Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki

No jaa, tuskin se kreatiini turvotuksen syypää on. Se on nyt ollut pois kuvioista, mutta silti vaan on kumman nesteinen olo. Huomenna palaan töihin ja normaaleihin arkirutiineihin, ehkäpä ne nesteetkin sitten hulahtaa liikkeelle? Olen vieläpä syönyt todella esimerkillisesti, ja juonut paljon vettä, joten pohdituttaa vain, mistä tämä yhtäkkinen turpoaminen johtuu. Muistelen hämärästi, että joskus viime vuonnakin oli jossain kohtaa sellainen viikon pätkä, että imin kaiken nesteen itseeni kuin sieni, ja sitten yhtäkkiä vain hulahti ulos.

Nyt olen pitänyt ruokapäiväkirjaa muutaman päivän, mutta ei sieltä oikein syy löydy, kun turvottelu alkoi jo viime viikon lopulla. Hm.. Nyt tätä kirjoittaessani yhtäkkiä muistin, että sinä päivänä, kun turpoaminen alkoi, olin syönyt aamiaiseksi sen tuorepuuron, jossa oli leseitä noin 1,5 desilitraa. Ja en ole siis leseitä käyttänyt varmaan vuoteen, kuidun saanti on muutenkin niin suurta, ettei kaipaa mitään ekstrabuustia. Leseissäkö se syyllinen olisi?

Tällä viikolla treenit ovat menneet hyvin. Tiistaina kävin tekemässä B-ohjelman, eli ensin askelkyykkyä smithissä ja sen jälkeen neljä vuorosarjaa, eli kuusi liikettä yläkropalle ja pari vatsalihasliikettä. Oli mukavaa, kun treeni oli reipastempoinen ja ohi 45 minuutissa. Kulmasoutu ja punnerrus olivat mukana ohjelmassa pitkästä aikaa, ja tuli kyllä tiukka jumitus latseihin ja rintalihaksiin.

Niinpä eilen keskiviikkona sitten venyttelin oikein huolellisesti puoli tuntia; lähinnä yläkroppaa, mutta myös vakiojumituksiani lonkankoukistajia ja pakaroita. Tein venyttelyn heti herättyäni aamulla. Ensin herättelin vähän kroppaa kevyillä pyörityksillä ja selän alasrullauksilla. Kun on niin kankea kuin minä, niin venyttelykin vaatii alkulämmittelyn :D. Sitten tein sekä dynaamisia että pitkiä venytyksiä oikein varovasti kroppaa kuunnellen. Ei mitään ääriasentoja tai pakotuksia, jottei olla taas kohta saikulla.

Tänään torstaina aamulla kävin sitten tekemässä A-ohjelman, joka on henkisesti vaativampi. Treeni polkaistaan käyntiin sumomavella, jonka jälkeen vuorosarjoja taas kolme. Niistä ensimmäinen on kulmasoutu + penkki. Sitten leuanvetoa + pystypunnerrusta. Leuanveto on kyllä tällä hetkellä sellaista räpiköintiä, että huhhuh. Itsepäisesti en aio turvautua kuminauhaan, vaikka sellaiset on näemmä salille hankittukin. Pompulla ylös ja jarrulla alas. Vika pomppu on kyllä sellainen, että silmät juuri ja juuri kurkistaa tangon yli, leuanvedosta ei voi oikein puhua. Mutta tällaista se leuanvedon harjoittelu oli viime keväänäkin, ja nyt kun turvotuksen vuoksi on vielä elopainoa sellainen +1,5 kg, niin raskasta on!  

Kuvituksena arkiruokaa tältä viikolta: meksikolaista papupataa. Porkkanaa, sipulia,
kidneypapuja, tomaattimurskaa ja oreganoa. Pilkotaan, paistetaan ja syödään vaikka riisin kanssa

Palatakseni vielä eiliseen venyttelyyn: sen jälkeen olo oli aivan ihmeellisen ihana. Mietin siinä, että miksi se venyttely on niin pakkopullaa, kun sen jälkeen olo on noin hyvä? Lähdin sen jälkeen koirien kanssa aamulenkille, ja kroppa tuntui joustavalta, kevyeltä ja vetreältä. Miksei tällaista oloa haluaisi itselleen useamminkin? Minulla on venyttelyn kanssa vähän se suoritusongelma. Tuntuu, että ei voi vaan venyttää paria lihasta, vaan pitäisi käydä kroppa läpi ja venytellä se puoli tuntia ainakin kerrallaan. Ja sitten heti tietysti suoritus Heiaheiaan. Olen koko elämäni kyllä ollut sellainen suorittaja, ja sellaiseen minua on rohkaistu. Mieleen tulee paljon asioita, missä on kannustettu juuri siihen suoritukseen itsessään, eikä varsinaiseen tavoitteeseen.  
- Kun siivoaa pulpetin, saa leiman pulpetin kannen sisäpuolella olevaan teippiin. 
- Kun soittotunti sujuu hyvin, pianonsoitonopettaja piirtää perhosia soittovihkoon; kolme oli nappisuoritus ja kaksi ihan ok.
- Kun kesälomalla lukee vähintään kymmenen klassikkoteosta ja tekee niistä esseen, saa puolikkaan opintoviikon (lukiossa)

Kun olin 11-12 -vuotias, kotikaupunkimme jakoi urheilukortteja kesäksi. Niihin merkittiin kaikki urheilusuoritukset ja palautettiin kesän jälkeen liikuntatoimistoon. Niillä kai osallistui sitten jonkun uimahallin kausikortin arvontaan tms., mutta minua palkitsi jo se, että sain ruksia kortista ruutuja. Crazy little thing called me.

Nyt ei sitten maksa vaivaa venytellä muutamaa minuuttia esim. tiukassa olevia rintalihaksia, koska c'mon, eihän sitä nyt voi merkata kolmen minuutin suoritusta Heiaheiaan. Pähkähullua. Nykyisin olen sentään sen verran fiksumpi, että ymmärrän lopullisen päämäärän, toisin kuin lapsena. Soittotunnin tavoitteena olisi ollut kehittyä soittamaan paremmin, mutta minä harjoittelin vain perhosen kuvat silmissä. Pulpetin siivouksen piti opettaa järjestelmällisyyttä ja siisteyttä, mutta jos ei saanut leimaa, niin päivä pilalla. Vaikka sen viivottimen olisikin löytänyt sieltä helpommin.

Mutta mitä se ymmärtäminen auttaa, jos se ei motivoi kuitenkaan tarpeeksi? Olisipa ihanaa olla elastinen ja vetreä, mutta plaah. Toisaalta en taida olla venyttelylaiskuuteni kanssa yksin, mitä olen muita blogeja lukenut. Venyttely tuntuu olevan aina blogimerkinnän tai jopa otsikon arvoinen suoritus :D.

Mutta tämä suorituskeskeisyys on kyllä hyvin läheistenikin tiedossa. Mies välillä yrittääkin ehdottaa toiveikkaasti, että jos käyt kaupassa, niin saat erikoisleiman! Mitään tasopelejä minun on turha pelata; opiskeluaikoina välttelin tehokkaasti tenttiin lukemista hakkaamalla jotain konsoli- tai pc-pelejä aivan addiktoituneena pisteistä ja kerätyistä bonuksista, yksi vielä ja sitten menen lukemaan. Tuntuu siltä, että olen kyllä hieman vinksahtanut, ja haluaisin tästä suorituspaineesta jollain tapaa eroon. Että nyt kun olen jo vuosia urheillut lukujen, määrien jne. motivoimana, niin olisi mukavaa löytää se motivaatio jostain muualta. Aiemmin seurasin määriä enemmän, ja pyrin aina tiettyyn pisteeseen. Nykyisin en enää sentään lähde kävelemään korttelin ympäri, jos päivän askelmäärä on vajaa. Tai no, en aina. Joskus edelleen.. Mutta kuitenkin seuraan lukemia ja tavoittelen tiettyä määrää.

En minä tästä suorittajan olemuksesta kyllä mitenkään varsinaisesti kärsi. Mielestäni osaan ottaa aika rennosti elämän noin yleensäkin. Mutta haluaisin tietää, miltä tuntuu jonkinlainen toinen motivaation lähde, ja onko minun edes mahdollista saavuttaa sellaista? Vai pitääkö vain hyväksyä, että olen tällainen numerokahjo?