Tassua toisen eteen

Tällä viikolla suomalainen syksy on ollut pahimmillaan. Koko ajan on tuntunut olevan pimeää, märkää ja tuulista. Talviaikaan siirtyminen oli kuitenkin helppoa, aamuisin viideltä herääminen ei tunnu missään, kun sisäinen kello on jo kuusi.

Viime viikon epäonnistuneen salitreenin jälkeen päätin pitää loppuviikon salitaukoa ja antaa kyynärvarren ja pääkopan levätä. Kävin kolmesti juoksemassa ja huomasin, että pitkä peruskestävyyslenkki oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Kaksi kympin lenkkiä ja yksi seitsemän kilometrin lenkki tuli viime viikon saldoksi, ja vaikka joka kerralla taisi sataa, ei se menoa haitannut. Päinvastoin: tuulinen ja sateinen sää tuntui oikein antavan lisää energiaa. Tuo juoksureittini Vantaanjoen rannassa on onneksi suht hyvässä kunnossa, eli mitään isompia lätäköitä, kuoppia tai tulvakohtia ei ainakaan viime viikolla ollut. Rusakoita sen sijaan riittää niin, että välillä edetään vähän nopeampaa tahtia, ja eilisaamun juoksulenkillä bongasin myös supikoiran.

Aamuviideltä startti

Minulla on jalassa todella ohuet tuulihousut ja niiden alla juoksutrikoot. En tykkää juosta pelkissä trikoissa, ja nuo housut ovat todella kevyet ja mukavat juostessa. Harmi kyllä, ne alkavat vedellä viimeisiään, kun lahkeensuut ovat rikki, eli pitäisi etsiä uudet. Nuo ostin joitain vuosia sitten urheiluliikkeestä, jota ei enää edes ole.

Lenkkareillakin on jo juostu reippaasti enemmän kuin suositusten mukaiset 600 kilometriä (luin FIT-lehdestä, että siinä kohtaa on paikallaan vaihtaa tossut). Nuo ovat ehkä kaksi vuotta vanhat ja viime vuonna en kirjannut heiaheiaan kaikkia juoksukilometrejä, mutta tuli niitä reilusti yli 500, ja tänä vuonna on nyt 436 kilometriä. Harmittaa, kun adidas.running -sivusto ei enää toimi. Pidin siellä juoksupäiväkirjaa 2007-2011 ja koko ajan oli aikomus laittaa tiedot myös itselleni ylös jonnekin. 2009 oli muistaakseni juoksun huippuvuoteni, kilometrejä kertyi lähes 1200. Silloin en käynyt salilla lainkaan, juoksin vain. Ja aina samaa kympin lenkkiä, useamman kerran viikossa ja välillä 15-20 kilometrin lenkkejä.

Ilmankos lonkankoukistajat alkoivatkin sitten krampata ajan kanssa, kun venyttelyä en harrastanut laisinkaan. Nytkin viime viikolla huomasin heti, että oikeassa lonkankoukistajassa on kireyttä ihan tavallisessa kävelyssä, ja kun maanantaina kyykkäsin salilla, niin se vaikutti heti liikerataan. En tuntunut pääsevän tarpeeksi syvälle edes lämmittelysarjoissa pelkän tangon kanssa. Nyt olen availlut niitä rullalla ja piikkipallolla, ja kun ei näitä juoksuviikkoja nyt koko ajan tule, niin eiköhän tuo koukkari tuosta taas vetreydy.

Saliohjelmaa on nyt rukattu hieman ja yksi treenikerta jäi pois ohjelmasta, eli kolmella mennään. Se sopii kyllä tähän hetkeen paremmin kuin hyvin; viikonloppu on salitaukoa (saatan kyllä silloin tällöin käydä erillisen vatsalihastreenin tekemässä, jos oikein hotsittaa) eli treenit on ohjelmoitu arkipäiville. Yksi käynti on puhtaasti voimatreeniä koko kropalle, yksi puhdas body-treeni yläkropalle ja kolmas sitten treeni, jossa pääpaino on jalkatreenissä; sekä voimatreeniä että bodailuaa ja mukana myös pari voimaliikettä yläkropalle (leuanveto, vauhtipunnerrus). Pitkät pumppailut on nyt toistaiseksi jäissä, eli ohjelmassa on lyhyttä (3-6 toistoa) ja keskipitkää (8-12 toistoa) sarjaa.

Salin lisäksi ohjelmassa ei paljon juoksua ole: yksi puolen tunnin palauttava ja yksi intervallitreeni. Venyttelyä saisi edelleen harrastaa vaikka joka päivä, ja tällä viikolla olenkin jopa kymmenen (10!) minuuttia venytellyt.. En sentään kirjannut sitä heiaheiaan, vaikka ehkä olisi pitänyt; se saattaisi jopa motivoida.

Yrityksen ja erehdyksen kautta (tee-se-itse -protskupatukat)

Olen jo jonkun aikaa miettinyt tekeväni itse proteiinipatukoita, kuinka vaikeaa se muka voisi olla? I Love Me -messuilta ostin Biokian marjajauheita, joita ajattelin niissä käyttää, mutta muuten oli vielä ihan jäsentelemättömän ajatuksen tasolla koko patukka-asia, kun eilen päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Minun tyylini on googlata pikaisesti aiheeseen liittyvää, silmäillä muutama sivu ja alkaa askarrella. Nyt olin sen verran perehtynyt, että olin ehtinyt hankkia jo muitakin aineksia.

Bodybuilding.com -sivuilta löysin hyvän perusohjeen. Valitaan proteiinijauho, jokin "raakajauho" (jauho, jonka käyttö ei edellytä kypsentämistä) ja jokin maito. Näitä sitten sotketaan keskenään, että saa taikinan, taikinasta muotoillaan patukoita ja pakastetaan. Taikinaan voi toki sekoittaa muitakin aineksia, esim. pähkinävoita tms.

Patukka-aineksia

Ajattelin lähteä kokeilemaan ensimmäistä patukkaerääni "suklaan"makuisella Fastin soijajauholla, mantelijauholla ja Biokian sinisellä marjajauheella. Punnitse ja Säästä -kaupasta kävin ostamassa mantelijauhoa sikamaiseen 30 euron kilohintaan. Sikamainen siksi, että tänään ihan paikallisessa ruokakaupassani törmäsin siihen alle 13 euron kilohintaan. Olin skipannut paikallisen kaupan jo valmiiksi, koska en uskonut sieltä löytyvän mantelijauhoa kuin pienissä, leivontaan tarkoitetuissa maustepussin kokoluokkaa olevissa pakkauksissa. Mutta tietenkin kauppaan oli nyt tullut sitä kilon pakkauksissa. No, seuraavalla kerralla olen viisaampi.

Tässä kohtaa vielä hyräilin..

Aineksista sekoittuikin oikein mukava taikina koostumukseltaan, mutta violetti väri ei näyttänyt kovin houkuttelevalta. Jotenkin tuossa punaisessa leivontakulhossa se vielä näytti tosi epäilyttävältä.

Tässä kohtaa en enää niinkään..

Heitin vielä joukkoon muutaman rusinan ja veivasin taikinan tasaiseksi. Maistoin sitä hieman epäluuloisena ja voi hemmetti se oli tunkkaisen makuista, umpfh. Mietin, että se ei ehkä vielä ole tekeytynyt ja pyörittelin siitä patukoita ja laitoin pakastimeen. Pakastuksen jälkeen ne olivat kivikovia, koska jätin ne sinne loppupäiväksi. Nyt ne ovat olleet jääkaapissa vuorokauden, ja tarpeeksi pehmeitä syötäväksi, mutta ei tee mieli muuta kuin kipata ne biojäteastiaan. Haju on tosi tunkkainen ja kellarimainen. Siskokin sanoi, että ihan kuin homeisia olisivat.

Tässä nämä kaunottaret! Maistuvat yhtä hyvälle kuin miltä
näyttävätkin..

Höh. En nyt kuitenkaan aio lannistua tästä. Veikkaan, etteivät Sacher-kakku, Tarte Tatin, Schwarzwaldin kakku tai vaikka Sans Rivalkaan olleet menestyksiä heti ensimmäisellä valmistumisellaan. Seuraavalla kerralla taidan valita maustamattoman proteiinijauhon, jättää marjajauhot käyttämättä ja hakea makeutusta taateleista/rusinoista tms. Ja taidanpa myös tutustua jo hieman valmiisiin ohjeisiin, jos jostain löytyisi herkullinen ja käyttökelpoinen resepti. Tämä ei ole niin työlästä, että kokeileminen on vielä kivaa. Mutta tässä tapauksessa raaka-aineet kun eivät ole ihan edullisimmasta päästä, niin ei viitsisi turhan monta kertaa hakata päätään seinään.

Tällä viikolla en ole paljon urheillut. (Tuo lause kuului alunperin: ei ole paljon urheiltu, mutta yritän nyt välttää passiivin käyttöä. Siitä tulee jotenkin valheellinen ulkoistuksen tunne, ikään kuin minä en olisi se, joka on jättänyt treenit väliin, vaan joku muu, paheellisempi.) Kaksi juoksulenkkiä tein ja sen alle puolen tunnin salitreeni, joka meni penkin alle. Päätin, että pidän loppuviikon pakkotaukoa salista. Menen sinne vasta ensi viikolla, kun oikein polttelee. Tänään jo teki mieli mennä, mutta en mennyt. Jätin tietoisesti väliin ja tiedän, että huomenna hinku on vielä suurempi. Mutta nyt on ollut niin hidasta tuon palautumisen kanssa, että haluan ikään kuin resetoida itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä hitaasti taas rakentelemaan. Haluan olla täysin kunnossa, kun salille menen seuraavan kerran.

Kinesioteippiä kädessä

Eilen kävin fyssarilla ja kyynärvarsi sai taas oikein täysipainoisen kidutuskäsittelyn. Lihaskalvon käsittely veitsellä on sellaista, että jaloilla oli pakko liikehtiä ja toisella kädellä puristella vyötä, hierontapöytää, paitaa, jalkaa, mitä tahansa. Nyt käteen ei noussut niin ärhäkän näköisiä ja valtavia mustelmia kuin viimeksi, mutta vähän kuitenkin. Lisäksi siihen laitettiin kinesioteippiä, jota minulla ei olekaan aiemmin ollut. Teipin teho kai perustuu jotenkin siihen, että se nostaa lihaskalvoa, jolloin sen alla pääsee veri kiertämään paremmin. Kädessä on ollut kevyt olo, ja annan sen nyt toipua viikonlopun yli, ennen kuin kosken yhteenkään käsipainoon, kahvakuulaan tai tankoon. Viimeksi menin heti fyssaria seuraavana päivänä salille, mikä ei ehkä ollut ihan viisasta, joskaan sitä ei myöskään oltu mitenkään kielletty.

Niin joo, ja sokeriton lokakuu päättyi sitten tällä viikolla. Kolme neljäsosaa kuukaudesta sujui hyvin, mutta sitten yhtenä päivänä töissä söin protskupatukan, kun olin huonosti varustautunut eväillä. Ja siitäpä se sokerin mussuttaminen sitten lähti taas. Minulle on aika tyypillistä se, että kun en pääse treenaamaan, niin ruokavaliokin menee rempalleen. Tällä viikolla en ole yhtään katsonut, mitä syön ja olen muutenkin antanut ihan tietoisesti kontrollin päästä irti kokonaan. Perusruokailut (terveellinen aamiainen, lounas ja joka päivä sen puolisen kiloa tuoreita kasviksia) nyt ovat luonnostaan kunnossa, eli kontrollin irtipäästö ei tarkoita, ettäkö vetäisin jotain rasva-suola-sokeri -mättöä kaikilla aterioillani. Mutta en ole suostunut tuntemaan huonoa omatuntoa mistään ylimääräisestä, olen syönyt tarkoituksella yli oman kulutukseni ja jos joku syyllistävä ääni takaraivossa yrittää vähän inistä, että nyt on hei tosi epäterveellistä, niin olen vaientanut sen samantien. Urheilija ei voi syödä sataprosenttisen terveellisesti, sanoo pöperöproffakin :).

Tyttökissat kävivät eilen vuosihuollossa. Toiselta putsattiin hampaita, joten jouduin odottelemaan pari tuntia, ja soitin miehen lounasseuraksi. Kävimme New Bamboo Centerissä, jossa tuli aikoinaan rampattua tiheäänkin. Nykyisin käyn siellä muutaman kerran vuodessa ja olen viimeiset viisi vuotta varmaan aina syönyt Satay-tofun, koska rakastan maapähkinän ja ananaksen makuista satay-kastiketta. Eilen kuitenkin päätettiin ottaa Kung Po -tofu ja friteerattu tofu -annokset ja jakaa ne. Nuo alla olevat kasvispihvin näköiset kiekot ovat siis uppopaistettua tofua. Jos tykkää tämäntyyppisestä ruoasta, niin suosittelen Bamboo Centeriä lämpimästi ihan jo hauskan persoonallisen palvelunsa vuoksi. Ravintolassa ei myydä lainkaan alkoholia, sillä liikehuoneiston omistaa muistaakseni joku raittiusseura. Hinnat ovat helsinkiläisittäin kohtuulliset, eli allaolevat annokset olivat alle 10 euroa kumpainenkin. Todella hyvää, mutta taidan seuraavalla kerralla kuitenkin tilata vakkariannokseni.

Stressinpolttolenkki

Eilen, keskiviikkoaamuna ei mennyt mikään suunnitellusti. Olin mennyt edeltävänä iltana ajoissa - siis todella ajoissa - nukkumaan. Jo klo 20 jälkeen olin nukkumassa ja heräsin vain puolilta öin käyttämään koirat lyhyellä pissalenkillä. Ulkona satoi ja otti päähän, kun jouduin vielä keskellä yötä kuivaamaan koiria ja laittamaan kaikki talutusvälineet kuivumaan vielä, enkä vaan voinut painua takaisin pehkuihin. Joka tapauksessa eilen aamulla kello soi 5.30 aikaan ja kuulostelin hetken, sataako ulkona (= saanko luvan jatkaa nukkumistani, se olisi tarkoittanut myös salille menon skippaamista). Ei satanut, eikä muutenkaan enää nukuttanut, joten nousin ylös. Aamutoimet sujuivat jotenkin hitaasti ja tahmeasti, vaikka ei ollut mitenkään pöhnäinen olo. Haahuilin, enkä saanut itsestäni mitään reipas-moodia päälle. Söin yhden banaanin, join pari lasia vettä ja lähdin koirien kanssa lenkille. Tarkoituksena oli tehdä vain puolen tunnin lenkki, koska olin menossa salille tekemään jalkatreenin, enkä halunnut väsyttää koipiani sen alle.

Kesken lenkin alkoi tietenkin sataa, ja olimme kaikki ilman sadevarusteita. Olin vetänyt päälle karseat kotiverkkarini ja niiden päälle rikkinäiset tuulihousut, Vantaa-style. Sade tuli ja meni ja tuli uudelleen, ärsyttävästi. Välillä voimakkaammin, välillä vain tihuttaen. Tulin koko ajan yhä pahemmalle tuulelle ja loppulenkin kävelin kulmat kurtussa koiria hoputtaen. Ressukat. Taas kotona kuivauspuuhiin ja koirat & kissat ruokittuani nappasin parit vitamiinit (sinkki+B6 ja d-vitamiini) ja pakkasin salikassin. Normaalisti pakkaan sen jo illalla, eli kirjoitan ohjelman vihkoon ja laitan palkkaripurkkiin kuivat aineet (leusiini, kreatiini, soijaprode) valmiiksi. Nyt kaikki nämä viivästyttivät salille menoa ja olin siellä puoli tuntia tavallista myöhemmin.

Pukkarissa sitten huomasin, että minulla ei ole salihousuja mukana. Jalassa oli edelleen ne koiranulkoilutuskamppeet, aargh. Ne kollarit olivat sen verran paksut ja hiostavat (+ rumat), että niillä treenaaminen olisi ollut ihan myrkkyä. Päädyin sitten jättämään tuulihousut päälleni. Ne taas olivat niin isot ja lepattavat sekä vielä lahkeensuista rikkinäiset, että treenaaminen ei loppujen lopuksi sujunut niilläkään. Kaiken lisäksi alkoi jo lämmitellessä vyöryä niin paha olo, että oksetti. Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään ja arvelen sen johtuvan noista vitamiineista, vaikka olen ennenkin ne vetänyt lähes tyhjään vatsaan. Sitkeästi lämppäsin loppuun ja siirryin salin puolelle.

Molemmat kyykkyhäkit sekä smith varattuna, mitä hittoa? Siihen aikaan aamusta, aargh. No, suunnitelmaan muutos ja menin alakertaan prässiin. Siinä jo huomasin, että tuulihousut ovat ihan perseestä, ne eivät joustaneet yhtään ja repalainen lahje jäi koko ajan kantapään alle. Tein prässin loppuun sitkeästi itseäni psyykaten "tämä sarja vielä, sitten voit lähteä himaan". Kun sain sen suoritettua, oli jo hieman parempi fiilis, että ehkä tästä vielä jotain tulee, ja siirryin tekemään askelkyykkyjä. Huono olo velloi vatsassa edelleen ja kävin pukkarissa hörppäämässä hieman palkkaria alle. Askelkyykyissä sitten kävikin niin, että kahdesti liukastuin siihen lahkeenriekaleeseen ja homma alkoi jo tuntua vaaralliselta. Tein kuitenkin nekin sarjat loppuun väkisin. Ajatus oli, että niiden jälkeen vielä reiden ojentajat ja koukistajat laitteessa ja sitten armahtaisin itseni. Mutta salin personal trainer olikin jonkun asiakkaan kanssa vallannut ne laitteet, joten päätin jättää homman kesken.

Enpä muista, koska olisin viimeksi jättänyt salitreenin kesken, vai olenko koskaan. 23 minuutin kestävän "salitreenin" seurauksena on kuitenkin pakaroissa tänään edes pieni lihaskipu, joten ei se käynti nyt ihan hukkaan mennyt, vaikka eilen turhalta tuntuikin.

Muutenkin viikko on sujunut todella nihkeästi. Selkä on vieläkin palautumatta sunnuntain mavetreeneistä, vetelin raskaita kutosia perinteisellä tyylillä pitkästä aikaa ja kroppa hermostui. Nyt olen sitten käynyt kahdesti juoksemassa. Tänä aamuna lähdin koiran kanssa viideltä lenkille. Kuuntelin, ettei sada, enkä sen kummemmin tarkistellut tilannetta ikkunastakaan. Pihalle päästyä kävikin selväksi, että sataa, ei tosin kovaa, mutta kuitenkin. Koiraa ei sade haitannut lainkaan, enkä sitten edes hakenut sille sadetakkia päälle (koska kotiin jääneet tyttökoirat olisivat tervetuloa takaisin! -haukunnallaan raapineet hereille koko rapun).

Sateesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - aamun lenkki oli todella terapeuttinen. Pientä syysmyräkkää oli joenrannassa ja sää tuntui oikein energisoivalta, vaikka taivas oli synkkä ja tummanpuhuva. Tuuli puhalsi ja sade kasteli silmälasit niin, etten eteeni meinannut nähdä. Koira ravasi tasaisen tyytyväisenä ja vauhti pysyi ihan kohtuullisena muutamista haistelu ja tarpeiden teko -pysähtelyistä huolimatta. Kymmenen kilometrin lenkki juostiin aikaan 1h 1 min ja 30 sekuntia. Kotiin päästyä oli sellainen olo, että sen perään menisi vielä toinenkin; jos ei nyt kymppiä niin ainakin vitonen. Eilisen päivän epäonnisesta treenistä jäi kökköfiilis, mutta tänään tilanne oli toinen, oikeaa liikkumisen riemua. Tuntui siltä, että pääkoppa oli kaivannut pidempää juoksulenkkiä jo jonkin aikaa ja nyt se sen viimein sai.

Hieman lenkin loppupuolen juoksemista häiritsi tielle nousseet etanat, pari kertaa rusahti ikävästi lenkkarin alla. Ihmettelin, miten koira väisti ne niin taitavasti. Sillä on sentään neljä tassua koordinoitavanaan ja vaikka yhteispinta-ala onkin pienempi kuin minun kahden räpyläni, niin se ei kuitenkaan katso yhtään jalkoihinsa ja silti oikein kyttäsin, että jääkö sen tassuihin yhtään etanaa. Ei yhtään. Monta kertaa se kipitti ihan jonkun etanakeskittymän vierestä, mutta ei koskaan niiden päältä. Sillä on joku tutka tassuissaan :).

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja söin aamiaista ihan rauhassa koneen ääressä. Sitten alkoivat tytötkin heräillä ja kömpiä keittiöön venytellen ja äänekkäästi haukotellen. Laitoin koirille sadekamat niskaan ja lähdettiin kävelylle. Ei tehty kuin puolen tunnin lenkki, sillä pikkukoira inhoaa edelleen sadehaalariaan ja laahusti perässä mököttäen. Nurmikkoalueella se innostui vähän spurttailemaan, joten en tiedä sitten, inhoaako se tuota haalaria vai ainoastaan sateisia teitä. Ajattelin ostaa sille samanlaisen sademanttelin kuin isoillakin koirilla, ja kokeilla, jos sen kanssa lenkkeily sujuisi pikkiksen mielestä mukavammin.

Aamulenkin loppupuolella takaa ajoi Kalpea Rotta; paikallinen kylähullu, joka ajaa pyörällään kovaa vauhtia ja raivoaa aina ohi mennessään koirista. Yleensä tyyliin "saatanan rakit perkele vie helvettiin ne täältä", ja nytkin oli samaa sarjaa. En ole ainoa hänen raivonsa kohteeksi joutunut, vaan tasaisesti osansa ovat saaneet muutkin seudun koiranulkoiluttajat. Kesällä hän tuli minua vastaan ja muistaakseni olin liikenteessä yksin ilman koiria, mutta hän tunnisti minut ja raivosi taas "saatanan kalpea rotta perkele!" ohi ajaessaan. Siitäpä hän sitten sai nimensäkin. Jotenkin yhtä aikaa huvittava ja ärsyttävä tyyppi, joten olen ottanut kypsän aikuisen tavoin nyt sen asenteen, että huudan takaisin.. Tänäänkin hihkaisin hänelle, että "tulehan tänne sanomaan, niin kiskaisen turpaan!". Hohhoijaa.. Sauvakävelyllä olleet mummot tuijottivat meitä päätään pudistellen. En varsinaisesti menetä malttiani, mutta en myöskään halua antaa hänelle sellaista vaikutelmaa, että jotenkin pelkäisin hänen rähisemistään. Ja jos käsirysy tulisi, niin olen sen verran itsevarma, että uskon pärjääväni hänelle; näyttää sen verran heikolta pakkaukselta, että tipahtaisi Vantaanjokeen yhdellä tiukalla paukautuksella.

Vahingollinen naiskuva vai itseaiheutettu stressi?

Koska omassa blogissani saan inttää niin paljon kuin haluan, niin jatkan vielä täällä aloittamaani väittelyä (käytän sanaa väittely neutraalissa sävyssä). Olen huomannut, että en useinkaan saa pointtiani selväksi lyhyesti ja ytimekkäästi, vaan sorrun jaarittelemaan ja poimimaan näkökulmia sieltä täältä. Blogeihin kommentointi pitäisi kai lopettaa kokonaan, kun tuntuu siltä, että saan usein vihaisen lauman alkuperäistä kirjoittajaa puolustavia kommentaattoreita kimppuuni, kun erehdyn inisemään oman eriävän mielipiteeni. Välillä mietin, että onko vika omassa päässäni, vai näenkö asiat muka niin eri tavalla kuin muut?

Blogikommentoinnissa olen huomannut myös sen huvittavan piirteen, että joku alkuperäistä kirjoittajaa puolustava viittaa epäsuorasti aiempiin, eri mieltä oleviin kommentoijiin. Tuossakin keskustelussa on yksi esimerkki aiheesta, mutta muistelen nähneeni tämäntyyppistä kommentointia aiemminkin. Miksi ei voi vastata minulle suoraan, että hei Eikku, olen sun kanssa kyllä tosi eri mieltä tästä asiasta x? Sen sijaan vastataan alkuperäiselle kirjoittajalle ja verhoillaan vittuilu minulle vaan jotenkin tyyliin "on se kumma kun ERÄÄT täällä eivät ymmärrä" tai "joidenkin mielestä näköjään vaan voi sanoa plaaplaa" ja käytetään termejä, joita olen juuri käyttänyt. Sitten pitää itse mennä siihen puolustautumaan kaikenlaisia tahallisia väärintulkintoja vastaan, että niin tarkoitat ilmeisesti tuota minun kommenttiani vai? Pyritäänkö tuollaisella epäsuoralla huutelulla sitten jotenkin välttämään konfliktia? Että kun tuo kommentoija on niin ärhäkkä, niin minäpäs vihjailen turvallisesti täältä alkuperäisen kirjoittajan selän takaa.. ?

Mutta jospa itse aiheesta sitten. Minun mielestäni median tarjoilemaa epärealistista naiskuvaa vastaan voi hyvinkin suojautua. Jos alkaa kokea ulkonäköpaineita, niin ei niihin tarvitse alistua. Eikä se tarkoita, että sinun tulee sitten olla aktiivinen naisasianainen, joka nousee barrikadeille ja polttaa H&M:n bikinijulisteita. Voi vain ihan yksinkertaisesti lakata välittämästä. Ihan oikeasti se on juuri niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa ja täysin oma valinta.

Minulla oli jossain vaiheessa vaihe, että muotiin ja kauneuteen keskittyvät lehdet alkoivat ahdistaa. Ehkä joskus 20-25 -vuotiaana, en enää muista tarkalleen. Nuo lehdet kun ovat täynnä juttuja tyyliin miten tehdä vaatekaapista käytännöllinen, klassinen & trendikäs, onko kulmakarvat/otsatukka/polkkatukka/kiharat hiukset/juurikasvu jne. tänä syksynä in vai out, hame housujen päälle vai ei, kopio tästä julkkisten hiustyyli jne. Päätin lopettaa lehtien lukemisen kokonaan, kun tuli niin riittämätön olo. Ei ollut aikaa eikä jaksamista panostaa ulkonäköön niin paljon, ei edes sitä "tee edes tämä" (vaikka jollekin meikkityylille 5 min, 15 min, tunnin kestävät vaihtoehdot). Olisin kyllä halunnut, mutta kun en pystynyt. Se ei tullut minulta luontevasti ja intressit olivat muualla (koirassa ja opiskelussa lähinnä). Ja kun se olisi ihan oikeasti vaatinut aikaa enemmän kuin sen viisi minuuttia. Olisihan pitänyt selvittää, mistä ne kaikki meikkituotteet saa ostettua, käydä ostamassa ne ja opetella niiden käyttö. Sitten ehkä puolen vuoden päästä se uusi, opeteltu aamu-rutiini olisi kestänyt päivittäin sen viisi minuuttia.

Päätös oli helppo, lehtitilaukset loppuivat yksi toisensa jälkeen enkä enää jatkanut niitä. Joskus erehdyin tilaamaan jonkun uuden lehden todetakseni, että samat jutut eri kuoressa. Olivia, Evita, Kauneus ja Terveys, Trendi jne.. Samaa "hyvää ja onnellisempaa elämää kunhan vain teet nämä asiat" -juttua kaikissa. Niitä lukiessa alkaa päähän hiipia ajatuksia, että miksei mulla ole rempattavaa kansakoulua maalla ja miksi mä en käy joogaamassa joka aamu. Tai pitäiskö opetella itse huovuttamaan ja tekemään kynttilöitä? Tai molempia? Jos hankkisi lauman lampaita ja kanoja..? Vitsi toi rintasyövän sairastanut nainen lopetti työnteon ja lähti Peruun hiihto-oppaaksi, pitäisköhän munkin repäistä ja muuttaa elämäni?

Ehkä myös hieman tylsistyin. Tosiaan kun oli samat jutut joka lehdessä. Sama julkisuuden henkilö vuoronperään eri lehdissä kertomassa elämäntapamuutoksestaan. Lehdet jäähylle ja johan paineet helpottivat vähitellen. Muistan vieläkin sen olon, mikä tuli pikkuhiljaa, kun ei koko ajan ollut olo, että omalle elämälle täytyy tehdä koko ajan jotain, että se täyttää kriteerit.

Nykyisin tuntuu siltä, että olen jo ihan immuuni "naiskuvalle", mikä se sitten onkaan. Tiedän, millainen olen ja mihin tämänhetkiset resurssini riittävät. Välillä laiskottaa ja välillä olen hurjan reipas. Tiedän aika hyvin, mistä motivoidun ja mistä lannistun. Kun on laatinut itselleen tavoitteet ja tietää suurinpiirtein keinot niihin pääsemiseen, niin ei enää säntäile jokaisen trendin perässä. Kun kerran haluan lisää voimaa ja penkkituloksen paremmaksi, niin joku Fit-lehden pepputreeni ei aiheuta välitöntä reaktiota tyyliin "pakko saada tuollaiset pikajuoksijan pakarat, kun tässä sanotaan että kun teen tän 3 kertaa viikossa niin saan kuukaudessa tuloksia!" Kun se ei liity omiin tavoitteisiin, se ei liity minuun. Maria Kangin "what's your excuse" -kuvaa katsoessa on siis vähän samanlainen olo kuin jotain Hesarin ruokatorstain liharuokareseptejä silmäillessä. Että ei ole tekosyitä, eipähän vaan ole mun juttu.

Jos treenaaminen kiinnostaa ja omat tavoitteet ovat selkeät, niin minusta asia on yksinkertainen. Joko kuva toimii kannustavana / paineistavana roolimallina (jos tavoitteet ovat sen suuntaiset) tai se ei aiheuta mitään reaktiota (kun se ei liity omiin tavoitteisiin). Mutta jos se aiheuttaa närkästystä, niin kehottaisin kaivelemaan niitä fiiliksiä sen närkästyksen takana. Onko se ihan aitoa huolestuneisuutta esimerkiksi vaikutteille alttiiden nuorten naisten puolesta vai olisiko se sittenkin vain oma riittämättömyyden tunne, joka kalvaa? Jos haluat näyttää Maria Kangilta ja uskot sen olevan mahdollista, tee suunnitelma sen eteen. Jos et edes halua näyttää häneltä tai se ei sinulle ole mahdollista, käytä aikasi johonkin muuhun kuin siitä asiasta murehtimiseen.

Niin, kävikö tästä jo selväksi, että uskon voimakkaasti omiin valintoihin ja niiden seurauksiin?

Sun valinnat on tuonut sut siihen. Sä oot siinä, koska sä haluut olla siinä. Sä siis oot siellä missä haluut olla ja siksi sä olet siinä.
— Ajokoirat 2008 (@Ajokoirat2008) October 17, 2013

Viikkotreenejä pitkästä aikaa

Juuri kun pari postausta takaperin valittelin, etten palaudu kunnolla neljää viikkotreeniä varten, niin tälle viikolle tuli vahingossa viisi salikertaa. Kirjoittaessani edellistä lausetta olin vielä siinä käsityksessä että kävin neljästi salilla, mutta tuli tunne, että pitää tarkistaa ja niinhän tuo heiaheia näyttää viittä kertaa.

Maanantaina: selkä+rinta. Tein vähän varovasti, kun oli vielä vähän tukkoinen olo, mutta sarjapainoissa ei muutoksia flunssaa edeltäneeseen aikaan.

Tiistaina ja keskiviikkona piti olla aikaisin töissä. Kävi mielessä mennä töiden jälkeen salille, mutta puhti oli kateissa ja ajattelin, että voisi olla hyväkin tehdä paluu salille vähän rauhallisemmin, eli pari lepopäivää koin ihan tarpeelliseksi.

Torstaina kävin tekemässä jalkatreenin. Yksi liike (juoksijan askelkyykky) jäi uupumaan kokonaan ja muutenkin oli todella heikko olo. Takareisikoukistukset aloitin 35 kilolla, kun ennen flunssaa tein jo 37,5-40 kilolla. Tuo 35 kiloakin oli ihan hirveän raskas ja viimeiset toistot menivät täysin epäpuhtaasti. Masensi ja kaksi viimeistä sarjaa tein vain 25 kilolla. Etureiden ojennuksissa puolestaan ei ollut kuin yhden painolevyn verran pudotusta, eli 55 kilolla tein. Ennen flunssaa sarjapainot tuossa olivat 55-57,5 kg päivästä riippuen.

Prässissäkin tuntui, että kelkka romahtaa päälle, ei vaan jaksa. Sykkeen kohoaminen tuntui epämiellyttävältä ja tässä kohtaa aloin jo hieman pelätä, että kroppa ei ole vielä ihan treenikunnossa. Flunssa oli jotenkin tavallista sitkeämpi ja ärsyttävämpi.

Perjantain salipäiväkirjan kohdalla onkin iso surullinen naama. Treenasin käsiä & olkapäitä ja osassa liikkeitä jouduin pudottamaan sarjapainoja 3-5 kiloa, kun ei vaan millään lähtenyt. Otti oikeasti päähän niin paljon, että meinasin jossain vaiheessa pakata kamat kasaan ja lähteä kotiin. Hauiskääntöjä taljassa tein syyskuussa 21 kilolla ja nyt 16 kilolla! Ojentajilla sarjapainot putosivat kolmisen kiloa.

Siinä kohtaa alkoi jo mietityttää, mistä yleinen heikko olo johtuu. Olin treenaamassa poikkeuksellisesti ilta-aikaan, kello oli lähempänä kahdeksaa, mutta olin ihan virkeä ja mielestäni myös ihan hyvin syönyt tuona päivänä. Toisaalta nyt kun olen pitänyt noita gluteenittomia päiviä, niin en ole ihan jaksanut panostaa vaihtoehtoihin, eli hiilarin saanti ei ole ollut aivan optimaalista. Nyt olen viikonloppuna syönyt ruisleipää ja muutenkin tankannut hiilaria enemmän; pottua ja punajuurta, puuroa ja hedelmiä. Ensi viikolla on parempi lähteä taas sarjapainot nousuun tai ainakin palautua pikkuhiljaa flunssailua edeltävälle tasolle!

Eilen lauantaina mieli poltteli salille, mutta kun jalat olivat palautumatta torstain treeneistä ja käsiä oli rääkätty edellisenä päivänä, niin mietin, että menen salille venyttelemään kun ei siitä kotona mitään tule. Salille päästyäni suunnitelma oli jo hieman jalostunut, ja otinkin venyttelyn alle puoli tuntia kestävän intervallitreenin pyöräilemällä. Olin jo kahden vedon jälkeen valmis luovuttamaan, mutta psyykkasin itseäni samaan tapaan kuin yleensäkin: annan itselleni luvan lopettaa koska vaan, mutta "katsotaan nyt ainakin yksi veto vielä". Ja sittenhän niitä on jo kolme, niin kyllä nyt neljännenkin pystyy vielä tekemään. Psyykkaus jatkuu niin, että neljähän on tosi hyvä määrä, mutta intervallitreeniohjeissani on 5-6 vetoa. Joten nyt ollaan jo näin pitkällä, että se viides kyllä rutistetaan vaikka väkisin. Ja kun viides on tehty, niin voi vitsi, irtoaiskohan tästä vielä se kuudeskin, kokeillaan ainakin! Jos ei loppuun saakka niin ainakin puolikas veto (30 sekkaa)! Oho, menee se toinenkin puolikas, ei voi jäädä näin vähästä kiinni.

Tuollaiset välitavoitteet ovat minulle tuttuja jo lapsesta saakka. Muistan, kuinka luin joskus 90-luvun alussa Tuuli Matinsalon haastattelun jostain ja hän kertoi psyykkaavansa itseään vähän samaan tyyliin; "tuolle lampputolpalle nyt ainakin jaksaa juosta vielä", ja kuin huomaamatta tuosta ajattelusta tuli myös osa minun treenaamistani jo lapsena. Aina en jaksanut lähteä juoksemaan, mutta mietin, että pyrähdän nyt ainakin kerran tuon pururadan ympäri (1,83 km), niin saan vähän happea ja hien pintaan. Ja kun oli kerran mennyt, niin ei sitä nyt viitsinyt yhteen kierrokseen jättää. Viisi kierrosta oli vakiomittani lukioaikoina ja lopussa juoksin täysillä kotiin n. 300-400 metrin matkan. Kun on itsellä lupa lopettaa koska vaan, kunhan vaan x-määrä (joka on tosi helppo ja saavutettavissa ilman mitään hirveitä ponnistuksia) on suoritettu, niin kaikki sen ensimmäisen jälkeen on plussaa.

No mutta, kuntopyörän selässä keksin, että voisin tehdä sen perään tiukan vatsalihastreenin ja näin siinä kävi, että löysin itseni tekemästä vatsoja:

- kierto taljassa (ns. halonhakkaajaliike) 3 x 12/puoli
- rutistus taljassa (köysi niskassa) 3 x 12
- jalkojen nosto dippitelineessä 3 x 15
- vatsarutistukset matolla ja jalkojen potku eteen vuorosarjana 3 x 12/15
- kylkilankkurutistukset 3 x 15/puoli
- hoover loppuun 2 x 60 sek

Ja tämän päälle jaksoin vielä venytellä 20 minuuttia, hihhei! Oli aika sankariolo, kun tulin takaisin kotiin. Mentiin sitten leffaan ja siellä söin tavoistani poiketen popcornia. Yleensä nappaan mieheltä pari kourallista, mutta se jää siihen. Nyt taisin tuhota kolmasosan koko sammiosta.

Tänään sitten aamulenkillä mietin, että miten hitossa teen viikon voimatreenini, kun takareidet ovat edelleen ihan hemmetin kipeät ja samoin ojentajat. Googlailin vähän kaksijakoisia ohjelmia, joissa olisi jonkinlainen etukroppa/takakroppa -jako, mutta en jaksanut sitten syventyä niihin, vaan päätin, että menen ja teen sen, minkä pystyn.

Eli tänään sunnuntaina treenasin viidennen kerran tällä viikolla. Molemmat kyykkyhäkit olivat alkuun varattuja, joten aloitin penkki/leuanveto -kombolla. Penkki meni odotetusti, mutta leuanvedoissa iski taas päälle heikko olo ja sen myötä vitutus. Kolme ensimmäistä sarjaa meni ok, mutta sen jälkeen oli pakko turvautua pomppuihin; parissa sarjassa viimeiseen toistoon ja viimeisissä sarjoissa kaikkiin :/. No, jarruttamalla alas ja jarruissahan sen huomasi, että ojentajat eivät tykkää ollenkaan, kipu ei ollut erityisen lievää. Hassua kyllä, penkatessa en juuri kipua huomannut, eli sain liikkeen aika hyvin kohdistettua rintalihoille. Penkissä tosin painoa oli vain 30 kiloa, eli pari kiloa jouduin siitäkin pudottamaan. Mutta siis arvelen, että ojentajien puutteellinen palautus oli ainakin osasyy kehnosti menneisiin leuanvetoihin.

Koska romanialainen mave olisi ollut liikaa takareisille, tein mavea perinteiseen tyyliin viisi sarjaa. Siinä takareidet eivät kuormitu niin pahasti ja muutenkin tuntui siltä, että sain lantiolla työnnettyä tavallista paremmin kuorman liikkeelle. Maven lisäksi vauhtipunnerrus ja hauiskäännöt menivät ihan hyvin, dipit jätin tekemättä kokonaan. Forkut ovat kyllä nyt kovin kipeät.

Mutta venyttelin tämänkin treenin päätteeksi parikymmentä minuuttia, tästä saattaa tulla jopa tapa - tosin vain viikonloppuisin tai vapaapäivinä tehtyihin treeneihin. Tai iltatreeneihin. Arkiaamuina venyttelylle ei vaan jää aikaa, ja illalla en useinkaan muista enää.

Outo viikko, ei yhtään minun tyylinen. On treenattu illalla ja venytelty kahdesti ja salille on menty, vaikka treenit ovat menneet kehnosti. Ja viisi treeniä koko viikon aikana, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin aloitin tämän postauksen.

50 +6 shades of meitsi

Heidi postasi mukaansatempaavan ja pitkän faktapostauksen itsestään ja "haastoi kaikki" tekemään samanlaisen ;). Tässä postauksessa olenkin jo jonkun verran aiheesta avautunut, mutta jos heittäytyisi ihan hurjaksi ja laittaisi kymmeniä faktoja peliin?

1. Teini-iässä olin hetken aikaa hullaantunut Arnold Schwarzeneggeriin. Terminator 2 kirvoitti tämän fanituksen ja varmaan puolen vuoden ajan huoneeni seinä oli tapetoitu Arnoldin kuvilla. Päiväkirjaani "suomensin" Arnoldin leffojen nimet, ja joitain vuosia sitten luin sitä miehelle ääneen ja repeiltiin niin, että kyyneleet valuivat silmistä. 

2. Toinen julkkisihastukseni oli L.A. Beatin eli Beverly Hills 90210 -sarjan Dylan (Luke Perry, vähän erityyppinen kuin Arnold :D). Ja taisinpa tirauttaa pienet itkut, kun kuulin hänen menneen naimisiin. Voi teini-ikäisen tuskaa!

Dylan <3

3. Olen ollut samassa työpaikassa pian 14 vuotta ja seurustellut nykyisen mieheni kanssa yli 13 vuotta, olen sitoutuvaa tyyppiä.

4. Kun haluan apua johonkin ongelmaani, hakeudun aina saman tien parhaalle asiantuntijalle / lääkärille / spesialistille. Etenkin omaa ja lemmikkieni terveyttä ajatellen. Googlaan, kyselen kokemuksia, perehdyn taustoihin ja sitten varaan ajan. Tämä näkyy kyllä kaikissa kustannuksissakin; muutama kesä sitten lähdin kahden kissan kanssa vastaanotolta 1020 euroa köyhempänä. Kumpikaan ei siis ollut sairas, mutta hyvin perusteellinen tarkastus tehtiin (labrat, ultra, röntgen) ja hampaita puhdistettiin + poistettiin.

Joskus on ihan oikeastikin sairasteltu. Trikoopaidastani
leikattu hiha suojaa "huume"laastaria kissan kyljessä.

5. Olen muutenkin sitä mieltä, että laadusta kannattaa maksaa ja olen valmis laittamaan rahaa kiinni, jos tiedän sijoituksen olevan hyvä ja pitkäikäinen. Kyllä, välillä on snobiolo, enkä ehkä ihan aina kehtaa edes kertoa kaikista meille kotiin hankituista huonekaluista ja käyttötavaroista, kun ihmisten ilmeet ovat sellaisia, että "Ikeasta/Puupennistä/Jyskistä/Tiimarista/itse tekemällä olisit saanut sen 200 kertaa halvemmalla".

Huippuveitset tekevät ruoanlaitosta lähes miellyttävää.

6. Huolestun helposti muiden ihmisten puolesta ja yritän aina ratkaista toisten ongelmia, se on rasittava piirre minussa. Muutama vuosi sitten, kun koirani kuoli, luin eräältä keskustelupalstalta viestin, jossa kysyttiin, voiko koirat olla keskenään 12 tuntia päivittäin. Otin yhteyttä kirjoittajaan lopputuloksena se, että parin kuukauden ajan matkasin joka aamu tunnin ennen työpäivääni (tai joinain päivinä töiden jälkeen) toiselle puolelle pääkaupunkiseutua kolmella eri julkisella ulkoiluttamaan hänen koiriaan, jotta niille tuli lyhyempi yksinolo. Ja kun tyttö oli selvästi köyhä opiskelija, ja kävin siellä kuitenkin aina vessassa ennen töihinmenoa, niin ostin hänelle paketin vessapaperia, koska hänellä ei koskaan ollut sitä. Vieläkin mietin välillä, miten hänellä menee.

En kerro näitä retostellakseni, koska olisi vaan niin paljon helpompaa huolehtia vain ja ainostaan omista asioistaan. Mutta kyllä kaikki varmaan ymmärtävät ilman erillistä alleviivausta, että en ole kauttaaltaan mikään äiti Teresa.

7. Yritetäänpä pitää tämä vähän lyhyempänä. Minulla oli pienenä säästötili STS-pankissa ja kuuluin pankin Future Clubiin!

8. Halusin lapsena palavasti silmälasit ja sainkin ne viimein 12-vuotiaana.

9. Olisin halunnut puheopetukseen ja väitin tokaluokalla kivenkovaan, että minulla on r-vika. Yritin puhua r-vikaisittain, mutta 8-vuotiaan sitkeydellä ja johdonmukaisuudella varustettuna se ei mennyt ihan putkeen. En päässyt puheopetukseen :(.

10. Ekaluokalle mentyäni osasin jo kirjoittaa sujuvasti, ja harmitti, kun opettaja kulki aina ohitseni suurinpiirtein tarkistamatta mitään. Eräällä kirjoitustunnilla kirjoitin kaikki s-kirjaimet väärinpäin, jotta saisin jotain huomiota.

11. Olin ala-asteikäisenä todella itsevarma ja esiintymishaluinen (lue: huomionkipeä), aina suuna päänä joka paikassa; näytelmissä, kevät- ja joulujuhlien säestäjänä, päivänavausten pitäjänä jne. Yläasteen aikana aloin vähitellen vetäytyä enemmän taka-alalle ja lukioaikoina jo inhosin syvästi kaikkea esillä oloa.

12. Olin lapsena ja nuorena hc-lukutoukka. Kävelin välillä koulusta kotiin muutaman kilometrin matkan kirjaa lukien. Sänkyni oli täynnä kirjoja ja isosiskoni suuttui siitä tuon tuosta.

13. Tappelin isoveljeni kanssa hirvittäviä matseja, sain aika usein turpaani ihan kunnolla. Nyt jos tietäisin, että jotkut sisarukset tappelevat niin pahasti, soittaisin lastensuojeluun.

14. Pelkäsin kissoja. En vielä omia kissojani ottaessanikaan tiennyt niistä yhtään mitään.

15. Aloitin jo 13-vuotiaana työnteon jakamalla mainoksia ja vähitellen sain myös muita töitä (myymäläsiivousta, lastenhoitoa). Lukion rahoitin kokonaan itse; junamatkat ja koulukirjat, koulukuvat, retket yms. kustannukset.

16. Sain 17-vuotiaana ensimmäisen kännykkäni, siis vuonna 1995. Kenelläkään muulla ikäiselläni ei sellaista ollut. Isän päähänpisto-ostos. (Ja puhelut maksoivat ihan törkeästi!!!) En muista kyllä yhtään merkkiä tai mallia.

17. Minulle on kerrottu, että olen sukua Aino Acktélle, mutta ei mitään hajua, minkä koivun kautta.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Aikku

Eikku

18. Olen kerran vaihtanut etunimeäni, ja seuraavana päivänä kaduin ja kävin samassa maistraatissa nolona perumassa muutoksen.

19. Olen lapsena käynyt lähes kaikkien kristillisten herätysliikkeiden vuosijuhlissa, kokouksissa tai leireillä (mitä näitä nyt on: lestadiolaiset, körtit, evankeliset, rukoilevaiset). Äitini hurahti uskoon ja raahasi meidät lapset mukaansa, kun etsi itselleen sopivaa suuntausta.

Tälleesti sitä on tullut kökötettyä rukoilemassa.

20. Ärsyynnyn stereotyyppisistä vastakkainasetteluista tyyliin kissat vs. koirat, tytöt vs. pojat, kesä vs. talvi jne. Useimmiten en kuitenkaan jaksa kommentoida mitään, jos joku julistaa omaa näkemystään yleisenä totuutena.

21. Koen, että mielipiteiden ehdottomuus ja periksiantamattomuus on pääsääntöisesti este kehitykselle. Itsepäisyys ei yleisesti ottaen ole mielestäni kehuskelemisen arvoinen luonteenpiirre.

22. Pidän itseäni melko nokkelana ja huumorintajuisena, mutta silti välillä hämmästyn, kuinka tosikkomaisesti johonkin asiaan suhtaudun. Silloin yritän sanoa itselleni, että "relaa!"

23. En ole koskaan(?) halunnut lapsia. En kaipaa sitä murhetta, jonka ne tuovat mukanaan. Nykyisin kun olen täti, en voi enää edes viljellä mustaa huumoria lapsista. Ahdistun heti omistakin vitseistäni, vaikka kyseessä olisi täysin harmiton läppä.

24. Pidän projekteista, joilla on alku ja loppu. Tyyliin kuukauden kestävä herkkulakko :). Olen näemmä pitänyt niistä aina.

Harakanvarpaita 14-vuotiaan meitsin päiväkirjasta. Sitä on
urheiltu ja pidetty karkkilakkoa. Ikävä kyllä päiväkirja ei kerro
miten nämä projektit päättyivät.

25. Olen innokas antamaan palautetta, positiivista ja kehittävää. Jos saan hyvää palvelua jossain liikkeessä tai kassalla, laitan siitä kyseiseen myymälään kiitosta.

26. Sain 13-vuotiaana ensimmäisen pankkiautomaattikorttini, Postipankin MyCardin. Hieno hologrammikortti!

27. Ryhdyin kirjoittamaan arjestani blogia vuonna 2004, mutta se on täynnä niin paljon henkilökohtaista löpinää ja sitä luki parhaimmillaan kolme ihmistä, joten en viitsi pitää sitä julkisena nykyisin. Pitäisi karsia rankalla kädellä ja sitten se taas menettäisi jotain (voisihan joitain postauksia toki laittaa privateksi, blogi on Wordpressissä). Oikeaa päiväkirjaa olen pitänyt 7-vuotiaasta lähtien ja kaikki ovat vielä tallella.

28. Olen hemmetin iloinen siitä, että karppaushysteria on laantunut liki olemattomiin. Vouhkaaminen melkein mistä vaan on vastenmielistä ja saa lähes takuuvarmasti minussa aikaan jonkinlaisen vasta-/vastustusreaktion.

29. Olin 3-4 -vuotiaana taitoluisteluseurassa. Jouduin lopettamaan, kun muutettiin ja sain toisen pikkuveljen, joten vanhemmilla ei ollut aikaa enää kuskata toiseen kaupunkiin treeneihin. Mutta äitini on kirjoittanut lapsuusajastani pitämään päiväkirjaan, että valmentaja oli sanonut minulla olevan lahjoja.

30. Ainoa julkisuuden henkilö, jota minun on sanottu muistuttavan, on Tia Carrere. Tämä tapahtui vuonna 1998, kun Wayne's Worldista ei ollut ihan hirveän montaa vuotta.

31. Ekaluokalla koulukaveri kiusasi minua kiinalaiseksi. Mielestäni ulkonäössäni ei ole hitustakaan aasialaista, joten en ymmärrä tätä enkä edellistä kohtaa ollenkaan.

3. luokan kuvaan joku jaksoi laittaa hiukset. 4. luokan kuvaan
"laitoin" ne itse leikkaamalla saksilla ärsyttävän takun pois.

32. Sama koulukaveri kiusasi minua myös kotiavainten puutteesta. Siis siitä, ettei minulla ollut omaa kotiavainta. ???

33. Olin aivan aikuisikään saakka todella kiusaantunut vastakkaisen sukupuolen huomiosta. Juoksin karkuun vielä 16-17 -vuotiaana, kun joku tuli discossa hakemaan hitaille.

34. Olen kaihtanut velan ottoa ja velaksi elämistä niin paljon kuin mahdollista. Nyt minulla on asuntolaina, ja sepäs vasta mukavasti ahdistaakin aina silloin tällöin, kun tulee ajatuksiin.

35. Vaikken pidä ehdottomuudesta, niin silti minulla on paljon itsepintaisia periaatteita. Jos leffassa kärsii lapsi tai eläin, katselu loppuu siihen. Piste. Ei, siitä ei neuvotella.

Bully jäi kesken, kun siinä kiusattiin koiraa.
Suutuin miehelle, kun hän katsoi leffan loppuun.

36. En osaa laittaa hiuksiani enkä oikein meikatakaan. Siispä tarvitessani juhlakampausta tai meikkiä menen sovinnolla ammattilaisen hoidettavaksi. Alla vasemmalla ystäväni häihin tehty rusettikampaus ja oikealla siskon häihin tehty "vanhojen tanssi -nuttura". En oikein tuntenut oloani kotoisaksi kummassakaan.

37. Tulen useimmiten paremmin toimeen isäni kuin äitini kanssa.

38. Epäoikeudenmukaisuus suututtaa ja olen 3. luokalla lentänyt kerran luokasta ulos sen takia, että koin mielestäni hirvittävää vääryyttä ja protestoin voimakkaasti. Ei puhettakaan, että olisin jäänyt odottamaan tunnin loppua ja nöyrästi pahoitellut. Lähdin kipinät silmissä kotiin, enkä mennyt edes loppupäivän tunneille. Käytösnumero tipahti kympistä kasiin, hupsista!

39. Hm, saattoi käytösnumeron tipahtamiseen liittyä sekin, että saman lukuvuoden aikana syötin päätä pidemmälle luokkakaverilleni hänen kirjoittamansa lapun, jossa sanottiin minusta jotain ilkeää. Naulasin hänet pikkunyrkilläni liitutaulua vasten ja raivoten pakotin hänet syömään sen pienen paperipalan. Muistan vaan, että hän itki järkyttyneenä ja sylki paperinpalasia.

40. Ehkä olenkin siksi nykyisin niin rauhallinen, kun olen kimmastunut lapsena noin tulisesti ja usein? Nykyisin en voi sietää, jos joku kuohahtelee tai raivoaa.

41. En suostu katsomaan kauhuleffojakaan enää. Viimeisin taisi olla Ringu.

42. En ole koskaan katsonut Big Brotheria enkä Salattuja Elämiä. Silti tiedän näistä ihan liikaa. (Tyyliin joku Seppo kuoli ja sitten oli joku Saku)

43. Ekat musiikkifanitukseni oli kopioitu isosiskolta; Whitney Houston ja Michael Jackson. Sitten löysin vielä Madonnan koulukaverin kautta.

44. Minulla on ollut New Kids on the Blockin jäsenten nimmarit. Ja Extremen! Mutta en enää tiedä, missä ne levyt on, joissa ne nimmarit olivat. Sain ne siskolta, jolla oli joku tuttu levy-yhtiössä.

45. Minulla oli lapsena paljon kirjekavereita, ja kirjeet edelleen tallella pienessä matkalaukussa.

46. Minulla on hyvä näkömuisti, mutta tosi huono kuulomuisti.

47. Tiedän ihan liikaa kaikkia turhia julkkisjuttuja. Tyyliin kenen kanssa Culkinin veljekset seurustelivat (Mila Kunis, Emma Stone).

48. Olen tosi kiinnostunut ihmisen anatomiasta ja välillä mietinkin fysioterapian opiskelua tai jopa lääkikseen hakua.

49. Olen kerran hakenut eläinlääkikseen ja aloitinkin 2007 fy+ke+pitkä matikan opinnot aikuislukiossa eläinlääkiksen pääsykokeita varten, mutta työkiireet veivät uusiin tehtäviin ja hakeminen jäi.

50. Lähdin 20-vuotiaana ennestään tuntemattoman amerikkalaisen kustantamana viideksi päiväksi New Yorkiin. Asuin Central Parkin laidalla, kävin katsomassa Empire State Buildingin, WTC:n ja pörräsin Central Parkissa katselemassa maisemia, jossa Maratoonari juoksi. Söin elämäni parasta kurpitsakeittoa ja minut olisi viety Richard Bransonin kutsumaan illanviettoon, mutta minulla ei ollut mitään sopivia vaatteita ja kieltäydyin jyrkästi tarjouksesta ostaa sopiva asu. Kerrassaan outo reissu kaiken kaikkiaan.

51. Minua on purrut koira lukuisia kertoja. Pahinta jälkeä sai kuitenkin eläinkaupassa vapaana ollut dogo, joka haukkasi ihan kunnon palan reidestä n. 5 vuotta sitten. Kuukauteen en saanut juosta lainkaan ja senkin jälkeen kesti pitkään, ennen kuin ärsyttävä muljahteleva tunne hävisi. Harmittaa, etten ottanut kuvaa heti pureman jälkeen, ihonalaiset rasvat näyttivät ihan maissilta.

Purema parin päivän päästä

52. Siskoltani omin sanonnan "suolaa ei ole, jos ei sitä itse laita". Viittaa meidän molempien huonoon tapaan suolata ruoka-annos maistamatta..

53. Pesen ja huuhtelen astiat todella kuumalla vedellä. Lounaalla töissä kuulen usein "AI!!", kun joku  tulee tiskialtaalle minun jälkeeni.

54. Minulla on tosi hyvä numeromuisti. Äitini tarkisti aina minulta postinumeron, kun kirjoitti ystävilleen. Ja virsinumerot, jos etsi jotain tiettyä. Muistan kouluaikaisten kavereiden syntymäpäiviä (joiltain jopa hetuja) ja puhelinnumeroita, vaikka en ole ollut tekemisissä joidenkin kanssa sitten ekaluokan.

55. Olen välillä ärsyttävän kilpailuhenkinen. Varsinkin miehen kanssa nostan kilpailun maailman turhimmista asioista tyyliin kumpi ehtii avaamaan kotioven.

56. Rakastan listojen tekemistä ja jos ne ovat to do -listoja, suoritusten yliviivaamista. Vanhoissa päiväkirjoissa on sivukaupalla listoja omista senhetkisistä top 5-asioista; top 5-näyttelijät (miehet ja naiset erikseen), top 5-leffat, top 5-muusikot, top 5-biisit, top 5-kirjat.. Siispä tällainen postaus on hyvin mieluista tekemistä! Jossain vaiheessa voisin yrittää kasata saman määrän treenaamiseen ja urheiluun liittyviä faktoja.

Josko tämä riittäisi? Tehkäähän perässä!

Kuukausi, viikko ja (käsien) toipuminen kesken

Tänään on olo on ollut vähän apea ja makeaa tehnyt mieli. Lähipiirissä ja tiimiläisillä on nyt liikaa murheita ja ongelmia. Lisäksi ensimmäisen koirani kuoleman vuosipäivä on käsillä. Kolme vuotta sitten olin juuri soittanut elämäni raskaimman puhelun, eläinlääkäriasemalle, josta pyysin eläinlääkärin tulemaan seuraavana päivänä kotiin lopettamaan vanhuskoirani. Kaikkea tällaista on nyt synkkänä pilvenä pään päällä. Normaalisti nukkuisin murheita pois, mutta nyt ei edes nukuta, gluteenittomuuden syytä se kai.

Makeannälkääni hillitsin syömällä hieman rusinoita ja pähkinöitä, eikä tämä ole ylitsepääsemätön kiusa, pieni ärsytys vain. Muuten olen kyllä ylpeä itsestäni ja siitä, miten hyvin tämä puolikas kulunut kuukausi on sujunut ilman sokeria ja suurimmaksi osaksi myös ilman gluteenia. Taisin aiemmin mainita, etten ole huomannut energiatasoissa mitään eroa, syönkö gluteenia tai en. Kuitenkin nyt viime viikonloppuna söin kolmen viljan leipää useamman palan sekä lauantaina että sunnuntaina, ja molempina päivinä otin myös sellaiset kolmen tunnin koomapäikkärit, joten pistikö gluteeni sitten väsyttämään niin paljon? Vai pelkkä hiilaritankkaus? En tiedä, mutta nyt olen taas ollut ilman gluteenia, eikä ole tosiaan ollut päikkäreiden tai normaalien iltaunien tarvetta. En ihan vielä tiedä, mitä tekisin kaikella tällä lisääntyneellä ajalla, mikä normaalisti menisi nukkumiseen. Tällä viikolla olen siivoillut ja käynyt kaupassa (en yleensä IKINÄ jaksa lähteä kauppaan työpäivän jälkeen, mies menee), eli kyllä kai se aika menee arkisiin tehtäviin. Voisin pitkästä aikaa myös ottaa jonkun kirjan työn alle.

Tänään kävin fysioterapiassa. Nyt oli pidempi aika varattuna ja fyssari työsti ihan huolella oikeaa kyynärvartta:

Kidutettu forkku

Käsittelyn jälkeen käsi olikin hyvin vauhdikkaan näköinen ja pahemmaksi menee koko ajan näin iltaa kohden; tuon kuvan otin päivällä töissä. Fyssari aukoi lihaskalvoja tällä kertaa metallisella "veitsellä" ja se oli niin hirveää kidutusta, että silmissä melkein musteni. Hän totesi, että pienet hiusverisuonet repeävät helposti tuossa käsittelyssä, ja jotainjotainjotain - en pystynyt keskittymään kuuntelemaan, koska sattui niin helvetisti. Kuitenkin käsi avautui nopeammin kuin viime käynnillä, eli lepo on tehnyt hyvää. Olen myös venytellyt forkkuja viime viikon aikana useampaan otteeseen, joten sekin on todennäköisesti edistänyt niiden paranemista.

Syyskuun puolivälissä sain tämän nykyisen saliohjelmani, enkä ole yhtenäkään viikkona saanut sitä toteutettua ohjelman mukaisesti neljänä kertana viikossa. Kolme ensimmäistä viikkoa meni kolmella treenillä ja viime viikko tosiaan sairastellessa. Se hyvä puoli on kuitenkin, että koko kroppa on tullut treenattua kahdesti läpi, eli noilla kolmella käynnillä on ollut ylä- ja alakroppa sekä koko kehon päivä. Tämä nykyinen ohjelma on sen verran vaativa, että neljä treenipäivää on tällä hetkellä liikaa: en ehdi palautua riittävästi, sillä ohjelmassa on sen verran raskaita liikkeitä: mavea kahtena päivänä, penkkiä, leuanvetoja, kulmasoutua, pystypunnerrusta jne. Paljon tankoliikkeitä, joissa forkut ovat staattisessa puristuksessa koko ajan. Laitoinkin nyt pt:lle postia ja pyydän ohjelman rukkaamista tätä palautumista ajatellen. Keväällä ja osittain kesälläkin ei ollut mitään ongelmaa tehdä 4-5 salitreeniä viikossa, kun ne olivat kaikki bodytyyppisiä pumppailuja. Nyt kun pitää siirrellä raskaita kuormia joka treenissä, niin tulee tosiaan palautumisen rajat vastaan.

Huomenna on jalkatreenipäivä. Maanantain selkä-/rintatreenistä forkut eivät onneksi kipeytyneet, mutta jumissa ne kyllä olivat, samoin koko yläkroppa muuten. Fyssari hieroi tänään myös rintalihaksia ja kyllä siinäkin itku oli lähellä. Olen kyllä rintalihaksia venytellyt lähes joka päivä, mutta ahkeramminkin vielä voisin. Pienille rintalihaksille hyvä venytysohje, jonka sain jo edellisellä kerralla: ota venytettävän puolen kädellä kiinni esim. oven tai hyllyn päältä, johon yletät niin, että käsi on suorana. Nojaa hieman eteen ja hengitä syvään. Siinäpä se venytys. Tuossa asennossa sitten hengitellään sen aikaa kun haluaa venyttää, itselläni perusvenytys on yleensä minuutin pituinen.

Olen vegaani, mistä saan proteiinia?!

Noin, oliskohan tuossa sellainen otsikko, että kerrankin kattaisi kaiken sen, mitä yritän postauksellani sanoa? Tässä en aio jakaa mitään suosituksia tai neuvoja, vaan kerron, miten itse huolehdin riittävästä proteiinin saannista.

Aiemmin pyrin siihen, että päivän energiansaannistani noin 30% tulisi proteiinista. Treenipäivinä kiinnitän kuitenkin nykyisin enemmän huomiota hyvien hiilihydraattien saantiin, ja suurempi osa päivän energiasta tulee hiilareista, arviolta puolet. Lepopäivinä syön hieman vähemmän hiilareita. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lepopäivinä en syö esim. banaaneja enkä rusinoita tms. Päivittäin syön reilun puoli kiloa tuoreita kasviksia ja hedelmiä, ja lepopäivinä pyrin siihen, että se muodostuu enemmän kasviksista, ja treenipäivinä syön huolettomammin hedelmiä. Nämä ovat siis pyrkimyksiä, mitään orjallista ohjesääntöä en ole tästä itselleni tehnyt. Jatkossa noudatan varmaan viljatuotteidenkin kanssa samantyyppistä ajatusta, eli ne ovat mukana enemmän treenipäivinä ja pienemmässä roolissa lepopäivinä.

Aamu"rahka": mustikoita, banaania, soijajogurttia ja -maitoa, soijaprodea, pähkinöitä

Mutta takaisin proteiiniin; oli lepopäivä tai ei, niin vähintään 2g/painokilo sitä tulee helpostikin, eli hieman päälle sata grammaa, useimmiten enemmänkin. Syyskuussa oli ajatus viettää yksi kokonaan soijaton päivä, mutta lykkäsin sitä koko ajan, koska se tuntui ajatuksena tosi hankalalta. Olen muutenkin laiska miettimään erilaisia ruokia ja välipaloja, niin en saanut tuota toteutettua. Varsinaisia ruokia ilman soijaa olisi vaikka mitä, kun käyttää seitania, linssejä, papuja sekä kikherneitä. Mutta niitä saa syödä aika paljon, että saa riittävästi proteiinia. Tässä kuitenkin muutamia hyviä soijattomia ohjeita:

seitan-saksanpähkinäsalaatti
seitanviipaleet
kikherne-kesäkurpitsapihvit (soijakastikkeen voi korvata maustamalla muuten huolella)
lämmin kvinoa-kikhernesalaatti

Itse olen useasti kokkaillut pastakastiketta tällä ohjeella:

7-8 dl (keittämättömänä) Myllyn Paras Pestopastaa (protskuhifistelijät käyttää proteiinipastaa)
rypsiöljyä
sipuli
yksi pussi (150g) pakasteherneitä
purkki (380g) kikherneitä
1 purkki kaurakermaa
2-3 rkl Pirkka paprika-cashew Välimeren tahnaaoreganoa 
aurinkokuivattuja tomaatteja

Pilko sipuli ja kuullota pannulla. Keitä samaan aikaan pasta kypsäksi. Lisää pannulle herneet + kikherneet ja paista jonkin aikaa. Lisää pannulle kaurakerma ja sekoita mukaan välimeren tahna.

Kippaa sekaan kypsä pasta sekä silputut aurinkokuivatut tomaatit ja mausta oreganolla, sekoita.

Alkuperäinen ohje on Eläinoikeusfoorumilta ja siihen tulee paketti tofua, mutta tofun sijaan voi tosiaan käyttää purkillisen kikherneitä.

Aiemmin uskottiin, että kasvissyöjien tulisi yhdistellä samalla aterialla esimerkiksi palkokasveja ja viljaa saadakseen "täydellisen" aminohappokoostumuksen. Täydellisellä tarkoitetaan sitä, että ateria sisältäisi kaikkia niitä ihmisen tarvitsemia kahdeksaa aminohappoa, joita keho ei pysty itse valmistamaan: tryptofaani, lysiini, metioniini, fenyylialaniini, treoniini, valiini, leusiini ja isoleusiini. Viljoissa on niukasti lysiiniä mutta runsaasti metioniinia. Palkokasveissa taas on runsaasti lysiiniä, joten yhdistelemällä näitä ravinnossaan kasvissyöjä saa aminohappokoostumusta fiksattua optimaalisemmaksi. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että kaikkia välttämättömiä aminohappoja ei ole tarpeen saada samalla aterialla, vaan riittää, kun niitä saa 1-2 päivän aikana. Syömällä siis monipuolisesti kasvissyöjä varmistaa proteiinin saantinsa. 

Itse käytän aika paljon soijaproteiinijauheita, sillä saan niillä helposti parannettua välipalojeni ravintoarvoa. Tässä esimerkki eilisistä syömisistäni:

aamiainen:
Provenan gluteenittomia kaurahiutaleita
mansikoita + punaherukoita
maustamatonta Alpron soijajogurttia, johon sekaan hassel- ja cashewpähkinöitä sekä manteleita +  soijaprotskua + leusiinia
(proteiinia n. 35 g)

lounas:
Jalostajan kasvishernekeittoa
marinoitua tofua (n. 100 g)
kirsikkatomaatteja
(proteiinia n. 26 g)

välipala:
kaksi pientä suomalaista omenaa
maustamatonta Alpron soijajogurttia, johon sekaan hassel- ja cashewpähkinöitä sekä manteleita +  soijaprotskua
(proteiinia n. 26 g)

Töiden jälkeen syömiset menivät sitten hieman heikommin, kun ei ollut erityinen nälkä (flunssa vaivaa edelleen, vaikka onkin jo menossa pois), enkä jaksanut laittaa ruokaa. Söin kotiin päästyäni kaksi gluteenitonta näkkäriä tofulla ja join lasin soijamaitoa (yhteensä n. 16 g proteiinia).
Loppuillasta söinkin sitten siskon luona läjän dippivihanneksia; porkkanaa, kurkkua, paprikaa, luumutomaatteja, joita dipattiin soijajogurttiin sekoitettuun mausteseokseen. Niistä ei kummoista protskun määrää siis enää kertynyt, mutta kaiken kaikkiaan hieman yli sata grammaa proteiinia eiliseltä, kun kotiin palattuani illalla söin vielä kourallisen pähkinöitä ja rusinoita. 

Eiliseltä kertyi lähemmäs 800 g kasviksia ja ihan hyvä määrä pähkinöitä. Jonkun mielestä syömiseni ovat ehkä ankeita, ja ehkä eilinen nyt ei ollut mikään gourmet-esimerkki, mutta kuitenkin aika tavallinen päiväni. Syön lounaaksi paljon keittoja, koska niitä on helppo kantaa mukana. Mutta keitoista on vaikea saada tarpeeksi energiaa ja protskua, niin tuunaan niitä usein tofulla. Lisään joko keiton sekaan (esim. hernekeiton sekaan sopii tosi hyvin savutofu!) tai pilkon kuutioiksi lautaselle ikään kuin lisukkeeksi.

Normaalisti olen syönyt myös Clif Builders-proteiinipatukan, josta saa 20 g protskua, mutta siitä saa myös 20 g erilaisia sokereita, joten sen olen jättänyt nyt tältä lokakuulta pois. Se on kuitenkin muuten mielestäni ihan kelpo patukka ilman mitään lisäaineita ja ainesosat ovat luomua, joten en aio suhtautua hysteerisesti sen sisältämään sokerin määrään jatkossakaan. Todennäköisesti kuitenkin syön sellaisen jatkossa vain treenipäivinä.

Jos joutuisin jättämään soijaproteiinijauhot pois, hankkisin varmaan jonkun toisen protskujauhon (riisiprotsku esim.) tilalle, sillä ne ovat kuitenkin tosi näppäriä. Tiedän, että monet ajattelevat, että proteiini pitäisi saada "kunnon ruoasta" eikä "pelleillä jauheiden kanssa", mutta se on minulle yhdentekevää. Jos nyt pitäisi sitten saada protskut ainoastaan siitä "kunnon ruoasta" ilman mitään protskujauhoja, niin panostaisin erilaisiin papukastikkeisiin, joita söisin kvinoan tai proteiinipastan kanssa. Leiväksi valitsisin jotain proteiinipitoisempaa ja päälle hummusta + tofua tai seitania. Muutama lasillinen soijamaitoa päivässä ja pari kourallista pähkinöitä ja kun söisin keittoa, se olisi jotain kasviproteiinipitoista, kuten hernekeittoa tai linssikeittoa. Erilaisia lisäkkeitä saa käyttämällä marinoituja papu- ja linssisekoituksia, amaranttia ja kikherneitä eri tavoilla valmistamalla, esim. salaatteja.

Tänä vuonna löysin viimein tempehin. Silvopleessä olen sitä aina silloin tällöin maistellut, mutta nyt vasta hiljattain sydän alkoi sykkiä sille, kun söin siellä itkettävän hyvää tempeh-kastiketta, siinä oli kaurakermaa ja kasviksia (ainakin parsaa, en muista mitä muuta) sekä hernetempehiä. Suomessa tempeh-tuotteita valmistaa esimerkiksi Palkuainen, jolta saa kaura-, herne- ja lupiinitempehiä. Käytän itsepintaisesti muotoa tempeh, koska opin tuntemaan sen sillä nimellä jo kymmenen vuotta sitten, enkä vanhana jääränä enää pudota tuota h-kirjainta pois :). Ostin äskettäin paketin hernetempehiä, mutta en ole vielä ehtinyt valmistaa siitä mitään. Todennäköisesti yritän kokkailla siitä jonkun soosin Silvopleen tyyliin.

-----

Tänä syksynä on ollut ihan älyttömän kaunis ruska, koko kotikatumme hehkuu ja kylpee parhaillaan auringon valaisemien punaruskeiden vaahteroiden loisteessa. Onneksi tällä viikolla on ollut niin kauniit kuulaat syyspäivät, niin flunssan poteminen on ollut astetta vähemmän tuskaisaa. Rauhalliset kävelylenkit koirien kanssa ovat olleet varmasti hyvää hoitoa. Nyt ulos!

Tavoitteiden asettamisesta

Tämä on nyt toistaiseksi näköjään ollut enemmänkin syömisiäni ruotiva blogi, kun en salille pääse ja juokseminenkin on pannassa. Typerä flunssa. On tämä vointini jo huomattavasti parempi, joten elättelen toivoa, että viimeistään viikonloppuna pääsen tekemään edes kevyen salitreenin. Flunssapäiviähän voisi tietysti hyödyntää venyttelemällä huolellisesti tai jopa jossain salin joogatunnilla voisi käydä, mutta eipä ole tullut mieleen aiemmin. Tänään en mihinkään päässyt työpaikan illanistujaisten vuoksi, ja juuri tänään salilla olisi tietenkin ollut pilatesta.

Olen sen sijaan käyttänyt aikaani miettimällä treenaukseni tavoitteita. Tuntuu, että olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut hurjasti treenaamisesta ja ravitsemuksesta, ja tietoa on syytä siirtää jo käytäntöön. Oma salillakäyntini on ollut jotakin tavoitteellisen ja kuntoilun välimaastossa haahuilua. Lähes jokaista yksittäistä salikertaa kohden olen asettanut kyllä tavoitteen viimeistään siinä vaiheessa, kun pukukoppia lukitsen. Tavoite on useimmiten ollut jonkin liikkeen tekniikan puhtauteen keskittyminen tai sarjapainojen nostaminen jossain kohtaa. Tällaiset "täsmätavoitteet" ovat minulle sopivia, saan tulokset heti ja voin itse antaa itselleni palautetta onnistumisesta saman tien. Mutta en ole niitä mihinkään laittanut ylös, saati sitten seurannut jotakin tavoitetta ja siihen pääsyä / pääsemättömyyttä + niihin johtaneita seikkoja useamman kerran. Pitäisi melkein pitää ihan salipäiväkirjaa, tai kirjoittaa enemmänkin treenivihkoon muistiinpanoja treenin kulkemisesta ja omasta olosta.

Mutta pidemmän ajan tavoitteita en ole kauheasti asetellut, tai ne ovat olleet vain takaraivossa epämääräisenä. PT-Timppa blogissaan kirjoitteli tässä jokin aika sitten, että tavoite on hyvä kirjoittaa ylös. Mietin ensin, että kirjoitan tavoitteistani tänne blogiin. Sitten iski ujous. Mutta nyt sitten taas päätin, että what the hell, miksi en kirjoittaisi? Ehkä epäröin siksi, että jos en tavoitteita saavuta, niin kuvitteellinen lukijani siellä ruudun toisella puolella on sitä mieltä, että “no niin, taas yksi tollanen luuseri, en odottanutkaan että se pääsee tavoitteeseensa". No, enää moinen ajatus ei estä minua tavoitteitani kirjoittamasta tänne, ja jos en niihin pääse, niin en ole siitä kenellekään velkaa.

Luin jostain, että tavoitteet voi ja kannattaa asettaa korkealle. Vaikka tavoitetta ei saavuttaisikaan, pääsee silti pidemmälle, kuin sellainen joka asettaa tavoitteen varman päälle. Kyseessä oli siis jokin pidemmän ajan lihaskuntoharjoittelututkimus, jossa kaksi ryhmää treenasi tavoitteellisesti, ja sieltä saatiin tällainen havainto. Usein kuulee varoiteltavan päinvastaista: että jos asettaa tavoitteen liian rajuksi, se lannistaa ja koko projekti kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Näin olen itsekin ajatellut, mutta nyt olen sitä mieltä, että se pätee vain tietynlaisiin ihmisiin ja/tai sellaisiin, joille tavoitteenasettelu ei vielä ole tuttua. Eräs tuttuni on esimerkiksi parikymmentä kiloa ylipainoinen, ollut jo viimeiset 10 vuotta suurinpiirtein. Kesällä juhannuksen aikaan hän sanoi haluavansa laihtua 10 kiloa elokuun puoliväliin mennessä. No kukapa ei haluaisi laihtua 10 kiloa kuudessa viikossa. Joidenkin kohdalla jopa uskon sen olevan mahdollista, ja olen kuullut ja lukenut näitä viikon laihduttaja -tarinoita, joissa reilusti ylipainoisella alkuvauhti on todella hirmuinen.

Tuttuni kohdalla en uskonut hetkeäkään, että paino tulee putoamaan, ja näinhän asia ikävä kyllä olikin. Hommasta puuttui täysin suunnitelmallisuus, pitkäjänteisyys ja päättäväisyys karistaa kilot lopullisesti. Oli vain epämääräinen halu, jonka tueksi etsittiin ratkaisuja Dukan-dieetistä tai jostain sen tyyppisestä "syön vain proteiinia" -ruokavaliosta. Tällä keinolla oli kuulemma aiemminkin joitain kiloja lähtenyt. Enemmän kuin mielelläni olisin häntä jeesannut ja teinkin kahvakuulaohjelman, jolla olisi voinut kotonaan kuntoilun aloittaa, mutta kun en voi tehdä hommia toisen puolesta..

Olisiko hän päässyt tavoitteeseen kirjoittamalla sen ylös, laittamalla näkyvälle paikalle esim. jääkaapin oveen, ja tekemällä siitä konkreettisen miettimällä keinoja, miten tavoitteeseen päästään? Ehkä. Varmaksi ei voi sanoa, mutta kuitenkin hommassa olisi ollut jo tehokasta tekemisen makua. Takapakkia ja mutkia tulee kaikissa projekteissa, mutta kun jaksaa tarkastella tavoitettaan pitkällä tähtäimellä, niin takaiskuihinkin suhtautuu rennommin.

Omista tavoitteistani yleisesti sen verran, että treenaan ensisijaisesti saadakseni lisää voimaa ja lisää lihasta. Olen tyytyväinen kroppaani, ja tämä tyytyväisyys saattaa jonkin verran kehitystäni hidastaa. Kyllä, saatan ihaillen katsoa jonkun takareisien kaarta ja toivoa itselleni samanlaista, mutta en kuitenkaan ole tyytymätön omiini. En osaa arvioida, kuinka paljon treenauksestani on ulkonäkökeskeistä; se (kropan muokkaus) on yksi treenimotivaattori, mutta sen lähteenä ei ole tyytymättömyys. En tiedä, voiko samaan aikaan olla täysin sinut itsensä kanssa ja silti toivoa isompaa selkää ja hauista, pystympää pyrstöä ja kaarretta takareiteen. Näin minusta kuitenkin tuntuu. Toisin sanoen, jos kroppani ei vastaisi treeniin sillä tavalla kuin toivon, ei se aiheuttaisi minussa valtavia masennuksen tunteita. Olen lisäksi melko huono huomaamaan muutoksia ja kun en jaksa itseäni valokuvatakaan, niin puhtaasti kropan ulkonäköön pohjautuva treeni ei jaksaisi motivoida pidemmän päälle. Mutta kehonkoostumukseen liittyvät tavoitteet ovat kuitenkin mittaamalla seurattavia ja lihasmassan kasvu tukee tavoitetta saada lisää voimaa. Joten haluan asettaa tavoitteen myös kehonkoostumukseen liittyen.

Vaikka kropan muutoksia en niin huomaisikaan, niin sen sijaan olen (useimmiten) hurjan iloinen, kun jaksan tehdä saman liikkeen raskaammilla painoilla ja yhtä puhtaasti kuin ennenkin. SE masentaa, jos menen salille, ja treeni sujuu edelliskertaa huonommin: joudun pudottamaan painoja jostain liikkeestä tai saankin tehtyä vain kuusi toistoa samoilla painoilla, joilla edelliskerralla meni kahdeksan. Samaan aikaan tiedostan, että treeni ei voi koko ajan olla nousujohteista ja etenkin siellä omissa maksimisarjapainoissa eteneminen on usein aaltomaista ja siihen vaikuttaa paljon olosuhteet; olenko nukkunut riittävästi, onko hiilaria tankissa tarpeeksi, toinko salille mukaani muut murheet, millainen päivä on edessä ja miten kiire on vetää treeni. Kun katson kevään sarjapainoja ja vertaan niitä nykyiseen, niin onhan kehitystä tapahtunut tosi paljon. Mutta koska oma muisti kantaa vain parin viimeisen viikon ajan, niin tuntuu, ettei kehity sitten yhtään. Edelleen vaan junnaan näissä samoissa penkkipunnerruspainoissa, on ajatukseni useimmiten, vaikka penkkitulos on kasvanut 10 kiloa vuodessa. Ja se on ISO kehitys tämän kokoiselle sintille, kun treenin pääpainopiste ei edes ole ollut penkkipunnerruksessa.

Joten asetan tavoitteeni seuraavasti:

- 2,5 kiloa (tarkka :D ) lisää lihasmassaa maaliskuun loppuun mennessä. Tällä hetkellä painan edelleen 51,5 kg ja pyrin siis maaliskuun loppuun mennessä saavuttavani 54 kilon painon.

Lihaskasvuseminaarissa opin, että naisilla 0,5-0,8 kg/kk lihaskasvuvauhti on realistinen. Mahdollisuus siis voisi olla jopa neljän kilon lihaskasvuun tässä ajassa (en laske lokakuuta enää kokonaiseksi kuukaudeksi, eli 5*0,8 kg). Kuitenkin on otettava huomioon se, että olen vegaani ja päivääni sisältyy runsaasti muutakin liikuntaa kuin saliharjoittelu, joten ruokavalio ja syömisten määrä on haasteena tavoitteeseen pääsyssä. Uskon, että olisi mahdollista saavuttaa tuo neljäkin kiloa, jos keskittyisin syömiseen täydellisesti, ja vaikka olenkin välillä tyhmä optimisti, niin tässä kohtaa pidän mielessä normaaliarkeni vaihtelevine työpäivineen ja -matkoineen.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa tässä syksyn aikana skarpannut syömisteni kanssa. Leusiinia otan nykyisin myös lepopäivinä, ja tämän hetkinen “rahkakomboni” sisältää tyypillisesti soijajogurttia, soijaprodejauhoa, leusiinia ja vaihtelevan setin muuta. Tänä aamuna esim. banaani, mustikoita, manteleita ja tilkka soijamaitoa notkistamaan koko mössö. Tuontyyppisen setin syön aamulla ja illalla, sisältää protskua 25-30 grammaa ja hedelmiä + marjoja sekä pähkinää. Tosi terveellistä siis ja tositosi hyvää. Pyrin nyt tällä hetkellä huolehtimaan siitä, että ainakin kolmella päivän aterialla proteiinia tulee vähintään 25 grammaa ja loput päivän protskusta saa tulla miten sitten tuleekaan.

- varsinainen voimatavoite on hankalampi asettaa. Mutta lähdetään siitä, että maaliskuun lopussa penkkipunnerruksen sarjapaino on 40 kiloa (sarja = vähintään 5 puhdasta toistoa). Maastavetopaino 80 kiloa ja puhtaita leukoja kuusi kappaletta putkeen.

Kehityksen haasteena on oman kroppani reagoiminen treeniin ja kehonhuolto. Miten forkut kestävät, ja saanko olkapääni oikenemaan? Rintarangan liikkuvuus on kehittynyt hurjasti viimeisen puolen vuoden aikana. En sitä muusta huomaa kuin ihan treenin yhteydessä liikutellessa ja vetreyttäessä; se on paljon taipuisampi ja liikkuvampi kuin keväällä. Näin ollen leuanvedoissakin menee nykyisin vähemmän hauiksilla kuin aiemmin. En ole vielä kuitenkaan rohjennut kokeilla myötäotteella, jotenkin pelottaa, että kiertäjäkalvosin revähtää tms., koska siellä tuntuu aina hieman ikävältä, mitä laajempi ote on. Ja nyt tätä kirjoittaessa tietysti tajusin, että voinhan tehdä kapeammallakin myötäotteella.. Näin sitä tajuaa asioita kirjoittaessaan.

Ovatko tavoitteet korkealla, varman päälle asetettuja vai jopa liian helppoja? Mielestäni ne ovat aika realistisia: töitä pitää tehdä, mutta hetkessä en noihin tule pääsemään. Kroppaa pitää huoltaa ja kuntouttaa, liikkeissä pitää oppia aktivoimaan oikeita lihaksia ja tässä tulisi myös olla vammautumatta + sairastelematta. Uskon siihen, että nyt kun olen kirjoittanut tavoitteeni ylös, se on kirkkaampana mielessä. Seuraava askel on pitää tavoite mielessä joka päivä, uudelleen ja uudelleen. Näin muun elämän ja arjen toimenpiteet asettuvat tukemaan tavoitteita. Venyttely, putkirullaus, kehonhuolto: niiden pitäisi sujua helpommin, kun ne tähtäävät johonkin tavoitteeseen.

Riittävä ja terveellinen syöminen on ainakin tällä hetkellä oikein mukavassa kehityksessä. Tänään työpaikan illanistujaisissa muut söivät pizzaa, minä söin kuusi palaa sushia: kurkku- ja salaattimakeja sekä kaksi inari(tofu)rullaa. Tein tietoisen valinnan lipsua sokerittomasta lokakuusta sen verran, että skoolasin Pommacilla, kun muut nostivat kuoharimaljat. Mutta kaikki karkkikulhot ja sipsiastiat pysyivät minulta koskemattomina, enkä Pommaciinkaan mitenkään sortunut - en muutenkaan juuri limuja juo - vaan halusin vain yhteisen tunnelman vuoksi tosiaan skoolata yhdessä muiden kanssa. Oli muuten mukava huomata, että omassa tiimissänikin oli muutama Lihatonta lokakuuta viettävä, ja työpaikan keittiössä siitä on viime päivinä ollut puhetta aika lailla. Tämä on varmaan suurin kasvissyöntitempaus Suomessa ikinä.

Kohta saapuu juna kotiasemalle, ja lähetän postauksen kotiin päästyäni. Alkaa olla jo nukkumaanmenoaika..

Labra-arvoja ja pähkinöitä

Tein tänään flunssaista oloani helpottamaan yksinkertaista kasvissosekeittoa, josta jo edellisessä postauksessa mainitsinkin. Kaksi perunaa, kolme porkkanaa, vettä ja kasvisliemikuutio. Mausteina rosepippuri ja jeera. Keitto valmistui supernopeasti, mikä on aina plussaa ruoanlaitossa. Keitin veden vedenkeittimellä valmiiksi, pilkoin potut ja porkkanat pieniksi, joten varsinainen keittoaika oli lopulta todella lyhyt.

Ilmeisesti flunssa blokkaa ajattelultani sen terävimmän kärjen, sillä yritin soseuttaa keittoa sähkövatkaimella hyvän tovin, ennen kuin tajusin vaihtaa puuhaan sauvasekoittimen, jolla normaalistikin keitot soseutan. Siinä ihmettelin vain mielessäni, että onko porkkanoiden soseuttaminen aina näin hankalaa ja pitäisiköhän vaihtaa vatkaimeen taikinakoukut, menisikö niillä nopeammin.. :D. Taikinakoukku-ajatuksen kohdalla tajusin, että heeetkinen... No, loppusoseutus sujui mallikkaasti ja keitosta tuli hyvää. Ja ei, siinä ei ole proteiinia eikä rasvaa nimeksikään, eikä se edusta tyypillistä kasvisateriaani. Hyvää se teki mielelle ja kurkulle, kuuma keitto tuulisena ja sateisena syyspäivänä.

Kun en nyt syö viljatuotteita enkä sokeria, niin onpa muuten hankala saada kalorit täyteen. Etenkin tällaisena päivänä, kun ruoka ei muutenkaan maistu, ja sitten vatsan täyttää keitolla, jossa ei juuri energiaa ole. Olen nyt tänään käynyt tuolla pähkinäpurkilla vähän tavallista tiheämmin. Hasselpähkinät ja rusinat yhdistelmänä on tällä hetkellä suosikkini. Saksanpähkinät ovat edelleen kuivaa pahvia, ja ne syönkin mieluiten murskattuna. Parapähkinät tökkivät, ja ne annoinkin äsken koirille, kun niitä ei ollut kuin muutama. Saksanpähkinöitä aina hehkutetaan KuntoPlus -tyyppisissä lehdissä otsikoilla "10 ruokaa, jota jokaisen terveydestään/aivoistaan/hiuksistaan/ihostaan jne. huolehtivan pitäisi syödä". Mutta ne ovat kyllä harvinaisen rumia ja pahvisen makuisia. Pekaanipähkinät näyttävät aivoilta, saksanpähkinät keuhkoilta. Manteleita ja cashew-pähkinöitä voisin syödä enemmänkin.

Pähkinöissä on paljon rasvoja, hyviä rasvoja, mutta rasvoja anyway. Siksi en niitä nyt kuitenkaan kilokaupalla mussuta.

Everyone talks about “good fats and bad fats”. I like to think of myself as good fat.
— Jim Gaffigan (@JimGaffigan) July 27, 2013

Pähkinöissä on myös sinkkiä, joka on hyvä vastustuskyvylle ja vaikka nautinkin sitä hivenainelisänä tällä hetkellä jopa 30 mg päivässä, niin eipä se haittaa saada sitä ravinnostakaan, en usko yliannostuksen vaaraan omalla kohdallani. Ajattelin nyt myös ottaa pienen rautakuurin, mutta käyn ensin mittauttamassa hemoglobiinin ja varastoraudan pitoisuudet. Samalla sitä tulee sitten tsekattua myös d-vitamiinipitoisuuskin.

Manteleista opin tänään (lähteitä tarkistamatta), että "säännöllisen manteleiden käytön on todettu alentavan veren LDL kolesterolipitoisuuksia. Vaikka rasvan määrä manteleissa, kuten kaikissa pähkinöissä, vaikuttaa hurjalta, on kuitenkin todettu, että runsaampikaan mateleiden mussuttelu ei aiheuta painon nousua, pikemminkin päin vastoin! Tämän oletetaan johtuvan manteleiden sisältämästä kuidusta ja proteiinista, jotka ehkäisevät elimistöä ottamasta kaikkea mantelin sisältämää rasvaa ja energiaa käyttöönsä." (lähde: KitchenCameleon)

Omat kolesteroliarvoni ovat aina olleet ihan viitearvoissa, joten en niistä ole huolissani, enkä pyri ruokailuillani muuttamaan tilannetta mihinkään suuntaan. Tässä tilanne alkuvuoden verikokeista:

fS-Kol-LDL = 1.7 mmol/l (<3) 

fS-Kol-HDL = 1.90 mmol/l (>1) 

fS-Kol = 3.9 mmol/l (<5) 

Kolesteroliarvoista ei sen enempää, tuntuu olevan aika kiistelty aihe nykypäivänä. Karppaajat hehkuttavat tutkimuksia, joiden mukaan alhainen LDL aiheuttaa syöpää ja niin pois päin. 

Kun tuolla Diacorin palvelussa kävin labratuloksiani kurkkimassa, niin tsekkasin samalla myös sokeriarvoni, kun nekin oli viimeksi otettu. 4.8 näytti olevan verikokeen tulos, ja se on aamulla otettu siis ennen aamiaista, muistaakseni 10 tunnin paaston jälkeen. Tuostakaan en ole huolissani, kun näytti sekin olevan ihan suosituksissa. Rauta-arvot ja d-vitamiinipitoisuus ovatkin sitten sellaisia, joihin pitää kiinnittää huomiota, ja ne haluan nyt siis tosiaan mennä mittauttamaan uudelleen. Nyt ehdin jo sulkea tuon palvelun, enkä jaksa loggautua uudelleen (vaatii pankin tunnusluvun), mutta d-vitamiinipitoisuus taisi olla jossain 45-50 lukemissa, kun luuston kannalta optimaalinen olisi 80. Tuo on siis tosiaan tammikuussa mitattu, joten nyt olisi hyvä käydä tsekkaamassa, mitä arvo on kesän jäljiltä. 

Nyt lähden koirien kanssa tuonne tihkusateeseen rauhalliselle kävelylenkille.

Pärskii yskii aivastaa että raikuu taivas maa

Kuinka ollakaan, universumi aavisti, etten malttaisi pysyä pois salilta forkkuja parantelemassa, joten lykkäsi riesakseni flunssan. Tuttua kaavaa menee, eli eilen kova kurkkukipu, tänään ärsyttävän tukkoinen ja yhtäaikaa vuotava nokka, huomenna todennäköisesti yskä - nyt on jo pieni köhä alkanut. Uskon olevani jälleen iskussa loppuviikosta. Mutta levätään nyt sitten pakon edessä. Viime viikolla kävi mielessä ajatus, että nyt olisi sopiva sauma sairastaa flunssakin, ja "toiveeni" toteutui. Mielen voima?

Flunssa vie minulta joskus myös ruokahalun. Näin näköjään myös tällä kertaa. Mikään ei oikein maistu millekään, mutta kun jotain syö, niin mieluusti jotain kuumaa. Eilen Kouvolassa vieraillessa söin tosi yksinkertaista keittoa, joka oli aivan älyttömän hyvää. Resepti meni kuulemma jotakuinkin niin, että kolme isoa porkkanaa, kaksi perunaa, kasviliemikuutio, rose-pippuria ja jeeraa. Keitetään ja soseutetaan. Oli tosi hyvää ja kaikotti hetkeksi kurkkukivulta pahimman terän. Yritän itse kokkailla sitä tässä joku päivä, ei voi mennä pieleen noin helpolla ohjeella. Keiton ohella söin vadillisen salaattia, yksinäni melkein hoitelin sellaisen pari punttia lehtisalaattia+rucolaa, kirsikkatomaatteja (paikallisia, ja aivan älyttömän makeita!), cashew-pähkinöitä ja pinjansiemeniä. Ajattelin, että on saatava kunnolla suojaravintoaineita taisteluun flunssaa vastaan. Pääruoaksi oli sitten keitettyä riisiä ja tomaattikastiketta, jossa oli kasviksia, herkkusieniä ja soijarouhetta. Ihan ok setti, ei erityisen mieleenpainuva, mutta oikein kelpo lounas.

Mutta noin muuten ei ole oikein tänään missään vaiheessa ollut nälkä ja syöminen on tuntunut hyvin monotoniselta. Kun ei pääse treenaamaan ja sairastaa, niin ruokahalukin sammuu. Tämän viikon torstaina on tiedossa työpaikan porukan kanssa tiimi-ilta, jossa tarjolla pizzaa (punnitsen vielä, tilaanko itselleni gluteenittoman pizzan ilman juustoa vai en, kuulostaa niin aneemiselta että todennäköisesti en) ja kaikenlaista muuta mässyteltävää. Ajattelin pilkkoa sinne dippivihanneksia, niitä nyt vähän tekee mieli. En ole muutenkaan yhtään huolissani siitä, että "sortuisin" syömään jotain sokeripitoista siellä. Ainakin nyt tämä sokerin välttely menee ihan omalla painollaan ilman sen kummempaa yrittämistä.

Vaikka tällaiset kertaluontoiset "rutistukset", x-ajan kestävät herkkulakot yms. eivät ehkä pidemmän päälle opeta tervettä ja kohtuullista suhtautumista herkutteluun ja diipadaapapäläpälä, niin silti tämä tuntuu sopivan minulle paremmin kuin hyvin. Kontrollifriikkinä pidän tästä hallinnan tunteesta, mikä syntyy, kun huomaan taas yhden päivän kuluneen ja herkkujen jääneen syömättä. Vaikka olen monesti herkutellut enemmän kuin omaan tarpeeseen, en ole vajonnut epätoivoon ja ruoskinut itseäni päiväkausia. Kyllä minä itseäni moitin ja paheksun, mutta en vello tai kieriskele syytöksissä, vaan otan korjaavan liikkeen mahdollisimman nopeasti. Itsehän teen ne valinnat herkutella, joten itse valitsen myös, milloin päätän ryhdistäytyä.

Niin, ja tämän päivän Hesarissa oli taas yksi syy lisää vältellä sokeripitoisia tuotteita:

Köyhyyden kitkemiseen keskittyvä Oxfam-järjestö varoitti keskiviikkona ilmestyneessä raportissa, että maakaupat kääntyvät pahimmassa tapauksessa maa-alueen sieppauksiksi. Kärsijöinä ovat alueen asukkaat ja köyhät pienviljelijät, joiden oikeudet ovat vaarassa. Erityisesti naisten on usein mahdotonta todistaa omistus- tai käyttöoikeuttaan maahan. Kiistat maasta ovat johtaneet myös useihin konflikteihin.

Oxfam nostaa keskiöön sokerinviljelyn ja sokeria runsaasti käyttävän globaalin virvoitusjuoma- ja elinkeinoteollisuuden. Yhtiöt tarvitsevat halpaa sokeria. Suuret sokerimaakaupat liittyvät YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) mukaan lähinnä sokeriruokoon, jota kasvatetaan 26 miljoonalla hehtaarilla. (HS 7.10.2013)

Luomua, Reilun Kaupan sokeria ja erilaisten pientuottajien sokeria saa ainakin Ruohonjuuresta. Mutta elintarvikkeissa, makeissa herkuissa ja virvoitusjuomissa käytetty sokeri tuskin on mitään luomua tai eettisesti kestävää. Nyt ostan ainakin kuukauden ajaksi omatuntoni puhtaaksi..

Ei kädet kivuitta vahvoiksi tulla

Kävin pari päivää sitten fysioterapiassa Art-Fysiossa. Vakkarifyssarini Filippa on perhevapaalla, joten päädyin Joni Honkaniemeen ihan vain nettisivujensa perusteella. Vastaanotolla Joni totesi, että tekemäni diagnoosi oli oikea, eli kyynärvarren lihaskalvot olivat todella tiukat ja tosiaankin aiheuttavat osittain myös tuon jäätymisen tunteen kämmenen ulkosyrjässä. Suuri syypää on kuitenkin edelleen sisäänpäin kiertynyt olkapää, jonka vuoksi rintalihakset ovat jumissa, eikä hermotus toimi kunnolla käsivarressa.

Fyssari aukoi lihaskalvoja forkuista, ja pukkasi oikein nestettä silmäkulmaan kun sattui niin paljon. Mutta sen jälkeen kädet tuntuivat koko päivän kevyiltä ja rennoilta. Lisäksi hän hieroi rintalihaksia ja totesi, että kun penkkitreenin jälkeen menee toimistoon koko päiväksi etukumarassa istumaan, niin eiväthän ne lihakset sieltä pääse palautumaan, kun ovat koko ajan pienessä supistuneessa tilassa. Prkl. Suivaantuneena tuosta ajatuksesta venyttelin eilen toimistolla peräti kolmesti, 5-10 minuuttia kerrallaan. Kauankohan tätäkin innostusta taas kestää? Onkohan mitään toivoa, että tuo olkapää tuosta joskus oikenisi? Pitäisi päästä johonkin liikkuvampaan työhön. Venytellessäni keksin köyhän miehen ratkaisun seisovaan työasentoon. Työpöytäni on siis sellainen, että sen korkeuden säätämiseen vaatii kaksi henkilöä ja työkalut, joten sitä ei noin vain työpäivän aikana nostella eri korkeuksille. Joten yritänpä nikkaroida kehitellä jonkun irtotason, jonka päälle isken läppärin, jos haluan seistä päivän aikana.

Uuden fysioterapia-ajan varasin parin viikon päähän. Kotiohjeeksi tuli parit tutut rintalihaksen venytykset ja yksi uudempi pienille rintalihaksille, lisäksi kyynärvarsien venytyksiä ja ranteille pumppaavaa lihaskuntotreeniä esim. tangolla. Fyssari näytti myös perin omituisen hermotusta parantavan käden kiertoliikkeen, jota en kyllä vielä vastaanotolla ollessani saanut tehtyä yhtään samalla tavalla kuin hän itse, mutta eilen alkoi jo sujua paremmin. Alla olevassa kuvassa teen sitä, eli etusormi ja peukalo laitetaan vastakkain ja koko käsi kierretään niin, että ikään kuin kurkistan siitä sormien muodostamasta aukosta. Kolme muuta sormea käyvät kasvoilla. Liikettä siis vain tehdään muutamia kertoja edes takaisin, eli ei jätetä mihinkään venytysasentoon.

Nyt pitäisi jonkin aikaa malttaa raskaiden puristusvoimaa vaativien liikkeiden kanssa, eli mave, hauiskääntö tangolla, leuanvedot ja penkki on ainakin nyt muutaman päivän pannassa. Eilen vielä tein voimatreenin ja mavessa onneksi vetoremmit pelastavat paljon. Läpivedossa puristus tuntui aika ikävältä; etenkin loppuvaiheessa, kun irrotin kädet köysistä, niin tuntui siltä, että kipeä sähköisku juoksee läpi kyynärvarsien.

Sain tuossa romanialaisessa mavessa painot nostettua 55 kiloon. Painavampiakin menisi, mutta se liike vaan lähtee sitten enemmän selälle. Tästä kuvastakin huomaa, että lavat eivät pysy nätisti ylhäällä, mutta näissä painoissa nyt joka tapauksessa mennään ja tuntuma on onneksi pakaroissa ja takareisissä. Jotenkin ottaa vähän itsetunnon päälle pudottaa painoja, jotta saa tuntuman oikean paikkaan. Ja tuo edellinen taas tuntuu tyhmältä ajatellakin, ideahan on tottakai saada se tuntuma sinne minne pitääkin. Ääh! Kärsimättömyys meinaa välillä hyökyä päälle tämän hitaan kehittymisen kanssa.

No mutta sokeriton lokakuu rullaa kuitenkin edelleen ihan mallikkaasti. Nyt on kuudes päivä menossa, eikä vielä ole ollut yhtään kunnolla tiukkoja tilanteita. Pari päivää sitten sisko kävi kylässä ja nuo rennot sosiaaliset tilanteet ovat itselleni vähän haastavia, kun  hyvässä seurassa syöminen on niin mukavaa. Mutta tilanne ratkesi parilla kourallisella sipsejä (niitä ei tule mussuteltua yli tarpeen, kun en ole niin sipsien ystävä) ja illalliskeitolla. Gluteeniakaan en ole syönyt aamukaurapuuroa enempää. Huomenna vielä vedän viimeiset gluteenikaurapuurot, ja sisko toikin Provenan gluteenittomia hiutaleita, jotka menevät maanantaista lähtien kokeiluun.

Huomenna ollaan myös menossa miehen äidin luokse kylään. Siellä en ajatellut nirsoilla, että "onhan tää nyt sit gluteenitonta", vaan syön sitä mitä tarjotaan. Käydään siellä pari kolme kertaa vuodessa, kun välimatkaa kuitenkin on parisataa kilometriä. Miehen äiti on koko 13-vuotisen yhdessäolomme ajan todella panostanut kasvisruoan laittamiseen ja kehittynyt siinä oikein hyvin. Yleensä hän bongaa jostain sanomalehdestä tai ruokaliitteestä jonkun reseptin, jonka sitten muuntaa vegaaniseksi. Takavuosina hän saattoi vielä soitella kaupasta varmistaakseen, oliko joku tietty valmiste sellainen, mikä meille sopii, mutta nykyisin jo muistaa ne kaurakermat, tartexit sun muut.

Tällä hetkellä on edelleen sellainen fiilis, että ei tuo gluteenin pois jättäminen ole vaikuttanut mitenkään vointiini, mutta on kyllä laittanut ajattelemaan leivän pupellustani taas kerran. Helposti on tullut korvattua päivällistä leivällä, vaikka olen kyllä ruisleivän päälle kasannut salaattia, kurkkua, tomaattia ja tofua, ettei se sinänsä hirveästi häviä ravintoarvoissa niille lämpimille aterioille, joita olen syönyt. Farkut tuntuivat tänä aamuna hivenen väljemmiltä, mutta se on odotettavissakin, kun sokerin määrä vähenee. Energiansaanti on kyllä ollut ihan kohdillaan, olen heittänyt kunnon kourallisen pähkinöitä ja rusinoita aamu- ja välipala"rahkani" joukkoon.

Tällä hetkellä siis syömispuoli kohdallaan, mutta treenaaminen takkuaa kipeiden käsien vuoksi. Kun taas pääsen siihen tilanteeseen, että molemmat asiat ovat reilassa, pysähdyn nautiskelemaan siitä tunteesta kunnolla.

”Pyri löytämään ne osa-alueet suuremmasta kokonaisuudesta, joissa homma toimii ja kopio sitä konseptia ja siinä käytettyjä yksityiskohtia sinne missä tekeminen ja tulokset sakkaavat.” - See more at: http://joni.optimalperformance.fi/bright-spots/#sthash.VrT3v5by.dpuf

”Pyri löytämään ne osa-alueet suuremmasta kokonaisuudesta, joissa homma toimii ja kopio sitä konseptia ja siinä käytettyjä yksityiskohtia sinne missä tekeminen ja tulokset sakkaavat.” - See more at: http://joni.optimalperformance.fi/bright-spots/#sthash.VrT3v5by.dpuf