Kävin joogassa ja kohtasin ritarin

Viime kirjoituksen jälkeen aloin etsiä itselleni siltä istumalta sopivaa kehonhuoltokurssia ja päädyin Helsingin aikuisopiston Hatha-joogaan, jota on nyt kesäkuun ajan joka keskiviikko 1,5 tuntia. Juuri sopiva lyhytkurssi, jaksan sitoutua tuon verran ja hintakaan ei ollut paha, 44 euroa. Kurssi pidetään Annankadulla Astangajoogakoulun alapuolella, ja nyt siis tänä keskiviikkona menin ensimmäiselle tunnille.

Koska olen niin hemmetin skeptinen, kyyninen ja sarkastinen luonne, niin joogaan liittyvät kaikenlaiset spirituaaliset elementit aiheuttavat minussa sisäisiä nauruntyrskähdyksiä. Jotenkin vain saan niistä revittyä itselleni ihan liikaa komediaa. Lisäksi onnistun aina jotain sähläämään tai mokaamaan, ja näen vain itseni jotenkin ulkopuolelta, että toi yks ei kyllä tiedä yhtään, missä mennään nyt. Ja sekin huvittaa. Onneksi olin yksin, sillä kaverin tai siskon kanssa olisi ollut ylivoimaista pitää pokka. Ja mitä enemmän sitä ajattelee, että nyt oikeesti on vakavoiduttava, niin sen pahemmaksi se käy.

Tunti alkoi risti-istunnassa hengitellen. Kun opettaja sanoi rauhallisella äänellä, että "noustaan sitten seisomaan..", ponnahdin kuin vieteri pystyasentoon opettajan jatkaessa "rauhallisesti.." ja minua katsoen: "tai omaan tahtiin..". Nauruhermoja kutkutteli. Lähes joka kerta kun opettaja pyysi liikuttamaan oikeaa raajaa, aloitin vasemmalla. Ja niin sitä heilutaan sitten päinvastaiseen suuntaan kuin muut kurssilaiset, ja päädyin tietenkin tilanteisiin, jossa tuijottelen pää alaspäin tai väärään suuntaan kääntyneenä viereistä treenaajaa. Opettaja tietenkin hienovaraisesti huomioi tämän myöhemmin ohjeistaessaan, että "ota oikealla jalalla askel eteen. Tai voit aloittaa myös vasemmalla, jos se on kireämpi.."

Entuudestaan tuttua olikin se, että omien keuhkojen tilavuus on noin 1/8 opettajan keuhkoista. Kaikki nämä "hengitä sisään kun viet käden taakse..... ja ulos kun tuot sen takaisin eteen" tarkoittavat ainakin omalla kohdallani useampia ylimääräisiä välihengityksiä, ja että hengitän juurikin väärään suuntaan jo ensimmäisen toiston loppupuolella. Mutta nykyisin osaan jo suhtautua kaikkeen tuollaiseen aika rennosti, enkä olekaan tavoittelemassa mitään tähtioppilaan palkintoa.

2000-luvun alussa harrastin astangajoogaa muutaman kuukauden, eikä venyvyys ja liikkuvuus ole koskaan ollut niin hyvä kuin silloin. Mutta oli se aika rankkaa kuitenkin, ja treenasinkin viisi kertaa viikossa. En koskaan kuitenkaan ottanut sitä ihan omaksi lajikseni, ja minua aina häiritsi se pro-joogaajien läsnäolo ja kaikki mystiikka ja henkisyys, mitä siihen liittyi. Olisin halunnut vain liikuntaa, mutta silti tunneilla käytiin läpi kaikki omm.... -alkutervehdykset ja opetettiin, kuinka kuukautisten aikana ei saisi joogata ja niin poispäin. En halunnut siitä mitään kokonaisvaltaista elämäntapaa, ja meno tuntui jotenkin turhan ryppyotsaiselta. Siispä se jäi. Seitsemän vuotta sitten kävin alkeiskurssin uudelleen ja fiilis oli edelleen sama. Mutta en vieläkään ottanut opikseni, vaan kolme vuotta sitten menin siskon kanssa vielä kertaalleen syksyn kestävälle astangajoogakurssille. Siinä vaiheessa oli sitten jo tullut nämä välilevynpullistumat, joten joogaaminen ei tuntunut hyvältä ollenkaan. En pystynyt olemaan edes istuma-asennossa, kun selkää särki niin paljon. Taas kerran jätin sen kesken.

Tämä hatha ei tuntunut onneksi niin mystiseltä, mutta en silti oikein voi sille mitään, että joogakouluissa ja -opettajissa on mielestäni monesti jotenkin turhan teennäisen rauhallinen ja hiipivä "aura". Sellainen "zen", että vaikka maa nielaisisi rakennuksen tuosta vierestä yhtäkkiä, niin he vain nyökkäävät lempeästi ja jatkavat meditointiaan. Itse kaipaan enemmän elämää, koko tunteiden kirjoa. Että treenatessa voi pitää vähän melua; murista kun rauta on painavaa ja lysähtää kaikkensa antaneena matolle lepäämään. Ja voi heittää vähän läppääkin, eikä vastassa ole sellainen koko ajan vienosti ja hyväksyvästi hymyilevä lammas. En nyt tiedä, osaanko tätä oikein kuvailla.

Mutta kuitenkin kun työssä on hektistä ja kaikenlaisia kriisejä ihmisten välillä, niin oli ihanaa vain puolitoista tuntia keskittyä itseensä ja venytellä kehoa rauhallisesti ja kevyesti. Se teki mielelle vähintään yhtä hyvää kuin kehollekin. Kehonhuolto oli ajatuksenani, kun joogaamaan lähdin, mutta tuntui siltä, että aivotkin saivat kunnolla lepoa tuon tunnin aikana.

Tällä viikolla treenasin kahdesti yläkropan, tänään alakropan, ja lisäksi tein yhden intervallitreenin kuntopyörällä ja tuon joogan. Huomisesta en vielä tiedä, mitä teen, menen fiiliksen mukaan. Nuo yläkroppatreenit tein bfl-ohjelman mukaisesti, mutta alakropalle en uskaltanut niin pahaa rääkkiä tehdä. Aamulla tunnustelin vähän, mikä on tuon pakaran tilanne, ja eihän se täysin kunnossa ole. Päätin kuitenkin jonkinlaisen treenin alakropalle tehdä nähdäkseni, että miten se siihen reagoi. Kuusi liikettä tein:

1. takakyykky
2. suorin jaloin maastaveto
3. potkuja taaksepäin laitteessa ("rear kick")
4. vaakaprässi (koska pystyprässiin olin liian pieni, eikä sitä saanut säädettyä?? En edes ole mikään lyhytkasvuinen.)
5. askelkyykkykävely
6. lantionnostoja tangolla

Yritin nyt oikein ajatuksella keskittyä tuntumaan nimenomaan pakaroissa ja takareisissä, koska etureidethän  tahtoisivat tehdä kaiken työn. Yritin myös tehdä takareiden koukistusta istuen laitteessa, mutta en millään saanut sitä säädettyä itselleni sopivaksi. Pitänee pyytää joku laiteopastus tuolla jossain vaiheessa. En vaan siis saanut niitä säätöjä niin, että olisin ylettänyt tekemään koukistusta. Pienin mihin sen sain, niin olisin joutunut löhöämään siinä penkissä, eikä toivoakaan, että selkä olisi ollut kiinni istuimessa. Hmph, laitteet.

Salilta lähtiessäni join palkkaria, ja kun se loppui, kaivelin treenilaukusta vesipullon jämät, kun oli vielä jano. Vartiointiyritys G4S:n auto ajoi ohitseni, vilkaisi minua, kääntyi salin pihaan ja peruutti sieltä hetken kuluttua ja lähti perääni. Sivusilmällä seurasin tilannetta ja olin vähän jo ihmeissäni, että mitähän se tyyppi pörrää tuossa. Olin ehtinyt kotiovelle, kun auto ajoi perässä pihaan ja sieltä nousi vartijapoika sanoen, että "hei, sulta tippui tää" ja piti kädessään ällöttävän hikistä ja ryppyistä treenihanskaani. Se oli varmaan tippunut siinä, kun kaivelin vesipulloa laukusta. Mutta KUKA EDES TEKEE NOIN? Siis ajaa autolla perään tuomaan jonkun nuhjuisen hanskan?? Hänhän olisi voinut vaikka hihkaista auton ikkunasta, että hei sulta tippui jotain. Olin aivan ällistynyt siitä, kiittelin äimistyneenä ja kysyinkin, että tuon vuoksiko hän pörräsi autolla perääni. Hymyillen hän vaan meni takaisin autoonsa ja lähti pois. Olen ihan sydän sykkyrällä siitä liikutuksesta, että noin kilttejä ja huomaavaisia ihmisiä on edes olemassa, ja vielä joku tuollainen pari-kolmekymppinen vartijapoika. SNIF! Tästä kestää hetken toipua.