Optimismiharha ja paluu salille

Aika ajoin kärsin optimismiharhasta. Niin tosin kaikki muutkin ihmiset enemmän tai vähemmän. Tiedätkö sinä ne heikot hetket, milloin tulee sorruttua yltiöoptimistisiin odotuksiin itsensä ja oman käyttäytymisensä suhteen? Tässä kun on ollut kaikkea tätä stressiä, ja salitreenit jäivät hetkeksi syrjään, niin silti säilyi usko siihen, että tuossa kohtaa menen viimein salille (illalla, mukamas, kun en aamulla ehdi) ja teen kuuden treenin viikon + aamulenkit.

Yeah right. Maanantaina tein aamulla juoksulenkin. Illalla oli tarkoitus mennä treenaamaan selkää&hauista, mutta sitten päätä jomotteli sen verran, että salille ei ollut asiaa. Tiistaina en olisi aamulla ehtinytkään salille, ja silti säilyi usko siihen, että illalla menen. Niin varmaan. Kun en pääse sinne iltaisin silloinkaan, kun elämässä on hyvä draivi päällä, niin kyllä toki silloin sitten, kun on kunnolla pomppuja, töyssyjä ja mutkia matkassa.

Ehkä se on vain lopullisesti päästettävä tuosta optimismiharhasta irti, että illalla muka menisin treenaamaan. Illan minä ei vain jaksa eikä halua jaksaa. Jotenkin olen ajatellut sen niin, että en halua tehdä kielteistä päätöstä salille illalla menemisestä jo ennakkoon. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden ja yritän uskoa itseeni päivän mittaan. Teen jo suunnitelmaa, että lähden sillä ja tällä junalla kotiin (töistä), vien koirat lenkille, syön ja annan ruoan laskeutua ja sitten! Todellisuudessa vien koirat lenkille, syön ja sen jälkeen istahdan sohvalle tai nojatuoliin koneen äärelle, ja siinähän sitten alkaakin jo nukuttaa, kun kello lähentelee kahdeksaa.

Tällainen samanlainen olo se on varmaan niillä, jotka uskovat aloittavansa laihduttamisen ensi maanantaina, joulun jälkeen tai vaikka loppiaisen jälkeen. Se ensi maanantain "minä" on niin paljon reippaampi ja jaksavampi; se käy aamuisin tekemässä aerobiset treenit ja syö vain bodyruokaa. Kunnes tulee ensi maanantai, ja kas: sama vanha tyyppihän sitä ollaan edelleen, aamuaerobiset ja bodyruoka kiinnostavat yhtä paljon vähän kuin aina ennenkin.

Eräs ystäväni tosiaan uhosi juhannuksen tienoilla, että "haluais laihduttaa 10 kiloa koulun alkuun mennessä" (koulut alkoivat elokuun puolivälissä). Jo käytetty ilmaisu paljasti, miten tosissaan sitä ollaan liikenteessä: "mä haluisin laihduttaa". Kun jotain halutaan tai "yritetään", niin päätökseen ei olle todella sitouduttu. Sanojen ja mielen voima on merkittävä, sitä ei välttämättä tule juurikaan ajatelleeksi. Luin jostain tutkimuksesta, jossa kahdelle ryhmälle opetettiin kieltäytymistä herkuista siten, että toinen ryhmä sanoi "en aio ottaa" ja toinen ryhmä kieltäytyi sanomalla "en voi syödä". Ryhmä, jonka päätös kuulostaa itse vakaasti tehdyltä, pärjäsi paljon paremmin. Toinen ryhmä ulkoisti jo sanoillaan vastuun herkuttelusta jollekin muulle taholle kuin itselleen. "Mä en voi syödä (mutta mieli tekee, ja kylhän mä oikeastaan voinkin, vai?)"

Työssäni mietin paljon sitä, miten asiat ilmaisen, ja millaisia sanamuotoja käytän. Ihan pienillä muutoksilla lauseet kuulostavat niin erilaisilta; yhtä tekijää tai teon sanaa muuttamalla voi asian sisältö muuttua todella negatiivisesta todella positiiviseen; käskystä kehotukseen, tsemppaavasta lannistavaan. Jokaisen, joka tavoittelee elämässään jotain, olisi hyödyllistä tunnistaa oman sisäisen puheensa ääni ja suunta. Ovatko tavoitteet vain jotain, mitä yritetään tai halutaan: "Mä yritän tässä nyt lopetella tupakointia" vai ovatko ne jämäköitä kiveen valettuja päätöksiä "Lopetin tänään tupakoinnin". Tuntuu siltä, että vahvojen päätösten tekemistä pelätään jo valmiiksi epäonnistumisen vuoksi. Vaikka epäonnistumisen riski on jo sillä suurempi, että päätös ei ole vahva! Ironista, eikö vain? Ja kun se epäonnistumisen hetki koittaa, sen jälkeiset teot ovat ratkaisevia: jääkö vellomaan luuserifiiliksissä vai tekeekö päätöksen uudelleen, nousee ylös ja taistelee?

On varmasti asioita, joita vastaan on hankalampi taistella. Itselläni se on tuo aamu-/iltatreeni. Kun nousen joka tapauksessa viideltä päivittäin, on illalla akku jo tyhjä siinä vaiheessa, kun salille ehtisin. Vireystila ja vuorokausirytmi ovat asioita, joille en oikeastaan voi mitään. On siis sopeuduttava elämään oman rytminsä mukaan. Joskus harvoinhan olen illalla salillekin päässyt menemään, mutta nyt en osaa suorilta käsin sanoa, mitä niissä päivissä on ollut erityistä, mikä on iltatreenin mahdollistanut.

Tänään kävin heti aamulla 6:30 treenaamassa, vaikka onkin lomapäivä. Selkää ja hauista viimein treenasin. Vähän piti tiputella painoja joissain liikkeissä, kun eilen illalla kävin hierojalla ja lihakset olivat vähän turhankin velton oloiset. Ehkä se ei ollut paras ratkaisu mennä heti seuraavana päivänä niitä treenaamaan? En halunnut kuitenkaan jalkatreeniäkään tehdä, koska halusin treenata selän + hauikset eri päivänä kuin olkapäät + ojentajat, joiden vuoro on ylihuomenna. Ja hauiksien palautumisaikana tässä välipäivänä eli huomenna siis treenaan jalat. Olihan tässä myös 1,5 viikon tauko, ja nyt hieman erilainen treenijako.

Hieman ihmeissäni olin viimeisissä hauisliikkeissä (vasarakäännöt käsipainoilla), kun ei noussut kasit millään (tai no, 4 toistoa), vaikka kuun alussa olen tehnyt niillä siis 10-12 toiston sarjoja. Mutta nyt oli alla jo kolme selkäliikettä ja kolme hauisliikettä, niin hauikset alkoivat olla aivan piipussa. Leuanvedot, ylätalja ja kulmasoutu tangolla kun ottavat hauksiin nekin aika lailla. Näin paljon hauikset eivät ole saaneet rasitusta aikoihin; yleensä on ollut yläkroppatreeni, jossa aluksi pari selkäliikettä ja sitten pari eri liikettä hauiksille. Aluksi tuntui siltä, että koko treeni sakkaa, mutta treenin jälkeen jäi sellainen varovainen odotus jo seuraavalle selkä/hauispäivälle.

Nyt koirat ulos ja sitten nukkumaan. Väsyttää tosi paljon, vaikka nukuin tänään päikkäritkin..