratikkaan änkeämisestä tuntui pahalta, ja vaikka olikin jo melkoinen lumipyry ja huono olo, niin päätin silti kävellä asemalle. Se on hyvällä säällä reippaasti askeltaen noin 20 minuutin kävelymatka.

Raikas ilma ja varmaan vaan ihan liikkuminenkin lievitti särkyä hieman ja junaan päästyäni olin aivan luminen. Helsingistä Tikkurilaan torkuin, siten tunnuin kestävän särkyä paremmin. Kotona ruokin kissat, söin banaanin ja menin nukkumaan. Kello oli n. 17 ja päätin selvitä ilman lihasrelaksanttia. Unen läpi kuulin, kun mies tuli kotiin, mutta en oikein muista reagoineeni siihen mitenkään. Yhdeksän aikaan heräsin siihen, että hän ruokki keittiössä kissoja. Käytin hetken aikaa tens-laitetta ilman mainittavaa apua. Koska jumitus tuntui edelleen pahalta, laitoin selkään Voltacare-laastarin. En tiedä, olenko näistä aiemmin puhunut, mutta jatkossa pidän huolen, että noita on kotona aina. Laitoin sen niskaan ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin yhden aikaan yöllä ja niska tuntui ihanan lämpimältä ja huomattavasti rennommalta. Kyllä sen jumisen kohdan sieltä edelleen pystyi kaivelemaan, mutta särky oli jo väistynyt taka-alalle.

Siirsin laastarin alemmas selkään, jossa jumitus oli alkanut tulla selkeämmin esille. Olo oli paljon parempi ja käytännössä olin jo nukkunut yöunet (17-01, välissä n. puoli tuntia hereillä). Olin niin virkeä, että päätettiin vielä valvoa. Mies paistoi tähtitorttuja (kyllä, kello yhdeltä yöllä) ja keittelin itselleni glögiä. Kaapista löytyi jopa mantelilastuja (parasta ennen 31.5.2014, joten ihan priimaa) ja rusinoita, joten sain glögini kunnolla maustettuna. Söin pari tähtitorttua ja katseltiin komediasarjoja ja Greyn Anatomiaa muutama tunti. Oli ihana tunnelma, kun ulkona satoi hiljalleen lunta ja kaikki kissat nukkuivat tässä aivan vieressä pienille kerille kääriytyneinä.

Neljän aikaan mentiin nukkumaan, ja sain nukuttua reilu pari tuntia vielä. Puoli seitsemän aikaan tänä aamuna heräsin uuteen päivään. Selkä ja niska on edelleen tuhannen jumissa, mutta päänsärky ei ainakaan vielä ole palannut. Ainakin hack jää nyt pois lopullisesti, edes sen tekeminen ei tuntunut hyvältä hartioissa, joten epäilen sen olevan pääsyyllinen tähän särkykohtaukseen. Tänään oli alunperin tarkoitus mennä tekemään selkä-hauis -treeni, mutta se jää nyt väliin. Huomenna mahdollisesti, ja voipi olla, että siitä tuleekin vain hauistreeni; tai sitten hauis-olkapää-ojentaja. Se olisi viikon viides treeni, joten ei häiritse, jos se jää tekemättä kokonaan. Tällä raihnaisella fysiikalla kolme lepopäivää viikossa saattaa olla ihan suotavaakin.

Jos elämä sua kuin tuuli vie, anna höpsismin näyttää tie

Yllätin itseni ja sain mentyä loppuviikosta salille kahdesti. Perjantaina tein selkä-hauis -treenin ja lauantaina rinta-olkapää-ojentaja -treenin. Ja taas muistin, miksi oli se jalkapäivä yleensä näiden kahden välillä. Kädet, tai lähinnä hauikset, olivat perjantain treenistä niin muussia, ettei pystypunnertelusta meinannut tulla mitään. Tämän viikon torstaille varasin taas lihaskalvojen aukaisua varten hieronnan, kun ekan kerran perusteella siitä oli jo niin iso apu.

Jos tulit lukemaan treenipostausta, niin se oli tuossa ensimmäisessä kappaleessa. Loppuosa tätä postausta onkin sitten jotain muuta.

Olin lupautunut viikonloppuna hoitelemaan kaverin kissoja Oulunkylässä, ja mietin, josko olisin eilen sunnuntaina juossut sinne tai vaihtoehtoisesti sieltä takaisin. Google mapsin mukaan matkaa olisi ollut vaan 8,6 kilometriä, mutta tulin sitten järkiini. En ole aikoihin käynyt juoksemassa, ja keväällähän sorruin tähän tyhmyyteen, että pitkän “kuivan” kauden jälkeen rykäisin Tukholmassa sen 12 kilomeriä. Ja sen jälkeen on piriformis oireillut enemmän tai vähemmän. Joten jos tässä nyt talven aikana tulee lenkkeiltyä, niin yritän aloittaa fiksusti.

Tässä syksyn aikana on ollut tosi paljon stressiä. Onneksi koirat lähtivät isän luokse, koska aloin jo purkaa ärtymystäni niihinkin :(. Alkukesästä lähtien on joku lemmikki ollut sairaana, ja huoli ei tunnu hellittävän hetkeksikään. Syksyn aikana töissä on tapahtunut raskaita asioita, ja olen nyt siinä pisteessä, että mietin työpsykologin juttusille menoa. Taakka harteilla alkaa olla kasvanut liian isoksi. Stressi oireilee fyysisesti siten, että hengittäminen on hankalaa: haukottelen, enkä ikään kuin saa happea tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Öisin puren hampaita yhteen niin voimakkaasti, että leuat ovat aamuisin aivan jumissa. Mitä enemmän tätä mietin, sen vakuuttuneempi olen siitä, että oma stressi aiheutti sen, että Viiru-kissamme sairastui.

Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hölmöltä, mutta Viiru on meidän perheen stressi-imuri. Aina, kun joku muu kissoista on sairastunut ja viettänyt päivän eläinlääkäriasemalla (vien ne yleensä aamulla sinne ja haen töiden jälkeen), ei ole mennyt montaa päivää, kun Viiru on sairastunut. Se on toistunut jo kolmesti, ja mitään selkeää syytä ei ole löydetty. Näissä tapauksissa se oksentelee, on ruokahaluton ja vetäytyy syrjään. Veriarvot tutkitaan, ja kaikki on kohdallaan. Kotiin lähdetään pahoinvointilääkkeen ja happosalpaajan kanssa, ohjeena nesteyttää tarvittaessa.

Nyt siis on virtsatieongelmaa. Eläinlääkärin ensimmäinen kysymys olikin, kun soitin hänelle pari viikkoa sitten, että onko jotain stressaavaa tapahtunut? Vaikka huoneistoon pissiminen ja veriset pissit jäivät pois, niin edelleen on hieman häiriötä. Se merkkaa laatikon ulkopuolelle ja käy tiheään pissalla. Ostin Feliway-haihduttimen seinään, ja Hillsiltä kokeeksi kahtaa märkäruokaa, jotka on suunniteltu tällaiseen oireiluun. Yritän nyt kaikin tavoin saada oman stressini hallintaan ja rauhoittaa kissan elämän. Lueskelin hieman internetskua, ja tällainen sattui silmään:

did you know that your stress can make your pets sick?

People and pets often mirror each others’ physical and emotional states.  Animals are natural healers and sometimes take on their person’s problems, often in an attempt to heal them. This happens because of the deep bond shared between a pet and his or her person.  Because of the shared energy in such a close relationship, energetic imbalances are shared as well.

Unfortunately stress has the same detrimental effect on our pets’ bodies at it does on ours.  Since pets are so sensitive to our emotions, they can become sick as a result of our stress.

Katselin Viirun kanssa eilen ikkunasta ja juttelin sille, että kyllä me tästä(kin) selvitään. Kun Viiru tuli meille seitsemän vuotta sitten, sillä oli pari kiloa ylipainoa ja virtsakiteitä, eikä edellisellä omistajalla ollut enää resursseja hoitaa sitä. Ensimmäisen parin kuukauden aikana sen kuntoon saamiseksi meni toista tonnia rahaa, ja kerran jo oltiin varattu lopetusaika (ja peruttiin se), kun se oli niin huonossa kunnossa kiteiden vuoksi. Yhtenä yönä kun se oli kipeimmillään ja odotettiin vaan, että kipulääkkeet alkavat vaikuttaa, pidin sitä sylissä ja yritin vain kaikilla soluillani huokua rauhoittavaa oloa ja viestittää sille, että tästä selvitään kyllä. Lopulta tilanne raukesi, kun sillä oli viikon ajan  virtsaputkessaan kestokatetri, jonka kanssa se eli keittiössä eristyksissä muista; tulin töistä aina lounasaikaan huuhtelemaan katetrin ja ruokkimaan sitä, ja nukuin öisin keittiössä sen kanssa. Kideongelmasta päästiin seuraavien kuukausien aikana, kun kissa laihtui normaalipainoon ja söi vaan märkäruokaa.

Mutta eilen olin siis tosiaan kaverin kissoja (joista toinen ylläolevassa kuvassa) hoitamassa Oulunkylässä ja murehdin kotona olevaa pientä potilastani, sekää omaa stressiä ja ahdistuneisuuttani. Lähdin Oulunkylästä Helsingin keskustaan Yliopiston apteekkiin tarkoituksena ostaa se Feliway ja niitä Hillsin c/d-ruokia, ja kaikkea mahdollista, mistä saattaisi olla apua. Feliwayn sain, mutta juuri näitä ruokia ei hyllyssä ollut. Hämärästi muistin, että Malmin Animagi saattaisi olla sunnuntaisin auki, ja varmistettuani sen netistä lähdin lähijunalla sinne, jokseenkin kotimatkan varrella se kuitenkin oli.

Senkin uhalla, että kuulostan aivan höyrähtäneeltä, kerron, mitä tapahtui ja mitä ajattelin siitä. Malmin asemalta pääsee kahdesta suunnasta pois, ja reittiopas näytti, että menisin pohjoispuolelta (en ihan tarkalleen muistanut, missä Animagi on, ja jouduin tarkistamaan reittioppaasta reittiä). Valitsin kuitenkin eteläpäädyn, koska kartan ja hatarien muistikuvieni mukaan näytti turhalta kiertää pohjoisen kautta. Jäin junasta pois ja lähdin kulkemaan eteläpäädyn (edit: korjaus) liukuportaita pitkin. Jos olisin fatalisti, ajattelisin, että minun oli tarkoituskin mennä sitä kautta.

Liukuportaisiin mennessä näin vilauksen laihasta miehestä, joka työnsi lastenrattaita ja kaiveli roskiksia. Näin hänet vain osittain ja oletin, että kyseessä on joku laitapuolenkulkija, joka työntää omaisuuttaan mukanaan. Liukuportaissa näin, että rattaissa on lapsi, arviolta 6-7 -vuotias ja ilmeisesti jollain tapaa kehityshäiriöinen. En tarkkaan muista ajatuksiani, mutta ylös päästyäni lähdin samantien takaisin alas miehen perään. Kun lähestyin häntä, hän oli juuri raiteilla noukkimassa jotain pulloa talteen, ja nousi sieltä. Annoin miehelle kaksikymppisen (mulla ei ikinä ole käteistä, mutta nyt oli, kun olin nostanut hierojaa varten) ja sopersin vaan jotain että "sä tarttet tätä varmaan enemmän kuin mä". Hän sanoi vaan oho. Lähdin äkkiä pois, ja jonkinlainen jännitys purkautui pienenä vetistelynä.

En halunnut kertoa tätä siksi, että "katsokaa, olenpas hyvä ihminen" (enpä. No en, vaikka hetken aikaa kyllä olin iloinen siitä, etten ole ihan täysin mätä yksilö). Minulle tuli se ajatus tai tunne voimakkaasti sen miehen auttamisesta, ja jos en olisi tehnyt mitään, olisin katunut sitä ja jäänyt vatvomaan päivätolkulla, että mitä jos ja olisi pitänyt. En halunnut enää kaiken tämän stressin päälle sellaista murhetta, eli voin suoraan sanoa, että ostin itselleni vähän hyvinvointia. Ja kun lähdin siitä pois ja vähän sain etäisyyttä tilanteeseen, huomasin, että pystyin pitkästä aikaa taas hengittämään helpommin. Selvästi tarvitsin jonkun konkreettisen teon; ehkä jotain, millä pystyin osoittamaan itselleni, että minusta voi olla edes vähän apua jollekin. Että voin vaikuttaa edes pienen hetken. Sen miehen osuminen mun reitille oli just sitä, mitä tarvitsin. Ahdistuksen tilalle alkoi taas tulla vähän uskoa, että selviän. Ja Viiru selviää.

Tänä aamuna kävin salilla tekemässä alakropalle treenin. En ollut ensin lähteä ollenkaan, mutta järkeilin, että stressin kannalta olisi parempi käydä hikoilemassa. Toisin sanoen nyt illalla olisin ehkä ärtyneempi, jos en olisi mennyt. Kun oli aikaa ja kun kerran olen terve. En halua tuntea stressiä treeneistä, mutta en myöskään treenaamattomuudesta.

Kyllä tämä tästä. 

Treenitauko

Jäykkärunko täällä hei. Viime viikko meni sellaista tahtia eteenpäin, että hyvä kun pysyin kyydissä. Maanantaina ja tiistaina ehdin salille, mutta en enää keskiviikkona. Palataan vielä viikon takaiseen tiistaihin..

Tiistaina 4.11. amulla tein suht hyvän selkätreenin. Aloitin leuanvedoilla ja tein kaikki selkäliikkeet 8-10 toistoilla, isommilla painoilla kun edelliskerralla. Normaalisti olen tehnyt siis toistoja pääsääntöisesti 12, mutta nyt tarkoituksella siis pienemmät sarjat ja isommat painot. Forkuissa tuntui ikävältä heti alusta lähtien ja kun lopussa olisi pitänyt tehdä pari liikettä hauiksille, niin teinkin vain pumppaavaa kääntöä myötäotteella forkuille, ja jätin viimeisen hauisliikkeen kokonaan tekemättä. Käsiä kirrasi kovasti ja mietin, että jätän keskiviikon aamun olkapää-ojentaja -treenin väliin. Varasin ajan salin seinällä mainostetulle fysioterapeutille/lihaskalvojen aukaisijalle, ja sain sen nyt tämän viikon maanantaille.

Samaisena tiistaina illalla oli tarkoitus ajella autolla Forssaan ja viedä koirat sinne, mutta kun tultiin töistä kotiin, niin toinen kollikissamme oli sairastunut virtsatietulehdukseen. Se yritti pissata ympäri kämppää. En tiedä, mikä etiäinen oli ollut, mutta kotimatkalla olin soittanut mattopesuun, ja saanut sovittua, että tulevat hakemaan matot pesuun. En siis tiennyt vielä kotona pissivästä kissasta siinä vaiheessa mitään.

Kaikki virtsatietulehdusta sairastaneet tietävät, mitä helvettiä se on. Ihan kuin yrittäisi kusta partateriä. Sain luottoeläinlääkärini kiinni, vaikka hän ei ollut töissä, ja kotona olevilla lääkevarastoilla päästiin saman tien douppaamaan kissan kivuilta pahin pois. Apteekista kävin hakemassa sitten puhelinreseptillä lisää kamaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että ei välttämättä kannata aloittaa ab-kuuria samantien, vaan katsotaan, mihin päästään tulehduskipulääkkeellä, opiaatilla ja virtsaputkea relaksoivalla lääkkeellä. Kissojen vt-tulehduksista kun valtaosa on stressiperäisiä. Minä jäin siis kotiin lääkitsemään kissaa ja mies lähti yksinään ajamaan koiria isäni luokse. Seuraavan päivän työmatkakin alkoi ahdistaa, kun täytyi jättää mies kotiin lääkitsemään kaikkia kolmea kissaa (toisella kollilla kilpirauhasen liikatoiminta + kortisonikuuri ja tyttökissalla jatkuva lääkitys munuaisten vajaatoimintaan).

Ke-aamuna en olisi salille ehtinytkään, mutta olin tosiaan muutenkin päättänyt antaa käsille lepoa. Jouduin äkillisesti lähtemään työterveysasioissa (en omissani) työterveyshuoltoon, ja klo 14 aikaan oli tarkoitus olla jo laivalla kokoustamassa. Sinne päästiin ajallaan ja lähdettiin Tukholman risteilylle työmatkalle. Illallista söimme laivan italialaisessa ravintolassa ja minulle oli järjestetty oma vegaaninen kolmen ruokalajin menu, kun olin etukäteen ollut laivan keittiöön yhteydessä.

Alkupalaksi jonkinlainen leipä, päällä mm. mausteöljyä
(TODELLA valkosipulista) ja kirsikkatomaatteja

Pääruoka, ainakin kanttarelleja ja kesäkurpitsaa. Oli kovin mausteista ja hyvää.

Jälkiruoaksi minttusorbettia ja viipaloituja hedelmiä

Ennen puoltayötä menin jo nukkumaan ja aamulla heräsin kuuden aikaan. Luulin, että kello oli siirtynyt itsekseen oikealle aikavyöhykkeelle ja ajattelin sen olevan kuusi Ruotsin aikaa. Päätin tehdä hytissä pikaisen patteritreenin. Nousuja penkille, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, askelkyykkykävelyä jne. Tein neljä kappaletta seitsemän minuutin pattereita, ja kävin suihkussa. Kun olin valmis aamiaiselle, tajusin, että kello oli siinä kohtaa vasta kuusi Ruotsin aikaa, joten kävin vielä aamu-unille, josta kollega sitten parin tunnin päästä herätti aamupalaa syömään.

Ruotsissa päivä oli rentouttava. Ajoimme Yasuragi-kylpylään, joka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi. Vastaanotosta saimme uimapuvut, tossut ja Yukatan, eräänlaisen puuvillaisen kylpytakin. Niissä varusteissa päivä sitten vietettiin.

Ensin suihkutiloissa istuttiin pienellä puisella jakkaralla, valutettiin lämmintä vettä puiseen koppaan, ja sillä sitten valeltiin kroppaa. Jo siinä kohtaa tuntui, että keho alkoi rentoutua. Naisporukoiden hiljainen puheensorina taustalla oli sekin oikein rauhoittavan oloista. Saunoihin emme menneet, en ole itse yhtään saunojatyyppiä (alhaisen verenpaineen takia on aina vähän tukalaa saunoissa), eivätkä muutkaan seurueestamme oikein niistä innostuneet.

Suihkutiloista siirryimme sitten kylpylän isoihin tiloihin. Kävin uimassa tuossa isossa altaassa ja totesin taas, kuinka surkea on uintikuntoni, ja kun en oikeastaan edes osaa uida. Räpiköin vaan. Olin aivan hengästynyt päästessäni altaan toiseen päähän :D. Pakko varmaan mennä jonnekin uimakouluun..

Ulkona oli katetun terassin alla lämminvesialtaat, joissa vesi oli 40-asteista. Kylpylä oli havumetsän keskellä ja ulkona satoi hiljalleen lunta. Lilluin lämpöisessä vedessä ja katselin vihreitä puita vasten satavaa lunta, ja tuntui kuin olisin vaipunut johonkin transsiin. Ei niissä pystynyt kuitenkaan kovin pitkään olemaan; sama ongelma kuin saunassa. Liian rentouttavaa :). Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntui, että verenpaine laskee kovin alas ja kun nousin altaasta, jalat tuntuivat tosi painavilta ja silmissä vähän musteni, kun huimasi aika lailla.

Yksi syvästi rentouttava kokemus olivat myös makuuasentoon säädettävät isot tuolit, jotka keinuivat todella hiljaa. Siihen kun kiipesi, veti viltin päällensä ja taas katseli ulos isoista ikkunoista, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun oli jo nukahtamassa. Tuollaisessa tuolissa vietin tunnin, kun odottelin hierontaani.

Työkaveri nappasi kuvan, kun pötköttelen tuossa (toinen vasemmalla). Vastapäätä olivat isot ikkunat ulos.

Lounasta söimme jossain paikan viidestä ravintolasta, ja listalla oli yksi valmiiksi vegaaninen annos; kevätrullia ja siitakesieniä sekä kasviksia. Lounaan jälkeen kävimme vielä raakakahvilassa syömässä "juustokakkua".

Raakakahvilan herkkuja

Sitten torkuin tosiaan tunnin verran siinä tuolissa ja menin hierontaan. Hieronta oli ihan ok, joskin turhan kevyet otteet. Sanoin kerran, että voi ottaa lujemminkin, mutta hieroja totesi "vasta lämmittelevänsä", ja kun otteet eivät siitä koko aikana juurikaan voimistuneet, niin en sitten viitsinyt enää toistamiseen sanoa.

Paluumatkalla laivalla kokoustettiin taas ensin muutama tunti ja syötiin sitten illallista. Tällä kertaa laivan äyriäisravintolassa, mutta tekivät minulle sitten oman kasvisannoksen; perunasosetta, uunijuureksia ja olikohan siinäkin sieniä.. En tullut ottaneeksi kuvaa, kun puhelin oli hytissä latautumassa. Näillä reissuilla jää proteiinin saanti aina aika olemattomaksi, eikä ollut mitään protskupatukoitakaan mukana. Taas menin nukkumaan jo 23 jälkeen, eikä muukaan porukka ollut ilmeisesti jäänyt viihteelle kovinkaan pitkäksi aikaa.

Aamulla hytissä venyttelin puolisen tuntia ennen aamiaista. Sitä kun nukkuu täysin vieraalla patjalla ja tyynyllä, niin on aina paikat jumissa enemmän tai vähemmän. Molempina aamuina söin muuten saman satsin; puuroa, leipää kasviksilla, soijamaitoa, kaurajogurttia ja hedelmän. Toimistolla en tainnut perjantaina syödä koko päivänä mitään. Ei ollut eväitä, eikä ollut nälkä. Oli jotenkin omituista, kun ei yhtään tehnyt mieli syödä mitään. Vasta iltaa kohden alkoi nälkä tulla.

En tiedä, missä mielenhäiriössä olin sopinut tärskyt ystäväni kanssa perjantaille töiden jälkeen. Olin jo peruuttamassa ne, mutta ei olla nähty aikoihin ja aikataulut tuntuvat menevän molemmilla kovin ristiin, joten en sitten raaskinut. Ja oli kyllä hauskaakin; käytiin keilaamassa ja syömässä sushia. Vasta illalla joskus 21 aikaan olin kotona ja nukahdin miehen kainaloon sohvalle.

Viikonlopun treenit jätin myöskin väliin ihan puhtaasti väsymyksestä. Nukuin pitkään molempina päivinä ja molempina iltoina meillä oli liput stand up-keikalle. Kummallakin keikalla kävi niin, että loppua kohden iski hirveä päänsärky. Sellainen jumissa olevasta selästä lähtöisin, ja kaikki miehen hierontayritykset saada veri kiertämään selkään alkoivat vain enemmän oksettaa. Lauantai-iltana turvauduin lihasrelaksanttiin ja Voltacare-lämpölaastariin. Sunnuntaina sisko muistutti Tens-laitteen olemassaolosta ja surrasin sillä tunnin verran. Niillä keinoilla pääsin pahimman yli ja tämän viikon maanantaille olikin sitten varattuna se fyssari, joka aukoi lihaskalvojani.

Lihaskalvojen käsittely forkuista ja selästä oli sen verran tuskallista, että hikoilin kuin jääkarhu tropiikissa. Hierontapöydän paperilakana oli läpimärkä, kun siitä nousin. Hieroja totesi, että oli korkea aika tulla, eikä kuulemma kyynärvarsissa "liiku mitään", kun olivat niin jumissa. Kädet olivat jääkylmät ja kämmensyrjässä on pidemmän aikaa ollut puutumista ja jäätymisen tunnetta. Aukaisusta oli kuitenkin välitöntä apua ja olen varaamassa uutta aikaa ensi viikolle. Hieroja käy siis tuolla salilla, joka on parempi vaihtoehto; nyt menin hänen kotivastaanotolleen jonnekin jumalan selän taakse. Sieltä kun lähdin pois, niin kuljin jotain pilkkopimeää metsäpolkua pitkin juna-asemalle, ja valaisin tietä kännykän led light -sovelluksella, jotta näin yhtään, mihin astun.

Tiistai-aamuna ei voinut mennä treenaamaan, kun yläkroppa oli edellisillan kalvokäsittelystä niin hajalla. Verenpurkaumia ja kosketusarkuutta siellä täällä, eikä alakropan treenaaminenkaan napannut niin kipeänä. Tänä aamuna puhtaasti väsytti/laiskotti. Heräsin kuudelta ja sain tunnin tuhrattua kaikkeen maleksimiseen. Huomenna en mene treenaamaan, koska lähden aikaisella aamulaivalla päiväksi Tallinnaan; satamassa pitää olla jo 6.30 jälkeen. Perjantaina en varmaan jaksa mennä treenaamaan, kun olen edellisestä päivästä niin väsynyt.. Ja tätä rataa. Siis oikeasti yllätän itseni, jos vielä tällä viikolla salille raahaudun. Olen vaan jotenkin aivan puhkipoikki. Pimeys sai viimeinkin minustakin otteensa. Muistan viime vuonna näihin aikoihin ajatelleeni, että pitäisin seuraavana vuonna (eli tänä vuonna) yhden tai kaksi lomaviikkoa näillä tienoin ja vain nukkuisin. Mutta uupumus tuntuu taas olevan sitä luokkaa, ettei se lähde edes nukkumisella.

Kissan virtsatieinfektio vaati sitten kuitenkin ab-kuurin aloittamisen. Annoin sille tulehduskipulääkettä sunnuntaihin asti, ja maanantain se oli ilman. Viikonloppuna olin aloittanut sille myös Cystaid-ravintolisän syöttämisen ja nesteyttänyt ruiskulla juottamalla. Eilen tiistaina kun tultiin kotiin, sen vointi oli taas huono, ja virtsa oli veristä. Raasu oli pissinyt ympäri kämppää (onneksi matot ovat edelleen siellä pesulassa) :(. Aloitin sitten samantien antibioottikuurin ja annan nyt vielä muutaman päivän kipulääkettä. Tänään vointi on jo onneksi parempi, mutta eiköhän tämä jonkinlaisen kontrollikäynnin vaadi vielä. Hammashoitoon se oli menossa joka tapauksessa loppuvuodesta, niin samaan konkurssiin sitten otetaan nuo labrat..

Tulisipa pian lunta ja valoa.

Ajatuksia leuanvedosta

Keväällä 2013 sain vedettyä elämäni ensimmäisen leuan, vasaraotteella. Sitä riemastuneisuuden tunnetta en varmaan ikinä unohda. Siitä sitten kun kiristely jatkui ja painokin putosi alle 50 kiloon, niin leukoja meni parhaimmillaan jo 5-6 putkeen vasta- tai vasaraotteella. Myötäotteella en saanut yhtään, edes pompun kautta ei mennyt, kun oli jotenkin niin jäykkä koko yläselkä. Sitten taas kun painoi alkoi nousta normaaleihin lukemiin, enkä harjoitellut leuanvetoja enää niin aktiivisesti, niin tulokset alkoivat taas laahata. Heikoimmillaan tässä ei mennyt yhtään ilman pomppua, mutta nyt taas loppukesästä lähtien on mennyt pari kappaletta.

Viime aikoina olen treenannut leuanvetoja aktiivisemmin. Varsinaisessa saliohjelmassa niitä ei ole, ja otin yhden sarjan aina selkä&hauis -treenin loppuun. Siinä vaiheessa oli yläkroppa kuitenkin jo niin väsytetty, että oli ihan takkuamista se leukojen vetäminen. Hypyn kautta siis tein ja jarruttaen kymmeneen laskemalla alas. Tällä viikolla siirsin sarjan selkätreenin alkuun ja tulihan sitä tulosta taas. Kolme suorilta ja kaksi pompun kautta. Toisessa treenissä perjantaina 3+3. Tänään ohjelmassa oli olkapää-rinta-ojentaja -treeni, mutta päätin siihenkin alkuun taas harjoitella. Ja nyt kokeilin tehdä myötäotteella ja pompun kautta. Kolme kappaletta meni sillä tekniikalla ja sitten vielä kolme vastaotteella ilman pomppua. Tuli hyvä fiilis, että kyllä tämä tästä koko ajan kehittyy. Nyt yritänkin vetää leukoja aina kun siihen on mahdollisuus. Luin Lihastohtori-blogista Tuomas Rytkösen kirjoituksen aiheesta, ja sieltä mielenkiintoinen toteamus: "Horisontaalisouduilla voi siis korjata yleistä eteen kääntyneiden olkapäiden syndroomaa." Tämän tajuaminen toi myös alataljan vääntämiseen ihan uutta puhtia samantien.

Haluaisin hankkia kotiinkin leuanvetotangon, mutta meidän ovenkarmit ovat jotenkin niin onnettoman heikon oloiset, ettei niihin uskalla mitään kiinnittää. Liikaa olen nähnyt netissä videoita, missä tullaan alas tangon kanssa. Sitten on yksi leveämpi aukko, missä ei ole ovea. Toisella puolella on olohuoneen kiviseinä ja toisella jokin pieni kulmaseinä, joka kuulostaa vähän ontolta. Ei siihenkään arvaa mitään laittaa kiinni, kun arveluttaa, että porataan johonkin putkeen.. Olisi kiva, kun tässä vaikka kotikadun leikkipuistolla "ulkokuntosalissa" olisi joku rekki. Siinä on siis tällä hetkellä joku hassu soutulaite, "ylätalja" ja vatsalihaspenkki. Laitoin kaupungin puisto-osastoon viestiä, että jos sinne sellaisen saisi. Olenpahan ainakin yrittänyt :).

Tämä päättynyt työviikko on ollut henkisesti tosi raskas, ja jatkuu osittain vielä ensi viikon puolelle. Välillä koko esimiestyö ottaa niin koville, että toivoisin voivani olla vaikka puoli vuotta jossain täysin aivot narikkaan -hommassa lepäämässä; ilman vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tulevaisuudesta. Ensi viikolla lähdemme työporukalla Tukholmaan ja saattaa olla, että pääsen päiväksi Yasuragi-kylpylään, ja jos niin onnellisesti käy, bookkaan itselleni kyllä jonkun ikuisuuden kestävän hieronnan lievittämään stressiä. Tuolla on kuulemma alueita, joissa pitää olla täysin hiljaa, eli niissä ei saa edes puhua. Kuulostaa luksukselta.

Alkuviikosta treenit ja työt vielä normaaliin tapaan ja loppuviikosta siis chillaan. Tiistaina ajellaan isän luokse viemään koirat sinne muutamaksi viikoksi. Täytyy yrittää neuvotella, josko ne joulukuussa sitten heti kuun alussa tulisivat takaisin. Tälle viikolle salitreenejä kertyi taas viisi kappaletta, joista viimeisen teinkin tänään eilisen sijaan. Jotenkin vaan olin niin työviikosta puhki, että nukuin eilen pitkään. Heräsin vasta 8.30 aikaan ja koirien lenkittämisen jälkeen väsytti vaan edelleen. Siirsin sovinnolla treenin tälle päivälle, ja tänään sitten olinkin jo aamuvarhain salilla treenailemassa.

Tein tällä viikolla taas yhden alakropan treenin, kaksi selkä-hauis -treeniä ja kaksi rinta-olkapää-ojentaja -treeniä. Ensimmäisellä ojentajatreenillä otin taas kokeeksi mutkatangon. Olen sitä aina välillä kokeillut, ja jotenkin tuntunut hankalalta koko liikerata. Nyt se on alkanut sujua. Ensimmäistä sarjaa tehdessä oli kuitenkin käydä köpelösti, kun yhtä aikaa tuli sekä näkö- että tunnehavainto ojentajassa kipittävästä hämähäkistä. Kiljaisin niin kovaa, että peilit olivat särkyä. Mutkatanko lensi kiivaassa kaaressa lattialle, ja törmäsi taljatelineeseen. Onneksi salilla ei ollut ketään muuta, eikä mitään rikkoutunut. Jos minulta kysytään, mitä inhoan tai pelkään, en koskaan sano hämähäkkejä tai ötököitä, kun eivät ne tule yleensä mieleen. Niin harvoja kohtaamisia on ollut niiden kanssa. Mutta sitäkin säikyttävämpiä kyllä; just tuollaisia, että kiipeää omassa kropassa tai on yhtäkkiä aivan lähietäisyydellä silmien edessä. Ja että pitääkin aina kiljua, nolottaa jälkikäteen oma hysteerisyys.. Vielä tämänkin päivän treenissä silmäilin mutkatankoa epäluuloisesti, ravistelin sitä ja kopautin pari kertaa lattiaa. Olen aika varma, että sen tangon mukana se viimeksi kipitteli, kun noita tankoja säilytetään sellaisissa metallisissa lattiatötteröissä, jotka ovat pimeitä ja pölyisiä, oikein passeleita pikku hämsyn kodiksi. HRRH.

Nyt saisivat nuo tuulet laantua huomattavasti, jotta ensi viikon laivamatkailusta jää muutakin mieleen kuin hytin katto. Ja siis reissu toteutuu, jos edeltävän yön ohjelmistopäivitys menee putkeen. Jos ei, niin sitten jäädään toimistolle..

Kun jotain jää pois ja toista tulee tilalle

Nyt loppuviikosta on ollut jotenkin vähän haikea olo. Tällä viikolla töissä on ollut niin kova kiire, että olen jatkanut päivää kotona, ja sivusta noteerannut, kun mies on katsellut tanskalais-ruotsalaista poliisisarjaa "The Bridge". Sen alussa soi Choir of Young Believersin "Hollow Talk", jonka melodia on heijastanut omaa olotilaani tosi hyvin.


Torstai-iltana väsymys oli jo niin mittava, etten laittanut herätystä perjantaiaamuksi ollenkaan, vaan päätin nukkua niin pitkään kuin väsyttää. Eipä sitä sitten tullut nukuttua kuin kuuteen saakka, mutta olihan se jo 1-2 tuntia enemmän kuin muina aamuina tällä viikolla. Joinakin aamuina tuli siis noustua jo neljältä, ja olin salilla treenaamassa jo hieman ennen kuin se virallisesti avautuukaan. Joinain aamuina en edes ole ollut yksin, vaan joku mies siellä yhtä aamuvirkkuna, ja teki vielä ihan kunnon voimatreeniä. 

Tällä viikolla tein siis neljä varsinaista salitreeniä ja kotona yhden kiertoharjoittelu-lihaskunto -treenin, jossa käytin mm. kahvakuulaa ja käsipainoja. Kaikki salitreenit olivat yläkropan treenejä ja tuo kiertoharjoittelu sitten enemmänkin alakropalle suunnattu. Nyt kun en ole käynyt lainkaan juoksemassa, ei piriformiskaan oireile lainkaan. Kyllä sieltä kipeitä kohtia löytyy, jos rupean rullailemaan pallolla tai putkella, mutta noin muuten ei mitään. Se on siis laittanut miettimään, että ovatko juoksulenkit nyt omalta kohdaltani historiaa kokonaan vai paraneeko tuo riesa ikinä niin, että voisin juosta oireetta.

Ihan vaan vesilasia menin hakemaan ennen kotitreenin aloittamista, niin välineet oli omittu muuhun käyttöön.

Nyt ei ole mikään hinku tai kiire juoksupoluille, mutta tietysti kun joku vaihtoehto elämässä on poissuljettu, niin juuri se askarruttaa. Nyt tällä hetkellä viihdyn salilla hyvin, mutta en haluaisi menettää kokonaan juoksukuntoanikaan. Koirien kanssa tulee tehtyä onneksi sekä reippaita lenkkejä että hissutteluja, joten sellaisen ulkonaliikkumisen tarpeen saan hyvin tyydytettyä. Ja kyllä välillä varsinkin nuoremman koiran kanssa tulee otettua jotain yksittäisiä juoksuaskelia, parin lampputolpan välin mittaisia pyrähdyksiä. Mutta sellainen kunnollinen, ainakin tunnin kestävä hikilenkki edes silloin tällöin tekisi pääkopalle enemmän kuin hyvää.

Saliharjoittelu ei piriformista kipeytä, vaikka tekisin mitä askelkyykky-hip thruster-köyden läpiveto -komboja. Tai siis toki pakaroihin tulee normaalia lihasarkuutta, mutta se on erilaista kuin se juoksun seurauksena tuleva vihlova vammailukipu. Nyt juoksulenkit on jäissä ainakin loppuvuoden, ja katson, saanko rullailulla, venyttelyllä ja juoksutauolla tuon vamman tuolta häädettyä. Siihen yleiseen lantion kireyteen se on kai jotenkin yhteydessä, koska tuolla kaikella kehonhuollolla ja venyttelyllä oireet lievenevät.

Tämän viikon viisi treeniä kertyivät näin kiireisenä viikkonakin niin kivuttomasti, että sitä piti ihan pohdiskella. Jotenkin vasta nyt olen tajunnut sen, että jos en tykkää joidenkin liikkeiden tekemisestä, niin miksi ihmeessä väen väkisin niitä saliohjelmaani ymppään? En ole 1,5 vuoden aikana oppinut maastavetoa rakastamaan, vaikka se on kuinka "kuningasliike". Sen tekeminen on yhtä henkistä takkuamista, ja salille meno on tuntunut välillä tervanjuonnilta, kun treenit ovat startanneet mavella. Nyt kun mavea ei ole "pakko" tehdä, vaan ohjelmassa on vaan lähestulkoon pelkkiä kivoja liikkeitä, niin treenit maistuvat aivan eri tavalla.

Ylätaljan runttaaminen on aina maistunut

En aio mavesta kokonaan luopua ihan siitä syystä, että se tosiaan on niin kuningasliike. Se kuormittaa koko kroppaa mukavasti ja sitä tehdessä olen aivan siellä oman epämukavuusalueeni ytimessä. Siksi aion sitä välillä silloin tällöin tehdä, mutta en kuitenkaan sisällytä erikseen saliohjelmaani, vaan se saa olla siellä bonuksena. Teen kun siltä tuntuu, ja joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että nyt voisi tehdä muutaman sarjan. Kun se on vapaaehtoista, eikä ohjelmaan kirjattua, olo on paljon huolettomampi, eikä ole suorituspaineita. Teen vaikka sillä iänikuisella 50-60 kilolla, mitä väliä.

Perinteinen takakyykky on myös jäänyt pois kokonaan. Minulla se on aina mennyt etureisiin 80-90%:sti. Pakarat eivät ole tuossa liikkeessä aktivoituneet tarpeeksi, ja erilaisilla aktivointiharjoituksillakaan en ole saanut niitä tarpeeksi heräteltyä. Sen sijaan askelkyykky kuormittaa tasaisemmin sekä pakaroita että etureisiä. Kyykkäämistäkään en koskaan oikein oppinut rakastamaan, joten jatkossa se saa olla myös bonusliikkeenä. Eikä haittaa yhtään, että teen sitä smithissä.

Ihanaa olla tällainen harrastelija, jonka ei tarvitse suhtautua Oikean Saliharjoittelun Hyväksyttyihin Sääntöihin ryppyotsaisesti. Käytän huoletta vetoremmejä, salihanskoja, niskapehmustetta, smithiä, kolmen kilon käsipainoja jne. Istuisin loitontajalaitteessakin lukemassa KuntoPlussasta viidestä parhaasta kaloreja kuluttavasta arkiaskareesta, jos siltä tuntuisi. Joskus voi mieleen hiipiä ajatus, että joku (? en edes tiedä, kuka tämä kuvitteellinen joku voisi olla) ei ottaisi mun salitreenaamista näiden ulkoisten seikkojen vuoksi vakavasti. Että kun haluan tehdä treenit niin, että ei hierrä, satu tai tunnu ikävältä siellä, missä ei pitäisi, niin se on vaan neitimäistä nitkuttelua. Kevätjuhlaliikkeitä tai mitä lie puuhastelua. Mutta se on voivoi, jos tällainen tyyli jotain häiritsee.

Lueskelen tuota BC-porukan Facebook-ryhmää ja aina välillä kirjoitankin sinne jotain. Moni ottaa valmennuksen ruokavalio-ohjeet kirjaimellisesti ja suurinpiirtein pelkää vihreän paprikan vaihtamista keltaiseksi romuttavan koko jutun. Kärjistys, mutta kuitenkin. Että keskitytään siihen, mitkä ovat sallittuja kasviksia. SALLITTUJA KASVIKSIA. Luit oikein. Koska ne "kielletyt" kasvikset varmaan on suurin syy siihen nykyiseen pöhöttyneeseen olotilaan tai kymmeneen liikakiloon? Haaveillaan herkuista ja mitä kaikkea voi jouluna mässätä, kun valmennus päättyy sopivasti sitä ennen. Rahka tökkii ja kaikkia lisäravinteita ei ole varaa ostaa. Tulee sellainen olo, että voi itku. Ei se superlesitiinispirulinachlorellapakuri-mix ole tässä se ratkaiseva tekijä. Liikaa keskitytään yksityiskohtiin ja unohdetaan kokonaisuus.

Nyt en kyllä tiedä, oliko noi sipulirenkaat sallittu kasvis. Söin ne silti.
Paistettua tofua ja riisiä ravintola Sävelessä tiistaina tiimi-illassa.

Mietin, että joskus oma ajatusmaailma muistuttaa merenrannan aaltoliikettä. Vähän kuin aallot käyvät välillä rannassa, omatkin ajatukset tunnustelevat jotain ja perääntyvät sitten taaksepäin. Nyt syksyn aikana olen paljon miettinyt ns. herkuttelua. Sellaista perinteistä pullaa-karkkia-piirakkaa-leivoksia. Töissä on vähän väliä jotkut kestitykset, kun on vieraita tai läksiäisiä tai muuten vaan joku tulee lomalta tai lähtee lomalle. Vegaanina olen jo vuosia ollut immuuni eläinperäisiä ainesosia sisältäville herkuille. Ei ole mikään viisari värähtänyt, kun pöytään on katettu juustokakkua, pims-keksejä, täytekakkua jne. En osaa sanoa, mikä sen viestin sinne aivojen mielihyväkeskukseen blokkaa. Saatan kuulla itseni sanovan vähän small talkin vuoksi, että "oi, onpa täällä herkullisen näköinen pöytä", mutta oikeasti ajattelen "meh". Sitten jos pöydässä onkin vaikka Marianne-karkkeja, niin sellainen ohikiitävä ajatus on ollut, että "nam, noitahan mä voin syödä". Mutta nyt jo keväästä lähtien, kun siirryimme miehen kanssa yhteen viikottaiseen herkkupäivään, on sekin ajatus jo jäänyt vaillinaiseksi. Siitä on jäänyt kokonaan pois se nam.

Olen ihan pikkuisen hämmentynyt saadessani itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Että enää ei tee oikein herkkuja mieli. Mietin yhä useammin, mitä kroppa siitä saa, ja mistä se on pois. Ja millainen olo siitä tulee. Yhdestä Marianne-karkista - no ei siitä mitään sokeriövereitä tule. Mutta se on turhaa energiaa, ja kaikki sadat artikkelit sokerin vaarallisuudesta vilisevät päässä sellaisena lukulaitteen kelana. Muistan kun istun Kansallisarkiston salissa lukien vanhoja sanomalehtiä, ja pyöritin lukulaitteen vipuvartta ja siitä kuului sellainen puinen ontto kolina-kitinä. Sellainen kitinä käy päässä ja karkki ei houkuttele yhtään.

Mutta meren aaltojen tavoin se ajatus tuntuu perääntyvän. Tulee sellainen olo, että "apua, tuleeko musta nyt sellainen elitistinen superfood-raakaherkku -dorka, jonka ylenkatse herkkujen syöntiin pilaa kaikkien ilon". Ihan oikeasti myös vähän huolestuttaa, että ajaudun jonkinasteiseen ortoreksiaan, jossa mietin jokaisesta ruoka-aineesta, mitä kehoni siitä saa irti. En halua ahdistua siitä, että syön korvapuustin, jos sitä tekee joskus mieli.

Työkaverin äitiyslomalle lähtöä juhlistettiin loppuviikosta ja hän oli yötä myöten leiponut tuulihattuja ja kuivakakkuja. Oli sitten ihanasti tehnyt minulle ruisnappeja, joiden päällä oli ihan yksinkertaisesti oliiviöljyä, valkosipulia, kirsikkatomaattia ja basilikaa. Olin aivan superliikuttunut tästä eleestä, ja ne maistuivat tosi hyvälle. Tosin olin pilkkonut itselleni myös jättikokoisen omenan mukaan (läksiäisiä vietettiin normaalin viikkopalaverimme yhteydessä), kun tiesin, että lounaalle lähtö tulee viivästymään ja nälkä ehtii tulla ennen. Siinä muiden mussuttaessa kakkuja ja leivoksia söin omenaani, ja parille vieruskaverille kommentoinkin sarkastisesti sitä omaa erinomaisuuttani. "Syökää te vaan noita baakkelseja, siis nää omenat on niin makeita et ei mun tee nykyisin mieli karkkeja lainkaan. Natures own candy!" Ja totta toinen puoli. Kun ei tehnyt mieli. Mutta ei sitä voi oikein ääneen sanoa edes kysyttäessä, tai on se party pooper.

Onneksi on tämä veganismi, jonka taakse voi aina suojautua. Mutta jos äitiyslomalle lähtijä olisi väsännyt mulle jonkun vegaanisen suklaamuffinin, olisinko varmaan ihan vain kohteliaisuuttani sen syönyt? En tiedä. Sosiaalisia paineita kuulkaas! En tiedä, miksei tällaista oloa ollut silloin, kun lopetin alkoholin käytön. Ei mua kiinnostanut, mitä muut ajattelivat, kun en ottanut "edes sitä yhtä huikkaa". Alkoholiahan voisi käyttää kohtuudella, mutta en ole löytänyt yhtään hyvää syytä sille. Jos syön herkkuja sosiaalisissa tilanteissa seuran vuoksi, onko se sitten hyvä syy?

Ei kai tässä tarvitse tehdä mitään päätöstä, että en enää koskaan syö herkkuja. Syön, jos tekee mieli. Mutta jos vähänkin tuntuu siltä, että ottaisin niitä vain miellyttääkseni jotakuta muuta, niin jätän väliin. Ja kai minä opin kuulostelemaan itseäni oikein siinä asiassa.