Liikutko määrä edellä vai liikkumisen ilosta?

Olen vähän lipsunut tavoitteestani olla tekemättä samoja lenkkejä perätysten. Samaa matkaa tulee nykyisin juostua, ja viime viikolla kaikki aika lailla samaan tahtiinkin koiran kanssa, joka joinain aamuna on enemmän nuuskuttelevalla tuulella ja toisina taas tekee vaan pikaiset tsekkaukset. Yhtään intervallitreeniä en tehnyt. Tässä viime viikon liikkumiset:

Ja tältä viikko näytti FitBitin koosteessa:

En tiedä, onko tuota FitBitiä nyt tänne tarpeen joka viikko laittaa tai enää ollenkaan? Nyt olen kolme viikkoraporttia saanut ja aika lailla samoja lukemia ne kaikki näyttävät. Noissa kilometreissä ja askeleissa on siis mukana kaikki juoksulenkit, koirien ulkoilutukset ja kaikki arkinen kävely, oli se sitten työpaikan taukohuoneeseen ja takaisin tai pidempi pyrähdys.

Viime viikolle tuli vain yksi salitreeni, ja sinnekin piti lähteä heti kun inspiraatio iski, koska se ei hirveän usein ja voimakkaasti tällä hetkellä ilmaannu. Olin jo vähän luovuttanut sen suhteen, että viime viikolla pääsisin salille kertaakaan. Ja kun kirjoitan "pääsisin" tarkoitan "saisin aikaiseksi mentyä". Mutta sunnuntaina aamulenkin ja aamupalan jälkeen oli hetken aikaa sellainen olo, että nyt. Ja tartuin siihen tunteeseen samantien. Päivälle oli muuta ohjelmaa suunnitteilla (veljen vastasyntynyttä tytärtä oli tarkoitus käydä moikkaamassa), joten treenille ei olisi ollut myöhemmin päivällä enää aikaa. Tai no, illalla ehkä sitten taas olisi ehtinyt, mutta todennäköisyys sen toteutumiselle olisi ollut aika minimaalinen.

Vaihdoin treenivaatteet ja laitoin itseni liikkeelle niin nopeasti, etten jäänyt edes palkkaria valmistelemaan. Ajattelin, että niidenkin jauhojen mittailemiseen kuluva aika olisi aikapommin tavoin tikittänyt ja syönyt vähitellen sitä tarmokkuutta, jonka kaikki rippeet tarvitsin päästäkseni salille. Nyt kun kaikki salipäivät ovat jalkapäiviä ja niissäkin liiikkeet aika lailla niitä samoja toistuvia, niin salilla käyminen on tällä hetkellä kuin olisin päiväni murmelina-elokuvassa päähenkilönä.

Salilla tein siis viime aikojen tapaan askelkyykkyä, tällä kertaa smithissä. Siinä kyllä sai keskittyä vähemmän tasapainoon, mutta sen vuoksi kai liike tuntui jotenkin liian kevyeltä, vaikka taakkaa olikin 50 kiloa (tai no, 49 jos tarkkoja ollaan). Siirryin sitten vapaalla tangolla kyykkäämään, sieltä prässiin, ja lopuksi tein laitteessa reiden ojentajia ja koukistajia. Painoja sain laittaa tällä kertaa lisää prässiin ja koukistajiin (eli takareisilaitteessa). Näköjään kerran viikossakin voi jalat treenata, tehdä juoksulenkkejä ja syödä ihan normaalisti ja silti salitreenissä voi tulla kehitystä. Ja aika masentavaahan se olisikin, jos kehityksen eteen pitäisi jatkuvasti tehdä hulluna töitä.

Viime viikko sai miettimään omia treenimääriä ja sitä, kuinka usein varsinkin treeniblogeissa näkee ajatusta, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan. Jotenkin tuntuu siltä, että osa siitä sellaisesta sekoaisin -puheesta on tekemällä tehtyä; on niin hienoa olla riippuvainen liikunnasta ja treenata 16 tuntia viikossa. Vaikka oikeastaanhan tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään hienoa, että treenaaminen on pakkomielteistä ja on niin henkisesti heikoilla, että kevennetty viikko tai ajanjakso elämässä ajaa heti ranteet auki -fiiliksiin. Olisin itsekin joskus pitänyt tätä nyt kulunutta viikkoa treenimääriltään heikkona tai vähäisenä ja tuhahdellut, että ei tämä mitään ole. Nyt olen ihan tyytyväinen, hei - sentään neljä treeniä ja siihen päälle arkiaktiivisuus, luomuliikunta. Monipuolisempaa liikkumiseni voisi olla, sillä nythän se painottuu tuohon jalkapuoleen kaikilla tavoilla. Mutta olosuhteiden pakostahan se nyt on näin. Sulkapalloakaan en ole päässyt pelailemaan, kun treenikaveri ei ole ehtinyt. Sitä sentään voisi tällä hetkellä pelata.

Viime vuonna kun aloitin treenit pt:n kanssa, yllätyin siitä liikunnan määrän vähäisyydestä. Kolme salitreeniä viikossa, yksi 30-45 minuutin juoksulenkki ja yksi puolen tunnin venyttely oli muistaakseni siinä ihan ensimmäisessä ohjelmassa, jonka mukaan mentiin 6-8 viikkoa. Tuollaisilla määrillä kuitenkin tuli jo ihan kunnon kehitystä. Ja aikaa jää kaikkeen muuhun kivaan elämässä. Toki liikkuminen itsessään on kivaa, ja sinänsä hyvä syy. Mutta jos liikkumisen määrät tuntuvat itseisarvolta ja vähentäminen ahdistaa ajatuksena, niin on varmaan hyvä tarkastella suhtautumistaan treenaamiseen kriittisesti. Itse kävin tuon keskustelun itseni kanssa vuosi sitten, ja eihän se mukavaa ollut tajuta, että olin ollut ylpeä nimenomaan harrastamani liikunnan määrästä enkä niinkään laadusta. Ja kyllä välillä vieläkin fiksaudun liikaa numeroihin, kun olen sen tyyppinen luonteeltani, että kiinnostaa kaikenlainen mittaaminen.

Pakollinen fysiikkaraportti: ranne on tosi kipeä. Koiria taluttelen tällä hetkellä enimmäkseen yhdellä kädellä, koska talutushihnojen siirtely kädestä toiseen särkee. Ikävää on ollut huomata, että kipuun tavallaan turtuu, se tulee osaksi elämää ja lannistaa. Eilinen fyssarikäynti peruuntui, kun tuli viesti, että hän on jumissa Torinossa ja pääsi Suomeen vasta tänään. Uusi aika ei sopinut omaan aikatauluuni, kun olen hammaslääkärissä. Mutta huomenna olen menossa käsikirurgin vastaanotolle (jonne näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt mennä jo tammikuun alussa), se sitten tarkentaa jatkotoimenpiteet fyssarin suhteen. Huomenna olen ottanut työpäivän vapaaksi muutenkin, sillä ohjelmassa on operaatio Kanit 2 - lauma harvenee.