Nainen blogin takana

..potee lievää flunssaa. Viime postauksen jälkeen alkoi kurkussa kasvaa kaktus, ja olen jättänyt loppuviikon treenit väliin. Torstaina ja eilen heräsin kuitenkin puoleksi tunniksi venyttelemään ennen töihin lähtöäni. Ajatus kulki niin, että kun en kerran saa venyteltyä töiden jälkeen, vaikka niin aina aamuisin itselleni vannon ja laitan muistutuksen kännykkään, niin varataan sille aika heti aamusta aivan kuten muillekin treeneille. Nyt vaan mietin, miksen ole näin yksinkertaista ajatusta aiemmin itselleni täsmentänyt. Jos siis ei ole varsinainen treeniaamu, niin sitten on venyttelyaamu. Ennen tätä älynväläystä olin joka tapauksessa herännyt samaan aikaan, mutta sitten vain lähtenyt töihin hieman aiemmin.

Ja venytellä toki voin, vaikka olenkin vähän kipeä. Toivottavasti tämä ei mene tästä pahemmaksi. Löysin imeskeltäviä sinkkitabletteja ja vannon muutenkin sinkin nimeen flunssien lieventäjänä / ehkäisijänä. Noissa tableteissa ei ole kovin paljon sinkkiä, joten otan sitä vielä erikseen. Kuulemma sitä voisi jopa 80 mg/vrk ottaa ja mieluiten asetaattimuodossa, mutta sitä ei tunnu mistään löytyvän.

Sinkkiäkin enemmän uskon huolelliseen käsienpesuun. Töissä saippuoinkin tuon tuosta, kun sairaslomilta palanneet tuovat lääkärintodistuksiaan ja ramppaavat muutenkin huoneessani ovenkahvaa näpläten.. Nyt lepäilen viikonlopun ja toivon, että tämä menee sillä ohi. Jätin työkoneenkin töihin, ettei tule kiusausta tehdä töitä viikonlopun aikana.

Nyt kun ei ole treeneistä mitään kerrottavaa, niin voisin kertoa itsestäni. Jostain facebookista on yhtäkkiä tullut blogiin useampia käyntejä, ja tajusin, etten muutenkaan ole juuri itseäni tässä parin vuoden aikana esitellyt. Faktapostauksia olen pari tehnyt, joisssa olen tehnyt itseäni hieman tutummaksi, mutta tehdään nyt varsinainen esittely..

Synnyin tammikuussa 1978 kolmantena lapsena vantaalaiseen Mikkolan lähiöön, jossa mummo ja täti asuivat aivan kävelymatkan päässä samanlaisissa kolmekerroksissa pienkerrostaloissa. Sieltä muutimme Keravalle jo ennen kuin menin kouluun ja Keravalla vietinkin sitten suurimman osan lapsuuttani aina lukion loppuun saakka, jolloin muutin omilleni, ja itse asiassa takaisin Vantaalle, vain kivenheiton matkan päähän synnyinkodistani, toiseen lähiöön. Tuo Korson seutu on tullut tutuksi elämässäni monella tavalla. Sukulaiseni asuivat siellä ympäriinsä, kävin pianotunneilla lapsuudenkotini naapurikorttelissa, ensimmäisen oman koirani ostin siitä aivan kävelymatkan päästä jne. Mielikuvissani Korso ja Mikkola ovat aina aurinkoisia ja vähän maaseutumaisia paikkoja, vaikka paikat ovat muuttuneet tietysti tosi paljon sieltä 80-luvun alkuvuosilta.

Taustalla näkyvä talo oli naapuritalo, mutta tuollainen samanlainen betonipömpeli se oma kotitalokin oli

Nykyisin asun Tikkurilassa ja käyn töissä Helsingissä. Olen esimiehenä 30 henkilön tiimille ja päivät kuluvat pitkälti siis toimistossa istuen, ja välillä on työmatkojakin Itämeren ympäristössä. Työnantaja on sen verran suuri ja tunnettu, etten halua tarkemmin alaa mainita. En ole unelma-ammatissani (en osaa enää sanoa, mikä se olisi), mutta pidän kyllä työstäni, vaikka välillä päivät ovat henkisesti raskaita. Usemman ihmiset murheet saattavat kasautua joskus yhtä aikaa päälle, ja joskus täytyy tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Välillä pyörittelen ajatusta siitä, että lähtisin tekemään aineenopettajan töitä. Valmistumisestani on kuitenkin jo seitsemän vuotta ja tutkinto kaipaisi varmasti freesausta.. Eikä se nyt niin paljon kuitenkaan vielä houkuttele.

Olen vähän sellainen pysyvyyttä rakastava ihminen. Samoilla hoodeilla koko elämäni, saman ihmisen kanssa kimpassa jo viidettätoista vuotta, samassa työpaikassakin jo 15 vuotta.. Olen kuin lemmikkini, jotka rakastavat rutiineja. Jotkut ihmiset saavat vaihtelusta ja muutoksesta energiaa, mutta itseäni se enemmän kuluttaa kuin mitä antaa. En koe kuitenkaan olevani mikään nurkkapatriootti, ja lähden tarvittaessa sinne missä mahdollisuudet ovat.

Vegaani olen ollut myöskin jo viitisentoista vuotta. Lukiossa jäi ensin pois liha ja kana, sitten myöhemmin kala ja lopulta myös maitotuotteet ja kananmuna. Veganismini alkutaival oli vähän sellaista askeettista; söin samaa hiilarimössöä päivästä toiseen. Makaronia, tomaattikastiketta ja herneitä tai hemapaa. Tuohon aikaan kauppojen valikoimat esim. soijatuotteiden osalta olivat kyllä aika onnettomat, eikä kuivattuja papujakaan saanut kuin jostain etnokaupoista - joita ei ollut joka kylässä niin kuin nykyään. Mutta olisin silti voinut syödä paljon terveellisemmin ja ravitsevammin. Olin sellainen alle 50-kiloinen hintelä ja kalpea rillipää, ja tietysti sain anemian tuollaisella ruokavaliolla.

Syömisestä olen kyllä aina pitänyt

Onneksi aika pian tapasin nykyisen mieheni, joka rakastaa ruokaa ja ruoanlaittoa. Hänen avullaan tutustuin moniin uusiin makuihin ja raaka-aineisiin. Monet olivat jo tuttuja nimiltään, mutta en vain ollut tullut käyttäneeksi esim. kikherneitä mihinkään. Vähitellen opin syömään jopa valkosipulia, jota inhosin koko lapsuuteni. Ja siis nykyisin minä taidan olla meistä kahdesta se ennakkoluulottomampi, ainakin mitä tulee uusiin trendeihin tyyliin lehtikaali tai raakasuklaa. En oikeastaan karta mitään, mutta sieniä en juuri käytä ja pääsiäisestä lähtien ollaan (lomat poislukien) pyhitetty herkut omalle karkkipäivälleen, joko lauantaina tai sunnuntaina.

Liikunnan ilon löysin jo lapsena, kun lähdin naapurin kanssa 10-11 -vuotiaana juoksulenkeille. Vähitellen aloin juosta myös yksinäni ja olisinkohan ollut 16 -vuotias kun ensimmäisen kerran kävin kuntosalilla joulun välipäivinä. Harmi, että tuosta ajasta ei ole mitään salipäiväkirjaa tms. Kävimme ystäväni kanssa yhden kevään ajan keravalaisella naistensalilla, jossa soi aina Kiss FM ja siellä aina samat muutamat kappaleet. Aki Sirkesalon Naispaholainen ei ole koskaan lakannut soimasta päästäni.. En yhtään muista mitä siellä salilla tein. Hämärä muistikuva on, että tein jotain jalkaprässiä. Ja kerran olin ylätaljaa tekemässä, niin joku tuli neuvomaan mua, kun tein varmaan ihan väärin. Sain liikunnassa onnistumisen iloa ihan vaan siitä, että hengästyin ja tuli hiki. Tuli sellainen olo, että olen tehnyt töitä :). Silloin en mistään kropan muokkaamisesta tiennyt vielä mitään. Suoritus oli onnistunut, jos juoksulenkki meni yhtä nopeasti tai nopeammin kuin edellisellä kerralla. Mutta en silti jäänyt suremaan, jos meni hitaammin.

Sitten kuntosali jäi yli 10 vuodeksi, ja harrastin enimmäkseen juoksemista ja lenkkeilyä koiran kanssa. Jotain satunnaisia lajikokeiluja tein aina silloin tällöin. Kävin joitain kuukausia astangajoogassa siinä 2000-luvun alussa, enkä ole koskaan ollut niin notkea kuin silloin. Sitten kävin pilateksessa jopa parin vuoden ajan kerran viikossa. Yhtenä syksynä ilmoittauduin aikuisopiston kahteen jumppaan, mutta ne jäivät molemmat kesken, kun ei se ryhmäliikkuminen, koreografiat ja aikatauluun sidottu tekeminen ollut yhtään mielekästä. Vuonna 2007 hankin jäsenyyden paikalliselle kuntosalille ja siitä lähtien olen salihommeleita harrastanut. Välillä tavoitteellisemmin ja enimmäkseen omaksi huvikseni.

Tein ajatuksellisesti jonkinlaisen syrjähypyn, kun lähdin tavoittelemaan näkyvämpiä lihaksia / lihaserottuvuutta 1,5 vuotta sitten. Dieetillä ja harjoittelulla saavutin kyllä kireämmän kunnon, mutta se oli ohimenevää. Kun huomasin, miten pieneksi kutistuin, ja millaisia sivuvaikutuksia sillä oli (mm. kuukautishäiriöt), käänsin kelkkani. Aloitin viime vuoden kesällä voimaharjoittelun, mutta laiminlöin kehonhuollon, joten forkut olivat jatkuvasti jumissa ja kireät. Kun sitten yhden kerran joulun aikana joogasin, ja forkut/ranteet olivat venytyksessä, niin seurauksena tuli jännetupintulehdus. Alkuvuosi meni sitä parannellessa, sitten tuli sitkeä flunssa, jonka aikana murtui kylkiluu ja taas treenit olivat telakalla. Huhtikuussa pääsin taas treenailemaan, ja toukokuussa aloitin taas juoksemisen. Pari pitkää lenkkiä ehdin tehdä ja piriformis hermostui. Niinpä en sitten oikeastaan juossut koko tänä kesänä. Nyt vasta elokuussa uskaltauduin ensimmäisille lenkeille.

Kesällä tein perinteisen salitreenin sijaan neljän viikon ajan korkeatehoista patteriharjoittelua, jossa oli paljon pomppuja. Tässä esimerkki yhdestä patterista. Oho, en taaskaan venytellyt, ja pohje meni niin tukkoon, että jalkapohjaan asti tuli kipuja. Onneksi osaava urheiluhieroja sai avattua pohkeet ja selvisin tällä kertaa vain muuttamalla treeniä ja lyhyellä hyppy/juoksutauolla.

Yhteenvetona todettakoon, että olen siis sellainen ihminen, joka innostuu helposti tekemään putkikatseisesti ja yksipuolisesti yhtä juttua, ja sen seurauksena sitten päädyn usein vaihtopenkille. Turha varmaan siis todeta, että joku crossfit-tyyppinen harjoittelu olisi minun fysiikalleni ja järjenlahjoilleni aivan kuolemaksi. Sami Sundvik totesi hiljattain, ettei ole tavannut ketään aktiiviliikkujaa, jolla kehonhuolto menisi överiksi. Toivoisin, että omalla kohdallani se saavuttaisi edes kohtuullisuuden nykyisen olemattomuuden sijaan. Toivominenhan ei mihinkään johda, joten nyt tavoitteena on siis venytellä kaikkina niinä aamuina, kun en ole lähdössä salille tai juoksemaan. Jos ei sitä puoli tuntia, niin ainakin nuo kireimmät lihasryhmät: lonkankoukistajat, rintalihakset, takareidet ja pakarat. Siihen ei menisi kuin kymmenisen minuuttia.

Palatakseni vielä tuohon lihaserottuvuuden tavoitteluun.. luen kyllä monia fitness-harrastajien blogeja ja katson mielenkiinnolla, millaisia tuloksia he saavat omassa kropassaan. Siltikin arvostan enemmän suorituskykyä; terveyttä, voimaa ja kestävyyttä. Minulle on yhdentekevää, näkyykö kuoppa tai säie olkapäässä, jos en pysty vetämään leukoja tai punnerrukseni ovat vajaita. Isosta tai näkyvästä lihaksesta en saa sitä onnistumisen iloa, mitä fyysisestä suorituksesta. Tai no, isoja lihaksia ei ole vielä koskaan ollut, joten en voi tietysti ihan varmaksi sanoa :P. Kyllä välillä tirkistelen peilistä, että pilkottaako se vatsalihas ja myhäilen, jos näin on. Mutta se ilo kestää sekunnin ja se ei oikeastaan motivoi mihinkään. Sen sijaan kun saa tehtyä kaksi puhdasta leukaa putkeen, niin ilo ja motivaatioruiske siitä kestää vähintään seuraavaan treeniin asti.